Metodi, ”kairos” ja small-talk

Virtuaaliystävä Saara ihasteli Korennon elämän päätöstä lopettaa ajattelu, ja etsi sopivasti kuvailevaa sanaa sitä heti löytämättä. Sana osoittautui ”metodiksi”. Ja se pani ajattelemaan näyttelemistä.

Minulta näyttää puuttuvan se, mitä vanhat kreikkalaiset kuvasivat sanalla ”kairos”.

Pinnallisesti se ehkä tarkoittaa kykyä puhua oikea-aikaista sosiaalista paskaa, eli ”small talk’ia”, joka tuntuu ottavan rajusti päähän lähes kaikissa tilanteissa, paitsi viehättävälle nuorelle tai vanhalle naiselle puhuessa, jos on vielä sattunut saamaan lasillisen hyvää gewürstaminer-valkoviiniä innosta kostuviin käsiinsä. Huonoa gewürstamineria ei kannata juoda, sekin on kallista, mutta niin kuin määritys sanoo – huonoa. Tällaisen ”kairoksen” puuttuminen liittyykin mielessäni juuri siihen Korennon elämän esittämään ajatukseen (sic.), että monet ihmiset ajattelevat aina, ja ajattelu häiritsee kommunikointia – vähän samaan tapaan kuin se häiritsee sulavan swingin oppimista golfkentällä tai rymähtävän rystylyönnin tenniksessä.

Small talkia puhuessa ei saisi siis ajatella ja monet tapaamistani henkilöistä ovatkin sisäistäneen tämän oikein hyvin.

Mutta kairoksella on toinenkin – jotenkin syvällisempi – merkitys: se kai tarkoittaa kykyä valita (taiteellisista) työkaluista annettuun aikaan ja tilanteeseen parhaiten sopiva. Valittaen on sanottava, että tämäkin näyttää minulta puuttuvan; liittyy ehkä sanan ”diletantti” monenmoisiin merkityksiin niin kuin mm. L. Onervan Mirdja sen esittää. Tosin Mirdja tietysti oli liioiteltu henkilöhahmo: maagisesti ylikorostettu, taiteen taiteellinen hedelmä.

Sitten tuli mieleen Pentti Haanpään romaani Taivalvaaran näyttelijä. Siinä päähenkilö, Arvo Lehikoinen, seikkailee veijaritarinassa, jossa hän käyttää välillä muitakin nimiä: on Arvo Vaara, Lauri Säppi, Ossi Kangas, jopa Torniainen. Ja vaihtaa elämänsä roolia myös: saarnamies, geologi, insinööri, Amerikasta palannut aviomies ja vanhan pariskunnan kadonneeksi uskottu poika. Jokaisella nimellä ja jokaisessa roolissaan Arvo Lehikoinen on vakuuttava ja pystyy ylläpitämään illuusiota oikean henkilön olemassaolosta, vaikka harhautuksen kohteet näkevät todellisuuden omilla silmillään. Taivalvaaran näyttelijä-Arvon magiikka kuitenkin puree ja kehittelee tarinaan eksistentialistista jännitettä, joka tekee Haanpään tästäkin kirjasta lukemisen arvoisen. Monille bloginpitäjille Arvo Lehikoisen tarina ehkä soittaisi tietävän itsetyytyväisen iloista kelloa jossakin aivojen kuraisessa sopukassa.

Haanpään tekstissä lukee mm. tällainen lastunikkaria suuresti ilahduttava lausuma:

Tavallisin todellisuus ja tavallisin elämän onni syntyy silloin, kun valhe sekautuu totuuteen luontevalla ja miellyttävällä tavalla.

Tällä en tietysti mitenkään halua vihjata, että omat rakkaat virtuaalituttavani bloginpitäjinä valehtelisivat enempää kuin on säädyllistä ja oikein sivistyneessä yhteiskunnassa, niin kuin blogistania tietysti on, ja ehdottomasti kiellän sen, että itse muka valehtelisin, vaikka sanoisin olevani 36-vuotias nainen parhaassa iässäni. Mutta tästä ei nyt ollut tarkoitus valehdella, vaan puhua Saaran (oikea eikä suinkaan valehdeltu henkilöhahmo blogistanian tarina-aarteistoista) Korennon elämässä mainitsemasta metodista.

Ja kuin Taivaan lahjana näen tämän aamun The Independent –sanomalehdessä jutun juuri tästä aiheesta. Siellä puhutaan metodinäyttelemisestä, jota monet Suuret Näyttelijät ovat harjoittaneet ja jopa harjoitelleet opinahjossa nimeltä Actors’ Studio (New Yorkissa), jonka perustajia oli mm elokuvaohjaajajättiläinen Elia Kazan ja jonka metodifilosofia perustuu Lee Strasbergin ajatuksille ja Konstantin Stanislavskin näyttelijäntyön tunnetila-analyyseille. Tunnetuin elokuvan metodinäyttelijä on tietysti Marlon Brando. Ja hänen tunnetuimmaksi antiteesikseen voisi ehkä nimetä toisen Suuren Näyttelijän, Jack Nicholsonin.

Brando muokkasi itsensä sekä fyysisesti että henkisesti rooliensa näköiseksi, Nicholson taas muokkaa roolinsa itsensä näköiseksi, Arvoisa Lukija tietysti huomaa heti, että tässä on hienoinen mutta merkittävä ero.

Vuonna 1980 istuin pärnulaisessa teatterissa katselemassa vironkielistä tulkintaa Jack Popplewellin kirjoittamasta dekkarifarssista Lily Piper yllättää. Se oli kovin tuskallinen kokemus kahdesta syystä. Ensinnäkin en osaa viron kieltä ja toisekseen kielen osaamattomuus pakotti kiinnittämään huomiota virolaisen pikkukaupungin näyttelijöiden ”metodeihin”: eleisiin, ilmeisiin, liikkumiseen ja se oli kovin tuskallista katsottavaa, vähän kuin ne kiertävät teatteriesitykset, joissa tarjoiltiin mm. Aleksis Kiven Kihlausta koululaisille ympäri Suomea hamalla kivikaudella, jolloin istuin vielä koulussa kuluttamassa veronmaksajien hikipäässä tienaamia markkoja toivottomaan projektiin – kansan syvien rivien, siis minun, sivistämiseksi.

Pärnun teatterikokemus oli yhtä tuskallinen kuin katsoisi liian vakavasti itsensä ottavaa Shakespeare-näytelmää tai -näyttelijää; tai oopperaa, jossa – sen lisäksi että ohjataan ylipaatoksella – painavat ja yli-ikäiset sopraanot ja tenorit esittävät paatoksellista teini-ikäistä lempeä. Pelkkä ajatuskin puistattaa, vaikka en voikaa kieltää, etten olisi jo selvästi teini-iän sivuuttanut henkilö.

Taidehan on liioiteltua elämää, periaatteessa, joten kyllä näyttämöpaatokselle on tietysti hyvät syynsä.

The Independent listaa muita merkittäviä metodinäyttelijöitä (The Mad World of the Method). Kuten Leonardo Di Caprion. On myönnettävä heti, että mielestäni Di Caprio on pienen ja ilkeämielisen näädän oloinen ”oikeana ihmisenä” (voi tietysti olla kovinkin ihastuttava persoona luonnossa), mutta niinhän ne ovat lähes kaikki siellä Hollywoodissa. Sen sijaan elokuvarooleissa hän kasvaa fyysisesti ja tietysti pään sisällä roolinsa edellyttämiin täysiin mittoihin. On itse asiassa rajusti itseään isomman näköinen sekä ruumiillisesti että henkisesti. Fyysisesti saman kokoinen Bogart ei koskaan tähän pystynyt, vaikka ”täyttikin” valkokankaan, hän oli aina jotenkin itsensä kokoinen ja oloinen osissaan.

Di Caprio ei rooliinsa täytössä eroa Robert De Nirosta tai Dustin Hoffmanista, jotka ovat hyvinkin Brandon veroisia näyttelijöitä, vaikka ajattelisi tämän osia sellaisissa uran alkuvaiheen timanteissa kuin Viettelysten vaunu (A Street Car Named Desire, 1951) tai Alaston satama (On the Waterfront, 1954). Kummisetä oli myös uskomattoman ihmeellinen roolisuoritus.

Naisista metodinäyttelijöitä ovat mm. Bridget Jonesin päiväkirjan aina ihastuttava Renee Zellweger, jossa tämän teksasilainen alkuperä hukkuu täysin roolin alle. Ja Sissy Spacek, toinen teksasilainen, mm. country-laulaja Loretta Lynn’inä Coalminer’s Daugther’ssa (1980).

Kuten sanoin minulta puuttuu ”kairos” ja tämänkin jutun piti olla iloista small talk’ia ja sisältää vain täsmällisiä ja kristallinkirkkaita lauseita, vähän niin kuin Pirkko Saisiolla Punaisessa erokirjassa, mutta päätyi taas ylipitkäksi puurtamiseksi. Iloinen asia blogihenkilön kannalta on se, että hän on myös oman palstansa toimitussihteeri, joten kukaan ei ole vaatimassa kappaleitten poisleikkaamista. Joten jääkööt paikoilleen.

Muuten tällä saitilla (Inside Actors Studio) on testauskone nimeltä Personality Profile, joka kertoo, mikä näyttelijäpersoona eniten muistuttaa sinua tai päinvastoin, jos olet ylivaatimaton luonne. Itselleni tuli vastaukseksi Bruce Willis. Ja mikäpä siinä. Mielielokuvani onkin Pulp Fiction eikä 12 Monkeys ole kaukana perässä. Joten saattaa hyvinkin sattua kohdalleen.

Jumalan aamu (2. versio)

Nouse,
Abdulrahman, Jumalan orja

yön sylistä valkoinen lanka
kutsuu uskovaa rukouksiin

Hipaisitko tuoksuvaa ihoa kaipaavasti
ennen puhdistavaa pesua?

Minareeteista kutsuvat jo
viettelevät huudot hiljaisuudessa

puhtaat lumenvalkoiset ihokkaat
odottavat uskojaa

äänet kaipaavat uhreja, unet
neitsyen puhtaat, paratiisia

Jumalan Orja, Abdulrahman,
Nouse Jumalasi aamuun

(Tämä on Runotorstain antologiaan 29.6.2006 laitettu runo uudeksi versioksi muotoiltuna mutta sama sisältö. Voi olla, että edellinen rivijako oli keinotekoinen ja pimitti runon sisältöä enemmän kuin oli aiheellista.
PS. ja tuli vahingossa tänne, mutta olkoon sitten.)

Grampians, jalankulkumatkailijan Mekka

Grampians'in luonnonsuojelualueeseen (jonka mainitsin jossakin edellisessä lastussa pari päivää sitten) saa tutustua tuosta alun linkistä. Australiassa on tietysti paljon muutakin nähtävää, mutta Melbournessa käydessänne kannattaa alueelle uhrata päivä pari. Matkaa autolla ei ole kuin 250 kilometriä. Kaksi yötä pitäisi ehkä kuitenkin koko juttuun minimissään varata. Pääasiallinen turistiaktiviteetti on pitkien kävelyretkien tekeminen käärmeiden, kenguruiden ja muiden australialaisten seassa.

Me asuimme Halls Gap'issä, joka on alueen kyljessä kiinni ja sieltä on sujuva pääsy sekä helpoille että vaikeille kävelyreiteille. Telttamatkailu on myös suosittua, jos on sattunut käärmeseerumit mukaan krapulalääkkeiden lisäksi. Akubra tai muu päänsuoja on syytä ottaa mukaan, vaikka tukkaa olisikin siunaantunut enemmän kuin tälle - luotettavalta taholta saadun tiedon mukaan - prinssi Philipin näköiselle lastunikkarille.

Alueella on myös kivikautinen (ehkä 20,000 vuotta vanha) asuinsuoja kallionkyljessä, seinällä on punamultaisia himmeitä "luolamaalauksia" ja muita asumisen jälkiä. Koko alue on aboriginaalien pyhää maata, mutta ovat antaneet luvan valkoihoisten tallustelulle. Heidät on kyllä jo siirretty sieltä muualle asumaan vuosikaudet sitten. Alkuperäisasukkaiden kohtalosta ehkä kirjoitan joskus enemmänkin, jos laiskuudeltani ehdin. Anni on blogissaan jo asiasta jotakin viisasta kirjoitellut.

Anni muuten näyttää uskovan, että potkupallovoitto hiljattain jossakin ottelussa kuuluu australialaisille "socceroos'elle" eikä italialaisille sukeltelijoille. Australialaiseten kelta-vihreää lippalakkia jouduin uusien naimakaupan kautta tulleiden sukulaisten mieliksi - ja omaksi suureksi häpeäkseni - pitämään päässäni Strasbourgin matkalla ja huutamaan vähän väliä "ozzie, ozzie, ozzie", johon kuluu vastata "oi, oi, oi" (huhhuijaa!, muuten ne uudet sukulaiset ovat kyllä ihan mukavia ja täysijärkisen tuntuisia ihmisiä, vaikka siis ovatkin australialaisia).

Mielelläni tätä Annin mielipidettä kannatan, vaikka en asiasta mitään tiedä enkä ymmärrä, mutta koskapa sellainen vähäpätöinen seikka kuin tietämättömyys on bloggareita estänyt mielipiteitään esittämästä mistään asiasta.

Aamuruokailu

Kuvatorstain ensimmäinen yritys. Kuva on otettu toukokuun 14. 2006 noin 07:18 Wells'in kaupungin (Sommerset, Englanti) piispanlinnan muurien varjossa vallihaudassa käsivaralta Sonyn DSC P-92 näppäilydigitaalilla täydellä (3x) zoomauksella.

