Hassassines, assassines ja muitakin tositarinoita

Kuva: Kissa ja moottoripyssy (klikkaamalla kuvaa luodit lentävät kauhealla tavalla)

Ensimmäisen ristiretken aikaa, 11. vuosisadalla, asui Persiassa rikas sheikki, jonka nimi oli Hassan.

Tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, Hassaneita on islamin piirissä enemmän kuin lentäviä mattoja, Paratiisin neitseitä tai jopa ”shiso’ja” (eli ”hookah”- tai ”argeela”- tai, polttoaineesta riippuen, hasis-piippuja).

Tämä Hassan oli kuitenkin siitä erikoinen, että hänen koko nimensä oli Hassan ibn al-Sabbah ja ensimmäiset ristiretkeilijät pelkäsivät häntä nimellä ”Vuoren Vanha Mies”. Hänen vuorensa nimi oli ”Aluh Amut”, Kotkanpesä, jolla sijaitsi linnoitus nimeltä Alamut. Hassan oli shiia-muslimi ja kuului sen ismaililaiseen lahkoon, jonka sanomaa levittää nykyajassa 49. imaami Aga Khan IV, jonka varmuudella tiedetään olevan profeetta Muhammadin jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa.

Lisäksi Hassanilla oli palatsi, jossa hän piti nuoria poikia.

Noin 12-vuotiaina pojille annettiin ensimmäisen kerran aimo annos hassista, heidät vietiin palatsin puutarhaan, jossa nukkuivat päätään selväksi kolme päivää ja yötä ja heräsivät luullen tulleensa Paratiisiin, arabiaksi ”al-Janna”, jonka voi suomentaa myös sanalla puutarha.

Pojille annettiin mitä vain älysivät haluta, paitsi vapautta. He söivät, joivat hyviä viinejä ja nauttivat shiso-kaupalla hassista. Lisäksi heidän Paratiisissaan oli nuoria naisia, jotka pitivät huolta heidän muista ruumiillisista tarpeistaan. Poikia koulutettiin ja heistä tuli iän karttuessa tehokkaita tappajia, ja, kun tarvetta ilmeni, heidät lähetettiin salamurhaamaan ihmisiä ympäri islamilaista maailmaa. Hassanilla oli kukoistava salamurhaliike, joka poisti tilausten mukaan ihmisiä päiviltä sen mukaan kuin siitä maksettiin.

Kuva le majickq.com: Paratiisin lintu (?). Huom! valitettavasti lastun kirjoittaja, joka on todellisessa elämässä helläluontoinen ja herkästikatuva syntisäkki, ei voi povata tämän eikä minkään muunkaan näköisiä ”ḥūrīyah”ia Paratiisiin päässeille, ei taviksille eikä muita ihmisiä murhanneille

Pojat eivät pelänneet mitään, ja heille oli luvattu, että, jos he sattuivat heittämään henkensä tehtävää suorittaessaan, he livahtaisivat saman tien oikeaan Paratiisiin, oikeiden virvottavien vetten ja juomien ääreen ja heitä palvelisi 72 oikeaa neitsyttä, arabiaksi neitsyttä kutsutaan epäilyttävältä kuulostavalla sanalla ”ḥūrīyah” (englantilaisittain translitteroituna ”houri”). Ketäpä nuorta, lämminveristä miestä ei tällaisista ”houri’sta” puhuminen olisi houkutellut. Ja Hassanin hassiksen polttajien murhaliike kukoisti vielä hänen kuoltuaankin.

Koraanin 56. eli Suuren Tapahtuman suura, Al-Wakiah, kertoo ”Janna’aan” päässeiden osasta (ja vähän ”houri’stakin) näin (jakeet 15-24):

”…
Siellä he saavat levätä kultakuteisilla istuimilla toinen toistaan vastapäätä, ikuisesti nuoret pojat palvelevat heitä, pikarit, haarikat ja maljat täynnä puhdasta juomaa, josta he eivät saa päänkipua eivätkä päihdy, tarjoten hedelmiä, jotka ovat heille mieluisia, ja linnunlihaa, aivan heidän toivonsa mukaan. Siellä on kaunosilmäisiä sulottaria, jotka ovat kuin kätketyt helmet, palkaksi siitä, mitä he ovat tehneet…”

