Kirjoittamisen salaisuuksia

Kuva: Aristoteles

Ihmistä, erotuksesti eläimistä, on kutsuttu jos milläkin nimellä, kuten yhteiskunnallinen eläin ja sen sellaista. Miehiä on kutsuttu myös nimellä elukka viitaten kai näiden elämäntapoihin ja seksuaalisiin päiväuniin, erotukseksi naisista, joita samalla logiikalla voisi ehkä kutsua nimellä enkeli.

Oli miesten ja naisten suhteen asia miten oli, niin ihmistä voisi kai kutsua myös valehtelevaksi eläimeksi viitaten lajimme täysin järjen- ja logiikanvastaiseen himoon ja kykyyn kertoa ilmasta vedeltyjä tarinoita, joissa ei ole päätä eikä häntää, eikä edes sanottavaa totuuden siementä.

Joku tutkija on jopa sanonut, että ihminen päästelee valeita lähiympäristölleen 40 % tavallisesta puheestaan ja tuntemattomille jopa 60 % tai ehkä enemmänkin.

Muutama vuosi sitten Suomessa oli kohua yhdestä vitsitohtorista, jonka nimeä en juuri nyt saa päähäni. Hän oli muistaakseni jonkin korkeakulttuurilehden toimittaja; taisi olla Hymy tai vastaava. Joka tapauksessa tämä tohtori oli tutkinut vitsejä, jotka ovat vankka osa valehtelevan tarinankerrontaperinteemme repertuaaria, väitöskirjaansa varten, ja tullut siihen tulokseen, että vitsirunkoja on olemassa vain kahdeksan ja kaikki vitsit voidaan ryhmitellä näiden ympärille. Tietysti en muista mitä nämä rungot olivat, mutta se ei ole niin kovin tärkeä juttu.

Tärkeämpää on tietää, onko fiktion (näytelmien, runojen, novellien, novellojen ja romaanien) kirjoittamisessa samanlaisia lainalaisuuksia.

Ensimmäiseksi muistamme kaunokirjallista kliseetä siitä, mitä Somerset Maugham sanoi kaunokirjoittamisen säännöistä. Hän nimittäin lienee sanonut, että kirjoittamisessa on kolme sääntöä, mutta valitettavasti kukaan ei tiedä mitä nämä säännöt ovat.

Sääntöjen tuntemattomuus ei ole koskaan estänyt kaunokirjoittamisen opetusta tai opiskelua.

Luovat kirjoittajaopettajat kertovat mielellään oppilailleen, että luovassa kirjoittamisessa (eli siis kaunokirjoittamisessa) ei ole olemassa sääntöjä, ja jatkavat siitä ja kertovat oppilailleen, mitä nämä olemattomat säännöt ovat. Toiset opettajat ovat tiukasti erimieltä, ja sanovat, että todelliset olemattomat säännöt ovat joitakin aivan muita, ja kertovat ne oppilailleen. Näistä tulee puolestaan aikanaan joko kirjoittajia ja/tai luovan kirjoittamisen opettajia, ja olemattomien juttujen kertomuskierre jatkuu.

Olikohan se Kant vai Göthe, joka sanoi opettamisen ja osaamisen suhteesta jotakin ilkeän terävää, mutta, kun en muista selkeästi että mitä, niin olkoon sanomatta. Tosin tällä perusteella minun pitäisi loogisesti olla sanomatta koskaan mitään, mutta katsotaan logiikkaa tälläkin kerralla ylen.

Tarinat voidaan myös luokitella muutenkin kuin kirjallisten genrejen perusteella. On huhuttu, että luokkia olisi yhteensä seitsemän. Tällä lastunikkarilla ei ole tietoa, miksi luokkia ei voisi olla samat kahdeksan kuin vitseilläkin, mutta tämä ei haittaa, koska ilmeisesti näitäkään ei kukaan elossa oleva tiedä, tai ole tietänyt. Paitsi tietysti, että kriitikot, jotka tietävät muutenkin kaiken kirjallisuudesta ja kirjailijuudesta, tietänevät tarkasti näiden luokkien olemassa olon ja sisällön.

Englantilainen kulttuuriaktivisti, kriitikko (ja, pakko tunnustaa, menestyvä kirjailija) Christopher John Penrice Booker, joka oli perustamassa satiirista lontoolais-aikakauslehteä nimeltä Private Eye (1961), julkaisi vuonna 2005 kirjoittajan oppaan nimeltä The Seven Basic Plots: Why We Tell Stories (ei suomennettu, mutta jos olisi sen nimi saattaisi olla vaikkapa Seitsemän perusjuonta: Miksi kerromme tarinoita).

Booker käytti 34 vuotta kirjan kirjoittamiseen (700 sivua). Sekin osoittaa, että kyseessä on vähintäänkin vaikea, ellei jopa lähes mahdoton kirjoittamistehtävä.

