Lastu unimeressä

Kuva: Pipari Sutra, Edward Jaye, suom. Ritva Holmström, Sitruuna Kustannus, 2007

Alla pikkupätkä Beatleseiltä, Lennon/McCartneyn kappaleesta Carry That Weight, albumilta Abbey Road:

"…
Boy, you're gonna carry that weight
Carry that weight a long time
Boy, you're gonna carry that weight
Carry that weight a long time"

Ajan myötä blogin hätäisesti vetäistyt lastut muodostavat kartan maisemasta, jossa lastunikkarin mieli on harhaillut, pysähdellyt sattumalta milloin mihinkin kohtaan, kyykähtänyt siihen hetkeksi tai nostanut takajalkaa ja tirskauttanut merkkinsä niin kuin koira, ja jolkuttanut sitten eteenpäin taakseen vilkaisematta. On pysähdelty korkeille kliseekukkuloille, mutavellilätäköihin, kompastuttaviin kivikkoihin ja imaiseviin lettoihin. Ja usein aivan tavalliseen paikkaan, keskelle sanaruohikkoa, jossa ei ole maamerkkejä eikä muutakaan erikoista, ja josta ei ole edes noussut tomua, jota joku olisi voinut osoittaa sormellaan.

Lastu on kai proosaa. Tai ehkä se on jotakin toistaiseksi täsmentämätöntä kirjoituslajia proosan, puheen ja päiväkirjamerkinnän väliltä.

Joskus joku antanee sille tarkan kirjallistieteellisen määritelmän, mutta se joku ei ole tavallinen lastunikkari, jokapaikan höylä. Siihen tarvitaan teräväkärkisen analyyttisiä kirjallisuusaivoja, kirjallisuuden tutkijaa, praktikumveteraania tai oikein asemoitunutta dispositiojyrää. Eikä sellaisia veistelijöitä, jotka luovat sanamaiseman kaaosta.

Lastun kirjoittaminen on muistimereensä sukeltamista.

Veijo Meri on sanonut:

"Proosan kirjoittaminen on järkeistämistä, siinä lisää lujuutta kaikkeen, itseensä ja ympäristöön. Runon kirjoittaminen on ohentamista ja keventämistä. Se on jotenkin kuin sukeltamista… niin kuin maailma ja elämä olisi jokin neste, jossa kelluu." (lähde edu.fi)

Järkeistämisestä ja lujuudesta en ole aivan samaa mieltä Meren kanssa, vaikka hän onkin ikoni ja tuntee jopa sanojen synnyt. Sanathan saattavat rikkoa tai tehdä hauraaksi sellaista, mikä oli aikaisemmin särötöntä ja vuorenvarmaa. Mutta tuon sukeltamisen ymmärrän hyvin, nesteessähän tässä kellutaan, muistimeressä. Niin kuin Marcel Proust kadonneessa ajassaan.

Itselleni ei Proustin Madeleine-keksi aiheuttaisi muistivirtojen aukeamista. Sen sijaan huokuttelevasti tuoksuva pipari , aluksi torjuvan taipumattomana, sitten teehen hellästi kastettuna ja kostuneena sopivan pehmeäksi tekee sen helposti. Eikä se ole ainoa laukaisija.

Muisti toimii kuin migreeni, tarvitaan vain sopivalta maistuva liipaisin ja sulut kellahtavat selälleen, näkökenttä terävöityy tai hämärtyy, laajenee tai supistuu. Muistimeri aukeaa aurana edessä, eikä tarvitse kuin heittäytyä sen sahateräisille väriaalloille – ja kellua tai sukeltaa.

Ranskankielessä on sana ” dériveur”, joka tarkoittaa vaeltelijaa, ajelehtijaa.

Proust on kaikkein kuuluisin muistimaiseman ”dériveur”. Hän muisti, unohti ja muisti uudestaan. Antonio Damasio on kutsunut mielen jatkuvaa ajelehtimista aivojen elokuvaksi, jonka lähteenä on muisti. Se ei pääty koskaan, sitä ei voi sulkea edes yöksi. Muisti valehtelee, värittää ja kertoo joskus totta. Lastuun nipistyy aikaansidottu näyte, faktoidi.

Vain fiktion kirjoittaja kertoo aina totuuden. Hänhän on totuuden luoja.

"Minä" ajelehtii kuviensa meressä ja koskettaa, sukeltaa syvemmälle ja tarttuu sellaisiin kuviin, jotka sattuvat pyörähtämään muita lähemmäksi. Ne hipaisevat muita kuvia ja ne taas toisia, ketjuuntuvat, haarautuvat ja palaavat alkuun tai haihtuvat haaveina. Ja jotkut muistot painavat ja haisevat kuin pohjalieju. Ja "minä" muuttuu siitä mitä näkee ja koskettaa.

Unikuvaa katselee apokryfinen ”minä”: prosaisti, runoilija, ihmettelijä, lastuntekijä. Syntyy lastu – kuin uni, totuuden ja valheen antinomia.

Universumin tomuja

John Milton, Paradise Lost (wikipedian mukaan):

… which thus must ever fight,
Unless the Almighty Maker them ordain
His dark materials to create more Worlds,
Into this wilde Abyss the wary fiend
Stood on the brink of Hell and looked a while...

Luin viikon vaihteessa Mail on Sunday –lehteä, jossa oli koululaisten hassuja vastauksia koekysymyksiin. Yksi vastaus kertoi John Miltonista tähän tapaan:

”Milton meni naimisiin ja kirjoitti Kadotetun paratiisin. Sitten hänen vaimonsa kuoli ja hän kirjoitti Takaisin saadun Paratiisin.”

Miltonin Kadotettu paratiisi on kertomus Jumalasta ja Hänen suhteestaan luomaansa maailmaan, hyvyydestä ja pahuudesta, ja kapinasta auktoriteettia vastaan ja sen seurauksista. Enkeli Lucifer (Saatana) nousee kapinaan Pääenkeli Jumalaa vastaan ja joutuu pois Taivaasta. Hän menee Paratiisiin ja houkuttelee Aatamin ja Eevankin kapinaan. Nämä joutuvat pois Paratiisista, mutta – ihmisen kannalta merkitsevästi – löytävät toisensa ihmisinä, miehenä ja naisena. Eli Milton esittää kehityskertomuksen, jolla on modernisti sekä huono että hyvä loppu lukijan oman harkinnan mukaan.

Milton kirjoitti ajassa, jossa Thomas More oli jo kirjoittanut Utopiansa ja mestattu, uskonpuhdistus oli jo saanut jalansijan, Henrik VIII oli kähminyt katolisen kirkon omaisuuden itselleen ja nuoleskelijoilleen, englantilaiset olivat nousseet Cromwellin johtamaan kapinaan rojalistisen hallitusvallan auktoriteettia vastaan ja mestanneet kuninkaansa, Kaarle I:n, ja perustaneet tasavallan, josta tosin tuli painostavan hirmuvaltainen yleiseen vallankumousten tapaan ja siksi myös hyvin lyhytaikainen. Milton oli jo kirjoitusaikana sokea ja saneli tarinansa tyttärelleen, mutta sillä ei ole muuta merkitystä kuin se, että tytär on näin saattanut päästä vaikuttamaan lopulliseen versioon.

Fiktiossa, niin kuin muussakin kirjallisuudessa tiedekirjat mukaan lukien, tarinaniskijä istuu alas, alkaa naputtaa näppäimistöään ja luo maailman, täyttää sen olennoilla, määrittää vallitsevat luonnonlait, syy-ja-seuraus-suhteet, myytit ja kertoo tarinan, joka tapahtuu juuri siinä maailmassa eikä missään muussa.

Kaikki kirjailijat luovat oman maailmansa, toiset ovat erottamattomasti samannäköisiä kuin se missä itse kukin elää. Tämä ei ehkä eroa mitenkään merkittävästi siitä, miten me itse luomme maailmamme, elämämme ja itsemme siinä ja muutkin oliot. Meidän oma maailmamme muodostuu narratiivista, jossa olemme itse päähenkilöinä, ja jossa on iloa tai ilottomuutta, onnea tai onnettomuutta, myyttejä, lakeja, syitä ja seurauksia. Joidenkin maailma on pannukakku, joidenkin toisten maailmassa maa on maailman napa, ja taas toisilla se on vain merkityksetön hiukkanen universumin tomua kylmän ja valottoman tyhjyyden seassa.

Kaikissa tarinoissa olennoilla, ainakin ihmisillä on sielu (paitsi ehkä sieluttomilla ihmisillä, mutta toisaalta heidän sielunsa saattaa vain olla ”sieluton” ja silti olemassa). He syntyvät, elävät ja kuolevat – ja saattavat jopa kummitella jälkeenpäin tai ainakin ”elävät” haamuina niin kuin Paasilinnan sielukas toimittaja Herranen ajassa.

Kuva: Lyra tukevasti Panserbjørne Iofur Raknison'in selässä

Philip Pullman luo kokonaisen sarjan maailmoja kirjasarjassaan Universumin tomu. Kirjan pääteemaksi voisi ehkä sanoa Jumalan ja maailman välistä suhdetta, mutta se saattaa laittaa uskonnollisen tavoitteen liiaksi etualalle. Kuten kirjailija on monissa haastatteluissaan sanonut, hän tuntee itsensä tarinankertojaksi, uskonto on vain kulissi eikä kirjan tarkoitus. Hän sanoo antavansa ajatuspalikoita lukijoilleen ja antaa lukijoidensa itse päättää, mitä mieltä asioista ovat. Hänen mukaansa kirjailijan pitää luottaa lukijaansa.

Muuten kirjasarjan suomalainen nimi on taas yksi esimerkki siitä miten epämääräisesti jotkut kirjojen nimet tulevat käännetyiksi. Pullmanin kirjasarja on alkuperäiseltä nimeltään His Dark Materials. Se ei ole pelkästään jylhän kaunis vaan viittaa siihen, mistä sarjassa on kysymys. Liikutaan perimmäisissä asioissa. Nimi on viittaus John Miltonin Kadotettuun Paratiisiin, jonka jostakin säkeestä (kts. lastun alussa) se on lainattu, niin kuin on lainattu raameja ja aiheita koko tarinalle, joita kirjasarjan kolmessa osassa kehitellään eteenpäin. Tosin ”tomu” suomalaisessa nimessä on myös jotenkin raamatullisen oloinen, joten ei kai se täysin väärinkään voi olla.

Nimi viittaa myös nykyaikaiseen tieteeseen, jonka yhtenä kutkuttavana kysymyksenä on näkyvän ja näkymättömän aineen olemassaolo, aineen olemassaolon koko perusta itse asiassa, ja ihmisen interaktiot sen kanssa (näkeminenkin on vain interaktiota). Nimi viitannee myös maailmankaikkeuden syntyselityksiin ja puoltaa ehkä jatkuvaa maailman luomisen teoriaa äkkinäisen Big Bang-luomisen sijasta.

Sarjan nimi ei tarkoita pelkästään pimeää ainetta vaan myös pimeitä ajatuksia.

Pullmanin luomien hyvien olentojen, moraalisääntöihin sidottujen ihmisten, näiden demonien, puhuvien eläinten ja noitien, vastavoimana on poliittista valtaa pitävä, paha, kirkko dogmaattisine oppirakenteineen, palvelijoineen ja salaisine agentteineen. Kirkkoa nimitetään Magisteriumiksi, jonka palvonnan kohde ei välttämättä ole Jumala vaan olio, jota voisi hyvin kutsua suomeksi vaikka nimellä Kaikkivalta. Tällä Kaikkivallalla on oikea nimi, jota ei varmuudella tiedetä, mutta häntä kutustaan joskus El’iksi (Lähi-Idän pakanajumala, josta Allah on muodostunut) tai Adonai’ksi (yksi juutalaisten antama nimi nimettömälle Jumalalleen), joskus taas englanniksi nimellä The Authority. Magisteriumin palvoma kaikkivaltias henki ei kuitenkaan ole Kaikkivaltias, hän ei ole luonut maailmaa, hän on enkeli vaikkakin voimakkain enkeleistä, niin kuin John Miltonin Saatana-enkelin vastustaja. Kaikkivallan taakse jäänee tilaa luojajumalalle, kreikkalaisten Demiurgin tavoin.

Kirja on suunnattu ennen kaikkea institutionaalista vallan väärinkäyttöä vastaan, ja vallan edustajana tarinassa on oman kristillisen kirkkomme näköinen valtalaitos.

Kirjailija Pullman saattaa olla, niin kuin Newsweekin Donna Freitas kutsuu häntä, ”vastahakoinen teologi”. Pullman sanoo kristillisen Third Way –lehden haastattelussa, että ”I don’t know whether I’m atheist or agnostic. I’m both depending where the standpoint is”. Eli että en tiedä olenko ateisti vai agnostikko, riippuu näkökulmasta.

