Kääntämisestä ja vähän apologiasta

Kuva Wikipedia: Pyhä Hieronymus saksalaisen Albrecht Dürer'in kuparikaiverruksen mukaan, tehty vuonna 1514, eli 1100 vuotta P. Hieronymuksen kuoleman jälkeen

Viimeisin Narnia-elokuva on juuri tullut/tulossa elokuvateattereihin lähellä sinuakin, Arvoisa Lukija. Saattaa olla, että olet jo nähnytkin sen.

Alkuperäisen Narnia-sarjan kirjoittaja on englantilainen C.S Lewis, jonka sanotaan sanoneen, että

”aut Deus aut homo malus”,

eli suomeksi jotenkin, että ”joko Jumala tai paha ihminen”. Se ja Narnia-sarja enemmän tai vähemmän piilotettuine sanomineen, subliminaalisina suggestioina, käyvätkin hyvänä todistuksena siitä, että Lewis kuuluu suureen joukkoon ns. kristillisiä apologeettoja (vai pitäisikö sanoa apologistejä)

Kristityt itse myönsivät itselleen nimen apologeetta, kopioiden Platonin ajatuksia, tämähän julkaisi Sokrateen apologian jo ennenkuin kristityistä tiedettiin yhtään mitään.

Apologeettoihin kuuluvat monet kristillisen maailman etuvartijat kuten kirkkoisä P. Augustinus. Ensimmäisenä on tietysti kiukkuisesti rähisevä myllykirjeiden kirjoittaja A. Paavali, joka oikeasti on kristinuskon opillinen perustaja. Jeesus itse oli lakiatotteleva juutalainen, mutta samalla romanttis-vallankumouksellinen haaveilija, toisinajattelija, proto-kommunistiksi epäiltävä, ja samalla aikaansa sopivan liberaali idealisti, eikä niinkään oppirakennelmien pystyttäjä. Niitähän eivät idealistit pystytä, vaikka saattavat levittämiensä ajatuksen sirujen, meemien, kautta antaa idea-apua huonommin ajatteleville, eli realisteille käytännönmiehille (ja -naisille), jotka tekevät toisten unelmista totista totta.

Silmät polttavilla kyynelillä onkin idealistin tunnustettava, ainakin salaa itselleen, että ilman realistista insinööriä ei maailma olisi tullut edes niin puolivalmiiksi, kun se on nyt ympäristömme kulttuurirakenteiden ylenpalttisessa multi-runsaudessa.

Tuomas Akvinolainen on apologeetta ja oli myös myöhempien aikojen platonisti ja jopa yksilönvapauksien puolestapuhuja ennen valistusajan suuria ajattelijoita. Tämän me ateismiin lievästi taipuvaiset agnostiset skeptikot hyvin herkästi haluamme unohtaa, mikä on sinänsä ihan inhimillistä, eikä ehkä lueta meille kovinkaan suureksi synniksi ajan täyttyessä ja parveillessamme valtavan, haudastanousseen ihmispaljouden keskellä P. Pietarin edessä Taivaan kultaisilla porteilla.

Ja apologeettojen joukossa oli myös 4. vuosisadan dalmatialainen (lähtöisin jostakin nykyisen Bosnian alueelta) P. Hieronymus (koko nimi oli Eusebius Sophronius Hieronymus), joka on kuuluisa – kristillisen apologiansa ohella – siitä, että käänsi ensimmäisenä Raamatun latinaksi hebreasta ja yleisestä eli ”koinee-kreikankielestä”, joka oli niihin aikoihin hellenistinen yleiskieli, lingua franca, varsinkin Välimeren itäosissa – ja hienommalla väellä muuallakin, vaikka olikin alunperin vain Ateenan ”stadin slangia”. Lisäksi se oli alkuperäinen Uuden Testamentin kreikankieli. Hieronymus kutsui teostaan Vulgataksi, eli ”versio vulgata”, vulgaari-versio, eli se oli erityisesti tarkoitettu tavallisille, latinaakin huonosti puhuville ja lukeville, vulgaareille jästipäille, joille koinee-kreikka oli samanlaista hepreaa kuin itse hebreakin; arameasta, Jeesuksen ja Mel Gibsonin yhteisestä kielestä, edes puhumatta.

Ei kuitenkaan pitänyt nyt kirjoittaa apologiasta, ei uskomisesta, vulgaareista jästipäistä, Sokrateesta, Raamatusta tai edes kristinuskosta, vaan kirjojen maailmanlaajuisista kääntämistilastoista, tosin vain vähän niitä raapaisemalla.

Ja sattumalta apologeetta P. Hieronymus on myös kirjankääntäjien suojelupyhimys.

Ja on aivan oikein, että edes joku suojelee kääntäjiä; näiden käännöspalkkiot taitavat olla jopa kirjailijoiden palkkioita pienempiä, joten suojelua tarvitaan olan takaa.

Kääntäminen on mielessä ajankohtaisena siksi, että eilen selailin UNESCOn saittia ja vierailin myös heidän sivuillaan nimeltä Index Translationum, jonka perustamisesta, siis tämän indeksin eikä sen nettisivun, oli viime vuonna kulunut 75 vuotta. Index-tietokanta pitää sisällään kaikkiaan 1,8 miljoonaa vuoden 1979 jälkeen käännettyä nimikettä ja sitä päivitetään neljän kuukauden välein.

Indexin nopea selailu antoi mielenkiintoista purtavaa.

Lukijalle ei ehkä tule kovin suurena yllätyksenä se, että maailman eniten käännetty ’kirjailija’ on amerikkalainen, kulttuurisankari Aku Ankan keksijä Walt Disney ja eniten kirjoja käännetään englanninkielestä (suomenkieli on siinä tilastossa sijalla 23).

