Valitaan miellyttävin puolue ja kaunein ehdokas ja…

Kuva: suhteellisen äänimäärän laskija Victor D'Hondt (1841-1901)

Sananvapaus on kuin sinfoniaorkesterin konsertti, jossa soittajat saavat soittaa mitä haluavat. Kansanvaltainen hallinto on kuin sellaisen konsertin kapellimestari. (Hanhensulka, 2007)

Arvoisa Lukija on saattanut huomata, että Suomessa on uhkaavasti lähestymässä se aika, jolloin jokaisen demokratiaan luottavan ja sitä kunnioittavan henkilön on taas kerran päätettävä olla äänestämättä.

Tätä kutsutaan kansalaisvelvollisuudeksi.

En tiedä missä sitä kutsutaan kansalaisvelvollisuudeksi, mutta olen nähnyt useiden poliitikkojen mainitsevan julkisuudessa sanan kansalaisvelvollisuus sanojen moraali ja äänestäminen yhteydessä, joten velvollisuuden täytynee olla moraalinen ja perustua Suomen Lakiin.

Äänestämättömyyspäätöstä varten on ensin valittava äänestämättä jätettävä puolue ja sitten se henkilö, jolle ei ääntään tule antamaan. Jos tätä ei tee, antamatta jäänyt ääni saattaa koskea täysin väärää puoluetta tai henkilöä ja menee kokonaan hukkaan. Ja jos näin käy, vaalien jälkeen ei ole moraalista oikeutta valittaa vaalien tuloksena kokoon kutsuttavasta kansaneduskunnasta.

Päätös vaatii runsaasti harkintaa ja selkeät kriteerit. Ilman kriteereitä äänensä antamattomuus saattaa olla arvauksen varassa ja arvaamalla tehdyt päätökset osoittautuvat usein vääriksi.

Suomi on edustuksellinen demokratia, jossa puolue – kulissinaan sen päätöksiin vaalikaudeksi sidotut kansanedustajat – edustaa kansaa ja käyttää poliittista valtaa kansalaisten puolesta. Puolueen päätökset toteutetaan maan hallituksessa, johon puolue nimeää palkkiojärjestelmän mukaan harmittoman joukon mahdollisimman epäpäteviä jäseniään, joita kutsutaan ministereiksi. Muina esimerkkeinä edustuksellisesta demokratiasta voidaan mainita entinen ihanteellisen tasa-arvoinen Neuvostoliitto, presidenttivaltainen Ranska ja Englannin parlamenttaarinen kuningaskunta, jolla ei ole koskaan ollut perustuslakia.

Suomessa vaalit ovat kovin vapaat. Toisin kuin esimerkiksi Belgian demokraattisessa kuningaskunnassa, jossa jokaisen äänioikeutetun on pakko äänestää. Tosin belgialaiset poliitikot ovat tulkinneet tätä pakkoa siten, että äänioikeutetuksi lasketaan vain äänioikeutetuiksi rekisteröityneet. Rekisteröityminen on vapaaehtoista.

Vaaleissa ei pelkästään valita kansanedustuslaitosta vaan mitataan myös kansalaisten luottamusta puoluejärjestelmään.

Mitä vähemmän vaaleissa annetaan ääniä, sitä enemmän puolueet nauttivat äänestäjien luottamusta. Ja tietysti päinvastoin.

Siksi on puolueiden ja poliitikkojen mielenrauhan vuoksi välttämätöntä, että mahdollisimman moni jättää äänestämättä.

Suuret äänestysprosentit tekevät puolueet ja näiden johtajat rauhattomiksi ja he saattavat ryhtyä toimiin, joilla on kauaskantavia ja kohtalokkaita seurauksia koko yhteiskunnalle. Pienet äänestysprosentit puolestaan rauhoittavat poliittista elämää: poliitikot voivat jatkaa leppoisia uniaan ja nauttia täysin rinnoin ansaitsemistaan kulukorvauksista, eikä yhteiskunnalle tule heidän toimistaan mitään pysyvämpää vahinkoa. Siksi vaalien vapauden takaaminen on suomalaisen yhteiskunnan kannalta erittäin tärkeää.

Valittujen kansanedustajien vähäinen äänimäärä on myös kansanvallan ja poliittisen elämän kannalta edullista.

Suuret äänivyöryt ns. ääniharavoille häiritsevät rauhallista politiikantekoa. Ääniharavat uskovat helposti omaavansa erityisen suuren mandaatin poliittisiin tekoihin ja aiheuttavat poliittista häiriötä mm. vaatimalla ministerinsalkkuja vastoin puolueen selviä päätöksiä ja tekemällä muitakin äänestäjiä miellyttäviä, ns. populistisia aloitteita. Tällaisen tilanteen välttämiseksi on erityisen ehdottomasti oltava äänestämättä, tai, jos sitä ei voi välttää, äänestettävä kaikkein nimettömimpiä ehdokkaita. Usein nämä eivät ole edes tehneet mitään erityisiä poliittisia lupauksia, joita joutuvat istuessaan rikkomaan.

Ja sitten muutama sana kriteereistä. Äänestäjät eivät näytä helposti ymmärtävän annetun äänensä ja valitun puolueen ohjelmajulistusten välistä merkittävää yhteyttä. George Bernard Shaw on sanonut jotenkin, että:

Kansanvalta takaa, että meitä ei hallita paremmin kuin ansaitsemme.

Valittu puolue, joka päättää mitä valitut edustajat päättävät asioista, pitää valita todellisten mielipiteidensä mukaan. Nykyoloissa näyttäisi siltä, että ainoastaan Vihreä liitto vastaa omaa näkemystäni tulevaisuuden maailmasta. He kannattavat saasteetonta ympäristöä ja maapallon resurssit huomioon ottavaa kasvuvauhtia. Omalta kannaltani Vihreät on siis ainoa mahdollinen puoluevalinta.

Ehdokkaan valinta on vaikeampi kysymys. Olen onneksi brysseliläinen, joten voin vapaasti valita mihin vaalipiiriin jätän ääneni antamatta. Jo monen vuoden ajan olen ollut ihastunut kansanedustaja Anni Sinnemäen, jonka kamppanjablogissa on valitettavasti vain yksi postaus, ihastuttaviin silmiin ja kovin soisinkin hänen jatkavan kansan edustamista ja uskon niin tapahtuvankin. Tämä tunnustus antaa Arvoisalle Lukijalle vihjeen valintakriteereistäni. Anni sanoo omaa poliittista ajatteluani pahasti raapaisevasti saitillaan Marcel Proustista näin:

Proust sanoi, että rakkaudesta lopulta jää jäljelle vain raastava mustasukkaisuus...

Huh, huh, kun osui pahasti kohdalle. Mutta Vihreän liiton piirissä on suuri joukko muitakin hyvillä poliittisilla ominaisuuksilla varustettuja naisia – onhan nimittäin itsestään selvää, että valitun henkilön täytyy olla nainen, miehet ovat historian aikana osoittaneet missä määrin heihin voidaan luottaa poliittisten päätösten tekijöinä. Alla muutama omilla kriteereillä valittu ehdokas.

Niin kuin esimerkiksi Uudeltamaalta eduskuntaa pyrkivä akat. pätkätyöläinen Sirpa Kauppinen, joka sanoo vaalisivuillaan mm., että:

...Vanhemmuuden kustannukset jaettava tasan työnantajien kesken. Lasten tekemiseen tarvitaan useinmiten kaksi...

Sirpa ei selitä, miksi lastentekoon tarvitaan kaksi työnantajaa, oman käsitykseni mukaan siinä on mukana yksi työnantaja ja yksi työntekijä, mutta tämä on pikkujuttu ja osoittaa vain kuinka vaikeita kysymyksiä nimenomaan poliittiset kysymykset ovat. Sirpa on kaikin puolin varteen otettava ehdokas ääneni saamattomuudelle. Ainoana miinuksena näkisin sen, että hän kutsuu itseään Siruksi, mutta se mennee hänen vaatimattoman ikänsä tiliin, eikä pitäisi olla esteenä valinnalle.

Varsinais-Suomen vaalipiiristä yrittää eduskuntaan arjen asioita erityisesti kannattava biokemisti Mari Saario, joka haluaa blogillaan kaikkien yhdessä näyttävän mistä kansalaisyhteiskunta kusee, vaikka häveliäänä kemistinä ei halua käyttää näin brutaaleja ilmaisuja. Hän huutaa meille kaikille houkuttavasti näin:

Tule ulos vihreästä kaapista. Sylkäise päin isolla rahalla ostettuja kamppanjoita.

Satakunnan vaalipiiristä eduskuntaa yrittävässä Maria Väkiparrassa yhdistyvät varsin ihastuttavalla tavalla kaikki poliitikon tarvitsemat ominaisuudet, häveliäästi jätän ne nyt kuitenkin tässä mainitsematta. Satun tietämään hänen mielipiteitään enemmänkin keskustelujen perusteella ja tiedän myös, että hänellä on kaksi poliitikolle hyödyllistä akateemista tutkintoa (kauppatieteet ja valtiotieteet), hän on eronnut turhautuneena monikansallisen konsulttiyhtiön hunajanhoukuttavista tehtävistä ja toiminut kansankynttilänä ja nyt Satakunnan vihreiden toiminnanjohtajana. Ja lisäksi on vaikea ajatella naista, joka sopisi paremmin kalevalaisen Ainon esikuvaksi. Ihmissusista ja oikeista susista Maria sanoo blogissaan tähän tapaan:

...Palatakseni lopuksi susiin, häirikkösudet on syytä poistaa, muttei kaikkia koiriakaan tapeta tai lähetetä Brysseliin vaikka häiriintyneet yksilöt silloin tällöin käyvät ihmisen kimppuun.

Olen ehdottomasti samaa mieltä Marian kanssa, että häirikkösusia ei pidä Brysseliin lähettää, niitä on täällä jo ihan tarpeeksi saakka omasta takaa. Ilmastonmuutoksesta ja energian kulutuksesta hän puolestaan sanoo näin:

...Konkreettisia toimia kasvohuonepäästöjen hillitsemiseksi olisivat mm. autoverotuksen porrastaminen päästöjen mukaan, joukkoliikenteen tukeminen ja kehittäminen, uusiutuvan energian tukeminen, energiankäytön tehostaminen teollisuudessa sekä energiansäästötalkoot kotitalouksissa (yksinomaan sähkölaitteiden sulkemisella standby-asetuksen sijaan Loviisan toinen reaktori
voitaisiin sulkea ½ vuodeksi)...

Pirkanmaan vaalipiiristä on ehdolla iloisen nimen ja soman hymyn omaava Kirsikka Siik, joka on arkkitehti.

Hän sanoo vastustamastaan ydinvoimasta mm. näin:

...Ennen kuin tarjotaan ratkaisuja, on tiedettävä, mihin ongelmaan ratkaisua haetaan. Jos tavoitteena on energiankulutuksen kasvun mahdollistaminen lyhyellä aikajänteellä vähän tuotantoaikaisia hiilidioksidipäästöjä tuottavalla tavalla, ydinvoima on pätevä ratkaisu … Energiaongelmien ratkaiseminen rakentamalla vielä yksi ydinvoimala vaikuttaisi olevan vähän kuin yritys parantaa hammassärky särkylääkkeellä. Akuuteimmalla hetkellä ratkaisu vaikuttaa helpolta ja halvalta, mutta hetken päästä särky on palannut ja varsinainen ongelma ihan yhtä isona ellei isompana edessä...

Ja mitäpä tuohon olisi lisättävää, paitsi, että Kirsikka sanoo myös näin:

...En kannata ydinvoimaa, koska minusta on reilumpaa ratkaista oman kulutuksemme ongelmat omana elinaikanamme ja omassa maassamme kuin lykätä niitä muille...

Tosin Kirsikan saitilta ei löydy vaihtoehtoisen energiantuotannon ohjelmaa, sen sijaan hän ehdottaa kulutuksen vähentämistä ottamalla sähkölaitteet pois töpseleistään (niin kuin satakuntalainen Mariakin ehdottaa). Energian vaihtoehtoisen tuotanto-ohjelman paljastamien olisi tietysti liikaa vaadittu kansanedustajalla ehdokasvaiheessa. Mutta toisaalta olisihan se mukava tietää.

Loppuun vielä annettakoon kaikkille äänestämättä jättäville neuvoksi Suomen politiikkan sitoutumattoneen Ivan Turgenevin Nihilisti Bazarovin lause, jolla ei välttämättä ole mitään tekemistä tämän lastun kanssa, mutta tasapainottaa somasti alkuun kirjoitettua Hanhensulan aforisminalkiota:

Sinä vain istut paikallasi ja arvostat itseäsi, mitä merkitystä sillä on, voit aivan yhtä hyvin istua paikallasi arvostamatta itseäsi

Klassikot joita en koskaan lukenut

Kuva: Ivan Sergejevitš Turgenev

Virtuaaliystävä Prospero on haastanut blogissaan Loistava puhallus - Lauseita (Klassikot, joita en koskaan lukenut) koko Blogistanin tutkimaan omaatuntoaan ja mittaamaan suhdettaan klassikoihin - noihin helisevien sanojen, teräväsärmäisiksi kuivuneiden ajatusten ja totisena toisteltavien ikuisten totuuksien kultaisiin muniin - ja listaamaan tärkeimmät niistä, joita ei ole lukenut alkua pitemmälle hyvistä yrityksistä huolimatta.