Minä paljastan itseni

Kuva: Bloginpitäjä tammikuussa 2006, Brokeback Mountainin innoittamassa (?) asussa, kiikaroi Australian alkuperäisten asukkaiden pyhään laaksoon, The Grampians'iin, joka kuhiseen käärmeistä, wallabeista ja kenguruista. Bloginpitäjän päässä on australialainen kansallispäähine, akubra, tehty kai lehmännahkasta ja kutittaa näin ollen syyttävästi kasvissyöjän herkistynyttä ihoa

Nyt on kuulema lastumaailmassa muotia paljastaa itseään sanojen lisäksi kuvillakin, tosin tuo oheinen kuva on ollut täällä jo ennenkin, maaliskuun alussa. Sun äitis on kuvaillut "minua", tätä bloginpitäjää, saitillaan ensin naisena, vähän Tove Jansonin näköisenä, mikä kutkutti mukavasti itserakasta egoa, ja sitten pitkäksi, laihaksi ja kaljuksi mieheksi, mikä tuo takaisin maanpäälle. Eniten ehkä siksi, että se osuu niin lähelle.

Tosin kiellän ehdottomasti, että ruskeat housuni nousisivat kainaloihin niin kuin hän vihjailee. Olemattoman mahan vuoksi (valitettavasti ei ole kehittynyt mainittavaa pyykkilautaa tai "six-pack'iä" kuten englanniksi sanotaan) ne paremminkin roikkuvat kuin alakuloinen Suomen lippu työttömän lipputangossa ja pitävät kiinni esiin törröttävistä lantioluista.

Yhtä lukuunottamatta, en ole koskaan tiettävästi tavannut ketään virtuaalituttavaani. Jokaisesta on mielessä kuitenkin jonkinlainen kuva, itsekuviteltu kuva niistäkin, joiden omakuvat ovat blogiensa yhteydessä. Mutta enpä taida uskaltaa sanoin kuvailla, mitä mielessä liikkuu.

Joten jääköön itsensäpaljastelu tällä erää tähän.

Satakielestä ja lukemisesta

Kateellisena olen käynyt ihailemassa Sun äitis –juhlintaa blogistanian sisäpiirin virtuaalipippaloissa ja reaalimaailmassa myös. Eipä ole moista menoa ennen nähty. Sun äitis ei kyllä kuvassaan näytä yhtään siltä, mitä hänestä on kuvitellut. Sitä jotenkin ajattelee ihmisestä toisella tavalla kaikin puolin, kun sillä on oikein kasvot ja kaikki, eikä vain kirjainriveistä muodostunutta ruumista, joka asuu virtuaalikodissa.

Ja apropos, ruumis, jotenkin ei totu ajatukseen, että Harper Lee onkin elossa oleva kahdeksankymppinen kaunis nainen. Jollakin tasolla on ehkä ollut tietoinen, että ei ole vielä kuolleesta henkilöstä kysymys, mutta jo silloin 60-luvulla Kuin surmaisi satakielen –teosta lukiessaan ajatteli, että on jo iällä oleva henkilö ja niinhän se olikin, ikäloppu 40-vuotias. Ja hehän olivat tietysti kaikki vanhojen ideoiden ja kalkkeutuneiden aatteiden läpisyömiä mätäneviä ruumiita. Mutta kummallista on, että nyt ajattelee nelikymppisiä korvantaustoiltaan märkinä elämän opiskelijoina. Jaa, jaa.

Mutta Harper Lee’stä piti puhua. Nimittäin sen lisäksi, että antoi tammikuussa tänä vuonna ensimmäisen haastattelunsa sitten vuoden 1964 – Capote-elokuvan vuoksi uudestaan aktiiviseen ihmistietoisuuteen tulleena, kuin uudestaan syntyneenä – New York Times’ille, hän on lähettänyt kirjeen Oprah Winfrey’n, tuon oman aikamme painovaikeuksista kärsivän, alluviaalisen kohtalontumman Jeesuksen, lehteen nimeltä O.

Kirjeessään Harper Lee juhlii kirjojen olemassaoloa ja lukemisen nautintoja. Ilman lukemisen kohteita lukeminen olisikin kovin kuivaa ajankulua. Itse en muista mitään ajasta jolloin en osannut lukea. Mikäli itse elämääni ymmärrän, olen lukenut ”aina”. Kouluunkin menin mun äiten mukavuudenhalusta (tämä ei ole syytös, nimittäin nautin koulusta suunnattomasti) jo viisivuotiaana ja osasin jo silloin lukea.

Muistan hyvin makailleeni mummulan pirtin leveillä ja lämpöisillä lankuilla, joissa tuoksui tutun turvallisesti vuosisadanmittaiset maatalon askeleet ja joskus mäntysuopa ja koivunlehdet, ja ”lukeneeni” Maaseuden tulevaisuutta. Mummu usein luki ääneen paloja sieltä ja täältä ja taisin usein oikean lukemisen sijasta toistella mitä olin häneltä kuullut. Mutta itselleni se oli lukemista ja kai niistä mustista muurahaisriveistä jotakin ymmärsikin, kun niitä tihrusti kymmenen sentin päästä nenä varsanjalkaa roikuttaen. Mutta voi olla, että ei ymmärtänytkään.

- Hanhensulka, painu ulos siitä leikkimään, ja niistä nenäs (hätäistä kirnuamista ja pyyhkimistä ruskeaan kämmenselkään). Eikä noin läheltä saa lukea, silmäs menee kieroon.

Mutta eivätpä menneet.

Niin siitä Harper Lee’stä piti, että hän siis juhli omaa lukijan elämäänsä kirjeessään ja sanoi mm:

Muistatko, koska opit lukemaan, tai niin kuin minä, voitko edes muistaa aikaa jolloin et tiennyt kuinka lukea.

Enpä muista, Haper-Dear, sellainen on ihmismuisti ja koko elämä. Se syntyy jostakin tiedottomasta hämäryydestä ja toisessa päässä kai vain valuu tai sammuu – hitaasti tai nopeasti – samaan hämärään, ilman syntymää tai kuolemista.

Nyt, 75 vuotta myöhemmin (Harper Lee sanoo kirjeessään Oprah’lle) runsauden hteiskunnassa jossa ihmisillä on kannettavat tietokoneet, kannettavat puhelimet, iPod’it ja mielet kuin tyhjiä huoneita, laahustan edelleen kirjojen parissa. Käyn mieluimmin läpi kirjastojen kirjakasoja, koska nähtyäni vaivaa jonkin oppimiseksi, se pysyy mielessä…Voitko kuvitella käpertyväsi sänkyysi lukemaan tietokonetta.

Ilmeisesti Harper Lee ei ole bloggari, joista kai monet kirjoittavat päreitään ja lastujaan kannettavalla tietokoneella oman sängyn lämpöisen peiton alta. Tosin minä en tätä tee. Eikä näytä Saarakaan tekevän, koska on kesäsiivonnut ja sisustanut itselleen ihanan ”huoneen näköalalla” kirjoitustöitään varten.

Lukeminen on kuin satakielen kuuntelua. Jokainen melodia on ainutkertainen, mutta toistaa hämärästi samoja teemoja ja pienin askelin rikastuttaa lukijakuulijaansa.

Elämä on oikeastaan aika ihanaa.

Asetukset tai jotkut on päin ...

Taisin sotkeutua sukkiini hybriksessäni. IE:llä tämä toimii lähes tulkoon oikein, mutta tarkastin juuri Operalla ja Firefoxilla, ja tietysti niillä ei toimi. Eikä ihan oikein edes IE:llä vaikka onkin vankempaa tekoa. Palaan asiaan huomenna.

Anteeksi:((

Elämä on lyhyt, mutta historian kirjat pitkiä ja jotkut pitkäikäisiäkin

Edward Gibbon kirjoitti kirjansa Rooman imperiumin rappion ja tuhon historia jo 1700-luvun lopulla, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. 27.6.1787 hän kirjoitti kirjan lopullisesta valmistumisesta päiväkirjaansa jotenkin tähän tapaan:

Kello 11 ja 12 välillä puutarhani kesämökissä kirjoitin viimeisen sivun viimeset rivit (Lausannessa, Sveitsissä toim. huom.). Laskettuani kynäni kävelin muutaman kierroksen berceau'ssa, akasiapuiden alla, mistä on näkymä pelloille, järvelle ja vuorille. Ilma oli hellä, taivas sees, kuun kilo veden pinnalla ja koko luonto oli äänetön. En peittele ensimmäistä ilon tunnetta saavutettuani taas vapauteni ja, ehkä, luotuani perustan maineelleni. Mutta nöyryyteni palasi pian, ja hiljainen alakuloisuus levisi mieleeni, ajatuksesta, että olin menettänyt pysyvästi vanhan ja mieltä viihdyttävän seuralaiseni, ja että mikä tahansa kohtalo kohtaisi historiaani, historioitsijan elämä olisi pakosta lyhyt ja sattumien varassa.

Hakkaa päälle ja sitä rataa

Autuaita ovat sävyisät, sillä he saavat periä maan. Matt.5:5.

Elsass oli hyvä paikka ajatella omaisuuden epäreilua jakautumista ihmisten ja jopa ihmisryhmien – tai kokonaisten kansojen – kesken.

Sofistikoidumman selityksen puutteessa voi melko perustellusti väittää, että maailman epätasa-arvon ja monen muun surkeuden syynä on perimmiltään se, että jossakin historian hämärissä kehitimme perinnöllisen maanomistuksen konseptin.

Voi myös esittää arvauksen, joka saattaa hyvinkin sattua kohdalleen, että perinnöllinen maanomistus kehittyi patriarkaalisten uskontojen alkaessa toden teolla levitä Lähi-idässä joskus jääkauden lopun ja Mustanmeren altaan täyttymisen välisenä aikana (n. 10,000–5,000 vuotta ennen ajanlaskun alkua, eaa. tai ”vanhanaikaisesti” lyhennettynä eKr.). Ja tämä liittyi keräily- ja metsästyselinkeinon vaikeuksiin – ei enää ollut helposti keräiltävää ja metsästettävää – ja maatalouden leviämiseen.

Eurooppaan omistusajatuksen toivat indoeurooppalaiset maanviljelijä-karjanhoitajat, joiden aggressiivinen kulttuuri työnsi lintukotoiset baskilaiset ja suomalaiset ekoihmiset ja luonnonpalvojat maanosan keskeltä sen äärialueille, ja heidän mukanaan hävisi tuhansiksi vuosiksi vapaamielisyys ja tasa-arvo, jotka ovat kirosanoja omistususkon kiihkoilijoille.

Ja tästä pääseekin helposti Sun äitiis, joka kertoo käynnistään Virossa tai Eestissä jossakin lastussaan (tai päreessään, hänhän on nainen) muutama päivä sitten. Minulla on aina vaikeuksia päättää, kumpi sana olisi oikea ja poliittisesti korrekti näinä helposti loukkaantuvien ihmisten aikoina, Viro vai Eesti. Hän, siis Sun äitis, sanoo myös, että ei koskaan käynyt Neuvosto-Virossa. Minä puolestani kävin. Vierailukesä oli kai vuonna 1980 ja matkaseurana vaimo, anoppi ja vaimon poika.

Vaihdoimme heti Tallinnan satamassa hyvällä hinnalla ruplia joltakin nuorelta yksityisyrittäjä-pankkiirilta, olimme yön yli Viru-hotellissa ja lähdimme aamulla bussilla Tarton kautta Viljandiin, jonka laidoilla meille näytettiin neljäkerroksista tehosikalaa ja jossa myös yövyimme. Viljandissa siis, emmekä sikalassa.

Illallisen aikaan viljandilaisessa hotellissa tapasimme Suomesta ennen sotia Viroon muuttaneen naisen, joka valitti olojen kovuutta ja katkeruuttaan siitä, että oli muuttanut pois suloisesta Suomenmaasta. Hänen puolestaan tuli oikein haikea olo, ja toisaalta onnellinen olo myös: olihan hän selvinnyt hengissä välttäen Stalinin ajan kansanmurhat (englanninkielinen ilmaisu ethnic cleansing on jotenkin jämäkämpi ja täsmällisempi ilmaisu) ja pakkomuuton Siperiaan, jotka Parvilahden ja Poika Tuomisen mukaan olivat yleiset suomalais- ja virolaiskohtalot sotia ympäröivällä neuvostoajalla.

Hotellissa oli myös tallinnalainen televisioryhmä, joka sattui illastamaan viereisessä pöydässä. He puolestaan yllättävän vapaasti arvostelivat venäläis-kolonialistista hallintoa Virossa ja vihjailivat naama mustanpuhuvana, että muutos oli vielä tulossa. Tosin koko porukka muistutti niin paljon suomalaisia ylettömän juopumuksensa vuoksi (Gallen-Kallelan Kullervokin tuli jotenkin nolostuttavasti mieleen), että oli vaikea uskoa heidän poliittisen ajattelunsa tarkkuutta ja terävyyttä ja jätimme heidän uhmakkaat ajatuksensa omaan arvoonsa.

Jälkikäteen tietysti harmittaa, että ei tullut kirjoitettua kuullusta mitään, ajan henki oli kai virolaisille paljon kirkkaammin ymmärrettyä kuin meille suomalaisille, jotka olemme kautta aikojen olleet polvillamme hallitusvaltamme edessä. Neukkuvalta ei ollut tässä suhteessa yhtään venäläis- tai ruotsalaisvallasta eroavaa. Joskus ihmetyttää, että sellainen rohkeutta (mutta arvostelukyvyttömyyttä) osoittavat toimet kuin nuijasota, Kustaa III:n ampuminen, Anjalan liitto, Bobrikovin murha tai kansalaissota ylipäätään olivat suomalaisille reaalipoliittisille alistujille mahdollisia. Tosin olemme yksi Euroopan parhaiten menestyviä kansoja, joten paljon huonomminkin voisi olla.

Sotilaina, muiden tottelevaisina seuraajina, olemme tietysti olleet miehistä parhaita kautta aikojen.