Eri puolilla Koraania luvataan syyllistämätöntä seksiä ja jopa krapulatonta viininjuontia sekä miehille että naisille, ei vain sodassa kuolleille, marttyyreille, joita kutsutaan nimellä ”hadeed”, vaan kaikille Paratiisin tiettyyn osaan päässeille. Paratiisissa on yli 6500 eriarvoista osastoa, joihin pääsyä säädellään tarkasti. ”Hadeed”-kuolleet voivat liikkua linnun lailla Paratiisin eri osien välillä, joten heillä on muihin nähden merkittäviä etuoikeuksia. Ottaen huomioon islamilaisen uskonnon sukupuolielämää säätelevät tabut ei ole ollenkaan ihmeellistä, että seksin osalta islamilainen Paratiisi muistuttaa kovasti 60-luvun synnillistä viattomuutta, joka ei, surullista kyllä, voinut jatkua kuin AIDS-kohun syntymiseen saakka.

Sivulauseena voi sanoa, että, valitettavasti, Koraani itse ei lupaa kenellekään nimenomaan 72 neitsyttä. Sen sijaan 1300-luvulla elänyt merkittävä muslimioppinut, sananselittäjä eli ”mufassir”, ibn Kathir on tulkinnut Koraania suurella viisaudella ja tullut siihen tulokseen, että:

”Vähintä, mitä Paratiisiin pääsijä voi odottaa, on asuintila, jossa on 80,000 palvelijaa, 70 vaimoa, ja jonka päällä kaartuu helmillä, akvamariineilla ja rubiineilla koristettu katto, yhtä laaja kuin matka Damaskoksesta Jemeniin.”

Marco Polo, joka oli italialainen, eikä näin ollen järin luotettava, kertoi tätä Hassan-tarinaa eurooppalaisissa hoveissa 1200-luvulla matkailtuaan, oman todistuksensa mukaan, Kiinassa ja Intiassa saakka, ja nähtyään omin silmin, tai vähintäänkin kuultuaan omin korvin, kaiken, mistä tarinoissaan kertoi. Joten uskottava häntä on tässä Hassan-jutussakin.

Näin ollen Al Kai’ida'lla ja islamilaisilla salamurhaajilla yleensäkin on jo pitkät ja kunniakkaat perinteet. Tosin tässä asiassa me kristityt emme voi heittää ensimmäistä kiveä, siinä saattaa rikkoutua omakin huolella rakennettu lasikaappimme.

Pakistanit ja muslimien demokratia

Kuva> Wikipedia

Benazir Bhutto murhattiin niin kuin yleisesti ennustettiin. Hän oli syntyperältään sindhi, jotka asuvan pääosin Pakistanin kaakkoisosissa, ja uskonnoltaan shiia-muslimi.

Demokratia on vaikea asia etnisesti yhtenäisissä maissa niin kuin Suomi, monen vahvan etnisen ryhmän, jotka lisäksi ovat kieleltään erilaisia, keskinäiset erimielisyydet tekevät demokratian vieläkin vaikeammaksi – ehkä jopa mahdottomaksi. Väkivaltainen ja loistava menneisyys lisäävät tietysti omanarvon tunteita ja syventävät kuoppaa, jossa yhdessä asustelevat (lisäksi pakistanilaiset ovat omasta mielestään oikeita arjalaisia, joka tietysti lisää pelokkaassa eurooppalaismielessä pelkoa ja epäluuloakin).

Pakistanin, niin kuin lähes kaikkien muidenkin entisten britti-imperiumin maiden rajat on alun perin määritetty välittämättä kielellisistä tai heimorajoista. Pakistan syntyi yhdessä Intian kanssa, jolloin entisestä Imperiumin Intiasta erotettiin pääosa muslimeista omaksi maakseen ja odotettiin, että nämä saisivat jotenkin kansallisen itseisarvon oman maansa rajojen sisällä. Siitä on nyt vasta 50 vuotta ja vaikka ulkomailla tavattavilla pakistanilaisilla on selvästi nationalistista ylpeyttä, niin maa on vieläkin toivottoman jakautunut ja otollinen ääriryhmien houkutuksille – sellaisten terroristiryhmienkin kuin talibanit ja al-kai’ida.