Montagne'a, klassikkoja ja Lukemattomia Kirjoja

Kuva: Michel Eyquem de Montaigne

Alla oleva on siteeraus ja itse kääntämäni suomennos ranskalaisen lakimiehen, poliitikon, ajattelijan ja kirjoittajan, Michel de Montaigne’n, Esseistä vuodelta 1588 ja sopii hyvin kirjallisen elämänkin kuvaksi. Esseen nimi on: De la Coustume et de ne Changer Aisément une Loy Receue (eli suomeksi: Tavaksi tulleesta, ja siitä, että meidän ei tulisi kärkkäästi muuttaa vastaanotettua lakia).

Celuy me semble avoir tres-bien conceu la force de la coustume, qui premier forgea ce conte, qu'une femme de village, ayant apris de caresser et porter entre ses bras un veau des l'heure de sa naissance, et continuant tousjours à ce faire, gaigna cela par l'accoustumance, que tout grand beuf qu'il estoit, elle le portoit encore.

Eli suomeksi: Tavaksi tulleen voiman oli erinomaisesti ymmärtänyt se henkilö, joka ensimmäisenä loi tarinan maalaisnaisesta, joka – totuteltuaan itsensä hyväilemään ja kantamaan nuorta vasikkaa käsivarsillaan, ja jatkettuaan tätä päivittäin kunnes vasikka tuli täysi-ikäiseksi – saavutti tapansa vuoksi sen, että jaksoi edelleen kantaa eläintä, vaikka se oli kasvanut isoksi lihakasaksi…

Tämä postaus on ylipitkäksi vahingossa kasvanut kommentti, joka oli ensin tarkoitettu edellisen lastun kommentteihin. Lastu on …kirjan huippuhetki on loppupuolella…, jota Sedis omalla saitillaan ystävällisesti mainosti.

”Aina” on ja tulee olemaan niitä, jotka lukevat ns. klassikkoja, ja aina on myös niitä, jotka teeskentelevät niitä lukeneensa/lukevansa. Ja monet meistä kuuluvat kumpaankin ryhmään.

Useimpien lukijoiden osalta pätenee se, että jos klassikoita ei lue tarpeekseen nuorena, niin vanhempana ei helposti niihin tartu, ellei ole joku syy kuten opiskelu tai ystäväpiiri, virtuaalinenkin, innoittajana. Uusia kirjoja mainostetaan juuri sen verran, että vanhemmat jäävät lukematta. Paitsi sellaisilta henkilöiltä, jotka jäävät kirjastojen ”huumekierteeseen” koko elämäkseen. Muualta uudet lukijat eivät juurikaan klassikkoja saa. Tosin julkaistaanhan niitä silloin tällöin, niin kuin lukemani Dostojevskin Sorrettuja ja solvattuja (kääntäjä Ida Pekari), jonka tilalla on nyt lukemattomaksi jäävä ja jotenkin valitettavan epäonnisesti nimetty Alistetut ja loukatut (1993, suom. P.A. Pesonen).

Mikä sitten on klassikkokirja?

Edellisen postauksen kommenteissa Sedis sanoo, että niitä tullaan AINA lukemaan. Prospero kehittää kommentissaan uutta aforisminalkua toteamalla, että ”kun tarpeeksi moni kanonisoija valehtelee lukeneensa jonkun kirjan, siitä tulee klassikko”. Ja voi olla, että Prospero iskee ainakin oikeaa naulaa. Elvis puolestaan ajattelee, että "klassikko on kirja, josta puhutaan ja jota siteerataan niin paljon, ettei kenenkään tarvitse sitä enää lukea”. Ja Juha K. Korento arvelee, että klassikoksi tulee kirja, joka ”on helppo kytkeä osaksi jotain ilmiötä tai aikakautta. niin helppo, että sitä ei tarvitse edes kaikkien lukea”. Prospero kehittelee myös kommentissaan klassikkopuntaria ajatusmalliksi, ”eli ne kaikki 20 sivua, jotka tuhlasin X:ään, olivat tylsiä”.

Ehkä lukijoiden ja eliitin valehtelun halukin jonkun kirjan lukemisen osalta ennustaa sen tulevaa asemaa kirjallisuuden kaanonissa.

Vai tietääkö joku jonkun muun tavan ennustaa kirjan kanonisointia. Pelkkä hämäryys, sekavuus ja masennus eivät siihen välttämättä riitä – niin kuin mm. Hans Selon Diiva aikanaan osoitti.

Thomas Bynchonin Gravity’s Rainbow on tulossa klassikoksi, vaikka ei sillä koskaan ole paljoa lukijoita, tai siis tule olemaan – ja vielä vähemmän niitä, jotka lukevat koko kirjan. Mutta klassikko-kaanoniin se on silti menossa tai mennytkin ehkä jo. Ja monet tietysti siitä saavat sielulleen lääkettä – ja monet jättävät kesken.

Tiedän sellaisia kirjallisuuden opiskelijoita, jotka eivät ole koskaan lukeneet muita klassikoita kuin jonkun Hemingwayn, taitavat nykyisin opettaa äidinkieltä nuijapäille, mikä onkin ihan oikeaan osunut rangaistus lukemattomuudesta.

Ja jos tässä ruvetaan tunnustuksia tekemään niin..

Itseltäni on niin monta klassikkoa jäänyt lukematta, että voi sanoa niitä olevan lukematon määrä, klassikkokirjoja on jo nyt pilvin pimein. Joskus viime vuosisadan alussa kirjanrakastajilla oli helpompaa: oli vähemmän nimikkeitä ja lukemista yleensäkin, joten klassikkoja oli ”pakko” lukea, jos aikoi yleensä mitään lukea –paitsi romanttisia ”naisten kirjoja”, joita jo silloin kai oli tuhottomasti.

Sen minkä tunnustaa lukemattomaksi klassikokseen puhuu tietysti myös lukijasta, melkein yhtä paljon kuin se, mitkä kirjat julistaa luetuiksi.

”Tärkeimmistä klassikoista” jäivät itseltäni Dostojevskin Riivaajat ja Muistelmia kuolleesta talosta (tämä ei ole edes omassa kirjahyllyssä) kesken, en puoliväliin ole tainnut kumpaakaan päästä jostakin syystä, vaikka yrityksiä on enemmän kuin yksi. Selaillut olen enemmänkin ja tainnut joskus niistä keskustellakin viisaan näköisenä ja tietysti kovin niitä kehua, niin kuin Dostojevskin osalta kuuluukin tapahtua. Köyhää väkeä en ole edes aloittanut. Täytyy korjata. Rikoksen ja rangaistuksen luin uudestaan viimeksi noin kuukausi sitten, kun tuli jostakin asiaan kuuluvasta kiistaa puolison kanssa. Olin kehunut kirjaa hyväksi dekkariksi, jolla on lievästi romanttinen ja valoisa loppu, ja näistä arvioista puoliso veti herneitä nenäänsä, niin kuin puolison tietysti kuuluukin tehdä.

Omantunnonarka kesken jäänyt kirja omassa kirjastossa on Joseph Hellerin Closing Time, ehkä Catch 22:lla on jotakin sen kanssa tekemistä. Jotenkin sitä ajattelee, että tämä se ei ole lukemisen arvoinen verrattuna tuohon toiseen. Ja vaikuttavana tekijänä ovat Hellerin Something Happened ja God Knows, jotka olivat molemmat paskoja kirjoja (ainakin Catch 22:een verrattuna). Mutta silti olen kantanut huonoa omaatuntoa, kun kirja on lisäksi paksu ja isokokoinen ja pistää jatkuvasti silmään juuri siinä paikassa, missä luen ja jopa katselen televisiota.

Jostakin syystä en ole pystynyt koskaan lopettamaan Captain Corelli's Mandolinia – enkä edes halua, vaikka olen aloittanut pari kertaa. Elokuvan olen nähnyt.

Sodan ja rauhan luin jo nuorena ja uudestaan parikymmentä vuotta sitten. Mielestäni kenelläkään ei ole mitään erityistä syytä lukea tätä teosta, ellei halua ajankulukseen sitä lukea tai siksi, että voisi valehtelematta sanoa sen lukeneensa. Nyt on englanniksi tulossa 30 % tällaisia lukijoita varten lyhennetty versio. Tolstoin Anna Karenina on tietysti ”kaikkien” pakko lukea, onhan se kaikkien aikojen paras rakkausromaani.

Ja Finnegans Wake, huh huh, ei ehkä auttaisi edes suomenkielinen versio. Odysseus meni taistellen läpi, englanniksi paremmin kuin Saarikosken briljeeraavana käännöksenä (ehkä sitä ei muuten voisikaan kääntää, käännöksenä kielipelit tulevat vielä älyttömämmiksi). En vieläkään oikein ymmärrä miksi se on yleensä kirjoitettu. Ehkä Joyce kirjoitti molemmat piruuttaan ihmisten kiusaksi ja nöin ne ovatkin kaunokirjallisuuden satiireja, a la Diiva, vai olisiko Selo kirjoittanut sen kuitenkin tosissaan ja ollut myös rakkauselämässään tosissaan – julma ajatus.

Thomas Pynchon’in kirjoista olen toistaiseksi yrittänyt vain yllä mainittua Gravity’s Rainbow’ta ja se on vielä kesken – ollut tosin jo jonkin aikaa. Mutta uusi kiinnostus on herännyt erityisesti "sujumatonta tekstiä" mm. Pynchonista suoltavan Diogeneen vuoksi.

Muuten Pynchon’ista sen verran vielä, että hänen kirjojensa osalta kenenkään englantia taitavan ei koskaan tarvitse olla huolissaan. Internetiltä löytyy paljon Pynchon-saitteja, mm. tämä The Illustrated Gravity’s Rainbow –saitti, ja samansisältöinen mutta vaatimattomampi Gravity’s Rainbow, A Summary by Larry Daw. Kumpaakin lukemalla voi helposti olla Pynchon –ekspertti ilman kirjanomistamisen iloa ja vaivaa. Toisaalta kummatkin saattavat innostaa kirjan lukemiseen. Pynchonin teksti ei ole läheskään joycemaista briljeerausleikkiä, joten sitä lukee jopa mielellään, jos ajatus pysyy mukana.

Pynchoniahan ei juuri näy julkisuudessa, ja olenkin alkanut epäillä että S. Liuhto onkin suomalaistunut Pynchon, mutta saatan olla tässä väärässä.

Miksi jää kirjoja lukemattomiksi?

Ehkä yksi syy on se, että vanhempana aika tuntuu liian arvokkaalta "tuhlattavaksi" sellaiseen kirjaan, joka ei lopulta sitten kiinnostakaan. Oma puoliso on sellainen lukija, että ei jätä koskaan kirjaa kesken, vaikka mikä olisi. Ja kiukuttelee minulle, joka jätän kirjan melko helposti kesken. Joskus on ollut lähellä jopa välien katkeaminen;) esim. Singerin Lublinin taikuri oli sellainen koitinkivi, täytyy vissiin sekin asia korjata joskus. Muita Singereitä on kyllä tullut luettua.

Viimeisin omantunnon kolkutus on Zadie Smithin On Beauty, vaikka olen tainnut sitä joskus jopa kehua, kun luulin, että sen lopettaminen on läpihuutojuttu:). Mutta yht'äkkiä lukeminen keskeytyi tuntemattomasta syystä. Ehkä ylenmääräinen kriitikoiden kehuminen kiikasti Beautyn kanssa, odotukset olivat suuret tietysti ja lopulta kirja hävisi johonkin.

Kaikista näistä mainituista lukemattomista olen varmasti joskus kovasti keskustellut ja esittänyt hyvin vankkoja mielipiteitä perusteluineen. Että sellaista.

…kirjan huippuhetki on loppupuolella…

Kuva: Ranskan Amazon-kirjakauppa

On tietysti selvää, että idealistin humanistin on oltava yltiöpäisen kiinnostunut kirjoista, kirjailijoista ja yleensäkin kirjallisuudesta. Tai on ainakin yritettävä olla kiinnostuneen näköinen asiaa kysyttäessä.

Kun yrittää viettää kirjallista elämää ja ylläpitää mainettaan paljon – ja hyvin – lukeneena ”tavisälymystön” jäsenenä, joutuu usein vaikeiden pulmatilanteiden eteen. Sellaisten triviaalien ja toisarvoisten tilanteiden kuin: onko tämä kirja saatavilla lähikaupasta/kirjastosta, haluaako/onko varaa hankkia kirjaa, onko aikaa lukea, viitsiikö lukea, jne.

Nämä ovat suuria ongelmia, mutta valitettavasti tai onneksi, riippuen katsantokannasta, luetuista ja lukemattomistakin kirjoista joutuu alituiseen keskustelemaan muiden kirjanrakastajien kanssa – tuttujen ja tuntemattomien. Ja, perinteisellä katsantokannalla ajatellen, kirjaa täytyisi silloin tuntea. Mutta se ei välttämättä olekaan niin.

Aktiiviseen kirjalliseen elämäänhän kuluu ensin alkuvaihe, jossa tavoitteena on pelkkä kirjojen ahmiminen. Vaihe on välttämätön tulevaa kirjallista elämää ajatellen ja silloin mikä tahansa kirja käy kohteeksi – jopa romanttinen naistenkirja, tai nuoremmalla iällä tyttökirjat, poikakirjat ja jopa sotakirjat, Mauri Sariolasta puhumattakaan.

Valikoimattoman ahmimisvaiheen aikana hankitaan kirjallisuuden perustuntemus (mitataan pelkästään luettujen kirjojen lukumäärällä), jota ei myöhemmällä iällä enää voi korvata millään, koska myöhemmin ei ole aikaa kirjojen ahmimiseen ja myöhemmin on luettava muita kirjoja, uusia kirjoja ja kirjoja, joita nuorena ei oikein tahdo luettavakseen löytää, sekä tieteellisiä julkaisuja, kolumneja, väitöskirjoja, kulttuurilehtiä, yms, joita tietysti alkuvaiheen lukuhurmassa ei edes laske kirjallisuuden piiriin kuuluvaksi. Monien tai ehkä useimpien ahmimisvaiheen kirjojen osalta on tietysti näyteltävä ylenkatsetta ja jopa tietämättömyyttä myöhemmin paremmissa kirjallisissa piireissä liikkuessaan, mutta tällaisen välttelyn oppii melko helposti jo kirjallisen uransa alkupuolella, varsinkin jos opiskelee kirjallisuutta pää- tai jopa sivuaineena.