Mainitsen tässä vain ohimennen, että Pullman on kirjoittanut sarjansa myös C.S Lewisin Narnia-sarjan vastaväitteeksi. Narnia-kirjathan ovat peittelemätöntä uskonnollista propagandaa kätkettynä lastenkirjan kaapuun. Kirjoissa on lisäksi rasismia ja misogyniaa heijastumisina kirjoittajan omista uskonnollisperäisistä ennakkoluuloista. Newsweekin haastattelussa Pullman onkin sanonut halveksivansa Narnia-sarjaa.

Kuten on arvattavissa, kirkkokansa on noussut Pullmanin kirjasarjasta takajaloilleen, tuominnut sen ateistiseksi propagandaksi ja kehottanut kaikkia sokeasti uskovia pidättäytymään kirjan lukemisesta, etteivät saastuttaisi neitseellisiä mieliään. Ja sama kehotus pätee sarjan ensimmäisestä kirjasta tehtyyn elokuvaan The Golden Compass, jonka ensi-ilta oli eilen (28.11.2007) Lontoossa. Ohjaaja on Chris Weitz.

Katolisen liigan presidentti Bill Donahue on sanonut kirjaa ”kutsuksi lapsille tulla ateisteiksi”. Pullman sanoo Newsweekissä Donahuesta näin: "Oh, it causes me to shake my head with sorrow that such nitwits could be loose in the world." Eli jotenkin, että ”tällaisen älykääpiön päästäminen vapaaksi maailmalle panee hänet (Pullmanin siis) pudistamaan päätänsä”.

Kauniiden suomalaisnoita-akkojen, kuten noitakuningatar Serafina Pekkalan ja hänen miespuolisen hanhi-side-kick’insä Kaisan lisäksi, Pullmanin tarinan mielenkiintoisin aihe on ”ihmisen” kolmijako itseensä eli minään, sieluunsa ja haamuunsa, jotka muodostavat ”ihmisen” kokonaisuuden.

Suomalaisugrilaisessa mytologiassa ihminen oli myös usein jaettu kolmeen osaan nimeltä itse, sielu eli löyly ja henki, joilla kaikilla oli oma tarkka tehtävänsä ja niistä joku voi liikkua ruumiin ulkopuolella jo elämän aikana: etsiä riistaa, matkata tilapäisesti Tuonelaan, eli pitkienkin matkojen päähän, jne. Meidän mytologiassamme tunnetaan myös olento nimeltä ”lievo” tai ”lieve” (sama kuin saamelaisshamaanien ”vuokko”). Lieve on ihmisen auttaja, vartija, hyvähaltija, vähän niin kuin kristilliseltä puolella esiintyvä suojelusenkeli. En voi tätä tietenkään varmuudella sanoa, mutta epäilen, että esimerkiksi iltarukouksissa ei niinkään yritetä puhutella vierasta, ankaraa ja kaukaista ”Jumalaa” vaan manataan huolestuneena tätä ”lievoa” tai ”suojelusenkeliä” valveille vahtimaan ”itsen” yöllisiä unia.

Sielu on Pullmanin kirjassa kuvattu kovin elegantisti jokaisen ihmisen mukana kulkevalla eläinhahmoisella demoonilla. Englantilaisessa tekstissä tätä kutsutaan nimellä ”daemon”. Demonista, joka kai yleensä käsitetään pahaksi hengeksi, eroavasti ”daemon” on siis ihmisen sielu, hänen henkisten ominaisuuksiensa heijastuma, syvin itsensä.

Tietokonemaailmassa, erityisesti Unix-koneiden yhteydessä, ”daemon” on käyttöjärjestelmässä istuva ohjelmanpätkä, joka ”kuuntelee” pääohjelmaa lukemalla jonkun rekisterin tietoja ja suorittamalla ennalta määrätyn tehtävän. Epäilenpä, että Pullman on saanut nimen ”daemoneilleen” tietokonenörteiltä.

Kirjan päähenkilön, Lyra Belacquan, daemon on nimeltään Pantaleimon. Koska Lyra on vielä lapsi, hänen daemon-sielunsa voi muuttaa muotoaan mielialan mukaan. Aikuisilla, niin kuin hyvin tiedämme, sielu on ottanut pysyvästi tietynlaiseksi jähmettyneen muodon, ja sitä on vaikea tai mahdoton muuksi muuttaa.

Nautin kirjojen lukemisesta kovasti, tosin niiden lukemisesta on jo jonkin aikaa – kirjat ovat nyt muuttokontissa Antwerpenin satamassa. Odotan innolla pääsyä elokuviin, tosin en taida viitsiä mennä heti ensimmäisten päivien aikana. Sitä tungosta ja jonottamista ei pirullakaan kestä. Daemonini erityisesti kärsisi suurista joukoista, ja suurista joukkoliikkeistäkin itse asiassa ja ehdottomista totuuksista. Mutta se on jo toinen juttu.

Tunnustan uskovani, että nautin filmistä vähintään yhtä paljon kuin kirjoista, ja uskon lisäksi, että tämä Catholic Leaguen arvio on oikeaan osuva, vaikka se tulee innokkailta ajatuspoliiseilta:

“…if unsuspecting Christian parents take their children to see the movie, they may very well find it engaging…”

Filmin fanien kokoontumispaikka on nimeltään Bridge to the Stars.

Arabiannoksista

Farzad: Ecce Homo

Otsikko yrittää puhua teksteistä, joita käännetään arabiaksi eikä suinkaan annoksesta arabeja, niin verenhimoiseksi en sentään vielä ole tullut – varsinkin koska olen kasvissyöjä, minkä olen ehkä maininnut jossakin aikaisemmassakin yhteydessä. Yritin sovitella otsikkoon sanaa ”arabinnoksista”, mutta eihän tämä MS Wordin suomenkielen sanakirja tuota ymmärtänyt, sen sijaan ”arabiannoksista” kelpasi ilman mukinoita.

Mutta ei nyt pitänyt syömisestä puhua vaan kirjallisuudesta ja sen kääntämisestä abrabiaksi.

Nimittäin joitakin aamuja sitten lukemastani The Independent –sanomalehdestä (Two cultures, one language: Arabic translation of great works aims to bridge divide, 22.11.2007) annoin kertoa itselleni, että Espanjaksi käännetään enemmän kirjallisuutta vuosittain (noin 10,000 nimikettä) kuin arabiaksi on käännetty viimeisten 1000 vuoden aikana. Tieto on jostakin YK:n raportista vuodelta 2003, ja sitä on varmasti siteerattu monissa muissakin blogeissa ennen tätä.

Tieto onkin hätkähdyttävän mielenkiintoinen, ja sen voisi kuvitella selittävän monia nykyhetken ongelmia (tietenkään unohtamatta meidän länsimaiden politiikan puutteita ja puheita kulttuurien välisestä sodasta ja uudesta ristiretkestä ja sen sellaisesta soopasta).

Joku ilkeämielinen voisi sanoa, että arabialainen, tai pitäisi kai sanoa islamilainen, ajanlasku ei sitten olekaan väärässä, kulttuurin saralla koko islamilainen maailma on vielä jossakin 1420-luvulla. Mutta eihän niin saa sanoa.

Tosin yksi vanha tuttavani, joka on yhtä merkittävästi muslimi kuin minä luterilainen, ja joka ei ole ilkeämielinen vaan huolestunut, Pakistan International Airlines’in entinen kippari, nyt eläkkeellä, sanoi minulle joskus neljännesvuosisata sitten, kun nautimme sidiqi’ä (arabiaksi ”ystävä” vaikka onkin moneen kertaan kirkastettua pirtua) Arabian kuun kumotuksessa, että (länsimaisen kalenterin mukaan) 1300-luvulla alkanut paikalleen juuttuminen tuhosi koko islamilaisen kulttuurin terävän kärjen vielä tästä meidän ajastammekin ehkä satoja vuosia tulevaisuuteen.

Ja kuitenkin muistettakoon, että Eurooppalainen renessanssi sai sysäyksen (vaikka en hevillä usko, että se oli ainoa syy yht’äkkiä kukkaan puhjennutta keskiajan kulttuuria kohdanneesta hyppäyksestä) juuri islamilaisesta kulttuurista suunnattomaan luovuuteensa, joka antoi meille rehevän taiteen ja tieteen, ja jonka hedelmiä – pahoja ja hyviä – nautiskelemme vielä tässkin ajassa.

Eilen luin pari uutista, jotka sopivat teemaan ja tässäkin mainittaviksi. Saudiarabialainen ministeri valitteli, sitä, että Saudi-wahhabistien sharia-tuomioistuin tuomitsi joukkoraiskatun naisen ruoskittavaksi ja vankilaan. Ja toisaalta, että Sudanin, myös wahhabilaiset, sharia-tuomarit ovat tuomitsemassa sudanilaisessa koulussa opettavan englantilaisen alakoulunopettajan 40 ruoskaniskuun, koska hänen oppilaansa nimesivät teddykarhunsa Muhammadiksi. Luokan pojista ei ehkä lienekään kuin puolet sen nimisiä.

Erityisesti suomalaisten liberaalinaisten olisi syytä visusti muistaa molemmat tuomiot tulevia poliittisia kannanottojaan varten, joilta emme tietenkään voi välttyä. Eikä ole syytäkään.

Käännetään tähän väliin suomeksi pieni pätkä Koraanista. joka sanoo (Suura 5: Pöydän suura, Al-Maaida, jae 51):

...
51. Te, jotka uskotte! Älkää lyöttäytykö juutalaisten ja kristittyjen ystäviksi, - he ovat ystäviä vain toisilleen, ja joka ottaa heidät liittolaisikseen, on yksi heistä. Jumala ei totisesti ulota johdatustaan väärämielisiin.

Tarkasti lukemalla tuosta löytää monta merkittävää ajatusta mieleensä mätysteltäväksi. Ne on lisäksi ladattu lyhyeen ja ytimekkääseen muotoon niin kuin näillä vuosisatojen takaa periytyvillä ja eonien aikana muokkautuneilla pyhillä kirjoituksilla on tapana. Raamattu ja juutalaistenkin ja hindujen pyhät kirjat ovat muokkautuneet ehkä vieläkin virtaviisaisemmiksi ja paljastavat monissa kohdissa aivan yhtä hätkähdyttäviä ajatuksia. Mutta nyt ei ole tarkoitus puhua tällaisista pyhistä kirjoituksista.

Sen sijaan pysytään historiassa ja sanotaan, että Bagdadin kalifin (kuului Abbasiidi-dynastiaan), al-Ma’mun ibn Harun’in aikana islamilla oli sunnien, islamin vapaamielisin suuntaus, hallitsema yhtenäinen valtio, joka ulottui Afganistanista Espanja eteläosiin saakka. Al Ma’mun on myös tunnettu siitä, että hän perusti ”viisauden talon”, arabiaksi Bayt al-Hikma, jonka tehtävänä oli kääntää hellenististä kirjallisuutta kreikasta arabiaksi. Se pysyi pystyssä pari vuosikymmentä ja tuhottiin kalifi al-Mutawakkil’in uskonnollisten puhdistusten aikana.

Nykyajassa Abu Dhabi on suurin seitsemästä Persianlahden etelä rannalla sijaitsevista Yhdistyneistä Arabiemiirikunnista. Abu Dhabi (arabiaksi Abu Zabi, joka suomennettuna tarkoittaa gasellin isää) on tietysti äärettömän rikas öljykauppansa vuoksi niin kuin lähes kaikki muutkin Arabian niemimaan valtiot. Sitä johtaa Hänen Korkeutensa šeikki (suomeksi ”ylhäinen herra”) Khalifa ibn Zayid ibn Sultan Al Nahyan. Tällä on puolestaan puoliveli (eri heillä on eri äiti, näillä sheikeillähän on mistä äitejä valita), kruununprinssi Mohammed ibn Zayid jne., joka on kirjallisuuden ja muunkin kulttuurin ystävä ja on aloittanut uuden kirjallisuusprojektin.

Arab News’illa toimittaja Iman Kurdi kirjoittaa kruununprinssi Mohammedin projektista ja sanoo arabimaailman kirjakaupoista seuraavasti (Translating More Books Into Arabic, Arab News, 24.11.2007):

"...Have you been in an Arabic bookshop lately? Pretty depressing landscape, isn’t it? Whether it is books written in Arabic or books translated into Arabic, there’s just not much of it about, and what there is — with some highly notable exceptions — is generally published in very poor quality, be it the quality of the language or the quality of the print and paper..."

Eli hänen mielestään arabien kirjakaupat eivät ole hääppöisiä. Pidän kovasti tästä Iman Kurdista, vaikka en ole häntä koskaan tavannut. Hän kertoo jutussaan mm. siitä, että luki joskus nuorena Sadan vuoden yksinäisyyden englanniksi ja valvoi aamuyöhön lukiessaan. (Niin kuin minäkin!) Hänen äitinsä moitti aamulla mokomaa ajantuhlausta ja käski painua rukoilemaan. (Minun äitini varotti, että silmäni menevät kieroon liiasta lukemisesta, ja käski painua ulos rukoil… tai siis leikkimään!) Mikä yhteensattumien summa! Hän voisi olla veljeni! Tai ainakin serkkuni, ja voi ollakin, mistäpä senkin tietää.