Pakistanin on liittotasavalta ja sen virallinen kieli on hindinsukuinen urdu, joka on maan ”lingua franca”. Sen lisäksi puhutaan monia muita vahvoja paikalliskieliä. Suurin kieliryhmä on punjabi, näitä on lähes puolet koko maan 162 miljoonasta asukkaasta. Punjabeja on lisäksi Intian puolella noin 23 miljoonaa eli maiden yhteinen punjabi-väestö on määrältään sadan miljoonan luokkaa. Kieliryhmien sisällä vaikuttavat lisäksi heimorajat, jotka lisäävät jännitystä ja tekevät poliittisen tilanteen vielä epämääräisemmäksi.

Länsimaiden kannalta tilanne lienee sekä hyvä että huono.

Huonoa on ennen kaikkea se, että pakistanilaisilla on käytössään atomipommi, joka on alun perin hankittu lähinnä intialaisten pelotukseksi (ja paikallisen MAD-tilanteen takaamiseksi). Nyttemmin Pakistanin ydinasetta katselee kadehtien koko muu islamilainen maailma, toistaiseksi ei muilla muslimimailla ole käytössään ydinaseita eikä kai maanosien (ja kulttuurien) väliseen pyhään sotaan soveltuvia kantoraketteja. Afganistanin tilanne ei myöskään parane siitä, että Pakistan on hiljaa luisumassa totaaliseen kaaokseen.

Hyvänä tilannetta pitänevät länsimaiden militaristinen haukkaparvi ja ehkä sotateollisuus siinä mukana. Pakistanin hajoaminen etnisiä rajoja pitkin tietäisi maan sotakyvyn huononemista ja länsimailla ehkä odotetaan ”sivistyneimmän” pakistanilaisryhmän hallitsevan maan hajoamisen jälkeenkin käytössä olevaa ydinasetta. Tällainen saattaa tietysti olla toiveajattelua.

Pakistan on pitkään ollut kylläkin rauhaton, mutta kuitenkin kehittynyt ja ”länsimaistunut” maa. Nykyinen presidentti, Pervez Musharraf, syntyi Delhissä, Intiassa ja on punjabi. Hän on saanut sotilaskoulutuksensa englannissa ja hänellä näyttää olevan länsimaiden valtionpäämiesten keskuudessa arvostettu asema, vaikka meidän liberaalimme eivät tietysti sotilasvallankaappauksella valtansa hankkinutta kenraalia juurikaan arvosta. Niin kuin monessa muussakin rauhattomassa maassa (mukaan lukien Irak ennen amerikkalaisten miehitystä) vahva ja epädemokraattinen hallitus takaavat kuitenkin jonkinasteisen vakauden kansalaisille.

Liberaaleilla poliittisilla ajattelijoilla on edessään uusi päänvaiva: miten suhtautua odotettavissa oleviin demokratian kavennuksiin, kenraalit eivät tällaisia poliittisia murhia hyväksyne, vaikka tämä nimenomainen raivasi tieltä varteenotettavan pääministerin, ehkäpä tulevan presidentin. Toinen vaihtoehto on terroristien vallan kasvu. Heillä on jo nyt kahvat käsissään Pashtunissa Pakistanin pohjoisosissa, joka on täysin kiväärinheiluttajien vallassa, ehkä muuallakin alkaa olla sama tilanne.

Onneksi meillä suomalaisilla on ulkoministerinä mies, jolla on kai lähinnä naiset mielessä, eikä ajatusten joukossa liene liberaalien poliittisten mielipiteiden häivääkään. Edellinen ulkoministerimme saattaisi aukaista suunsa tässä asiassa liian herkästi ja liian suurelle. On kuitenkin hyvä liberaalinakin muistaa, että toivoo vain sellaista, jonka tosiaan haluaa tapahtuvan.

Muuten Pakistanin motto näyttää kuuluvan urduksi: Ittehad, Tanzim, Yaqeen-e-Muhkam, joka suomennettuna voisi olla vaikkapa: Yhtenäisyys, kurinalaisuus ja usko.

Noiden vaatimisesta on syntynyt vaikeuksia muissakin maissa.

Hyvää Joulua

Kuvat on otettu joulun aatonaattona Brysselin suurtorilla valo- ja ääni-shown aikana.