Ahmimisvaiheessa kaikki kirjat hotkitaan ilman että tekstien ajatus pääsee liikaa raapimaan aivojen hentoja ja vielä-kasvavia solukkoja. Tietoisuuden ulkopuolella, tajuttomalla tasolla, jokainen luettu sana tietysti tekee pysyvän vaikutuksen, jota ei itse edes tiedä ennen kuin joskus myöhemmin, kun mieleen hypähtää joku briljantti/typerä ajatus jostakin, josta ei tiennyt ajatuksia edes omaavansa. Ahmimisvaihe on siis varsin hyödyllinen jopa välttämätön. Kuka täysissä sielunvoimissa oleva lukisi vapaaehtoisesti Stendhalia tai Proustia puberteetti-iän jälkeen, tai de Sadea opittuaan itse - no Arvoisa Lukija tietänee mitä tarkoitan.

Sitten myöhemmin kirjanrakastajalle tulee vaihe, jossa moni kirja aloitetaan, mutta sitä ei lueta loppuun.

Luetaan ehkä ensimmäinen ja viimeinen luku tai osa niistä, tai vain ensimmäinen sivu tai pari, tai ehkä vain ensimmäinen lause, tai luetaan vain takakannen esittely ja asetetaan teos välttämättä luettavien kirjojen pinkkaan tai yöpöydälle, josta se muutaman viikon kuluttua siirretään vaivihkaa toiseen, korkeampaan pinoon, jossa on kirjoja, joita olisi hyvä lukea, jos jostakin syystä on siunaantunut ylimääräistä aikaa, ja sitten – vielä useamman viikon kuluttua – vähän häpeillen – kirja siirretään vaivihkaa omalle aakkoselliselle paikalleen kirjahyllyyn. Tästä ei voi mainita edes puolisolle, joka tietysti pelkästä ilkeydestään lukee kaiken käsiinsä saamansa kirjallisuuden ja ottaa lukemansa esiin lähes jokaisella yhteisellä ruokailulla. The Bitch!

Tähän on kiiruhdettava sanomaan, että ylläoleva oli täysin fiktiivinen kappale, eikä mitenkään vastaa tämän kirjoittajan todellisuutta.

On useita mahdollisuuksia, kun joutuu keskusteluun jonkun toisen kirjojen ystävän kanssa jostakin kirjasta. Kumpikin keskustelija nimittäin kuuluu johonkin seuraavista kategorioista (tai niiden yhdistelmään):

1) kirja on luettu ja sen sisällön/sanoman muistaa kohtuullisen hyvin
2) kirja on luettu, mutta siitä ei muista mitään,
3) kirjasta tehty elokuva on katsottu,
4) kirja on aloitettu, mutta jäänyt kesken,
5) kirjaa on selailtu sieltä täältä,
6) kirjasta on luettu ensimmäinen ja viimeinen luku,
7) kirjasta on luettu vain pari sivua alusta,
8) kirjan ensimmäinen lause on luettu,
9) kirjan takakannen buffi on luettu,
10) kirjan arvostelu on luettu Hesarissa,
11) kirjan arvostelu on luettu jossakin muualla,
12) kirjailijan nimi on tiedossa,
13) kirjan nimi on tiedossa,
14) kirjan nimi ei ole tiedossa,
15) keskustelijalla ei ole harmainta aavistusta, kenestä tai mistä keskustelussa on kysymys.

Kuten kaikissa muissakin sosiaalisissa tilanteissa myös kirjakeskusteluissa joudutaan arvaamattomiin tilanteisiin. Vastapuoli voi olla missä tahansa noista kategorioista, ja itsellä on tietysti täsmälleen sama asema. Lisäksi keskustelun osapuolet eivät tiedä missä kategoriassa toinen on.

Jos istutaan kaljalla jossakin kirjanrakastajien suosimassa pubissa, joudutaan lisäksi tilanteeseen, jossa kuka tahansa monista keskustelijoista voi olla koska tahansa missä tahansa kategoriassa aikaisemmasta tunnustuksesta huolimatta. Mahdollisuuksia on siis ”rajattomasti” (no ei aivan, mutta humanistinhan ei tarvitse osata matematiikkaa!), ja siitäkin tilanteesta on kirjanrakastajan jotenkin selvittävä.

Yleensä pidetään itsestään selvänä, että yleisesti kirjojen ahmijaksi tunnettu henkilö on kaikkien kirjojen suhteen kategoriassa 1) ja, milloin mahdollista, 3). Jopa sellaisten kirjallisten kidutusvälineiden kuin Kadonnutta aikaa etsimässä, Alastalon salissa tai Finnegans Wake oletetaan kuuluvan kirjanrakastajan normaaliin repertuaariin.

Jos kyseinen kirja on vielä lukematta, kirjanrakastajalla on keskustelun aluksi kaksi mahdollisuutta: joko kertoa totuus, ja menettää osa saavuttamastaan kirjanrakastajan aurasta ja pysytellä mielenkiintoisen keskustelun ulkopuolella; tai valehdella kirjallisen sujuvasti. Auran menetys saattaa olla pysyvää, Arvoisa Lukija muistanee vanhan hokeman: Kuka kerran keksitään, sitä aina epäillään.

Siksi useimmat kirjanrakastajat, ainakin ne, jotka ovat jo polttaneet sormiaan jossakin kirjakeskustelussa, valitsevat valehtelun ylläpitääkseen arvostuksensa muiden kirjanrakastajien ja jopa tavallisen kansankin keskuudessa, siinä toivossa, että toinen osapuoli on samanlainen laiska kirjanrakastaja, joka yrittää näyttelemällä ylläpitää illuusiota suurella vaivalla ja suurilla uhrauksilla hankitusta kirjanrakastajan asemastaan.

Ja kuin taivaan lahjana kaikille valehteleville kirjanrakastajille pariisilainen kirjallisuuden professori nimeltään Pierre Bayard on julkaissut kirjan nimeltä Comment Parler des Livres que l’on n’a pas Lus? (Kuinka keskustella kirjoista, joita ei ole lukenut?).

En ole lukenut kyseistä kirjaa, mutta ilokseni olen lukenut siitä useita arvosteluja ja muita viittauksia (mm. saitilla, jonka nimi on Bookslut, saitin pääpitäjä on kirjallisuushenkilö nimeltä Jessa Crispin, ja kirjoittajaryhmään kuuluu parikymmentä muuta kirjanrakastajaa).

Jossakin haastattelussa (jota en ole lukenut) professori Bayard sanoo ongelmasta mm. näin:

I am surprised because I hadn’t imagined how guilty nonreaders feel. With this book, they can shake off their guilt without psychoanalysis, so it’s much cheaper.

Eli: ”Olen yllättynyt, koska minulla ei ollut harmainta aavistusta kuinka syyllisiksi kirjoja lukemattomat tuntevat itsensä. Tämän kirjan avulla he voivat karistaa syyllisyyden niskastaan ilman psykoanalyysiä, ja se tulee paljon halvemmaksikin.”

Professori Bayardin mukaan keskustelu kirjoista, joita ei ole lukenut, erityisesti sellaisten henkilöiden kanssa, jotka myöskään eivät ole lukeneet kirjaa, on erityisen hedelmällistä ja johtaa kirjallisuuden todellisille juurille, luovuuden lähteelle, eli samalle lähteelle, josta kirjailijakin on ammentanut viisautensa. Hänen mukaansa tällainen tietämättömien keskustelu auttaa todella ymmärtämään kirjoja, kirjallisuutta ja kirjailijoita.

Arvoisa Lukija, joka tietysti on kirjanrakastaja, ja luultavasti lukenut lähes kaiken käsiinsä saaman kirjallisuuden, saattaa ajatella, että tällaisella kirjoja lukemattomien oppaalla ei välttämättä ole suurta kirjallista tilaisuutta. Mutta tässä Lukija erehtyy pahasti.

Nimittäin Bayardin lähinnä pariisilaiselle älymystölle tarkoittama kirja on muodostunut myyntimenestykseksi Ranskassa ja on nyt valloittamassa anglosaksista älymystöä ja se on käännettävänä muillekin kielille. Eli kirjalla on kovaa kysyntää kielirajoista riippumatta.

Kirjoja lukemattomien kirjanrakastajien eliitti näyttää siis olevan varsin laaja, ja ilmeisesti ongelma itse on myös levinnyt laajalle tavisten keskuuteen.

Professori Bayard sanoo haastattelussaan, että hänen todellinen tarkoituksensa kirjan kirjoittamiselle on ollut ranskalaisen älymystön vapauttaminen turhasta lukemattomien kirjojen aiheuttamasta angstista. Erityisesti Bayard tuntee tämän tärkeäksi, koska hän arvelee, että suurin osa älymystöstä kuuluu tähän, aikaisemmin paariaksi tuomittuun ryhmään, joka nyt siis näyttää itse asiassa olevan kirjanrakastajien pääluokka.

Bayardin pääväite on, että informoitu kirjallinen mielipide on muodostettavissa mistä tahansa kirjasta kuuntelemalla muiden kirjasta käymiä keskusteluja, lukemalla kirjan kritiikkejä ja selailemalla kirjaa sattumanvaraisesti.

Kaikki kriitikot ovat tietysti aina tienneet tämän todeksi, samoin romaani-, novelli- ja runokilpailijoiden tuomarit ja Finlandia-palkinnon arvostelulautakuntakin, ehkä jopa Finlandia-voittajan valitsija, valintadiktaattori. Tosin tätä en tiedä, enkä halua näin edes aivan välttämättä väittää.

Kirjallisuuden professori Bayard tunnustaa omalta osaltaan, että on aloittanut Joycen Odysseuksen lukemisen useita kertoja pääsemättä alkua pidemmälle, ja että on ainoastaan kuullut muiden keskustelevan Vergiliuksen Aeneisista ja Charles Dickensin Oliver Twististä, ja että täysin unohtanut lukemansa Hermann Hessen Arosuden (kukapa ei sitä haluaisi), ja lisäksi että hän ei tiedä mitään Aristoteleen Retoriikasta,

Käytännön ohjeitakin Bayard antaa lukemattomille kirjanrakastajille mm. näin:

Kuinka keskustella lukemattomasta kirjasta: vältä yksityiskohtia, hylkää rationaalinen ajattelu, ja anna alitajunnan määrittää suhteesi kirjaan.

Kuinka kirjoittaa kritiikki lukematta kirjaa: aseta se pöydälle eteesi, sulje silmäsi ja yritä synnyttää joitakin kirjaa koskevia mielenkiintoisia ajatuksia. Kirjoita sitten itsestäsi.

Kuinka keskustella lukemattomasta kirjasta kirjailijan itsensä kanssa: kehu kuinka paljon pidät kirjasta ja mahdollisesta aikaisemmasta tuotannosta, ole epämääräinen ja pysy yleistyksissä.

Tietysti mikään ylläkirjoitetusta ei koske itseäni eikä Arvoista Lukijaa, mehän olemme todellisia kirjanrakastajia, mutta muiden mieltä Bayardin kirja saattaa sivellä mukavan lohduttavasti ja vähentää syyllisyydentunteita, jotka tietysti masentavat yliherkkää kirjanrakastajan mieltä.

Jos löydän kirjan jostakin, panen sen heti ehdottomasti välttämättä luettavien kirjojeni kasaan.

Ryssän iloiset silmät

Kuva: Parnasson 1/2007 kansikuva

Hitto, kun unohtui tuosta eilisestä lastusta, että siinä laiskan iltani tiimellyksessä luin nautinnokseni hörötellen myös Rouva Ruun iloista novellia iloisista ryssänsilmistä, joka on viimeisimmässä Parnassossa (Parnasso 1/2007 sivu 18). Siinä olikin monta tärkeää asiaa saatu mahtumaan pieneen tilaan.

Oman neljännesvuosisadan mittaisen ulkomaanelämisen tuloksena ymmärtää hyvin tuon englannin ja suomen kielten sekoituksen. Kotoväen kesken kun puhuu, niin englanninsanoja on iloisessa sekamelskassa suomenkielen sanojen ja syntaksin seassa lähes joka lauseessa. Joitakin englanninkielen sanoja ei tahdo millään saada väännetyksi ymmärrettävään suomalaisen kieliopin mukaiseen asuun, vaikka kuinka yrittäisi. Kotikielestä tulee hiljalleen omaa, uutta kieltä, vähän samalla tavalla kuin lapsena luodut "salakielet", joilla sai mukavasti koetella vanhempien pinnankatkeamisvalmiutta. Merkillinen juttu on se, että näinkin pitkän ajan jälkeen suomenkielen syntaksi on kielessä päällimmäisenä ja mieluummin vääntelee englantilaisia sanoja suomalaiseen muotoon kuin alkaa kotonakin puhua englantia. Onko se juuriensa rakastamista vai vain pelkkää laiskuutta, enpä tiijä.

Ruun novellin Salli on mielenkiintoinen henkilöhahmo. Meissä kai jokaisessa on vähän samanlaista Sallia, ”tavallisen ihmisen” jokapäiväistä, ”pahaatarkoittamatonta” ja lähes huomaamatonta "rasismia". Se ei välttämättä kohdistu johonkin tiettyyn rotuun tai kansalaisuuteen, vaan ”vieraaseen” noin yleisemmin.