Elsassissa kävin onnistuneesti entisöidyssä linnassa nimeltään Haut-Kœnigsbourg, jonka ensimmäinen osa valmistui 1147, ja jonka suomalaiset hakkapeliitat valloittivat, polttivat ja kännipäissään vahingossa tuhosivat muutenkin 30-vuotisen sodan aikaan 1630-luvulla ruotsalaiskuninkaansa Kustaa II Adolfin nimissä, joka taitaa vieläkin olla Kaarle XII:n lisäksi ainoa suomalaisten todella omakseen tuntema kunkku, ehkä lähinnä satusetä Z. Topeliuksen ja hänen Välskärin kertomuksia –tarinoidensa ”ansiosta”.

Olen tainnut ennenkin mainita ensimmäisen ranskankielen opettajani täällä Brysselissä. Hänen sukunimensä oli Berg ja hän kertoi sukunsa isälinjan olevan jonkun Vaasan seudulta lähtöisin olevan hakkapeliitan alenevaa polvea. Tämä oli haavoittunut jossakin kahakassa – ehkä juuri linnan valtauksessa – ja jäänyt asustelemaan Elsassiin parannuttuaan ja saanut jälkeläisiä, joista yksi siis teki lujasti töitä opettaakseen minulle sujuvaa ranskaa, mutta epäonnistui. Tosin syy oli minussa, niin hentoa ja kaunissilmäistä naista ei tietysti henno syyttää yhtään mistään, paitsi ehkä oppilaidensa ajatusten harhailusta. Mutta kauniista tai muistakaan naisista en aikonut nyt puhua mitään, vaikka aihe onkin kovin lähellä sydäntä.

Sen sijaan Elsassin kohtalo naapureidensa Saksan ja Ranskan käsissä on hyvä esimerkki siitä, kuinka Eurooppaa on vuosisatojen aikana ”suurvaltojen” toimesta jaettu paikallisista kulttuureista välittämättä. Elsass ja sen naapuri Lothringen (ranskalaisittain Lorraine), niin kuin Beneluxmaatkin ja Sveitsi myös, ovat itse asiassa jäänteitä Kaarle Suuren pojan Ludvig Pyhän kolmelle perijälle omanaan jakamasta isosta frankkien kuningaskunnasta, jonka pääosia olivat Austrasia (nykyinen Saksa), Neustria (Pohjois-Ranska), Aquitania (Etelä-Ranska) ja Lombardia (Pohjois-Italia). Pojista Ludvig sai silloisen Austrasian, Kaarle Kaljupää Neustrian ja vanhin, Lothar, pitkän kapean kaistaleen Eurooppaa Belgiasta aina Pohjois-Italiaan saakka ja antoi nimensä Lothringenille, joka myös kuului hänen perintömaihinsa.

Elsassilaiset puhuvat vieläkin, pakko-ranskan lisäksi, omaa kieltään, joka on ehkä tarkemmin katsottuna yläsaksan murre, mutta en uskalla tätä varmuudella sanoa. Samoin Etelä-Ranskassa puhutaan vielä paikoitellen yleisesti langue d’oc -kieliä. Ranskan kieli (langues d'oïl -tyyppiä) oli kehittynyt vulgäärilatinan ja alkuperäisen Pariisin seudun frankkien kielen sekoituksesta paikalliseksi lingua francaksi vasta 1500-luvulle tultaessa, ja tuli ranskalaisten yleiskieleksi ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Siihen saakka paikallisia (vernacular) kieliä oli puhuttu yleisemmin kuin virallista ranskan kieltä, vaikka sivistyneistön ja kulttuurin kieli oli tietysti ranska.

Espanjan koillisosan, Katalonian, asukkaat puhuvat myös omaa kieltään. Pari päivää sitten katalonialaiset päättivät satoja vuosia jatkuneen itsenäisyysriitansa Espanjan kanssa äänestämällä alueensa ”vapaaksi” Espanjan ikeestä. Arvoisa Lukija saattaa olla täysin välinpitämätön tämän uutisen suhteen ja tekee siinä varmasti aivan oikein.

Toisaalta tällä saattaa olla merkittäviä seurauksia Euroopan Unionin tulevaisuudelle. Nythän Unioni on itsenäisten valtioiden vapaa liitto, yritän tässä välttää federaatio-sanan käyttöä, vaikka se ehkä tulee helposti mieleen. Vahvoilla etnisillä alueilla, kuten Katalonia, Baskimaa, Skotlanti, Lappi tai Elsass, saattaisi olla paremmat mahdollisuudet vaikuttaa omiin asioihinsa itsenäisinä federaation osina sen sijaan, että ovat Unionin jäseniä ”emämaansa” alaisuudessa. Tavallaan Jugoslavian likapyykin pesu on johtanut juuri tällaiseen tulokseen. Pienet, itsenäiset Balkanin maat ovat samankokoisia jopa pienempiä kuin esimerkiksi Katalonia sekä alueeltaan että väkiluvultaan. Belgiakin roikkuu koko ajan hajoamisen partaalla, walloonit ja flaamit eivät kielierojen (ranska ja hollanti) vuoksi sovi saman katon alle kuin pakottamalla.

Hyvin menestyviä taskuvaltioita on Euroopassa ollut "kautta aikojen", ajatellaan vaikka Vatikaania, Monacoa, Andorraa, San Marinoa ja Lichtensteinia ja jopa meidän sisäsiittoista pohjoisen ulottuvuuden ystäväämme, Islantia, neljännesmiljoonine asukkaineen, joista yksi on kovin iki-ihana ja herttainen Silvia Night.

Unionin ehdotettu perustuslaki ei tietysti sovi etnisiä rajoja noudattavaa Euroopan jakoon, mutta sehän joudutaan joka tapauksessa neuvottelemaan uudestaan. Samalla sitä voisi montteerata vähemmän älyttömästi keskitetyksi, vaikka poliitikot ovatkin vallanhimoisia piruja, joille vapaus, lukuunottamatta omaa vapauttaan, on pikemminkin Helvetin esikartano kuin poliittinen Paratiisi, joten paljoa vapauksia ei heiltä tietysti voi odottaa.

Joten tuolla alussa oleva lause Vuorisaarnasta Matteuksen mukaan ei ehkä kuitenkaan todellisessa maailmassa toteudu sävyisten ihmisten osalta, jos toteutuu muutenkaan.

Iltanaurua ja -taidetta

Heti, kun oli naurultani päässyt pois tuolta Saaran blogilta (oli juuri tullut juhannusjuhlilta ja oli ollut hauskaa, paitsi jollakin mäyräkoiralla), niin kävin katsomassa Haihatuksen saitilla esiteltävää taidetta. Juhannusjuhlille tai erityisen tarkalle työmaalle sopisi koristeeksi hyvin Mauri Korhosen Pilkunnussija, joka näkyy täällä. Muutakin hienoa taidetta siellä on näytillä.

Ja päätoimittaja TM Tuli ja Savu -runouslehdestä oli puolestaan löytänyt merkittävän kotimaisen kirjallisuusmysteerin, johon on sekaantunut suomalainen kirjailija nimeltään Harry Tobin, edes Googlesta ei ole selvityksessä kovin paljoa apua. Itse epäilen, että on kyseessä raumalaisesta mysteeristä, josta lääninkirjailija Sini Kiuas saattaisi tietää jotakin, mutta voi olla jostakin muustakin.

Juhannusmuisto: Onnellisten päivä

Juuri ennen auringonlaskua näin tuossa terassin viereisessä lehmuksen sukuisessa puussa, jonka nimeä en valitettavasti tiedä, harakkaparin hellissä perheenperustamispuuhissa puun ylimmällä oksalla, josta on hyvät näköalat Schumanin rautatieaseman yli kohti Euroopan parlamentin isoa lasipalatsia.

Ja se tietysti toi mieleen onnellisuuden, jota tänä yönä varmasti monet pääsevät Suomen suloisessa suvessa nauttimaan kokkojen roihutessa ja auringon vetelehtiessä hyvin lähellä taivaanrantaa jossakin luoteen ja koillisen välillä. Yöttömässä yössä.

Yksi juhannusyö, kauan sitten.

Lentokelpoinen valoisuus jatkui yön yli ja lennätin sen vanhetessa aina enemmän ja enemmän ”onnellisia” asiakkaita näköalalennoilla nelipaikkaisella Cessna 177-koneella Räyskälän lentokentältä, jonka kiitotiellä ei ole laskeutumisvaloja. Mutta se ei haitannut. Hämärältä kiitotieltä astuttiin kevyesti ylös ja sisään valoisan kesäyön taivaaseen. Lennätettävätkin olivat vaiti, lähes hartaita niin kuin taivaassa kuuluukin olla. Alla Pernun nummia, metsää, peilijärvien pintoja ja vaaleana erottuvia peltoja. Kokkoja näkyi vielä siellä täällä järvien ja lampien rannoilla, vaikka Räyskälän huikean korkea kokko keskellä kenttää oli jo roihunnut ja sammutettu aikoja sitten ja pakanapiirien tanssijat hävinneet mikä minnekin. Joissakin paikoissa kevyttä usvaa oli madellut veden päältä pelloille ohueksi, vaaleaksi hunnuksi. Lentäjät sanovat toisilleen, että ilma on kuin linnunmaitoa, kun on kaunista ja tyyntä, koneessa ei tunnu värähdystäkään ja laskeutumiset ovat helppoja ja keveillä sormenpäillä, tai vain ajatuksin ohjailtuja – kuin hipaisusuudelmat kiitotien asfaltille.

Viimeiset lennot lensin joskus kahden maissa aamulla, kun aurinko oli jo melkein takaisin taivaalla. Silloin viimeiset väsyneet asiakkaat olivat jo niin ”onnellisia”, että heitä ei enää herennyt ottaa kaksirattiseen koneeseen lennätettäväksi. Viimeisetkin asiakkaat ja avustaja, yksi Penni, painuivat koteihinsa tai telttoihinsa hiljaisesta lemmestä vielä kuhisevassa juhannusjuhlien telttakylässä, muutaman nuotion hehkussa istuttiin vielä tuijottamassa hiljaiseen tuleen. Shamaanien ja noitien yksinjurottavaa kansaa, kirkas pullo jalan vieressä pehmeässä, neulaisessa maassa.

Hiljainen jurahdus: ”Hyvää juhannusta, Hanhensulka. Meneppä vielä saunaan!” Heilautus takaisin ja nuotioontuijottaja jatkoi mitä oli ajatellut aikaisemmin.

Räyskälän pikkusauna oli jonkun myöhäisen saunojan jäljiltä lämpimänä. Ähisin tuimat löylyt, puukiulusta vettä kuumille kiville, kävin uimassa ja seisoin hetken aikaa laiturin päässä kuuntelemassa ja katselemassa kuikkapariskunnan yöllisiä puuhailuja vastarannalla. Muuten luonto vain tuoksui ja rötkötti hämäränvihreänä pienen järven ympärillä.

Englantilainen tutkija Cliff Arnall Cardiff’in yliopistosta on laskenut, että tänä vuonna 23.6. oli onnellisin päivä. Hänellä on siihen oikein matemaattinen kaava, tekijöinä: liikunta, luonto, sosiaaliset suhteet, myönteiset muistot lapsuuden kesistä, lämpötila ja odotettu loma tai muu vapaa-aika.

Tutkija Arnall sanoo eilisessä The Independent -lehdessä:

Onnellisuus liittyy moniin asioihin elämässä ja voi laueta monista erilaisista liipaisuista. Ehkä aurinkoisesta päivästä, ehkä lapsuusmuistoista. Halusin kaavani todistavan, että onnellisuuden avain voi olla niin yksinkertainen...

Tämä oli minun yksinkertainen onnenmuistoni avaimineen kaukaisesta juhannuksesta.

Hyvää juhannusta kaikille Arvoisille Lukijoille.

PS. Avustaja Penni sai lentolupakirjan ja kuoli pari vuotta myöhemmin taitolentokeikallaan jonkun maatalousnäyttelyn parkkipaikalle Satakunnassa. Nuotion jurottaja hukkui muutama vuosi myöhemmin auratessaan talvikiitotietä traktorilla tutulle järvenjäälle.

Pätkä Lokki Joonatanista (Richard Bach, suom. Kaija Kauppi, Gummerus, 1973, s. 47):

Joonatan loi viimeisen viipyvän katseen halki taivaan, halki tuon loistavan hopeamaan, missä se oli oppinut paljon.
- Olen valmis, se sanoi.
Ja Lokki Joonatan Livingston nousi ylemmäksi kahden tähtikirkkaan lokin seurassa, kunnes se katosi sysimustalle taivaalle.

Eläinporno, taiteen hinta ja venäläiset äkkirikkaat (tai jotakin sinne päin)

Pihanurmikon kanit, joita on epäilyttävästi vähemmän kuin vielä viikko sitten, ovat ajaneet toisiaan takaa tarmokkaasti ja sillä silmällä koko aamun. Jos olisin eläinpornon ystävä tai toimistotöitä tekevä kani, seisoisin tänään toimiston ikkunassa aamusta saakka ja nauttisin ilmaisesta showsta.

Mutta puritaanisesti vinoon kasvatettuna en pidä pornosta kovin paljoa yleensäkään, enkä varsinkaan eläinpornosta missään muodossa, vaikka jouduinkin sen kanssa tekemisiin siinä kymmenen vuoden iässä, kun usein pääsin taluttamaan kiimasta haisevia lehmiä mummulasta Salavan tilalle Ikaalisten rajalla saamaan tarpeeseensa Salavan isolta sonnilta, joka puhisi jo ennen varsinaista aktia vähän samaan tapaan kuin senaikaiset Ukko-Pekka-höyryveturit, ja Mansikki ja Mustikki ja Mielikki ja muutkin mummulan lehmät muljauttelivat silmiään moittivaan sävyyn sonnin puhinoille: pelkäsivät varmaan, että puhkumiseen kuluu liikaa sonnienergiaa ja heille ei jää tarpeeksi saakka.

Mutta eläinpornosta ei tänään pitänyt puhua, vaan taidepornosta tai ainakin siitä, että Gustav Klimt (1862-1918) pääsi tällä viikolla yhdellä neliönmuotoisella työllään kaikkien aikojen kalleimman maalauksen tekijäksi. Klimt on tunnettu myös pornon ja taiteen rajan hurjasta hämärtämisestä sen lisäksi, että oli maalaustaiteen jättiläinen, tosin melko pienikokoinen.

