Viitostietä eksyksissä

Toissaviikon Suomen matkalla ensimmäisenä aamuna, kunhan selvisin saunomisesta, ajoin Järvenpäästä Kuopioon viitostietä pitkin ja poikkesin Warkauden kirjamarkkinoilla, joka on uusien tiejärjestelyn vuoksi aikaisempaa vaikeampi löytää. Täytyy osata päätellä missä risteyksessä kääntyy uusille mahtaville ulosmenoteille, joita sinne on rakennettu ihmisten kiusaksi, vaikka viitostie ei edes ole moottoritie vielä. Tosin se on niin täynnä sakkorysiä, että täytyy koko ajan ajella toinen silmä nopeusmittarissa kiinni, onneksi niitä on sentään vielä kaksi kappaletta käytössä ja melko hyvässä kunnossakin, vaikka varsinkin aamuisin tuppaavat vähän vetistelemään - ja joskus myös elokuvia katsellessa.

Ostin sieltä kirjatorilta pari kirjaa viitosella kappale. Toinen on Mika Waltarin Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. Toinen Arto Paasilinnan Yhdeksän unelmaa, kirjailijan elämän pohjapiirrustukset, jossa tämä muistelee yhdeksää elämänsä talohanketta ja kai kirjoittelee muutenkin elämästään ja muisteluistaan. En ole vielä ehtinyt aloittaa kummankaan lukemista, kun käväisin pikimiten Pariisissa viime viikolla.

Kirjatorilta ajoin Kuopioon tapaamaan isää, joka on ystävällisten, "oekeitten immeisten" kieltä puhuvien naisten hoivissa uudessa vanhainkodissa. Olin myöhässä, koska eksyin matkalla, olinhan ensimmäistä kertaa tässä uudessa paikassa ja onhan Kuopio suuri kaupunki. Kävin eksyneenä ensin katsastamassa Kuopion toria, mutta tuttu muikkupaikka ei ollut omalla paikallaan ja näin muikut jäivät tällä matkalla nauttimatta.

Lopulta pääsin perille ja keskustelin isän kanssa vanhainkodin puutarhassa ummet ja lammet. Keskustelua käytiin jotenkin tähän tapaan.

”Mitenkäs sinä tänne tulit?”
”Tuota Leväsen tietä tulin, vaikka olin kyllä vähän eksyksissä, kun...”
”Mitenkäs sinä osasit tänne tulla?”
”No hyvin minä tänne lopulta osasin, viitostieltä ajoin ensin torille, kun en heti osannut Leväsentielle.”
”Sieltäkös Rysselistä sinä tulit?”
”Joo, sieltä, lensin Helsinkiin ja vuokrasin auton.”
”Onkos teille tullunna lissää lapsia, vai eikö ole enempiä?”
”Ei, eihän sitä enää tässä iässä lapsia.”
”No, mistäs sinä tiesit, että minä olen tiällä?”
”?!?, tiedänhän minä sen, L:n kanssakin ollaan juteltu, ja...”
”No, mistäs se L. tiesi, että minä olen tiällä?”
”?!?!?, no onhan se käynyt ja soittanutkin, ja...”
”Jaa niin soittamallahan se tämän tiesj. Mitenkäs sinä tänne tulit?”
”No viitostietä ensin ja torille ja sitten Leväsentietä.”
”Mutta mitenkä sinä tulit meren ylj?”
”Tota, tota noin, minä tuota viitostietä, ja...”
”Piäseekös tänne aatolla ajamalla?”
”Hyvin oikein, viitostietä ja...”
”Eihän se vitostie Virroon kule, sehän mennee Kuopijoon!”
”Tuota...”
”Vaekka kyllä Venäjän kaatta voipi kae aatollakkii ajjaa, jos vaen piäsee ryssien rajan ylj.”
”Jne...”

Iltaruokailun aika oli jossakin vaiheessa käsillä mummoilla ja papoilla, näitä ei tainnut olla isän lisäksi kuin yksi tai kaksi. Mummoja oli sitäkin enemmän, jotkut yrittivät iloisesti flirttailla ”nuoren” vierailijan kanssa, mutta tämä ei kielivaikeuksien takia oikein kunnolla osannut flirttailla takaisin, kun ei ollut tiennyt Viroon joutuneensa, vaikka viitostietä oli Kuopioon ollut ajavinaan.

Sitten jatkoin matkaa Heinävedelle Valamoon. Mutta se onkin jo toinen tarina.

Suomalaisen suviyön auvoa

Kuva Hanhensulka 2007: Tokhaapsalun kiitotien 26 finaali nähtynä 11 km korkeudelta, vanhat hävittäjäkoneiden suojat ovat pieninä tähtinä näkyvissä rullaustien reunalla. Haapsalun pikkukaupunki näkyvissä kuvan oikeassa alakulmassa

Kaikki lastun kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla niitä (koko noin 600x400).

On merkillinen tunne kellua 11 kilometrin korkeudessa rikkinäisen pilvipeiton yläpuolella ja katsella alas maanpäälle.

Leikkikaupungit liukuvat näkyviin ja jäävät taakse kävelyvauhdilla. On aikaa katsella ja ajatella näkemäänsä. Moniväriset peltosuunnikkaat tilkuttavat utuista maata. Näkee jokia, jotka on padottu ihmisen hyödyksi, järviä, joiden rantavesissä kelluu abstraktin ihmistaiteen saasteläikkiä. Ja merta, jota halkovat valkoiset matovanat edessään pieni valkoinen piste, kuin hentokuorinen muna, joka matelee eteenpäin tuskin havaittavalla vauhdilla ja vetää perässään omaa historiaansa.

Me kaikki ”tiedämme”, jotkut jopa uskovat, että Maa ja kaikki, mikä siinä kasvaa, on lahjoitettu ihmiselle käytettäväksi ikiajoiksi (ihmisen määrätön hybris on jopa siunattu pyhillä kirjoituksilla, kts. 1. Moos. 1:28-30). Tarpeettoman ylisuuriksi kasvaneiden aivojensa rajattoman idealistisen luovuuden ansiosta henki hallitsee materiaa ja hallinnan rumuuden ja todellisen koon näkee parhaiten kiipeämällä ilmaan – avaruuden kynnykselle.

Yhdentoista kilometrin korkeudella erottaa jo, että horisontti on hitaasti kaareutuva viiva, emme elä maanpinnan pannukakulla vaan pallomaisella avaruusasemalla, kodissa, jolle ei ole vaihtoehtoa. Jos alus palaa, me palamme sen mukana.

On yhteensattuma, että ihmisen silmänkorkeudelta verkkaisella kävelyvauhdilla katseltu ”maisema” polulla jalkojen alla, pikkukivineen, muurahaisineen ja käpyineen, liikkuu näennäisesti samansuuruisella kulmanopeudella kuin maisema lentokoneesta katseltuna. Lentokoneen matkalentokorkeudelta tiiraillut maisemat liukuvat yhden asteen verran sekunnissa. Siksikin kai maiseman katselu ylhäältä tuntuu jotenkin turvallisen tyynnyttävältä. Vaikka ihminen astuu kerralla eteenpäin vain yhden metrin verran ja suihkukone rynnistää matkalentokorkeuksilla parisataa metriä sekunnissa, harhautettu silmä näkee maanpinnan verkkaisen vauhdin, ja on tyytyväinen itseensä ja koko näkyvään, hitaasti muuttuvaan maailmaansa.