Joka tapauksessa, Iman Kurdi on iloinen kruununprinssi Mohammedin suojelemasta, Abu Dhabin Kulttuuri- ja perinneviraston projektista nimeltä KALIMA, jonka tarkoituksena on kääntää ensihätään sata länsimaisen kulttuurin perinneteosta arabiaksi.

Kirjojen joukkkoon on mahtunut mm. jiddišillä lähes koko tuotantonsa kirjoittaneen Isaac Bashevish Singerin Kootut kertomukset, juutalaissyntyisen Spinozan Etiikka, Eisensteinin Elokuvan muodosta, Montagnen Esseet, Rilken Sonetit Orfeukselle, Hobbes’in Leviatan, Truffaut’n Les Films de ma vie (elämäni elokuvat). Vuoden 1945 jälkeen julkaistut kirjat muodostavat 70 prosenttia käännettävistä nimikkeistä. Sieltä löytyy aivan uusiakin teoksia kuten Desain Menetyksen perintö.

Ehkä jossakin määrin kiinnostavaa on se, että Darwinin omia kirjoja ei listalla ole, sen sijaan sieltä löytyy Horace Freeland Judsonin The Eighth Day of Creation: Makers of the Revolution in Biology. (Judson muistetaan myös siitä, että Bob Dylan hyökkäsi häntä vastaan jossakin haastattelustaan. Hyökkäyksen kuultuaan Judson arvosteli Dylanin jotakin konserttia tähän tapaan: "That evening I went to the concert. My opinion then and now was that the music was unpleasant, the lyrics inflated, and Dylan, a self-indulgent whining show off".

Eli, että tunne on molemminpuolinen, tai jotakin sen suuntaista.

Artikkelissaan Iman Kurdi vastaa kysymykseen, miksi meidän pitäisi lukea länsimaisen kulttuurin tuotteita näin:

"...Why should we read the great works of Western civilization? For the same reasons as we should read the great works of Islamic civilization: Because being intellectually curious is the first step to enlightenment. If you only read what you already know or what you know to be from you own point of view, how will you develop any critical thinking?..."

Eli siksi, että heidän (ja sama koskee tietysti ”meitä”) valistuksensa ensimmäinen askel on älyn uteliaisuus. Ja että, jos aina luet sitä, minkä jo tunnet, miten voit koskaan kehittää kriittistä ajatteluasi. On niin hyvin sanottu, että eipä tuohon ole enää mitään muuta lisättävää.

Toivotaan kuitenkin abudhabilaiselle Bayt al-Hikma’lle pitempää ja hedelmällisempää ikää kuin al-Ma’mun ibn Harun’in perustamalle. Muuten tuo al-Ma’munin ”isä-Harun” taisi olla sama Harun al-Rašid, joka esiintyy monissa 1001 yön tarinoissa ja joka taitaa olla perusluonteeltaan iloittelija, saduissahan ei koskaan esiinnykään elostelijoita.

Mutta ne yön tarinat ovat jo aivan toisia tarinoita.

Lukijat (ehkä) pitävät pitkistä ja paksuista?

Kuva Art House: L. Frank Baum, Ihmemaa Oz, Art House, 2003, sivuja 167. Oheinen kuva ei liity tähän tekstiin muuten kuin, että kirjan sivumäärä on selvästi vähemmän kuin kymmenen parhaiten myyvän kirjan sivumäärä, keskimäärin. Muuten Ihmemaa Oz-elokuvan "maiskiset" saivat eilen tähden Hollywoodin Walk of Fame'lle. Maiskiset olivat kääpiökansaa, joita elokuvassa näytteli toistasataa lyhytkasvuista henkilöä, heistä on vielä 7 elossa juhlimassa tähteään.

Hesari ilmoitti kulttuurisivuillaan pari päivää sitten, että Kirjat ovat pidentyneet sitten 1970-luvun (2011.2007). En ensin reagoinut otsikkoon mitenkään, mutta sitten alkoi aivoissa ratista.

Ensin on parasta sanoa, että minä pidän pitkistä kirjoista. Mitä pidempi sitä parempi. Kun aloittaa oikein pitkän kirjan lukemisen (vaikkapa Sota ja rauha, tosin sitä ei kovin usein ole tullut aloitettua), sitä melkein saa lukuorkun ennen kuin ehtii edes aloittaa. Pitäisi ehkä sanoa tämä vielä painavammin: en pidä lyhyistä kirjoista! Tämä maku-ongelma estää usein jopa novellien aloittamisen. Sitä saattaa ennakkoluuloillaan tuntea, että novellin mittaisessa tekstissä ei ehdi edes lyhteiden sidoksia sipaista poikki, ja kunnon puimisen ei kuvittele edes pääsevän vauhtiin ennen kuin teksti jo loppuu.

Hyvän novellin lukeminen todistaa ennakkoluulon oikeaksi, huonon tietysti vääräksi, ja minulla on sellainen tunne, että hyviä novelleja julkaistaan paljon huonoja vähemmän, eikä kai kukaan halua olla (lähes) aina väärässä. Johtunee siitä, että ”merkittävillä kirjailijoilla” saattaa novellien kirjoittamisessa olla tavoitteena lähinnä lukijoiden rahastus; "merkittävät ajatukset" säästetään arvokkaiden romaanin kokoisten teosten sivuille. Muilta kuin ”merkittäviltä kirjailijoilta” eivät kustannusyhtiöt ehkä helposti novellikokoelmia julkaise. Mutta voin olla molemmissa ajatuksissa täysin väärässä.

Mutta tuosta Hesarin jutusta vielä, että otsikko ja juttuun oheistettu grafiikka näyttävät olevan ristiriidassa toistensa kanssa. Mikäli silmäni näkivät oikein, oli pidempiä teoksia julkaistu joskus 1990-luvun puolivälissä (taulukosta ei saa kuin viivanvälejä laskemalla selville oliko kyseessä vuosi 1994 vai 1995, enkä viitsinyt niitä ruveta laskemaan), sen jälkeen pituudet laskivat suunnilleen samalle tasolle kuin olivat silmämääräisesti arvioiden keskimäärin olleet jo ennen tuota piikkivuotta vuodesta 1980 lähtien.

Toinen tekstistä ilmenevä seikka oli, että vertailuun oli käytetty kunkin vuoden kymmenen eniten myyneen kirjan sivumääriä. Tästä tilastosta ei voi sanoa sitä eikä tätä julkaistujen kirjojen pituuksista.

Otsikko olisi voinut tekstin valossa hyvin kuulua vaikka:

Kirjojen pituuksista emme Hesarissa juuri mitään tiedä, mutta näyttää siltä, että ne vaihtelevat jonkin verran vuosittain mitattuna kymmenellä eniten myydyllä kirjalla, vaikka ovatkin selvästi laskeneet huippuvuodesta 1994 tai 1995.

Mutta sellainen otsikko ei olisi ehkä tarttunut silmään yhtä näpäkästi, vaikka olisi ehkä kuvannut paremmin kulttuuritoimituksen tiedon tasoa tärkeässä kirjojen pituuksia koskevassa asiassa.

Filosofiasta ja vähän runoutta ja muutakin jurotusta

Kuva (enpä muista mistä on lähtöisin): Gore Vidal, Creation

Minä olen aina kunnioittanut filosofeja suuresti.

Jopa siinä määrin, että olen silkasta kunnioituksesta ja enempiä empimättä jättänyt lukematta hyvin suuren joukon filosofisesta kirjallisuudesta, no Waltaria lukuun ottamatta, niin ja Huovista tietysti ja von Wrightiä (jota joskus houkutteli jopa kansallissosialistinen filosofia, vaikka olikin ruotsinkielistä sivistyneistöä), Käymälää ja muutamaa muuta.

Suurella kunnioituksella olen uskonut ehdoitta filosofien ja historioitsijoiden opetusta, että suurilla filosofeilla, kuten Aristoteleella tai Platonilla oli suunnaton vaikutus koko ihmiskunnan historiaan ja tulevaisuuteen katsottuna mistä tahansa nykyhetkestä, eikä vain sivistyneisiin aikalaisiinsa.

Kirkon parituhatvuotisen aivopesun kautta antiikin suurimpien filosofien vaikutus oli pysyvää ja jatkuu uusimman ajan ihmisiin jopa niin, että jotkut vielä nykyisinkin uskonevat, omien tarkkojen silmiensä ja selkeän mielensä todistuksen mukaisesti, että jumalat, tai ainakin Jumala, ovat fyysisesti olemassa. Ja että aurinko kiertää ympyräradalla (koska filosofi-isien ajatuksen mukaan ympyrällä on se ominaisuus, että se on jumalallisesti kaikkein täydellisin muoto) pannukakun muotoista maapalloa. Ja myös että hallitusvalta on jumalilta (tai Jumalalta, jos uskoo vain yhteen) ja on aina suopea alamaisiaan kohtaan (erityisesti, jos sitä hallitusvaltaa käyttävät filosofit tai ainakin viisaaksi itsensä määrittävä eliitti).

Olen lisäksi uskonut kyselemättä, että antiikin filosofit vaikuttivat erityisen laajasti ja elähdyttävästi kaikkiin aikakautensa ateenalaisiin, vapaisiin ja orjiin, miehiin ja naisiin, joiden kaikkien elämää rikastutti filosofien eettisyys, suvaitsevaisuus (jopa omia naisiaan ja orjiaan kohtaan, jotka olivat tietysti itse syntymällä aiheuttaneet oman naisen ja orjan asemansa), järkevyys, saivartelematon dialektiikka ja viisaat lausunnot runousopista ja näytelmän rakenteesta. Erityisesti Epikuroksella oli suuri ja iloinen kannattajajoukko (ja lienee vielä nykyisinkin), eikä se ole ollenkaan ihme, vaikka hänen kannatuksensa ehkä syntyykin pääosin väärinkäsityksistä.

Tätä suurta filosofien vaikutusta ympäröivään yhteiskuntaan implikoi ”usein” esitetty kysymys: mitä filosofia todella vaikuttaa nykyihmiseen ja hänen elämäänsä?

Lyhyt ja tyhjentävältä vaikuttava vastaus tähän olisi kai, että ei yhtään mitään. Mutta se jättäisi tämän lastun aivan liian lyhyeksi.

Voisi kysyä myös: kuka on filosofi? Tai mitä filosofia oikeastaan on? Ja mikä tekee Waltarista, Huxleysta tai Camusta kirjailijan ja G.H. von Wrightista, Esa Saarisesta tai Sartresta filosofin? Ja miksi henkilöä, joka oman arvomaailmansa mukaisesti ei usko järjestäytyneeseen yhteiskuntaan ja järjestäytyneeseen vallankäyttöön oman elämänsä yli, koska kummassakaan ei näyttäsi olevan paljoa arvoa, kutsutaan arvonihilistiksi? Ja voiko yhteiskunnalla ylipäätään olla muuta kuin välinearvoa? Ja ovatko liput, juhlapuheet ja kansallislaulut siis vain tavaran palvomista; niin kuin laulaisi ylistyslauluja vasikalle, autolle tai hieromasauvalle? Näihin ja muihinkin kysymyksiin haluaisin kunnon filosofiselähdyttävän vastauksen.

Uskon nimittäin myös vakaasti, että filosofisilla opinnoilla, jos opetuksia kunnolla ymmärtäisi, pääsisi irti sellaisista järkeen piintyneistä ajatuksista, että Waltari olisi muka suurin suomalainen filosofi ja kirjailija (tässä järjestyksessä), ja yleensä filosofeiksi kutsutut olisivat vain pitkäpiimäisesti jorisevia pseudo-waltareita (nykyinen seura tietysti ja kokonaan poissuljettu, bloggereita ja kommentoijia myöten, jotka kaikki tiettävästi kirjoittavat aina erityisesti muita ihmisiä elähdyttävästi). Ja että näiden pseudo-waltareiden viisaiden ajatusten kohteina ovat kysymykset ongelmista maailmassa, jota ei ole olemassa, ja vastauksensa ovat täynnä epämääräisesti määriteltyjä sana-universumin termejä, joita muut filosofit ottavat ilahtuneena omaan käyttöönsä, ja soveltavat täysin erilaisiin ja itsemäärittämiinsä yhteyksiin, tehdäkseen filosofian vieläkin sekavammaksi ja omat ajatuksensa viisaamman oloisiksi. Tällainen uskoni on tietysti täysin väärä ja oikealla opetuksella helposti korjattavissa.

Ehkä vastaus on jotenkin piiloutuneena siihen epäluuloon, että filosofia on tarkoituksella pitkäpiimäistä ja vaikeaselkoista.

