Runsauden yhteiskunta, laiskuuden ylistys

Ilmoittaudun intohimoiseksi laiskuuden kannattajaksi.

Työnteko on kaiken kurjuuden lähtökohta, nykyaikainen Molokin kita, johon me kaikki lopulta halukkaasti syöksymme. Ammattiyhdistysliikkeen vaatima täystyöllisyys on ihmisten kurjistamista eikä vapauttamista. Tämän blogin nimi, Dionysoksen kevät, viittaa tähän laiskuudenhaluun. Dionysiolainen nautinnonhalu ja työttömyys juhlimisen ja muun ilonpidon ohella ovat ihmiselle ainoa oikea elämisen muoto. En ole tässä halussani mitenkään ensimmäinen tai ainoalaatuinen (Timo Ahonen Eroon työstä). Jopa Adam Smith, vapaan kaupan ensimmäinen apostoli (Kansakuntien varallisuus), varoittaa työstä:

Ihmisten enemmistön tavanomainen palkkatyö muovaa väistämättä heidän ymmärryksensä. Ihmisellä, joka kuluttaa elämänsä suorittamalla muutamia yksinkertaisia työvaiheita... ei ole minkäänlaista tilaisuutta harjoittaa ymmärrystään... Yleensä hänestä tulee juuri niin typerä ja tietämätön kuin se vain ihmiselle on mahdollista.

Valitettavasti haluan raadollisen ihmisluoteeni ja alitajuntani pakottamana myös kuluttaa enemmän kuin minulla olisi varaa.

Viime perjantaina kuoli kanadalaissyntyinen taloustieteilijä John Kenneth Galbraith, joka on (lähes) ainoa taloustieteilijä, ehkä John Maynard Keynesin lisäksi, jonka ”tavallinen kadunhenkilö” – niin kuin tämä lastunikkari – tietää nimeltä ja jonka ajatuksista voi ainakin yön viinin- ja tupakanlemuisina tunteina väitellä niin, että vielä aamun tykyttävässä krapulassa luulee sanoneensa jotakin syvältä luotaavan viisasta. (Edellyttäen, että kenelläkään ei ollut nauhuria piilomikrofoneineen salakavalasti kätkettynä vaatteidensa sekaan.)

Galbraith julkaisi (1958) kirjan nimeltä The Affluent Society (suom. Runsauden yhteiskunta, 1969), joka olisi terveellistä luettavaa vielä tämänkin päivän kulutusyhteiskuntaan osallistujalle. Kirjassa Galbraith sanoo, että ylenmääräinen kulutustavaroiden tuottaminen vahingoittaa (amerikkalaista) yhteiskuntaa ja estää sen jäseniä nauttimasta sellaisista hyödyllisistä asioista kuin puhtaasta ilmasta, hyvistä teistä, hyvistä kouluista ja yhteiskunnan tukemasta, hyvästä taiteesta. Lisäksi hän valitti yksityisen omaisuuden kasautumista yhteisen hyvän kustannuksella ja varoitti, että suitsimaton markkinatalous (free market economy) ei pitäisi huolta ihmisten perustarpeista (ruoan, koulutuksen, terveyden jne. osalta).

Jokainen voi sisällään päätellä, missä määrin tämä 50-luvun ennuste pitää paikkansa 21. vuosisadan alussa.

Suomalaisessa yhteiskunnassa hyvinvointivaltiota, joka takaa tasa-arvon perustarpeiden suhteen, ollaan parhaillaan kiivaasti purkamassa ”vapaan” markkinatalouden ja globalisaation nimissä. Euroopan Unionin eräs perushokema on työvoiman vapaa liikkuvuus. Tällä taataan se, että työvoimansa myyjiksi indoktrinoituja , sinua ja minua, voidaan kilpailuttaa toisiaan vastaan kaikissa Unionin jäsenvaltioissa palkkojen pitämiseksi niin alhaalla kuin mahdollista, että investoijien, omistavan luokan, voitot voitaisiin maksimoida.

