Kulttuuri - Sivilisaatio

Kuva imdb:ltä: Photos from Civilisation , (käsikirjoittaja Kenneth Clark)

Kulttuuria ja sivilisaatiota käytetään usein toistensa synonymeinä. Englannin sanan 'civilisation' (latinasta, tietysti, alkujaan) voi kai suomeksi kääntää yhteydestä riippuen joko sanalla 'kulttuuri' tai 'sivilisaatio'.

'Sivistysyhteiskunta' sopisi korvaukseksi myös, varsinkin, jos haluttaisiin verrata tätä eurooppalaista sivistysyhteiskuntaamme barbaareihin, joka tarkoittaa kai kaikkia muita kuin meitä eurooppalaisperäisen (tai ehkä kreikkalais-juutalais-kristityn) sivistyksen kyllästämiä.

(Tässä voisi muistaa hymyillen Risto Jarvan ohjaamaa, varovasti kansalliskiihkoista kansankynttilää, Jukka Keskistä (näyttelijänä Jukka Sipilä), Loma-elokuvassa pitämässä kiitospuhetta kreikkalaisten raunioiden äärellä helleeniselle (vai puhuikohan hän hellenistisestä?) sivistykselle.)

Tämä tuli mieleen tänään, kun istuin luurit korvilla ja yritin keskittyä Nigel Kennedy'n täydellisesti musiikin sisään tunkeutuneeseen viulunvitkutukseen.

Tuuteista kuului Edward Elgar'in Viulukonsertto (Promsit jatkuivat taas telkkarissa, BBC 2:lla, tosin jälkilähetyksenä). Viulukonsertto on omistettu tuntemattomalle naiselle, mahdollisesti henkilölle nimeltä Alice Stuart-Wortley, tai 'Tuulikukka' kuten Elgar tätä kutsui. Mikäli suhde oli enemmän kuin platoninen, niin siitä ei jälkimaailma mitään tiedä. Eikä kai tarvitse tietääkään. Omistuskirjoitus on espanjaksi ja kuuluu: "Aqui está encerrada el alma de ....." , eli suomeksi jotenkin, että: "Tässä on pyhitettynä ...:n sielu..."

Kulttuuria voisi kai ihan hyvin kuvata kuin ikuisesti porisevaksi saippuasopaksi, jonka pinnalle putkahtelee kuplia toinen toistensa perässä. Ne pullistelevat aikansa ja poksahtavat lopulta puhki häviten porisevaan sekamelskaan kuin eivät koskaan olisi olleetkaan olemassa. Jotkut kuplista nousevat sattumalta lentoon, suurenevat ja muuttuvat auringossa monivärisiksi kangastuksiksi ja poksahtavat lopulta fantastiseksi saippuapisarasateeksi, lankeavat takaisin kaaoksen keskelle rakennusaineeksi uudemmille kuplille.

Kuplat ovat tietysti sivilisaatioita, pieniä ja suuria, iloisia ja surullisia, värikkäitä ja yksitoikkoisia, muhevia ja nuivia. Niin kuin sivilisaatiot ovat.

Sivilisaatio on kulttuurin transientti kuplalapsi.

Kulttuuri sen sijaan ei synny eikä kuole, se on siinä niin, kuplii ja kuohuu, aivan yhtä kauan kuin ihmiskunta, sen omana elävien ideoiden kaottisena performanssina. Sivilisaatio on toivorikkaana kulttuurista erottautuva kupla, sitä arvokkaampaa, oikeaa 'korkeakulttuuria'.

Sivilisaatiolla on kaoottinen alkunsa, järjestystä tavoitteleva elinikänsä ja omaan napaansa tuijottava, näivettyvä ja nivelvammainen kuolemansa.

Kulttuuri on kaaosta, sivilisaatio järjestystä, organisaatiota ja vääjäämätöntä jähmettymistä. Kulttuuri synnyttää sivilisaation, ja sivilisaatio yrittää parhaansa mukaan jähmettää kulttuurikaaoksen itsensä näköiseksi, muottituotteeksi. Mutta poksahtaa rikki ja ruokkii tuhollaan uutta, kaikkeen muuhun sekoittuvaa kulttuurikamaa, uusien sivilisaatioden hiukkasiksi.