Ehkä on niin, että filosofisessa kielenkäytössä ”pitkäpiimäisyys” ja ”vaikeaselkoisuus” ovat vain hyvyyden tai kauneuden uuskielisiä määritteitä, ja ”mielenkiintoisuus” on vanhan, täysin hapantuneen ja taantumuksellisen vanhakielisyyden piirre.

Tässä sanojen uudelleen käsittämisessä näyttäisi olevan oivallinen kosketuspinta filosofian ja runouden välillä.

Kuva Kustannusosakeyhtiö Teos: Henriikka Tavi, Esim. Esa

Tällä en mitenkään moiti Hesarin raadin vuoden 2007 parhaaksi esikoiskirjaksi valitsemaa Henriikka Tavin Esim. Esaa, vaikka en runoista ole juuri mitään ymmärtänyt (epäilen, että Tavilla saattaa olla Kanoista rikas Huvila). Erityisen merkittävää on, että Henriikka on opiskellut filosofiaa niin kuin Niin ja Näin lehden viimeisin numero todistaa.

Ilahtuneena huomasin, että Blogistanin ”paikallis-Dostojevski”, Käymälä, ilmoitti 16.11.2007 poikkeuksellisen hyvyyden ja filosofisen solidaarisuuden liikauttamana, että ”Henriikka Tavi teki historiaa: ensimmäisen kerran Hesarin esikoispalkinto myönnettiin kirjalle, josta minäkin pidän”. Suomen Kuvalehti tarjoaa ystävällisesti nimettömän runonäytteen Tavin Esim. Esasta täällä. Ja Lukukeskus tarjoaa näytteenä runon Kehtolaulu. Keskipohjanmaa -lehti on ehtinyt julkaista Esim. Esasta Leena Tanskasen kirjoittaman arvostelun Sanojen sattumia. Myös Soikkeli on sanonut painavasti Tavin esikoisesta, otsikolla Runoilija murtaa mallitekstejä, aapista ja seksiopasta Esim. Näin:

”Kieltämättä, kuvaksi taitettujen runojen tavoin villit tekstirivit tuntuvat konstailulta. Tällaisia muotoratkaisuja voisi sanoa 'tapataiteeksi'. Visuaaliset leikit, mukaan lukien tiukasti neliömuotoon taitetut proosarunot, ovat oman aikamme pyrkimystä tehdä runokirjoista eräänlaisia tekstinäyttelyitä, gallerioita.”

Ajatellaan runouden sijasta Tractatusta (Loogis-filosofinen tutkielma), tätä ’suppeaa, arvoituksellista ja kaunista teosta’, jonka suhteellisesta arvosta (onko filosofisella teoksella itseisarvoa?) en ole toistaiseksi ymmärtänyt kovin paljoa, vaikka olen sitä tutkinut 70-luvun alun huumavuosista saakka, aina kun on tarvetta ilmaantunut ja muita masokistin välineitä ei ole ollut saatavilla. Väitellessään Tractatuksella tohtoriksi, Wittgenstein lohdutti, tätäkin lastunikkaria rauhoittavasti, tarkastajiaan väitöstilaisuudessa, ”ettei heidän tule olla huolissaan, vaikkeivät kirjaa koskaan tulekaan ymmärtämään” kuten filosofi Oskari Kuusela todistaa filosofia.fi:llä. Ehkä Wittgenstein itsekään ei sitä täysin ymmärtänyt, koska kertoman mukaan ei varttuneemmalla iällä enää uskonut aikaisempiin sanoihinsa. Voi olla, että hän kirjoitti koko Tractatuksensa ironinen pilke silmäkulmassa Cambridgen filosofisten ”donien” silmänlumeeksi, vaikka näyttääkin kovin kuivakiskoiselta ihmiseltä ja oli lisäksi Hitlerin koulukaveri.

Jostakin luinkin yhden tärkeän tiedon: oikeita filosofeja ovat vain tiedeyhteisön sisällä toimijat, ulkopuoliset ovat siis pelkkiä – ulkopuolisia. Tässäkin on masentavaa yhtäläisyyttä runouden kanssa, mutta olkoon.

Oikeita filosofeja elähdyttää perheyhteys eli ryväskäsite, taas Wittgensteiniin viitatakseni. Ja he jatkavat länsimaista filosofista perinnettämme, jonka sanotaan alkaneen yht’äkkiä viidennellä tai neljännellä vuosisadalla ennen Kristuksen syntymää (tai ehkä jo Thaleksesta), ja jolla ei (tietenkään) ollut mitään yhteyksiä Aasian barbaaristen filosofioiden tai hekumallisten uskontojen vuosituhantisiin perinteisiin. Tästä välähtääkin mieleen "valkoisen miehen taakka", jonka vaikutuksen alla me eurooppalaisen kulttuurin edustajat aloitamme jatkuvasti tyhjänpäiväisiä sotia, joissa kuolee viattomia siviileitä paljon enemmän kuin sotilaita (mikä on hyötynäkökulmasta katsottuna, erityisesti eurooppalaisen veronmaksajan silmin, aivan oikein, ovathan sotilaat koulutuksineen ja kykyineen rahalla mitattuna paljon siviileitä arvokkaampia).

Mielenkiintoinen yhteensattuma: Sokrates, Buddha ja Konfutse olivat lähes aikalaisia kuten Gore Vidal todistaa Creation-kirjassaan. (Jostakin syystä Vidal ei ole Suomessa kovin tunnettu. Onko häntä edes suomennettu? Ei tule nyt yhtään suomennettua kirjaa mieleen, enkä edes löydä tietoja Suomalaisen kirjakaupan saitilta tai muualtakaan internetiltä.)

Filosofia on viisauden ystävyyttä, vakuuttavat filosofit itse. Ja viisauden ja ystävyyden tietenkin määrittävät filosofit.

Utopia taas tarkoittaa suomeksi kai tulevaisuuden kuvitelmaa tai maailmanparannussuunnitelmaa, haavetta siis. On ehkä niin, että filosofia voi sanoa jotakin filosofista vain utopioista, "todellisen elämän" lauseet tulevat muilta tieteiltä.

Voiko filosofialla sinänsä olla mitään annettavaa tälle "todelliselle elämälle" muutoin kuin kuvaamalla (aina subjektiivisen järjen luomaa) utopian (dystopiakin on utopiaa) maailmaa, filosofista fiktiota? Tässä suhteessa filosofia on vähän kuin matematiikka; sekään ei ammenna todellisesta vaan matematiikan maailmasta, jossa jopa tusina ulottuvuutta on mahdollista, "todellisessa maailmassa" edes aikaa ei välttämättä hyväksytä ulottuvuudeksi.

Ja mitä on "todellinen elämä"? Olisiko muu kuin meidän elämämme kaltainen hiileen perustuva "inhimillinen elämä" yleensä mahdollista? Inhimillinen elämä ehkä vaatii syntymisen, kasvavan ja sitten hiljalleen rappeutuvan ruumiin, koettelevan, lukuisten kärsimysten ja joidenkin satunnaisten onnellisten hetkien täyttämän elämän ja sen päättävän kuoleman kokonaisuuden (ja tuonpuoleisen iankaikkisen elämän tai ikuisen unohduksen riippuen siitä sattuuko olemaan pessimisti vai optimisti)? Voiko "ikuinen elämä" olla "inhimillistä"?

Onnea ei kai voi olla olemassa ilman kärsimystä. Dualismi on välttämätön edellytys kokonaiselle maailmankatsomukselle!

Näin jossakin kysymyksen: voitko olla varma, että et jo elä virtuaalisessa todellisuudessa ja miten voit sanoa olevasi varma siitä, mitä sitten vastaatkaan? Jospa elätkin vain Calderonin unessa, tai Calderon elää vain sinun unessasi? Kukapa senkin osaisi varmuudella sanoa? Paitsi ehkä filosofi! Olisiko unimaailmalla ja aistien välittämällä kuvalla "todellisesta maailmasta" itse asiassa mitään merkittävää eroa? Ja onko edes järkevää puhua tosiolevasta? Ja, ja…

Olisipa niin onnellisesti, että Aristoteles olisi ollut oikeassa siinä, että tyhjä pyrkii aina täyttymään. Jos näin olisi, niin filosofisten opintojen kautta jokainen filosofiasta tyhjä pääparka täyttyisi lopulta elämän pakottamana oikeasta viisauden rakkaudesta.

Vanhuus on viisautta (jos muistaa yleensä mitään)!

Ja valittavana on kolme Konfutsen tietä viisauteen: ”harkinnan tie, joka on kaikista ylevin, jäljittelyn tie, joka on helpoin, kokemuksen tie, joka on katkerin”.

Ja loppujen lopuksi lainataan vielä runoilija-filosofin, Omar Khaijam’in, Teltantekijästä (suomentanut Toivo Lyy, WSOY 1973) filosofeihin, runoilijoihin ja tavallisiin lastunikkareihinkin sopivaa arviota sivulta 60:

Sain elontiellä ihmisiä monta tuttavaksi,
Mut onnellisia näin lajia vain kaksi:
Oli toinen tarkoin selvillä hyvästä ja pahasta,
Ja toinen niistä hullua ei tullut hurskaammaksi.

Olenkin kirjoittanut Khaijamista toisessa lastussa otsikolla Teltantekijä, Omar Khaijam (7.2.2006).

Julkkiksista ja muustakin turhuudesta

Motoksi tähän lastuun sopinee laittaa kreikkalais-filosofista runoutta, eurooppalainen julkkiskulttihan lähti todenteolla liikkeelle juuri sieltä Olympoksen juurelta. Filosofi Platon runoili kaksi ja puoli tuhatta vuotta sitten ihmisen arvosta jotenkin tähän tapaan (suomennos Mika Saranpää):

”Ei sinua veistänyt Praksiteles,
ei rautainen taltta:
niin siinä seisot kuin tuomiomme.”

Olipa kerran ylellisyystavaroita huolella ja taidolla ihmiskunnan etuoikeutetuille tuottava käsityöteollisuus, jonka tuotteilla oli kulttuurin luomaa arvoa ja tietysti suuret hinnat.

Kulttuurin luoma tavaran ”arvo” kasvaa jonkinlaisesta sanattomasta ”yhteiskuntasopimuksesta”, jonka juuret taitavat johtaa kivikauteen saakka, eli sinne missä ensimmäisen kerran alettiin vaihtaa tavaraa tavaraan, ja lipeväkielisimmät kauppamiehet ja –naiset pystyivät puhumalla tai pelkällä kosketuksella, molemmat jonkinlaista pyhittävää siunaamista siis, saamaan aikaan tavaran lisäarvoa. Eli, heidän taikomiensa esineiden vaihtoarvo oli suuri ja toisten taas vastaavasti pieni.

Työsuhdehan on myös aina kauppasuhde, jossa myyjä – työntekijä – kauppaa tavaraansa, potentiaalista työpanostaan, ostajalle – työnantajalle. Tosin siinä kaupassa tavaran todellinen merkitys ei aina vastaa edes ulkopuolisten odotuksia niin kuin viimeaikainen naisvaltaisen TEHY:n spektaakkeli osoittaa.

Ylellisyystuotteiden valikoimaan kuului aikaisemmin taidolla ja huolella käsin tehtyjä arvoesineitä (kuten Venäjän tsaarien, Aleksanteri III ja Nikolai II, ja näiden tsarinnojen suuresti himoitsemat Fabergén munat). Tällaisten tavaroiden omistaminen oli sekä yletöntä ylellisyyttä että tuotti mainetta omistajalleen ja joskus valmistajilleen. (Muuten kirjoitin lokakuun alussa näistä munista lastun nimellä Pietarilaista ylellisyyttä ja muuta munakasta.)

Ylellisyystuotteet maksoivat niin paljon, että vain todellisilla kansanriistäjillä oli niihin varaa. ”Keskiluokka” joutui vielä silloin tyytymään tavaraan, jonka omistuksesta ei tullut täyttä tyydytystä puhumattakaan merkittävästä maineesta.

Mutta jossakin vaiheessa ylellisyysmarkkinat muuttuivat keskiluokalle sekä eduksi että epäeduksi. Ylellisyystavarat tulivat juuri ja juuri käsien ulottuville. Ikävää oli vain se, että ylellisyys jaettuna suuremmalle joukolle ei ole enää samassa mitassa ylellistä kuin se oli ennen pienen yläluokkaisen ryhmän etuoikeutena.

Syy ylellisyyden alenevaan arvoon on meissä alempiluokkaisissa ihmisissä itsessämme. Vaadimme joukolla ja äänekkäästi demokratiaa, parempaa yleistä elintasoa ja omaisuuden tasaisempaa jakoa. Vaatimusten toteutuminen on tehnyt (yläluokkaisesta) ylellisyyden eksklusiivisuudesta (keskiluokkaista) mauttomuuden inklusiivisuutta.