Viime viikolla istuin Lufthansan koneissa ensin Brysselistä Müncheniin ja sieltä Tšekin, Puolan ja Balttian maiden ilmatilan kautta Helsinkiin.

Alkumatkasta rikkinäinen pilvipeitto esti paljoa näkemästä. Itämeren yläpuolella pilvet alkoivat rakoilla enemmän ja Latvian ja Viron rajoilta näkyi jo utuinen maan- ja merenpinta niin, että tunnisti tuttuja seutuja. Pärnu, jonka hienohiekkaisilla rannoilla on asteltu joskus muinaisuuden kullatuissa muistoissa, jäi taakse, ja kalevalaiset Saaret, Hiiumaa ja Saarenmaa, tulivat näkyviin. Tuntui jo melkein kuin olisi kotona saakka.

Hiiumaan, suomeksi kai Hiidenmaa, ja paljon pienemmän Vormsin saarten kohdalla mantereella, Läänemerin lahden rannan Haapsalun satamakaupungin lähettyvillä, kaupungista lounaaseen Kiltsin kylässä, näkyy lentokenttä, joka on ollut lähes käyttämätön viimeiset viisitoista vuotta neukkujen lähdettyä lopullisesti Virosta. Kentän nimi on Tokhaapsalu, kiitotie (08/26) on 2500 metrin mittainen ja sen ympärillä näkyy atomipommeilta turvattuja hävittäjien suojia kuin pieniä, monisakairaisia tähtiä. Neukuilla oli siellä torjuntahävittätukikohta, jolta lähtevät koneet kävivät kuvailemassa ruotsalaisten ja NATO:n vakoilukoneita, ja joskus Finnairin reittikoneitakin, Itämeren yläpuolella.

Tokhaapsalun kentän käyttäjänä oli neukkuaikaan 425. hävittäjälennosto (IAP 425, NATO-englanniksi Interceptor Aviation Regiment). Käytössä oli 38 MiG23-hävittäjää, jonkalaisista Suomenkin ilmavoimat jossakin vaiheessa haaveili, mutta tyytyi lopulta MiG21 MF-koneisiin, joilla korvattiin vanhentuneet F-mallin migit, MiG21-koneet olivat halvempia ja muutenkin paremmin suomalaisille sopivia. Haapsalusta lähteneet hävittäjäkoneet leikkivät usein sotaa suomalaisten MiG21:ien kanssa Suomenlahden yläpuolella. Suomalaiset totesivat nopeasti, että 21-koneet kaartoivat korkealla lennettäessä selvästi 23:sia tulisemmin, joten kaartotaistelun suomalaiset aina voittivat, vaikka muuten olisivat olleet tositilanteessa alakynnessä neukkujen suuren ylivoiman vuoksi.

Sekä Pärnussa että Tallinnan lähettyvillä oli myös hävittäjätukikohdat, joilla oli enemmän koneita kuin Tokhaapsalussa, eli niillä kolmella kentällä oli jo enemmän taistelukalustoa kuin Suomen ilmavoimilla yhteensä. Ja vielä enemmän olisi löytynyt Leningradin ”puolustuspiiristä” ja itärajan takaa eri kentiltä aina Muurmanskia myöten. Hyvä ettei lähdetty silloin soitellen sotimaan!


Kuva Hanhensulka 2007: Naissaari Tallinnan edustalla, vasemman alakulman tuntumassa, länteen terävästä niemenkärjestä erottaa juuri ja juuri Lõunakülan pikkukaupungin ääriviivoja

Ja Suomenlahti, johon ilmavoimien koppalakkini joskus hukkui kiukkuisen tuulenpuuskan vuoksi. Ensin Tallinnan pikkusaaristo, komearantainen Naissaari suoraan Tallinnan edustalla, ja sitten Helsingin edustan saaristo, Korkeasaari näkyi hyvin ja Helsingin ahtaannäköinen keskusta ennen kuin kaarreltiin Malmin lentokentän länsipuolitse ja laskeuduttiin kiitotielle 33, joka on Helsingissä käytössä vain harvoin riippuen kulloisistakin tuulista.

Kuva Hanhensulka 2007: Laskeutuminen Helsinki-Vantaan lentoaseman kiitotielle 33, takana näkyy "Seutulan" yleisilmailuterminaali

Suomessa vallitseva tuuli on lounaasta (ei siis luoteesta kuten olin tähän kirjoittanut vahingossa), ja Seutulan kentällä käytetään siksi useimmiten pääkiitotietä 22 laskeutumisiin ja lentoonlähtöihin. Kiitotiet nimetään magneettisen suuntansa mukaan; kiitotie 22:n (sekä oikean että vasemmanpuoleisen) lentoonlähtö- ja laskeutumissuunta on 221 astetta. Sama kiitotie toisesta päästä katsottuna on nimeltään 04 (magneettinen suunta 041 astetta). Tällä matkalla siis laskeuduttiin kiitotielle 33, jonka suunta on 326 magneettista astetta. Toisesta päästä poikkikiitotie on nimeltään 15 (suunta 146 astetta).

Terminaalissa otin esille vanhan Nokian puhelimeni, jonka olin kaivellut laatikon pohjalta esiin Pohjanmeressä uineen uudemman Nokian tuhouduttua korjaamattomaksi, ja huomasin, että joku oli soittanut päivän aikana 22 kertaa ja jättänyt useita äänisanomia. Se joku oli poikani, joka halusi tietää koska laskeudun Helsinkiin ja olenko mahdollisesti vuokrannut auton Suomessa olon ajaksi (olin kyllä, ja sain Hertziltä käyttööni mukiinmenevän mukavan Nissan Noten, jonka perälle iso matkalaukkuni mahtui kuin olisi sitä varten suunniteltu).

Soitot ja kyselyt johtuvat Hanhensulkien geeneistä. Nimittäin tässä suvussa miehet ovat verkkoaivoisia idiootteja (yours truly mukaan luettuna), jotka lopettavat arkiasioiden muistamisen (historian vuosiluvut ja sen sellaiset tärkeät asiat tosin muistetaan erittäin hyvin) samalla tulenpalavalla sekunnilla, kun pappi on Hanhensulkien miesten suunnattomaksi onneksi sanonut aamenensa. Valitulla aviosiipalla on sitten aina norsun muisti, vaikka ovat muuten aivan suloisia sekä ulkonäöltään että luonteeltaan, ja siihen muistiin voi tallentaa omia asioitaan tarpeen mukaan, jos muistaa sen tehdä.

