13.6.2007

Hollywoodista White House’en

Kuva: Yhdysvaltain seuraava (?) presidentti, Fred Dalton Thomson

Kaikki tietysti tiedämme, että poliitikon elämä poliitikkona on pelkkää näyttelemistä (veronmaksajien rahoilla juhlimisen lisäksi tietysti).

Käsikirjoituksen poliitikon luonneosalle kirjoittavat yleensä joko puolueen sanasepot tai ohjelmalehtiset, joista saa vankan repertuaarin turvallisia ja taattuja latteuksia, joita voi toistella arvokkaan näköisenä televisiossa, lehdissä ja tupailloissa tai missä poliitikot sitten uhrejaan, äänestäjiä, pyydystävätkään.

Paitsi, jos on ”näyttelijä Jumalan armosta” (jeesus, tuo näyttää liian kliseiseltä jopa tietokoneen näyttölaitteella), niin kuin entinen minidiktaattorimme U.K. Kekkonen, joka pystyi reaaliajassa ammentamaan näpäköitä lausuntoja pohjattomasta elefantinmuististaan.

Hän olikin kulttuurin läpitunkema mies, niin kuin aikalaiset hyvin muistavat häntä nuoleskelleista lehtiartikkeleista erityisesti erkkolaisissa ja tietysti maalaisliittolaisissa lehdissä niin kuin ainavalveutuneessa Keskisuomalaisessa. Puhui kuulemma sujuvasti latinaakin, eikä ollut koskaan naisissa tai juovuksissa, puhumattakaan juovuksissa naisissa.

Mutta Kekkonen oli erikoistapaus, syntynyt mediapresidentiksi paljon ennen kuin mediapresidenttejä edes tarvittiin.

Kafkan romaanissa Linna, eräs K, maanmittari, saapuu kutsuttuna johonkin kylään, jossa on linna. K:lle pitäisi kylässä olla työpaikka, mutta kukaan ei tiedä asiasta mitään. Ainoa tietolähde olisi linna itse, mutta sinne pääsyn estävät byrokraatit, joiden ohi on lähes mahdotonta päästä.

Linna ylläpitää valtaansa tuntemattomuuden syöttämällä kansan mielikuvituksen liekillä, valta Linnassa niin kuin todellisessakin elämässä on kuviteltua valtaa. Jos vallan haltijat joutuisivat valtaansa käyttämään he menettäisivät valta-voimansa. Suuri byrokraattien joukko käyttää sitä kuvitellun vallan sijasta. Ja kansan pelokas mielikuvitus pitää yllä kuvitelmaa vallasta vallanpitäjien puolesta.

Kafkan K:n tarina tuo mieleen myös vanhan sadun keisarista ja tämän uusista vaatteista.

Ihmiset ovat kautta aikojen katselleet tällaisia "linnoja" ja "keisareita" alhaalta ylöspääin. Jotenkin tuntuu siltä, että nykyajassa, jossa valistuksen kolme vuosisataa luulisi jo muuttaneen tavallisten ihmisten suhtautumista keinotekoisiin auktroiteetteihin, tälläista ylöskatsomista tapahtuu enemmän kuin koskaan ennen. Kunnioittavan pelokkaiden katseiden kohteena eivät ole vain hallitsijat; julkkiskultti on tullut vallan ihailun viereen - ehkä jossakin mielessä jopa sen tilalle.

Kuninkaista ja kuningattarista, ja monista muistakin aatelisista, on tullut todellisuudessa impotentteja yhteiskunnan loisia, joilla julkkisarvonsa vuoksi on kuitenkin kuviteltua valta-arvoa niin kuin ennenkin. Ja sen lisäksi julkkisarvoa. Mikä mieltä hämmentävä anakronismi, feodaaliyhteiskunnan yököttävä jäänne. Jopa sellaisissa "demokraattisissa" maissa kuin Ruotsi, Tanska, Norja ja Englanti, jotka tosin ovat vieläkin luokkayhteiskuntia, joten tätä ei pidä kovin paljoa ihmetellä.

Poliitikot eivät ole enää erityisen arvostettu ihmisryhmä. Mehän tiedämme nyt, kun heidät olemme itse valinneet, että ennen valintaa he olivat osa meidän omaa ympäristöämme: tavallisia Matteja, Sauleja, Ilkkoja, Tainoja ja jopa Tarjoja. Heikkouksineen, mitättömyyksineen ja muine epämiellyttävine ominaisuuksineen.