Tosin on siinä ilkeämpikin kerros. Australiassa ”aboja”, Sallin mainitsemia apoja, alkuperäisasukkaita, aboriginaaleja, kohdellaan juuri tuolla tavalla kuin Salli novellissa ilmentää.

He ovat yleisessä mielipitessä auttamattoman laiskoja juoppoja, lastensa raiskaajia ja naistensa hakkaajia, joiden esi-isien pyhistä maista ei tarvitse välittää tuon taivaallista. Ja tämä on sikäli monimutkainen asenne, että siinä on häiritsevässä määrässä totuutta mukana.

Aboriginaalikommuuneissa, voisi niitä kutsua vaikka reservaateiksi, tapahtuu paljon juuri sellaista kuin yleinen mielipide heitä syyttää. Pääsyynä on ehkä aboriginaalien vieraantuminen omasta ikivanhasta kulttuuristaan ja pysyttäytyminen Australian uuden kulttuurin ulkopuolella. Valkoiset maahanmuuttajat kysyvät, miksi aboriginaalit eivät integroidu vaan pysyvät kurjistumiskierteessään heille varatuilla alueilla, joilla ei ole mahdollista elää niin kuin esi-isät elivät, eikä niin kuin moderni yhteiskunta elää. Kierre jatkuvaan kurjistumiseen ja yhteisön moraalikoodin häviämiseen on olemassa, on ollut jo pitkään, eikä loppua näy.

Aboriginaali-lasten kohtelusta englantilaisen, hyväätarkoittavien besser-wisser-kolonialistien käsissä on muuten olemassa erinomainen elokuva nimeltä Rabbit-Proof Fence, (mm. Kenneth Branagh edustamassa "edistyksellistä" englantilaisuutta, vaikka onkin irlantilaissyntyinen) . Filmi kannattaa ehdottomasti katsoa, jos kohdalle sattuu.

Kuva: elokuvasta Rabbit-Proof Fence

Novellin Salli on asenteissaan Australian ”main stream” -kansanosan kanssa samoilla linjoilla. Suomesta muistamme ehkä sen kuinka saamelaisiin suhtauduttiin vielä muutama vuosikymmen sitten. Tosin minulla on sellainen tunne, että suomalaisten saamelaisiin kohdistuneet ennakkoluulot eivät ole samalla lailla ilkeämielisiä kuin uusaustralialaisten suhtautuminen aboriginaaleihin. Tämä saattaa tosin olla oman kulttuurinsa puolustamista enemmän kuin todellisen tilanteen kuvailua.

Minulla on uusi, naimakauppojen kautta tullut sukulainen Australiassa, yleislääkäri, joka nuorena miehenä, niin kuin nuoretmiehet yleensä mielellään tekevät – ja nuoretnaisetkin, piti yleislääkärin praktiikkaa länsiaustralialaisille aboriginaaleille. Hoiti heitä ilmaiseksi milloin tarvetta oli ja niin poispäin. Kiitokseksi sai tapella juovuksissa olevien aboriginaalimiesten kanssa vastaanotollaan, koska ei suostunut kirjoittamaan huumeita. Nykyisin hän on lähes eläkeikäinen kyynikko, jonka mielestä aboriginaalit saavat haistaa pitkät paskat.

Novellista nähdään myös, että Rouva Ruu harrastaa tee-se-itse-puuhailua, koska Bunnings, suuri tee-se-itse-ketju Australiassa, on niin näkyvästi siinä esillä. Ja mukavaa komiikkaa tuo novelliin Ruusu-tyttären inttäminen uudesta vietnamilaisystävästään ja tämän mahdollisista huumekaupoista. Jonkin vanhan vitsin loppulause ”Tuosta nenästä puhutaan vielä” ponnahti tietysti riemukkaasti mieleen.

Vietnamilaisten kuva novellissa on myös Australiassa yleinen stereotyyppi, eikä tietysti ilman jonkinlaista ankkuroitumista todellisuuteen. Mitkään ennakkoluulot eivät ehkä aluksi välttämättä synny tyhjästä, vaan joistakin yksittäisistä tapahtumista, joista vedetään rajuja yleistyksiä. Vuosi sitten vietnamilaissyntyinen australailainen huumekuriiri hirtettiin Singaporessa, jossa hänet saatiin kiinni.

Ennakkoluulot eivät tietysti kysy syitä huonoihin tapoihin tai rikollisuuteen, se ei ole ennakkoluulojen funktio.

Ja tietysti suomalaisnovellissa täytyy olla mukana meidän yhteinen kulttuuriperintömme – ryssäviha. Tosin tältä osin novelli jätetään tarkoituksella auki ja sitä voi mielessään jatkaa Mari-äidin puolesta joko vahvistamalla ryssävihan kierrettä tai katkaisemalla se omalta seuraavalta sukupolvelta. Sehän on aina kaikissa asioissa vanhempien oikeus ja velvollisuus.

Sleepless in Brussels

Kuva: New Scientist

Juhani Ahon lastu Siihen aikaan, kun isä lampun osti (Ensimmäiset novellit, 1915) alkaa tähän tapaan:

"Siihen aikaan, kun isä lampun osti, sanoi hän äidille näinikään:
--Äiti hoi, kuulehan,--eiköhän ostettaisi lamppua meillekin
--Mitä lamppua!
--No, etkö sinä tiedä, että kirkonkylän kauppamies on Pietarista tuonut semmoisia lamppuja, joista yksi näyttää enemmän kuin kymmenen pärettä. Jo ovat pappilaankin semmoisen ostaneet.
--Onko se semmoinen, että, kun se keskellä huonetta palaa, näkee joka nurkassa lukea melkein kuin selvällä päivällä?
--Se se on--ja siinä palaa öljy, eikä tarvitse muuta kuin sytyttää iltasella, niin se palaa sammumatta, vaikka aamuun asti polttakoon.
--Mutta mitenkä se märkä öljy palaa?
--No, mitenkäs viina palaa?
… "

Eilen illalla, paremman tekemisen puutteessa, vilkuilin ensin joitakin Juhani Ahon lastuja, vilkaisin viimeisintä Parnassoa ja lukaisin ihastuttavan Sofi Oksasen puheenvuoroa Mielessä paistava aurinko, sitten ahmin yhdellä silmällä Norman Mailerin ohjeita kirjoittajille (The Spooky Art; Some Thoughts on Writing, Random House, 2003), jotka hän oli julkaissut 80. syntymäpäivänään. Kirja tuntuu kovasti parhaalta kirjoittamista koskevalta kirjalta, jonka olen eläissäni lukenut, tosin tarkemmin ajatellen Margaret Atwoodin Curious Pursuits ja Negotiating with the Dead ovat kokolailla samalla viivalla tai korkeintaan rinnanmitan edellä, mikä olisi tietysti ymmärrettävää.

Samalla, kun luin Maileria, katselin toisella silmällä tosi-tv-ohjelmaa nimeltä My Big Fat Gay Marriage tai jotain sellaista, nimi ei painunut tarkasti mieleen. Ajattelin siinä sivussa myös muita yhteiskunnan arvoja, ihmettelin ovatko moraaliarvot sittenkin sisäsyntyisiä, jonkinlaista moraalin kieltä, niin kuin valmius kielenkäyttöön yleensä tai kykyyn ymmärtää ja käyttää matematiikan kieltä.

Ja sitten pähkäilin, että ovatko blogit todella verrattavissa hermoverkostoon. Vai ovatko ne vain kyyninen, pärehöyläheinäsirkkoiksi maailmaan jonkun korkeamman voiman toimesta lähetetty vitsaus, joka nakertaa elitististä korkeakulttuuria ja on sen lisäksi postmodernin nihilistinen pärepöheikkö.

Bloggaaminenhan on eräänlaista vähäpätöisten kapinaa vähäpätöisten asioiden tärkeydestä – en mielelläni kutsuisi tätä nihilismiksi. Vähän niin kuin Arto Virtasen esseet kokoelmassa Kirjailijan koti (Tammi, 2006), josta Pekka Toikka toikkaroi tällaisen arvostelunpyrskäyksen kiiltomato.net’issä. Paitsi että se on tietysti paljon blogintekoa jalostuneempaa, oikeaa elitististä runoilijarunkkausta.

Mietin myös imeskellessäni illan viihteeksi benecolilla voideltua kuivattua happaman leivän kannikkaa ja juodessani hyvää Elsassin Pinot Gris-viiniä päälle, että neuroniverkostot ovat mielenkiintoinen ilmiö, josta puhutaan aivojen toimintaa tutkittaessa. Ja samasta asiasta puhuvat myös tietokonemiehet ja sitä kautta internetistit joten se koskettelee jotenkin jopa lastunikkarin sielua.

Mutta en, mielen auvoisen raukeuden kuristuksessa, viitsinyt ajatella noita asioita sen enempää. Sen sijaan kävin tupakalla terassin makeanmakuisessa ja kevääntuoksuisessa ilmassa, ihailin hetken Saturnusta roikkumassa siinä Reguluksen vieressä ja aloin sitten, kermapersevapaudestani nautiskellen, kirjoittaa tätä lastua, koska…no, ei tule nyt mieleen miksi, vaikka hyvä syy siihen kyllä tuntui olleen.

Norman Mailerin sanotaan edustaneen aikanaan ”uutta kirjallisuudenlajia”, jota kutsutaan englanninkielellä nimeltä New Journalism, uusi tzurnalismi.

Ensimmäiseksi uuteen journalistiseen tyyliin kirjoitetuksi kirjaksi sanotaan hänen tarinaansa Washingtonin anti-vietnam-mielenosoitusmarssista maailman viimeisimmän hullun vuoden harjoitusvuonna 1967 (hänet pidätettiin mielenosoituksen aikana ja kirja, Armies of the Night, 1967, voitti Pulitzerin palkinnon). Kuten aikaisemmin jo sanoimme (ja se on näin ollen todistettu totuus) blogitkin edustavat jonkinlaista uutta kirjallista lajia, jota jotkut kutsuvat jopa uudeksi journalismiksi silloin, kun näin haluavat.

Tom Wolfe’n mukaan uudelle journalismille on tunnusomaista jokapäiväisten asioiden kertominen, ulkopuolisen kertojan näkökulma, vuoropuhelut ja tarinan kertominen.

Voi olla, että ymmärrän tämän täysin väärin, mutta jotenkin tuo muistuttaa tätä meidän bloggauspuuhaamme: lastua tai pärettä kommentteineen. Wolfe jopa meni niin pitkälle, että väitti uuden journalismin pyyhkivän kirjallisuuden maailmankartalta (tai oikeastaan vähän varovaisemmin, että se “would wipe out the novel as literature's main event”).

Mutta se, mitä Juhani Aho tavoitteli lastuillaan, ei ole kovin kaukana Wolfen uuden journalismin määritelmästä. Itse asiassa Ahon lastut ovat täsmälleen Wolfen määritelmän mukaista kirjallisuutta. Uusi journalistinen kirjallinen suunta, niin kuin kaikki muukin uusi kirjallisuus tietysti, kelluukin aikaisemman kirjallisen meren pinnalla, sen, jossa jo Aho lastuillaan porskutteli; ja monet muut kirjailijat. Mark Twainin tuotanto noudattelee samoja linjoja. Ja Dickensin. Voltairin Candide on selkeästi ”uuden journalismin” tyylinen teos.

Olisiko jopa Ilias ja Odysseia samanlaisia journalistisia tarinoita. ”Jokapäiväinen asia” joskus Homeroksen aikaan käsitti myös jumalien toilailut. Hehän olivat senaikaisille ihmisille kovin jokapäiväisiä, paitsi että asuivat Olympoksella, harrastivat vapaata seksiä – jopa insestiä, liikkuivat useimmiten ilman fyysisiä rajoituksia ja voivat juoda väkeviä ilman pahaa päänsärkyä. Samoin oli sankarien laita. Antiikin Kreikassa oli ihan tavallista, että ihminen oli sankari. Siinä ei ollut sen kummempaa ihmettelemistä, ja voi olla, että sitä jopa edellytettiin.

Kirjailijoita, tarinankertojia ”maailmansivu”, niin kuin bloginpitäjiäkin, näyttää erityisesti askarruttavan kysymys oikeasta ja väärästä. Moraalista siis. (Tosin en seuraa sukkapuikkoblogeja, enkä näin ollen tiedä askartelevatko kutojabloggarit myös moraalikysymysten parissa, enkä nyt ehdi asiaa tarkastamaan.)

Me ihmiset olemme ”sairaalloisen” kiinnostuneita moraalikysymyksistä. Koko meidän keskustelukulttuurimme näyttää olevan moraalikysymysten jatkuvaa ratkomista. Moraali kiiluu syyttävänä pohjalla jopa tavallisissa arkipäivän kysymyksissä.

Esimerkiksi onko oikein, että roskapussi on vielä keittiön roskaämpärissä, vaikka siitä jo eilen aamulla puhuttiin merkitsevään äänensävyyn. Tai, että joku Susan makaa Matin kanssa tai, että hän kirjoittaa siitä menestyskirjan. Tai pitäisikö sen toisen Matin pysyä Merjan kyljessä vai maata vankilassa. Pitäisikö abortti, eutanasia, tupakointi, homoavioliitot ja homovanhemmat kieltää vai sallia, vai onko oikein, että kansanedustajalle maksetaan keskipalkkaa suurempaa korvausta. Tai onko yhdyntä jälkeenpäin ajateltuna raiskaus, jos nainen on patologisessa humalatilassa ja lähtee lähes yhtä kännissä olevan miehen hotellihuoneeseen kello kolmelta aamuyöllä.

Mielenkiintoisia ja maailmaa tärisyttäviä kysymyksiä kaikki tyynni. Ja jokapäiväisiä keskustelunaiheita.

