22.11.2006

Bloginpitäjän tuskaa: Plotinus, Horatius tai oikeastaan keskinkertaisuuden pelko

On ollut niin kiirettä, että ei ole ehtinyt edes kunnolla töitä tehdä saatikka sitten harrastaa harrastuksia niin kuin tätä blogin moolokin kidan syöttämistä. Joskus nuorempana on tullut seisstyä rosman syöttöpukilla ja syötettyä hirmuisesti urahtelevalle rosmapedolle ohraa ja vehnää ja sen sellaista. Kättäpitempänä oli koko ajan lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi kulunut luudantynkä ja näppejään täytyi varoa minkä nuoruudeltaan ja huulludeltaan ehti ja viitsi.

Vanhempi puimaväki kertoi opettavia, uskomattomia ja pelottavia tarinoita jostakin nimeltä mainitusta mutta kaikille tuntemattomasta rosmansyöttäjästä, joka oli menettänyt sormensa rosman urisevaan kitaan ja mädäntyneet sormen kappaleet olivat ilmestyneet joskus kevättalvella laarista kauhottujen jauhojen mukana kakon koristeeksi. Tähän tietysti nuorempana uskoi niin kuin muihinkin agraarilegendoihin, kun vanhemmat ja kaikkivoimaisiksi tiedetyt kerran näin kertoivat.

Blogin ylläpito on kovin samanlaista kuin rosman syöttäminen. Ja molemmissa sormille saanti on koko ajan uhkaamassa. Jos sanot blogissa jotakin muuta kuin hyvää päivää ja kirvesvartta, niin kohta on yksi tai toinen taho lyömässä suojattomille sormille. Ja jos sanot vain sitä kirvesvartta (mitä se sitten tarkoittaakaan), niin lukijat äänestävät jaloillaan. Suo siellä...

Tämä seuraava on blogipetkutusta, eli uudelleen moolokin kitaan syötettyä tavaraa siinä toivossa, että ensinnäkin kukaan ei lukenut sitä huhtikuussa 2005 tai ei ainakaan muistaisi sitä, ja toisekseen, että Arvoisien Lukijoiden joukossa on uusien innokkaiden lukijoiden armeija, joka on lisäksi niin laiska, ettei ole viitsinyt kahlata aikaisempia 435 lastua läpi edes pitkien ja sateisten syysiltojensa viihdykkeeksi. Ja siinäpä onkin oivallinen ongelma bloginpitäjällä: miksi säilöä vanhoja kirjoituksiaan?

***

Otsikon asiat värisyttävät herkkää sielua ja vapaaksi kahleista pyristelevään mieleen hiipii kylmäävä kysymys: onko monomaaninen sitoutuminen johonkin asiaan ainoa mahdollisuus välttää keskinkertaisuutta. Ei oikein osaa sanoa kumpaa vaihtoehtoa pitäisi pelätä enemmän. Tosin sitoutuminen on ollut kautta elämän yksi vaikeimpia asioita, ja tällä iällä ei enää oikein tätä tapaansa viitsisi mennä muuttamaan.

Tosin Mina von Münchausen, eli virtuaaliystävämme Wilhelmiina, todisti, että blogiuran keskenmeno, ja kai keskinkertaiseksi uppoaminenkin, ovat molemmat kirjoittajan omaa syytä, jota ei voi auttaa, mutta että jokainen blogi on sinänsä arvokas jne. Ei ole epäilystäkään etteikö Miina olisi realismiin verhoutunut yltiöoptimistinen nainen. Tähän ei ole muuta sanottavaa kuin että aamen. Ja sitten, että...

Ihminenhän elää loukussaan, johon on syntynyt. Ajassa, jonka on määrännyt sattuma ainoaksi elämän mahdollisuudeksi. Geeneillä, jotka virtaavat suonissa (tai mitä geenit nyt tekevätkään), ja joita ei ole itse valinnut. Sukupuolisessa koristuksessa, joka on rasite. Yhteiskunnassa, joka kasvatti uskomaan omia suuria tarinoitaan (jättäen henkilön väliinputoajaksi modernin ja postmodernin, ideologisen dikotomian ja moniarvoisuuden väliin - ja uskomaan lujasti molempiin). Ja vaatteissa, jotka määrää ympäristö ja erityisesti ystäväpiiri, johon on sattuman oikusta ajautunut.

Lastumaa, tämänkin blogihenkilön muiden virtuaalihahmojen kanssa jakama virtuaalimaailma, on kuin muinainen agora tai stoa, jonka viileässä varjossa kirjoittajat, elämän filosofit – luonnonfilosofit – istuvat hämähäkkeinä loistavien kirjoitustensa päällä, pois torin hälisevän elämän tieltä, odottamassa vastaväittäjiä, joita tulee joillekin monia tai ei tule yhtään. Ja käyvät välillä ruumiittomina leijailemassa muiden lastujen seassa kuuntelemassa ajoittaisia itkuja ja kommentteja, kommentoimassa ja väittelemässä kiukkuisesti ja palaavat sitten höyrypäisinä omalle lastulleen. Joka on sillä aikaa muuttunut. Jotenkin tavallisemmaksi - keskinkertaiseksi.

Jokainen on oman elämänsä filosofi, jolla on oma maailmankuva, vaikka ei sitä sellaiseksi tunnistaisi: uskoo jumaliin, tieteisiin, taiteisiin, Camus’un, Sartreen tai Esa Saariseen ja suodattaa ajatuksia ja ideoita. Ja ajattelee mielessään olevansa oikeassa, vaikka joskus, joissakin asioissa epäilys polttaisi. Omassa maailmassaan jokainen on suvereeni ajattelija, jonka johtopäätöksistä ja päätöksistä ei siinä maailmassa voi valittaa: ja runo, novelli tai romaani ovat sen maailman heijastumia. Emme ole tottuneet maailmassamme olemaan keskinkertaisia, päin vastoin olemme oman maailmamme haastamattomia kukkoja ajatusten hedelmällisellä tunkiolla!