Rakennus on vanha kaupungintalo, "Hotel de Ville" tai hollanniksi "Stadhuis", joka on suurtorin taloista vanhin, rakennettiin vuosina 1402-1455, ja jäi vahingossa pystyyn 13.8.1695, kun ranskalaiset tykittivät Brysselin keskustan maan tasalle. Siksi lähes kaikki suurtorin talot (paitsi tämä kaupungintalo ja sitä vastapäätä oleva kaupunginmuseo) ovat parilta kolmelta vuodelta 1690-luvun lopulta.

Vombatin satumetsää, kirjallisuutta ja kolonialismia

Kuva: Hanhensulka, 2007, Australialainen polku vompattimetsässä

Tuo viereinen kuva oli tarkoitettu valokuvatorstain taannoiseen haasteeseen valoista ja varjoista, mutta enpä sitten viitsinyt ottaakaan osaa. Epäilen, että jokainen, joka yleensä käyttää kameraa, on joskus ottanut tämäntapaisen kuvan, jossa tie häviää johonkin etäisyyteen. Sitä kai voisi kutsua visuaaliseksi kliseeksi, vaikka kuvan ottajalle se ei tietysti tunnu kliseeltä, eihän hän olisi sitä ottanut, jos olisi siltä tuntunut.

Periaatteessa kaikki puut Australiassa ovat samaa sukua (tämä lausunto ei ole tosiasioiden kanssa täsmälleen yhtäpitävä, mutta näin voi kuitenkin "periaatteessa" sanoa, ja lausunto on totta jollakin tarkemmin määrittelemättömällä tasolla).

Pääosa tässä kuvassa näkyvistä puista lienee latinalaiselta nimeltään Eucalyptus camaldulensis, englanniksi red gum. Suomalainen nimi on punaeukalyptus ja jos oikein tarkasti näitä puita katsoo, niin näkeehän niiden rungoissa punaista väriä.

Punaeukalyptus on erityisesti Australian retkeilijöiden rakastama puu: siitä saa parhaat ja pisimpään palavat ainekset ihoa ja mieltä hyväilevään nuotiotuleen. Siitä saa myös parhaat ratapölkyt ja sen sellaiset rakennusaineet, siksi puuta on armotta tapettu kolonialismin jalkojen alla.

Parnassossa 7/2007 on Arto Virtasen ajatuksia herättävä kritiikki J.M. Coetzee'n esikoiskirjasta Hämärän maat (Otava, 2007), joka on julkaistu englanniksi nimellä Dusklands (1974). Kirjassa on kaksi pienoisromaania - tai niin kuin Arto esimerkiksi sanoo "kaksi pamflettia": toinen sijoittuu Amerikkaan vietnamin sodan aikoihin ja toinen Etelä-Afrikan kaukaiseen asuttamishistoriaan. Arton ajatus kirjan tarkoituksesta tiivistyy näin:

"Ehkä romaanin ajatus on lopulta siinä, että kertomus Vietnamin sodankäynnin psykologisista strategioista ja Etelä-Afrikan kolonisaatiosta ovat perimmältään yhtä."

Ja näinkin kirjan perusajatuksen voi hyvin ilmasta. Yleisemmin voisi ehkä sanoa, että kertomus nykyajan imperialismista ja menneiden aikakausien kolonialismista ovat perimmältään samoja tarinoita. Molempiin liitetään usein vielä sama "villi-ihmisten" sivistämispäämäärä, jolla tuhoisimmatkin toimet voidaan myydä jopa liberaalisti ajatteleville aikalaisille.

Arto referoi Coetzeen kirjan amerikkalaista Eugene Dawnia, joka sanoo - jotenkin häiritsevällä tavalla lukijan hymyhermoja kutkuttavasti - amerikkalaisjoukkoihin kohdistuneesta kritiikistä:

"Julmuussyytökset ovat joutavia, kun niitä ei voi todistaa. 95 prosenttia kylistä, jotka on pyyhkäisty pois kartalta, eivät ole koskaan siellä olleetkaan."

Tuon oheisen kuvan punaeukalyptuksien reunustaman tien alkupää oli leiriytymiseen erinomaisesti sopivalla pienehköllä korkeiden puiden ympäröimällä aukiolla (puiden joukossa oli myös Eucalyptus viminalis-puita, englanniksi manna gum, joiden suomalaista nimeä en valitettavasti tiedä) ja toinen pää hävisi johonkin metsän kätköihin. Metsässä lönkötteli vompatteja ja kengurut hyppivät niin, että maa kumahteli.