Usein tällaista vaikeaa asiaa ei tahdo muistaa, ja syntyvä keskustelu kulkee jotenkin näin:

”Kulta, milloin se Appi Hanhensulka tulleekaan Suomeen??
”No, en mä nyt oikein muista.”
”No, soitapa sille!”
”Mikäs sen kannettavan numero onkaan? Kun– ”
”32-477-3……, (senkin idiootti)!” (noita viimeisiä sanoja ei usein tarvitse edes sanoa ääneen, eikä niitä sanotakaan, niiden voi kuitenkin olettaa aina olevan mukana)
...
”Voi v…., se ei vastaa taaskaan puhelimeensa. Ei oo vissiin muistanu kääntää päälle!”
”No, olisko se tulossa jo tännään, vae vasta huomenissa?!” (lisääntyvä savonmurre osoittaa tarkkaavaiselle kuulijalle, että jännite on kasvanut uhkaavalla tavalla, tätä eivät Hanhensulat kuitenkaan koskaan huomaa, kun eivät ole tarkkaavaisia kuulijoita)
”Joo, tänään…vai olisko se vasta huomenna?!?”
”(senkin idiootti), soitapa uuvvestaan!”
”Jne…”

Illalla mentiin sitten saunaan. Miniä P. meni nukkumaan jo 11 paikkeilla. Saunassa keskustelua jatkui puoli kolmeen saakka, ja välillä istuttiin ihanassa kesäyössä terassin tuoleilla ja polteltiin maukkaita pikkusikaareita, maisteltiin lonkeroita ja sandelseja ja löydettiin aivan oivallisia ratkaisuja moniin hyvin monimutkaisiin, koko maailmaa koskeviin ongelmiin.

Elo oli muutenkin oikein auvoista leppeässä suomalaisessa suviyössä.

Naiset ja miehet ovat erilaisia kirjalliselta maualtaan(kin)!

Luin minilomalta tultuani Kirjailijan häiriöklinikalta päreenveistäjän onnettomista kissakokemuksista ajalta, jolloin kirjoittaja oli ollut viiden tai kuuden vuoden ikäinen. Kovin surullinen tarina (Vanha arpi), joka sopii hyvin naisen kirjoittamaksi. Mies ei sellaista helposti skribeltäisi, eikä oikein kai kehtaisi tunnustaa lukeneensakaan. Sellaisia ovat miehet, ja naiset myös. Ei ole mitenkään sattuma, että kirjailija Kirsti Ellilä on erityisen viehättynyt romanttisista novelleista. Eikä siitä ole mitään pahaa sanottavana.

Päinvastoin. Siinä viehtymyksessään Kirsti on mitä tyypillisin nainen.

Olen nimittäin katsellut salaa lastunikkareiden kirjoituksia itseensä kovasti vaikuttaneista kirjoista ja yrittänyt näistä listoista vetää johtopäätöksiä siitä, millaisia ihmisiä nikkarit oikeasti ovat. Tässä on tietysti oletettava, että itse kukin puhuu lastuissaan totta, mikä ei ehkä ole ollenkaan varma asia. Täällä Blogistanissahan tietysti kaikki olemme oman virtuaalisen lume-itsemme näköisiä, huolella omin toivein ja (harha)luuloin rakennetun, ja huolella ylläpidetynkin myös, vaikka joskus tulee kuvaan säröjä, joita kirjoittaja ei ehkä itse huomaa. Tästä on useita esimerkkejä, otetaan esille vaikkapa kaksi.

En tiedä oletteko, Arvoisat Lukijat, huomanneet miten erilainen Sun Äitis on (nais)bloggarina verrattuna aikaisemmin Blogistanin pimeydestä pelkkiä kommentteja heitelleeseen sun äitiis. Tai ehkä vieläkin merkillisemmän metamorfoosin kokenut kommentoija etappisika, joka ei näytä yhtään nykyisen itsensä, sofistikoidun maailmanmiehen, bloggari Etappisian, näköiseltä.

Mutta tästä en aikonut tänään mitään kirjoittaa. Sen sijaan kirjoitan naisten ja miesten erilaisuudesta.

Nimittäin olen myös lueskellut The Guardian-lehden huhtikuun 6 päivän, 2006, National-sivuja, joissa kerrottiin kahdesta mielenkiintoisesta kirjallisuustutkimuksesta, joista piti kirjoittaa jo silloin viime vuoden keväällä, mutta leike hukkui aikanaan satojen muiden leikkeiden joukkoon ja löytyi viikonvaihteessa, kun yritin siivoilla hyllyjeni ja laatikoiden ”roskaa”. (Ja tämä palauttaa mieleen yllätyksen, jonka koin, kun ensimmäisen kerran kävin tapaamassa Aamulehden silloista toimitussihteeriä, Ilkka Juonalaa, tämän ahtaassa ja tunkkaisessa toimistossa Tampereen keskustassa. Ensin huoneessa ei näkynyt koko miestä, mutta sitten joku suurempi leikekasa jossakin nurkassa liikahti, ja alta kömpi Johanna Sinisalon peikkoa häkellyttävällä tavalla muistuttava mies, tosin paljon kooltaan suurempi, joka tarkemmalla tutkiskelulla osoittautui itse toimitussihteeriksi. Tosin Sinisalon peikoista ei vielä silloin ollut mitään tietoa, eikä kai edes kirjailija Sinisalosta. Mutta tästä ei nyt pitänyt…)

Ensimmäinen tutkimuksista oli BBC4-radiokanavan Women’s Hour-ohjelmalle tilaama ja nimeltään Woman's Watershed Fiction 2004. Siinä kohteena olivat naiset ja tarkoitus oli löytää kirja, joka on ollut naisille merkittävin. Tutkimus tehtiin vuonna 2004 Lontoon yliopiston Queen Mary Collegen toimesta (tutkijoina kaksi naista, sukupuolella ei tietysti tieteellisen tutkimuksen johtopäätösten suhteen ole mitään merkitystä, kuten kaikki hyvin tiedämme), Lisa Jardine ja Annie Watkins. Vastaus saatiin kaikkiaan 14,000 naiselta, joukossa BBC4:n kuuntelijoita, neljännen vuoden kirjallisuuden opiskelijoita, kirjallisuuden tutkijoita ja Hay-on-Wye’n kirjallisuusfestivaalien (The Woodstock of the Mind kuten Bill Clinton näyttää sitä kutsuneen) osanottajia. Hyvin hyvällä tahdolla voi sanoa, että Hay-on-Wye on brittien Vammala, eli tuntematon pikkukaupunki, joka on saanut kirjallisuudesta tavan hankkia turistieuroja, mikä on tietysti ihan hyvä asia sekä kirjallisuuden ystäville että turisteille ja ehkä jopa kirjakaupoille.

Vuotta myöhemmin samat tutkijat kuulostelivat miesten makuja, kyselyyn otti osaa yhteensä 500 miestä, jotka ovat ”tunnetusti” kirjallisuuden ystäviä.

Molemmissa tapauksessa lukijoita pyydettiin nimeämään yksi kaunokirjallinen teos, joka heidän omasta mielestään on ollut tai on edelleen heille itselleen jotenkin tärkeä. Monet miehet nimesivät suosikikseen muun kuin kaunokirjallisen teoksen, tyypilliseen miesten tapaan.

Lastun alaosassa on esitelty molempien listojen kymmenen ensimmäiseksi tullutta teosta äänimääränsä mukaisessa järjestyksessä.

Silmiinpistävää on ensinnäkin se, että miesten listalla on vain yksi naiskirjailijan teos, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, sijalla 10. Itse olen lukenut kaikki miesten nimeämät teokset, mikä ei ehkä ole yllätys, kun katsoo vasemman housunpunttinsa sisältöä.

Naisten listalle, joka on selvästi miesten listaa monipuolisempi, on eksynyt useita mieskirjailijoita, mm. 8. sijan Joseph Heller (Catch 22), 9.sijalla Marcel Proust (Kadonnutta aikaa etsimässä), 13. sijan Gabriel Garcia Marguez (Sadan vuoden yksinäisyys), 16. Gustave Flaubert (Madame Bovary), 17. C.S. Lewis (The Lion, the Witch and the Wardrobe, suom. Velho ja leijona) ja 19. Joseph Condrad (Pimeyden ydin).