Julkkisten kerma ovat rikkaat, kauniit, ylivoimaisen kuuluisat ja varsinkin ne, jotka esittävät itseään elokuvissa, lukien sujuvasti käsikirjoittajan tekemää älykästä, sujuvaa, huvittavaa, kutkuttavaa tai pelottavaa tekstiä. Näiden superjulkkisten kannalta on välttämättömänä pitää etäisyyttä ihailijoihinsa, tavalliseen kansaan. Jos ei muuten, niin "linnalaisten" suojelemiseksi liialta tuttuudelta, keisarin uusilta vaatteilta.

Ja suurin osa meistä taviksista suostuu innokkaina leikkiin mukaan, vaikka omassa elämässä hiertäisi kivi tai monta kiveä kengissä kuinka paljon tahansa.

Osallistuvat julkkisleikkiin, jota eivät edes leikiksi tunnista. Eivät tunnista tavikset eivätkä edes julkkikset, jotka ryhtyvät ajattelemaan itseään muita parempana, älykkäämpänä, pystyvämpänä. Ja antavat lausuntoja kaikista mahdollisista asioista, toistelemalla PR-henkilöidensä kirjoittamia latteuksia ja klisheitä, jotka muistuttavat erehdyttävästi älykkäitä mielipiteitä. Ja "pelastavat" Afrikan nälkiintyneet massat rokilla ja laulamalla.

Otsikolla ei tarkoiteta tässä lastussa presidentti Ronald Reagania, vaikka hänet muistetaan hyvin B-luokan näyttelijänä, josta tuli osaansa erinomaisesti istuva A-luokan presidentti.

Seuraavissa Yhdysvaltain presidentin vaaleissa suomalaiset saattavat päästä pöyhkeilemään (kieltämättä varsin) pienellä osalla Valkoiseentaloon pääsevän henkilön valinnassa. Nimittäin Renny Harlin ohjasi Die Hard 2-elokuvan; se julkaistiin 1990, mutta ei yltänyt Oskareiden saajaksi asti. Ja ihan hyvällä syyllä, nimittäin mahtavia erikoisefektejä lukuun ottamatta, elokuva ei tarjonnut oikein mitään, mistä suomalaiset olisivat voineet saada pehmeänmukavaa hehkua kulttuuririntoihinsa. Mutta tämä asia on nyt onneksi korjaantumassa.

Kaikki tietysti tiedämme, että Hilary Clintonista on tulossa Yhdysvaltain seuraava presidentti. Right? Well, wrong!

Seuraavan presidentin nimi tulee, oman asiantuntevan ennustukseni mukaan (jonka juuri luin The Independent-sanomalehdestä joten sen täytyy tietysti olla totta eikä vain lehtimiesten spekulointia) olemaan Fred Dalton Thomson, joka on entinen huippulakimies, vielä nykyinenkin Hollywood näyttelijä ja vuoteen 2003 saakka istunut senaattori. Hän peri paikkansa Al Gorelta tämän siirtyessä Washingtoniin kantamaan Bill Clintonin salkkua ja valmistautumaan noloon häviöönsä George W. Bushille vuoden 2000 presidentin vaaleissa.

Fred Thomson näytteli lentokentän operatiivista päällikköä Die Hard 2:ssa. Hänet voisi muistaa esimerkiksi seuraavasta älykkäästä keskustelusta Bruce Willisin John McLanen kanssa:


Trudeau: Okay, we've got a body in the morgue that seems to have died twice. Now, assuming this isn't a computer error, what do we assume?
John McClane: That someone's about to seriously fuck with this airport.
Trudeau: What the hell is that supposed to mean? I know we're all dummies up here, McClane, but give us a little taste of your brilliant genius! What are we talking about, a hijacking -
John McClane: I don't know
.