Vaikeuksia syntyy vasta silloin, kun oma maailma koskettaa toisia. Ja silloin herää keskinkertaisuuden haamu.

Eräs kirjoittamisen opettaja puhui keskinkertaisuudesta, jota tämänkin kirjoittaja on silmät ummessa vältellyt ajattelemasta siitä lähtien, kun sanan kuuli ja ymmärsi. Ei ole selvää kuvaa siitä, koska herääminen tapahtui.

Alussa ihminen ei ollut keskinkertainen edes oman maailmansa ulkopuolella.

Esimerkiksi laulellessaan heinäpellolla heinäkasaan tai täytettyyn seipääseen nojaten Talvella Talikkalan markkinoilla, ja kesällä Tampereeeeella… joka muistin mukaan meni kesäisen kuumalla pellolla ihan oikein. Mutta yht’äkkiä, jollakin tuntemattomalla, selittämättömällä, maagisella hetkellä henkilö muuttui keskinkertaiseksi laulajaksi, sitten kankeaksi pianistiksi ja vielä huonommaksi kitaristiksi, jota ei olisi hyväksytty esiintymään edes Talikkalan markkinoilla, missä ne sitten pidettiinkään.

Professorin Niemi-Pynttärin Kun kirjoitan-lastussa löytyi tällainen lause:

Vai onko niin, että juuri keskinkertaisuuden pelko ja pinnistys estää kirjoittajaa kehittymästä - jospa juuri tuo pelko itse on keskinkertaisuutta

Lauseesta on vaikea löytää vastustettavaa. Siinähän annetaan keskinkertaiselle tekosyy olla keskinkertainen, hänhän vain pelkää keskinkertaisuutta ja siksi on juuri sitä? Ja muuten olisi ihan jotakin muuta, ja luultavasti parempaa kuin keskinkertainen. Ja ilmeisesti kirjoittajakoulutuksella näitä pelkoja voisi poistaa. (Muuten Kun kirjoitan on nyttemmin uusiutunut Kun kirjoitat -blogiksi ja tyyli on ehkä vaivihkaa muuttunut opettavaisemmaksi, mutta ei tason kustannuksella.)

Antiikinaikainen esteetikko, Plotinos, sanoi taiteilijan pyrkimyksistä ja kauneudesta:

Olemme kauniita kuuluessamme itsellemme, rumia silloin, kun vieraannumme itsestämme. Kun tunnemme itsemme, olemme kauniita; rumiksi muutumme, kun emme tunne itseämme.

Tunnustettu keskinkertaisuus voi siis ainakin olla kaunista, tämä on herkkäsieluiselle lastunikkarille, kuten itselleni, suuresti lohduttava uutinen.

’Kun kirjoitan’ siteerasi myös Horatiuksen kirjoittajanoppaasta Ars Poeticasta:

taiteessa voi olla vain loistava tai sitten on parasta vaieta ja olla rasittamatta yleisöä

(Wittgenstein taisi sanoa jotakin samanlaista Tractatuksessa: ” 7. Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava). Lastumaa olisi kovin hiljainen, jos keskinkertaisuudet tottelisivat eivätkä esittelisi omia pähkäilyjään nerojen ajatusten joukossa. Toisaalta me keskinkertaisuudet olemme lukumääräinen enemmistö ja tuomme uusia lukijoita neroillekin.

Sattumalla tätä kirjoittaessaan olen vastaanottanut spam-sanoman joltakin Mehmed Swift’iltä, joka sanoi mm. seuraavaa:

...I have found that VlAGGRA (sic) makes me a super stud and the girl rides me and always has an orgasm or two. It has made me much better in bed and I give her some very long and extended foreplay now...

Tästä mainoksesta voi päätellä, että viagra aiheuttaa monomaanista suhtautumista käsillä olevaan asiaan. Eli jos sitä ei ole omasta takaa, viagrasta voisi olla apua. Mutta mistäpä löytäisi kirjallisen viagran, joka poistaisi keskinkertaisuuden haamun, ja ehkä aiheuttaisi Arvoisassa Lukijassa yhden tai hyvässä lykyssä kaksi orgasmia, ja kirjoittajassa kykyä hyvin paljon pidennettyyn esileikkiin.

Olisiko Oriveden opistolla apua tai lääkkeitä?

Ja sitten silmät kiinni ja hakkaamaan pelotta näppäimistöä, eihän kirjasta ole kuin neljännes, joku parikymmentätuhatta sanaa, puuttumassa. Onko näihin lastuihinkin jo "uhrattu" monin kertaisesti sen verran? 435 lastua, keskimäärin tuhat sanaa tekee jo melko paksun kirjan tai jopa sen suunnitellun trilogian paksuine osineen. Perkele, mikset ole siitä aikaisemmin riittävän selvästi huomauttanut, kun muuten olet aina neuvoinesi paikalla!

37 kommenttia:

Etappisika kirjoitti...

Pykälä yksi: ampukaa kirjoittamisen opettajat, nuo hullut koirat.
Pykälä kaksi: Kääntäkää katseenne Mehmet Swiftin puoleen, hän ainakin on rehti huijari (ja kantaa jo nimessään enemmän kirjallista ja kulttuurihistoriallista synpoliiggaa kuin yksikään ylen pyntätty ope).

SusuPetal kirjoitti...

Hmm, minullakin on ongelmia opettajien kanssa tai siis heitä kohtaan, joten voin yhtyä etappisian vaatimukseen ja passittaa kirjoittamisen opettajat saunan taakse.
Olen vaikea oppilas. Itse asiassa en ole oppilas laisinkaan. Paha juttu.
Mitenkään en osaa perustella tätä tai mitään muutakaan, joten ei enempää.

Ripsa kirjoitti...

Täten ilmoittaudun.

Olen opettanut kirjoittajia Oriveden opiston etä-järjestelmässä nimeltä Teletopelius, jonka yhdessä opiston kanssa perusti Väinö Kirstinä. Kirstinän kirjoittama Kirjarovioiden valot on edelleen yksi parhaita oppaita kirjoittamiseen. Jostain syystä minulla on niitä kaksi kappaletta, lähetän heti jos joku tarvitsee!