Yön aikana leiritulen valoseinän takaa kuului silloin tällöin ääniä niin kuin joku iso eläin olisi käynyt peloissaan haistelemassa savun lähdettä ja lähtenyt sitten rytisten hajuja ja ääniä pakoon. Tai ehkä ne olivat muinaisten aboriginaalien haamuja, jotka harhailivat aikaisemmilla ikuisilla metsästysmaillaan, ja eksyivät lähelle suomalaisten uuskolonialistien leiritulia. (Sama aukio muuten esiintyy aikaisemmassa lastussani Satunnainen tukkijätkä satumetsässä, 15.1.2007.)

Arton kritiikki pani taas laiskasti ajattelemaan sitä, ottaako Australiaan eläkepäivikseen muuttava suomalainen myönteistä kantaa maan alkuperäisen kolonialismin puolesta ja lähes hävinnyttä abo-kulttuuria vastaan. Silloin yöllä leiritulien takaa ei tullut tähän selvyyttä, eikä nytkään sitä De Cuyperstraatilla miettiessä, vain muutaman kilometrin päässä belgialaisten riistokolonialistien omantuntonsa turrukkeeksi perustamasta Afrikka-museosta.

Mutta mielen pohjalle jää kuitenkin epäilys, kuin pieni häiritsevä piru.

Elokuvajoulua

Kuva: Wikipedia

Seitsemän veljeksen Impivaaran jouluyöstä kerrotaan tähän tapaan:

”…
Siinä oljentelivat veljekset, ja heidän ainoa verhonsa tuulia ja pakkasta vastaan oli rohtiminen, lyhykäinen paita. Ei edes lakkeja päittensä peitteeksi eikä virsuja jalkoihinsa he ehtineet pelastamaan valkean vallasta. Jäljellä huoneen entisistä kapineista löytyi ainoastaan pyssyt ja tuohikontit, jotka olivat ennen kylpemistä saatetut aittaan. – Mutta lumessa seisoivat veljekset, kaikki selin vasten humisevaa paloa, nostellen ja lämmitellen milloin oikeata, milloin vasempaa jalkaansa; ja punersivatpa ne jalat, lumen ja tulen haudottuna, punersivat kuin hanhien räpylät.

He nauttivat viimeistä hyvää, jota heidän pirttinsä heille antoi vielä, nauttivat nuotion lämmintä; ja ankara oli heidän valkeansa. Valtaisesti nousi korkeuteen liekki, kaikkialle kajasti väikkyvä valkeus, ja partaiset kuuset vuoren harjulla hymyilivät suloisesti kuin aamuruskon tulessa. Nousi tervaskantoin rykelmästä savu, sakea ja pikimusta, ylös pilvihin ja kiiriskeli palloellen taivaskaton alla. Mutta aholla ja sen ympäristössä oli valkeus, vallitsi punertava päivä talviyön sydämmessä, ja oudostaen kummallista haametta, katselivat linnut tuijotellen puitten lumisilta oksilta alas, koska Impivaaran vahvasti rakettu pirtti kävi hiiliksi ja tuhaksi. Mutta kyhnien tukkaansa vihoissaan ja murheissaan seisoivat veljekset siinä ympärillä, seisoivat kaikki selin vasten tulta ja nostelivat vuoroon jalkainsa anturoita kohden lämmittävää tulta. Kuitenkin masentui vähitellen heidän ristikkovalkeansa, kukistui lopulta kekäleinä alas, ja tuhansista, räiskyvistä säkenistä täyttyi öinen ilma. Kauhistuen huomasivat veljekset silloin, että taivas alkoi kirkastua ja tuuli kääntyä etelästä pohjaan. Ilma oli muutoksessa suojasta pakkaseksi…”

Sain juuri tällaisen joulukehoituksen späminä: ”Make yourself a great Chrismas gift - increase your pen!s!” Ei voi muuta kuin toivoa pukilta parasta! Mutta mukavasti tämä joulusanoma laittoi mielen joulutunnelmiin niin, että voi vaikka jupista jouluelokuvista.

Vietämme joulun Brysselissä sattuneista syistä johtuen ja muutaman vuoden taon jälkeen. Ei siinä mitään, kyllä pyhää kulutuksen riemujuhlaa voi viettää täällä aivan yhtä hyvin kuin jossakin muuallakin. Tämä on viimeinen joulu Brysselissä, voi olla että täällä ei tule käytyä muinakaan vuodenaikoina, kun on joskus helmikuun aikana tai niihin maihin päässyt lopulta pois.