Maalaus, jonka olen joskus nähnytkin, vaikka en tyhmyydessäni älynnyt sen hirmuista hintapotentiaali, on Klimt’in yhdenaikaisesta rakastajasta (iloisena poikamiehenä taiteilijalla oli tietysti niitä useita), wieniläisestä Adele Bloch-Bauer’ista, joka oli jotenkin kierolla tavalla lastunikkarin mieltä tyydyttävästi pankkiirin vaimo. Taulu joutui Hermann Göring’in paksuihin, ahneisiin sormiin Itävallan valtauksen (1938) jälkeen, kun wieniläisjuutalaisilta kähmittiin kaikki arvokas omaisuus, ennen kuin heidät ajettiin joko pois maasta saastuttamasta paikallista ilmaa ja puhdasta germaanisarjalaista verta tai lähetettiin kaasutettavaksi ja poltettavaksi läheisillä keskitysleireillä.

Adelen kuva oli roikkunut jossakin itävaltalaisessa taidemuseossa sodista lähtien ja tämän vuoden tammikuussa luovutettiin oikeudenkäynnin jälkeen laillisille omistajilleen, Bloch-Bauerin suvulle, joka puolestaan pani taulun heti myytäväksi. Eikä suotta. Hinnaksi tuli 135 miljoonaa dollaria (noin 5000 euroa per neliösentti, jonka sattumoisin potkupalloilija-"nero" David Beckham kai tienaa noin 15 minuutissa tai jopa pienemmässä ajassa ja formulanero Räikkönen ensivuoden tienistihuhujensa mukaan noin 75 minuutissa). Aikaisempi maalausten hintaennätys oli Picasson taululla pojasta ja huilusta, jolla saatiin viime vuonna vaivaiset 104 miljoonaa dollaria.

Adele-maalauksen ostaja oli newyorkilainen saksalaiseen taiteeseen erikoistunut museo, Neue Gallerie, joka on pystytetty Estee Lauderin kosmetiikkakonsernin rahoilla. Eli nyt hyvät Arvoisat Naislukijat – ja miksei Mieslukijatkin – tiedätte mihin salvoistanne ja linjamenteistänne saatavat rahat menevät, eli hyvään tarkoitukseen. Itse olen jo vuosikaudet käyttänyt Davidoff'in tuotteita, joskus jopa polttelemalle heidän hyviä sikaareitaan.

Kulunut viikko ei ollut rahallisesti hyvä vain juutalaisille pankkiirisuvuille, Lontoon Sotheby's’in ja Christie's’in huutokauppakamarit myivät alkuviikosta taidetta kaikkiaan 260 miljoonan punnan (olisiko noin 370 miljoonaa euroa) edestä, kaikkien aikojen paras taidekauppaviikko.

Taide käy siis taas hyvin kaupaksi.

Edellinen taidekauppabuumi oli 1980-luvun lopussa, jolloin Suomenkin talouselämä lietsottiin Harri Holkerin hyppysissä julmettuun liekkiin, joka sammui yht’äkkiä 90-luvulle tultaessa ja poltti kaikkien ylioptimististen sijoittajien (niin kuin tämän lastunikkarinkin) rahanahneet sormet pahalle karrelle. Sielu ei ole vieläkään siitä toipunut, vaikka kukkaro on jo hieman paremmissa kantimissa ja voin jopa silloin tällöin nauttia lasillisen viiniä jossakin mukavassa katukahvilassa. Voi olla, että paremmin asioista tietävät nauravat vielä tänäänkin Holkerin ministereiden kanssa pankkeihinsa mennessään ja myöhemmin Kämpin kabineteissa - tai missä raharikkaat nykyisin Suomessa toisiaan tapailevatkin - hyvien laulujen, viinien, naisten ja konjakkien äärellä, jos ovat enää terveitä tai edes elossa.

Toisaalta muistammeko me enää kunnolla edes sitä, kun Holkeri kävi vanhasta tottumuksestaan vielä vuotta ennen neukkulan kaatumista nuoleskelemassa tuttuja kesti-isäntiään Pietarissa ja kiittelemässä Leniniä Suomelle annetusta itsenäisyydestä. Emme varmaan.

Ja apropos, venäläiset. Nykyisin uutena taideostajaryhmänä ovat venäläiset äkkirikkaat, joilla on liikaa öljy- ja muuta yllättävästi käsiin pudonnutta rahaa ryöväyksen tai ehkä taivaan lahjana, joka pitää saada äkkiä piiloon venäläiseltä köyhälistöltä ennen kuin nämä muistavat mitä isovanhempansa tai näiden vanhemmat tekivät 1917 ja yrittävät tehdä samat temput nykyisille tsaareille ja näiden ohranoille ja kätyreille. Maalausten ostamisen lisäksi Fabergé’n munista kai suurin osa on jo ostettu takaisin Venäjälle ja muukin taide käy hyvin kaupaksi.

Kaikki tuo on tietysti hyvä uutinen koko taidemaailmalle. Paitsi ehkä suurimmalle osalle taiteilijoista - kuolleistakin, joiden työnhedelmien tuomat rahat menevät pääosin taidekauppiaiden ja impressaarioiden taskuihin. Tosin kuolleet taiteilijat ehkä eivät siitä enää niin paljoa välitä.

Siitä tulikin mieleeni, että kirjailijan ammatti on edelleenkin mielestäni ainoa tavoiteltavan arvoinen uraksi. Tosin houkutusta tähän vähensi tuntuvasti viimeisen Kirjailija-lehden arvio, että suomalaisen kirjailijan keskimääräinen vuositulo on 2000€. Miten lienee muiden taiteilijoiden laita?

Taitelijoiden tulonsaannin kannalta paras strategia olisi ehdottomasti taiteilla ja kuolla niin pian kuin mahdollista, tosin se saattaa olla urasuunnitelmana kuolleena syntynyt ajatus.

PS. taiteen hintaa kustantajien näkemänä käsitellään tuoreissa Prosperon (Tekijänoikeusista) ja Hannu Helinin (vitun antologiat (hah hah kukkakimput)) blogeissa.

Kuvakokeilu

Viimeaikoina on ollut vaikeuksia saada kuvia julkaistuksi blogissa. Tämä on kokeilu Picasan käytössä, joka tällä kerralla näyttää onnistuneen.

Tähän vielä kokeen jatkoksi pätkä L. Onervaa (Vuos käy umpeen):

...Tehdäkö jotain?
En teon arvoista keksi.
Kuinka voi ihminen tulla
näin väsyneeksi!

Tuo on vaikkapa Runotorstain kunniaksi, jossa osallistujat eivät näytä potevan motivaation tai voimien puutetta runosuonensa puhkomiseksi. Tälle lastunikkarille tosin kyllä uni jo maistaa, viimeöinen jäikin kesken juuri jännässä paikassa.

Täällä Belgiassa ei tarvitse edes kerätä voimia juhannuksen viettoon, meillähän ei sitä juhlaa täällä ole. Sellaisia pakanoita ovat nämä paikalliset kristityt.

Ulkonäkö muuttuu

Spämien vuoksi joudun aktivoimaan word verification-toiminnon uudelleen. Se ei onnistunut edellisessä ulkoasussa joten pakko muuttaa sitä taas. En vielä osannut vaihtaa tuota yläosaa, mutta kunhan opin niin teen sen sitten, ehkä huomenna, nyt menen katselemaan elokuvia silmäluomien sisäpinnalta.

Ihmisen uudelleenluominen – human re-design ja designer-vauvat

Strasbourg kehuu hyvien elsassilaisten viinien lietsomalla ranskalaisella paatoksella olevansa Euroopan pääkaupunki, ja tavallaan olisikin, ellei otettaisi huomioon sitä kiusallista tosiasiaa, että Bryssel on Euroopan pääkaupunki. Strasbourgissa on kuitenkin Euroopan parlamentin toinen koti, moderni lasista ja teräksestä koottu talorumilus, jonka arkkitehti pitäisi vetää hirteen miehisistä killuttimistaan, jos on mies. Jos taas on nainen niin olkoon.

Parlamenttitalon Ill-joen puoleisella seinällä on muun propagandahömpän lisäksi kaikilla Unionin kielillä mainos Euroopan jo syntyessään kuolleesta perustuslaista, jonka viimeisin hyväksyjä on Suomen kansa, tosin suurelta osalta tietämättään, hehän, siis kansa, eivät ole saaneet sananvaltaa tämän pikkuasian – kansallisen itsenäisyytensä menettämisen – hyväksymisessä. Eduskunta päätti asiasta kansansa puolesta, joka tietysti jollakin salakavalalla edustuksellisen demokratian tasolla on ihan oikein.

Suomalaisia meppejä ei sattunut silmään. Jos olisi sattunut, olisin kysynyt heidän kantaansa ihmisen uudelleen luomisesta, joka on tulossa aina vain ajankohtaisemmaksi, mitä pidemmälle tiede edistyy. Mutta yhtään heistä en siis Strasbourgissa tavannut – en meppejä enkä edes eurooppalaisia tiedemiehiä.

Sen sijaan asuin kaupungin ulkopuolella, Epfig’issä, samassa ”villassa” yhden Stanford’in yliopiston johtavan biologian proffan, nimeltään Marcus, ja yhden New Yorkin yliopiston lakiproffan, nimeltään Mikah, kanssa. Ja kävin kiivaan, useita päiviä, öitä ja Chivas Regal –viskejä (itse olen enemmän yhden-maltaan ystäviä, vaikka en mihinkään viskilasiin malta millään sylkeä) kestäneen keskustelun tieteen ihmisiä jalostavasta vaikutuksesta, tiedemiesten moraalista ja vapaiden tieteiden tutkimusohjelmien laillisuudesta, joista juuri en sattumoisin tiedäkään mitään.

Ja kuinka ollakaan, kotiin Brysseliin palattuani näin maanantain The Independent –sanomalehden artikkelin samasta aiheesta (lehti kirjoittaa siitä vielä tänäänkin) ja New Scientist on kirjoittanut samasta asiasta usein mm. jo 30.4.2006. Nimittäin Englannissa on aloitettu kaikkien sikiöiden (niin kuin me kutsumme äitinsä masussa vielä tyytyväisenä loikoilevaa vauvaa) geneettinen seulonta perinnöllisten sairauksien varalta, jos vanhemmat niin haluavat.

Mutta ennen kuin kirjoitan tästä enempää, puhun 64-vuotiaista miehistä, vaikka itse olenkin merkittävästi tätä nuorempi.

Arvoisa Lukija tietysti juhlisti viikonvaihdetta laulamalla Paul McCartney’n kunniaksi Beatles-rallia, jonka nimi on kai When I’m sixty four. Ehkä omaksi yllätyksekseen Beatle-Paul ei olekaan kalju eikä vietä aikaansa puutarhatöissä niin kuin ennusti laulussaan neljä vuosikymmentä sitten – 24-vuotiaana. Sen sijaan hän on kiivaassa avioerotaistelussa yksijalkaisesta vaimostaan, joka on entinen soft-porn-malli ja ties mitä muuta. Mutta se ei kuulu tämän jutun piiriin, koska jalan menetys tapahtui yhteentörmäyksessä moottoripyöräpoliisin kanssa eikä geneettisen sairauden vuoksi.

Toinen 64-vuotias, josta haluan nimenomaan tässä puhua, ei myöskään tee puutarhatöitä, ei soita bassokitaraa väärin päin, eikä ole edes kalju.

Sen sijaan hän istuu pyörätuolissa perinnöllisen lihassairauden vuoksi liikunta- ja puhekyvyttömänä ja kommunikoi ajatuksiaan puhekykyisen tietokoneensa välityksellä. Itseni kaltainen, vapaastitulkiten, keski-ikäinen ja vielä hyvin aktiivinen (sanoisin myös mielelläni ”viriili”, mutta se saattaa olla liian kaukana valheen rajan väärällä puolella) mies kuvittelee helposti, että tämän viimemainitun 64-vuotiaan elämä ei ole elämisen arvoista. Mutta samanaikaisesti tunnen häntä kohtaan suurta kateutta, joka on itse asiassa vielä suurempaa kuin kateus, jota tunnen McCartneyn elämästä, vaikka olenkin itse onnellisessa avioliitossa.

Arvoisa Lukija on tietysti jo arvannut, että pyörätuolimies on Stephen Hawking, kosmoslogisti, fyysikko ja muutenkin harvinainen ihmisälyn jättiläinen.

Sen lisäksi hän sairastaa perinnöllistä motoneuroni (MND)-sairautta, joka on sitonut hänet pyörätuoliinsa suurimmaksi osaksi elämäänsä ja lopulta vienyt jopa puhekyvyn. Silti häneltä on juuri ilmestynyt uusi kirja nimeltään The Briefer History of Time, joka selittää vähempiälyisille miten universumi tikittää ja muutakin mielenkiintoista. Suomellahan on myös vastaavanlainen, ainakin ulkomuodollisesti jossakin määrin rajoitteinen ”hullun tiedemiehen” malli, joka on julkaissut kaikenkattavan selityksen maailmankaikkeudelle ja on jopa saanut siitä tieto-Finlandia-palkinnon vaivojensa palkkana.

Tämän lastun kannalta merkittävää on se, että MND-sairauksiakin voidaan seuloa geneettisillä tutkimuksilla siinä toivossa, että vanhemmat päättäisivät annetaanko raskauden jatkua vai lopetetaanko raskaus kesken (eli lopetetaan sikiön jo alkanut ihmiselämä). Huonolla (tai hyvällä !) onnella sikiö-Stephen’in vanhemmat olisivat voineet lopettaa jälkeläisensä elämän. Tosin Stephenillä on nyt kolme lasta ja yksi lapsenlapsi, jotka eivät ehkä mielihyvin näkisi Stepheniä puuttumassa esi-isiensä ketjusta. Eivätkä tietysti näkisikään, koska heitä ei olisi edes olemassa, mikä on tietysti vain keskeislyyrinen ongelma, joka esiintyisi vain heidän omassa olemattomassa napareiässään (käyttääkseni Jouni Tossavaisen runollista kieltä täysin asiayhteydestään irrotettuna).