Kuva Amazon.com: Dana Thomas, Deluxe, How Luxury Lost Its Luster

Tässä vaiheessa täytyy mainita kirja, jota en ole lukenut, enkä ehkä luekaan. Kirja on Deluxe, How Luxury Lost Its Luster, kirjoittaja Dana Thomas, muotitoimittaja, joka senttailee mm. Newsweek’iin ja Australian Harper’s Bazaar –aikakausilehteen. Thomas kartoittaa kirjassaan sitä, miten ylellisyys menetti asemiaan ja muuttui keskiluokan ylihintaiseksi muodiksi.

Sodanjälkeen toipuvassa Euroopassa liikemiehet valjastivat eksklusiivisten tavaroiden suunnittelijat omaan käyttöönsä ja alkoivat itse pyörittää ylellisyysteollisuutta. He ymmärsivät suunnittelijataiteilijoita paremmin, että sotaa edeltänyt harvojen talousvalta on vähenemään päin, ja että eurooppalaisen keskiluokan – teollisuusmiesten, lääkärien, lakimiesten, kauppiaiden ja pankkiirien etunenässä – vauraus lisääntyi nopeasti uudelleenrakentamisen ja amerikkalaisen raha-avun vauhdittamana.

Liikemiehet päättivät, että ylellisyystavaroista täytyy tehdä massatuotteita, jolloin ostajien piiriin saadaan houkuteltua suuri joukko melko varakasta väkeä, jotka entisillä hinnoilla voivat vain kateellisina katsella rikkaampien ja onnekkaampien onnea. Uus-ylellisyystuotteiden piti kuitenkin säilyttää päällään vanhaa eksklusiivisuuden lumetta, jolla peitettäisiin niiden todellinen massatuotteen luonne ja jolla voitiin perustella niin korkea hintataso, että ostaja luuli edelleen saavansa eksklusiivista arvoa kalliin hinnan vetistämien silmiensä voiteeksi.

Kustannusten alentamiseksi ylellisyystavaroita alettiin tuottaa suurempina erinä ja valmistus siirrettiin ensin Euroopan köyhille syrjäalueille, kuten Portugaliin ja Italiaan, sitten Aasian ”tiikeritalouksien” lapsi-orjatyövoimalla toimiviin hikiverstaisiin, ja lopulta kommunistiseen Kiinaan saakka ruokkimaan kiinalaista talousihmettä. Ostajat viis veisasivat missä ja kenen toimesta tavaroita tuotettiin, varsinkin, kun hintoja alennettiin niin, että ylempi keskiluokka pystyi juuri ja juuri ostamaan kuuluisien merkkiliikkeidenkin tavaroita, mutta superrikkaat voivat silti niitä vielä ostaa ja näyttää rikkaalta. Valmistuskustannukset alentuivat. Mitä kauemmaksi Euroopan sydämestä varsinainen työ siirrettiin, sitä halvempaa se oli. Voitot kasvoivat ja tavaraa oli tarjolla suuremmalle – mutta ei liian suurelle – ihmisryhmälle.

Ja niin tapahtui kuin tarkoitettu oli.

Ylellisyystavarat, vieläkin silmiävetistävän kalliina tosin, alkoivat koristaa keskiluokan tekorikkaiden naisväestöä; ensin tietysti rakastajattaria, ja, vaimojen viisastuttua feminismin vaikutuksesta, vaimoväkeä.

Keskiluokka piti vielä houkutella uskomaan merkkituotteiden ylellistävän lumoavaan vaikutukseen.

Luotiin uusi ihmisluokka, jota englanninkielessä kutsutaan nimellä ”celebrity”, saksaksi ”berümtheit”, ranskaksi ”celebre”, ”célébrité” tai jopa ”nouveau riche” (tosin tätä nimitystä oli käytetty jo ennen viimeistä sotaa, ja sillä tarkoitettiin sellaisia henkilöitä kuin F. Scott Fitzgeraldin ikuistama Jay Gatsby pienois-suuressa romaanissa Kultahattu). Suomeksi kutsumme tätä uutta eksklusiivista ihmistä varsin vaatimattomasti nimellä ”julkkis”.

Uusi julkkis-luokka on kuuluisa erityisesti siitä, että ovat kuuluisia.

Kai julkkisjuhlintaa on esiintynyt koko historian sivu: entistä turhemmiksi muuttuneet kuninkaalliset (suuret joukot varsinkin saksalaisia prinssejä, prinsessoja, herttuoita ja herttuattaria ja sen sellaisia, joita naitiin tarpeen mukaan Euroopan hallitsijasukuihin ylläpitämään perinteistä monisatavuotista sisäsiittoisuutta) ja elokuvatähdet keulilla.

Julkkiskultti kehittyi nykyajan vaatimusten mukaiseksi: demokraattisemmaksi ja tasa-arvoisemmaksi. Kuka tahansa voi tulla julkkikseksi syntyperästään, taidoistaan tai jopa todellisesta varallisuudestaan huolimatta.

Eräs julkkiskultin merkittävä piirre on se, että ”julkkis” on tuote, jota mainostetaan, markkinoidaan, myydään ja käytetään niin kuin muutakin tuotetta. ”Julkkismia” voidaan jopa kutsua ammatiksi, jonka työn tulosta, julkisuuspotentiaalia, voi myydä halukkaalle ostajalle.

Julkkis on potentiaalinen, elävä ja kävelevä mainosteline.

Suuret ylellisyystavaroiden tuottajat vuoraavat jokaisen neliösentin julkkisten ihosta ja jopa sisäkaluista omilla tuotteillaan (joko antamalla tuotteen halvemmalla tai ilmaiseksi julkkiksen käytettäväksi tai maksamalla tavaran käytöstä julkkiksen oman markkina-arvon mukaisen palkkion). Julkispotentiaalin toivotaan vaikuttavan ostajien esinekateuteen niin, että nämä toimivat kuin Pavlovin koirat ja maksavat mielettömiä hintoja ”ylellisyystavaroista” jopa jokapäiväisen leipänsä kustannuksella. Pavlovin koirat tosin maksoivat ruoastaan vain kuolaamalla.

Ja kuolaamisesta tuleekin mieleen, että julkkiksen vastakohta on tavis, joka tosin, keskimääräisen varallisuuden jatkuvasti kasvaessa, ei paljoa eroa julkkiksesta. Tavis voitaisiin ehkä määrittää vielä toiveissaan uinuvaksi tai liian ujoksi julkkikseksi. Yhä useammat meistä ovat Andy Warholin kanssa samaa mieltä siitä, että meistä jokaisella on oikeus kuuluisuuteen (toivomme tosin enemmänkin pitempiaikaista kuuluisuutta eikä vain sen kliseisen 15 minuutin pituista).

Suomenkielen puutteellisuutta, tai ehkä demokraattisuutta, osoittaa se, että englanninkielen ”celebrity” on selvästi ”julkkista” merkittävämmältä kuulostava sana. Sen sijaan suomen ”julkisuuden henkilö” ja englannin ”public figure” vastaavat jotenkin paremmin toisiaan, kummassakin on sellaisen vanhanajan homekorvaisen pönäkän teeskentelyn makua.

Julkkis sen sijaan on modernin rehellisesti, teeskentelemätön oma itsensä. Modernisti narsismin ja itsekkyyden liemessä jo lapsuudesta saakka keitetty uusi, uljas ihminen, jolla ei tarvitse välttämättä olla silauksenaan edes häpyä.

Julkkikset jakautuvat hämäriin alaluokkiin niin kuin Olympoksen jumalatkin aikanaan. On arvojulkkiksia, keskinkertaisia julkkiksia ja alempaa julkkiskastia, pohjimmaisena Big Brother- ja maajussi-ohjelmiin osallistujat. Jokaiselle julkkisryhmälle on tarjolla omat tuotteensa, joiden hinta ja julkkiksen julkkispotentiaali ovat keskenään sidoksissa. Superjulkkikset mainostavat supertavaroita, muut alempia tuotteita, joiden hinta, mauttomuus ja arvo vastaavat yleensä hyvin julkkiksen julkkispotentiaalia.

Hömppälehdet ja iltalehdet ynnä Hesarin Julkkismittari lietsovat ja pitävät ahkerasti yllä taviksen mieltä kiihottavaa julkkiskulttia, turhuuden markkinoita.

Lehtien palstamillejä voi pitää dynaamisena julkkispuntarina. Kateuksissaan voi taviksena kuvitella melkeinjulkkiksen mittaavan naama vihreänä itsestään ja muista kertovia hömppäpalstoja.

Merkittävää julkisuuden markkinoilla on se, että mikä tahansa maininta kelpaa julkkispotentiaalin lisäämiseksi.

Jopa ainailkeä Iltiksen toimittaja, Jumalasta-seuraava Mattiesko Hytönen kelpaa vispaamaan julkkisvaahtoa kuohkeammaksi. Hän sivaltelee omaan julkkisteatterin osaansa kiinnitettynä näennäisesti kriittisellä ruoskalla innokkaita julkkiksia. Tänään hän näyttää muistelevan jonkun Kari Väänäsen tukevaa takapuolta. Iltalehteä myydään samojen julkkisten naamoilla, joiden pikkusyntien pöyhimisestä kolumnistit runkkaavat päivittäisen julkkisorkkunsa. Kuka se sanoi, että kaikki julkisuus on hyväksi.

Hömppälehdet ja julkkikset elävät symbioosissa, jossa lehtien julkaisutilastot ja julkkispuntarin lukemat ovat liitoksessa niin kuin kärpäset ja lehmänpaskalätyskät.

Voi jopa arvella, että julkkis ei ole julkkis ollenkaan, ennen kuin hömppälehdet ovat hänet julkkikseksi ylentäneet tai kriittiset kolumnistit ovat häntä moittineet jostakin kaikille meille yhteisestä inhimillisestä heikkoudesta, kuten ahneudesta, narsismista, totuuden välttämisestä, liioittelusta tai jopa viattomasta sukupuolisesta nälästä.

Arvoisan Lukijan on ehkä mielenkiintoista tietää, mitä ihmiset etsivät hömppäjulkkisjutuista.

Amerikkalaiset tutkijat Tim Groelinga, Matthew A. Baumb ja Martie Haseltonc ovat losangelesilaisessa Kalifornian yliopistossa (UCLA) tutkineet tätä ja havainneet merkittäviä trendejä (Political Scandal, Gender, and Tabloid News: An Experimental Examination of the Evolutionary Origins of Consumer Preferences for Scandalous News).

Sen mukaan itseään viehättävinä pitävät etsivät julkkisjutuista tietoja, jotka mustamaalaavat viehättäviä oman sukupuolen edustajia, kun taas itseään rumina pitävät etsivät vähätteleviä tietoja vastakkaisen sukupuolen julkkiksista. Eli kauniit iloitsevat potentiaalisten kilpailijoiden mustamaalaamisesta, rumat taas, varsin viisaasti, etsivät heikkouksia potentiaalisista partnereista.

(Huomasinkin juuri, että asiaan liittyvästi vapaavuotta pitävä iltapäivätoimittaja Pasi Kivioja on kirjoittanut 10.10.2007 otsikolla Huomio, rumat lukija!, välivuosi-blogissaan Skandaalin polttopisteessä, ja pyytää rumia lukijoitaan kommentoimaan kirjoitustaan. Ehkä hänellä ei ole rumia lukijoita ollenkaan, koska viimeksi katsoessani ei ollut näkyvissä yhtään kommenttia. Mainitsen tämän tässä vain ohimennen, Arvoisien Lukijoiden joukossa on tietysti pelkkiä kauniita ja rohkeita yksilöitä ja sama koskee ilman muuta tämän blogin kirjoittajaakin.)

Toimittajat kirjoittavatkin kovin mielellään ylellisyydestä. Voimme tänään lukea esimerkiksi Anna-lehden WEB-saitilta vaikkapa tällaista valistusta:

”Roberto Cavalli tuo glamourin Hennes & Mauritziin. Superylellisen tyylin kuningas Roberto Cavalli rikkoo raja-aitoja suunnittelemalla Hennes & Mauritzille.”

Hennes & Mauritziin ei helposti tulisikaan kiinnitettyä glamour-tägiä ilman Anna-lehden ystävällistä avustusta. Mutta H & M:nkin tuotteet löytävät tehtävään sopivan julkkiksen kantajakseen, niin kuin kärpäsetkin omat paskaläjänsä.

Suomalainen aikalainen muistanee hyvin superjulkkis Urho Kekkosen naisystävät. Aurinkopresidentin viimeisin naisystävä ei ehkä enää joutunut hoitamaan virkaansa lakanoiden välissä, vaikka Kekkonen olikin esimerkiksi Hesarin silloisten toimittajien mukaan vielä lähes kahdeksankymppisenä kolmekymppisen fysiikalla varustettu (tai jotakin sen suuntaista). Ajat olivat toiset, ja uskalias toimittaja saattoi helposti löytää itsensä soppajonosta, jos kompastui parempiensa ”letkuihin”, tosin astumalla ”letkun” päälle hellän hyväilevästi sai omalle uralleen ainakin hetkeksi jonkinlaista nostetta.