Naiset olivat saaneet ykköseksi ja kakkoseksi kaksi Bronten siskosta, Charlotten Kotiopettajattaren romaani ensimmäisenä ja Emilyn Humiseva harju toisena. Tältä listalta en olekaan lukenut kaikkia. Lukematta ovat jääneet sijalta 7 Doris Lessingin feministiraamattu The Golden Notebook (vaikka olen kyllä lukenut hänen joitakin muita teoksiaan, kuten The Memoirs of a Survivor, Eloonjääneen muistelmat, suom. Kyllikki Villa) sekä sijalta 12 Jeanette Wintersonin Oranges are not the only fruit (Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, suom. Raija Mattila).

Miesten lista on synkkää luettavaa, kuolleitten valkoisten miesten kirjoittamia painavia sanoja. Ensimmäisenä on (tietysti) Albert Camus’n Sivullinen, sitten J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa, Kurt Vonnegatin Teurastamo 5 jne.

Sivullinen (arvostelu Kiiltomadolla) ei ole sattumalta mieslistan ykkösenä. Koko kirjalista on täynnä vieraantuneiden miesten kuvauksia, välinpitämättömyyttä ja ilman tunnetason sitoumusta tai jopa tunteettomuutta.

Tyypillisesti kaikki sillä listalla olevat teokset ovat sellaisia, jotka luetaan kirjojen ahmimisiän loppupuolella tai juuri sen jälkeen, kun on lopulta tajuttu, että kirjallisuudella on muukin funktio kuin ajan tappaminen tai muu seisottaminen. Muulloin "tyypilliset" miehet ehkä eivät näitä kirjoja lukisikaan.

Nimittäin Englannissa (eikä ole mitään syytä uskoa ettei näin olisi Suomessakin) miehet "tyypillisesti" ahmivat kirjoja sotaväki-ikään saakka, lopettavat niiden lukemisen muutamaksi vuosikymmeneksi ja aloittavat uudestaan siinä viidenkympin villityksen tienoilla, jolloin monelle tulee (uudestaan) mieleen kirjoittaa se Suuri Suomalainen Romaani, joka jäi kesken alle parikymppisenä, kun naisten hameenhelmojen tuoksut tai sen sellaiset lopullisesti voittivat haluttavuudessaan kirjallisten laakereiden houkutuksen.

Naiset puolestaan etsivät kirjoista syviä tunteita, elämän olosuhteiden voittamistaisteluita ja tietenkin liekeissä loimuavia intohimoja. Sanalla sanoen chick lit-kirjallisuutta. Mikä näkyykin hyvin naisten listan alkupäässä. Tosin onhan siellä ”kunnon kirjallisuuttakin”.

Ja sitten listoihin (olenkin kirjoittanut omista unohtumattomista lukukokemuksistani hiljan lastussa Kirja joka muutti elämääni).

Naisten (suomennettu) lista:

Charlotte Brontë: Kotiopettajatteren romaani
Emily Brontë: Humiseva harju
Margaret Atwood: Orjattaresi
George Eliot: Middlemarch
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Doris Lessing: Kultainen muistikirja
Joseph Heller: Me sotasankarit
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä
Jane Austen: Viisasteleva sydän

Ja miesten kymmenen lista suomennettuna:

Albert Camus: Sivullinen
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa
Kurt Vonnegut: Teurastamo-5
Gabriel Garcia Marguez: Sadan vuoden yksinäisyys
J.R.R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
Joseph Heller: Me sotasankarit
George Orwell: 1984
F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
Milan Kundera: Naurun ja unohduksen kirja
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen.

Lisää turvallisesta seksistä

Nimimerkki th antoi kommentissaan toistaviikon takaisessa AIDSin estämislastussa viittauksen mielenkiintoiseen blogiin, jossa keskustellaan Steven E. Landsburgin kirjasta More Sex Is Safer Sex, johon viittasin lastussa Estä AIDS: anna mahdollisimman monelle. Blogin Althouse pitäjä on nimeltään Ann Althouse, ja hän kirjoitti kirjasta samannimisessä lastussaan 6.7.2007.

Erityisen mielenkiintoiseksi ko. lastun tekee se, että kirjailija itse on käynyt kommentoimassa Annin lastua, puolustamassa mielipiteitään kommentoijia vastaan ja perustelemassa muutenkin kannanottojaan.

Omankin lastuni kommenteissa on keskustelu edelleen jatkunut.

Suomeen

Kuva Hanhensulka: Veljmiehen takapuoli Kuopion aamun auringossa elokuussa 2006

Tänään ja eilen alkoi Belgiassakin lopulta kesä. Knokken rantakadulla oli leuto kesätuuli ja lämmintä ainakin 28 astetta. Kokeilin uutta, uintimatkalla Pohjanmeressä kastuneen kameran tilalle ostettua Sonyn alfasysteemiä ja hyvin otti kuvia vaikka kaikkia toimintoja ei vielä edes osaa kunnolla käytellä. Pakko oli jotakin oppia, että osaisi Suomessa filmata sukua ja kauniita maisemia.

Nimittäin huomenaamulla lennän Belgian kesää pakoon Munchenin kautta Helsinkiin ja Järvenpäähän. Seuraavana aamuna aikaisin kohti Savoa, Kuopioon ja pikaseltaan Sonkajärvelle. Sitten pari yötä Valamon luostarissa, jos hyväksyvät sekulaarisen syntisäkin kattonsa alle ja takaisin Järvenpäähän. Jossakin välissä täytyy ostaa kirjoja, käskyn mukaan ehdottomasti ainakin Kennedyn aivot tai ei ole kotiin takaisin tulemista ja Kartano-laseja tusinan verran (viinilasien seuraksi vesilaseja) Mannerheimintiellä olevasta muotoilijanliikkeestä ynnä lontoonrakeita kopallinen tuliaiseksi. Ja perjantaina kipinkapin Frankfurtin kautta takaisin Brysseliin, että ehtii maanantaiaamun kokouksiin.

Että sellainen kesälomanpoikanen on edessä. Säätkin ovat näköjään Suomessa kohtuulliset.

Estä AIDS: anna mahdollisimman monelle

Kuva: Sorry, Koen Demuynck, belgialainen valokuvaaja, jonka töitä voi tarkastella enemmän täällä.

Ennen kuin siirrymme asiaan, seksiin, pannaan tähän alkuun muutama asiaan jotenkin kuuluvan seksikäs episodi amerikkalaisista oikeudenkäynneistä (tietysti pelkkiä tositarinoita, sain nämä nimittäin juuri edellisen lastun kommenteissa mora-puukolla uhatulta Maryltä).

***
ATTORNEY: Are you sexually active?
WITNESS: No, I just lie there.
***
ATTORNEY: What was the first thing your husband said to you that morning?
WITNESS: He said, "Where am I, Cathy?"
ATTORNEY: And why did that upset you?
WITNESS: My name is Susan!
***
ATTORNEY: So the date of conception (of the baby) was August 8th?
WITNESS: Yes.
ATTORNEY: And what were you doing at that time?
WITNESS: Uh.... I was gett'in laid!
***

Vanha totuushan on se, että neulan löytäminen heinäsuovasta on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Mitä enemmän heinää, sitä mahdottomammaksi löytäminen tulee. Toisaalta, jos pistää kätensä ompelurasian neulalokeroon, neulan löytäminen on erittäin todennäköistä ja useimmiten tuskallistakin.