Thomson ei olisi mitenkään kokematon osaansa seuraavana presidenttinä. Hän on näytellyt USA:n presidenttiä elokuvissa ainakin kahdesti . Tänä vuonna julkaistaan HBO:n tuottama TV-elokuva Bury My Heart at Wounded Knee, joka perustuu Dee Brown’in samannimiseen romaaniin vuodelta 1970, suomennettu 1970 nimellä Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Elokuvassa Fred Thomson näyttelee presidentti Ulysses S. Grant’ia. Vuoden 2005 elokuvassa Last Best Chance hän näyttelee fiktiivistä presidentti Charles Ross’ia. Joten kokemusta hänellä on jopa enemmän kuin Ronald Reaganilla, joka ei kai ennen White House’en pääsyään näytellyt presidenttiä.

Poliitikkonäyttelijöitä on muitakin kuten tietysti Kalifornian kuvernööri Arnold Schwarzenegger ja Clint Eastwood, joka on kai vasta kahdeksankymppinen vaikka nykyisin näyttää vähintään satavuotiaalta tai kuolleelta, ja toimi jonkin aikaa kalifornialaisen Carmel-by-the-Sea-pikkukaupungin pormestarina. Molemmat ovat tainneet hautoa presidenttiunelmia. Samoin kuin Warren Beatty, Micheal Douglas ja ehkä jotkut muutkin presidenttiä esittäneet näyttelijät.

Arvoisa Lukija saattaa myös muistaa englantilaisen elokuvan The Music Lovers vuodelta 1971 (se näytettiin hiljan jollakin belgialaisella tv-kanavalla), joka kertoo säveltäjä Pjotr Tshaikovskista (osassa Richard Chamberlain) ja tämän musiikista. Elokuvassa näyttelivät aina julkisuudessa synkästi murjottava Glenda Jackson (Tshaikovskin leväperäisen rakastajattaren ja pienenaikaisen vaimon, Antonina Milyukovan, osassa) ja paljon vähemmän tunnettu englantilainen näyttelijä Andrew Faulds (sellisti Karl Davidovin osassa). Sekä Jackson että Faulds olivat Englannin parlamentin monivuotisia jäseniä, Jackson jopa ympäristöministeri jonkin aikaa.

Presidentti Fred Dalton Thomson, sehän kuulostaakin jotenkin presidentilliseltä, mutta niin kai kuulosti William Jefferson Clintonkin ja jotenkin hämärämmin myös Hilary Rodham Clinton.

Englanninkielen sana rodham tarkoittaa muuten "lettosuon ympärille tehtyä patoa". Tosin sanan rodham voi jakaa kahtia sanoiksi rod (vitsa, piiska, tanko) ja ham (kinkku), jotka nekin saattavat kuvata Hilarya, jollakin tarkemmin määrittämättömällä tasolla.

3 kommenttia:

Mr Bones, koiru kirjoitti...

Kafkaa täällä kahlataan, silti lisäys "Bury My Heart at Wounded Knee. An History of the American West."
"En tiennyt silloin kuinka kaikki päättyi. Kun katsoin nyt taaksepäin tältä vanhan ikäni korkealta kukkulalta, voin yhtä hyvin nähdä teurastetut naiset ja lapset lojumassa kasoissa ja hajallaan koko matkan pitkin kiemurtelevaa rotkoa, yhtä selvästi kuin näin heidät silloin kuin silmäni olivat vielä nuoret. Ja näen myös sen, että jotain muutakin kuoli sinne veriseen mutaan ja hautautui lumimyrskyyn. Kansan unelma kuoli siellä. Se oli kaunis unelma... kansaa ympäröivä vanne on nyt murtunut ja palasina. Enää ei ole keskusta, ja pyhä puu on kuollut.
Musta hirvi"
Koiru Mr Bones

Hanhensulka kirjoitti...

Kafkassa kahlatessahan tuota onkin hyvä miettiä, absurdia tilannetta, miehiä (ja naisiakin) tulee laivalasteittain maihin, ja jonkin ajan kuluttua panevat alkuperäisasukkaat reservaatteihin ja väittävät, että nyt on mat ostettava muuten rahalla.

Niin kuin maata voisi kukaan yksityinen omistaa. Sehän on samanlaista mielettömyyttä kuin laivan (tai tulevaisuuden avaruuslaivan) matkustaja väittämässä, että matkustajahytti on matkustajan ikiomaa omaisuutta!

poppoo kirjoitti...

Ja kun me olimme juuri aikeissa omia hytin...