Olin mukana tässä "telemaattisessa" kirjoittajakoulussa ensin oppilaana ja sitten opettajana varmaan pari vuotta, joten kokemuksia kertyi. Jo sitä ennen olin opettanut opistojen kirjoittajapiirejä parikymmentä vuotta. Samoihin aikoihin Suomessa raivosi keskustelu Etappisian mainitsemasta asiasta, että pitäisikö meidät kaikki ampua.

En usko että kirjoittamista voi opettaa. Sen sijaan voi opettaa tyylejä sanoa, voi yrittää vieroittaa opiskelijoita huonosta kielestä, ylipäänsä vaikutti siltä että suurin osa opetusta oli pois-opettamista.

Kun juttelee alle kouluikäisen lapsen kanssa, niin sillähän on tarinoita ja juttuja vaikka kuinka moneksi kirjaksi. Kouluakäymätön lapsi on valpas ja utelias.

En tiedä pitääkö tästä nyt päätellä että koulutus ei ole hyväksi noin ylimalkaan vai mitä. Mutta kyllä ne jutut jo ala-asteella muuttuvat toisiaan muistuttaviksi. Keskinkertaisuuksiksi.

Etappisika kirjoitti...

Jostain sitä on lähdettävä, ja yksi perusasia on sitten miettiä että ammutaanko teitit vai ei? Minulla on kyllä lempimakarovini koko ajan lipastettuna ja vireessä...

Tämä "kirjoittajakoulutus" tai "luova kirjoittaminen" tms. on varmaan ikuisuuskysymys, siis että tarvitaanko sitä vai ei. En ole itse koskaan ollut oppimassa enkä opettamassa, tunnen kyllä useitakin sellaisia jotka ovat joko/tai tai sekä/että.

Jotenkin näppituntuma sanoo sen, että suurin hyöty näistä jutuista on kai ollut sitä kautta että se on työllistänyt monta kynäseppoa ja -maijaa jotka muuuten notkuisivat meidän kunnon veronmaksajien pussilla alinomaa. Ja kun sitä on tarpeeksi kauan tehnyt, näille ihmisille (en nyt tarkoita ikinotkeaa Ripsaamme) usein tulee sellainen kaikentietävä ja urautunut diskurssi, joka ei ainakaan minulle kerro hyvää - tällöin hiestyneet käteni jo hapuilevat Makarovin varmistinta...

Ripsa kirjoitti...

Anteeksi, ei ollutkaan Kirjarovioiden valoja 2 kpl vaan Kirjoittajan eväät(toim. Jouko Lehtonen ja Ilpo Tiihonen, Gummerus 1977), jossa kyllä on Kirstinä yhtenä kirjoittajana mukana.

Hrmpfh. Vai et Etappisika minua ampuisikaan? Minä en ole Makaroveista kuullutkaan, Kalashnikoveista kyllä. Venäläinen ase kumminkin? Näitä mafian vai kommunistien aseita?

Minusta kirjoittamiskurssien suurin hyöty on se, että tajuaa kuinka monella tavalla kirjoittamista voi käyttää. Esimerkiksi elannon hankkimiseen, tai niin kuin nyt juuri teen, sosiaaliseen kanssakäymiseen, tai kuten Hanhensulka tekee, bloggaamiseen, joka puolestaan auttaa meitä muita ryhdistäytymään ja miettimään joitakuita asioita ainakin joskus.

JOTAKIN lapsille tapahtuu koulussa. Ilmeisesti kyse on sosiaalistumisesta yleensä ja erikseen. Ne jotka välttyvät siltä, ovatkin sitten rampoja ja toistaitoisia ja saamattomia ja rupeavat kirjoittamaan tai tekemään tauluja tai muuta taloudellisesti tuottamatonta työtä.

Onhan tämä nyt klisee, mutta kuulen yhä uudelleen ihmisten puhuvan afrikkalaisten elävästä suullisesta tarinankerronnan perinteestä. Että kun ei ole sähkövaloa eikä kukaan kumminkaan osaa lukea, niin on kerrottava tarinoita.

Samanlaista on varmaan ollut 1600-1800-luvuilla Vienassa, Aunuksessa ja Inkerissä. Kaikenmaailman raukoilla rajoilla.

Etappisika kirjoitti...

No ammutahan, ammutahan. Mutta ensin tutkitaan.
Makarov, 9-millinen neuvostokäsiase, surullisenkuuluisa virallinen kansanvihollisten likvidoija -50-luvulta lähtien, monen toisinajattelijan kalloa kun helistät niin siellä kilisee Makarovin luoti.
Kalashnikov käy laatuun paremmin sitten aukeammilla kentillä, kun kirjoittamisenopettajat tulevat suurempina joukkoina, AK:lla niitä on helppo ruimia läjiin kohtuullisen etäältäkin.
Mutta kaikella kunnioituksella, tarviiko käydä kurssi siihen että osaa erottaa erilaiset tekstityypit, ja pystyy sellaisia itse tuottamaan? Eikö tuollainen tule luonnostaan, kun vaikka lukee erilaisia juttuja erilaisista paikoista, julkaisuista, lehdistä, kirjoista jne.?
En nyt nosta esiin niitä vanhoja ikäkuluja väitteitä "luomukirjoittajien" hienoudesta, joihin voidaan vastata yhtä ikäkuluilla väittellä kirjoittamisen opetuksen välttämättömyydestä, tuntuu vaan ihan että voisi riittää että lämästään pöydälle vaikkapa 100 erilaista julkaisua, kirjoja, lehtiä jne. ja sanota: lue nuo ja mieti mitä niissä on ja miten esitettynä? Ei tämmöinen riitä sitten?

Kalevi Hotanen kirjoitti...

etappisika yrittää väitää, että ylessä on pyntättyjä opettajia. tarkoittaako se pyntäröityjä. olen ollut ylen koulutuksessa. kurssiamme veti matti hara. herranen aika että siitä on aikaa.