Ja tästä päästäänkin sujuvasti seksiin, jumaliin, heteroihin, homoihin, Afrikkaan, HIV-tartunnan vaaraan ja AIDS:n leviämiseen.

Mennäänpä vaikka Afrikkaan hetkeksi. Afrikkalaisissa kylissä, niin kuin tietysti kaikki varmuudella tiedämme, miehet makailevat savimajoillaan, juovat itsepanemaansa olutta, laskevat itse alullepanemiaan mukuloita ja vartioivat, että heidän taas raskaaksi panema, pellolla, pieni vauva selkäpussissa työskentelevä vaimonsa ei pääse vieraisiin.

Tämän verran tiedämme siis "varmuudella".

Toisaalta suurehkolla varmuudella tiedämme, että afrikkalaiset miehet eivät itse tyydy yhteen sukupuolisuhteeseen. Ja tämä on aivan ymmärrettävää: alituiseen raskaana, väsyneenä ja oletettavasti tyytymättömänä elelevän vaimon rakastelu ei ehkä ole erityisen miellyttävää.

Seksiä etsitään muualta.

Valitettavasti naapurinmiehet ovat yhtä tarkkoja vaimoistaan, joten naapurista ei seksinnälkään ole apua saatavissa. Mutta afrikkalaisissa yhteiskunnissa, niin kuin kai kaikissa muissakin patriarkkaalisissa yhteisöissä on miesten onneksi keksitty ilotalolaitos.

Tämä ei ole mitenkään uutta. Sumerilaisten Inanna-jumalatteren (hän oli sama rakkaudenjumalatar kuin akkadialaisten Ishtar ja myöhemmin Välimeren rantojen Artemis) juhlamenoihin kuului, itse asiassa jumalattaren jokavuotinen uudelleensyntyminen suorastaan vaati, että häntä palvovat, uskovaiset, naiset ottivat Inannan paikan temppelin lattialla ja antoivat auliisti kenelle miehelle tahansa, joka sattui eksymään sandaaleissaan temppelin ovesta sisään riittävän suuruinen uhriraha kädessä (olihan Inannan pappienkin saatava iloittelusta osansa ja lisäksi jokapäiväinen leipänsä).

Ilotaloinstituutiolla on siis pitkät ja jumalallista alkuperää olevat kunnialliset juurensa.

Inannan palvelittajattariksi joutuivat, tai pääsivät, ilman sosiaalista stigmaa kaikki halukkaat naiset koko temppeliä ympäröivältä seudulta.

Varsinaisia ilotyttöjäkin, jotka harvemmin temppelissä käyviä "tavallisia naisia" todennäköisemmin saivat, työnsä jokapäiväisyyden vuoksi, jonkin epämiellyttävän tartunnan, ehkä temppeleissä oli tarjolla, mutta palvelusta joutui maksamaan suuremman summan rahaa, onhan ammattilaisen ja iloluontoisen amatöörin palveluilla tietysti selvästi havaittava tasoero, mutta näiden suhteellinen osuus oli pieni, ja, varmasti hyvin kiitollisten miesten kannalta iloisena ja onnekkaana sattumana, muiden, halvempien naisten osuus vastaavasti suuri.

Ilotyttöjä ei Afrikassa ole kai kovin suurta suhteellista määrää, eikä siellä tiettävästi palvota Inannaa.

Ehkä näitä tyttöjä on jonkin verran enemmän kuin meillä ”sivistyneissä maissa”, koska köyhyys ajaa useampia naisia näihin tehtäviin ja miesten promiskuiteetti on jonkin verran länsimaita suurempaa. Näin ollen miesparat joutuvat suureen haluunsa etsimään apua samoista rajoitetuista lähteistä kuin kaikki muutkin kyläläiset. Seurauksena on tartunnan saanti ja oman vaimokullan ja tämän sittemmin synnyttämien lasten tartuttaminen ja sen kautta sukupuolitautien vallaton leviäminen, niin kuin afrikkalaisten AIDS-tilastot meille selkeästi kertovat.

Siirrytään välillä seksinnälässään kiehuvista afrikkalaismiehistä taloustieteilijöihin.

Amerikkalainen taloustieteilijä Steven I. Landsburg on hiljakkoin julkaissut kirjan, jonka nimi on More Sex Is Safer Sex (Free Press). Kirjan alku on jo vuodessa 1996, jolloin Landsburg julkaisi samannimisen artikkelin SLATE-lehdessä, jota voi lukea internetillä. Kirjassa (ja artikkelissa) Landsburg todistaa vastaansanomattomasti, että mahdollisimman monen yhteisönjäsenen synnillinen elämä pelastaa yhteisön AIDS:n vaaroilta. Ja toisaalta, että seksuaalisesti ahdasmielinen yhteiskunta, jossa kuitenkin on saatavilla rajoitetusti seksuaalisia palveluja, on oikea HIV-inkubaattori.

Jos jätetään yhteisillä neuloilla suonensisäisiä huumeita käyttävät pois laskuista, niin suurin AIDS:iin sairastuneiden ryhmä länsimaissa ovat homoseksuaaliset miehet. Landsburgin mallia tutkimalla tämä ei ole mitenkään yllättävää. Homoseksuaalien osuus, eli sen heinäkasan suuruus, josta AIDS-neulan voi löytää, ei ole suuri (arviot kai vaihtelevat 1-2 %:n luokassa koko miespopulaatiosta). Sosiaalisen paineen vuoksi homomiehillä ei usein ole pysyvää partneria ja näiden on tyydyttävä siihen, mitä milloinkin puistoista tai homobaareista on saatavilla. Tilanne johtaa (ehkä näennäisesti) promiskuiteetin suhteelliseen lisääntymiseen (jota satunnaiset biseksuellit elämystenetsijät pahentavat) ja todennäköisyys HIV-tartuntaan ryhmän sisällä on suuri. AIDS-tapauksien lukumäärä on myös suhteettoman suuri.

Eli heinäkasan (promiskuiteettisen populaation) ja neulojen (HIV:n kantajien) suhteelliset määrät ratkaisevat sen leviääkö AIDS populaatiossa hyvin vai huonosti.

Kuten islamistit suurella äänellä todistavat, länsimainen yhteiskunta on syntisäkki. Landsburgin päätelmien valossa voimme siis sanoa tähän, että: Näin jatkukoon vastakin, inshallah, ja kiitos koko paheelliselle porukalle.

Erityisesti sinkkuna elävien on välttämättä hankittava enemmän sukupuolisuhteita kuin ne vaivaiset 2.25 vuodessa (englantilainen tilasto), joihin he laiskuuttaan ja välinpitämättömyyttään nykyisin yltävät, ja populaation terveyden vuoksi antakoot sekä rumille että kauniille silmien väriin, hymykuoppien somuuteen, siviilisäätyyn tai sujuvakieliseen suuhun katsomatta.

Kuusikymmentälukuiset näyttävät siis seksiasiassakin olleen aivan oikeassa.