Ongelma on se, että joulunajan joutuu katsomaan televisiota ja erityisesti jouluaiheisia elokuvia. Nimittäin meidän perheessä ei tänä vuonna anneta kirjalahjoja, matkatavarat on saatava painoltaan enintään neljäkymmentäkiloisiksi, ja kirjat ovat painavia kuljettaa.

Jotenkin mielen pohjalla on sellainen olotila, että joku suomalainen jouluelokuva on omasta mielestäni kaikkien aikojen huonoin, ehkä jopa elokuvanakin. Tarkemmin ajatellen, ne ”elokuvamuistot” saattavat ollakin omia lapsuudenajan muistoja, joulua ei kotimaisissa elokuvissa kovin paljoa juhlita.

Suomalaisten jouluriehahan ei ole kovin ratkiriemukasta, siinä on ilon seassa annos sellaista väkinäisen uskonnollisen teeskentelyn tuntua, saattaa niin olla muidenkin maiden joulujuhlinnan osalta. Joulun ”alkuperäinen” (onko alkuperäistä joulua koskaan edes ollut, kun emme varmuudella tiedä sitäkään syntyikö Jeesus Nasaretissa vai Betlehemissä, vai syntyikö ollenkaan?) tarkoitus on kaukana nykyisestä kulutusriehasta, jonka tuloksen kuittaavat krääsäntuottajat ja muut kauppiaat.

Meidän suvussa silloin, kun olin siinä 6-10 vuoden iässä, luettiin aina Luukkaan evankeliumin 2: 1-20 joulusanomaa. Minä luin sitä itse heti kun opin ääneen lukemisen taidon ja huomasin pitäväni huomion kohteena olosta, ah, kun saisi sen tunteen vielä takaisin, mutta ehkä on parempi olla näin, vähemmällä huomiolla. Lisäksi laulettiin jouluvirsiä ja –lauluja, sellaisilla äänillä kuin tavallisilla suomalaisilla kurkussaan on, ja syötiin joulupuuro, jossa oli piilotettuna manteli, ja rusina-luumusoppaa päälle.

Mutta jouluelokuvan palvonnasta piti nyt kirjoittaa.

Joulubileet (Jari Halonen, 1997) tapahtuvat elokuvan nimestä huolimatta kesäaikaan, joten suomalaiseksi jouluelokuvan mallikappaleeksi siitä ei ole, vaikka teurastamatta jäänyt porsas kuvaakin suomalaismiehen todellista luonteen salassa pidettyä hellyyttä, jopa paremmin kuin syyllisyyttä aiheuttaneet lammasmurhat Lampaanmetsästäjissä. Mikko Niskasen Ajolähdössä (1983) joulu oli vain nuorisoangstin kulissina.

Seitsemässä veljeksessäkin joulu on tärkeässä sivuosassa, vaikka sen juhlinta ei oikein hyvin päättynytkään (ote niiden pippaloiden loppumisesta on tämän lastun alussa). Eikö olekin jotenkin sopivaa, että tekopyhistä tekopyhimmän juhla-ajan kännipäinen juhlinta päättää näiden murrossuomalaisten impivaara-unelman. Tarinan seitsemän veljeksen modernin projekti alkoi juuri siitä varpaita ja veljesten muitakin ulokkeita kylmästi kourivasta jouluyöstä. Routa ajoi porsaat Impivaarasta modernin kotiin! On joulua varmaan ollut muissakin suomalaisissa elokuvissa, vaikka ehkä varsinaista jouluelokuvaa ei Suomessa ole tehty.

Mutta kun ei muista, joten on mietittävä ulkomaisia elokuvia sen sijasta.

Toisena tulee mieleen (siihen ensimmäiseen palataan tuolla alempana) Charles Dickensin aina-ajankohtainen tarina A Christmas Carol vuodelta 1843 (Saiturin jouluyö, suomentanut Jukka Torvisen, 1986) ja siihen perustuvista monista filmeistä Scrooged (Haamujen kosto, 1988, pääosassa Bill Murray), jossa äärimmäisen v*ttumainen tv-pomo (onko muunlaisia pomoja olemassakaan?) saa maistaa Dickensin haamujen lääkkeitä modernissa ajassa.