Kulttuuri on Dionysokselta, sivilisaatio Apollonilta. Kulttuuri on kaoottista hengenviljelyö, sivilisaatio on järjestäytynyttä sadonkorjuuta.

Kulttuuri on alkuvoimaa, sivilisaatio hiljalleen kuolevaa finessiä. Kulttuuri on rajusti toisiinsa törmäileviä alkuaineita, sivilisaatio toisiinsa liimautuneita molekyylejä.

Kulttuuri on ihmiskunnan ikuisuutta, sivilisaatio on häviävä hetki.

Kulttuuri on yhtäaikaa karjuvien äänten sekamelskaa, sivilisaatio on orkesterin ja viulistin tarkastiohjattua interaktiota; ja viulun vingutusta Nigel Kennedyn käsissä innokkaasti vastaanottavien korvien hivelyksi.

P.S. Kuten Sedis tuon edellisen lastun osalta kommenteissa huomautti, Skrjabin kirjoitetaan suomeksi tietysti k:lla eikä anglosaksistisesti c:llä, mikä tässä korjattakoon kiitoksen kanssa.

P.P.S. Moderni on vielä sivilisaation itseensätyytyväisen korkeaa lentoa, postmodernin varpaat ovat jo kaaoksen keskellä valmiina kehittämään uutta sivilisaatiota? Vai miten postmodernia relativismia ja hämärää runoutta voisi kuvailla?

BBC:n Promsit alkavat

Kuva Iltalehdestä

Valitettavasti iki-ihana, komea jopa, Karita Mattila ei laula tämän vuoden ensimmäisessä konsertissa terveyshuolien (kurkkutulehdus) vuoksi. Hänen tilallaan laulaa Richard Straussin Vier letzte Lieder (Neljä viimeistä laulua) amerikkalainen, vähintään kaksikertaa Mattilaa kookkaampi, mahtavaääninen Christine Brewer. Pettymys, pettymys, mutta eiköhän siitä selviä hengissä. Mattilan piti olla myös haastateltavana tauon aikana, mutta nyt sielläkin kuullaan Breweria.

Illan ohjelmassa, BBC:n sinfoniaorkesteri kapellimestarina tšekkiläinen Jiří Bělohlávek, soitetaan Straussin lisäksi Mozartia (Oboekonsertto C-duuri ), Olivier Messiaen'ä Royal Albert Hallin 9999-torvisilla uruilla (Dieu parmi nous eli suomeksi Jumala keskuudessamme), Beethovenia (joka on siis hollantilaista syntyperää niin kuin Arvoisa Lukija ehkä jo nimestäkin on päätellyt, vaikka onkin tiukasti saksalainen säveltäjä koko maailman silmissä) pianolla (Rondoa lykkää h mollissa), ja Aleksandr Scrjabin'ia (Hurmion runoelma) ynnä muuta sellaista. Aluksi kuuluu kuuluvan pönäkkänä Straussin Juhla-alkusoitto, joka kuulostaa samalta kuin nimensäkin, eli vähän niinkuin ääneenluettua Shakespere'a suomeksi käännettynä. (En muuten voi oikein sietää uruilla soitettua musiikkia, mutta se on ns. henkilökohtainen ongelma).

Konsertti kuulunee YLE:llä, mutta jos ei kuulu niin kello 2200 alkaen sitä voi kuunnella suorana lähetyksenä BBC radio 3:lla vaikkapa tietokoneensa kautta.

P.S. YLE:n taukojutustelua kuuluu vetävän kulttuurinkyllästämä Erkki Toivanen, hänhän on nykyisin bloggaajana uusisuomi.fi:llä, jonne on kerätty maailman joka kulmalta entisiä huipputoimittajia, muiden optiouskovaisten lisäksi, kertomaan suomalaisille, miten kurjasti meille tulee vielä käymään, jos emme usko kapitalismin ja globalisaation kaikenvoittavaan epistolaan.

P.P.S. Elliot Carter'in Caténaires'in nuotit näyttävät tiheään rakennetulta risuaidalta ja musiikki kuulostaa soittohetkellä syntyneeltä.