PS 23.7.2007: tästä asiasta on kirjoittanut myös mm. Ann Althouse lastussa 6.7.2007 blogissaan Althouse. Lastun kommenteissa esiintyy kommentoijana myös itse kirjailija Steven E. Landsburg.

Suloinen suvipäivä Pohjanmeren aalloissa

Kansainvälisissä organisaatioissa on tapana järjestää ohjelmoituja poissaolopäiviä, joita kutsutaan nimellä ”away day”. Ne on tarkoitettu tiimien sisäisten suhteiden lujittamiseen, eli englanniksi sanottuna ”team buiding". Suomeksi niitä kai kutsuttaisiin "opintopäiviksi".

Viimeviikon loppu meni mukavasti tällaisilla poissaolopäivillä. Menimme Hollantiin. Ensin paikkaan, jonka nimi on Arnemuiden, ja sitten hotelliin, Badhotel Domburg, Domburgin pikkuisessa rantakaupungissa, joka on Pohjanmeren rannalla.

Ensin purjehdimme. Lämpötila oli noin 13 astetta, tuuli kova ja puuskainen, 5-6 boforia tai pallia suomeksi, ja satoi joko kovaa tai vähän hiljaisemmin. Sateesta ei tietysti ollut suurempaa haittaa, koska meri präiskäisi saavillisen vettä ryntään yli jokaisen aallon kohdalla. Purjehdimme viidellä veneellä marinasta Verse Meer –nimiseen kaupunkiin, jossa syötiin lounasta. Veneet aamutuimaan porukalle luovuttanut marinanvartija vakuutteli iloisesti, että nämä purjeveneet eivät voi kaatua, koska veneen pohjan alla roikkuu sukkulamaiseksi muotoiltu köli, jonka paino on ruhtinaalliset 185 kg.

Purjehdus muuttui jonkinlaiseksi seikkailuksi paluumatkalla.

Oman kunnian puolusteluksi täytyy tässä ensin tähdentää, että tapahtumaköyhällä menomatkalla olin itse istunut ruorissa tyyrmannina, enkä ohjannut purjevenettä ensimmäistä kertaa. Laivan kapteenina oli kokenut tanskalainen ”merikarhu”, Poul, ja muina miehistön jäseninä aloittelevat purjehtijat, irlantilainen Mary ja makedonialainen Predrag.

Paluumatka aloitettiin yltyvässä tuulessa, hiivarissa niin kuin merikielellä pitäisi kai sanoa, tosin sade oli hetkeksi lakannut. Mary ohjasi ensin ja jouduimme pian matalikolle, jossa vettä oli juuri sen verran, että purjeveneen, Belz 620, köli raapi pitkät matkat meren pohjalla kasvavaa meriheinää. Mutta pääsimme sieltä kumminkin pois kunnialla, vaikka ylpeys taisi jo siinä vaiheessa olla kovalla koetuksella.

Sitten Predrag vaihdettiin peräsimeen. Predrag ei ole koskaan aikaisemmin purjehtinut. Hänellä ei lisäksi ollut omaa tajua siitä, että vene kääntyy vasemmalle, jos ruorinvartta kääntää oikealle, ja päinvastoin. Eikä tätä tajua pystytty siirtämään Predragin slaavinkielisiin humanistinaivoihin kapteeni-Poulin ja itsenikin hyvistä yrityksistä huolimatta.

Puolituntia myöhemmin olimme kryssaamassa tiukasti styyrpuurin halssilla (tuuli tuli siis oikealta puolelta) keskellä jotakin Pohjanmeren rannikon aallokkoista pikkuselkää karikkojen ja saarien joukossa, sade oli alkanut uudestaan ja tuuli jatkui entistä kovempana. Ja sitten piti vaihtaa suuntaa ja alkaa luovia kohti marinaa.

Poul-kapteeni käski luffata eli kääntää kokka kohti tuulta, ylähangan puolelle siis, eli luuvarttiin, niin kuin näissä tapauksissa on tavallista, jotta vene saataisiin käännettyä turvallisesti ja kunnialla tuulensilmän kautta toiselle halssille.

Perämies-Predrag käänsi tottelevasti venettä, mutta väärään suuntaa, myötätuulen puolelle eli alahankaan, aloittaen vahingossa ämmänkäännöksen (anteeksi kaikki Arvoisat Naislukijat tätä seksististä merikieltä) eli jiipin, joka on aina kovassa tuulessa vaarallinen temppu. Molempien purjeiden skuutit piti irrottaa (huom. minä en ollut kiinni kummassakaan skuutissa, Poul piti isonpurjeen skuuttia kädessään ja Maryllä oli etupurjeen, genoan tai suomalaisittain ja ruotsalaisittain ”jennin” skuutti). Mary tempaisi skuuttiaan ylöspäin saamatta sitä irti lukosta ja siirtyi nopeasti toiselle laidalle, joka vielä viisti lähellä merenpintaa. Jennin skuutti ei irronnut lukonleuoista ja lisäksi Mary asetti hyvin muodostuneen mutta isohkon ahterinsa (pysytään näissä meritermeissä) isonpurjeen skuuttilukon päälle estäen tehokkaasti senkin irtoamisen skuuttilukosta.

Kapteeni-Poul huusi hätäisiä käskyjä englanniksi ja kirosi tanskaksi, kukaan ei oikein ymmärtänyt kumpiakaan huutoja, vaikka äänensävystä pääteltiin, että hätä oli lähes käsillä ja paniikki alkoi siirtyä miehistön ajatusten syvyyksistä kohti tietoisempia mielen tasoja. Lopulta perämies-Predrag kuitenkin tajusi käännösvirheensä ja yritti ohjata keulaa kohti tuulta. Mutta vauhti ei riittänyt, kuin avuttomaan luffaamiseen, purjeiden vetoenergia siirtyi vauhdinpidosta veneen kallistuspuuhaan. Vene tilttasi enemmän ja enemmän ja lopulta paapuurin (alahangan) laita, jolla Mary jo siis istui pakokauhuisena, alkoi hörppiä vettä. Sitten edelleen skuutatun ja tuulessa pullistuvan jennin alaliikki joutui aaltojen alle ja alkoi täyttyä vedellä. Lopulta maston huippu osui veteen ja veneemme lossasi gastinsa aaltojen joukkoon. Kiinteä ja liikkuva takila painuivat mastoineen hitaasti näkymättömiin skönen vihaisenvihreisiin sisuksiin.

Itse rimpuilin styyrpuurin vanteissa. Yritin vetää lämpimästi, muodikkaan monin vaatekerroin puettua, mutta nyt sateesta raskasta, ruhoani laidan yli liukkaan pohjan päälle, mutta ei onnistunut, ja painuin lopulta muun gastin joukkoon Pohjanmeren viileisiin ja suolaisiin aaltoihin, jotka olivat pari astetta ilmaa lämpimämpiä, joten alussa siellä tuntui oikeastaan kuin olisi linnunmaitoon laskeutunut. Tosin en ole aivan varma tästä vertauksesta, en nimittäin tiedä, onko linnunmaito lämmintä vai onko mahdollisesti kylmää.