Me emme ehkä olekaan poliittisia eläimiä niin kuin on sanottu. Olemme sen sijaan moraalisia eläimiä tai parempi ehkä sanoa väärinkäsitysten välttämiseksi ”moraalin läpitunkemia” eläimiä. Moraaliset, tai ainakin eettisesti jotenkin hyväksyttävät yhteistä hyväämme koskevat ratkaisut ovat tavoite ja politiikka väline niiden saavuttamiseksi.

Tiettävästi muilla laumaeläimillä ei ole samanlaista obsessiota moraalin suhteen (lue kuitenkin myös tämä artikkeli: Virtuous Species: The Biological Origins of Human Morality: An Interview with Frans de Waal). Meillä näyttää olevan myös kompulsio tehdä oikein. Jos emme tee oikein, niin seurauksena on parhaassa tapauksessa huono omatunto ja huonommassa tapauksena psykosomaattinen oireilu. Henki vaikuttaa lihan yli. Tätä voisi pitää todistuksena vapaasta tahdosta, ehkä?

Olen nähnyt sosiaalipsykoekologien jossakin sanovan, että kaikki ihmisten mielipiteet nousevat kahdesta lähteestä: peloista ja tarpeista. Ja kummatkin kohdistuvat elämän vakauteen, järjestykseen ja yhteenkuuluvuuden himoon, tai, vaihtoehtoisesti, haluun kapinoida ja kaiken uuden viettelykseen; kunkin omien mieltymysten: kasvatuksen tai geneettisen rakenteen ohjauksen mukaan.

Pelkojen ja tarpeiden ja niihin suhtautumisen, moraaliarvojen, avulla voidaan ihmiset jopa jakaa konservatiiveihin ja liberaaleihin.

Ne, jotka nauttivat sääntöjen rikkomisesta, kaaoksesta ja epävarmuudesta ja hakevat uusia kokemuksia, ovat liberaaleja, epäuskoisia ja vasemmistolaisia. Ne, jotka haluavat kuuliaisesti noudattaa auktoriteettien ohjeita, rakastavat vanhoja traditioita ja suhtautuvat epäillen muutokseen, ovat konservatiiveja, uskovaisia ja oikeistolaisia (tai ehkä myös taistolaisia, kukapa senkin tietää varmuudella sanoa).

Häiritsevä ajatus tässä on se, että, jos moraali on pelkästään geenien ohjaamaa, tulevat poliittiset ja uskonnolliset mielipiteemme autonomisiksi ja vapaa tahto lakkaa olemasta.

Jokin aika sitten, Isä-Tatu Vanhasen harjoittaman tieteen rasistiseksi leimaamisen ollessa kiihkeimmillään, luin jostakin (ei aavistustakaan mistä), että geeniperimä määrää 60-80 % ihmisen älykkyydestä ja käyttäytymisestä. Enintään parikymmentä prosenttia jää ympäristön (kasvatuksen ja koulutuksen osalle).


Kuva: itävaltalainen tullivirkamies Alois Hitler miehuutensa kukoistuksen päivinä

Onneksi siihen johonkin jää sitten vähäinen määrä tyhjää tilaa, jossa vapaa tahto saa mellastaa vapaasti. Tila on yksilöllisen kokoinen. Toisilla tilaa omalle tahdolle on enemmän, toisilla taas vähemmän. Ja siellä ahtaahkoissa oloissa sijaitsee kai sitten kunkin oma sielu, veisteltynä juuri siihen vapaudentilaan sopivan kokoiseksi ja muotoiseksi.

Viimeisimmässä kirjassaan (The Castle in the Forrest, Random House, 2007) Norman Mailer menee vielä askeleen pidemmälle puhuessaan Adolf Hitlerin sielusta. Heijastellen Jeesuksen sikiämiseen liittyviä salaperäisen neitseellisiä tapahtumia hän arvelee, että Piru oli kolmantena osapuolena sängyssä silloin, kun pikku Adolfia ähellettiin kasaan. Ja pääsi piru vielä piruuttaan sujauttamaan omia pirullisia geenejään, tai jopa palasen omasta sielustaan, Alois Hitlerin (oikealta nimeltään Aloys Schicklgruber, suom. likakaivonkaivaja) miljoonien viattomain siementen joukkoon, jotka kilpailivat sisäänpääsystä Aloisin vaimon (ja samalla veljentyttären), Klaran, munasoluun.

Luonnon ikiaikaiseen tapaan vahvin kai pääsi siinäkin niskan päälle. Ja loppu tietysti on taas sitä historiaa.

Pyhäinhäväistystä muotivaatteissa

Kuva: Dieselin näkemys kasvihuoneilmiön koettelemasta Pyhän Markuksen torista

Diesel on moottori, joka saastuttaa ilmaa, aiheuttaa ilmakehän lämpenemistä – kasvihuoneilmiötä – ja lisäksi likaa teiden varsilla asuvien ihmisten keuhkoja ja on osatekijä keuhkosyövän syntymiselle. Diesel-moottori pitäisikin pikimmiten kieltää ja vaatia ihmisiä ostamaan bensalla kulkevia ajoneuvoja, tai olemaan jopa ilman kiiltäviä kumijalkojaan.

Mutta minkäpä ihmiset haluilleen tekevät ja toisaalta auto on tietysti joillekin välttämätön. Arvoisa Lukija saattaa lisäksi pitää tätä kirjoittajaa tekopyhänä narisijana, ajaahan hän, siis kirjoittaja, Lukijasta en tietenkään tiedä mitään, yksityisellä autollaan lähes joka päivä töihin ja takaisin sen sijaan, että käyttäisi julkisia kulkuneuvoja ja kuluttaisi työmatkoihinsa päivittäin yli tunnin nykyisen puolen tunnin sijasta. Ja Lukija saattaa tässä olla täysin oikeassa.

Diesel on myös italialainen muotiliike, joka tuottaa cooleja vaatteita cooleille ihmisille. Itsekin olen usein ihaillut heidän t-paitojaan, vaikka en ole niitä kyllä, muistaakseni, koskaan jostakin syystä ostanut. Toistaiseksi cool-vaatimus on täytetty hieman huonosti istuvilla Levi’s 501-farkuilla, jotka käyvät jopa satunnaisiin tukkijätkän tehtäviin, ja nimettömillä t-paidoilla.

Diesel on lisäksi tekemässä pyhäinhäväistystä viimeisimmällä mainoskampanjallaan.

Siinä on nimittäin teemana Global Warming. Coolien vaatteiden taustana on käytetty kuvia tunnetuista turistikohteista. Sellaisista kuin Englannin parlamenttirakennus, Kiinan muuri, newyorkilaisen pilvenpiirtäjän kattotasanne, Mount Rushmore amerikkalaisine presidenttinpäineen ja Pyhän Markuksen tori Venetsiassa.

Kohteita on kuvattu tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Englannin parlamenttirakennus on meren rannalla, Kiinan muuri on hiekka-aavikon ympäröimä, New Yorkin pilvenpiirtäjät ja Mount Rushmore ovat lähes kokonaan veden alla ja Pyhän Markuksen torin pulut on korvattu eksoottisilla papukaijoilla. Eli ilmatilan lämpeneminen on jo mainoskuvissa purrut ihmiskunnan herkkiin persuuksiin ja ilmasto muuttunut lämpimäksi niin kuin ennustettu on. Merenpinta on noussut kymmeniä metrejä, sateettomuus on laajentanut hiekka-aavikoita ja muutenkin maailma on mennyt pois tutulta ja turvalliselta tolaltaan.

Tämä mainoskamppanja on tietysti selvää pyhäinhäväistystä. Eihän toki uskonnosta saa tehdä pilkkaa. Sama kuin käyttäisi Jeesusta ristinpuulla mainoksissa, tai Muhammedia, Herra hyvästi varjelkoon! Eihän sellaista ole koskaan tapahtunut.

Dieselin saitilla kysytään kävijältä: Are you Global Warming ready? Ja annetaan jopa täysin asiallisia ohjeita oman valmiustilansa parantamiseksi mm. tähän tapaan:

Asunnon lämmittämiseksi ehdotetaan seksiä (Have sex (quitly)). Reipas seksi lämmittääkin sekä mieltä että ruumista ja huoneetkin tulevat lämpimämmiksi, ainakin jos jaksaa painaa lämmityshommia riittävän pitkään.

Pelkäätkö kasvihuonekaasujen ulospääsyä, kun päästelet iloisia kiljaisuja orgasmin kourissa. Harkitse niiden estämistä sitomalla suu suppuun seksin ajaksi (kinky).

Rakastele pimeässä (darkness is cool).

Kävele ostoksille autolla ajamisen sijasta (lähin Dieselin kauppa on lähempänä kuin luulet).

Paranna asuntosi lämmöneristystä loppuunkäytetyillä deniminriekaleilla.

Älä peseydy, ainakaan kotona, lämpimäksi muuttuneilla rannoillakin voi itseään pitää puhtaana, eikä maksa mitään.

Käännä virrat pois sähkökitarastasi (ja muustakin elektroniikasta). Älä koskaan käännä televisiota tai stereoita stand by:lle vaan käännä virta pois virtakytkimestä.

Kierrätä muotilehtiä antamalle ne mummollesi (hän saattaa muuttaa pukeutumistaan, eikä näytä enää drag-show’n pääesiintyjältä tai anna lehdet sattumalla metrossa tapaamallesi kirjanpitäjätyypille).

Istuta puu.

Syö pihvisi ravintolassa (ja heitä jääkaappi tarpeettomana ulos). Lisäksi pihvin syönti vähentää lehmien määrää, nehän tunnetusti aiheuttavat suuren osan ilmakehän kasvihuonekaasuista, joten niiden syönti on hyvä teko. (Toim, huom: Kasvissyöjänä huomautan tähän, että lihansyöjien kilokalori tuotetaan 12 kertaa suuremmalla resurssien kokonaiskulutuksella kasvisravintoon verrattuna, joten meidän kaikkien pitäisi olla kasvissyöjiä, vihanneksia ja hedelmiä ei tarvitse edes panna jääkaappiin ja säilyvät silti tuoreina.)

Jos Arvoisalla Lukijalla ei ole mitään tähdellisempää tekemistä kuin jatkuva huolestuminen kasvihuoneilmiöstä, niin aikansa kuluksi hän voisi surffailla Dieselin saitille. Se on ihan COOL. Varsinkin introsivun DC-3, josta kauppatavara pullahtaa ulos puulaatikoissa surffarin klikkailtavaksi.

Viihdyttävää. Vaikka tietysti kokonaisuudessaan tyylin ylivoimaa sisällön kustannuksella. Mutta sitähän mainostoiminta on muutenkin, varsinkin muodin mainostaminen.

Susan Kuronen ja piereskely

Kuva: Iltalehti

Olen välttänyt kirjoittelua Susan Kurosesta, koska ajattelen, että seurustelu Matti Vanhasen kanssa on riittävän suuri rangaistus kaikista Kurosen mahdollisesti elämänsä aikana tekemistä synneistä. Hänen tekemisensä ovat lisäksi olleet paljon yksityisemmän tuntuisia kuin, aivan sattumanvaraisesti valittuina, esimerkiksi kulttuuri- tai pääministerin - ja siksi yksityisyyden suojan alaisia.

Sitten hän pieraisee julkisesti pääministeri Vanhasen naamalle julkaisemalla kiss-and-tell-kirjan. Tänä aamuna opin Iltalehdestä, että tämä ei ainakaan ole rikos.

Suomalaisen oikeuslaitoksen päätöksen mukaan toisen naamalle saa mennä pieraisemaan, jos ei aiheuta yleistä pahennusta, vaikka kohde epäilisi kaasutusta seksuaalirikokseksi ja haastaisi ilmavaivaisen oikeuteen. Iltalehden uutisen lähteenä on ollut Iisalmen Sanomien torstainen asiaa koskeva oikeudenkäyntiselostus.

Sotaväen käyneet tietävät hyvin, että tällainen kaasuttelu on pelkästään viihdyttävää ja runsasta naurua aiheuttavaa ajankulua, joka lisäksi on itseään ylläpitävää: muistetaanhan hyvin mitä suomalainen sananlaskukin sanoo pitkästä nauramisesta ja ilmavaivoista. En tiedä onko Kuronen kokeillut toista iloisten sotamiesten riemukasta ajankulua, ristiinkusemista, kunnon välineitä hänellä ei tietysti siihen hommaan ole omasta takaa (vaikka mistäpä minä tämän tietäisin).

Nykyisin varusmiehet ovat lisäksi innostuneet lähitaisteluharjoitusten videoimiseen, mikä mainittakoon vihjeenä Kurosen tuleville suhteille.

Susan Kuronen näyttää innostuneen julkiseen naamalle piereskelyyn siinä määrin, että on nyt päättänyt ryhtyä kilpakaasutteluun internetin keskustelupalstojen kanssa ja pyytää siihen poliisilta apua.

Poliisit tietysti huonopalkkaisina virkamiehinä sopivatkin tähän oikein hyvin. Heidän ruokavalionsa koostunee palkan mukaisesti hernesopasta, halvasta ryynimakkarasta ja pahallehaisevista pikaruoka-hampurilaiseista, joten ainakin suolistokaasujen suhteen heidän apunsa tullee olemaan runsasta ja kaiken kattavaa.

Kurosen kirja, jonka uskon laadultaan hyvinkin pystyvän kilpailemaan jopa Finlandia-palkinnosta, menee varmasti tämän rikostutkimuksen vuoksi entistä paremmin kaupaksi.

Susan Kuronen on selvästi mediaviisas nainen, sanoo toimittaja Mattiesko Hytönen hänestä mitä tahansa.