P.P.P.S Ei muuten ole ollenkaan hämmästyttävää, että kirkkomusiikkia sävelletään uruille. Niiden kaikkivoimainen, kaikkialletunkeutuva ja uhkaauhkuva ääni on ainoa aidolta tuntuva allegoria kirkkojen saarnaaman Jumalan kaikenkattavasta olemuksesta.

Naipaul vs. Walcott: tasapeli, toistaiseksi

Kuva: Naipaul ja Walcott, imuroitu New Statesman -lehdestä

Tasapeli monellakin tavalla. Molemmat ovat voittaneet Nobel-palkinnon, ja molemmat ovat hiljattain ilkkuneet toisiaan.

V.S. Naipaul arvosteli (ja arvosti myös) Derek Walcottia viime vuoden elokuussa lontoolaisessa The Guardian -sanomalehdessä otsikolla "Caribbean Odyssey" (kirjoitus on valitettavasti muutamaa riviä lukuunottamatta poistettu lehden saitilta).

Toukokuun lopussa 2008 pidetyssä ’Calabash Literary Festival’issa’ Jamaikalla Karibian Saint Lucialta (afrikkalaista syntyperää) kotoisin oleva Nobel-runoilija (1992) Derek Walcott (78) luki ”ylistysrunon” elämänikäisestä kilpailijastaan, toisesta Nobel-laureatesta (2001) ja karibialaisesta (Trinidad intialaista syntyperää), V.S Naipaulista (75). Walcottin myrkkykieli kulki Jamaikalla tähän tapaan (The Guardian’in mukaan):

'The Mongoose'

“I have been bitten, I must avoid infection
Or else I'll be as dead as Naipaul's fiction
Read his last novels, you'll see just what I mean
A lethargy, approaching the obscene
The model is more ho-hum than Dickens
The essays have more bite they scatter chickens
like critics, but each stabbing phrase is poison
Since he has made that snaring style a prison
The plots are forced, the prose sedate and silly
The antihero is a brick called Willie...”

Ja New Statesman’issa sama kirjoittaja (Daniel Trilling) muistaa toisia sanoja (New Statesman, 29 May 2008):

“…So the old mongoose, still making good money
Is a burnt out comic, predictable, unfunny.
The joy of supplements, his minstrel act
Delighting editors, endorsing facts
Over fiction, tearing colleagues and betters
To pieces in the name of English letters.
The feathers fly, the snow comes drifting down,
The mongoose keeps its class act as a clown.
It can do cartwheels of exaggeration;
Mostly it snivels, proud of being Asian;
Of being attached to nothing, race or nation.
It would be just as if a corpse took pride in its decay
After its gift had died and off the page
Its biles exude the stench
Of envy, “la pourriture” in French.
Cursed its first breath for being Trinidadian,
then wrote the same piece for the English Guardian.
Once he liked humans, how long ago this was
The mongoose wrote “A House for Mr Biswas…”

Pitkä runo jatkuu ja sen voi kuunnella kokonaisuudessaan täällä Walcottin itsensä lukemana. Pätkä on vähän yli 40 minuutin pituinen ja runo on aivan äänityksen lopussa.

Ennen aloittamista runoilija varoittaa yleisöä ja sanoo aikovansa olla ilkeä (nasty) ja niin onkin. Hän haukkuu Naipaulin olemuksen, kirjoitukset ja ennenkaikkea luonteen lyttyyn, humoristina tietysti humoristin otteella ja saakin monet naurut aikaiseksi, oletettavasti, pääosin mustalta yleisöltään. Runosta löytyy mm. tällainen pikku värssy: ”He doesn’t like black men, but he likes black cunt”. En viitsi edes yrittää kääntää tätä enkä noita aikaisempiakaan pätkiä, olkoot siis englanninkielisiä.

Walcottin runon nimikin on merkityksellinen. Mangustit (nimi tulee suomenkieleen länsi-intialaisen marathin kielen sanasta mangus) tulivat Karibialle Britannian siirtomaaherrojen laivoissa niin kuin tulivat intialaiset maatyöläisetkin vuoden 1850 paikkeilla. Naipaul on näiden jälkeläisiä, tosin hän väittää oman perheensä olevan bramiini-kastia (englanniksi brahmin), eli opettajia, kirjoittajia, pappeja ja sen sellaisia, paikallista intelligentsiaa, eikä, niin kuin suurin osa Trinidadiin muuttaneista intialaisista, kastittomia, "koskemattomia". Sekä mangustit että intialaiset jäivät saarelle piikiksi paikallisen mustan väestön kylkeen ja ovat siellä vieläkin.

Naipaulia on syytetty karibialaisuutensa halveksimisesta, mikä ei hänen kirjojensa perusteella voi olla sananmukaisesti totta. Tosin Nobel-puheessaan hän kiitti Intiaa ja Britanniaa, mutta ei syntymämaataan Trinidadia, joka tosin vielä 1930-luvun aikoihin olikin osa brittiläistä imperiumia eikä itsenäinen maa. Naipaul arvostelee kirjoituksissaan karibialaisia ankarasti, väittäen mm. koko alueen olevan (korkea)kulttuuria vailla. Lukemani perusteella en voi kuitenkaan sanoa, että arvostelu olisi tarkoituksetonta, tai edes aiheetonta, ilkeilyä. Niin kuin Walcottin runon voi helposti tulkita olevan.

Tuossa yllä mainitussa Guardianin jutussa Naipaul kirjoitti mm. näin:

"...that idea of the beauty of the islands (beach and sun and coconut trees) was not as easy as the poet thought. It wasn't always there, a constant. The idea of beach and sun and sunbathing came in the 1920s, with the cruise ships. (Consciously old-fashioned people, like the writer Evelyn Waugh, born in 1903, refused to sunbathe.) So the idea of island beauty, which now seems so natural and correct, was in fact imposed from outside, by things like postage stamps and travel posters, cruise ships and a hundred travel books. It was an overturning of old sensibility, old associations. Until then the islands were thought of as ancient plantations, places of the lash; and that was how, even until the 1950s and 1960s, island politicians, stirring up old pain and racial rage, sought to characterise them...."

Eli sanoo, vähän tiivistäen, että karibialaisten saarten kauneus ei ole niin itsestään selvää kuin Walcott runoissaan haluaa sanoa. Itsenäistyvien saarten omat poliitikotkin halusivat ylläpitää alueesta kuvaa ruoskittuna ja riistettynä alueena mieluummin kuin maanpäällisenä paratiisina. Se ominaisuus huomattiin vasta sitten, kun eurooppalaiset auringonpalvojat "löysivät" sen joskus 1920-luvulla, eli tulkiten, on myös kolonialismin sivutuote.

Olen tästä runosta huolimatta edelleen sitä mieltä, että V.S Naipaul on yksi merkittävimpiä englanniksi kirjoittavia kirjailijoita, oman ikäluokkansa ehdotonta huippua, aikansa ihmisiä, oloja ja tapahtumia taustoineen terävästi ja rohkeasti kuvaava tulkitsija, jonka kirjoituksissa on historiallista syvyyttä paljon enemmän kuin nykykirjallisuudessa yleisemmin.

On ehkä hyvä panna tässä yhteydessä merkille myös se, että englanniksi kirjoittavien etujoukossa on nykyisin monia intialaissyntyisiä kirjailijoita, niin kuin tietysti monista muistakin entisistä koloneista aikanaan tulleita tai näiden jälkeläisiä.

Naipaul on sanonut aikaisemmin tänä vuonna julkaistun elämäkertansa kirjoittajalle (Patrick French), että ”I settle all my accounts”, eli, että ”Maksan kaiken takaisin”. French sanoo Walcottin tapaukseen viitaten intialaisen Daily News and Analysis -saitin mukaan myös: "Knowing Naipaul, he will say nothing and then at some point he will lash out”.

Joten tämänkin kirjallisen myrskyn osalta voinee sanoa, että perästä kuuluu.

Suosittelun vaikeus ja Clarice Lispector

Kuva: Clarice Lispector viralliselta saittilta (portugaliksi)

Minun ei pitäisi suositella mitään kirjoja kenellekään Arvoisista Lukijoista, eikä muillekaan sen puoleen.

Ensinnäkin, todennäköisesti maailman parhaat kirjat, joita vain pitäisi Lukijalle suositella, ovat vielä, ja ehkä jopa ikuisesti, minulta lukematta, osaksi siksi, että olen laiskuuteen tyytyväinen elämännauttija ja osaksi, että en osaa riittävän monia kieliä.

Ja toiseksi, aikaisemmat suositteluni, kuten Marcel Aymé’n Vihreä tamma (lastu 27.6.2007), ovat päätyneet onnettomaan lopputulokseen. Vain kaksi Lukijoista suostui edes ajattelemaan suositustani. Toinen, joku koiru Timbuktusta tai Dee, ei muistaakseni kirjasta pitänyt ollenkaan (ovat kaikki ehkä liian nuoria vielä, ja paljon myöhemmästä ja (post)modernimmasta ikäkaudesta, joille romanttinen maalaisrilluttelu ei oikein sovi) ja toinen, espanjalaisista potkupalloilijoista pitävä Tuima, ei kommentoinut sitä mitenkään (ehkä nukahti lukiessa niin, ettei edes huomannut sitä lukeneensa tai ei sitä lopulta edes löytänyt).

Mutta. Pidän suurena vahinkona, jos Arvoisa Lukija ei avaa brasilialaisen Clarice Lispectorin kirjoja (hän on syntyjään Ukrainan juutalaisia nimeltä Tchetchelnik). En niinkään tarkoita hänen viimeiseksi jäänyttä teostaan Tähden hetki, vaan ehkä paremminkin hänen essee/kolumnejaan, joita tosin ei ehkä ole suomenettu. Amerikan englanniksi ne löytyvät nimellä Selected Cronicas (New Directions, New York, 1996). Suomeksi taitaa löytyä tuon Tähden hetken lisäksi ainakin Água viva ajatuksen takana, jonka kritiikkiin Timbuktun Koirut ja Dee neuvoiVAT eilisessä kommentissaan (Helena Sinervo Hesarissa 16.3.2001), vaikka eivät olleet olleet mitenkään sykähdyttävällä tavalla liikuttuneita Lispectorin tekstistä.

Hollantilaisen, nykyisin Lissabonin ulkopuolella maatilallaan eläkeläisenä ja portugalilaisen vaimonsa kotimiehenä elelevän ystäväni Willemin (joka lukee portugalinkieltä yhtä huonosti kuin minä ranskaa) suosituksesta olen lukenut sen englanniksi, niinkuin tuon mainitun kolumnikokoelmankin, josta on jäänyt mieleen tarina tytöstä ja tämän lemmikkikanoista, jotka eivät vastanneet hänen rakkauteensa millään tavalla. Vuosia myhemmin syödessään kanapataa tyttö sai epifanian ja ymmärsi, miksi kanat eivät vastaa rakkateen:

"…the inevitable destiny of any creature born a hen. The hen appears to have some premonition of its own destiny and therefore learns not to love its owners or the cockerel. A hen is alone in this world."

Suomeksi ehkä, että:

”...jokaisen kanaksi syntyneen väistämätön kohtalo. Kanalla näyttää olevan ennakkoaavistus omasta kohtalostaan ja oppii siksi olemaan rakastumatta omistajaansa tai kukkoon. Tässä maailmassa kana on yksin.”

Että sellaisia kanoja, jopa feministeillä.

Kirjallisesta blogista

Kuva: Diogenes murjottaa savisessa viinisammiossaa Kybelen papitarten naapurina

Mitä on 'kirjallinen? Ja mitä on 'kirjallinen blogi'?

Lueskelin Kaltiossa viime vuoden puolella julkaistua juttua kirjallisista blogeista. Olen vieläkin niin suivaantunut Kaltion sananvapausajatuksista, etten mielelläni edes mainitsisi koko läpyskää, mutta sitä ei juuri nyt voi välttää. Syynä välttämättömyyteen on kirjailija, kääntäjä, kriitikko ja esseisti Ville-Juhani Sutinen, joka on yksi kirjallisen eliittimme vallankahvaa hipelöiviä etuvartioita, jonka oma muodikkaasti nimetty kirjallinen blogi, Susi rajoilla 2.0, on ollut muutaman viikon kesälomalla, tai työlomalla, tai jollakin, ja palaa ehkä joskus elokuun alussa kirjallisuudesta kiinnostuneiden kahlattavaksi.

Sutinen nimittäin kirjoitti esseen 'Kirjallisten blogien estetiikka ja tietoverkon topokset eli progressiivinen universaaliutopia fragmentaarisena digitaaliteoksen päämääränä', joka on kovin paljon nimeään mielenkiintoisempi, ja julkaisi sen Kaltiossa.