Ripsa! Täällä puuteenperällä on kansalaisopistossa naishenkilö vetämässä jonkinlaista elämäkerturikurssia. Kuulin hänen sanoneen, että kirjoittamista voi opettaa, mutta ei tyyliä.

Mitä sanot? Onko tässä tyyliä?

Ripsa kirjoitti...

Voisi sanoa että oli, koska päätit aloittaa lauseesi pienellä alkukirjaimella. Vanha vitsi!

Sinähän olet toimittaja, eli olet kuullut ja nähnyt yhtä ja toista ja yhtä paljon voit varmaan toistaa jos tahdot tai ehdit tai jaksat. Vaikka fiktiivisessä muodossa. Kaipa Etappisian idea paljosta lukemisesta voisi tuottaa saman tuloksen, tai sitten ei. Kai siinä on jokin totuus että ihmisen pitää elää semmoinen elämä että siitä tulee kirjallisuutta. Toivottavasti et rupea pynttääntymään kumminkaan, sen paremmin kuin Etappisikakaan, joka onneksi lupasi tutkia tapaukseni ennen kuin ampuu.

Ja Hanhensulka, et ole ainut joka on huolissaan bloggaamisesta, Anita K. näytti vähän murehtivan samaa, samoin Ikkunaiines vaikuttaa silloin tällöin epätoivoiselta. Näkyi kertovan että tämä Niemi-Pynttäri (on muuten alajärveläinen sukunimi)on julistanut blogien elämän perhoselämäksi vähän sanomalehtien tapaan. Toivoisin että te bloggaajat näkisitte tämän leikkinä, ettekä ainakaan valvoisi yökausia miettien miten saada meidät uneliaat, kaamoksen syömät liikkeelle.

Edelleen mietin lukutaidon merkitystä kertomiskyvylle. Että jos lapselle syötetään toisten tarinoita, niin unohtaako se omansa? Varsinkin jos luokassa on lapsia jotka suvaitsevat kiusata vilkkaasti mielikuvittelevaa kaveriaan.

Kalevi Hotanen kirjoitti...

Tiedän kokemuksesta, että jos on politiikan palkkarenkinä, on parasta häipyä viimeistään siinä vaiheessa, kun alkaa itsekin uskoa siihen, mitä joutuu sanomaan, sillä muuten seuraukset ovat ylensä lohduttomat. Voi niistä silti toipua, jotenkin.

hanhensulka kirjoitti...

Mukaan en ole ehtinyt, kun olen lentänyt aamusta iltaan, vaikka matka ei ollut kuin Brysselistä Tampereelle. en tietysti ehtinyt jatkolennolle ja jäin Vantaalle, josta joku itäsuomalainen tuttava armahti ja kuljetti valtion saabilla Tampereelle.

Nyt naputan tätä hotelli Ilveksen nk. bisnessentterissä ja seuraava halukas jo huohottaa niskaan. Huohotus kuulostaa kyllä lupaavalta, mutta tulee väärän sukuisesta suusta, joten ei voi muuta antaa kuin tämän näppäimistön.

Mutta sen ehdin sanoa, että Ikkunaiines vaikuttaa epätoivoiselta kaiken aikaa, ja Anita K. murehtii koko maailman murheet ja N-P tietysti tietää, kun itsekin blogillaan perhostelee.

Muiden lukemisessa on se hyvä puoli, että oppii sanat ja niiden mahdolliset järjestykset. Ja se huono puoli, että oppii niiden kangistuneet kaavat.

Luovuutta ei kai voi opettaa, eikä näin ollen kai luovaa kirjoittamistakaan.

Mutta niitä tyylejä voi ehkä opastettuna analysoida paremmin kuin aina yksin lukien (tällaisen opetuksen hyödyn edellytys on ehkä laaja lukeminen ennen opetuksen alkua). Ehkä tärkeintä on opettaa se kuinka kirjan kokoisen projektin saa pysymään kasassa sen vuosien mittaisen synnytyskouristuksen ajan. Niin että saunan taakse ajettuja opettajia saattaa joskus tarvita, ainakin hetken, joten kenties on hyvä muistaa, minkä saunan taakse ne opet ajoi.

(Minä en tietysti voi sanoa mitään muutakaan, kun Anita K:kin on minua joskus opettanut;)

Anonyymi kirjoitti...

Tässä postauksessa maninitaan jotain lastusta. Kansatieteessä taidetaan kertoa sellaistakin, että otettiin lastu(ja)mukaan, kun mentiin käymään metsässä, vaikka ei nuotiota tehtykään.

Etappisika kirjoitti...

Pari pikaista sarjaa AK 47:n piipusta käsin:

Ripsa- Hotanen sai siis tyylipisteet kun kirjoitti nimeni pienellä! Makarov taskussani kuumenee, kovasti kuumenee tästä! Vai oliko tämä opettajan esimerkki "tekstuaalisesta monitulkintaisuudesta" tai muusta hienosta?

Hanhensulka - kangistuneiden kaavojen oppiminen nimenomaan on tärkeätä; ne täytyy tuntea jotta niitä voi rikkoa.

Hotanen - kansatiede tietää: kyllä kansa tietää! Ropsilla jos pyyhit niin tikkkujahan siitä, lastu olla pitää.

Ripsa kirjoitti...

Enpäs antanut tyylipisteitä! Sanoin että "Vanha vitsi!". Hrmpfh. On nyt sen Makarovinsa kanssa vähän iisimmin taas...

Parempi puoliskoni ilmoitti että Makarov on bulgarialainen. Pitäneekö paikkansa, mutta kertoi että isoisä opetti esikoislapsenlapsensa ampumaan heti kun se kävelemään pääsi. Ja siis AK 47, tuo Kalashnikov, on kaukoase. On se vähän niin kuin puskasta ampumista tuo AK 47:llä jyräytteleminen. Minä olen kuitenkin aika pieni.

