24.4.2005

Bloginpitämisen onnea tulvillaan,

Ihaillen on blogihenkilön suhtauduttava niihin lukuisiin muihin bloginpitäjiin, joita tulee päivästä päivään luettua hymyillen, itkuisin silmin ja onnen tai myötäelämisen tunteita rinnassa. Muutamia näistä seurattavista on laitettu tämän blogin linkkilistaan ja monia muita ei siellä näy. Jotenkin bogihenkilöä on ujostuttanut laittaa linkkeihin top-listan yläpään nimiä, vanhoja blogikonkareita, joilla ilmiselvästi on uskollinen seuralaisjoukko pitämässä leimahtanutta soihtua valaisemassa kirkkaasti blogiuniversumin pimeitä sokkeloita.

Monien luettavien kohdalla on mielessä kysymys: miksi et sinäkin kirjoita julkaistavaksi muuallakin kuin täällä blogimaailman hämärässä. Tosin ei se ehkä enää niin hämärä ole kuin helposti uskoisi.

Arvoisa Lukija muistaa kirjailija Anita Konkan maininnan siitä, että bloginpitäjien joukko kasvaa kasvamistaan, koko maailmassa on meitä jo yli kymmenen miljoonan ja monissa blogeissa on arkisto-osasto vasta yhden tai kahden kuukauden mittainen. Eikä se tietysti ole pitkä tälläkään blogihenkilöllä. Toiveita on siitä, että arkistoja henkilölle tulisi juuri niin kauan kuin blogilla on elämää ilman tekohengitystä.

Blogihenkilö on erityisesti mielissään siitä, että monia tuntemiaan bloginimimerkkejä voi kutsua oikein ystävikseen, tietysti vain virtuaalisessa mielessä ja hyvin varovasti,ettei vain tule loukattua näiden tunteita ja aiheutettua ystävyyden yksipuolisesta julistamisesta johtuvaa yksipuolista irtisanomista.

Anita Konkan kissa pudotti Milan Kunderan Naurun ja unohduksen kirjan hänen kirjahyllystään koko blogimaailmankaikkeuden ajatuksiin. Ja erityisesti synkkiin ajatuksiin, sillä ranskalaistunut ja ranskaksi nykyisin kirjoittava Kundera esittelee kirjassaan ”grafomanian” käsitteen, joka kuluu samaan kastiin Juha Seppälän taannoisen tavistölväisyn kanssa.

Grafomania tarkoittaa pakkomiellettä siitä, että pitäisi kirjoittaa kirja.

Blogihenkilö on tietysti aina ajatellut, että tämä on aivan looginen ja luonnollinen masokismin muoto, jota henkilö on nähnyt lukuisten ympäristönsä ihmisten harrastavan hedelmättömänä vuodesta toiseen. Ja että kirjailijat olisivat päägrafomaanikkoja, hehän ovat saavuttaneet pakkomielteensä tavoitteen, kirja on tullut julkaistuksi.

Mutta asia ei grafomanian suhteen ole lainkaan näin yksinkertainen.

Grafomaanikko onkin Kunderan (ja ilmeisesti myös Seppälän ja ehkä jopa suuresti kunnioittamani Konkan) mielessä tavis, joka tavoittelee kirjan kirjoittamista. Sen sijaan kirjailija kirjansa julkasun jälkeen ei enää olekaan tavis vaan, niin, kirjailija. Eli kirjoittajien kaksi pääkastia on näin rajattuina: grafomaanikot ja kirjailijat.

Ja tästä päästään sujuvasti blogimaailmaan, jossa grafomaanikot jylläävät joukkovoimalla ja vievät kirjailijoilta lukijoita. Nimittäin Kunderan ennusteen mukaan kaikki maailman kirjoitustaitoiset haaveilevat kirjoittavansa (siksi kai taito on hankittukin) ja, jos kaikki kirjoittavat innokkaasti kuolevia ajatuksiaan (vain kirjailijoilla on kuolemattomia ajatuksia), kukaan ei ehdi lukea kirjailijoiden, eikä muidenkaan, kirjoittamia, nerokkaita tekstejä.

Anita Konkka jatkoi ajatuksiaan Kunderasta viittaamalla Goethen divaanilla syntyneeseen, monimieliseen ajatukseen: elääkö ihminen silloin, kun toiset elävät.

Kunderan mukaan jokaisella kirjailijalla on oma universuminsa, joka luodaan kirjoittamalla kirjoja. Henkilö on tässä toista mieltä.

Nimittäinen blogihenkilölle jokaisen ihmisen ajatusmaailma on oma, ainutkertainen maailmankaikkeutensa. Se luodaan samalla hetkellä kun ihminen syntyy: eli elämän kipinän valaistessa aivomme. Ja se laajenee kokemuksemme ja tietomme karttuessa. Kirjat, ja sanat yleensäkin, ovat sen heijastumia, maailmoja ajatusten maailmankaikkeudessa. Kukaan ei pääse tutustumaan Balzacin, Tšehovin tai Kafkan maailmankaikkeuteen – vain heidän kirjoihinsa.