Ja tästä tulikin mieleen, kuinka toimittaja Maarit Tyrkön (joka taisi olla kirjailija-sotasaapassankari Jukka Tyrkön tytär) toimittamassa Tamminiemi-teoksessa suomitaan suomalaisia Kekkosen suulla ja aivan väärin perustein tähän tapaan:

”…Poliittisen realismin taju ei todellakaan ole Suomen kansan vahvimpia puolia. Uskotaan, kuten asioiden toivotaan olevan, ja toimitaan, ikään kuin se, mitä toivotaan, olisi totta…”

Kekkosen julkkiskulttia ajatellen tuossa sitaatissa voisi hyvin ottaa pois ensimmäisen sanan, ja lause voisi sitten kuvata Kekkosen ja johtamansa kansan suhdetta.

Monet muutkin poliitikot ovat julkkiksia.

Mutta jääkööt mainitsematta. Paitsi, että oppikoulun penkiltä ammattipoliitikoksi antautunut ulkoministeri Ilkka Kanerva on luonnollisesti pelkkä julkkis. Ja, ulkomaanasioissa pysyäkseni, niin on omalla omituisella tavallaan Paavo Väyrynenkin, joka nimettiin jonkun pirullisen ironisesta oikusta ulkomaankauppaministeriksi. Tässä voi verrata Väyrystä toiseen entiseen Kekkosen perilliseen, Ahti Karjalaiseen, joka oli sekä kestojulkkis että ”kestomörkkis”, mutta hänen jatkuva kankkusensa oli mörkkikselle hyvä puolustus. Väyrynen lienee mörkkis puhtaasta mörkkis-harrastuksen ilosta, eikä kai voi käyttää juomista perusteluna, vaikka pelkän tilapäisen ”iloisuuden” vuoksi joskus nipistelikin Finnairin lentoemäntien hyvinmuodostuneita pehvoja.

Mutta kukapa punaverinen mies ei salaisesti haluaisi hypistellä sellaisia ja muitakin pehvoja. Ja olla julkkis, että pääsisi tempustaan pelkällä julkkispotentiaalinsa lisäyksellä, eikä joutuisi oikeuden eteen syytettynä sukupuolisesta häirinnästä.

Aseista, tilastoista ja vähän vapaudestakin

Julkisuudessa on paljon referoitu shokeeraavaa tilastoa, jossa Suomi on siviiliaseiden omistamisessa kolmannella tilalla maailmassa.

Minä en tiedä, mistä tämä referoijien tieto on alun perin lähtöisin, mutta lähteenä saattaa olla Small Arms Survey 2007, jossa mainitaan useissa paikoissa, että Suomi on maailman johtavia maita aseiden omistuksessa.

Minun oli vaikea uskoa tätä tilastoa, kun sen ensimmäisen kerran luin. Joten aloin vähän tutkia asiaa.

Suomessa näyttäisi olevan 1.8 miljoonaa siviilien käsissä olevaa ampuma-asetta. Tätä tietoa levittää mm. suomalaisten aseidenvastustajien saitti nimeltä ControlArms. Jostakin muualta olen lukenut, että rekisteröityjä aseita olisi 1.6 miljoonaa ja lisäksi olisi salassa omistettuja sodanaikaisia aseita 100-200 tuhatta. Tämän tiedon lähdettä en nyt juuri tähän hetkeen löydä.

Yllämainittu Small-arms Survey 2007 sisältää taulukon sivulla 47, jonka mukaan Suomessa olisi ”keskimäärin” 2,800,000 ”civilian firearms” (joka pitänee sisällään kaikki käsiaseet ja metsästysaseet). Minimiarvioksi raportti antaa 2,150,000 ja maksimiarvioksi 3,600,000 asetta, melko suuri hajonta siis ottaen huomioon, että suomalaisia on yhteensä vain viitisen miljoonaa. Luvut ovat arvioita, joiden perusteita en tiedä.

Näiden lukujen mukaan aseita olisi Suomessa vähintään 41 ja enintään 69 jokaista sataa asukasta kohden ja ”keskimäärin” niitä olisi se noin 56, jota julkisuudessa on referoitu.

Jos käytetään tuon suomalaisen ControlArms-saitin lukua 1,800,000 saataisiin jokaista siviilisuomalaista kohden 35 ampuma-asetta. Tällä lukemalla Suomi sijoittuisi aseiden omistuksen keskiluokkaan, samalle tasolle Norjan, Ruotsin, Itävallan, Ranskan ja Kanadan kanssa. Käyttämällä Small-arms –raportin 2.8 miljoonaa asetta Suomen sijoitus näyttäisi nousevan kolmanneksi heti USA:n ja Jemenin jälkeen, mutta kauaksi noiden keskimääräisten maiden edelle.

1.8 (tai 1.6) miljoonaa asetta on tietysti paljon. Toisaalta niistä suurin osa on metsästyksen ja ampumaurheilun harrastajien käsissä. Arvelen lisäksi, vaikka siihen ei ole mitään tilastollista lähdettä, että aseiden omistajien joukossa on pieni joukko monen tai hyvin monen aseen omistajaa, ja niiden ihmisten lukumäärä, jotka itse asiassa omistavat aseen on merkittävästi tuota 35 sadasta pienempi. Eli aseiden, niin kuin muunkin omistettavan tauhkan, jakautuma ei ole mitenkään oikeudenmukainen tai edes demokraattinen.

Paljon viitatun aseraportin tekijä (tilaaja) on organisaatio nimeltä Small Arms Survey. Sen WEB-saitilla sanotaan mm. näin:

The Small Arms Survey is an independent research project located at the Graduate Institute of International Studies in Geneva, Switzerland. It serves as the principal international source of public information on all aspects of small arms and as a resource for governments, policy-makers, researchers, and activists. The project has an international staff with expertise in security studies, political science, international public policy, law, economics, development studies, conflict resolution, and sociology. The staff works closely with a worldwide network of researchers and partners.

Eli kyseessä on sitoutumaton porukka, joka on näiden kansainvälisten asetilastojen pääasiallinen lähde. Suomi kuuluu järjestön tukijoiden joukkoon. Valitettavasti en tiedä, kuka Suomea siellä edustaa. Henkilökunnan joukossa ei näytä olevan suomalaisia, vaikka monenmoista ekspertiisiä näyttää löytyvän, pääsiassa aloilta, joilla on aseiden kanssa vain vähän tekemistä. Tyypillinen kansainvälinen järjestö siis siltäkin osin.

Omalta osaltani voin sanoa, että tämän "tutkimuksen" jälkeenkin Suomen luvut raportissa näyttävät vähintäänkin epäilyttäviltä. Sanoisin jopa että ne ovat puhdasta potaskaa.

Jokelan tapaus tuo taas aseiden omistamisen moraalin (tai moraalittomuuden) esille hyvin kärjekkäästi. Kysymys siitä tappavatko toisia ihmisiä aseet vai toiset ihmiset esitetään usein juupas-eipäs –väittelyissä, vähän samaan tapaan kuin Hitler tai Stalin pullahtavat esille kiivaissa poliittisissa vänkäystilanteissa.

Kysymys on tietysti täysin järjetön. Ihminen on tappamisen takana, ei suinkaan ase.

Ilman asetta täysin järjettömän joukkomurhan teko olisi ehkä vaikeampaa. Tässä on muistettava muutaman vuoden takainen suomalainen pommi-isku ostoskeskuksessa ja Lontoon pommit parin vuoden takaa, jotka oli tehty pääosin leipätaikinasta.

Tapausten valossa voi kysyä pitäisikö murhat mahdollistanut teknologia kieltää: kemikaalit pommitapausten ja aseet aseella tehtyjen murhien osalta. (Itsemurha on mielestäni jokaisen henkilön oma asia, tehdään se aseella tai jollakin muulla, enkä puutu siihen tässä kirjoituksessa millään tavalla.)

Kieltolinjalle jos asioissa lähdetään, on vaikea vetää rajaa, jonka taakse ei kielloilla enää voi mennä.

Minä en luota poliitikkojen, en edes suomalaisten, arvostelukykyyn kieltorajan määrittämisessä (olen muutenkin lievästi narsistinen ehkä jopa sosiopaattinen luonne).

Esimerkiksi kieltolinjojen mielettömyydestä olkoon vaikka elokuvasensuuri, joka sallii väkivallan mutta ei seksiä, sananvapauden muut rajoitukset (”kulttuurilehti” Kaltion tapaus esimerkkinä) ja asiakirjojen salattavuus, joka näyttää olevan erityisesti poliitikkojen mielivallan alainen järjettömyys. Euroopan Unioni ei ole tässä suhteessa yhtään kotoisia poliitikkojamme parempi. Komissaarit puhuvat avoimesta yhteiskunnasta ja estävät itse tietojen vapaan saannin.

Brittien tilanne muutaman vuoden taikaisten koulusurmien jälkeen on hyvä ottaa tässä esille.

Siellä murhien vuoksi aseiden omistus siviileiltä kiellettiin lähes kokonaan, jopa olympia-ampujat ovat kiellon piirissä. Lainmuutoksen jälkeen varsinkin nuorten miesten murhat rekisteröimättömillä aseilla ovat moninkertaistuneet (tässä en tarkoita mitään syy-seuraus-suhdetta). Laittomien aseiden myynti moninkertaistui nopeasti ja aseen saanti Englannissa on helppoa ja halpaa. Lontoossa on aina turvallisempaa olettaa, että väkivaltaisesti käyttäytyvällä on ase ja lähteä itse paikalta käpälämäkeen, jos siihen vielä pystyy, kuin ruveta soittamaan suutaan tai muuten machoilemaan.

Sallimalla rekisteröidyt aseet ainakin tiedetään, kenen omistuksessa ampumisessa käytetty ase on. Toinen asia on tietysti se, auttaako tämä tieto millään tavalla ampumisen uhreja. Niin kuin aina, vapauden ja kieltojen välisen järkevän ja kaikkia tyydyttävän rajan veto on vähintäänkin vaikeaa, ellei jopa mahdotonta.

Small Arms Survey 2007 pdf-muodossa löytyy täältä (huom tiedosto on iso, yhteensä 71 sivua).

Leikkuulauta

"…Jos ehkä kirjoittikin rivin, kaks, jäi vieras sulle sentään vierahaks. Ja sanoja et kaipaa ystävältä. Saat katseen kaikki ymmärtävän hältä; se katse sanaton jää unelmiis ja kieliin sydämen ja kyyneliin." (runosta Muistikirjaan, kokoelmasta Tuuli ja tähkä ynnä muita runoja, Uuno Kailas, 1922)

Äiti oli käyttänyt sitä kaikki nämä vuodet, leikannut sen päällä leipää ja paksuja palasia rusinapullapitkoista. En ollut koskaan kiinnittänyt siihen mitään erityistä huomiota. Se oli vain tavallinen keittiöesine muiden joukossa, vaikka olikin harvinaisen ruma ja vanha.

Nelisen vuotta sitten yhtenä heinäkuun yönä istuin juttelemassa äidin kanssa hämärässä pirtissä leveistä punahonkalankuista tehdyssä pitkässä pöydässä, jonka ukki oli tehnyt yli sata vuotta sitten. Molemmissa päissä oli taitavasti muotoillut jalat, joiden olen aina ajatellut muistuttavan naisen vyötärön kurveja. Ja nainen ukilla varmaan oli tehdessä ollutkin mielessä, olihan hän juuri mennyt naimisiin.

Aurinko oli jo kääntynyt pohjoisen puolelle ja sen valo näkyi pirtin ikkunoista tummana, sinipunaisena loimotuksena riihenraunioiden ja lammashaan korkeiden kuusien takana. Haassa ei enää vuosikausiin oltu laidunnettu lampaita, mutta vanha nimi oli säilynyt, niin kuin vasikkahaka pihan eteläpuolella ja hevoshaka savusaunan raunioiden, kivillä täytetyn kaivon ja pienen, hirrenpätkistä tehdyn maidonjäähdytyskopin toisella puolella. Pirtin ikkunat olivat auki ja ulkoa kuului satakielen laulua, tai saattoi olla lahorastas, en ole oikein koskaan varma kumpi kulloinkin laulaa.

Pöydässä oli tarjolla mehua, ässän muotoisia pikkuleipiä ja lusikkaleipiä, jotka maistuivat leivinjauheelle. Yht’äkkiä silmäni kiinnittyivät kuluneeseen leikkuulautaan pikkuleipien alla.

Otin sen käteeni.

”Mikäs tämä on?" sanoin ja selvittelin kurkkuani kuivilla rykäyksillä.
”No, pitäishän sun se tuntea, kun on ittes tekemä”, äiti sanoi.