Tämä kysymys on tietysti moraalikysymyksistä suurimpia. Kenenkään "tavallisen" vanhemman ei liene helppoa päättää lapsensa – edes sikiöasteella olevan – tappamisesta, vaikka toisena vaihtoehtona onkin mahdollisuus sille, että lapsen elämä tulisi olemaan kovempaa kuin elämä ihmisenä yleensä on.

Tällä asialla, niin kuin moraalikysymyksillä aina, on tietysti toinenkin puolensa. Geneettinen seulonta antaa mahdollisuuden monenlaisten vikojen ja ”vikojen” seulontaan ja syntyvän lapsen valintaan. Jos ja kun tämä mahdollisuus on olemassa, sitä tullaan myös käyttämään. Abortin teon piti olla äärimmäinen ratkaisu silloin, kun abortin sallivasta lainsäädännöstä väiteltiin (jos väiteltiin) eduskunnassa. Nyt siitä on tullut yksi ehkäisyn muoto niille vanhemmille, jotka ovat liian pölvästejä käyttämään kondomeja tai pillereitä ja jotka näin tulevat ”vahingossa” raskaaksi ja mieluummin surmaavat sikiönsä kuin huonontavat elintasoaan.

Mutta elintasoabortit ovat toisen luokan moraalinen kysymys, vaikka olisi kuinka epämiellyttävä ajatuksena, ihmisen evoluution rinnalla.

Genetiikka sallii tietysti paljon enemmän kuin vain parikohtaisen elintason säilyttämisen. Pidämmekö samettisilmistä enemmän kuin vedenharmaista suomalaissilmistä, entä pyylevyydestä vähemmän kuin solakkuudesta, tai tenniksenpeluutaidosta enemmän kuin matemaattisesta lahjakkuudesta. Teoriassa kaikki valinta on mahdollista ainakin siinä vaiheessa, kun ymmärrämme geneettistä koodiamme enemmän. Ja näin Jumalan ei enää tarvitse heittää meidän puolestamme noppaa, teemme sen ihan itse koko ihmislajin tulevaisuuden kannalta.

Ja sana enemmän on tuossa ylåäpuolella erityisen merkityksellinen. Geenithän eivät vaikuttane vain yhden ominaisuuden syntymiseen (geenejä on ihmisellä vain joku 30,000-100,000 tai sitä luokkaa) vaan geenien yhdistelmät vaikuttavat toistaiseksi arvaamattomalla tavalla. Tosin tiedemiesten mukaan on löydetty yli 4000 yhden geenin aiheuttamaa poikkeamaa ”normaalista”, ja näiden geenien tarkka paikka on pystytty määrittämään johonkin ihmisen 23 kromosomista.

Ihmiset ovat tietysti jo kauan osanneet käyttää syntyvyyden säännöstelyä hyväkseen. Pilleri keksittiin juuri sopivasti 60-luvulle tultaessa, joten ajan muu vapautuminen johti myös sukupuolimoraalin vapautumiseen, joka puolestaan johti räjähdysmäiseen sukupuolitautien lisääntymiseen. Glamydia tai ainakin sen pelko ei liene täysin tuntematon asia Arvoisille Lukijoillekaan, vaikka ovatkin tietysti muuten moraaliltaan erityisen esimerkillistä joukkoa.

Muistamme myös, että Kiinan ehdoton ja tehokkaaksi osoittautunut syntyvyydensäännöstely on johtanut nuorempien sukupolvien sukupuolijakautuman muuttumiseen yhteiskunnan kannalta katsottuna epätoivotulla tavalla. Kiinalaisvanhemmat haluavat mieluummin poikia kuin tyttöjä lapsikseen ja tyttösikiöitä on lopetettu sankoin joukoin laittomilla aborteilla ja syntyneitä tyttöjä on surmattu, jotta saataisiin lupa uuteen raskauteen, jossa syntyisi poikalapsi. Tämä on ainakin oman moraalikäsitykseni kannalta täysin kestämätöntä, vaikka ei uskoisikaan Italian juuri vaalit hävinneen pääministerin, Silvio Berlusconin väitettä, että surmattuja vastasyntyneitä on jauhettu lannoitteeksi Kiinan laihoille riisipelloille.

Ensimmäinen löydetty yhden geenin aiheuttama poikkeama oli Huntingtonin sairaus, jonka geeni paikannettiin jo 1980-luvulla. Mielenkiintoista on, että monet Huntington-sukujen jäsenet ovat kieltäytyneet geeniseulonnasta, koska eivät halua tietää omaa tai lastensa tulevaa kohtaloa. Vaikka ehkä suurin osa meistä ainakin aavistelee, että elämää seuraa välttämättä myös kuolema, sen ajankohdan tietäminen saattaa meistä useimmille olla epätoivotun tarpeetonta liikatietoa.

Tällaista pelko-rajoitetta ei kuitenkaan ole niillä henkilöillä, jotka haluavat designer-vauvan Guccin laukkujensa, Levi-farkkujensa, Churchin kenkiensä ja Davidoff’in perfumiensa jatkeeksi istumaan Volvon suunnittelemaan turvatuoliin bemarinsa takapenkillä.

Niistä Strasbourgin kuumien öiden ja päivien keskusteluista vielä sen verran, että Marcus, vaikka onkin alansa johtavia asiantuntijoita, suhtautuu vielä epäluulolla geenimanipulaatioon, mutta se saattaa olla ikäkysymys, nimittäin hänkin on sattumalta juuri 64-vuotias. Alle neljäkymppinen Mikah taas oli sitä mieltä, että lakimiesten täytyy jotenkin olla mukana vanhempien sikiövaiheen päätöksissä – muuten lakimiesten ansiotaso ei kasvaisi toivotulla tavalla.

Itselläni ei ole asiassa oikein selvää kantaa, paitsi diletanteille yleensä ominainen epäselvä ajatus, että asian moraalissa on jokin tärkeä puoli, josta olisi hyvä jotakin ymmärtää. Mutta eettinen äly tökkii tässäkin asiassa kovin pahasti.

Päiväkirjanpitoa ja kirjojen lukijatilastoja

Kirjailijan häiriöklinikalla oli joku päivä (12.6. Nuoruusmuistoja) sitten otteita kirjailijan teini-iässä tekemistä merkinnöistä, joissa näytti olevan tervettä teiniangstia ja kaiken vihaamista, vaikka annettiin niissä myös katoliselle kirkolle synninpäästö kerettiläisyydestä, josta Johannes Paavali II olisi varmaan ollut helpottunut, jos olisi saanut siitä lukea.

Johtuu varmaan siitä, että en oikein koskaan ole pitänyt raivokkaista kannanotoista itselläni enkä kenelläkään muulla, että omat päiväkirjamerkintäni teini-iässä eivät sisältäneet kovin voimakasta angstia, vihaamista tai muutakaan kuohua. En yleensä vihannut sydämeni pohjasta mitään enkä ketään (paitsi ehkä Sartrea ja Vuorisaarnaa huonon omantunnon vuoksi).

En vihannut edes entisiä tyttöystäviä, vaikka näytin rakastaneen heitäkin kovasti ja paljon nykyistä suuremmalla intensiteetillä ja muistelen vieläkin kaikkia haikealla lämmöllä (paitsi yhtä suolahtelaista Jankon Maaritia). Ajatuksissani taisin jo silloin olla arvojen suhteen relativisti, tai inhorealisti, pitäisi ehkä sanoa, jonka johdosta maailmankatsomukseen tulee väkisin terveenoloinen annos sarkasmia. Tästä Arvoisa Lukija voi päätellä, että päiväkirjani olivat yleisesti ottaen kuivahkoja, hajuttomia ja värittömiä.

Lapsenlapsien kannalta olisi ehkä eduksi, jos valehtelisin heille elämäni jollakin muulla tavalla kuin vanhoilla päiväkirjoilla. Eli rakentaisin itselleni puhumalla uuden menneisyyden, joka voisi vaikuttaa heistäkin kiinnostavammalta. Ja muistin heikentyessä, siihen voisi uskoa itsekin enemmän kuin ”todellisiin” muistoihinsa. ”Todellisiin” heittomerkeissä siksi, että muistikin rakentaa menneisyyttä, jossa on vain siteeksi totta ja mukana haaveita, toiveita ja tarinoita, joiden todenperästä ei enää ota pirullakaan selvää – edes itse.

Olen aina itse asiassa uumoillut, että sellaisia lauseita kuin kirjailija-Kirsti oli päiväkirjastaan löytänyt, ei ole muualla kuin nuorisokirjojen sivuilla ja teinimyyteissä. Mutta olen näköjään erehtynyt. Päiväkirjanpitäminen ei ole koskaan ollut minulle itsetarkoitus tai kaivertava päähänpiintymä. Leo Tolstoi näyttää olleen samanlainen päiväkirjanpitäjä. Hänen muistiinpanoistaan voi lukea mm. 14.6.1850 seuraavanlaisen posauksen:

Jälleen kerran olen aloittanut päiväkirjan, ja jälleen kerran uudella innolla ja päättäväisyydellä. Kuinka monta kertaa tämä on tapahtunut? En muista. Hällä väliä, luultavasti lopetan sen taas; mutta se on mukavaa ajankulua ja sitä on mukava lukea jälkeenpäin, niin kuin oli mukava lukea aikaisempiakin yrityksiäni. Päässä velloo paljon ajatuksia, ja jotkut niistä vaikuttavat erityisen merkittäviltä, mutta tarkemmalla tutkimisella ne osoittautuvat hölyn pölyksi; jotkut vaikuttavat senkin jälkeen järkeviltä – ja päiväkirjaa tarvitaan juuri niiden vuoksi. Oman päiväkirjansa perustella on vaivatonta arvioida itseään.

Tosin Tolstoi meni ja kirjoitti Sodan ja rauhan, jossa on riittävästi vaikka sadan vuoden yksinäiselle päiväkirjanpidolle. En siis voi sanoa, että Leo ja minä olisimme kaikilla tavoilla samanlaisia.

Tästä pääseekin loogisen helposti suomalaisiin lukijatilastoihin, joiden olemassaolosta sain muistutuksen viimeisimmästä Expatrium-kiertokirjeestä, jonka sähköpostiohjelmani aina luokittelee spämiksi, vaikka kuinka yritän vakuuttaa muuta.

Kiertokirjeessä mainittiin, että vuoden 2005 tilastojen mukaan Suomessa julkaistiin 8502 kirjanimikettä (Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenet), joista 4430 oli uutuuksia ja loput uusia painoksia. Kotimaista proosaa julkaistiin 302 kappaletta, joista 36 oli esikoisteoksia. Runoja ja näytelmiä on 119 (12 esikoisteosta), lastenkirjoja 165 (19 esikoista) ja nuortenkirjoja 78 (esikoisia 6).

Vuoden 2005 myydyin Finlandia-kirjailija oli ehkä odotetusti Bo Carpelan Kesän varjollaan yhteensä 27,806 kappaleella. Mielenkiintoista on katsoa seuraavia numeroita: ennen Finlandia-ehdokkuutta kirjaa myytiin 1779, ehdokkuuden aikana 1052 ja palkinnon jälkeen 23,161 kappaletta. Pirkko Saision Voimattomuus-teoksen vastaavat numerot olivat 1138, 826 ja 2157, yhteensä 4300 kappaletta. Eipä ihme, että Finlandia-palkintoa kannattaa suurten kustantamoiden varjella mustasukkaisesti ”omanaan”.

Mielenkiinnon vuoksi katsotaan vuoden 2004 Finlandia-kirjoja. Voittaja Helena Sinervon Runoilijan talossa myi yhteensä 13,858. Sen sijaan ehdokkaana ollut Jari Tervon Myyrä sai kaikkiaan 32,037 ostajaa. Joten Finlandian taika ei siis aina vaikuta, vaikka voidaan kai arvailla, että Sinervon kirja ei ilman voittoa olisi saanut liikkeelle noin montaa ostajaa, vaikka kirja tietysti on erinomainen.

Tämän vuoden kuukausittaisen ykköstilan ovat jakaneet Bo Carpelan (tammi- ja helmikuu) ja Heli Laaksosen Sulavoi (maalis-, huhti- ja toukokuu).

Lasten ja nuorten kirjojen ykkönen on tietysti J.K. Rowling'in Harry Potter ja puoliverinen prinssi. Mutta ilokseni Antoine de Saint-Exupery’n Pikku prinssi on kakkosena. Erityisen iloinen olen tietysti siitä, että Tuula Kallionimen Konsta kesälaitumella oli toukokuussa sijalla neljä ja huhtikuussakin viidentenä.

Tilastoja voi tarkemmin ihmetellä Kirjakauppaliiton saitilla.

Ja aamulla onkin edessä ajomatka Strasbourgiin tapaamaan uusia Australian sukulaisia, jotka jalkapallohulluina ovat lentäneet Perthistä Baseliin ja ajelleet sieltä Epfig –nimiseen pikkukylään Strasbourgin liepeillä, josta on helppo livahtaa Saksan puolelle rääkymään potkupallon pelaajien puolesta. Toivottavasti saan itse senkin ajan nautiskella erinomaisista Elsasin viineistä ja maukkaasta kasvisruoasta, eikä tarvitse lähteä katselemaan niitä potkupallomiljonäärejä. Tosin onhan siellä potkupalloilijoiden vaimojakin vanhojen silmien ruoaksi. Ja takaisin Brysseliin tulemme sunnuntaina.

Voi elämän kevät

En ymmärrä alkuunkaan, mitä tuo otsikon sanonta tarkoittaa, vaikka käytän sitä melko ahkerasti jonkinlaisena päivittelylauseena.