Tällaisissa havereissa, joissa on aikaa antaa ajatustensa askarrella, ei oikein tahdo uskoa mitä on tapahtumassa. Sitä ajattelee avuttomasti, että kölivenehän ei kaadu ja että kohta se marinanpitäjän mainostama, painava köli alkaa purra ja meressä makaava masto ja veden alle hävinneet purjeet kääntyvät taas kohti synkänharmaita taivaita ja kaikki on niin kuin aikaisemmin. Mutta näin ei käynyt.

Veden varassa Mary vaati, että jossakin kuivassa lokerossa turvassa ollut Pradan laukku, jonka sisällä oli hänen ”koko omaisuutensa”, on pelastettava, kävi miten kävi. Ja pidettävä kuivana. Naisen sana on tietysti viisaan herrasmiehen laki, joten pidin kastunutta laukkua vasemman käden varassa irti vedestä ja roikuin oikean käden sormien ensimmäisellä nivelellä jossakin listassa, joka tunki pari senttiä ulos veneen muuten täysin sileästä pohjasta.

Meillä kaikilla oli jotenkin yht'äkkiä liian pieniltä tuntuvat pelastusliivit päällä. Minulla oli tuulta pitävä pusero liivin alla, sitten vettä ahnaasti imevä huppari, jonkalaista englantilaiset kutsuvat sanalla ”fleece”, sen alla kauluspaita, rintataskussa muutama kymppi euroja, ja alimpana ihokas, molemmat paidat Calvin Kleinin tekoa. Jalassa oli pari Levi’n 501-farkkuja ja tietysti lenkkitossut eikä nauhattomia purjehduskenkiä, jotka puoliso oli pakannut mukaan ja olivat nyt auton takaosassa kuivassa lentolaukussa. Veden alla, puseron vetoketjutaskussa olivat tietysti kamera ja kännykkä ynnä auton elektroninen avain.

Yli puoli tuntia kului kuin siivillä kylmähkössä vedessä. Lokkiparvi irvaili vahingoniloisesti yläpuolella.

Ohi purjehti veneitä, jotka hädin tuskin pysyivät itse pystyssä. Muita ei näkynyt ja mieleen alkoi hiipiä jonkinlaista epäilyksen tuntua, vaikka lennokkaat mereen, Pradaan ja purjehdukseen liittyvät kokkapuheet vielä sinkoilivat veden pinnalla näkyvien päiden välillä kuin vilkkaasti liikkuva, näkymätön rantapallo.

Ylösnostettu vasen käteni, jossa oli siis se Pradan täyteenahdettu käsilaukku, alkoi hitaasti puutua tunnottomaksi. Samoin varpaat puristavissa lenkkareissa. ”Fleece” ei enää imenyt pisaraakaan uutta vettä ja painoi monta lisäkiloa, tuulenpitävän takin taskut olivat täynnä vettä, samoin vuoren ja pintamateriaalin välinen tila, jossa normaalisti oli vain ohut lämpöä eristävä kerros jotakin keinokuituista ”villaa”. Farkut imeytyivät kiinni takapuoleen, reisiin ja pohkeisiin. Ja alushousut nipistelivät kiukkuisesti vasenta kivespussia. Paisuneet, vedentäyttämät kengät houkuttelivat kehoa kohti parin sylen syvyydessä olevaa pohjaa.

Sitten näkyi pelastuslaiva, näytti jotenkin pienehköltä hinaajalta. Ensin se liikkui hitaasti kauempana parin saaren takana, hävisi hetkeksi ja tuli taas näkyviin ja käänsi kokkansa tarmokkaasti kohti haveripaikkaa. Ruskeaksi korventuneet nuori mies ja vielä nuorempi nainen näyttivät olevan miehistönä; opiskelijoita ehkä, ansaitsemassa kesälomapalkkaansa. He parkkeerasivat laivansa parinkymmenen metrin päähän vastatuulen puolelle, ihmettelivät aikansa siinä, huutelivat jotakin hollanniksi ja kiersivät lopulta toiselle puolelle venettä.

”Heitä köysi”, huusimme me vedessä liukenevat omia neuvojamme. Köysi heitettiin ja Predrag nappasi sen lapiokäsiinsä. Jostakin syystä laiva lähti taas eteenpäin. Predrag piti köydestä kiinni ja halkoi hetken aallokkoa komealla slaavilaisella nenällään.

”Päästä irti, päästä irti”, neuvoimme me muut huutamalla hänen peräänsä. Predrag päästi irti ja ui kömpelösti vastatuuleen takaisin kaatuneelle veneelle. Pelastuslaiva kiersi suurehkon lenkin ja lähestyi lopulta varovasti sivutuulen puolelta, heitti köyden uudestaan ja nuori pelastusnainen laski lyhyet pelastusrappuset alas veteen laivan styyrpuurin puoleiselle lanteelle. Sidoimme köyden tyylikkäillä merimiessolmuilla maston juureen, vedimme itsemme köyden avulla pelastuslaivan kyljelle ja nousimme vaivalloisesti lyhyitä portaita laivan peräkannelle, jossa oikein kauniilta näyttävä pelastusnainen tervehti ensin hollanniksi sitten englanniksi.

”Mistäs te olette?”

”Irlannista, Makedoniasta, Tanskasta ja Suomesta.”

”Olettekos tavanneet internetillä?”

”Ei kun toimistossa Brysselissä.”

”Minäpä keitän kaakaot”, lupasi iloisesti neon-valkeilla hampailla hymyilevä pelastusnainen ja sipsutteli sirosti ohjaushyttiin.

Laiva lähti varovasti liikkeelle, köysi kiristyi ja heti kun veneemme sai vähän vauhtia, masto pullahti ylös vedestä. Purjeet olivat valmiiksia skuutattuina sopivalle halssille ja vene hypähti iloiseen vauhtiin. Saimme ohjattua sen köydestä laivan perään kiinni. Poul ja minä hyppäsimme veneeseen, laskimme purjeet alas ja ohjailimme venettä laivan perässä takaisin kotimarinaan. Mary ja Predrag nauttivat pelastuslaivassa kaakaota ja sieltä kuului kohta ärsyttävän iloinen naisennauru laivan peräaallolla nyökyttelevään purjeveneeseen saakka.

Autolla tyhjensin taskuni. Kamera, puhelin ja avaimet olivat tietysti sököt. Uudet avaimet oli haettava 150 kilometrin päästä Brysselistä. Mekaaninen avain toimi niin, että sain autosta ennen lähtöä kuivat vaatteet päälleni ja lämpimät purjehduskengät jalkaani. Auton varashälytin jäi uikuttamaan alakuloisesti marinan rantaan.

Mutta se oli kyllä häveliäästi hiljaa, kun tulin viiden tunnin kuluttua takaisin. Kello oli puoli kymmenen illalla ja minulla oli paljon kylmempi kuin iltapäivällä veden varassa. Tosin hypotermia ei enää uhannut. Ajoin hotelliin ja päivän kunniaksi otin Badhotelin baarissa muutaman tuiman Oban-viskipaukun (tehty vuodesta 1794 saakka) – ilman jäitä tietysti. Lämmittivätkin oikein mukavasti mahanpohjaa, ja maistuivat tutusti hienostuneen savuisilta niin kuin 17-vuotiaan yksimaltaisen viskin tuleekin maistua merenkyntäjän suussa.

Elämä oli oikeastaan muutenkin aika coolin tuntuista, joten polttelin kotoa auton avainten kanssa mukaan nappaamani Monte Christo-sikaarin numero 4, jonka pulleat savut hyväilivät oikein hellästi suolaveden herkistämiä poskia.