V-J sanoo kirjoituksensa aiheesta mm. näin:

“...'Kirjallinen´ ilmenee kahdessa merkityksessä: 1) blogi käsittelee tai sivuaa kirjallisuutta, joko tuottamalla, kääntämällä tai tutkimalla sitä, ja 2) sen olemus on kirjallinen, so. se kyetään näkemään geneerisesti ja tyylillisesti kirjallisuutena; tutkivana, esseistisenä, esteettisenä tai poeettisena – yhtä kaikki, kunhan kirjallinen taso on määriteltävissä kompetentiksi. Tämän suorittaa yhteisö. Kumpikin ehto on riittävä määritelmän täyttämiseksi. Vaikka jako on yleinen, se onneksi karsii tarkastelusta pois valtaosan verkkopäiväkirjoista..."

Jokin aika sitten, tai, blogimaailman häilyvän katoavaista ajankohtaisuutta ajatellen, oikeastaan pirun kauan sitten, ensin Sanojen Anita sitten Ripsa ja jopa ihmistä etsivä Diogenes, tosin mutkan kautta, antoivat kunnian sataa tällekin lastumaalle, ja nimesivät Dionysoksen kevään yhdeksi niistä blogeista, jotka kuuluvat luokkaan Blogging with Purpose.

Säikähtäneenä ajattelin, että, Piru vieköön. Näinkö tosiaan on käynyt, että lastuilleni näyttää löytyneen 'purpose', eli 'tarkoitus' ja lopetin hädissäni lastujen nikkaroinnin siihen paikkaan (tosin avun ulottumattomissa peilailevana narsistina tulin hetken vieroitusoireissa kiemurreltuani helpohkosti toisiin ajatuksiin).

Äkkiä kääntäen englanninkielen sanan 'purpose' voi nähdäkseni suomentaa 'tarkoitukseksi'.

Sitten tulin kauhuissani ajatelleeksi, että sen voi myös kääntää sanalla 'merkitys'.

Merkitys-ajatus oli vielä edellistä kammottavampi.

'Merkityksen' (laitoin sanan tuossakin heittomerkkien sisään, koska ajattelen siihen salaperäisesti sisältyvää korkealentoa, vähän niin kuin monet meistä kirjallisuuden rakastajista ajattelevat 'kirjallisuuden' suhteen, jotakin elämää tai ainakin omaa sieluaan suurempaa), siis 'merkityksen' löytyminen omasta blogilastusta, tuntuu kuin olisi karauttanut hampaansa helmeen syödessään tuikitavallisia, ja aina koskenkorvanmakuisia, simpukoita. Nämä 'helmethän' osoittautuvat poikkeuksellisesti kuorenkappaleiksi, vaikka ahneessa sielussa ehtisi kuinka läikähtää muukin kuin Koskenkorva.

Mutta lastuille, kokonaisena monen vuoden mittaisena sarjana, ei oikein tahtonut löytää merkitystäkään.

Olin nimittäin ajatellut alunperin, että kirjoittelen omaksi ilokseni, niin kuin kirjoittelen muutenkin, pöytälaatikkoon, ja jos jotkut virtuaaliystävät Rihmastolta sattuvat lukemaan juttujani (panin sinne blogistani tammikuussa 2005 toiveikkaan punanaamaisen mainoksen), niin toivottavasti eivät liiaksi niistä, ainakaan päin naamaa, vittuile.

Mutta sitten huomasin tässä ajatuksessa loogisen vian. Nimittäin itselle kirjoitettu tekstihän omaa tietysti juuri sen 'tarkoituksen' – kirjoittaa itselleen, niin kuin ikioman päytälaatikon ja päiväkirjan tarkoitus.

(Tästä ajatussolmusta pullahti mieleen vanha, ikivanha itseasiassa, kirjallinen klisee, jossa puhtaan Diogeneesta ja Platonista, mutta tunnen siitä syntyvän oikein novellinoloisen tuotteen, joten jätän sen tässä pelkälle maininnalle sulkumerkkien väliin.)