Toiseksi eniten kännöksiä maailmalla on tehty Agatha Christien kirjoista ja kolmanneksi Jules Verneltä. Neljäntenä komeilee kommunismin P. Paavali eli V. Lenin (kommunismin jeesuksia oli kaksi, Marx ja Engels). Viidentenä on Shakespeare. Sitten Enid Blyton, Barbara Cartland (chick litin pullea ja vaaleanpunainen kuningatar, tosin nyttemmin jo kuollut), Danielle Steel ja H.C. Andersen. Sitten on kauhukirjailijoiden kuuluisa joukko, Stephen King sekä Jacob ja Wilhelm Grimm juuri ennen maailman kuluisinta kauhukirjaa, Raamattua (UT), jonka Ilmestyskirja-osaa ei vähemmän rohkea uskalla edes avata.

Suomen osalta lista on aika tavalla erilainen, Disney on myös ykkösenä, toiseksi kipuaa viisikkojen Enid Blyton, jota Lea Karvonen on Hieronymoksen suojelussa kääntänyt oikein olan takaa. Kolmantena on Nalle Puhista tarinoiva A.A. Milne. Seuraavna on yllättävä nimi: mormoonien kirkon tuotteita on suomennettu enemmän kuin esimerkiksi seuraavana olevaa Agatha Christietä. Sitten Neiti Etsivä-kirjailija Carolyn Keene, jota Lea Karvonen – muiden muassa – on myös käännellyt, ja vasta hänen peräänsä läntystävät Muumit ja meidän ikioma Tove Janson. Richard Scarry lastenkirjoillaan on seuraavana, sitten Rene Koskinen, sorry, siis Goscinny, Asterix-kirjailija ja kymmenentenä amerikkalainen kirjatehdas nimeltä Nora Roberts, jonka suomennettu Valkea silkkiliina on alkukielellään ollut hemaisevan chick lit-makuinen Sacred sins. Roberts kirjoittaa myös tulevaisuuteen sijoitettuja fantasiajännäreitä kirjailijanimellä J.D. Robb. Yhteensä Roberts on kirjoittanut 175 teosta (300 miljoonaa levitettyä kopiota), siinäpä kaikille meille Kirjailijoiden Taivaista haaveileville märkäkorvaisille kirjailijanplantuille mallia ja ajattelemisen aihetta.

Ainakin itselleni yllättävä oli tieto, että eniten käännöksiä tehdään Saksassa.

Tosin tämäkin enemmän ajateltuna on loogista, englantilaiset ja amerikkalaiset eivät juurikaan ole kiinnostuneita siitä, mitä mieltä muunkieliset asioiden tilasta ovat, kiinalaiset eivät ole vielä päässeet lukuvauhtiin ja intialaiset lukevat englantia ilman kääntäjien välikäsiä. Suomi on siinä tilastossa sijalla 13. Saksankieli on myös suosituin kännöskieli, suomenkieli on 14.

Suomalaisista käännetyin kirjailija on Mika Waltari (tietysti). Toiseksi eniten on käännetty Arto Paasilinnaa. Sen sijaan kolmannen sijan koirakirjailija Mauri Kunnas on taas itselleni yllätys. Neljäntenä on Kalevala, pitäisi kai sanoa Lönnrot, mutta tuskin monikaan kääntäjä viitsii Lönnrotin alkuperäistä tekstiä lähteenään käyttää. Viidentenä on Matti Klinge. Kuudes on Anna-sarjastaan tunnettu Kristiina Louhi ja seitsemäs koira-Kunnas parin kauniimpi osapuoli, Tarja. Kahdeksantena kirjailija, jota kutsutaan tilastossa nimimerkillä Ammattikasvatushallitus, jonka puolesta mm. Berit Korpilo on kirjoittanut Lammastalouden opintovihkon ja sen on ruotsintanut Agneta Brasch nimellä Studieplan till får. Heti perässä matelee Antti Tuuri, juuri ennen kymmenettä sijaa, jolla komeilee nimimerkki Kouluhallitus.

Tästä kaikesta pitäisi vetää joitakin älykkäitä ja pitkälletähtääviä kirjallisia johtopäätöksiä, mutta ramasee niin vietävästi, joten jääköön vetämättä.

Vaikka mieli tekisi kyllä sanoa jotakin suomalaisten lukemisesta, kun suurin osa kymmenestä eniten suomeksi käännetystä kirjailijasta tuottaa lasten ja nuorten kirjoja sekä chick litiä. Jaa niin, onhan siellä sarjakuviakin. Toisaalta tilastoa katsoessa voi ehkä ainakin sanoa, että tulevaisuuden lukijakunta on suomessakin taattu, jos nuo lapset ja nuoret jaksavat jatkaa vanhempanakin.

Muistetaan myös, että naiset ovat suurin kirjoja ostava ryhmä, ahkerimmillaan noin nelikymppisinä. Ostajanaisten osuus selittää hyvin lastenkirjoja, ja ehkä tuota kevyempääkin kamaa käännöstilastoissa.

Sarjakuvakirjoja saattavat pojat ostaa ihan itse – ja näiden isätkin itselleen salavihkaa luettaviksi, jos telkkarista ei satu tulemaan muuta tähdellistä, kuten potkupalloa.

Tosin taidamme olla näissä kirjallisissakin asioissa tukevasti samassa maailmanlaajuisessa kulttuurivenhossa, joka kelluu ja keinahtelee siellä, missä mahtava ihmisyyden kulttuurivirta on kaivanut uomansa helpoimpien kulkuteiden kautta, niin kuin mahtavat virrat, ja pienet purotkin, tapaavat tehdä myös 'oikeassa luonnossa'.