11.6.2008

Suossa tai oikeastaan maisemassa

Kuva on Metsähallituksen saitilta, johon pääsee kuvaa klikkaamalla.

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Tai tarkemmin sanottuna: alussa ei ollut suota, kuokkaa, eikä Jussia.

Sen sijaan oli jäätä 2-3 kilometrin paksuudelta, sitten se suli pois ja jäi vetenä altapaljastuneen Suomenniemen päälle ja muodosti Pielisen jääjärven. Jään painosta vajonneet maat nousivat ylöspäin ja jääjärvi pieneni pelkäksi Pieliseksi, ja siihen laskivat vesiään kaikki luoteis- ja pohjoispuolella sijainneet järvet, jotka myös pienenivät pienenemistään. Jotkut kutistuivat niin pieniksi, että rupesivat kasvamaan umpeen ja muuttuivat ajan kuluessa soiksi.

Niin kuin tämä alussa olematon suokin, joka muodostui siihen omalle paikalleen ja kasvaa vieläkin turvetta puolen millimetrin vuosivauhdilla ja valtaa lisää alaa synnyttäjältään, jääjärven joltakin pikkulahdelta, josta oli ensin tullut matala pikkujärvi ja nyt suota ja rimpeä.

Suomalainen Jussi syntyi ja kasvoi yhdessä suon kanssa. Ensin ei ollut kuokkaa vaan hän metsästi ja kalasti niissä korvissa, joiden keskelle suo hiljalleen syntyi. Ja keräili järvenrannoilta ja sittemmin siihen syntyneeltä suolta syötävää ja lääkeaineita tarpeen mukaan. Ja kasvoi kiinni suohonsa, niin, että monille hänen jälkeläisilleenkin suo saattaa vielä olla tärkein maisema. Ja lopulta hän kutsui itseää suomalaiseksi niin kuin ihan asiallista onkin.

Sitten, yhtenä elokuun alun sateisena päivänä, suon laitaan sattui eräs nuori ja pellavapäinen Hanhensulka kumiteräsaappaissaan vielä terävine ja uteliaine silmineen. Kädessä keikkuva pieni pärekoppa oli puolillaan mehukkaankeltaisia suomuuraimia, tai hillaksi kai marjaa sielläpäin sanottiin. Hän pysähtyi pitkospuille reunasuon pitkien kanervien, suopursujen ja sarojen seassa niin, että pää ei noussut paljoakaan kasvien latvuksia ylemmäksi. Kaikkilla vaivaiskoivuilla, joita suolla kasvoi enemmän kuin mitään muita puita, oli selvästi Hanhensulkaa parempi näköala suomaisemaan: yli aavaksi rimpinevaksi tuhansien vuosien aikana kasvaneen aukion, entisen järven, ja yli rämemäisen reunasuon, aina ympäröivään korpeen saakka.

Hanhensulka on koko ikänsä tallentanut muistikuvia. Ei tosin tietoisella vaivanäöllä vaan ihan tuosta vaan, ilmaiseksi. Muistikuvia syntyy, kun on syntyäkseen. Muuten niitä ei tule.

Siitä nemenomaisesta päivästä lähtien Hanhensulka on muistanut silloin tällöin, sekä valveilla että myös unissa, tätä nimenomaista suota ja tätä yhtä tiettyä hetkeä suon pitkässä historiassa. Tähän tapaan:

”Edessä on paksuturpeinen rimpinevan pintamosaiikki. Sen halki kulkee lievästi mutkitellen harmaaksi päivettynyt pitkospolku, joka häviää näkyvistä laajaan avosuohon kohonneen saaren taakse. Keskellä suota kiiluu useita vesipeilejä saman harmaan värisinä kuin ylläoleva tihkusateinen taivas. Suon peittona on turvelattia, jossa näkyy kuivia kumpareita, kermejä, ja lettoisia painanteita, kuljuja. Turvekerros saattaa paikoitellen olla parin metrin paksuinen, mutta rimpien rannoilla se on niin ohut, että edes pieni lintu ei pysyisi sen päällä kuivin jaloin. Joka puolella näkyy erilaisia saraheiniä, variksenmarjaa, suopursuja, kanervaa, mustikanvarpuja. Ja tupasvillaa, joka on korkeampi kuin monet muut heinät. Sekä vaivaiskoivuja ja kitukasvuisia männynkäkkäröitä. Reunasuolla, rämeikössä, näkyy hieskoivuja ja pajukkoa ja niiden takana suo muuttuu korveksi korkeine kuusineen ja mäntyineen.