Se voisi olla Mauri Sariolan kirjan nimi tai ehkä Aino Räsäsen, Hilja Valtosen tai jopa Anni Polvan, mutta sitä se ei ole. Jotenkin Sariolan kirjoista, paitsi tietysti sotakirjat ja se kavaljeeri-juttu, jääkin sellainen testosteronilla maustetun naistenkirjan maku, eikä ihme, rikoskirjoilla on paljon naiskirjoittajia. Veikkaan lisäksi, että jopa Sariolan kirjoilla on lukijoiden enemmistö naisia. Ja samat naiset ehkä lukevat/lukivat Räsäsen, Valtosen ja Polvan kirjoja. Ennen kuin seksistis-feministinen armeija ehtii aloittamaan offensiivinsa, tunnustaudun kiireesti näiden ja Sariolan kirjojen ajoittaiseksi ahmijaksi.

Kun kirjoitin tuon, kello oli sattumalta juuri 9:23 aamulla. Luin juuri The Independent -sanomalehdestä, että tämä on se hetki päivästä, jolloin ihminen on yleisesti ottaen virkeimmillään ja ajatukset pyörivät helposti niin kuin juuri vaseliinilla rasvailtu sontakärryn pyörä akselinsa päässä. Yritän saada tämän loppuun ennen kuin kello on 14:16, koska se taas on päivästä se hetki jolloin ajatukset ottavat iltapäiväunia.

Puoliverisenä savolaisena ymmärrän tämän hyvin.

Esi-isäni ovat omanneet siesta-tiedon jo vuosisatoja ja vetäytyivät sukupolvesta toiseen päiväunille juuri tuohon aikaan. Painotus on sanalla ”isäni”, savolaisesiäidit joutuivat tietysti puuhailemaan tämän nukuttavan iltapäivähetkenkin yli. Tosin tiskejä lounaan jäljiltä ei hirveän paljon ollut tehtävänä. Kaikki ruokakunnan uniset miespuoliset jäsenet tekivät tiskinsä itse nuolemalla lusikkansa ja ruokapuukkonsa puhtaaksi ja pistämällä ne siististi hirrenrakoon odottamaan rasvaisen ilta-aterian alkamista, jota naiset patoineen alkoivat valmistella jo miesten viettäessä vielä iltapäivä-siestaansa.

Mutta minun ei pitänyt kirjoittaa savolaisten sänkyasioista, vaan bakulum’ista. Ei siis sitä jollakin tavalla muistuttavasta paavin baculus pastoraliksesta, paimensauvasta, vaan pohjoisen karhuille ja mursuille ominaisesta ja rakastelua kylmissä oloissa kovasti auttavasta luusta, joka kai tunnetaan sillä nimellä, vaikka on sillä ronskimpiakin nimityksiä, ainakin miesten suussa.

Otsikon sanonta ja tuo bakulum (pitäisikö siinä olla c vai k?, pirustako senkin nyt tähän selvittäisi) kuuluvat yllättäen jollakin tavalla yhteen, joten tänä aamuna otsikon sanontaa pitää käyttää sydämensä pohjasta. Ja apropos, sydän: käsi sydämellä, Arvoisa Lukija, kuinka moni meistä on pahansuovasti ”aina tiennyt”, että kirjailijanleski Tuula Sariola ei ole sama henkilö kuin rikoskirjoja kirjoittanut kirjailija Tuula Sariola.

Monet ehkä muistavat Esko Laukko – mysteerin 60-luvulla, jolloin sensaatiomainen uusi rikoskirjailija Esko Laukko julkaisi sarjan valmiinoloisia ja sariolamaisia rikoskirjoja Mauri Sariolan kustantamon, Gummeruksen, kilpailijan, Weilin & Göösin avulla. Melko pian ”kävi ilmi”, että kirjojen tekijä oli Mauri Sariolan Ampiaiskesästä tutuksi tullut runsasmuotoinen tullivirkailija Tuula Korpela (myöh. Sariola). Monikaan lukija ei ehkä purematta nielaissut tällaista väitettä, ja ilmeisesti Laukko olikin ollut Mauri itse.

Sardonisella hymyllä varustettuna voisi joku ilkeämielinen henkilö tarkastella Sarioloiden erilaisia päivämääriä. Ensinnäkin Ampiaiskesä ilmestyi vuonna 1968. Ensimmäinen Laukko-kirja 1967. Ampiaiskesä tietysti kuvaa jotakin lähikesää ennen vuotta 1968, joten tehdään hurja arvaus, että se kuvaa kesää jolloin ”Esko Laukko” syntyi. Ja Mauri Sariola ”sai” eron ensimmäisestä vaimostaan Anjasta 1970. Mutta koska tämä blogihenkilö ei edes tiedä, mitä sardoninen hymy tarkoittaa, eikä missään mielessä ole ilkeämielinen en halua spekuloida näillä enkä muillakaan päivämäärillä.

Joka tapauksessa Kalevan plus juttusivulta luen, että Tuula Sariola onkin osoittautunut nimimerkiksi, jonka takana on mäntyharjulainen toimittaja Ritva Sarkola., joka on julkaissut Mauri Sariolan romaanimuotoisen elämäkerran Mauri Sariola - Aika velikulta viime vuonna. Tuula Sariolan kustantaja, Gummerus, puhemiehensä tai siis naisensa tässä tapauksessa, Anna Baijarsin suulla ihmettelee tällaisia juttuja ja vakuuttaa, että Sariola on itse kirjoittanut kaikki kirjansa.

Ritva Sarkola ei kommentoi muuten kuin myöntämällä kirjoittaneensa Tuula Sariolan 17 rikoskirjaa.

Haamukirjoittajia on käytetty ”maailman sivu”. Monet julkkikset, jotka osaavat itse kirjoittaa vain nimensä hädin tuskin, ovat julkaisseet muistelmateoksia, joita tietysti myydään paljon enemmän kuin oikeita kirjoja, käyttämällä haamuja apunaan. Haamut lienevät useimmiten vähemmän fotogeenisiä toimittajia, joille raha on tärkeämpää kuin maine, ja jotka varmaan usein toivovat, että asioiden todellinen laita tulee ”vahingossa” jossakin vaiheessa paljastettua.

Tässä tapauksessa ei ole kysymys vahingosta eikä edes ”vahingosta”. Ritva Sarkola on päättänyt, aivan oikein, että kuolematon maine ja raha ovat molemmat tärkeitä, ja aloittaa oman dekkari-Rouva-uransa. Hän aikoo julkaista omannäköisiään dekkareita, jotka eivät enää muistuttaisi Sariolan kirjoja, omalla nimellään ja pienen suomussalmelaisen kustantamon, Myllylahden, dekkarisarjassa Murha-Mylly . Ensimmäinen kirja, Kuoleman kirkko, julkaistaan jo tänä syksynä. Myllylahdella ei liene "hyvin tunnettuja" kirjailijoita tallissaan, tai missä kustantamot kirjailijoitaan julkistamispäivien ja nimenkirjoitustilaisuuksien välillä pitänevätkään.

Tässä on taas lastunikkarin edessä moraalinen ongelma.

On selvää, että Sarkolalla on oikeus taata kirjallinen kuolemattomuutensa käyttämällä omaa nimeään kirjoittamiensa kirjojen kansissa. Toisaalta tämä uutinen tuhoaa, toivottavasti ei kuitenkaan lopullisesti Tuula Sariolan kirjailijanmaineen. Sarkolan kustantamo ratsastaa Sariolan nimellä, enkä usko, että se tapahtuu vahingossa. Toisaalta pienen, itsenäisen kustantamon on vaikea ponnistaa Suomussalmelta maailmanmaineeseen ilman julkisuuden apua.

Suomen kielessähän on sellainenkin eksistentialistinen sanonta kuin: Suo siellä, vetelä täällä, josta jopa Sartre olisi ehkä ylpeä, jos olisi sen joskus kuullut. Omasta eksistentistäni ei löydy välineitä tämän moraalisuman ratkaisemiseksi. Siihen ehkä tarvittaisiin pätevän haamukirjoittajan apua, mutta mistäpä sellaisen tähän hätään löydät.

Muuten eikö tässä voitaisi loppuun päätellä, että sekä Tuula Sariola että Ritva Sarkola ovat käyttäneet imaginääristä sariola-bakulumia jonkinlaisena kirjallisena dildona lukijoidensa kiihdyttämiseksi ostovimmaan sariolamaisten kirjojensa myynnissä.

Jos Mauri Sariola olisi voittanut sappikivileikkauksen yhteydessä saamansa sairaalabakteerin ja eläisi vielä, hänellä olisi tietysti vasemmassa lahkeessaan muiden herrasmiesten tavoin ehta väline, iloisesti kilkkuvine kivineen, eikä tällaista dekkari-dildoa olisi kai koskaan tarvittu. Tosin 1924-syntyneenä hänkin ehkä tarvitsisi jo bakulumia apunaan – joko sellaisenaan tai jauhetussa muodossa, vaikka miehinen mies olisikin.

Voi elämän kevät!

Potkupallohuumaa

Yllätyksekseni olen todennut, että monet sellaiset henkilöt, joita normaalielämässä pidän jopa täysin tervejärkisinä - lievästä tervejärkisyydestä puhumattakaan, istuvat näinä päivinä telkkarin ääressä, joko suremassa suosikkijoukkueensa, tai tämän puutteessa minkä tahansa suosikiksi valiutuneen joukkueen, ehkä jopa Ruotsin, onnetonta - voitettua tai hävittyä - peliä tai sitä, että kuvaruudessa on jotakin muuta ohjelmaa kuin potkupalloa, esimerkiksi sellaista turhanaikaista hömppää kuin uutisia tai kulttuuria.

Tänä aamuna hollantilainen ystävä, Henk, joka työkseen estää lentokoneita törmäämästä toisiinsa ja jonka slovakialainen vaimo, Sasha, ei harrasta potkupalloa, ilmestyi töihin naamioituneena koristelluksi appelsiiniksi ja tuoksuen huonolle, hollantilaiselle heineken-oluelle. Hollanti oli kuulemma voittanut Serbian. Viimeiset kolme viikkoa hän on yrittänyt epätoivoisesti saada palkattua tilapäistä potkupalloilematonta poika- tai tyttöystävää vaimolleen jotta tämä pysyisi ainakin päivät ja illat, mieluimmin yötkin pois kotoa. Lopulta hänen oli täytynyt ostaa taloonsa toinen television, koska riittävän vapaita potkupalloilemattomia miehiä tai naisia ei ollut tarjolla. Itse en voinut tehtävään tarjoutua puolison pikkumaisuuden vuoksi.

Monet hedelmällisessä iässä olevat vanhemmat katselevat ehkä näinä päivänä potentiaalista potkupalloilevaa jälkikasvuaan joko toiveikkaana, pettyneenä tai toiveikkaanpettyneenä (riippuen jälkikasvun iästä). Ja yrittävät heittää hämmästyneelle kaksivuotiaalleen (en tarkoita tässä mitään tiettyä kaksivuotiasta) oikeaa jalkapalloa murskaten tältä vahingossa nenäluun tai jonkun muun herkästi särkyvän ruumiinosan liiassa valmennusinnossaan.

Kuten sanottua, jos tällainen potkupallohullu vanhempi on vielä hedelmällisessä iässä, kaikki ei ole vielä menetetty. Mutta nyt on jo kiire.

Nimittäin, jos katsotte tässäkin World Cup 2006:ssa pelaavien syntymäaikoja, on todennäköistä, että näistä tammi-, helmi- ja maaliskuussa syntyneitä on enemmän kuin muina kuukausina. Itse asiassa voi jopa olla, että kolmen ensimmäisen kuukauden aikana syntyneitä on jopa lähes puolet kaikista pelaajista. Tämä potkupalloilijoiden jakauma on sitä todennäköisempi mitä alemmista pelaajaikäpolvista on kysymys.

Ja tästä päästään Anders Ericsson -nimiseen ruotsalaistutkijaan, joka on nykyisin psykologian proffana Floridan valtion yliopistossa. Hän puhuu käsitteestä, jota voisi psykologiasta mitään ymmärtämättä kutsua suomeksi vaikkapa tarkoitushakuinen harjoittelu (deliberate pratice). Ericsson tarkoittaa harjoittelua, joka on intensiivistä ja josta saa rakentavaa palautetta. Hänen mukaansa minkään alan eksperttien mitkään perusominaisuudet eivät selitä näiden paremmuutta omalla alallaan. Ainoa selvästi erottava tekijä Ericssonin mukaan on harjoittelun laatu ja määrä ja siitä saatava palaute.

Tällä voidaan selittää myös sitä, miksi pojat (tai tytöt) seuraavat isänsä (tai äitinsä) jalanjälkiä. Lääkärin lapset ovat usein lääkäreitä, kirjailijoiden kirjoittavat, muusikkojen soittavat ja yhteiskunnan syrjäytyneiden lapsista tulee helposti tulevaisuuden syrjäytyneitä. Ja miksi suomalaisilla potkupalloilijoilla ei ole - eikä helposti tule - menestystä Suomen ulkopuolella - tai miksi jääkiekkoilijat puolestaan menestyvät erinomaisesti.

Lapset oppivat matkimalla vanhempiaan. Myönteinen ja kunnianhimoinen suhtautuminen johonkin asiaan on usein myös matkimalla opittua. Pihtiputaan Mummon lapset eivät helposti oppine oopperan ystäviksi, sen sijaan hevosten (jos olivat poikia) tai lehmien (tytöt) ymmärtäminen oli jotenkin kuin sisäsyntyistä, vaikka olikin matkittu ominaisuus. Paitsi, jos Mummo on myös oopperan ystävä, mikä ei tietysti ole täysin mahdoton ajatus.

Joten jos Arvoisa Lukija olet hedelmällisessä iässä, ja sinulla on halukas ja hedelmällisessä iässä oleva partneri, kaikki ei vielä ole menetetty. Mutta jalkapallon suhteen sinulla on kiire.