Sitten Timbuktun koirulauma kävi kommentoimassa tällä omalla blogillani (lastua Blogihenkilön virtuaalinen kuolema, 30.5.2008), jossa hän referoi pätkän kirjasta Tähden hetki (kirjoittanut maailmankirjallisuuden naispuolinen Kafka (toivottavasti tuota ei tulkita seksistiseksi loukkaukseksi), brasialainen Clarice Lispector, Ai-ai kustantamon sarjassa 'Lue vähemmän', 1996).

Tähden hetki on ahtaan ja surkean elämän poeettinen narratiivi, kuvaus naisesta, joka ei tiedä eikä osaa mitään, joka on elänyt koko elämänsä tyhmyyden suojaavassa kuplassa. Itseasiassa vähän samaan tapaan kuin Helen Fieldingin Bridget Jones ja tämän oma surkea, tyhmyydentäyttämä elämä. (tuossa edellä sanalla 'tyhmyys' yritän etsiä vastinetta ajatusteni englanninkielen sanalle 'ignorance', mutta en nyt juuri löydä siihen sopivampaa)

Erona (suurena) on se, että Tähden hetken Pohjois-Brasiliasta kotoisin olevan päähenkilön, jonka nimi on viitteellisesti Macabea, ja lontoolaisen, kolmekymppisen tv-toimittajanplantun elämisen ehdoilla on tietysti valtava ero.

Macabea ei osaa kunnolla kirjoittaa, ja yrittää pärjätä toimistotyössä, hän on siivoton, toivoton ja tulevaisuudeton. Bridget Jones on puolestaan siisti, tietysti huolettoman pikantilla tavalla, toiveikas, mediaseksikkäästi niin kuin Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulojen Elizabeth Bennet, eikä hänen koko elämänsä ole välittömästi uhanalainen tapahtui mitä tahansa. Vaikka menettäisi työnsä, hänen päänsä pysyisi pinnalla. Niin kuin meidän länsimaisten ihmisten päät yleensä pysyvät. Makabean syntymäosa ei ole tässä suhteessa samanlainen.

Mutta tämän päivän aiheen suhteen molemmat kirjat ovat jotenkin merkittäviä. Voisi ajatella, että oikean julkaistun kirjailijan ja 'kirjallisen' bloginpitäjän ero on jotenkin raa'an täsmällisesti määritetty Bridgetin ja Macabean välisellä erolla.

Ajatus tuntuu niin kohtuuttomalta, että se pitäisi heti pudistaa päästään pihalle, mutta niin kuin usein käy, ajatukset joita ei saisi ajatella tarttuvat päähän kuin 'julkkis' yleiseen tajuntaan, ja sellainen ajatus, joka pitäisi ehdottomasti säilyttää, tipahtaa julkisuudesta kuin alusvaatemannekiinin entinen mies.

Bridget Jonesin päiväkirja on nimenomaan tietyntyyppistä kirjallisuutta, päiväkirjaromaani. Uskaltaako tähän edes sanoa, että monen monet blogit ovat juuri samanlaisia päiväkirjoja, julkaistu bittimaailmassa paperimaailman sijasta. Mutta yhtäkaikki saman genren sisään liukenevia, toiset huonompia ja toiset parempia kuin Bridget Jones.

Kirjeromaani on myös kirjallisuuden laji. Risto Niemi-Pynttäri ( kirjoittaa omaa blogia, Kun kirjoitan, joka on niin kirjallinen, että kateuden naskali ulottuu lukiessa jopa parkkiintuneen paksunahkaisen ja parantumattoman narsistin kirjoittajansieluun saakka) julkaisi hiljan väitöskirjansa, jonka nimi on Verkkoproosa. Siinä hän puhuu mm. Panuseni-nimisestä, helsinkiläisen Mesin julkaisemasta sarjasta kirjeitä rakastetulleen, joka on hylännyt Mesin. RN-P sanoo Mesin päiväkirjasta mm. näin (s. 111):