Tungin pari ässää suuhuni, pyyhkäisin loput pikkuleivät lautaselle ja pyöritin koivupuista esinettä käsissäni. Tuhannet veitsenviillot olivat jättäneet jälkiä sileään pintaan. Siinä näkyi myös tarkoituksella kaiverrettuja viiruja ja, kun tarkemmin katseli, sen tunnisti kalaksi. Leveä kuin lahna. Kaiverrukset kuvasivat eviä, kiduksia ja pyrstöä. Silmäkin oli kaivettu suunnilleen oikealle kohdalle. Reunat oli pyöristetty, vaikka aika ja käyttö olivat kai silottaneet niitä enemmän kuin tekijänsä käyttämät työkalut.

”Täähän on tosiaan mun tekemä”,

Hämärät muistikuvat röykyttivät päässäni ja alkoivat lopulta istuutua oikeille kohdilleen.

”Mä tein tän joskus kansakoulussa."
”Niin teit, kolmannella luokalla, me asuttiin silloin Suolahdella”, äiti sanoi ja pyyhkäisi kämmenellään pirtin leveälankkuiselta pöydältä olemattomia roskia ja nykäisi huivia vähän alemmaksi ohimoilta.
”No miten se on tänne maalle tullut? Mä en ole tätä ennen huomannut.”
”Sehän on käytössä aina, kesäksi tuon sen tänne, toukokuussa, kun tullaan ensimmäisen kerran, ja vien takaisin Kuopioon syyskuussa, kun mennään pois maalta, ekkös sitä ole nähnyt”, äiti sanoi ja kaatoi paksumahaisesta kannusta lisää viime vuoden mansikoista tehtyä mehua lasiini.

Kohahduksena muistin vuosikymmenien takaa vaivan, riemun ja häpeänkin, jonka leikkuulauta oli kolmannella luokalla aiheuttanut. Tein sen Suolahden yläkoulun veistosalissa niin taitavasti kuin osasin. Leikkasin ensin koivulaudasta sopivan mittaisen pätkän, piirsin paksulla lyijykynällä kalan ääriviivat ja evien kuvat, sahasin laudanpalan oikean muotoiseksi ja viimeistelin sen puukolla, taltalla, höylällä ja viilalla. Työhön meni monta veistotuntia ja valmistui sopivasti jouluksi. Äiti sai sen joululahjaksi. En tainnut saada muuta puutyötä sen talven aikana valmiiksi, vaikka aloitin monien muidenkin esineiden tekemisen. Olin ehdottanut syksyllä toivorikkaana, että voisin tehdä vaikkapa kahdenistuttavan polkuauton, jonka kuvan olin nähnyt jossakin poikien kirjassa. Näytin sitä opettajallekin, mutta tämä arveli, että voisin ehkä tehdä jotakin muuta, vaikkapa leikkuulaudan. Sain puutöistä todistukseeni viitosen.

”Tuota, taidankin mennä jo nukkumaan, kohta on aamu”, äiti sanoi.

Hän pyyhkäisi ohimennessään tukkaani sileäksi. Olin käynyt illalla saunassa ja tukka oli jäänyt kampaamatta.

"Mene sinäkin, että jaksat ajaa huomenna."

Kesäyön viileys hiipi paljaisiin nilkoihin, vaikka jalkapohjissa tuntui lattialankkujen lämpö. Laskin leikkuulaudan varovasti pöydälle. Menin ikkunaan ja katselin pohjoisen taivaalle, jossa auringon valo alkoi muuttua syvän punaiseksi ja sen yläpuolella näkyi jo vaaleansininen raita. Taivaanlaki oli hyvin tumma, kuin sinistä samettia. Korkealla näkyi valaisevia yöpilviä, jotka kelluvat lähes sadassa kilometrissä, taivaan rajalla.

Oli tulossa lämmin päivä.

Shut up, J. Karjalainen!

Kuva Poko Rekords: J. Karjalainen, Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään

Arvoisa Lukija on ehkä tietoinen, että ikääntynyt pop-poika J. Karjalainen on hiljan joutunut kaltoin kohdelluksi mennessään Amerikkaan veisaamaan.

Iltalehti tiedotti asiasta meille brysseliläisillekin viime viikolla, mutta en muiden kiireiden vuoksi muistanut asiaa kommentoida. Jossakin sivulauseessa Iltalehti sanoi vaivihkaa, että J. Karjalainen yritti Amerikkaan ilman asianomaisia papereita, aikoi tehdä töitä amerikansuomalaisten keskuudessa, ei tiennyt mihin on menossa, eikä missä aikoo töitä tehdä.

Ja tästä olivat pikkumaiset amerikkalaisviranomaiset nokkiintuneet, kiduttaneet herkkää taiteilijaa paiskomalla ovia ja sanoneet tälle jopa, että ”turpa kiinni”!

Tämän uutisen luettuani purskahdin tietysti isänmaalliseen itkuun.

Onhan aivan kohtuutonta, että suomalaiselta, vaaleasilmäiseltä pop-pojalta vaaditaan samanlaisia dokumentteja kuin kaikenmaailman törkyturpaisilta terroristeilta. J. Karjalainen oli täysin oikeassa vaatiessaan itselleen parempaa kohtelua, onhan hän julkaissut levyn nimeltä Lännen Jukka ja oli menossa viihdyttämään viisuillaan merkittävää amerikkalaista vähemmistöryhmää, Minnesotan tai jonkun suomalaisia. Tosin tietämättä mihin oli menossa ja mitä oli tekemässä, mutta nämähän ovat pikkuisia sivuseikkoja, joista suomalaisen pop-pojan ei pitäisi odottaa mitään tietävän.

Suomalaisena ja ajoittaisena pop-musiikin ystävänä toivoisin kovasti, että J. Karjalainen olisi ymmärtänyt amerikkalaisviranomaisia, kun nämä kehottivat pitämään suun kiinni. Viranomaiset tekivät vain työtään Minneapolisin Pyhän Paavalin lentoasemalla yrittäen pitää ilman papereita ja työlupia maahan yrittävät örveltäjät kurissa. Ehkä J. Karjalaisella oli Mustat Lasit päässä tapahtumahetkellä tai kainalossa Kookospähkinäkitara, joka erehdytti amerikkalaisia luulemaan, että J. Karjalainen oli tulossa Afrikasta saakka.

Valitettavasti näin ei käynyt ja aina luotettava ja ulkopoliittisesti oikeaoppinen suomalaislehdistö antoi J. Karjalaisen kovalle kohtelulle paikan, missä pitää suutaan auki.

Tietysti tämän jutun julkaiseminen Iltalehdessä (ja missä muualla se julkistettiinkin) ei ollut J. Karjalaisen vika vaan lehden päivystävän toimitussihteerin, jonka olisi pitänyt olla viisaampi kuin kyrpiintyneen mutta iäkkään pop-pojan, vaan eipä ollut.

Ehkä J. Karjalaisen pitäisi sanoittaa uudestaan hittinsä Mies jolle ei koskaan tapahdu mitään. Siinä tosin lauletaan jotenkin ennakoivasti mutta lievän virheellisesti näin:

”Pyhää vihaa ja suurta rakkautta
Joo mä kaiken nään
Liput liehuu ja ihmiset riehuu
Joo mä kaiken nään

Mä olen mies
Mä olen mies
Jolle ei koskaan tapahdu mitään

…
Jossain on kuumempaa ja jossain on suurempaa
Ja ei tartte selittää
Mitä vikaa on mun pienessä maailmassa
Joo mä kaiken nään

Dyydyydyyydyydyydyyy
jolle ei koskaan tapahdu mitään”

Kauas pilvet karkaavat

Kuva Amazon.com: African Queen, C.S. Forester

Elämänsä muistaa sarjana ajan eristämiä näyteltyjä kohtauksia, joissa itse esittää minänsä jotakin pikkuista osa-aluetta ja vastanäyttelijät oman minänsä siruja. Kohtausten väliaika on kuin kuivuessaan rypistyvä lakana pyykkinarulla. Tarinan tahdin määräävät huonot päätökset, jotka jäävät tienviitoiksi jokaiseen ohitettuun tienhaaraan. Päättymätön päiväuni, josta ei herää vaikka haluaisi.

Kenya Airwaysin kone liukui Afrikan sademetsien ja savannien yli. Lähestyimme Jomo Kenyattan mukaan nimettyä kansainvälistä lentoasemaa. Tämä matka oli alkanut muutama päivä sitten Bulawayosta ensin Hararen kautta Lilongween ja sieltä ”kotiin” Nairobiin. Air Zimbabwen epäsiistin Boeing 737:n jälkeen Kenya Airways’in vanha Boeing 707 näytti siistiltä ja tuntui kotoiselta – jopa turvalliselta. Istuin samalla paikalla kuin aina KA:n koneissa, viimeisen penkkirivin vasemmanpuoleisen ikkunan vieressä. Ihailin aasialaissyntyisten lentoemäntien samettisilmiä ja pehmythuulista, mantelisilmistä alkavaa hymyä, naukkailin mustaleimaista viskiä ja katselin laiskasti ikkunasta näkyvää Itä-Afrikan hautavajoamaa.

Se oli näkynyt koko matkan ajan Lilongwesta, Malawin pääkaupungista, jossa olin paksupohjaiset kengät jaloissa pelännyt järjettömästi bilhartsiaa, jonka saa kävelemällä paljain jaloin seisovassa vedessä, ja jatkuisi Kenian länsiosien läpi perille saakka ja siitä eteenkinpäin. Kaikki itäafrikkalaiset suurjärvet, Njassa–järvi eteläisimpänä ja Viktoria-järvi Kongon, Kenian ja Ugandan rajalla pohjoisimpana, sijaitsivat pitkänä ketjuna hautavajoaman pohjalla. Tuhansien kilometrien päässä vajoaman pohjoispäässä ovat Raamatusta tutut Kuollutmeri, Jordanjoki ja Genetsaretin järvi. Eteläpää ulottuu Malawiin ja Mosambikin pohjoisosiin saakka.

Alla oli nyt entinen Saksan alusmaa Tanganjika, nykyinen Tansania, jonne me suomalaiset aikanaan lahjoitimme hyväntahtoisesti kolme rautaista kalastusalusta. Ne ruostuivat rannalle käyttämättöminä epäonnistuneen kehitysavun symboleiksi: lahjoittajan omiin tuotteisiin sidotun kehitysavun muistomerkeiksi. Hyvät tarkoitukset eivät korvaa järkeä.

Jostakin syystä olen aina ajatellut, että C.S. Forester’in kirjan Afrikan kuningatar tapahtumapaikkana oli Tanganjika-järvi ympäristöineen, jonka ohi lensimme hetki sitten. Mutta valitettavasti kirjan Ulanga- ja Bora-joet ovat fiktiivisiä, vaikka Ulanga-niminen joki Tansaniassa onkin jossakin Rufiji-joen yläjuoksulla.

Matkalukemisena oli mukanani Isak Dinesenin (Karen Blixen) kirja Out of Africa, jota en ole suomeksi kai koskaan lukenut (Eurooppalaisena Afrikassa). Siinäkin englantilaiset ja saksalaiset käyvät afrikkalaista ensimmäisen maailmansodan sivunäytöstä, siirtomaasotaa, jonka yhtenä ruokkijana olivat saksalaisten Afrikan unelmat. Blixenin ja Foresterin kirjat kuvaavat eurooppalaisten Afrikkaa: rikastumisen, seikkailun ja romantiikan mannerta. Oikea Afrikka ei tietysti ole sellainen; sen tunnusmerkit ovat köyhyys, toivottomuus ja kuolettava arki.

Koneen lentorata kulki Meru-vuoren ja Kilimanjaron vähäisen lumihatun länsipuolelta, vuoren korkeimman laen, Kibo’n, pää on Afrikan ainoa lumipeitteinen vuorenhuippu. Ngorongoron, kuolleen tulivuoren kansallispuisto sitä sivuavine järvineen näkyi vasemman puolen ikkunoista, lännempänä levisivät Tansanian Serengetin ja Kenian Masai Maran luonnonsuojelualueet. Suolainen Natron-järvi oli niin lähellä lentoreittiä, että se näkyi vain painamalla nenänsä littuun lasia vasten ja muljauttelemalla silmiä ulos kuopistaan.

Suuret alueet suolan tappamaa maata levisi Natronin pohjoispuolella, Lengai-tulivuori oli joskus sylkäissyt myrkylliset sisuksensa siihen ja todennäköisesti tappanut suuret joukot eläimiä ja kasvillisuuden ehkä tuhansiksi vuosiksi tästä eteenpäinkin. Natronin rantavesissä kuvitteli kymmenen kilometrin korkeudestakin näkevänsä pikkuflamingojen vaaleanpunaiset joukot tanssimassa elämälle myrkyllisessä vedessä.