Alussa oli puhe huippupelaajien syntymäkuukausista. Ericssonin mukaan on loogista, että useimmat näistä ovat syntyneet alkuvuodesta. Tähän on syynä ikäkausiurheilu ja sen sarjajako. Alkuvuodesta syntynyt on helposti isokokoisempi ja kehittyneempi pelaaja verrattuna saman vuoden joulukuussa syntyneisiin. Eli ikäkausiurheilun huipulle on helpompi tie, jos henkilö on alkuvuodesta syntynyt. Hänet valitaan useammin tehokoulutukseen, hän saa jatkuvasti myönteistä palautetta jopa kiitosta, ilmaisia välineitä, mielenkiintoisia pelimatkoja ja kehittyy näin paremmin kuin koulutuksen ulkopuolella olevat ja joukkueisiin vielä norkoilevat ikätoverinsa. Ja kierre jatkuu aina maajoukkueen valintoihin saakka.

Nyt on vielä aikaa aloittaa oman alkuvuodessa syntyvän potkupalloneron luominen. Joten, jos television katselulta aikaa ja voimia riittää, oman peiton alta voi tulevaisuuden jalkapallohuumaansa saada nyt omakohtaista lisäpotkua. Heinäkuussa se on myöhäistä ja silloin kannattaakin säästää panoksensa ja yrittää uudestaan ensivuoden maaliskuusta alkaen. Tämän väliajan voi käyttää vaikka kuivaharjoitteluun, että herkkyys tulevan kevään tosikoitoksiin säilyisi tuoreena.

PS. Tulkitsemalla sanaa huippupelaaja vapaamielisesti, totean, että Jari Litmanen ja Ronaldo syntyivät helmikuussa, Robinho ja Paul Scholes tammikuussa, mutta Ferenc Puskás huhtikuussa, David Beckham toukokuussa, Zinédine Zidane kesäkuussa ja Sami Hyypiä, Pele ja Wayne Rooney lokakuussa, joten satunnaisotos ei tue tätä teoriaa, mutta voihan se silti olla totta koko pulleapohkeisen potkupalloilevan eliittilauman sisällä!

Levähdyksen saari

Korjasin vähän templatea, joten puhtaan haamun välttämiseksi pannaan tähän pikku pätkä Elina Vaaran kokoelmasta Elämän armo (WSOY, 1946) runon Levähdyksen saari lopusta:

...

...
Nyt olet väkevä untesi kyllyydestä,
Eedeniis olet astunut, onnelaas,
Mutta ah, kauan ei levon armo kestä.

Liian pian uus kaipaus veressä sykkää,
tulinen kiihko sieluas tuivertaa.
Lintujen lentoa, ruohoa, kiveä mykkää,
rauhaton ihminen, kauan olla et saa.
Liian pian uus kaipaus veressä sykkää.

Rock Around the Clock - tunnista tuntiin tuli Äänekoskelle

Äänekosken kauppalan kaduilla ei vielä ollut asfalttia - ei ollut edes katuja vain risteileviä teitä, joita kunnallisessa hybriksessä kutsuttiin kaduiksi. Mutta siellä oli elokuvateatteri, entisissä teatteritiloissa – olisiko ollut joskus suojeluskunnan talo –”pääkadulla” ja taisi olla nimeltään Hirvi, mutta voi se olla jotakin muutakin.

Kuva: Hyvä on, hyvä on, minä erehdyin. Tämä ei ollut se musiikkielokuva jossa Arthur Rubinstein ja Lily Pons esiintyvät (Piirros: Kari Suomalainen, julk. HS 30.9.56.)

Syksyllä valko-pörrökiharainen ja vähän vaatteistaan ylikasvanut, laiha pojanjuntti jonotti sateessa kylmissään ja ranteet paljaina kovaäänisten ja purkkaajauhavien lättähattujen ja surinasussujen kanssa teatteriin katsomaan elokuvaa, jonka kai jo silloin ymmärrettiin - ja tietysti pelättiin - muuttavan maailmanmenoa johonkin vielä tuntemattomaan suuntaan. Ulkomailla elokuvateattereiden edessä oli ollut spontaaneja nuorisomellakoita, Helsingissä poliisit valvoivat kuvista tulevien järjestystä kovin kourin ja järjestysmieheksi oli palkattu vapaapainin Suomen mestari. Äänekoskella nuoret mellastivat keskustelemalla seuraavan päivän ruotsinkokeista, poliiseita ei paikalla näkynyt.

Kuviin jonotettiin kuuntelemaan Bill Haley and the Comets –yhtyeen musaa, jota hienostelijat kutsuivat kai vielä Rhythm ’n Blues’iksi, tai kai R&B'ksi, mutta tästä koltiainen ei paljon mitään ymmärtänyt. Eikä kai oikein edes Rock ’n rollista, amerikkalaisten mustien muusikoiden sekarotuisesta bluesin, jump bluesin, swingin ja muunkin countryn sekoituksesta, josta tuli kuuluisaa vasta, kun valkoiset muusikot alkoivat esittää sitä. Haleyn versio Rocket 88 –kappaleesta on ensimmäinen varsinainen rock and roll levy, mutta sitä sai kuunnella gramofonista vasta vuosia myöhemmin, kun joku parempiosainen tuttu oli ostanut sen Lontoosta.

”Kuvissa” näytettiin sinä päivänä Äänekoskellakin amerikkalaista elokuvaa nimeltään Rock Around The Clock (levynä kai kaikkien aikojen kolmanneksi eniten myyty sinkku, edellä vain Elton John'in prinsessa Diana tribute Candle in the Wind 1997 ja Irving Berlin'in White Christmas Bing Crosby'n versiona) tai pitäisi tietysti sanoa suomalaisittain Tunnista tuntiin.

Irving Berlin muuten sanoi White Christmas -kappaleesta synnytystä seuraavana aamuna sihteerilleen näin:

Grab your pen and take down this song. I just wrote the best song I've ever written — hell, I just wrote the best song that anybody's ever written!

Tunnista tuntiin oli jo tuttu, ehkä siksi, että ruotsinkielinen ja jo tupakkaa polttava ystävä, Rolffi, oli hommannut sen jostakin. Rolfin isä oli paikallisen sellutehtaan johtajia, yhteiskoulun rehtori vakuutti oppilaille harva se viikko, että tehtaalta koulun pihaan leviävä keltainen saastepilvi oli täysin terveellinen, eikä kai oppilaista kukaan siihen kuollutkaan. Itse pojanjuntti ei olisi saanut levyä ostaa, eikä kai oikein ollut rahaakaan – ne olivat ylellisyystavaraa ja perheen musiikiostoista vastasi yksinomaan yhteisen kukkaron omistaja - isä.

Aikaisemmin Tunnista tuntiin-rokki oli soinut Blackboard Jungle (Älä käännä heille selkääsi)- elokuvan taustalla, mutta sitä nulkki ei ollut päässyt katsomaan ja kantoi siitä pitkään kaunaa koko silloiselle aikuismaailmalle. Kaunasta oli tietysti hyvä ponnistaa seuraavalla vuosikymmenellä hedelmälliseen vittuiluun kaikille vanhoille – yli kolmekymmenvuotiaille – starbuille, kaikesta mahdollisesta – erityisesti kulttuurimausta, pyhistä arvoista ja oikeistolaisuudesta.

Tämä tuli mieleen kahdesta syystä. Anita Konkka, jonka Hullun taivaassa on juuri julkaistu englanniksi nimellä A Fool’s Paradise (on nyt tulossa myyntiin mm. Amazonille), kertoi käynnistää kuvissa (Kun rokki tuli Suomeen) katsomassa Blackboard Jungle’ia. Ja siksi, että The Guardian –sanomalehti kertoi eilen, että Comets’ien pianisti-hanuristi, Johnny Grande on juuri kuollut. Grande taikoi Comets’it hetkeksi uuteen kukoistukseen 2000-luvulla ja esiintyi mm. Liverpoolin Cavern’issä, mikä ei tietysti ole oikeasti se Cavern, jossa Beatles –taru sai alkunsa.

Bill Hayley and His Comets ja Tunnista tuntiin olivat minulle, ja ehkä monelle muulle ikäiselleni, ensimmäinen vihje siitä, että kuului johonkin epämääräiseen joukkoon, jota kutsuttiin nuorisoksi ja että heillä oli oikein oma kulttuurinsa. Tosin kulttuurin taikajuoma, Coca Cola, ei ollut vielä kovin suosittua Helsingin ulkopuolella, sen sijaan juotiin Pyynikin Helmi-nimistä kolajuomaa. Elvis ei ollut kuuluisa ja rokin todellisesta jumalasta, David Bowie'sta, kukaan ei kuullut mitään vielä moniin vuosiin. Suomalainen populäärimusiikki oli vittulanjängältä tai jostain, joko tunteitatihkuvaa tangoa (josta kovin pidin, varsinkin myöhemmin tanssilavoilla), rillumareita tai Annikki Tähden herkästi laulamia balladeja, kuten balladi Savonlinnan muurinkolossa kasvavasta ruususta. Ensimmäinen suomalainen rock-levy, Onni Gideonin Hawaian rock, oli kokonaisen vuoden päässä tulevaisuudessa. Raittisen veljekset nuolivat vielä nenästään räkää jossakin Helsingin takapihoilla. Elviksen nimi oli kyllä jo tullut hämärästi tutuksi.

Elokuvan takia vaadin musiikkikoulutusta, erityisesti kitaransoittoa, mutta, koska pianonsoiton opetusta oli saatavissa ilmaiseksi isän työkaverin vaimolta, niin pianokoulutus alkoi ja jatkui niin kauan kuin sitä ilmaiseksi sai. Koulutus ei mennyt hukkaan, Für Elise menee vieläkin joiltakin osin ulkomuistista, vaikka muut Michael Aaron'in pianovihkojen kappaleet ovat unohtuneet jo kauan sitten. Piano-opettaja oli ensimmäinen rakkaus varttuneeseen naiseen. Jäi tietysti etäiseksi ja yksipuoliseksi, vain silmäkulmista hätäisesti luoduiksi silmäyksiksi hyvin muodostuneeseen metsäteknikon vaimoon. Hän olikin oikein kaunis nainen ellei muistini petä pahasti - varsinkin selkäpuolelta katseltuna, edestä ei oikein tarkasti uskaltanut ihailuaan osoittaa.

Että sellaista oli Äänekoskella, kun rokki tuli kovalla metelillä muualle Suomeen.

Muuten 1: tuo ymmärtämätön pojannulkki oli jo päättänyt joskus ruveta kirjailijaksi luettuaan Kuolleet sielut, ja se päätös on pitänyt tähän päivään saakka. Voi olla, että olisi syytä tarkentaa tuota "joskus" -sanaa jotenkin, ettei aika lopu kesken.

Muuten 2: Bill Haley'llä on oma asteroidi myös, ja sen sijainti näkyy oheisessa kuvassa. Yksinäinen paikka viettää ikuisuutta.

Minä

ihmiset
tapasitteko taivaalla
ikuisuuden ajelehtijan
maailmankaikkeuden liftaajan
minä olen ilmojen haaveilija,
pilvellänauraja

maassa pyörähdän kerälle
hukun pohjamudassa toivottomaksi,
minä olen syvyyksien surija,
mudassaitkijä

Ei kukaan jaksa molempia

(Tämä on uudelleen ajateltuna viimeviikoinen Runotorstai-antologian entrini (eiheena minä, minuus). Tällä viikolla on tietysti omansa aiheena pyörä, pyöreä, pyöriä. Näin sain "ilmaiseksi" tälle päivälle lastunaiheen tännekin, laiskuri!)

6.6.06: The Date with the Devil?

Odotus on loppunut, 6.6.06 on nyt. Tätä kirjoitettassa on melko aikainen ja anteliaankirkas kesäaamu. Toistaiseksi päivä on mennyt mukavasti: aurinko paistaa, kanit ajavat toisiaan takaa pihanurmella selvästi himokkaalla mielellä ja tuttu harakkapari katselee paheksuvan näköisenä karvaisten naapuriensa ilonpitoa. Sanoinko jo, että aurinko paistaa. Eilen illalla – tai oikeastaan yöllä – katselin Jupiterin, Saturnuksen ja kuun muodostamaa tasakylkistä kolmiota, joka on epätavallinen, mutta edes vilkkaalla mielikuviteuksella en saanut siitä johdettua mitään pedonlukuun 666 viittaavaa, ja kuukin on jo 70 % täydestä eikä ollut laisinkaan verenvärinen, vaikka tällaisen päivän aamuyöstä luulisi asian olevan aivan toisin.

Arvoisa Lukija näkee tästä, että tämän lastunikkarin mieli on täynnä konspiraatioteorioita, ja on siinä aivan oikeassa.

Konspiraatioteoriat ovat aina kiehtoneet ihmisten mieltä, minun muiden mukana. Useimmat Dan Brownin Da Vinci koodin lukijoista tuskin ahmi kirjaa taiteellisen hurmoksen vallassa. Ei, me kaikki luimme sen (ja katsoimme elokuvan), koska haluamme uskotella itsellemme – ja muille myös – että totuudesta on vain toinen puoli näkyvillä. Toinen puoli on piilossa – tai piilotettuna – ja haluamme kovasti tuntea myös sen. Nykyaikainen tiede on jo opettanut meille, että maailma on todellisuudessa paljon ihmeellisempi kuin osaamme hurjissa kuvitelmissa kuvitella: Big Bang on hyvä esimerkki tästä, evoluutio toinen, ja aivojen rakenne, silmä, 20-metrinen ohutsuoli, jolla on omat ”aivot” (Arvoisa Lukija muistanee mahankouristukset ja –kurinat ennen kouluaikaisia ruotsinkielen tai kirkkohistorian kokeita) ja entä sitten maksa, tai 5-sormisen käden käyttökelpoisuus. Kun näitä kaikkia ajattelee, voi aivan hyvin uskoa jopa numeron 666 syvälliseen ja piilotettuun merkitykseen.