“...Puhuttelumuoto ja muutamat yksityiskohdat välittävät sen yhteisen emotionaalisen maailman, johon kirjoittaja vetoaa. Kirjallinen suhde aiheeseen on itse asiassa ainoa tapa, jolla kirjoittaja voi pitää julkista blogia aiheesta. Voidaan jopa sanoa, että blogin kirjallinen laatu johtuu tästä rajoituksesta – hän ei voi kirjoittaa raportoiden. Kirjoittajan on valittava yksityiskohdat sillä tavalla, että niiden perusteella ei voi tunnistaa henkilöitä. Näin hänen kirjeisiinsä tulee yleinen taso, jonka puitteissa hän puhuu kaipauksensa kohteelle. Samalla käy niin, että vaikka blogista puuttuu kaikki lukijaa huomioivat pyrkimykset, juuri tuon yleisyyden vuoksi blogi puhuttelee lukijoita. Fiktioon liittyvä ja asiakirjoittamisesta poikkeava tapa käsitellä aihetta on siis Panuseni-blogin kirjallinen piirre...”

Panuseni-blogin kirjoittaja, Mesi, puhuu 'kirjeissään' rakastetulleen. Monet blogit puhuvat samalla tavalla yleistäen kenelle puhuvat, ja tuottavat samalla kirjallisuutta. RN-P sanoo myös (s. 112):

“...Lähtökohdiltaan myös kirjallinen genre on diskursiivinen koodi samoin kuin mikä tahansa puheakti. (Todorov 1976, 164.) Puheen ja kirjallisen genren välinen ero on vain siinä, että kirjalliset genret ovat monimutkaisempia kuin puheen genret...”

Kaltion jutussa V-J Sutinen sanoo myös:

“...Verkon demokraattisuudessa on se vika, että se sallii julkisen idiotismin, mutta myös se etu, että julkiso toimii siellä voimakkaamminkin yhteisöjä luoden kuin byrokratian pylväskäytävillä...”

Ja vähän myöhemmin:

“...Aluksi on vielä kerran todettava, että vain marginaalinen osa verkossa julkaistavasta kaunokirjallisesta aineksesta on millään tavalla kiinnostavaa, ja että suurin osa on itse asiassa silkkaa omaan syöttökaukaloon ulostamista ja tämän jäteliemen nieleskelyä hymisevän seurakunnan kompatessa suorituksen ällöttävyyttä ylisanoin.

Kirjoittaessani verkossa julkaistusta tekstistä olenkin tarkoittanut uskottavaa, tiettyä tehtävää toteuttavaa omaperäistä ja kulttuuritietoista kirjallisuutta, joka aiemmin määritellyn julkison toiminnan prosessien myötä on syntynyt ja vakiintunut...”

Palataan sitten tuonne alkuun. Mitä on kirjallinen? Sama kysymys esitetään vähän väliä taiteen osalta. Ja vastaus on saatavissa tulkitsemalla Kaltion monologia: kirjallisuutta on se, minkä 'julkiso' kirjallisuudeksi korottaa. 'Julkiso' tarkoittaa V-J Sutisen kielenkäytössä sellaista yhteisön osaa, joka “ei siis ole vastaanottava yleisö, vaan aktiivisesti julkisuudessa keskusteleva ja ajatteluaan esittävä, sekä sen kautta vaikuttavasti toimiva kansanosa, julkiso”. Ja mitä on kirjallinen blogi? No, siihen tuli V-J:n toimesta perusteellinen ja jopa narsistin sieluun viiltävä vastaus.


Lainataan loppuun vielä itse Susi rajalla-blogia, josta löytyy 6.9.2007 tälläista (lastussa Paikannäyttäjän talon kukistuminen ja muita loogisen tahallisia virheitä):

“
- Joku voi ajatella, ettei koko kirjassa ole mitään järkeä.
- Mutta nimenomaan sitä siinä on
- Senhän takia se on niin sekava, että se on täysin looginen. “
(Keskustelu yhteisteos “Neuhickyrista” Hannu Helinin kanssa Oulussa)

Ja ihan viimeiseksi viimeiseksi V-J:n Kaltioon lainamaa Novaliksen fragmenttia:

´Vastakohdat ovat käänteisiä samanlaisuuksia.´ (Novalis: Fragmentteja, nro 89, suom. Vesa Oittinen, Otava 1984).

P.S: Olenkin taiteen eliiteistä ulostanut kaukalooni joskus aikaisemminkin, otsikoilla: Taide, tekijä ja kokija (26.7.2006) ja Tieto on valtaa; taiteen eliitti, onko sillä valtaa? (21.8.2006).