Tavallisesti luotettavalta taholta tullut tieto…

Kuva: lentokoneiden jättöjuovat muuttumassa cirrus-pilviksi

En ole aivan varma, mutta uskoakseni sana ”kerettiläinen” tulee samasta lähteestä kuin englanninkielen sana ”heretic”. Eli kreikankielen sanasta ”hairetikos”, joka tarkoittaa selvällä suomella henkilöä, jolla on kyky valita. Se puolestaan tulee kreikansanasta "haireomai" valita, substantiivi ”hairesis” tarkoittaa tietysti samaa kuin suomensana ”valinta”.

Kerettiläisyys on täysin relativistinen käsite ja yleensä uskonnon tai muun vallitsevan paradigman piiriin kuuluva toisinajattelijoiden leimaamistapa.

Jos ei usko Jumalaan ja puhtaaseen oppiin niin kuin valtaosa muista kirkon jäsenistä, on kerettiläinen. Sanaa käytetään tehokkaana leimakirveenä. Rangaistuksena kerettiläiselle on – ajasta riippuen – polttaminen roviolla, islamistien fatwa, joka antaa kenelle tahansa ”oikeasti” uskovalle oikeuden tappaa tällaisen vääräuskoisen heittiön, ekskommunikaatio tai ainakin kerettiläistä uhataan kuolemanjälkeisellä kadotuksella joko itse Helvetissä tai sen porteilla – Kiirastulessa. Tai jotakin muuta senkaltaista enemmän tai vähemmän kuumuuteen liittyvää ikävyyttä.

Tiedemiehet, jotka ovat usein tiedeuskonsa ja samanaikaisesti jopa kirkkouskonsa kyllästämiä, näyttävät melko helposti ajautuvan kerettiläisten ajojahtiin. Toisinajattelevat nauretaan pahanilkisesti tieteelliseen limboon, jossa ei voi suorittaa mitään mielekästä tieteellistä tutkimustyötä, ainakaan tieteen kerettiläiselle ei ole tiedossa apurahoja, laboratorioita tai muitakaan tieteelliselle työlle tarpeellisia hyödykkeitä. Paitsi ehkä tiedemaailman ulkopuolisista lähteistä – kuten öljyteollisuudesta, lääketeollisuudesta tai muilta sellaisilta tahoilta, jotka toivoisivat totuuden olevan ensinnäkin ostettavissa – niin kuin se tietysti usein on – tai toiseksi jotenkin heidän oman maailmankatsomuksensa mukaisella tolalla.

Tieteen kerettiläisyyden torjunta johtaa siihen, että kaikki tiede tähtää samaan maaliin (niin kuin se tietysti tähtääkin: ”lopullisen totuuden” kangastukseen, elegiseen Fata Morgana’an). Vaihtoehtoinen tutkimustyö loppuu ja kaikki tulokset tulkitaan saman yhteisen uskon manifestaatioksi.

Me tavikset, olemme bloggareita tai ei, joudumme luottamaan siihen, mitä meitä viisaammat, niin kuin nyt paavit, piispat, tiedemiehet ja insinöörit – poliitikoista puhumattakaan, meille asioista kertovat.

Jotkut ikäloppuiset Arvoisista Lukijoista saattavat muistaa – jos yleensä muistavat siltä vuosikymmeneltä yhtään mitään – kuinka, joskus iloisen 60-luvun puolessavälissä (ihmiskunnan parasta aikaa tietysti), istui tiedemiespoppoo nimeltä Rooman klubi runsaitten italialaisten ruoka- ja juomapöytien ääreen ja ulosti keskusteluistaan raportin, jossa mm. ennustettiin öljyn loppuvan maailmasta seuraavien 30 vuoden aikana, siis ennen vuosituhannen vaihtumista.

Klubin tekemiä ennusteita on nyt tarkennettu ja tiedemiehet uhkaavat öljypohjaisen energian loppumista vasta joskus vuoden 2050 paikkeilla tai ehkä vasta sen jälkeen.

Satunnaisena ja tuskallisen huomaavaisena tupakoitsijana en viitsi edes aloittaa tupakanpolton ympäristöhaitoista, vaikka mieli tekisi. Tupakoitsijathan ovat kerettiläisiä, jotka, Iltalehden kolumnistin Vexi Salmen tavoin, eivät hevillä usko, että ulkona polteltu savuke aiheuttaisi kenellekään sivulliselle terveydellistä haittaa tai ympäristöhaittoja edes sen vertaa kuin terveen lehmän päivittäinen piereskely.

Ja märehtijöiden suolistokaasuntuotannosta pääsemmekin sujuvasti ilmastonmuutoksiin, joista katastrofiteoreetikot ovat kehittäneet uuden ja aikaisempia oivallisemman tavan pelotella tavisten helpostipeloteltavaa mieltä. Kuten nyt jo kai imeväisikäisetkin tietävät, ilmasto lämpenee, ja useimmiten muutosuhan yhteyteen näkyy sijoitettuna attribuutiksi sana ”katastrofaalisesti” tai jotain yhtä huikean katastrofaalista.

Muutama päivä sitten katselin erityisen huonoa elokuvaa, jonka nimi on Day after tomorrow. Siinä hollywoodilaiset elokuvantekijät (onko Dennis Quaid muuten maailman huonoin näyttelijä ja Jake Gyllenhaal toiseksi huonoin??!) tulkitsivat tiedemiesten tuomiopäivän ennustuksia todella katastrofaalisella tavalla. Elokuvassa jääkausi iski maapallolle muutamassa päivässä ja peitti mm. New Yorkin pilvenpiirtäjineen lähes kokonaan äkkiä tyhjästä ilmestyneen jääpeitteen alle.

Rohkeampikin tavis menisi tuon vuoksi silkasta pelosta päästään ja vatsastaan sekaisin, saatikka sitten tällainen vannoutunut pelkuri kuin itse olen. Tällaista kohtaloa eivät edes tiedemiehet meille soisi, ja he ovatkin saaneet aikaan ns. Kioton sopimuksen, josta yritetään nyt vääntää uutta sopimusta: Kioto II:ta.

Kioton sopimusta on mainostettu ihmiskunnan ja koko maapallon pelastajaksi.

Sopimus ei kuitenkaan ole tarkoitettu ilmastopäästöjen lopettamiseen. Tärkein tarkoitus sopimuksella näyttäisi olevan koko ihmiskunnan sitominen kasvihuonepäästöihin järjestämällä saastutusoikeuksien kaupankäynti globaalisti niin, että suurimmat saastuttajat kuten eurooppalainen ja amerikkalainen teollisuus voisivat ostaa saastutusoikeuksia niiltä tahoilta, jotka eivät vielä ole, yrityksistään huolimatta, saavuttaneet yleisesti hyväksyttävää tuotantotasoa omassa saastetuotannossaan.

Eli Kioton sopimuksessa on kyse kapitalismista ja laillisesta kaupankäynnistä, jolla ostetaan lupa saastuttaa ympäristöä entisellä tavalla. Käymällä kauppaa ”hyödykkeellä”, saastuttamisluvalla, jota ei aikaisemmin ollut olemassa. En tiedä tätä absoluuttisella varmuudella, mutta tähän olisi hyvinkin saatettu ottaa mallia uskonnon anekaupasta, jonka myöhempien aikojen luterilainen muoto – kolehdin kerääminen kolehtivirren aikana – on meille suomalaisille tuttua puuhaa.

Kioton sopimuksella luotiin uusi markkinatilaisuus muutenkin kukkaroistaan pullottaville, globaaleille kapitalisteille. Tragikoomista on se, että maailman koko puunhalaajien yhteisö saatiin puhumaan pelkästään hyvää kapitalistien uudesta tavasta tehdä rahaa tyhjästä.

Puunhalaajien ja kapitalistien yhteistyöstä ei tietysti ole mitään pahaa sanottavaa, muuta kuin muistutus pirusta ja pikkusormesta, mutta asia ei itselleni mitenkään kuulu, joten en sano edes sitä.

Kioton sopimuksen avulla sellaiset maat kuin Venäjä, jotka neuvottelivat oman saastutusoikeutensa selvästi todellisia tarpeitaan suuremmaksi, saavat kaupankäynnistä tuloja, joita voidaan jakaa edelleen venäläisen oligarkian Siperian öljyn paksuksi panemiin rahapusseihin. Myös kolmannen maailman korruptiosta hyötyvät poliitikot ja muut liikemiehet voivat täyttää omia kukkaroitaan välittämällä saastutusoikeuksia eurooppalaiselle ja amerikkalaiselle teollisuudelle.

Lontoon pörssistä tulee koko saastekaupan pääpyhättö, jossa voidaan aina kaupanköyntipäivän päätteeksi laulaa yhteisesti vaikkapa ylistysvirsi voitoille ja puhtaalle ilmalle, sellainen kuin virsi 105. Arvoisa Lukija muistaa tietysti hyvin sen ensimmäisen säkeistön:

Aurinkomme ylösnousi,
paistaa voittovuorella.
Lämmin valo sieltä loistaa,
surut, murheet hajottaa.
Kokoon tulkaa, taivaan linnut,
suvi-ilmaan puhtaaseen.
Visertäkää, pienet leivot,
viinipuussa tuoreessa…

Maapallon ilmasto muuttuu jatkuvasti. Se on muuttunut aina ja tulee muuttumaan vastaisuudessakin. Päätekijöinä ovat maapallon ja auringon aseman ja auringon energiatuotannon vaihtelut sekä vuositasolla että pidemmillä, jopa kymmenientuhansien vuosien aikajaksoilla. Jääkautta kohti ollaan kovaa vauhtia taas menossa, vaikka tekisimme minkälaisia lämpenemismalleja. Voisin vaikka lyödä vetoa, että jonakin tulevan historian hetkenä joukko tiedemiehiä, ehkä samainen Rooman klubi, istuu ja pohtii sitä, miten kasvihuoneilmiöllä voitaisiin uhkaavan jääkauden syntymistä ainakin hidastaa – ehkä jopa estää se kokonaan. (Tässä yhteydessä voi mainostaa kalifornialaisen tieteiskirjailijan Kim Stanley Robinson’in mieltäkutkuttavaa trilogiaa Marsin asuttamisesta – Red Mars, Blue Mars ja Green Mars. Robinsonkin kirjoittelee nykyisin ilmaston lämpenemisestä.).

Kuva: Merenpinnan muutokset parinsadan vuoden aikavälillä (lähde UNEP): lyhyt aikaväli ja pystyasteikon venyttäminen lisäävät kylmien numeroiden tehoa, kyse on siis senttimetreistä. Merenpinnan muutokset pitkillä ajanjaksoilla ovat satojen metrien luokkaa. Se on hyvä ottaa huomioon grafiikkaa ihaillessaan!

Vanhimmat tarkasti mitatut säähavaintoketjut ovat vasta noin 250 vuotta vanhoja (mm. ruotsalainen Anders Celsius aloitti yhden katkeamattoman ketjun Upsalassa). Tuolloin maapallo oli ns. pienen jääkauden loppuvaiheen kourissa. Satusetä Topeliuksensa lukeneet muistavat Välskärin kertomuksista ruotsalaiset, 30-vuotisesta sodasta palaavat sotajoukot ylittämässä jäätä pitkin jotakin Tanskan salmista, johon joku Perttilä vai mikä sen nimi silloin oli – Bertel(?), hukkui syntisäkkeineen ja sormuksineen. Samaan aikaan esimerkiksi Lontoossa Thames jäätyi paksuun peitteeseen niin, että lontoolaisia toripäiviä voitiin pitää vahvalla jäällä (muistetaan tässä vaikka Virginia Woolfin Orlandoa, josta Risto Niemi-Pynttärikin on innoissaan).

Ilmastomuutosten, niin kuin säänkin ja tulevaisuuden, ennustaminen on kovin vaikeaa (ainakin presidenttijonossa kaatuneelta Ahti Karjalaiselta).

Edes huomista säätä ei voida kovin tarkasti ennustaa. Jos olettaa sen olevan kokolailla samanlainen kuin tänäänkin, osuu oikeaa 70 kertaa sadasta. Valtavat säätietokoneet eivät pääse juuri tätä parempiin tuloksiin. Nyt meitä houkutellaan uskomaan, että ilmastonlämpenemistä ennustavat tiedemiehet pystyvät sanomaan minkälainen ilmasto vallitsee sadan vuoden kuluttua (YK:n Intergovernmental Panel on Climate Change, yhteenvetoraportti poliitikoille PDF-muodossa).

Kuten tavallista, tuomiopäivän ennustajien puheisiin on taviksen syytä suhtautua hienovaraisella varovaisuudella. Myös siksi, että ilmastomuutoksen kerettiläisten äänet pyritään tiedemaailmassa ja tiedotusvälineissä vaientamaan pilkalla, kovalla huudolla ja ylenkatseella. Toisenlaisia ääniä ei sallita.

Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että kannattaisi fossiilisten energiamuotojen käyttöä tai jatkuvaa ympäristön saastuttamista. ”Onhan sanomattakin selvää”, että jokainen meistä haluaa elää puhtaassa ympäristössä, tai mistäpä minä sitä(kään) tietäisin.

Kuitenkin se, että yritetään puolustaa ilmaston ja sen mukana sään pitämistä vuoden 1990 tasolla, näyttää harhaiselta ajatukselta. Emme edes pysty sanomaan, minkälaista ilmastoa meidän pitäisi puolustaa; valittu vuosi 1990 on täysin satunnainen. Vuoden ”1990 ilmastotilanne” on myös keinotekoinen käsite, ajattelumalli, samanlainen kuin ”maapallon keskimääräinen lämpötila”, tai ”ilmastonmuutos seuraavan sadan vuoden aikana”.