Mutta se saattoi olla pelkkää kangastusta.

Pilvet näkyivät pieninä valkoisina lumitäplinä ja tummina varjoina keltaisenvihreällä savannilla. Vaikka oli heinäkuu, niin tänään ei sataisi. Taivaanranta oli keltaisensininen, utuinen viiva. Ajatus ei pysähdy, vaikka pää laskeutuu vasten viileitä ikkunapieliä ja silmäluomet painavat…

Yöllä satoi sakeaa lunta, kun matkustimme äidin kanssa Sonkajärvelle Ukin hautajaisiin. Ukki kuoli joulukuun lopussa ja hautajaiset olivat loppiaisen jälkeisenä sunnuntaina.

Ensin menimme Paunun bussilla Jämijärveltä Tampereelle. Junan kolmannessa luokassa pääsimme Iisalmeen Haapamäen ja Pieksämäen kautta. Liisa nukkui penkkien välissä olevalla hattutelineellä, kun oli siihen riittävän pieni. Pieksämäen asemalla odotimme monta piinaavaa aamuyön tuntia etelästä tulevaa junaa. Iisalmesta jatkoimme linja-autolla Takkotiehaaraan, josta se, Iisalmen Linjan auto, jatkoi Rutakolle, Sonkajärven keskustaan. Äiti, kaksivuotias Liisa-sisko ja minä taivalsimme viimeisen kilometrin kovalumista vanhaa viitostietä ja syvällä nietosten välissä mustahopeisena viivana lirisevän Lammaspuron yli mummulan mäelle. Äiti kantoi Liisaa ja niin paljon matkatavaroista kuin jaksoi. Minulle jäi joku kassi, joka painoi mutta onneksi liukui hyvin pakkaslumella.

Vanhan viitostien molemmin puolin nuokkui pelottavan sankkaa ryteikköä, huonosti hoidettua kuusimetsää raskaassa lumilastissa. Isä hakkautti metsät kuntoon parikymmentä vuotta myöhemmin, kun oli lunastanut kotitilansa viikonloppuviljelyksiksi. Tammikuun päivä oli aurinkoinen ja karvalakin alla tukka liimautui vasten kuumentunutta päätä. Äiti oli kiukkuinen isälle. Tämä oli tulossa omia aikojaan Kotkasta, jossa oli ensimmäistä vuottaan sahakoulussa opiskelemassa.

Isän ikkunasta Kotkassa näkyi iso kahvipannu. Se oli Pauligin kahvimainos ja oli Kotkan kattojen yläpuolella monia vuosia, kunnes kai joskus 60- tai 70-luvulla saneerattiin pois, kun Kotkaa uudistettiin nykyaikaa vastaavaan kuntoon. Näin sen kahvipannun seuraavana kesänä, kun pääsin käymään siellä äidin kanssa. Liisa-sisko jäi kiukkuisena huutamaan serkkujen luo Monninkylään. Hän olikin vasta vajaan kolmen ikäinen eikä ymmärtänyt, että äidilläkin oli tarpeensa, joita varten oli onneksi olemassa isä. Tosin en minäkään sitä ymmärtänyt, vaikka ihmettelin, kun retkisänkyni siirrettiin aina yöksi isän yksiön pieneen eteiseen. Mutta tammikuussa se oli vielä kaukana tulevaisuudessa.

Ukin arkkua oli pidetty kahden sahapukin päällä kylmässä vaateaitassa. Sieltä se kannettiin hartaasti Irma-tamman vetämän parireen heinälavalle, joka oli koristeltu kuusenhavuilla. Savolaisen tavan mukaan arkku aukaistiin pihassa ennen lähtöä kirkolle. Ukin valkoisilla poskilla oli tummia varjoja ja kuoppia, ja vahva parransänki. Nenänpää oli kääntynyt koukulle ylähuulta kohti. Suonikkaat, isoniveliset kädet ristitty rinnalle. Päällä oli tumma puku ja valkoinen kaulukseton paita, jonka ylin nappi oli auki. Ensimmäisen kerran ymmärsin, että kuolema tarkoittaa kylmettynyttä ruumista ja arkkua, jonka päälle lapioidaan jäisiä multapaakkuja niin, että kansi kopisee. Runsaan kuukauden kuluttua, helmikuussa, täytin viisi vuotta.

Paljon myöhemmin, ihmisiältä tuntuneen ajan kuluttua, sain matkustaa yksin ensimmäisen kerran. Olin kahdeksanvuotias (tuo –vuotias pääte taitaa tulla sanasta ”vuosi”, vaikka voi sen kuvitella sanasta ”vuota” myös, ihohan on samanikäinen kantajansa kanssa, mutta uusiutuu koko ajan ja pysyy pitkän aikaa joustavana, kunnes kurtistuu pelottavan ryppyiseksi vuodaksi).

Rahapulan rohkaisemana äiti uskalsi panna mukulansa junaan Jyväskylän asemalla, johon saakka tuli mukana Suolahdesta modernilla lättähatulla. Repussani oli rukiisten voileipäviipaleiden päällä silavasiivuja minulle ja meetvurstia Liisalle, ja mehupullojen lisäksi ruskea kirjekuori, jossa olivat kaikki tarvittavat liput ensin junalla Jyväskylän ja Haapamäen kautta Tampereelle ja sitten Paunun linjurilla Jämijärvelle. Liisan letit oli sidottu sinisillä ruseteilla, päällä oli leveä leninki, äidin kutoma villatakki ja jalassa kiiltonahkakengät – parasta asua ei voinut pakata pieniin kasseihin.

Tampereen asemalla odotti Mummun sisko, Suoma-täti, joka varmisti, että osuttiin oikeaan linja-autoon.

Suoma oli pelottavan hieno nainen, isoksi permanentattu tukka ja kaksitehoiset pöllösilmälasit. Hän oli ompelija niin kuin äitikin, mutta roteva ja pidempi kuin miehensä Viljo, joka oli rappari ja kova kommunisti. Isäni oli entinen suojeluskuntalainen, eikä pitänyt Viljosta ennen kuin Terttu-tädin häissä, jossa joutui juovuksissa navetan kulman takana tappeluun kankaanpääläisten kuokkavieraiden kanssa ja Viljo tuli auttamaan. Suomalla ja Viljolla oli itse rakennettu talo Lamminpäässä – sen kulmalle pääsi bussilla numero kuusi – ja hienosteleva tytär, jonka nimi oli Pirjo. Olin kovasti häneen rakastunut monta vuotta, mutta hän oli minua paljon pidempi kunnes täytin kuusitoista. Silloinkin meidän silmämme olivat vasta samalla tasalla, joten en uskaltanut hänelle koskaan rakkauttani tunnustaa, vaikka makailimme usein kesäkuumalla alastomat kyljet vastakkain Jyllinjoen rantatörmällä lammashaassa. Hän oli minua neljä vuotta vanhempi.

Suoma sanoi linja-auton ovelta hyvästiksi kovalla äänellä kurtistaen muutenkin pelottavia kulmiaan:

”Hanhensulka, pirät sitten paikat, etkä anna niitä kenellekkää! Onkos sulla ne pussit valmiina? Ja näytä lippua, jos kysyvät!”

Nyökyttelin, kun en uskaltanut Suomalle oikein mitään sanoa. Hän vilkaisi lähteissään haastavasti oven vieressä Työmies-pölliä pureskellussa holkissa vetelevään hujoppiin, joka oli auton rahastaja, mutta tämä katseli ilmeettömänä Pyynikin tuuheita rinteitä mitään sanomatta. Autoon olimme nousseet Heinätorilta.

Liisa oli silloin jo lähes kuusivuotias, hän oksensi aina kaikissa autoissa, erityisesti bensankatkuisissa linjureissa. Minulla oli äidin pakkaamia ruskeita paperipusseja repussa. Rahastaja heitteli täyttyviä pusseja tienposkeen, kun pysähdyttiin. Auto oli pitkänokkainen Sisu (taisi olla mallia VH-5 tai VH-7, varma en tästä kuitenkaan ollut). Istuimme ensimmäisessä penkissä. Yksi isokokoinen täti oli matkalla Pispalasta Ikaalisiin ja seisoi siinä meidän penkin vieressä, vaikka linjurin takaosassa oli vapaita paikkoja.

”Mikäs, sun nimes on?” se kysyi imelästi jossakin Pinninkankaalla ja tökkäsi sormella olkapäähäni.
”Hanhensulka”, mutisin ja kurkin epäluuloisena kulmieni alta paksua reittä, joka kiristi ruudullista tyykihametta. Jaloissa oli paksut ruskeat sukat ja lintalleen astutut ruskeat korkokengät. Nainen haisi happamelle maidolle ja iholle.
”Hanhensulka, ota tuo siskos syliis niin mää istun siihen viereen!” se vaati.
”Tota, tota, hän oksentaa”, sanoin niin arvokkaasti kuin uskalsin ja todisteena tarjosin Liisalle uutta pussia.
”Siellä takana on kyllä tilaa istua”, puuttui rahastaja asiaan ovikuilusta, jossa nojaili rennosti oveen. Olin jo kateellisena päättänyt ruveta rahastajaksi, koska hän sai käytellä vipua, jolla linjurin iso etuovi väännettiin auki.
”Niillä on paikkaliput”, rahastaja lisäsi ja valmistautui avaamaan ovea seuraavan maitolavan vieressä pysähdysmerkkiä näyttäville.
”Kyllä tässä aikuistenkin pitäisi saada istua”, protestoi täti ja töytäisi isolla takapuolellaan kädensijalla olevaa kyynärpäätäni.
”Äiti sanoi, että me saadaan istua tässä”, sanoi Liisa kasvot valkoisina ja alkoi itkeä kiukkuisesti, ”sano sille! Minä en sun syliis istu!” se vielä lisäsi kiivaasti suhisten ja oksensi seuraavan lastin huonosti sulanutta metvurstileipää ruskeaan pussiin. Suoma oli tuonut uudet leipäpaketit tullessaan ja kierrekorkilliset koskenkorvapullolliset maitoa junassa voiksi kirnuuntuneen tilalle. Viljo juopotteli usein niin kuin kunnon kommunistimuurarin pitikin tehdä. Leipien päällä oli teemakkaraa ja meetvurstia. Äidin antamissa pulloissa oli ollut patenttikorkit. Meillä juotiin vain maitoa, piimää ja joskus limonaadeja.

Joku oksennuspusseista meni pohjasta rikki ja Ikaalisissa taytee tullut linjuri haisi vielä enemmän mummulan maitolavalle saakka. Saattoi se haista Parkanoon saakka, sinnehän se oli matkalla, mutta se asia ei meitä koskenut. Väsyneenä en hajua jaksanut enää kovin paljoa edes hävetä. Linjuri pysähtyi ennen mummulaa muillakin tutuilla paikoilla: Salavan punavalkoisella maitolaiturilla, Kiviojan harmaalla maitolaiturilla Mikon sepänpajan vieressä ja Kivisillan keltaisella maitolaiturilla.

Reijo istui vastassa mummulan punamullalla maalatulla maitolavalla, oli varmaan istunut siinä aamusta saakka. Hän oli mummulassa kunnan kasvattina. Ei hymyillyt juuri koskaan, mutta nauroi joskus kovalla kurkkuäänellä ja kirosi niin kuin aikuinen mies, vaikka oli vain vuoden minua vanhempi. Minulla ei muita veljiä ollutkaan.

Mummulan kesätaivaalla ajelehti laiskasti pulleita pumpulipilviä, kymmenet heinäsirkat sirisivät soratien molemmin puolin. Maitolavan vieressä pellavapelto oli vielä vihreä; se oli viimeinen vuosi, kun mummulassa oli kylvetty omaa pellavaa ja syksyllä kehrättäisiin viimeiset omat langat.

”…seatbacks to upright position, extinguish your cigarettes and…”

Nairobin länsipuolen savannien ja Ngong-kukkuloiden yläpuolella kellui korkealla pieniä ja litteitä kumuluspilviä. Vasemman puolen ikkunoista näki Nairobin vanhan kentän, Wilson Field’in kaksi pitkää kiitotietä, asematasolla seisoi enemmän vanhoja DC-kolmosia ja muita arvokoneita kuin millään muulla lentokentällä. Sen vieressä on Kenian vanhin eläintensuojelualue, Nairobi National Park, jonka itäkulmassa on ravintola nimeltä Carnivore, joka tarjoilee pelkästään liharuokia. Saatavilla on 12-lihalajinen illallinen, mm. impalan paahdetusta lavasta pöydässä suoraan lautaselle leikattuja herkkupaloja, villisikaa ja sen sellaista. Carnivoren ikkunasta voi hyvällä onnella nähdä kansallispuiston leijonien pyydystävän impalaa omaksi illallisekseen.

Mutta minä en ole koskaan sellaista nähnyt. Enkä tunne ketään, joka olisi nähnyt, vaikka tällaista kuulee kerrottavan.