Blogihenkilö tuli tästä ajatusjonosta masentuneelle mielelle, mutta silti on kirjoitettava. Bloginpitäminen olkoon samassa roolissa kuin kissoille pystytetty raapimispuu: kirjailijan kynnet on pidettävä kiipeämiskunnossa, muuten ei kirjaillisuuden rasvaista paalua pääse ylös riittävällä vauhdilla. Muistuikin mieleen Edith Södergranin sanat: ”Jokainen runo on oleva runon rikkirepimistä, / ei runoa, vaan kynnenjäljet” (Edith Södergran - Tulevaisuuden varjo, 1972, suom. Pentti Saaritsa).

Kundera tunnistaa vielä yhden eron grafomaanikkojen ja kirjailijoiden välillä. Ensinmainittu joutuu hakemaan kirjoittamiselleen opettajia, kirjailijat eivät näitä opettajia tietenkään tarvitse, hehän ovat luonnostaan kirjallisia neroja, syntymävikana. Tätä blogihenkilö ei halua edes ajatella vakavasti, erityisesti saatuaa aikojen kuluessa erinomaista opetusta monilta kirjailijoilta heidän kirjoistaan ja muutenkin. Kunderakaan ei väittäne, että kirjailijanalun, grafomaanikon tai blogimaanikon, ei pitäisi lukea jo julkaistuja kirjoja oppimismielessä. Kukaan ei ole kirjailija syntyessään.

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Tykkäsin tästä viimeisestä kappaleesta kovasti. Se tuntui niin tutulta, melekin kodikkaalta, ajattelulta. En tosin ole varma, ymmärsinkö sen oikein, mutta ajatus nytkähti liikeelle.

- Prospero

Anonyymi kirjoitti...

Minä tykkäsin siitä, että blogi on kirjoittajalle samaa kuin kissoille raapimispuu. Koska sitä se nimenomaan on.

Kirsti

Anna Amnell kirjoitti...

Hyvä Hanhensulka,

internet on demokratiaa. Siinä tulevat esille sen pahimmat ja parhaimmat puolet. Niihin parhaisiin puoliin kuuluvat esimerkiksi tällaiset hyvät blogit.

Kirjapaino toi kirjat kansalle, internet antaa kirjoittajille vapaan areenan kilpailla yleisöstä.

Mitä eroa on esimerkiksi sanomalehtien hyvillä pakinoilla ja hyvillä blogikirjoituksilla?

Pirkko

hanhensulka kirjoitti...

Kiitos taas mukavista kommenteista. Oikein ymmärtämisestä sen verran, että sanat vain heijastavat mitä päässä liikkuu, "oikein" ei taida ajatuksiaan ymmärtää edes kirjoittaja itse. Tosin kirjailija Timo Montonen on minulle väittänyt, että kieli on parempi kommunikaation väline kuin annan ymmärtää. En tietenkään usko tätä, kukapa nyt opeansa uskoisi.

Kirsti, ymmärsit näköjään tekstiäni paremmin kuin minä itse. Tarkoitin raapimisvertauksella juuri kirjoittajia, vaikka tekstissä taisin käyttää sanaa kirjailija (freudilainen lipsahdus:).

Internetin demokratian laatua ja laajuutta emme ehkä edes vielä ymmärrä, kun elämme itse sen ensimmäisiä askelia. Aika näyttää, vaikka onhan niitä sensuuriajatuksia esitetty suunnalla jos toisellakin. Ero sanomalehtiin on tietysti se, että niissä maksetaan, ja silloin joutuu kai (vähän tai paljon) sensuroimaan itseään omistajan toimituspolitiikan mukaisesti. Eli vapaus menee, jos rahaa tulee. Kumpi lienee parempi, ajatuksten vai rahapussin rikkaus?

Syrinx kirjoitti...

Viimeinen kappale sai pääni ja mahani sekaisin. Tuntuu että hukun tähän netistä vyöryvään kirjallisen nerouden tsunamiin.

hanhensulka kirjoitti...

Ah, Syrinx, kannustesi terävyyden voittaa vain sanojesi leikkaava liekki.

Timo kirjoitti...

Sulka kuule, palasin yöllä besserwisseröimään silikonimerkintääsi...

hanhensulka kirjoitti...

Ja kiitos, kun palasit, Timo. Häpeillen olen yrittänyt unohtaa sen kyseisen lastun, onneksi se siirtyy tänään arkistojen pimentoihin. Muuten piirinnoista puhuminen ei olisi ollut yhtä antoisaa, vaikka sillä voisikin olla silikonia syvällisempi merkitys ao. naisen kuvauksessa.

meike kirjoitti...

whatta?!?!