Tavallisten kuluttajien ei pidä repäistä vaatteitaan oman saastuttamisensa takia, tai sirotella tuhkaa päähänsä (sitä sataa joka tapauksessa taivaalta roppakaupalla): ylivoimaisesti suurin ilmastonsaastuttaja on nyt ja tulevaisuudessakin ahneen itsekkäästi toimiva, globalisoituva suurteollisuus. Ohjaisiko myös teollisuutta ”itsekäs geeni”, ja sen mukana teollinen evoluutio, River out of Eden, menetetystä paratiisista ennen vuotta 1750 ja teollista vallankumousta, ja tehomaanviljelyä - piereskelevine märehtijöineen.

Miksi pirussa ilmastovaatimukset eivät tähtää vuoden 1750 aikaiseen tilanteeseen vaan vuoteen 1990, jolloin kaikki oli jo ylen määrin saastunutta? Ja ehkä liian myöhäistäkin, pelastusta ajatellen. Kuten IPCC:n käyristä näkyy, nykyinen entistä hurjempi lämpiämisvauhtihan alkoi juuri siitä vuodesta.

Alkukohdan huolellinen valinta onkin ennustamisen kannalta ensiarvoisen tärkeä tehtävä, muuten ilmaston vaihtelua ei uskottavuuden puutteessa ehkä voitaisi lailla kieltää. Tämän sanominen saattaa tosin olla tietämättömyydestä kumpuavaa kerettiläisyyttä.


Lisälukemista Tieteessä tapahtuu -lehden numerosta 1/2007:

Juha Pekka Lunkka: Jääkausiajan ilmasto
Matti Seppälä: Ilmasto vaihtelee – voidaanko se lailla kieltää

Rokkikukko jääpuistossa

Bloggari ja rokkikukko, Pyrstötähti-saitin Juha K. Korento ja Korento-yhtye esiintyvät tänä iltana Helsingin rautatientorilla Jääpuisto -tapahtumassa. Antaisin tarkemman ajan tapahtumalle (joskus 6-8 maissa ilmeisesti), mutta heidän oma veppisaittinsta korentomusic.fi on sopivasti päivitettävänä juuri tässä viikonvaihteessa.

Niille, jotka eivät jaksa odottaa Juhan ja Korennon esiintymistä iltaan saakka on mahdollisuus kuunnella heidän viimeisintä sinkkuaan Minä pelkään täällä, EMI:n jukeboksissa. Sinkku ei taida vielä olla edes myytävänä missään, vaikka albumi, myös nimeltä Pyrstötähti, jolla se tulee myös olemaan, on kaupoissa jo 21.2.2007.

Tietämättömyyden ylistys

Tuntematonkin totuus on totuutta. Hyväksyttykin valhe pysyy valheena. (Hanhensulka, 2005)

Valistuksen aika ei päättynyt Ranskan vallankumoukseen, vaikka koulun historiantunneilta jäi mieleen sellainen harhainen kuva. Jokainen uteliaana eletty päivä on valistuksen aikaa. Ja missäpä helpommin pääsisi valistautumaan kuin webillä. Ainoaksi ongelmaksi jää tiedon ja luulon välisen rajan tunnistaminen, jos sitä ylipäätään edes haluaa tunnistaa.

Viimeyönä kuu roikkui selällään itäisellä taivaalla saarena avaruuden pimeässä, auringonsäteisessä valtameressä. Pakkanen kipristi aamuyön parvekkeella tupakanpolttajan varpaita, jotka oli työnnetty Nils Holgersson –puukenkiin. Puukengät on ostettu skånelaiselta torilta Malmössä nostalgisessa huumassa jonakin kylmäntuulisena lokakuun päivänä kauan sitten. Kenkiin on kengänveistäjän tytär piirtänyt taidokkaita kuvia kultaisista munista, hanhista ja pikkuruisesta Nilsistä. Arvoisa Lukija tunnistaa tämän tietysti heti tuhmuutensa vuoksi peukalon kokoiseksi taiotuksi Peukaloiseksi, joka matkusti ympäri Ruotsia villihanhien selässä. Matkusti ainakin Nobel-kirjailija (1909) Selma Lagerlöfin (kuva yllä) ja hänen lukijoidensa mielikuvituksessa (Peukaloisen retket villihanhien seurassa, ens. suom. Juhani Aho).

Olen unelmoinnin lisäksi lukenut webistä imuroitua tutkielmaa nimeltä Blogging, the nihilist impulse, jota Anita Konkka ensin mainosti Sanoissa (otsikolla Avaruuksia, 16.1.2007) ja Räsänen sitten kommentoi omassa blogissaan 22.1.2007 otsikolla Pohjatonta informaatioaukkoa täyttämässä eli turhautuneen bloggerin itsetilitystä 1. Imuroin jutun eurooppalaisen e-lehden, Eurozine'n, saitilta.

Esseen on kirjoittanut hollantilainen proffa ja internet-aktivisti Geert Lovink, joka opettaa kovapäisiä hollantilaisia Amsterdamin yliopistossa. Geert kommentoi saamiaan kommentteja eilisessä lastussa blogissaan net critic.

Olenkin jo jonkin aikaa miettinyt bloggaamisen tarkoitusta ja Dionysoksen kevään tulevaisuutta.

Mielessä on välähdellyt kauhukuvia itsestäni, Hanhensulasta, köpöttelemässä parin tai muutaman vuosikymmenen kuluttua röijynpeittämästä keinutuolista, jossa olin lukenut viimeisintä Atwoodia, paksut villasukat jalassa, toppahousuissa ja muodottomaksi venyneessä villapaidassa pirtin puolelta kamariin, jossa aukaisen tietokoneen kuhmuisin, vapisevin käsin ja alan kirjoittaa jokapäiväistä lastuani Dionysoksen avoinna ammottavaa virtuaalikitaan. Kuvassa on sekä houkuttelevan toiveikasta että hiuksianostattavan karmaisevaa tunnetta. En oikein tiedä mitä siitä ajattelisin.

Bloggaaminen on muutenkin omituista puuhaa. Alun huumassa ja vielä viimeaikoinakin bloggarit itse ovat uhonneet panevansa koko mediamaailman polvilleen. Mutta tämä on puhdasta pötypuhetta: bloginpito ei ole toimittajan työtä.

Bloggaamisen ja lehtityön ero tulee selvimmin ymmärretyksi ajattelemalla sellaisia toimittajasuuruuksia kuin suomalainen Rauli Virtanen tai Daily Mail –lehdestä eilen eläkkeelle jäänyt John Edwards, joka kirjoitti toimittajanelämästään otsikolla The Man who witnessed history.

Edwards on ollut toimittajana 60-luvun alusta saakka. Hän on tavannut henkilöitä, joista me bloggarit voimme vain nähdä unta – tai ehkä lukea salaa naistenlehtien tai Iltiksen julkkispalstoilta, kirjoittanut kuudesta USA:n presidentistä alkaen Kennedystä, tavannut Martin Luther King’in, todisti Apollo-kuuohjelman ensimmäiset lennot, haastatteli – ainoana lehtimiehenä – Keski-Afrikan keisarikunnan ihkaoikeata keisaria Jean-Bedel Bokassa ’a, Liberian Samuel K. Doe ’ta, Ugandan nyrkkeilevää presidenttiä Idi Aminia, ja Pakistanin Zia ul-Haq ’ia, jäi Saigoniin amerikkalaisten lähdettyä sieltä pakoon (Arvoisa Lukija muistaa tietysti legendaarisen kuvan Amerikan lähetystön katolla tappelevista ihmisistä viimeisen helikopterin ”lähtöselvityksessä”), auttoi Äiti Teresaa intialaisella kadulla New Delhissä tapaamaan Elisabeth II:sta, ja juhli Nelson Mandelan kanssa tämän presidentiksituloa.

Unelmissaan bloginpitäjä voi tietysti kaiken tämän tehdä. Ja varmasti tekeekin. Jos siitä sitten kirjoittaa lastuihinsa, uskottavuus saattaa joutua kovalle koetukselle. (Ehkä toimituksen hännänhuipun osalle tulevat sikaloiden aukaisujuhlallisuuksien kuvailut paikallislehdille ovat kuitenkin lähempänä bloggaamista kuin Rauli Virtasen ja John Edwardsin seikkailukertomukset, mutta jääköön tässä mainitsematta. Mitenkään tietysti toimituksen hännänhuippuja vähättelemättä, jonkun on nekin hommat tehtävä.)

Bloggaaminen ei ole toimittajantyötä. Eikä sen tulisikaan olla.

On vaikea rinnastaa bloggaamista mihinkään aikaisempaa, koska aikaisemmin ei ollut sellaista mediumia, jolla tavisten itsensäpaljastaminen olisi ollut edes mahdollista. Yleisönosastot eivät oikein rinnastu tähän, koska niissä yritetään päästä ”vanhan maailman” medioiden sisälle ja joudutaan kulkemaan näiden ehdoilla, asetettujen filttereiden – toimittajien ja toimitussihteerien – läpi tai ohi tai jotakin.

Bloggaaminen on jotakin muuta. Ehkä se on tietämättömyyden ylistystä uskomalla vankasti väärinymmärrettyihin väärinkäsityksiin ja kertomalla siitä.

Se voi myös olla ihmiselle ominaista itsensä, minän, sijoittamista universumin keskelle ja voimatonta kuvailua universumin tomun satunnaisesta leijumisesta ohi bloggarin ihmettelevien, arvottavien tai arvostelevien silmien, korvien ja muiden aistielinten. Eräänlaista kirjallisuutta siis; bloggailun voisikin helposti kuvitella kirjallisuuden uudeksi muodoksi, uudeksi alalajiksi, jossa puolestaan on uusia alalajin alalajeja.

Aikaisemmin mainittu Geert Lovink sanoo esseessään mm. näin:

...What ordinaty blogs create is a dense cloud of "impressions" around a topic...Blogs test...In a sense we could also say that blogs are the outsourced, privatised test beds, or rather unit tests of the big media...

Eli Geert-ystävämme tuomitsee blogit palvelemaan eräänlaisina suurien mediatalojen käytössä olevina seininä, joita vastaan lehtitalot voivat heitellä ajatuspallojaan nähdäkseen miten "kansa" reagoi. Monet lehdet linkkailevat jo nyt suosimiinsa blogeihin omilla saiteillaan, varsinkin, jos niissä on annettu lehden artikkeleista myönteistä palautetta. Kirjojen julkaisijat saattavat saada blogeista lisävihjeitä siitä, mitä ajassa liikkuu, tehdäkseen oikeaan osuvia päätöksiä siitä, mitä kirjoja milloinkin julkaisevat. Kriisitilanteissa paikallisista blogeista saattaa jutuntekoon olla jopa suurta hyötyä, koska ne ohittavat viranomaisten sensuroidut tietolähteet. Tietenkin "caveat emptor", jos sanonta nyt tähän sopii.

Kirjailija Lisa Palac (the queen of high-tech porn), joka keksi masturboinnin ja orgasmin oman valehtelunsa mukaan vasta 20-vuotiaana, kun vibraattori putosi vahingossa hänen päähänsä, on verrannut internetiä vibraattorien yleistymiseen tähän tapaan:

I never masturbated or had an orgasm until a vibrator fell on my head when I was twenty-years old. I took it as a sign.

Ja lisäksi, että:

The Internet will be to women in the '90s what the vibrator was to women in the '70s. It's going to have that power. - Lisa Palac, The
Edge of the Bed: How Dirty Pictures Changed My Life, 1994

Siinä on mukavaa purtavaa satunnaiselle bloggarille. Internet saattaa olla sallimuksen suosiollisuudesta meidän yhteiseen päähämme pudonnut virtuaali-vibraattori. Ja blogin julkaisu voisi olla virtuaalis-henkistä masturbointia, joka suoritetaan kylläkin oman kirjoittajankammion viihdyttävässä hämärässä, mutta josta roiskuu lastuja kaikkialle maailmaan. Eikä jälkeen päin tarvitse edes huolehtia henkilökohtaisesta hygieniastaan tai kiimaliimasta (oliko tämä alun perin kirjailija Lasse Lehtisen keksimä termi?), paitsi jos tulee sanoneeksi jotakin liian lähelle totuutta iskevää itsestään, perheestään, suvustaan, ystävistään tai tuttavistaan. Siitä siistiytymisestä ei sitten ehkä selviydykään pelkillä kosteuspyyhkeillä ja paperinenäliinoilla.

John Edwards lopettaa viimeisen kolumninsa ansaitun omahyväisesti tähän tapaan:

...And more and more and more. Now remembered because the long trip is over. I would guess 1,000 people in this news media business today would like to buy five minutes of the journey.

Vaikka eivät toimittajakuntaa kuulukaan, voi olla, että bloggareiden joukossa on jopa enemmän kuin 1000 henkilöä, jotka mielihyvin ostaisivat sen viiden minuutin pätkän Edwardsin elämästä – tai Rauli Virtasenkin sen puoleen, jos haluaa pysytellä suomalaisten joukossa.

Lagerlöfin satu Nilsistä ja hanhista päättyy ruotsiksi näin:

...Och pojken kände en sådan längtan efter de bortflygande, att han nära nog önskade att återigen vara Tummetott, som kunde rida över land och hav med en vildgåsflock.

Amazing 11-year old!!!

I can't believe this voice and personality are only 11 years old!! Bianca Ryan'illa on ehkä edessään suuri tulevaisuus, toivottavasti ei ota Charlotte Church'iltä oppia! Linkki Daily Motion'in saitille löytyi Timbuktun kautta.

Laulajan asua videolla arvostellut hyypiö on muuten anglantilaisesta Daily Mirror -lehdestä poispotkaistu päätoimittaja Piers Morgan, joka julkaisi väärennettyjä irakilaisten vankien kidutuskuvia lehtensä palstoilla, vaikka tiesi ne väärennetyiksi. Luulisi, että oikeitakin kuvia olisi Mirrorin sivuille löytynyt. Onhan niitä löytynyt runsaasti muihinkin tiedotusvälineisiin. Morganista on tullut celebrity Englannissa potkujensa jälkeen.

