4.4.2005

Paavista, teksteistä ja uskosta yleensä

Tulee mieleen eksegetiikka, joka lienee yritystä ymmärtää mitä tahansa tekstiä, mutta erityisesti uskonnollista, lähtien sen tarkoituksesta. Toisaalta paavi Johannes Paavali II:n kuolema toi blogihenkilön mieleen oman suhteensa Raamattuun ja uskontoon yleensä.

Se on vielä nykyihmisellekin ajatuksen kuohuja herättävä kysymys. Toisaalta pienenä ihmisenä pahassa maailmassa eläminen pelottaa ja omien vanhempien vanhuuden myötä turva, johon lapsena, ja vielä myöhemminkin, tottui ei enää ole tarjolla. Blogihenkilönkin täytyy yrittää tulla toimeen omin avuin, vaikka se onkin vaikeaa avujen vähäisyyden vuoksi. Ja samalla on yritettävä antaa moraalista tukeaan lapsilleen ja jopa lapsenlapsilleen, tosin nämä viimemainitut eivät vielä blogihenkilön viisaita ajatuksia halua kuunnella, kiinnostavampaa näyttää olevan lelujen pureskelu ja vaippoihin paskantelu, olisiko esimakua siitä, mitä he sisällään ajattelevat henkilön syvällisistä ajatuksista.

Tunnustettakoon heti, että blogihenkilö ei ole uskovainen ihminen. Jos Raamatun uhkakuvat kuolemanjälkeisestä elämästä ovat tosia, blogihenkilö päätyy syntiensä ja hyveidensä epätasapainon vuoksi suoraa päätä Helvetin esikartanoihin ja Saatana tullee ilomielin hyväksymään henkilön vuokralaisekseen keitettäväksi öljyssä tai mitä siellä nyt sitten tapahtuukaan. Virkistävät vedet eivät missään tapauksessa tule olemaan henkilön kohtalona.

Uskontoon suhtautumisessa blogihenkilöä on aina kovasti kiinnostanut Blaise Pascal’in tapa ajatella Jumalan olemassaoloa. Hänhän sanoi, että koska asiaa ei voi todistaa ja on olemassa ehkä 50/50 (tai jotakin sen suuntaista) mahdollisuus sille, että Jumala on olemassa, on Häneen parempi uskoa kuin olla uskomatta. Maanpäällä kulkiessa ei uskovaisuuteensa joudu niin järin paljoa uhraamaa, joten sijoitus uskoon on kohtuullinen ja palkkio (eli iankaikkinen elämä) on niin suuri, että sitä kannattaa yrittää tavoitella (jos iankaikkista elämää yleensä haluaa).
(Muuten oikeinkirjoitusohjelmani tarjosi iankaikkisen tilalle iänkarkkinen, olisiko ohjelmalla mahdollisuus freudilaiseen lipsahdukseen?)

Kantin yritys todistaa Jumalan olemassaolo moraalisin argumentein ei sen sijaan ole blogihenkilö koskaan erityisesti vakuuttanut, vaikka pitääkin Kantia suuressa arvossa ja käyttää hänen kategorista imperatiiviaan joskus aborttikeskustelun mausteena.

Vaikka Pacal’in ja Kantin ajatukset ovatkin kiinnostaneet, blogihenkilö on kuitenkin pysynyt agnostikkona koko ajattelevan elämänsä ajan, ja voi olla, että tämä jatkuu hamaan hautaan saakka. Kirkkoisä Augustinushan oli selvästi myös agnostikko, sen lisäksi hän oli kasvissyöjä niin kuin blogihenkilökin, joten agnostikkona ja herkullisten kasvisten syöjänä blogihenkilö on hyvässä ja korkea-arvoisessa seurassa. Filosofisia pähkäilyjä tässä ja monissa muissakin asioissa henkilö pitää usein sanahelinänä eikä niistä sen kummemmin piittaa.

Blogihenkilö on aina lukenut Raamattua kiinnostuneena sen kauniin kielen ja mielenkiintoisten, kauniiden ja hirmuisten tarinoiden vuoksi. Henkilö herkistyi tällaisille tarinoille jo lapsesta lähtien lukiessaan H.C. Andersenin ja varsinkin Grimmin veljesten satuja. Esimerkiksi kyntensä blogihenkilö muistaa aina leikata Jörö-Jukan ansiosta, ja hermostuksissaan meinaa aina leikata palan sormestaan samalla, ja näin on itse asiassa joskus käynytkin.

Ei voi sanoa, että blogihenkilön Raamatun luku olisi eksegetiikkaa, vaikka tietysti lukijana tarkoitus on yrittää ymmärtää, mitä tekstin kirjoittaja ehkä tahtoi sanoa pari vuosituhatta sitten. Mm. tätä kuvaamaan henkilö on kirjoittanut seuraavan pikku haikun:

Kun istutat puun
hipaiset ystävääsi
ajan virrassa

Mutta ennen kaikkea lukijana kai yrittää ajatella, mitä teksti sanoo hänelle itselleen.