Se loihe myös lausumaan että se tuo Magnum (ei siis jätski) jonka löysivät Taalainmaan järvestä, on sitä tyyppiä, jota Ameriikan poliisi käyttää. Mutta epäili pystytäänkö sillä räjäyttelemään autoja, niin kuin leffoissa näkee.

Minusta tämä on epäreilua. Minä en ole ikinä osunut edes pienoiskiväärillä mihinkään tikkatauluun.

Hanhensulalle osanottoni hotellioloihinsa. Minulla on aina Tampereella joku majapaikka.

Etappisika kirjoitti...

Piti muistia oikein verestää googlella tässä esiin nousseessa kirjallisessa kysymyksessä: tietojen mukaan Nikolai Federovitsh Makarov, jonka nimiin pyssy menee, oli pesuakestävä venäläinen, samoin asetyyppi ja sen eri mallit. Tuota asetta sitten kyllä valmistettiin ainakin neljässä eri maassa, joista Bulgaria oli yksi. Eri valmistajat erottaa jostain tehdasmerkinnöistä tms. kuvioista, joita aseesta aina löytyy. Eli se yksilö jolla te siellä kotona siipan kanssa räiskitte, voi hyvinkin siis olla bulgarialainen Makarov.
Ja tuo AK 47, kuten jo totesinkin, ja sinäkin, on tarkoitettu isomman kirjoituksenopettajaryhmän kanssa diilaamiseen. Jos teillä kotona sattuu olemaan sellainenkin, sekin voi sitten olla valmistettu esim. Tsekkoslovakiassa tai Kiinassa, merkinnät kertovat taas.
Ja Smith&Wessoneita Amerikan poliisit taitavat käyttää (?), kaliberista en osaa sanoa, Dirty Harry runttasi .44:sella aikoinaan - hieman epäkäytännöllinen poliisiase, kylläkin. Miksei sitten pienemmälläkin kaliberilla pääministeriä kaadu, autoista en tiedä.

Kalevi Hotanen kirjoitti...

Jaha; etappisika räjäytti potan. Ripsan vuoro siivota.

Ripsa kirjoitti...

Pahus sentään. Silmät ovat menneet huonoksi eikä noita ikivanhojen aseiden numeroita näe oikein enää lukea. Oiskoos että joku on meirän kalashnikovia eiku makarovia, vai onkos tämä ny smith&wesson vai mikä, yrittäny joskus viilailla...

Luulin että Dirty Harry on fiktiivinen henkilö. Kamala elokuva se kyllä oli.

Hotanen! Puolipistettä ei saa käyttää kuin äärimmäisessä hädässä! Hätä nyt ei ollut tämännäköinen, ovat vain reaalisosialistimaissa rakennelleet asetehtaiden saaristoa.

Mistäs nyt tuonkin voi arvata. Varmaan johtuu siitä että minulla ei ole Kommunismin mustaa kirjaa vai oliko se Reaalisosialismin musta kirja.

Minä muuten suhtaudun lievän varauksellisesti nettisaittien informaatioon. Minulla pitää olla jykevä käsikirjasto käden ulottuvilla ja sitten voin niitä kirjoja seuraamalla päästä ehkä seuraavan kirjan ulottuville ja niin edespäin.

En siis ole sitä mieltä että kirjoja pitäisi polttaa ja nettitietokantoihin tukeutua. Jos siellä vaikka lurkkii joku kamala isoveli.

Tosin voi tietenkin toisaalta näkeä piruja sielläkin missä niitä ei ole. Äh, ihminenhän se opettajakin on!

Anonyymi kirjoitti...

Höh! Enhän minä käytäkään puolipistettä kuin äärimmäisessä härässä; sehän on vain silmänisku sitä varalta, ettei minua ymmärettäisi väärin.

Joskus voisi olla mukavaa päästä Rantasalmelle silmäilemään etappiasian tussarikokoelmaa.

Petja Jäppinen kirjoitti...

Minä yritän joka päivä kirjoittaa 4 tuntia, oli asiaa tai ei.
Blogikirjoitukset ovat usein sellaista viritysmusiikkia, niin että saa koneen käyntiin.
Huomenna, jos rima kauhu ei iske, saan valmiiksi tähän astisen päätyöni. Ei puutu käytännössä kuin pari sivua, mutta ne onkin sitten raskaat kirjoittaa.
Sitten pidän päivän vapaata.

Naxbsaslilla ei ollut oma kohtaista kokemusta siitä, mitä oli olla kaunis, mutta hän tiesi mitä oli olla nuori

Ripsa kirjoitti...

Hmm. Petja, oletko tosissasi? Että teet työtä kuin kunnon iskurityöläinen ja ilman että olisi mitään sanottavaa?

Jos sinulle on joku väittänyt, että inspiraatiota ei ole, niin se on ollut väärä opettaja, suorastaan antikristus. Kai sinä tunnet sentään olosi taivaalliseksi kun saat neljä tuntia pelkkää asiaa aikaiseksi?

Voi olla että sinulla on yhdyssanakauhu. Riman ja kauhunkin kirjoitat erikseen.

Vakavasti puhuen, tuostahan Hanhensulka juuri puhui. Samasta asiasta. Olla nuori ja kaunis ja kaikkea muuta kuin keskinkertainen. Ja ilman että jatkuvasti kauhuttaa että osaako ja pystyykö, ja tuskanhiki on otsalla kun kirjoittaa.

Luulen että useimmille ihmisille hyökkää ennemmin tai myöhemmin kimppuun sellainen kauhu että mitä tästä ihmisekki ajatteloo. Varsinkin siinä vaiheessa kun päätyö on valmis ja präntätty.

JOS päätyösi tänään tulee tehdyksi, niin pidä nyt ainakin viikko vapaata ja lue mitä ikinä sattuu käteen, katso telkkarin kaikki idioottimaisimmat lähetykset ja rupea sitten vähitellen toipumaan!

Kunnossa on oltava kaiken ikää.

Ripsa kirjoitti...

Nyt tämä ainakin lopettaa ampumisilla ja muilla aggressioilla leikkimisen tähän.