Me (eurooppalaiset) elämme tietysti oman judeo-kristillisen perinteemme pauloissa ja hybriksessämme pidämme omaa elintapaamme kehityksen huippuna. Kaikkia kulutusideologian perusteella huonompina pidettyjä talouselämän muotoja katsotaan jotenkin oman elintapamme alkioina, vähemmän kehittyneinä muotoina.

Galbraithin ajatteleminen hyppäytti mieleen eteläafrikkalaisen elokuvan nimeltä The Gods must be crazy, jonka pääosassa oli namibialainen N!xau – aito san-kansan jäsen Kalaharin autiomaasta ihmettelemässä modernin yhteiskunnan omituisuuksia ja palauttamassa jumalien kiroamaa lahjaa, taivaalta pudonnutta tyhjää Coca Cola -pulloa takaisin kiukkuisille jumalille. Elokuvan ohjaaja Jamie Uys oli “löytänyt” hänet elokuvansa pääosaan kalaharilaisen kotinuotion vierestä ja maksoi osasta vain 300 dollaria. Elokuvan toisen osan tekemisestä N!xau osasi jo vaatia kunnon palkkaa ja saikin puoli miljoonaa dollaria. Hän teki kaikkiaan viisi Gods must be crazy -elokuvaa ja kuoli pari vuotta sitten taloudellisesti hyvinvoivana maanviljelijänä jossakin Kalaharin hedelmällisemmässä kolkassa.

N!xau’n tausta on tämän lastun kannalta kiinnostava. San-kansa elää edelleen kivikautista elämäänsä Kalaharissa. N!xau oli ennen elokuvan tekoa tavannut ainoastaan kolme valkoihoista ihmistä ja puhui pelkästään äidinkieltään, ungwatsi’a, jossa käytetään mm. klikkaus-äänteitä, joita ei ole missään muussa maailman kielessä. Itse olen kuullut kieltä puhuttavan Botswanassa, ja menee aikansa ennen kuin edes tajuaa, että klikkaukset ja vihellykset ovat osa puhuttua kieltä.

Me suomalaiskansat, Finnic people, olemme Euroopan viimeisimpien keräilijöiden ja metsästäjien jälkeläisiä (jätetään saamelaiset tämän kirjoituksen ulkopuolelle). Eurooppaan tunkeutuvan, työhönorjuuttavan, indoeurooppalaisen maatalouskulttuurin pakottamana esi-isiemme kulttuuri ja kieli, jotka olivat aikaisemmin olleet eurooppalaista valtavirtaa, vetäytyivät kauemmaksi ja kauemmaksi maanosan reuna-alueille kunnes päädyimme nykyisille sijoillemme, maatalouteen huonosti sopivalle alueelle. Ruotsissa sinnittelimme pitkään hieman Tukholman pohjoispuolelta kulkeneen maatalouskulttuurin rajan pohjoispuolisilla alueilla, kunnes sielläkin täytyi lähes tuhat vuotta sitten vetäytyä pohjoiseen jään ja lumen keskelle. Baltiassa germaanit, saksalaisen ritarikunnan haarniskoissa, työnsivät meidät pois nykyisen Liettuan ja osin Latviankin alueelta. Virolaiset sentään pystyivät pitämään suomalaisen identiteettinsä germaanisen painostuksen edessä, vaikka antoivatkin valloittajien rakentaa Tallinnaan-Rääveliin saksalaisen kaupungin, jota voi nyt näyttää ylpeänä saksalaisillekin turistijoukoille.

Yleisesti kai oletetaan, että esi-isiemme elintapa, keräily ja metsästys, oli jotenkin huonoa maatalouselinkeinoon verrattuna, kovempitöistä, vaivalloisempaa ja yleisesti aikaavievempää. Se ei kuitenkaan ollut näin.