Sopivasti muistin avuksi tähän joulu-ongelmaan liittyen viimeperjantainen The Independent –lehti antaa Arts & Books Review –osiossaan tilaa koko joukolle kriitikoita ja he käyttävät tilaisuutta hyväkseen ja listaavat parhaat ja huonoimmat jouluaiheiset elokuvat (Season of Good Films?).

Nämä englantilaiset kriitikot olivatkin muistaneet koko joukon mielenkiintoisia, lähes kaikki itsellenikin tuttuja elokuvia. Mm. sellainen Hollywoodin sentimentaalipornon kuin Frank Capra’n, joka sentään kai oli merkittävä ohjaaja, Ihmeellinen on elämä (It´s A Wonderful Life, 1946), jossa osaansa täysin sopimaton James Stewart kipristää katsojan myötähäpeän varpaita niin kiprulle kuin niitä yleensä voi väännellä (tämä oli ensimmäinen minullekin mieleen tullut jouluelokuva, olenhan katsonut sen lähes joka joulu viimeisten 15 vuoden aikana).

Muuten eikö Stewartin näyttely tässä filmissä tuo jotenkin mieleen Kaurismäen henkilöohjauksen tuottaman kuvan ihmisen täydellisen apaattisesta antautumisesta sekä epätoivon että onnen edessä mm. sellaisissa elokuvissa kuin Kauas pilvet karkaavat tai Mies vailla menneisyyttä.

Kriitikko Gill Pringle oli valinnut elokuvan parhaaksi jouluelokuvaksi. Kriitikkojoukossa oli myös yksi kriitikko, Geoffrey Macnab, joka nimesi elokuvan huonoimmaksi. Pringlen valintaa ei sovi ihmetellä, hän on kirjoittanut mm. artikkelin All I want for Christmas is ... a celebrity home in Hollywood (Daily Mirror, 14.12.1997), tosin tietojeni mukaan hänellä ei vielä ole julkkiskotia Hollywoodissa, poor girl! Geoffrey Macnab puolestaan kirjoitti sydäntälämmittävän muistokirjoituksen Lois Maxwell’istä, Bond filmien Miss Moneypenny, The Guardian-lehden elokuvablogilla (Lois Maxwell 1927 – 2007, 1.10.2007). Tosin, nyt tarkemmin ajatellen, minäkin taidan haluta saman joululahjan kuin Ms. Pringle.

Macnab valitsi parhaaksi joulupalaksi Ingmar Bergmanin Fannyn ja Aleksanderin ruotsalaisen elämän viinahuuruista sietämätöntä keveyttä kuvastavan joulujuhlapätkän pieraisten suoritettuine ”jouluilotulituksineen”. Ja mikäpä siinä, huonomminkin voisi valita.

Aanyway…parhaat ja huonoimmat jouluelokuvat The Independentin mukaan olivat:

Parhaat:

Tyttö ja kosija (Meet me in St. Louis, 1944, ohjaus Vincente Minnelli). Tämä on se elokuva, jossa Judy Garland laulaa laulun “Have Yourself a Merry Little Chrismas”. Näihin klassikkoelokuviin suhtautumisessa on se vaikeus, että monista on aika ajanut pahasti ohi, niin kuin tästäkin sota-ajan tuotteesta (uskomatonta ajatella, että vuodesta 1944 on jo 63 vuotta).

Joulu Manhattanilla (Miracle of the 43th Street 1994, ohjaus Les Mayfield). Elokuvan tarina pähkinänkuoressa on, että, jos ihmiset eivät enää usko edes joulupukkiin, on koko maailma menossa päin persettä. Tässä versiossa (joulun nykysanomaan hyvin sopivasti) suuren newyorkilaisen tavaratalon (Cole’s) joulupukkia (nimeltä Kriss Kringle) näyttelee Richard Attenborough, joka itse asiassa näyttää luonnostaankin sellaiselta kuin joulupukin tulisi näyttää.