Ossip Zadkine: De Poeet

Kuva: Hanhensulka ©2007

Kesäkuun alussa virtuaaliystävä Tuima (Tuumailua-blogin kirjaaja) ehdotti, että kuvaisimme lempipatsaitamme ja julkaisisimme kuvat blogeissa. En pääse lempipatsaitani kuvailemaan tähän hätään, mutta päätin ottaa kuvia joistakin, jotka sattuvat kutittamaan silmää.

Ensimmäiseksi sattui viime sunnuntaina tuo yllä oleva patsas belgialaisen Knokken rantakaupungin taiteilijoiden joka sunnuntai kaupattavine tauluineen miehittämällä Albertplein-torilla.

Patsaan on muotoillut valkovenäläis-juutalainen kuvanveistäjä Ossip Zadkine (1890-1967) ja se on paljastettu vuonna 1956. Patsaan nimi on De Poeet, eli suomeksi tietysti Runoilija. Zadkine "veisti" kubistista taidetta - niin kuin kuvasta ehkä näkyykin.

Sanottakoon vielä, että kuvassa näkyvät henkilöt eivät liity Hanhensulan sukuun, vaan ovat täysin viattomia sivullisia (huolimatta tuon farkkupuseromiehen selvästi suomalaisenoloisesta habituksesta).

Yliluutnantti Häkämies ja Afganistanin aseistaminen

Kuva YLE: puolustusministeri J. Häkämies aavikkosoturina aseidensa vieressä Afganistanissa

Suomen hallituksen virallinen uutiskanava, YLE, näyttää muutama päivä sitten tiedottaneen hallituksen puolustusministerin, jotenkin hämärästi Outsiderin Pekka Lipposta muistuttavan yliluutnantti Jyri Häkämiehen Afganistanin matkasta.

No, tiedän kyllä, että Suomi on sotaa käyvä maa, onhan suomalaisia joukkoja samanaikaisesti monillakin sotatantereilla. Erityisesti Afganistanissa USA:n ja NATO:n joukkojen tukena, mikä on tietysti täysin OK ja laillista kansainvälisen sotalain pykälien mukaan, muutenhan meidän joukkojamme ei siellä olisi.

YLE:n uutisen koristeena oli oikein kuvakin Häkämiehen jämäkästä katais-kokoomuslaisesta olemuksesta. Puolustusministeri oli siis keikaillut Afganistanissa nykyaikaisen korpisoturin aavikkosodankäyntiin somasti koristelluissa asusteissa.

Rivien välissä YLE:n uutinen tähdensi sitä, että puolustusministeri on sotilas (lienee tosin reserviläinen ja pantu kansanvaltaisessa vastuussa ja nimenomaan siviilinä pakottamaan asevoimia rauhanomaiselle tielle) mainitsemalla tämän sotilasarvon, joka siis on, kuten sanottua, yliluutnantti.

Olisiko edes mahdollista, että sotilasarvon mainitseminen oli YLE:n nimettömältä toimittajalta salaista sarkasmia tai jopa ironiaa tai ehkä suomalaisilta yleensä onnistumatonta poliittista satiiria?

Kuva CNN: ylipäällikkö-presidentti George W. Bush saapuu kertomaan voittoisasta Irakin sodasta (2003) USS Abraham Lincolnin miehistölle

Ehkä Häkämies oli saanut kokoomuksen veret seisauttavasta vaalivoitosta häkää suoniinsa siinä määrin, että ajatteli olevansa samoilla asioilla kuin presidentti George W. Bush muutama vuosi sitten julistaessaan Irakin sodan voitetuksi amerikkalaisen, juuri sodasta palaavan lentotukialuksen, atomivoimalla käyvän Nimitz-luokan USS Abraham Lincoln'in kannella oikeassa hävittäjälentäjän asussa. Amerikkalaiset taitavat muuten kutsua Bushin usein sotilaspuheidensa aikana käyttämää puseroa osuvasti ”bomber-jacket’iksi”, eli pommittajapuseroksi.

En tiedä mitä afgaani-isännät oman puolustusministerimme asusta ajattelivat. Itselleni hänen esiintymisestään tuli lähinnä huvittuneen myötätunnon oksennuksenmaku suuhun. Uskoisin myös, asiasta mitään tietämättä, että Afganistanin sotaa kommentoivat kirjeenvaihtajakonkarit olivat vähintään yllättyneitä, ehkä jopa huvittuneen vinon hymyn verran, pienen Suomen jämerän puolustusministerin militaristisesta kekkaloinnista, ennen kuin jättivät kirjoittamatta tästä merkittävästä valtiovierailusta sanaakaan.

Sota-asunsa kiihottamana Häkämies oli lisäksi luvannut puhua ylipäällikölleen, rauhanpuolustaja-Tarjalle, sen puolesta, että Suomi lähettäisi 100,000 monien varusmiesikäluokkien hellästi hoivaamaa ja rankasti kiroamaa kalashnikovia tälle sota-alueelle, jossa ilmeisesti onkin kalashnikoveista jo kova pula.

Afganistanissa näitä aseita ei liene edes kolmea tai neljää jokaista asukasta kohden, joten presidentti Hamid Karzain toive 100,000 lisäaseesta on täysin ymmärrettävä.

Kas kun puolustusministeri ei saman tien luvannut koppakaupalla maamiinoja kalashnikovien kyytipojiksi; oltaisiin päästy niistäkin helposti eroon. Tai ehkä puolustusministeri arvelee miinoja vielä tarvittavan Karjalan rajalle katkomaan rajan yli yrittävien karjalaistyttöjen ja –poikien koipia lyhyemmiksi: karjalaisethan ovat tunnetusti aivan liian kookasta, pitkä- ja hoikkasääristä kansaa.

Samalla Häkä-Jyri moitti edeltäjiään, seksikkään ja julkikiimaisen pääministeri Matti Vanhasen aikaisempaa hallitusta, siitä, että näiden kielteinen päätös vajaa vuosi sitten samassa kalasnikov-asiassa oli poliittinen eikä näin ollen perustunut kansainväliseen lakiin (joka, tietysti Afganistania mitenkään koskematta, erityisesti kieltää aseiden viennin sotaakäyviin maihin tai maihin, joissa niitä käytettäisiin kansanmurhaan tai sen sellaiseen; Afganistanissa tavalliset yksittäiset, yksilöönkohdistuvat ja yhdellä kalashnikovilla tehdyt murhat eivät ole kansainvälisellä lailla erityisen kiellettyjä).

Ent. ulkoministeri Erkki Tuomioja näyttää sanoneen julkisuudessa, että hän on selvitellyt häkäpäiselle ja harkintakyvyttömälle puolustusministerille kielteisen päätöksen laillisia ja ulkopoliittisia perusteita. Ehkä nämä perustelut eivät olleet tarpeeksi sotaisia yliluutnantille, tervettä järkeä ei tietysti maastopukuisella yliluutnantilla voida edes olettaa olevan.

Toivottavasti presidentti-Tarja lukee ylipäällikkönä puolustusministerilleen lakia niin kuin se tulisi lukea. Ja kertoo tälle lisäksi minkälainen siviilipuolustusministerin edustusasun tulisi olla virallisilla vierailuilla sotaakäyviin maihin.