Marshall Sahlins-niminen antropologi on väittänyt (The Original Affluent Society), että alkuperäinen runsauden yhteiskunta oli nimenomaan kivikautinen metsästäjien ja keräilijöiden yhteisö. Hänen mukaansa kivikautiset nuijamiehet saivat kaikki tarpeensa tyydytettyä, eivät nähneet nälkää, eivätkä kuluttaneet lähes koko vapaa-aikaansa ansaitakseen elantonsa. Niin kuin me nykyaikaisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa eläjät.

Metsästäjä-keräilijöiden elämäntapa oli käytännön zenismiä: ihmiset halusivat sitä, mikä oli tarpeellista ja antoivat omalta osaltaan sen mikä oli tarpeen tyydyttämisen kannalta välttämätöntä eivätkä yhtään enempää. Keräilytyötä tehtiin päivän verran jokaista kahta vapaapäivää kohti, metsästystyötä vielä vähemmän. Vapaa-aikaa tarinoiden kehittelyyn ja kertomiseen, taiteen tekoon, leikkeihin ja muuhun ilotteluun oli paljon. Ihmiset olivat ehkä onnellisempia, tosin tätä ei voi tietysti varmuudella sanoa kuin omien kuvitelmiensa perusteella.

Kapitalistisessa yhteiskunnassa pyörät pyörivät kuluttajien – sinun ja minun – lähes rajattomalla halulla kuluttaa ja kuluttamisen mahdollistavan resurssin – rahan – niukkuudella. Niukkuus on kapitalistisen elämän merkittävin tunnusmerkki. Rahaa saa lisää tekemällä enemmän työtä. Ja sitähän me kapitalismin robotit teemme. Työn tuloksista suurin osa menee tuotantolaitosten omistajien taskuun ja meille itsellemme jää niin niukasti rahaa, että koskaan emme pysty tyydyttämään kaikkia halujamme, joita puolestaan pidetään yllä mainostamalla ja täyttämällä unelmointilehtien – Annan, Eevan jne. – sivut kuvilla parempiosaisista, joilla on varaa kuluttaa enemmän kuin meillä. Kierre jatkuu kasvatuksen ja mainonnan avulla sukupolvesta toiseen. Ja tarkoituksellisesti ylläpidettävällä ”luovalla tuhoamisella”, jonka avulla vanha kama heitetään yhä kasvaviin myrkkytunkioihin, että uutta voisi ostaa tilalle.

Me elämme modernissa runsauden yhteiskunnassa, ”hyvinvoinnissa”, jossa suurin osa ihmisistä kituuttaa nälkärajalla tai sen alapuolella, suuri osa pystyy täyttämään osan haluistaan – ja heitä yllytetään antamaan kaikkensa tuotantolaitoksensa eteen mm. kouluttamalla heitä paremmiksi työntekijöiksi, suoritusmotivoiduiksi – ja hyvin pieni vähemmistö – Ollila ja kumppanit – elävät irvokkaassa yltäkylläisyydessä.

Marx (ja Engels) sanoi Kommunistisessa manifestissa mm:

Jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, ikuinen epävarmuus ja liike erottavat porvariston aikakauden kaikista muista. Kaikki tiukkaan piintyneet suhteet ja niihin liittyvät vanhastaan arvossa pidetyt käsitykset ja näkemykset hajoavat, kaikki vasta muodostuneet vanhenevat ehtimättä luutua. Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen vaihtuu utuna ilmaan, kaikki pyhä häväistään...

Mitäpä siihen on lisättävissä?

Valmistaudun tässä hyppäämään ilmastoituun autooni (yhdeksän vuotta vanha), jossa on power steering ja pehmeät ranskalaispenkit ja ajan kotiin, jossa katson ehkä digi-televisiota ennen kuin hypähdän laajakaistaiselle internetille (20 megabittiä tai byteä sekunnissa, tämä nopeuskysymys ei ole oikein selvänä ajatuksissa) ja käyn seikkailemassa blogimaailman muiden todellisuuspakolaisten blogeissa, ja saatan jopa kommentoida joitakin ajatuksia.

Tai olla laiskuuttani kommentoimatta.