Joka tapauksessa Bookerin seitsemän juoniluokkaa (jotka eivät ole samat kuin tuossa yllä mainitut, tuntemattomat ja huhujen mukaiset luokat) ovat: hirviöstä selviytyminen (Overcoming the Monster), resuista rikkaaksi (Rags to Riches), etsintä (The Quest), meno ja tulo (Voyage and Return), komedia (Comedy), tragedia (Tragedy) ja uudistuminen (Rebirth). Kirjoittamisen aikana Booker päätteli, että listaa täytyisi lisätä ainakin kahdella muulla juoniluokalla ja lisäsikin mysteerin ja kapinan muiden jatkeeksi, eli kirjan nimenä pitäisikin olla 'The Nine Basic Plots', mutta luvulla yhdeksän ei ehkä kirjoittajan mielestä ole samaa taianomaista kaikua kuin luvulla seitsemän (tai kolme tai kolmetoista) ja näin ollen antoi nimen puhua kirjan oman totuuden vastaisesti.

Amerikkalainen Ronald B.Tobias on listannut vielä suuremman määrän juoniluokkia (koko lista on nähtävissä täällä) eli yhteensä 20. Erityisen milenkiintoiselta näyttäisi numero 18, Wretched Excess, jota en edes osaa kunnolla kääntää suomeksi. Ehkä ’järjetön liioittelu’ olisi sopiva, tosin sehän viittaa kaikkeen kirjallisuuteen. Olisikin paikallaan löytää sille joku muu käännös, mutta olkoon nyt löytämättä.

Järjettömästä liioittelusta voisi kuitenkin syyttää tähän samaan asiaan paneutunutta Georges Polti’a, jonka kaikkiaan 36 juonijuttua ovat nähtävissä täällä.

Aristoteles, joka piti kai kaikkia tarinoita runoina, toisia parempina ja toisia huonompina, opetti asiat huomattavasti yksinkertaisemmin Runousopissaan. Hän puhuu satiireista, komedioista, tragediosta ja epiikkasta, joissa on neljä erilaista juonirakennetta: yksinkertainen, monimutkainen, eettinen ja pateettinen (nykyajassa ehkä chick lit olisi tällaista rakennetta). Erityisiksi juoniluokiksi Aristoteles mainitsee hämmennyksen, yksinkertaisuuden, monimutkaisuuden, käänteisyyden (peripetia), heräämisen (tai tunnistaminen eli anagnorisis) ja kärsimyksen. Englanniksi Runousoppiin voi tutustua vaikkapa täällä ja suomenkielellä vaikkapa täällä.

Vielä yksinkertaisemmin asioita lähestyy William Foster-Harris, jonka mukaan juonet jakautuvat tarinoiden lopun perusteella onnellisiin, onnettomiin ja sellaisiin, joita voisi ehkä suomeksi kutsua sanalla epämääräinen. Tämä viimemainittu pitää ilmiselvästi sisällään suurimman osan ns. Kaunokirjallisia tarinoita.

Itse olen taipuvainen hyväksymään jopa sen, että on olemassa vain yksi juoni, jota kaikki kirjoittavat, eli jotenkin, että "joku haluaa jotakin ja siitä tulee monenmoista sotkua".

Kirjoittamisen harrastajilla on siis suuri määrä erilaisia tapoja luokitella tarinoitaan. Mikä on niin kuin sen pitääkin olla, onhan ihmistä kutsuttu myös ’määritteleväksi eläimeksi’ ja sen seurauksena meillä on käytössä Linneuksen eläin ja kasvikunnan luokitus, joka on myös ns. kulttuurinen konstruktio samaan tapaan kuin ihmisrodut ja ilmeisesti myös kirjallisuuden juoniluokat.

Kulttuurista konstruktiota voitaisiin myös kutsua sanoilla 'huitaisu pimeään' tai 'hurja arvaus', mutta jääköön nyt kutsumatta.

Jos Arvoisalla Lukijalla on tullut tarinansa kanssa vaikeuksia jutunaiheen suhteen tai kirjoittaminen on muuten yhtä mautonta kuin joisi ruotsalaista olutta, niin saitilta nimeltä Hatch's Plot Bank voi saada ainakin tilapäistä apua. Siellä nimittäin tarjotaan jutunjuurta parille tuhannelle erilaiselle jutulle.

Mutta muistetaan kuitenkin vielä, mitä Aristoteles sanoi runoilijoista (voitanee soveltaa kaikkeen tarinaniskentään), eli että:

’runous edellyttää harjoittajaltaan joko lahjakkuutta tai hulluutta’.

Ja mitäpä siihen voisi lisätä muuta kuin toivoa Lukijalle sopivan kokoista "lahjakasta hulluutta" ja pikaista toipumista Juhannuksenjälkeisistä fyysisistä ja moraalisistakin vaivoista.