Lienee sanomattakin selvää, että tämä lastunikkari ei tietoisella tasolla usko tällaisiin huuhaajuttuihin, vaikka ovatkin muuten hyvinkin uskottavasta Raamatusta peräisin. Ilmestyskirjan 13. (hui) luvun 18 jae kertoo tämänpäiväisen konspiraatioteorian perusasiat. Sehän puhuu merestä nousevasta pedosta, jonka tunnusluku on 666.

Arvoisa Lukija on tietysti tieteellisesti valveutunut ja näin olleen tietää mm. että (järjestysluvultaan 6. alkuaineen) helpostiyhtyvän hiilen, jumalien lahjan elämän rakenteiden peruselementiksi, sisällä on 6 elektronia, 6 neutronia, ja (arvasit oikein) 6 protonia. Tämä on tietysti puhdasta sattumaa, toisin kuin se, että hiilen ylenmääräinen esiintyminen ilmakehässä aiheuttaa kasvihuoneilmiön ja sivilisaation tuhoutumisen – ainakin sellaisessa muodossa kuin sen nyt tunnemme. Tätä on kovasti helpottamassa 6 hiili- ja 6 vetyatomia sisältävä bentsenikehä, (jonka keksi päiväuniaan lontoolaisessa bussissa nukkunut saksalainen nimeltään Friedrich Kekule) ja jonka ansiosta voimme iloisesti poltella erilaisia öljypolttoaineita ja saastuttaa samalla vaivattomasti ympäristöä (tosin bentseeni ei pala kunnolla ilman suuria happimääriä).

Puhumattakaan siitä, että hiilen atomimassa on noin 12 amu'a (jotakin, jolla atomien massoja mittailaan), joka kerrottuna itsellään antaa tietysti 144. Arvoisa Valistunut Lukija tietysti muistaa, että Israelin sukukuntia on 12, näistä merkitään pelastetuiksi ennen Ilmestyskirjan pedon ilmestymistä 12,000 kustakin sukukunnasta, siis yhteensä 144,000 pelastettua. Lukijan on turha yrittää päästä tähän joukkoon, senhän ovat miehittäneet Ainoan Oikean Uskon pelastettavat, mormonit, ainakin, jos uskoo Mormonien Kirjaa, joka tietysti – niin kuin Raamattu ja Koraani – on suoraan Jumalan suusta, mutta mormoniprofeetta Joseph Smith’in avuliaan värikkäästi kirjaamaa tekstiä.

Voi olla, että nykyisessä sekulaarisessa ajassa tämän päivän odotus on ollut vähäisempää kuin sanotaan vuoden 666 , tai vuoden 1000, tai 6.6.1006, tai jopa vuoden 2000 (jonka piti kerralla pyyhkäistä kaikki maailman tietokoneet käyttökelvottomaksi), vaikka silloin tietysti ihminen oli jo päässyt eroon suurimmasta osasta taikauskoista vaahtoa, joka vanhojen kirjoitusten ympärillä pyörii vieläkin. Meistä suuri osa nimittäin näyttää uskovan, että vanhoilla kulttuureilla oli jotakin salattua tieteellisesti merkittävää tietoa, joka on päässyt livahtamaan unohduksiin ja huomaamattomaksi sellaisten tieteen tyhmyreiden kuin Newton tai Einstein ajatuksista.

Joka tapauksessa tämän päivän pelottavin – vaikka ei ehkä odottamattomin – uutinen tulee Hollywoodista. Omen-elokuvan uusi versio leviteään elokuvateattereihin tietysti juuri tämän päivän kunniaksi. Muistattehan, lapsukainen Damien’in, joka tässä uusimmassa versiossa (tietysti) osoittautuu itsekseen antikristukseksi.

Toisaalta tämä on hyvä uutinen Euroopan ”ulkoministerille”, entiselle NATO:n pääsihteeri Javier Solana’lle, jota on, ilman muuta täysin ansiotta, mainostettu eurooppalaiseksi antikristusehdokkaaksi. Tähän en uskalla ottaa sen enempää kantaa, viittaan vain Solanan aikanaan kirjoittamaan ehdotukseen numero 666, jolla luotiin pohja Euroopan uudelle yhtenäiselle asejärjestelmälle. Samalla hänen nykyinen tehtävänsä EU:ssa määritettiin niin, että hän on käytännössä EU:n ja ilmeisesti koko Euroopan vaikutusvaltaisin mies. Merkittävänä vapaamuurarina hänen todellinen vaikutusvaltansa on tietysti vielä sitäkin suurempi.

Voi olla, että tänään synnyttäneistä naisista monet ovat olleet onnellisia mutta sydän syrjällään odottaessaan lapsukaisensa ensimmäistä rääkäisyä ja näkemistä. Ja ovat ehkä kuulleet Wagnerin kohtalonomaisesti jumputtavaa musiikkia synnytyksen kohinan keskellä. Jotkut ovat saattaneet vaatia jopa synnytystä eiliseksi tai huomiseksi tämän päivän sijasta, huolissaan vähän samaan tapaan kuin ne kiinalaisnaiset, jotka joutuvat synnyttämään lapsosensa tulihevosen vuonna.

***

Nyt on iltapäivä jo pitkällä, eikä uutisissa ole ollut mitään erityisen hälyttävää, jos siksi ei lasketa nuorikkoministeri Tanja Saarelan lieviä vatsavaivoja (joita ei tietysti sovi vähätellä, lehdet tekevät aivan oikein uutisoidessaan tällaisen tärkeän kulttuuritapahtuman). Päivä näyttää olevan samanlainen kesäkuun 6. kuin kaikki aikaisemmatkin (paitsi oma ensimmäinen hääpäiväni (hmmm), jolloin oli helluntai:), vähän viileäpuoleinen vain. Taivaalla on litteiden kumuluspilvien jonoja, ja Keski-Euroopan yllä aina näkyvä saasteume, joka tiivistyy erityisesti noin 3000 metrin korkeudessa, on yhtä tiheä ja tunkkaisen näköinen kuin tavallisestikin. Kanit ovat häipyneet johonkin pensaisiin, eivät ehkä kehtaa tehdä mitä sitten tekevätkin avoimella nurmella. Harakkapariskunta sen sijaan naureskelee räkäisesti ja kuopii maata tavallisilla paikoillaan.

Muuten oletteko kuulleet kertomuksia tulevasta maailmanlopusta. Päivämääräkin on jo tiedossa: 22.12.2012, jolloin talvipäivänseisauksen aurinko on täsmälleen Linnunradan ”tummassa painanteessa”. Jos ette, niin kerron siitä kyllä mielelläni, mutta jääköön odottamaan uutta lastua lähempänä tapahtuma-aikaa.

Blogini – The Talking Asshole

Jotenkin tuon edellisen lastun jälkeen tuntuu pahalta puhua tämän päivän lastun aiheesta, mutta niin kuin poikani J. on usein sanonut, kaikesta mitä päässä liikkuu täytyy voida kirjoituksissaan puhua. Muuten Finlandia-palkinto jää saamatta, ja samalla voi Nobelin kirjallisuuspalkinto mennä sivu suun. Joten tämänkin lastun on sitten varmaan annettava kirjoittautua.

Lastun aiheena on blogini – puhuva persereikä. Kaikille Arvoisista Lukijoista hyppää tietysti mieleen William S. Burroughs, ja hänen ”rutiininsa” (Burroughs’in oma termi katkelmalle tekstiä) nimeltä Talking Asshole. Sen on puolestaan lukenut yleisölle Frank Zappa, joka sopiikin oikein hyvin sen lukijaksi. Zappan lukuperformanssin (The Nova Convention, NYC, December 2, 1978) voi kuunnella täältä ja siellä on myös ”rutiinin” teksti näkyvillä. Kun kuuntelee Zappan lukevan, huomaa heti – kateellisena tietysti – kuinka Burroghsin kieli pyörii sulavasti ulos suusta. Yksi kirjoittajien monesti toistetuista ohjeista onkin lukea tekstiään ääneen, mutta eihän sitä suomalainen, ja vielä housuissa kulkeva henkilö, oikein kehtaa tehdä.

Lähes puolentoista vuoden lastunveistelyn jälkeen on aika kysyä, mikä tätä kirjoituttaa? Varsinkin, kun työssäkäynti estää hedelmällisimmän ajan käytön, ja muulle kirjoittamiselle varattu aika menee tämän blogin täyttöön. Ja kirjoituksiaan täytyy suoltaa yösydännä, kun koko muu maailmannapa, Interzone-Bryssel, nukkuu; paitsi sutenöörit, huorat, huumekauppiaat, molempien asiakkaat, weirdo’t ja vastapäisen talon verhottomista ikkunoista kurkkiva aamutakkinen, vanha nainen sekä tietysti poliisi ja minä.

Blogi ei aluksi ollut yhtään mitään, muuta kuin toive instant-menestyksestä ja Bloggerin tarjoama neliö tyhjää tilaa johon kirjoitin ensiksi näin:

”Lawrence Miller on sanonut: Olet nero viisi sekuntia elämästäsi, muun ajan tyhmä, kirjoita ajatuksesi ylös. Toivottavasti istun näppäimistön ääressä, kun oma viisisekuntiseni sattuu kohdalle.”

Ja jatkoin muutaman rivin lisää, tallensin tekeleeni ylpeänä, katselin sitä hellästi melkein kyynelissä niin kuin vastasyntynyttä katsellaan ja niin blogini aloitti individuaalina virtuaalieliönä. Blogissa ei ollut elämää alussa. Se tuijotti jokaisella käynnilläni tylsällä ja tyhjällä kirjoitusikkunallaan, johon yritin saada elämän itua aikaiseksi. Toivorikkaana ajattelin, että elämää saattaisi syntyä, kun näin ensimmäisen kerran lastun otsikon (Melinda ja Melinda) vieressä sanat ”palautteet 1” ja löysin kommenteista tämän:

Terve. Jatka vaan päiväkirjan pitämistä. poikkean varmasti toistekin. Nauratti vietävästi tuo "miten käy hautajaisissani". Hyvää päivänjatkoa. marja

Se iski kuin penis-paniikki tai kuin kätilön läimäys vastasyntyneille pakaroille! Lukija oli ilmaantunut tyhjästä. Ja blogi alkoi hengittää ensin vain vähän ja sitten enemmän ja enemmän. Ja se vaati omia eleitä ja ilmeitä ja sen sanat alkoivat tulla ulos helposti, kuin pieraistuina, ilman blogihenkilön, nykyisen lastujen ”minän” vaivannäköä. Joskus jopa tuntui, että kaikki tapahtui ilman aivojen ja sormien yhteistyötä. Blogi oli kaapannut sormet ja piereskeli sanoja, jotka joskus haisivatkin pahalle jälkeenpäin luettuina ja joskus olivat hajuttomia, värittömiä ja mauttomiakin. Ja blogilla alkoi muodostui oma hajunsa ja värinsä niin kuin muillekin elollisille olioille, oma elämä itse asiassa. Ja se huusi sormia näppäimille samaan tapaan kuin suolisto joskus tönii muuta kehoa pöntölle. Jopa silloin, kun itse olisi halunnut kirjoittaa Suurta-Suomalaista-Romaania tai edes pientä, vaatimatonta alkua sille.

Yritykset vaientaa blogia olivat turhia. Tapoinkin sen jo kerran, ja kirjoitin alun negrologiin, mutta sekin muuttui lastuksi, ja seuraavana päivänä tuli uusi ja taas uusi. Sitten se alkoi syödä sanoja muista blogeista ja lauseita ja kuvia. Ja se alkoi poikia ja runoilla ja kirjoittaa vierailla kielillä. Ja vaihtoi ulkoasua, kun vanha ei vastannut sen narsissista kuvaa itsestään.

Ja nyt sen lastuja on jo 335, joka päivä se ei sentään ole päässyt kirjoittamaan. Olen nimittäin ollut sairaanakin, ja matkoilla, josta se lähetti uuden lastun aina, kun vapaa tietokone oli lähellä. Kotona yritin saada sen lopettamaan kiroamalla, huutamalla ja soittamalla kovalla äänellä vanhaa suomalaista tanssimusiikkia, varsinkin Annikki Tähden Monrepoota, Henry Thielin Satumaata ja Esa Pakarista Rovaniemen markkinoilla, mutta nekään eivät auttaneet. Naapurit lakkasivat katsomasta hississä suoraan silmiini.

Tai eivät he ennenkään silmiin katsoneet, mutta nyt syy on kaikille kiusallinen: kukaan ei arvosta kirjoittajaa, joka ei saa blogiaan kuriin, vaiennettua lyhyellä käskyllä, niin kuin tottelevaiseksi alistettua koiraa, joita räksyttää naapureiden kotiovien takana katkerana päivät pitkät, kun kiukkuiset isännät ovat pois kotoa.

Se jopa sanoi kerran:

It's you who will shut up in the end, not me. Because, we don't need you around here any more. I can talk, and eat, AND shit".

Mutta siinä luulin sen erehtyneen. Sillä ei näet ole silmiä, joilla voisi lukea muita blogeja. Ja jos en lainaa sille aivojani, teksti on aivotonta. Olen oppinut kääntämään tietokoneen pois päältä, kun lähden kotoa, ja sulkemaan silmäni ja kytkemään aivoni ajatuksettomiksi ennen kuin astun kotiovesta sisään. Mutta se on oppinut, että kirjoittaa voi myös silmittömästi ja ajatuksettomasti. Ja se laulaa äänetöntä seireeninlauluaan kirjoituspöydällä, ja pakottaa minut kytkemään tietokoneen päälle ja aloittaa hiljaisen, uuvuttavan hyrinän ja lumoaa minut istumaan tuoliini ja nostamaan käteni näppäimille ja aukaisemaan silmäni ja raottamaan aivojani.

Mutta rangaistukseksi teen sen vain puoliksi.

PS. Terveisiä ja kiitos William S. Burroughs'ille, joka syönee alastonta lounasta kulttikirjailijoiden taivaassa.

PPS. Tuli haamupäivitys, kun olin tehnyt otsikossa pahan virheen, joka oli pakko korjata.