Maisema ei ole liikkumaton. Koilliskulmassa on suolta noussut pienikokoisen karhu, naaras ehkä, vaikka poikasta ei näy. Se mulkaisee taakseen juuri tällä nimenomaisella hetkellä, jotenkin hajamielisen oloisesena. Katsoo hentovartaloista pitkospuilla seisojaa suoraan silmiin – tai siltä tästä ainakin tuntuu. Suon länsilaidalla repii isokokoinen uroshirvi kiukkuisilla päänliikkeillä syötäväkseen matalaa pajukkoa. Keskellä suota jonkin rimmen lettoisella reunalla kurottelee kaulojaan kurkipariskunta. Mäntyjä ja kuusia kasvavassa suosaaressa pyllistelee Äiti Hanhensulka ahkerasti muurainmättäillä, eikä ole tietävinään mitään ympäristön eläinkunnasta. Pikku-Sisko Hanhensulan valkoinen pää vilahtelee mättään toisella puolella. Isä Hanhensulan piipunhaju kiemurtelee rauhoittavasti muistikuvan luojan sieraimiin saakka suon omien hajujen seuraksi.”

Muistikuva suomaisemasta on tietysti rakenneltu vuosikausien aikana semmoiseksi kuin se on nyt mielessä. Siinä on uusia tasoja, ja lisää syvyyttä, niin, että se ensimmäinen kumiteräsaappainen kokija ei muistikuvaa omakseen enää ehkä edes tuntisi.

Pohjana muistikuvalla on alkuperäinen nähty maisema, jonka näkijä ei tiennyt olevansa sen oleellinen osa. Nyt, ajan yli nähtynä, kokija on osana maisemaa, sekä näkijänä että kohteena. Alkuperäistä nähtyä kohdetta on myöhemmin mielessä täydennetty paikan ja ajan määrityksellä, kasvien ja eläimien nimillä, suon historialla ja sen sellaisilla seikoilla.

Maisemalla on myös uusia tai ainakin ensimmäistä näkemistä turpeampia kokemuskehiä.

On esteettinen kehä, joka on määrittänyt tästä nimenomaisesta suosta omakohtaisen ja paradigmaattinen suomaiseman. Kauneuden mallin. Jos muistelija osaisi maalata, hänen suomaalauksensa muistuttaisivat kai tästä suosta. Maiseman kokijaksi tullaan tällä kokemuskehällä.

Sitten on eettinen kehä, jolla surraan suomalaisten soiden tuhoutumista. Soiden vähenemisen vaikutusta ekologiaan ja laajemmin koko maailman ilmastoon. Kehitysahneudessa ojittamalla viljelyskelpoiseksi muokatut suot eivät enää kasvamalla sido itseensä hiiltä vaan vapauttavat sen hetkessä taivaan tuuliin. Aiemmin kolmannes Suomen pinta-alasta on ollut suota, nyt alkuperäisistä soista on vain kolmannes luonnontilassa. Tällä kehällä myös surraan sitä, että monet suomalaiset eivät enää tunnista 'suon luonnonmukaisia ekologisia vaihtelusuuntia: korpisuus, rämeisyys, nevaisuus, lettoisuus, lähteisyys ja luhtaisuus'. Ja hämmästellään ihmisen valtaa luonnon yli. ’Luonnonmukaisuuskin’ on vain ihmisen maisemalleen antama lisäarvo, joka voidaan joissakin oloissa muuttaa vaikka rahaksi.

Ulompana on myyttinen kokemuskehä, jossa sijaitsee ihmisille ominainen intuitiivinen kokemusmystiikka. Sillä kehällä me kaikki olemme šamaaneja, joiden alkuperäisen kulttuurin rippeissä elää vieläkin henkeä siitä jääkautisesta Jussista, jolla ei vielä ollut kuokkaa eikä suota.

Kun ajattelen suota, ajattelen tätä muistikuvaa. Kun katselen suota, yritän, pelokkaasti ehkä, etsiä sen rannoilta karhua tai, toiveikkaana, kurkia tai hirveä. Joitakin näistä on jälkeenpäinkin nähty, mutta pysyvää muistikuvaa paikasta ja ajasta ei ole muilta soilta, vain hämäriä muistirippeitä, joita ei voi jäsentää tai tulkita.

Siinä se, muistikuva maisemasta; näkijänä, kokijana ja šamaanina.

1 kommentti:

Dee & koirut kirjoitti...

Noh, Timbutussa on hieman virkistytty ja päästy lueskelemaan blogimaailman vanhempiakin juttuja.
Lapsuus ja menneisyys kiinnostavaa, vaikka eteensä on katsottava, ettei sandaalin remmeihin kompastu.

Suo on todella ihmeellinen paikka. Meilläkin tehtiin retkiä lakkasoille, lakkoja tarjottiin erikoisherkkuna juhlapäivinä ja vieraspäivällisillä.

Suo, kuokka ja Jussi. Kenties aiemmin suo, mammutti ja Niilo?

Pseudoa tai sitten ei:

http://www.greywolves.org/artikkelit/2002-03-21-Suomen_kansan_ja_kielen_juuret.html

http://www.kolumbus.fi/rastas/suomsynt.html#kk1b

http://www.fidna.info/pmw/index.php?n=Fi.Mist%E4SuomalaisetOvatTulleet?

Vieläkin pseudompaa?

http://www.greywolves.org/artikkelit/2002-03-21-Suomen_kansan_ja_kielen_juuret.html

http://pakana.150m.com/populaatiot.htm

Sekaisin suunnista, esi-isien höykkyyttäminä Timbutussa