En käsitä miten Putin voi olla täällä samalla kun hänen kanssakaverinsa turvallisuuspalvelusta makaa ruumishuoneessa ilmeisesti myrkytettynä. Sen lisäksi muistelen että joku suomalainen korkea poliitikko, oli sitten nyt kuka tahansa, Halonen tai Vanhanen tai Tuomioja, esitti että ennen Venäjän huippukokousta Anna Politkovskajan murha pitäisi olla selvitetty. No ei ole. Mutta nyt tapettiin jo joku muu. Lontoossa asti.

Kehoitan ihmisiä lukemaan Hesarin kulttuurisivun ekasivun. Ja joo, jotenkin kylmää kun Anita Konkka juuri kyseli että minkä takia itäeurooppalaiset suosivat myrkyttämistä.

Aivan kuin olisivat Borgiat ja niiden kilpailijasuvut asettuneet asumaan Venäjälle. Ja kyllä, meidän pitäisi itsemme olla entistä enemmän varpaillaan, ettei Suomeen pesiydy korruptiota oikein enemmän. Olen tavannut kyllä ulkomaalaisia jotka naureskelevat sille että korruptio on Suomessa laillista. Kysymysmerkkinä olemiseeni ne kysyvät että mitäs sitten on sellainen että hallinnolliset kulut ovat isompia kuin itse työ, entäs semmoinen että ihmiset eivät voi mennä oikeuteen kun ei ole rahaa. Muitakin kiusallisia esimerkkejä ne keksivät.

Etappisika kirjoitti...

Hotanen - tussarikokoelma on minulla vaatimattomanpuoleinen, myin joskus asemessuilla pois mitä oli. Ei sillä ettenkö arvostaisi tussareita, olen aina pitänyt tätä periaamerikkalaista credoa arvossa:

"Jumala loi ihmisen, mutta vasta eversti Colt teki heistä tasa-arvoisia."

Mutta jos ihmisentappovälineistä puhutaan, mikään ei voita teräaseita. Siinä punnitaan mies eikä nuttu, reilumpaa on lähietäisyydeltä lähestyä lähimmäistään näissä aikeissa kuin rojauttaa metsänreunasta piilosta kartussilla läpitte. Ja veitsien ja miekkojen kiehtova maailma on samalla myös ihmiskunnan kehityksen ja estetiikan lumoava maailma. Valitettavasti kokoelmani ei sijaitse Rantasalmella, ja siellähän muistini mukaan Nietzsche ja Klinge saunanjälkeisessä punssihönössään ovat kaivaneet esiin Friedrichin matkatavaroista esiin vanhat ratsuväen piilukkopistoolit (Preussische Steinschlosspistole) joilla sitten losauttelevat pitkin mäkiä ylioppilaslakit päässään poikamaisesta innosta kikattaen - - en mielelläni mene lähelle.

Etappisika kirjoitti...

Ripsa - kirjoitin tuon announsmentin Hotaselle ennen kuin näin tämän sinun juttusi. Aseet (ainakin tuli-) ovat olleet tässä eräs sivujuonne, joka nyt voi minunkin puolestasi olla käsitelty. Voidaan siirty teräaseisiin ja kirjoittamisen ongelmiin.

Saara kirjoitti...

Kuule Hanhis, keskinkertaisuus on rock. Taiteellisesti taivaita havittelevat ovat pelkkiä haihattelijoita. Keskinkertainen osaakin pelätä todellista vaaraa, joka siis on haihatus ja tuulihattu, ylevät sfäärit ja dekodaidè.

Anonyymi kirjoitti...

etappisialle

Jaa... Taidan mennä tästä katsotaan, miten Rauno petaa.

Anonyymi kirjoitti...

siis kahtommaa

Petja Jäppinen kirjoitti...

Nyt kun otit puheeksi nämä yhdys sanat, niin joskus nuorna olisin tuosta pahastunut. Nyttemmin olen oikeastaan aina ilahtunut, vittumaisella ja ylimielisellä tavalla toki, mutta ilahtunut kuitenkin, mikä on tärkeintä.

Eräs parhaista kirjoituksistani, josta olen saanut kaikkein laajimmin positiivista palautetta, käsitteli luku- ja kirjoitushäiriöitä.
Tässä vaiheessa muistan aina kun hain ensimmäistä työpaikkaa, jossa juuri kirjoittaminen oli työn keskeisin sisältö, eli hain paikkaa silloisesta mainostoimisto Törmästä.
Minut haastatteli Maru Avellan, ja sanoin hänelle sitten sen, että minä haen tätä paikkaa, vaikka minulla on lukihäiriö.
Hän sanoi, ettei se ole mikään este. "Jos me halutaan suomen maistereita, me tilataan niitä kuorma-autollinen yliopistolta, mutta jos me halutaan sellaisia ihmisiä joilla on luovuutta ja jotakin sanottavaa, me joudutaan erikseen etsimään”
"

Ennen kuin aloin kirjoittamaan minä luin. Minä luin joka aamu yhden kirjan. Ennen kuin ehdin täyttää 15 olin lukenut kirjapäiväkirjani mukaan noin 3000 kirjaa, seuraavan 15 vuoden aikana noin 5000 lisää ja sitten....
Kun olin 38 minä miltei lopetin lukemisen. Miltei kokonaan. Nykyään luen ehkä 40-60 kirjaa vuodessa ja niistäkin puolet on sellaisia jotka olen lukenut aikaisemmin.

Mitä inspiraatioon tulee, niin tiedän erään terskaotsan, joka tapaa vakuuttaa, että inspiraatioa on kyvyttömien puolustus, mutta palaan siihen vielä.

Ja mitä taas kirjoittamisen opettamiseen tulee, niin minulla on eräs sellainen kamu, Reino, jonka veli kirjoitti jotakin opetettujen ja oppineiden välisestä erosta.

Minä olen koulutukseltani laulaja.
Ja vaatturi, ja vähän kultaseppä ja suutari.

