Onhan itsestään selvää, että vahingonilo on puhtainta iloa. Eikös joku suomalaiskansallinen talonpoikausälyinen valistussananlaskukin sano jotakin tällaista.Erityisen iloiseksi tulee mieli, jos rakkaalle naapurille sattuu vahinko. Sitä iloisemmaksi mitä enemmän vahinkoa sattuu (tosin vain tiettyyn määrittelemättömään rajaan saakka, emmehän me todellisuudessa ole aivan rajattoman ilkeitä). Tällä ilolla ja ilkeydellä en mitenkään viittaa siihen yllättävään seikkaan, että pääministerin entisten heilojen virtuaalista siveyttä, tai oikeastaan näiden virtuaalis-siveellistä kunniaa ja/tai mainetta, vaalitaan, ja ehkä yritetään kiilloitellakin, yhteiskunnan kovanyrkkisellä oikeudella. No, onhan siitä tietysti se etu, että muuten kovin köyhä asianajaja-kuntamme saa lompsaansa lisää kulutuskelpoista täytettä.
Tässä hymysuonia kutkuttavassa oikeusasiassa on siis (kai) kysymys sekä kunniasta että maineesta.
Kunnia on siitä kurja hyödyke, että, kun sen on kerran menettänyt, sitä ei enää saa hevillä takaisin. Ei, vaikka voittaisi kunnia-riita-asiansa oikeudessa. Parempi kun eläisi aina ilman kunniaa, sehän on pelkkä riippakivi ihmisten siveys-kaulassa. Mutta kumma kyllä, sellaista puhtaan 'kunniatonta' tilaa on kovin vaikea saada aikaiseksi.
Kunnianloukkaus on jotenkin mahdottomalta tuntuva käsite. Eihän kunniaa voi loukata, täysin abstraktia asiaa, sen sijaan kunniaansa menettänyttä ihmistä saattaa kyllä loukata, vaikka se tuntuukin jotenkin maahanlyödyn lyömiseltä. Loukkauksen suorittamiseksi riittää se, että muistuttaa (vähänkin) kunnian menetyksestä tai ainakin merkittävästä pienenemisestä (vai pitäisikö sanoa vähentymisestä).
Maine taas on hyödyke, jolla ei välttämättä ole negatiivista puolta ollenkaan.
Se kasvaa, kun on kasvaakseen, ja sen voi aina vaihtaa rahaksi, esimerkiksi käyttämällä hyväkseen aina innokasta lehdistöämme ja oikeuslaitosta. Mitä huonompi maine, sitä helpommin sillä lyö rahoiksi.
Tietysti sekä kunnian että maineen osalta aika parantaa lopulta armeliaan unohtumisen myötä pahatkin haavat - ja kunnian ja maineen tahratkin. Vaikka kovin täydellistä ei puhdistuminen ehkä ole. Tässä voi viitata vaikkapa virtuaaliystävä Prosperon pähkäilyihin Matti Rossista, neukuista ja Shakespearesta (Loistava puhallus-Lauseita, otsikolla Jokainen astuu harhaan, 12.6.2008).
Tästä tuleekin mieleen kuinka vaikeaa Shakespearen oikealta puheelta kuulostavan tekstin kääntäminen on suomeksi, lopputulos on helposti hyvänäkin käännöksenä kovin pönäkkää. Miten lienee viimeisin käännös esimerkiksi Hamletin yksinpuhelusta (Korjaus 23.6.2008: Claudiuksen monologi siis, eikä se 'tobeornottobe-juttu, täytyi korjata tämä, vaikka aikaa oli kulunut jo kymmenen päivää, sillä tavalla vanhatkin synnit rupeavat painamaan, kun ne huomaa!!! anteeksi virhetieto:(, vaikkapa kohta, jossa puhutaan tahratusta kädestä ja sanotaan muun muassa, että:
'.../ Is there not rain enough in the sweet heavens / To wash it white as snow /...
Hamletin taisikin kääntää viimeksi joku muu kuin Rossi, tosin saatan olla tässä arviossani aivan väärässä.
Ei nyt kuitenkaan pitänyt puhua kunniasta eikä maineesta, eikä virtuaalinaapureista tai heidän siveydestään, vaan Pietarin liikenteestä. Siinä näyttää vielä olevan vähän toivomisen varaa. Kuvaa tai tätä klikkaamalla pääsee YouTubelle todistamaan asiaa henkilökohtaisesti.
Tosin tämä pietarilainen risteys on lasten leikkiä tähän intialaiseen verrattuna. Meitä on kai ennenkin verrattu kusiaisiin, eikä mitenkään syyttä. Tuo edellinen taisikin olla Vietnamista, mutta tämä lienee Intiasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti