3.7.2008

Kirjallisesta blogista

Kuva: Diogenes murjottaa savisessa viinisammiossaa Kybelen papitarten naapurina

Mitä on 'kirjallinen? Ja mitä on 'kirjallinen blogi'?

Lueskelin Kaltiossa viime vuoden puolella julkaistua juttua kirjallisista blogeista. Olen vieläkin niin suivaantunut Kaltion sananvapausajatuksista, etten mielelläni edes mainitsisi koko läpyskää, mutta sitä ei juuri nyt voi välttää. Syynä välttämättömyyteen on kirjailija, kääntäjä, kriitikko ja esseisti Ville-Juhani Sutinen, joka on yksi kirjallisen eliittimme vallankahvaa hipelöiviä etuvartioita, jonka oma muodikkaasti nimetty kirjallinen blogi, Susi rajoilla 2.0, on ollut muutaman viikon kesälomalla, tai työlomalla, tai jollakin, ja palaa ehkä joskus elokuun alussa kirjallisuudesta kiinnostuneiden kahlattavaksi.

Sutinen nimittäin kirjoitti esseen 'Kirjallisten blogien estetiikka ja tietoverkon topokset eli progressiivinen universaaliutopia fragmentaarisena digitaaliteoksen päämääränä', joka on kovin paljon nimeään mielenkiintoisempi, ja julkaisi sen Kaltiossa.

V-J sanoo kirjoituksensa aiheesta mm. näin:
“...'Kirjallinen´ ilmenee kahdessa merkityksessä: 1) blogi käsittelee tai sivuaa kirjallisuutta, joko tuottamalla, kääntämällä tai tutkimalla sitä, ja 2) sen olemus on kirjallinen, so. se kyetään näkemään geneerisesti ja tyylillisesti kirjallisuutena; tutkivana, esseistisenä, esteettisenä tai poeettisena – yhtä kaikki, kunhan kirjallinen taso on määriteltävissä kompetentiksi. Tämän suorittaa yhteisö. Kumpikin ehto on riittävä määritelmän täyttämiseksi. Vaikka jako on yleinen, se onneksi karsii tarkastelusta pois valtaosan verkkopäiväkirjoista..."

Jokin aika sitten, tai, blogimaailman häilyvän katoavaista ajankohtaisuutta ajatellen, oikeastaan pirun kauan sitten, ensin Sanojen Anita sitten Ripsa ja jopa ihmistä etsivä Diogenes, tosin mutkan kautta, antoivat kunnian sataa tällekin lastumaalle, ja nimesivät Dionysoksen kevään yhdeksi niistä blogeista, jotka kuuluvat luokkaan Blogging with Purpose.

Säikähtäneenä ajattelin, että, Piru vieköön. Näinkö tosiaan on käynyt, että lastuilleni näyttää löytyneen 'purpose', eli 'tarkoitus' ja lopetin hädissäni lastujen nikkaroinnin siihen paikkaan (tosin avun ulottumattomissa peilailevana narsistina tulin hetken vieroitusoireissa kiemurreltuani helpohkosti toisiin ajatuksiin).

Äkkiä kääntäen englanninkielen sanan 'purpose' voi nähdäkseni suomentaa 'tarkoitukseksi'.

Sitten tulin kauhuissani ajatelleeksi, että sen voi myös kääntää sanalla 'merkitys'.

Merkitys-ajatus oli vielä edellistä kammottavampi.

'Merkityksen' (laitoin sanan tuossakin heittomerkkien sisään, koska ajattelen siihen salaperäisesti sisältyvää korkealentoa, vähän niin kuin monet meistä kirjallisuuden rakastajista ajattelevat 'kirjallisuuden' suhteen, jotakin elämää tai ainakin omaa sieluaan suurempaa), siis 'merkityksen' löytyminen omasta blogilastusta, tuntuu kuin olisi karauttanut hampaansa helmeen syödessään tuikitavallisia, ja aina koskenkorvanmakuisia, simpukoita. Nämä 'helmethän' osoittautuvat poikkeuksellisesti kuorenkappaleiksi, vaikka ahneessa sielussa ehtisi kuinka läikähtää muukin kuin Koskenkorva.

Mutta lastuille, kokonaisena monen vuoden mittaisena sarjana, ei oikein tahtonut löytää merkitystäkään.

Olin nimittäin ajatellut alunperin, että kirjoittelen omaksi ilokseni, niin kuin kirjoittelen muutenkin, pöytälaatikkoon, ja jos jotkut virtuaaliystävät Rihmastolta sattuvat lukemaan juttujani (panin sinne blogistani tammikuussa 2005 toiveikkaan punanaamaisen mainoksen), niin toivottavasti eivät liiaksi niistä, ainakaan päin naamaa, vittuile.

Mutta sitten huomasin tässä ajatuksessa loogisen vian. Nimittäin itselle kirjoitettu tekstihän omaa tietysti juuri sen 'tarkoituksen' – kirjoittaa itselleen, niin kuin ikioman päytälaatikon ja päiväkirjan tarkoitus.

(Tästä ajatussolmusta pullahti mieleen vanha, ikivanha itseasiassa, kirjallinen klisee, jossa puhtaan Diogeneesta ja Platonista, mutta tunnen siitä syntyvän oikein novellinoloisen tuotteen, joten jätän sen tässä pelkälle maininnalle sulkumerkkien väliin.)

Sitten Timbuktun koirulauma kävi kommentoimassa tällä omalla blogillani (lastua Blogihenkilön virtuaalinen kuolema, 30.5.2008), jossa hän referoi pätkän kirjasta Tähden hetki (kirjoittanut maailmankirjallisuuden naispuolinen Kafka (toivottavasti tuota ei tulkita seksistiseksi loukkaukseksi), brasialainen Clarice Lispector, Ai-ai kustantamon sarjassa 'Lue vähemmän', 1996).

Tähden hetki on ahtaan ja surkean elämän poeettinen narratiivi, kuvaus naisesta, joka ei tiedä eikä osaa mitään, joka on elänyt koko elämänsä tyhmyyden suojaavassa kuplassa. Itseasiassa vähän samaan tapaan kuin Helen Fieldingin Bridget Jones ja tämän oma surkea, tyhmyydentäyttämä elämä. (tuossa edellä sanalla 'tyhmyys' yritän etsiä vastinetta ajatusteni englanninkielen sanalle 'ignorance', mutta en nyt juuri löydä siihen sopivampaa)

Erona (suurena) on se, että Tähden hetken Pohjois-Brasiliasta kotoisin olevan päähenkilön, jonka nimi on viitteellisesti Macabea, ja lontoolaisen, kolmekymppisen tv-toimittajanplantun elämisen ehdoilla on tietysti valtava ero.

Macabea ei osaa kunnolla kirjoittaa, ja yrittää pärjätä toimistotyössä, hän on siivoton, toivoton ja tulevaisuudeton. Bridget Jones on puolestaan siisti, tietysti huolettoman pikantilla tavalla, toiveikas, mediaseksikkäästi niin kuin Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulojen Elizabeth Bennet, eikä hänen koko elämänsä ole välittömästi uhanalainen tapahtui mitä tahansa. Vaikka menettäisi työnsä, hänen päänsä pysyisi pinnalla. Niin kuin meidän länsimaisten ihmisten päät yleensä pysyvät. Makabean syntymäosa ei ole tässä suhteessa samanlainen.

Mutta tämän päivän aiheen suhteen molemmat kirjat ovat jotenkin merkittäviä. Voisi ajatella, että oikean julkaistun kirjailijan ja 'kirjallisen' bloginpitäjän ero on jotenkin raa'an täsmällisesti määritetty Bridgetin ja Macabean välisellä erolla.

Ajatus tuntuu niin kohtuuttomalta, että se pitäisi heti pudistaa päästään pihalle, mutta niin kuin usein käy, ajatukset joita ei saisi ajatella tarttuvat päähän kuin 'julkkis' yleiseen tajuntaan, ja sellainen ajatus, joka pitäisi ehdottomasti säilyttää, tipahtaa julkisuudesta kuin alusvaatemannekiinin entinen mies.

Bridget Jonesin päiväkirja on nimenomaan tietyntyyppistä kirjallisuutta, päiväkirjaromaani. Uskaltaako tähän edes sanoa, että monen monet blogit ovat juuri samanlaisia päiväkirjoja, julkaistu bittimaailmassa paperimaailman sijasta. Mutta yhtäkaikki saman genren sisään liukenevia, toiset huonompia ja toiset parempia kuin Bridget Jones.

Kirjeromaani on myös kirjallisuuden laji. Risto Niemi-Pynttäri ( kirjoittaa omaa blogia, Kun kirjoitan, joka on niin kirjallinen, että kateuden naskali ulottuu lukiessa jopa parkkiintuneen paksunahkaisen ja parantumattoman narsistin kirjoittajansieluun saakka) julkaisi hiljan väitöskirjansa, jonka nimi on Verkkoproosa. Siinä hän puhuu mm. Panuseni-nimisestä, helsinkiläisen Mesin julkaisemasta sarjasta kirjeitä rakastetulleen, joka on hylännyt Mesin. RN-P sanoo Mesin päiväkirjasta mm. näin (s. 111):
“...Puhuttelumuoto ja muutamat yksityiskohdat välittävät sen yhteisen emotionaalisen maailman, johon kirjoittaja vetoaa. Kirjallinen suhde aiheeseen on itse asiassa ainoa tapa, jolla kirjoittaja voi pitää julkista blogia aiheesta. Voidaan jopa sanoa, että blogin kirjallinen laatu johtuu tästä rajoituksesta – hän ei voi kirjoittaa raportoiden. Kirjoittajan on valittava yksityiskohdat sillä tavalla, että niiden perusteella ei voi tunnistaa henkilöitä. Näin hänen kirjeisiinsä tulee yleinen taso, jonka puitteissa hän puhuu kaipauksensa kohteelle. Samalla käy niin, että vaikka blogista puuttuu kaikki lukijaa huomioivat pyrkimykset, juuri tuon yleisyyden vuoksi blogi puhuttelee lukijoita. Fiktioon liittyvä ja asiakirjoittamisesta poikkeava tapa käsitellä aihetta on siis Panuseni-blogin kirjallinen piirre...”

Panuseni-blogin kirjoittaja, Mesi, puhuu 'kirjeissään' rakastetulleen. Monet blogit puhuvat samalla tavalla yleistäen kenelle puhuvat, ja tuottavat samalla kirjallisuutta. RN-P sanoo myös (s. 112):
“...Lähtökohdiltaan myös kirjallinen genre on diskursiivinen koodi samoin kuin mikä tahansa puheakti. (Todorov 1976, 164.) Puheen ja kirjallisen genren välinen ero on vain siinä, että kirjalliset genret ovat monimutkaisempia kuin puheen genret...”

Kaltion jutussa V-J Sutinen sanoo myös:
“...Verkon demokraattisuudessa on se vika, että se sallii julkisen idiotismin, mutta myös se etu, että julkiso toimii siellä voimakkaamminkin yhteisöjä luoden kuin byrokratian pylväskäytävillä...”

Ja vähän myöhemmin:
“...Aluksi on vielä kerran todettava, että vain marginaalinen osa verkossa julkaistavasta kaunokirjallisesta aineksesta on millään tavalla kiinnostavaa, ja että suurin osa on itse asiassa silkkaa omaan syöttökaukaloon ulostamista ja tämän jäteliemen nieleskelyä hymisevän seurakunnan kompatessa suorituksen ällöttävyyttä ylisanoin.

Kirjoittaessani verkossa julkaistusta tekstistä olenkin tarkoittanut uskottavaa, tiettyä tehtävää toteuttavaa omaperäistä ja kulttuuritietoista kirjallisuutta, joka aiemmin määritellyn julkison toiminnan prosessien myötä on syntynyt ja vakiintunut...”

Palataan sitten tuonne alkuun. Mitä on kirjallinen? Sama kysymys esitetään vähän väliä taiteen osalta. Ja vastaus on saatavissa tulkitsemalla Kaltion monologia: kirjallisuutta on se, minkä 'julkiso' kirjallisuudeksi korottaa. 'Julkiso' tarkoittaa V-J Sutisen kielenkäytössä sellaista yhteisön osaa, joka “ei siis ole vastaanottava yleisö, vaan aktiivisesti julkisuudessa keskusteleva ja ajatteluaan esittävä, sekä sen kautta vaikuttavasti toimiva kansanosa, julkiso”. Ja mitä on kirjallinen blogi? No, siihen tuli V-J:n toimesta perusteellinen ja jopa narsistin sieluun viiltävä vastaus.


Lainataan loppuun vielä itse Susi rajalla-blogia, josta löytyy 6.9.2007 tälläista (lastussa Paikannäyttäjän talon kukistuminen ja muita loogisen tahallisia virheitä):

- Joku voi ajatella, ettei koko kirjassa ole mitään järkeä.
- Mutta nimenomaan sitä siinä on
- Senhän takia se on niin sekava, että se on täysin looginen. “
(Keskustelu yhteisteos “NeuhickyristaHannu Helinin kanssa Oulussa)

Ja ihan viimeiseksi viimeiseksi V-J:n Kaltioon lainamaa Novaliksen fragmenttia:

´Vastakohdat ovat käänteisiä samanlaisuuksia.´ (Novalis: Fragmentteja, nro 89, suom. Vesa Oittinen, Otava 1984).

P.S: Olenkin taiteen eliiteistä ulostanut kaukalooni joskus aikaisemminkin, otsikoilla: Taide, tekijä ja kokija (26.7.2006) ja Tieto on valtaa; taiteen eliitti, onko sillä valtaa? (21.8.2006).

7 kommenttia:

Ripsa kirjoitti...

No voi kamala sentään. En missään nimessä halunnut aiheuttaa sinulle tuskaa ja murhetta plagaatin antamisella.

Myöhemmin joku on tehnyt uuden planketin, nimittäin Bloggin with Porpoise, jossa delfiini kohottaa päätään vedestä ja hymyilee!

Siinä on hauska sanapari: purpose ja porpoise, lausutaan suunnilleen samalla tavoin - jaa, mutta en tiedä brittienglannin ääntämystä.

Minusta täällä sinun blogissasi nyt vain on ollut viihtyisää. Olet tuonut jokaisessa postauksessa jonkin uuden näkökohdan, joka kiinnostaa - lukuunottamatta ehkä lentämistä joka lievästi hirvittää minua. Mutta omapa on fobiani.

Mitä varten Kaltio on onneton läpyskä? En tunne sitä lainkaan, mutta Suden postauksia olen silloin tällöin lukenut ja huomannut nekin kiinnostaviksi.

Niemi-Pynttärin väikkäri on edelleen kesken, sen tihrustaminen näytöltä vaatisi vähemmän punareunaisia silmiä.

Anita on lukenut minut kirjallisiin blogeihin, todennäköisesti sen vuoksi että kirjoitan työkseni (hyvin huonoin palkkioin niin kuin suurin osa meistä friikuista, joita ammattiliitto TeMe käskee olla menemättä kaulakiikkuun!) kirjallisuuskritiikkiä, eli siis huvikseni myös lueksin mitä sattuu postiluukusta kolahtamaan.

Blogi ei kuitenkaan ole kritiikkisivusto. Voisiko sitä verrata kolumniin? Ehkä se olisi lähinnä blogin olemusta. Sitten ovat aforistiset blogit, niin kuin Timon Aikani ja minä, josta löytää ihmeekseen yllättäviä havaintoja asioista, joista joku kirjoittaa kirjan, tiivistettynä pariin monimieliseen lauseeseen.

Blogi-päiväkirjat varmasti täyttävät myös tehtävänsä ja huomasin Niemi-Pynttärin siteeraavan muutamankin kerran väikkärissään Veloenaa, jonka teksti VAIKUTTAA formaatiltaan päiväkirjalta, mutta hirmuisen ovelasti ja hyvin lämpimästi menee syvälle pinnan alle jokapäiväisistä kuulumisista, se on minusta esseististä tekstiä lähinnä.

Onneksi meitä on monenlaisia. Ja onneksi on lukijoita monenlaisia. Onneksi asumme maassa jossa ei rajoiteta Blogistanin liikkumista laidasta laitaan.

Sitä tässä on pakko siunailla kun olympialaiset lähestyvät.

Dee & koirut kirjoitti...

Hm... koiralauma silti 'hän'? Noh, ei tartuta lillukan varsiin, kohta pyllähdetään elefanttiheinikkoon.

Jokin Lispectorin Tähden hetkessä mättää sekä lukemalla että kuulemalla. Pekka Kyrö sentään lausui maailmanradiossa teoksen 11-osaisen luennan hienosti. Omalukemalla ei kuitenkaan Timbuktussa päästy jyvälle Lispectorin vaikuttavuudesta. Ei se kyl' mikään naaras-Kafka ole, auts!

Täytynee hankkia tassuihin Esa Saarisen Symposium, jossa käsittääksemme kirjoitus ko teoksesta. Jospa valaistuminen valtaisi? Voihan Lispectorin taika tietysti löytyä kahdesta muusta suomennetusta teoksesta, joita ei olla luettu.

Helena Sinervon Lispectorin Água viva ajatuksen takana arvostelun perusteella: "Voisi luulla, että sortaviin rakenteisiin ja naisten ongelmiin tehoaisivat pikemminkin juuri naiskirjoituksen torjumat konstit: hyvin kerrotut tarinat."

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Kirjoitus+etsii+nyt-hetke%C3%A4/HS20010316SI1KU03zj8

Terkuin Timbuktun koirut ja Dee

Ripsa kirjoitti...

Pitänee Lispector lisätä lukemattomien kirjojen listaan. Minä olen yleensä kyllä tykännyt ai-ain julkaisuista kovasti.

Li dia, vwnäjänsininen kissaneito, tahtoo tassutella näppäistöllä joten lopetan raporttini tähän. joo ja ON sen kuva mun blogiun jossain postauksessa.

Kirj.vihreet ei o mun vaan Lidian, se hyppäs just alas.

Bones & Youssuf kirjoitti...

Hyvä Ripsa!
Noh, niin Lidiapa tietenkin. Niin meitinkin kaikki luki-luki-virheet ovat varmasti vanhan Mr Bonesin kömpelyyttä tai nuoren Mon Youssufin malttamattomuutta. Ehkä tämä on sitä vapautuksen teologiaa, kukapa konsanaan syyllistäsi ihanaisia eläinhahmoja yhtikäs mistään?
Pistäydyttiin teilläkin, mutta laatikko oli kovin kapea, pohjaväri kyl oli hieno.
Lidialle terveisiä

Mette kirjoitti...

En nöyrästi tiedä, kuulunko "kirjallisten blogien" kirjoittajiin tai muuten edes huomionarvoisiin kirjoittajiin. Parhaani yritän osoitteissa (jos sallitaan pikku hetki mainontaa)

http://luetut.blogspot.com/
http://mettelehti.blogspot.com/

Ei tarvitse lukea. Olen nöyrän kiitollinen, jos minun sallitaan kommentoida tässä sivistyneessä seurassa. Tavallisesti tappelen verissä päin jossakin Suomi24-palstalla kinaamassa Muhammedin pedofiliasta tai Nooan arkista.

Sedis kirjoitti...

Elämäni huippuhetki on tietenkin se Sodankylän elokuvafestivaalin tiedote, jossa minua, tulevan elokuvakaraoke-esityksen toista vetäjää, tituleerattiin komiasti kirjailijaksi.

Tänä vuonna oli sitten jätetty paitsi kirjailija myös nimi pois, joten se siitä.

Mutta että olisi kirjallinen, muussa kuin hyllymetrien monin eri tavoin määrittämässä mielessä, olisi tietysti sula mahdottomuus.

Olen huomannut, että monia kirjallisia blogeja, joihin omani ei tietääkseni kenenkään mielestä missään mielessä kuulu, on ihan yhtä vaikea lukea huvikseen kuin muitakin.

En tiedä mitä on sanottava kaiken tämän jälkeen nyt käsillä olevan blogin kirjallisesta luonteesta, mutta minä olen tätä lukenut paitsi huvikseni niin myös äärimmäisen mielelläni.

Asia ei tietenkään minulle kuulu, mutta olipa muuten typerä syy pitää kirjoitustaukoa.

Minä olisin vedonnut hermoromahdukseen tai johonkin muuhun kunnialliseen kepposeen.

Ripsa kirjoitti...

Jos nyt on pari asialtaasta kaveria, jotka ovat ikuisesti kaukana hermoromahduksesta niin Hanhensulka ja Sedis.

Luulen että Diogeneskin on vahvaa kalustoa.

Kaikenlaisia hysteerisiä kohtauksia sen sijaan löytyy meidän naisenpuolien blogeista. Sitäkään ei silti sovi yleistää. Suosittelen sekä Metteä että Takkirautaa rautaisten naisten listalle.