Nykyään laulan aika harvoin yleisön edessä ja saattaa olla, etten tee sitä enää koskaan.

Mutta tiedätkö miltä tuntuu mennä yleisön eteen, katsoa sitä, ja tietää että voi aikaan saada lumouksen?

Kun minä menen yleisön eteen, minä ne mene siihen avaamaan ääntäni, tekemään vokaaliharjoituksia tai venyttelemään.

Minä katselen yleisöä ennen esitystä, etsien sitä jonka haluan saavan hyvän kyydin.

Minä menen sitten yleisön eteen, lasken käden flyygelin päälle, etsin sen katseen yleisöstä, katson silmiin sen hetken, että hän tietää, vinkkaan säestäjälle ja annan tulla...

...nyt taitaa tulla sen verran, että on kohteliaampaa että jatkan omalla blogillani.

Ripsa kirjoitti...

Jaaha.

Olet tuhattaituri. Se vasta vaikeaa onkin. Varmaan sinulla on ollut sama kuin minulla on edelleen, tässä 61 vuoden iässäni, että en oikein tiedä mikä minusta isona tulee.

Mutta oli hyvä että kerroit sinulla oleva LuKi-häiriön. Minulla on suvussa yksi haara jossa sitä vaivaa menee, eli tunnen sen aika hyvin ja tiedän myös ettei se ole este edes monen kielen oppimiselle. Saati kirjailijaksi tulemiselle.

Ja kyllä, minä tiedän miltä tuntuu olla estraadilla. Sitähän opettajan elämä on aina, roolin ja hatun vaihtamista toiseksi. Onneksi minulla on aina ollut tukka päässä ettei ole tarvinnut vaihtaa peruukkeja.

Ja on hienoa saada vastakaikua, varsinkin jos on rehellinen ja tosissaan. Jos näytellessään valehtelisi, tekisi vahinkoa ennen kaikkea itselleen.

Anonyymi kirjoitti...

Plotinos oli ylettömän henkevä ihminen. Jopa siinä määrin, että miltei inhosi omaa ruumistaan.

Joten kun hän puhuu itsestään, hän puhuu metaforisesti.
Ja sitähän koko uusplatonismi itsessään on, mikä ei tee siitä yhtään vähemmän merkittävää filosofista järjestelmää. Päinvastoin.

Kyseessä on "pakana-antiikin" viimeinen suuri systeemi.

Kuitenkin riitaisa, monimutkainen ja paradoksaalinen - jopa ristiriitainen mutta uskossaan niin kovin "intohimoinen" kristinusko voitti Plotinoksen tarkkaan pohditun ja teoreettisesti selkeän yksinkertaisen metafysiikan/mystiikan, vaikka jättikin siihen pysyvästi oman jälkensä - sekä Bysantin kristillisyyteen että lännen niin vaikutusvaltaiseen Augustinukseen.

Kristinusko on kyennyt "pluralismistaan" huolimatta tai juuri sen takia myös joustamaan teoreettisesti ja käytännössä, kun taas uusplatonismi oli alunperinkin selkeästi "eliitin" oppi - eräänlainen askeettien ja munkkien missio.

Ripsa kirjoitti...

Tiedätkö, RR, minulla on filosofia-kompleksi. Minulla oli 8-10-kuukautinen kamalan vilkas poikalapsi, kun yritin aloitella filosofian approa Hesan yliopistossa. Siitä ei tullut mitään. Kun poika viimein simahti minä istahdin tarmokkaasti kirjoituspöydän ääreen lukemaan nominalisteja ja muita varhaisempia tapauksia.

Ei muuta kuin silmät painuivat umpeen ja simahdin itsekin, ja sama lapsen kanssa pelaaminen jatkui aamulla n. klo 5.

En päässyt sitten enää opiskelemaan filosofiaa, vaikka muuten kävinkin yliopistossa (omassani, Tampereen) niin paljon kuin ehdin. Piti ruveta tienaamaan leipää ja lapsi joutui välikorvatulehduskierteeseen päiväkodissa niin kuin isänsäkin. Joka sitä lasta sieltä päiväkodista haki ja sai jok'ikisen lapsensa taudin.

Onko sinulla lapsia?

Mutta kiitän näistä filosofian tietoiskuista, joita jäin aikoinaan vaille!

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

Minulla ei ole omia lapsia, mikä seikka näin vanhemmiten on alkanut jotenkin kalvaa sielua.

Syyt lapsettomuuteni ovat vähintäin yhtä paljon sattumassa kuin itse valittuja.

Eihän nuorena voi koskaan etukäteen tietää, millaisiin ihmissuhteisiin ajautuu ja mitä ylipäätään tapahtuu, vaikka olisikin pohtinut, mitä elämältään haluaa ja jopa suunnitellut sen toteuttamista.

Ihminen on varsinkin ihmissuhteissa monien sattumien varassa - pikemminkin ajopuu kuin yläkoskeen ponnisteleva lohi.
Tietenkään omaa tahtoa ei voi mitätöidä, mutta sen voi kyseenalaistaa, tahtooko aina oikeita asioita ja oikealla hetkellä, "oikeitten" ihmisten kanssa.

Nuorempana - johonkin 35-40 ikävuoteen asti ihminen myös kuvittelee automaattisesti elävänsä ikuisesti eli ei pohdi tai tiedosta oman kuolemansa lähestyvän vuosi vuodelta.

Tuntuu kuin kaikkeen olisi vielä loputtomasti aikaa.

Mutta yhtäkkiä aika ikäänkuin pysähtyy hetkittäisesti, ja ihminen tulee vuosi vuodelta tietoisemmaksi elämän äärellisyydestä.

Siinä vaiheessa saattaa kuitenkin olla jo myöhäistä elää nuoruuttaan uudelleen niin perusteellisesti, että parisuhteesta syntyisi lapsia.

Mahdotonta se toki ei ole, mutta näkisin, että minulle kävi näin, ja vaikken vielä mikään ikäloppu olekaan, niin tunnustan itselleni hyvin suoraan, että elämäni tulee olemaan enää vain pitkitettyä "terminaalivaihetta", jolle voin antaa sisältöä vaikkapa bloggaamalla...ei paljon enempää.

Ripsa kirjoitti...

Älä nyt, ihan totta.

En tarkoittanut että se että minulla on lapsi olisi jotenkin hienoa ja tekisi minut paremmaksi ihmiseksi. Tuohan se tietysti jonkinmoista ulottuvuutta aikaan, siis että jatkun jollain lailla tulevissa sukupolvissa.

Minusta se, että olet opiskellut filosofiaa ja psykologiaa ja kaikkia noita ja systemaattisesti ja viitsit blogillasi ja kommenteillasi välittää niitä toisille ihmisille - ja niin välittää moni muukin blogisti - on äärettömän arvokasta ja lisää lukijan aikaperspektiiviä huimasti.

Tämä blogi jossa nyt ollaan, on laaja-alainen ja sisältää monenlaisia asioita, josta on myös antaminen kiitos, siinä muodossakin, että täällä saa kommentoida ja keskustella.

Minä ajattelen paljon nykyään lapsuutta, 50-luvun köyhää mutta aika optimistista elämää. Se varmaan johtuu lapsenlapsesta, vaikka olenkin sellaisen olemassaolosta tavattoman hämmentynyt. Että tekeekö se minut vanhaksi?

En silti tunne itseäni vanhaksi, koska opiskeltavaa riittää, eikä maailma tyhjenny ajateltavista asioista ikinä. Terminaalivaihe? Ennemminkin luulen että suuret ikäluokat valmistautuvat taistelemaan terminaattoreita vastaan, jotka ovat ottaneet muodon terveydenhoidon, muun muassa, priorisoinnissa.

Itse vastikään kuulin olevani niitä poispriorisoituja terveyskeskussysteemissä: ei diagnooseja, ei lähetteitä, ei mitään muuta kuin ylimalkaista puhetta että juu, ikääntyminen tuo kremppoja. Kertoja kuului terveyskeskuksen henkilökuntaan, mutta ei ikimaailmassa menisi toistamaan kertomaansa.

Meillä on talousfilosofia jonka mukaan yhteiskunnan vanhat ihmiset ovat taakka.

Sari kirjoitti...

Koko kommenttiketjun luettuani vähän hävettää oma kommentinaiheeni, mutta on se kuitenkin asiaasivuava.

Tuli nimittäin tuosta puimakoneesta mieleen Tosi Tapahtuma.
Tuttava oli sirkkelillä puita katkomassa kaverin kanssa, kun kaveri yht'äkkiä valahti kalpeaksi ja pyörtyi. Kun tuttu meni katsomaan, mikä oli hätänä, vieri maahan tuttavani lippalakin lipalta kaverin etusormen pätkä, joka oli siihen sopivasti lentänyt. Ja niin tarina päättyi onnellisesti, kun ei tarvinnut sormenpätkää sen enempää etsiä vaan se yhdistettiin tynkään Lääninsairaalassa kirurgilääkärin toimesta.

Olin erityisen tarkkana noiden yhdyssanojen kanssa ;D

Etappisika kirjoitti...

Entäs kun erään kerran kaksi minun kaveriani oli mennyt uima reissullaan, tai sen jälkeen oikeastaan, puima koneen kanssa vehtaamaan. Olivat ottaneet sahtia siinä. Kun oli lämmin päivä, niin eivät uima housujakaan viitsineet pitää, vaan oli molemmilla, tai ainakin sillä kaverillani joka tämän kertoi, vain jumalattoman iso lippainen Hankkijan lippis päässä. No, puivat siinä, alasti. Yht äkkiä kaveri, se toinen, huomaa, että se toinen pyörtyi tantereelle pitkäkseen, ja meni katsomaan että mitä. Samassa kuului iso rojaus ja se Hankkija lippiksen lippa oikein notkahti... Mitä, olen kertonut tämän jo ennenkin vai? No okei. Antaa sitten olla.

Sari kirjoitti...

Mun tarina oli parempi.

Anonyymi kirjoitti...

Tästähän on tullut oikein kunnon väkivalta-/pornoloora.
Paikalliset kyvyt esittelevät taitojaan.

Taidanpa tulla toistekin käymään...

hanhensulka kirjoitti...

Kovat on teillä jutut, Arvoisat Lukijat. Valitettavasti en ehtinyt mukaan kommenttiriehaan, vaikka kyllä ne tietysti pikaisesti luin aina, kun pääsin riittävän lähelle tietokonetta.

Ja tässähän oppi uuttakin, niin kuin tuon Makarovin tussarin tarinan.

Itse olen ampunut joskus melko paljon louskuilla FN-pistooleilla, 9 millisellä. Meitä varoitettiin käyttämästä Suomi-konepistoolin paukkuja niissä, koska ruutimäärä on suurempi, eikä tiedä mitä laukaistessa saattaisi tapahtua. Joten kokeilimme tietysti heti varotuksen perään. Ei tapahtunut muuta kuin, että potku oli kovempi. Siitä muistuukin mieleeni ensimmäinen kerta kun kokeilin halikkoa noin 10-vuotiaana. Solisluu pysyi sentään ehjänä, vaikka en uskaltanut moneen vuoteen sitä sitten kokeilla.

Isä käytti "metsästyskoirana" suomenpystykorvanarttua nimeltä Tupu, joka jokaisen laukauksen jälkeen painui häntä koipien välissä ampujan jalkoihin. Ja pelkäsi jopa lentoonlähteviä lintujakin. Ei isä kovin paljoa riistaa kotiin sitten tuonutkaan. Minä en raaski elävää olentoa ampua, eikä isäkään ollut kovin innokas, vaikka olikin sodat käynyt mies.

surreal kirjoitti...

Jos kirjoittamisen opettaja osaisi todella opettaa jotain tähdellistä kirjoittamisesta, hän ei olisi kirjoittamisen opettaja. Hän olisi kirjailija. No ei ehkä ihan näin, mutta...