Amazing 11 year old!!!
Uploaded by bernynab

Ihonvaihtoa, otsikkokuvia ja uusia värejä

Sanojen Anita antoi vihjeen hyvästä blogger-hacker-saitista nimeltä Beta Blogger For Dummies, jossa neuvottiin kuinka bloggeriin saa laitettua otsikkokuvan. Ohjeet olivat niin yksinkertaiset, että jopa minä pystyin niitä noudattamaan. Joten yllä näkyy tuloksena taas Sonkajärven Lammaspuron satavuotista hirsiseinää.

Nyt kun vielä keksisi, miten estää Blogilista.fi :n (haamu)päivitykset joka kerta, kun joku Arvoisista Lukijoista tai jopa minä itsekin kommentoin näitä lastuja. Jos jollakulla on asiasta vihje, please, please, kertokaa!

Vihaatko Maciä

Kuva: Bill Gates, ostaisiko tältä mieheltä paljon käytetyn ohjelmiston?

Olisi täysin väärin sanoa, että vihaan Applen makin kayttäjiä.

Tai että he olisivat kaikki omaan napaansa tuijottavia, hassunkurisia, huivihartiaisia tai samettihousuisia puunhalaajia ja pakettien käärepapereita ihailevia tekoavantgardistisia hölmöläisiä, jotka jatkavat peittoaan leikkaamalla palan alapäästä ja harsimalla sen yläpäähän (harsimalla siksi, että heidän neulansa on teknologisesti samaa luokkaa kuin heidän ns. tietokoneensakin), ja sen lisäksi korealla ulkokuorella höynäytettyjä applen propagandisteja, jotka eivät edes osaisi käyttää kahta painiketta rinnakkain, vaikka siihen olisi tarjolla tilaisuus. Tietysti en vihaa heitä – niin kuin en muitakaan omituisuuksia. Eivätkä heistä läheskään kaikki ole kuvatun kaltaisia henkilöitä, vaikka vakavasti harhautettuja tietysti järjestään ovatkin.

Windows Vistan pelästyttämänä Apple on aloittanut mainoskamppanjan, jolla yritetään vakuuttaa, että PC on tarkoitettu pitkästyttävää työelämää varten ja makki puolestaan ”fun stuff”ia varten. Jokainen voi tarkistaa tämän harhaluulon oikeutuksen kävelemällä lähimpään ”fun stuff”ia myyvään liikkeeseen ja laskemalla peliteknologian huipulla olevien PC- tietokonepelien määrän ja vertaamalla sitä makkiin suunniteltujen pelien määrään. Vertailua voi tehdä myös muistelemalla Applen kuolettavan pitkäveteistä peliä nimeltä MYST vuodelta 1993 ja vertaamalla sitä samana vuonna julkaistuihin PC-peleihin kuten DOOM.

Arvoisa Lukija huomaakin tästä introsta, että olen kiinnostuksella seurannut sitä, että Microsoft julisti uuden PC-aikakauden alkaneeksi viime viikolla ja julkaisi viimeisimmän käyttöjärjestelmänsä nimeltä Windows Vista. Applenhalaajat ovat jo ehtineet tuomita Vistan vanhentuneeksi ja kertoneet, että mac-maailma on siirtymässä valovuosia PC-maailman edelle myöhemmin tänä vuonna julkistettavalla käyttöjärjestelmällä. Tämä on omiaan herättämään alakuloisen mutta ymmärtävän hymyn kaikkien PC:n käyttäjien iloisenkiiltäville poskille.

Saattaa tosin olla, että Vista on viimeinen vallankumouksellinen käyttöjärjestelmä, jonka Microsoft julkistaa: seuraavat edistysaskeleet saattavat olla vain parsimista ja paikkaamista. Vista – ja viimeaikaiset monopolisyytteet – saattavat jopa ennakoida Microsoftin etulyöntiaseman muuttumista, vaikka on vaikea uskoa, että yhtiö häviäisi kokonaan; tosin sellaisiakin uhosanomia on maailmalta kantautunut.

Nyt on ehkä aika katsoa tulevaisuuteen ja unelmoida miten tietokoneet muuttavat elämää tästä eteenpäin.

Jos soitat Englannissa ollessasi numerotiedusteluun, niin todennäköisesti langalle tulee viehättävä-ääninen nainen, joka puhuu englantia hyvin pehmeällä murteella, jotenkin intialaisittain. Ja tähän on hyvä syynsä. Nimittäin numeropalvelun antaja istuu todennäköisesti tuhansien kilometrien päässä, eksoottisessa Channaissa, joka oli aikaisemmalta nimeltään Madras. Madras oli ehkä paremmin tunnettu tulisena kastikkeena intialaisessa ruoassa, Chennai sen sijaan tunnetaan huipputeknologiasta, hyvin koulutetuista tietokoneohjelmoijista ja tietysti näistä samettiäänisistä ja pehmeästipuhuvista naisista, joilla on lisäksi isot ja hellät, mustat tai ruskeat silmät.

Numerotiedustelun pehmeämurteinen vastaaja on osoitus siitä, että globalisaatio ei ole pelkästään huono asia – ainakaan kuluttajan kannalta, puhelinvastaajina Englannissa aikaisemmin toimineilla – ja näiden ammattiliitoilla – saattaa tässä olla toisenlainen mielipide. Ja tämä trendi tulee jatkumaan.

Itse asiassa hajautettu työpaikka ja -aika ovat vaihtoehtoina jo nyt, ei ehkä aivan kaikissa työpaikoissa tai ammateissa – sairaanhoitajien ehkä täytyy pysyä sairaaloissa ja sotamiesten rintamilla – mutta meillä ”tavallisilla” työläisillä teknologia antaa uusia vapauksia valita.

Yksi merkittävä tekijä tässä muutoksessa on se, että maailmassa on de facto standardi henkilökohtaisen tietokoneen käyttöjärjestelmissä (mac-maailman harvalukuiset äänet voitaneen jättää tässä huomiotta). Sekä Intiassa että Inarissa pöydällä surraava tietokone pystyy käyttämään samoja ohjelmistoja ja samoja tiedostoformaatteja ilman sen kummempia ongelmia.


Kuva: applen uusin


Jos mac-maailma, tai jokin muu kilpaileva käyttöjärjestelmä, esimerkiksi suomalaisen ”valkoisen ritarin”, Linus Torvaldsin – mikä-sen-nimi-nyt-olikaan – ai niin, LINUX, olisivat pystyneet tasavertaiseen kilpailuun Windowsin kanssa, ohjelmistoja olisi vähemmän, ne olisivat yhtyeensopimattomia, eivätkä edes tiedostoformaatit olisi käyttökelpoisia eri järjestelmissä.

Jos ette usko, niin katsokaa vaikka UNIX-koneita. Kaikki pyörivät näennäisesti samalla käyttöjärjestelmällä, mutta eivät, todellisen standardisoinnin puuttuessa, ole yhteensopivia, ja se on yksi syy isojen tietokonejärjestelmäprojektien suunnattomiin hintoihin ja ongelmiin. UNIX-pohjaiset tietokonejärjestelmät tehdään tarkoituksellisesti sellaisiksi, että lisäohjelmistoja tai modifikaatioita ei voi ostaa kilpailijalta. UNIX-ohjelmisto ei aina pyöri edes saman laitevalmistajan uudemmissa koneissa, joten käyttöjärjestelmä – ja ohjelmistot – joudutaan uusimaan aina, kun prosessoreissa siirrytään uuteen ikäpolveen.

Toisaalta kukapa UNIX-maailmasta sen kummemmin enää välittää, perseestä mikä perseestä.

Mutta Intiassa ja Inarissa asiat ovat siis toisin. Intialainen firma voi palkata etätyöntekijän Inarista – eikä välitä, vaikka inarilaistoimisto sijaitsisi kodassa ja kahvitunnit vietettäisiin kodan edessä tulilla – tai päinvastoin.

Englannissa etätyötä tekevien määrä on noussut viime vuosina tasaisesti noin 1 % vauhdilla.

Se ei ole vuodessa kovin suuri muutos, mutta sanotaan vaikka yhden työntekijäsukupolven aikana muutos on jo huikea. Ja se tapahtuu pikku hiljaa, ilman sen suurempia vallankumouksia. Usein jopa niin, että aikaisemmin palkkarenkinä tunkkaisessa toimistossa istunut perustaa oman pikkufirman ja tekee yksityisyrittäjänä – verohelpotusten kannustamana – samoja hommia kotonaan, samalla kaitsien mukuloitaan ja hoitaen puutarhaansa tai poiketen viereiseen nurkkapubiin aina, kun laiskuus pääsee yllättämään. Todellisuudessa tällaiset kotona työtätekevät tekevät pitempiä päiviä kuin toimistossa työskentelevät, ja voivat helposti adaptoitua eri aikavyöhykkeiden välisiin eroihin.

Isaac Asimov kertoi jossakin Foundation-sarjansa kirjassa (Foundation and Earth? En pysty nyt tarkastamaan) planeetasta, jossa tällainen kehitys oli viety äärimmäisyyksiin. Planeetan asukasluku oli hyvin pieni ja kaikki asuivat isoissa taloissa robottien hyvässä ja turvallisessa hoidossa (Arvoisa Lukija muistanee Asimovin robotiikan kolme perussääntöä) fyysisesti eristettynä koko muusta maailmasta. Muistaakseni yhteisöllä oli ongelmia sosiaalisissa suhteissa, lisääntyminen taisi olla erityisen vaikeaa, mutta ei nyt puhuta seksistä. Vaan todetaan, että yhteiskunta on juuri sen suuntaisella kurssilla.

Joku saattaa pitää sellaista yhteiskuntaa utopiana tai jopa dystopiana, enkä ala tästä nyt etukäteen väittelemään. Joka tapauksessa sellaisen kehityksen ei välttämättä tarvitse päätyä idioottimaiseen yhteiskuntaan, vaikka meidän aikaisemmin historiamme valossa joku katastrofi ehkä senkin kehityksen päässä on odottamassa. (Aikaisemmin en ollut omalta osaltani niin nokonuuka tässä asiassa, mutta uhkaavan tuhatvuotisen elämän edessä asioita täytyy ruveta ajattelemaan uudella tavalla).

Tämä kehitys on lähinnä ns. Mooren lain alaisen tietokonetekniikan, PC:n ja Windowsin ansiota. Paremman provokatiivisen väitteen puutteessa sanon vaikka, että yhteiskunta on kehittynyt sarjana askeleita, joilla olemme siirtyneet erikoistapauksista yleistyksiin. PC’han on yleistys mainframe-tietokonehirmuista henkilökohtaisiin järjestelmiin.

Muutos alkoi jo kymmenientuhansien vuosien takana, mutta aloitetaan vaikka ensimmäisten historiallisten todisteiden aikakaudesta. Jumalista tuli ihmisten näköisiä. Heidän erikoisasemansa yleistettiin ja tapansa inhimillistettiin ja lopulta kehitys vei yhteen, ihmisennäköiseen jumaluuteen. Joka sitten yleistettiin jopa kaikilla tavoin ihmisestä syntyneeksi.

Valistusaika mahdollisti vallan yleistyksen ruhtinailta meille kaikille. Tosin vallankäyttö koski ensin vain paljon maata omistavia miehiä, mutta sekin yleistettiin lopulta naisia koskevaksi – lapsen ovat vielä jääneet ilman muodollista valtaa, vaikka todellista despootin valtaa heillä tietysti on kaikissa perheissä ylen määrin. Nyt ollaan jopa siinä tilanteessa, että presidenttinä voi olla viehättävästi lespaava, äkkiväärä ja punatukkainen nainen – vielä parisataa vuotta sitten tällaiset naiset olivat vaarassa tulla poltetuksi roviolla.

Tieto oli ensin salattua ja tarjolla vain tiukastikontrolloidulle eliitille. Mutta se yleistettiin koululaitoksen kehityksellä, kirjapainotaidolla, kirjastoilla, yleisellä tiedonvälityksellä ja lopulta internetillä, niin, että nykyisin kukaan ei voi syyttää tiedottomuuttaan tiedon puutteella.

”Kaikissa asioissa” kehitys on samansuuntainen: maailmanlaajuinen matkustaminen on kaikkien ulottuvilla, yritysten omistus on siirtynyt patruunoilta laajalle osakaskunnalle, globalisaatio tuo kulutushyödykkeet kaikkien ulottuville, yhteisistä hautausmaista ollaan siirrytty kaikille tarjottavaan terveydenhuoltoon, kuka tahansa voi oppia soittamaan, säveltää, kirjoittaa kirjan tai tehdä muuta taidetta. Niin kuin taideteosten tasosta usein nähdäänkin.

Tämä on tietysti aivan oikean suuntaista kehitystä. Mutta onhan siinä ongelmansakin. Nyt ollaan päätymässä siihen, että yleistys tekee kaikesta triviaalia. Erityinen ei onneksi ole kokonaan hävinnyt. Yleisen reuna-alueilla on vaahtoa, jossa muhii tiede, innovaatio, todellinen taiteellisuus, toisinajattelu, tulevaisuus.

Siksi olisi jopa väärin vihata makinkäyttäjiä.

Päinvastoin heitä tulisi pitää kuin kukkaa kämmenellä – niin kuin kaikkea muutakin erikoista, kaunista ja ”hullua”. Saattaahan olla, että he ovat kuitenkin jossakin asioissa oikeassa. Vaikka vaikeaa sitä on tietysti makin suhteen uskoa.