Kaikesta tästä ajattelusta tulee hakematta mieleen ”hermeneuttinen ongelma” yleensä –tulkitsemisen ongelma – kaikki tekstien lukeminenhan tapahtuu yhteisön tradition tai ajassa elävien ajatteluvirtausten sisällä, jotka asettavat lukemiselle ennakkoedellytyksiä ja vaatimuksia. Sekulaarinen aikamme ei oikein valmista uskomaan kahden vuosituhannen ja kauempienkin tekstien sanomaa.

Vanha-testamentti on huolella valittu kokoelma juutalaisia pyhiä kertomuksia, josta on jätetty paljon pois jopa ehkä sellaista, jolla olisi enemmän sanottavaa omalle ajallemme. Esimerkiksi Judithin kirja olisi ehkä jopa sekulaarille feminismille hyvänä esimerkkinä siitä, että naiset ovat jo vuosituhansia kamppailleet oikeuksiensa edestä ja monissa tapauksissa jopa hyvin tuloksin. Patriarkaalinen uskontomme on kuitenkin karsinut senkin pois pyhistä teksteistään.

Oli miten oli uskon ja totuuden kanssa, blogihenkilö tuntee kunnioitusta puolalaissyntyistä paavia kohtaan. Hän osoitti omalla elämällään, että totalitäärisen terrorinkin alla voi elää rohkean elämän ja tavoitella totuutta. Vaikka hän oli ”konservatiivi” elämän oikeuden puolustamisessa (aborttikanta, suhtautuminen eutanaasiaan ja geenimanipulaatioon), sosiaalisena ajattelijana hän oli radikaali ja puhui mm. globalisaation aiheuttamista ongelmista ja monikansallisten yritysten vaikutusta vastaan.

Uskonnolla sinänsä lienee vain väline arvoa sille, että ihminen yrittää ymmärtää olemassaoloaan ja maailmaansa, niin kuin ateismillakin ja jopa agnostikkoudella.

3 kommenttia:

Anna Amnell kirjoitti...

Kiinnostava kirjoitus.

Hämmästyin kovasti sitä, että sanoit Augustinusta agnostikoksi.

Häntä voisi kyllä sanoa entiseksi agnostikoksi (ja manikealaiseksi ja uusplatonilaiseksi jne), mutta hänestä kypsyi syvällinen kristillinen ajattelija.

Kirkko turvautui hänen teologiaansa tuhat vuotta, Tuomaaseen asti. Luther sai hänestä paljon vaikutteita.

Näin voisi sanoa, että Augustinus oli mukana luomassa renessanssia, uutta aikaa myös uskonnollisessa ajattelussa, toisin sanoen siinä mitä alettiin ajatella ihmisen ja Jumalan suhteesta.

Kantin ajattelu on taas _uskonnolliselta_ kannalta ohutta ja pinnallista. Hänen ajattelustaan (tee hyvää, niin kuin Jumalaa ei olisi olemassa) on vain lyhyt matka Nietzschen Jumala on kuollut - ajatteluun.

Pirkko

Anonyymi kirjoitti...

Raamatun uhkakuvat helvetistä? Kovaa kamaa, kieltämättä. Mutta mietitäänpä hetkinen millaiseksi ihmiset ovat kuvitelleet taivaan. Minusta aika helvetilliseksi.

1. seksin tilalla on rukoileminen.
(ihmettelenkin, mitä seksi on silloin, kun se on 'taivaallista')

2.taivaassa kaikki laulavat, koko ajan, ja vielä virsiä.

(se voisi oll musikaali, mutta kun kaikki hoilaavata samaan aikaan samaa biisiä, hoosiannaa)

3. säestys tapahtuu harpulla

(miljoonien harppujen virittely ja helähtely on varmasti helvetillistä touhua)

Haluaako siis kukaan täysijärkinen mennä taivaaseen? Näyttää siltä että ihminen on kuvitellut itselleen taivaan, joka on mahdollisimman vastenmielinen.

Islamilaisten paratiisi lupaakin aika paljon enemmän. Montako niitä neitsyitä olikaan?

- Prospero

Anna Amnell kirjoitti...

Prospero,

nuo ovat todellakin tylsiä kuvitelmia. Luulen, että ne on tehnyt joku ruumillisen työn lopen uuvuttama ihminen, joka halusi vain lepoa.

Kaikkihan on tietenkin vain kuvitelmaa, ja Raamatun viittaukset symboliikkaa.

Kiinnostavaa on se, että Raamatussa sanotaan, että luodaan uudet taivaat ja uudet maat. Ensimmäinen meni siis jotenkin pieleen.

Uudessa ei ole murhia, raiskauksia, terroristeja eikä sotaa, ei saastetta, vesi on kristallinkirkasta - nuo asiat merkitsevät nykyajan ihmiselle jotain yhtä ihanaa kuin täydellinen lepo entisajan ihmiselle.

Ehkä ihmiset kokevat taivaassa läheisyyttäkin jollakin uudella ja paremmalla tavalla kuin seksi.

C. S. Lewis, joka oli kirjailija, kirjallisuudentutkija ja aikamoinen teologian asiantuntijakin, onnistuu minusta erinomaisesti, kun sanoo eräässä kirjassaan, että tämä elämä on vain ensimmäinen luku, ja varsinainen kirja alkaa vasta sen jälkeen.

Luulisin siis, että Prospero kirjoittaa siellä entistä parempia aforismeja.

Pirkko