Fanny ja Aleksander (Fanny och Alexander, 1982, Ingmar Bergman), josta me suomalaiset olemme saaneet toistaiseksi ainoan Oscarin, Jörn Donner tuotti elokuvan. Donner myös pokkasi Bergmanille tulleen pystin ja sanoi jotakin, että: ”Well, it was about time, you young up-start shit-heads and hare-brained old farts”. Tai jotakin samaa tarkoittavaa käyttäen ehkä joitakin muita sanomaan paremmin sopivia sanoja. Lausahdusta ei otettu oikein hyvin vastaan Hollywoodissa.

Gremlins – riiviöt (Gremlins, 1984). Täytyy myöntää, että tätä elokuvahelmeä en ole koskaan nähnyt. Elokuva on valitsijansa, kriitikko Ian Freer’n mukaan parodia amerikkalaisesta täydellisestä joulusta.

Räsynukke (The Night of the Hunter, 1955) on Charles Laughton’in viimeinen ohjaus. Elokuva ei kuvaa joulua kuin loppukohtauksessaan, mutta siihen sisältyy pähkinänkuoressa koko joulun tarkoitus, johon voi helposti yhtyä: antaminen ja saaminen. Elokuva on muuten niitä, jotka ovat paljon suosiotaan parempia. Jos se löytyy DVD:nä, niin kannattaa katsoa, siinä on hyvän tarinan tuomaa jännitystä, (pääosassa Robert Mitchum murhaajana) ja siis pikku pätkä jouluakin.

Hunajansuolainen Poikamiesboksi (The Apartment, 1960) on myös katsomisen arvoinen kuva vaikka ei edes olisi joulunaika. Elokuvan pääosissa ovat Jack Lemmon ja Shirley McLane, ohjaus on farssitehtailija Billy Wilderin, jonka kuvista ehkä on omassa taviksen mielessä paras Etusivu uusiks’ (The Front Page) vuodelta 1974.

Ihmeellinen on elämä (It´s A Wonderful Life, 1946) tulikin jo mainittua. Filmi perustuu Philip Van Doren Sternin 4000 sanan mittaiseen novelliin nimeltä The Greatest Gift, jonka kirjailija julkaisi omakustanteena (200 kappaletta). Frank Capra löysi kirjasen lojumasta jonkun kirjaston hyllyltä ja teki siitä ikivihreän elokuvan. Tarina kertoo itsemurhan partaalla olevasta miehestä, jolle enkeli antaa mahdollisuuden katsoa, mitä hänen elämänsä on todella merkinnyt. Meille kaikille tekisi hyvää tällainen enkelin lahja. Elämä, vaikka on tietysti vailla tarkoitusta, on sittenkin aika mukavaa, varsinkin, jos sitä saa katsella ulkopuolelta. Vaihtoehto, niin kuin monesti on sanottu, ei olisi erityisen houkutteleva. Elokuvan lopussa kaikki on hyvin, viulut soivat ja todetaan, että ”kukaan ei ole täysin epäonnistunut, jos hänellä on ystäviä” tai jotakin muuta sen suuntaista. Tekno-Kekko on julkaissut elokuvasta mielekkään maailmanhistoriallisen blogilastun.

Ensimmäisen Die Hard’in (– vain kuolleen ruumiini yli, 1988) taustana on joulujuhla. Vaikea sanoa miksi, saattaa olla ohjaajan käyttämän sattumageneraattorin tuottama tilanne, johonkinhan ne panttivangit on koottava, että pääsisivät panttivangeiksi. Ehkä firman joulujuhla määrittääkin paremmin nykyihmistä kuin sisäänlämpiävän perheen haparoiva joulun juhlinta seuraten traditioita, joita kukaan perheen jäsenistä – eivät edes isovanhemmat – enää oikein tunne, eikä kai enää edes välitä tuntea.

Huonoimmiksi kuviksi Independentin kriitikkoryhmä valitsi seuraavat kulttuuritimantit:

Joulupukki (The Santa Clause, 1994), näinkin tästä ehkä puolet muutama ilta sitten, mutta en jaksanut pitää silmiäni auki.

Muppettien joulu (The Muppet Christmas Carol, 1992), hohhoijaa, varmaan erinomaista kamaa!

Ihmeellinen on elämä (It´s A Wonderful Life, 1946), sopii hyvin sekä parhaaksi että huonoimmaksi, itselläni on vaikeuksia päättää kumpaan päähän sen laittaisi, vaikka tänäkin jouluna sen varmasti taas katson.

Joulupukki valloittaa Marsin (Santa Claus Conquers the Martians, 1964), enpä ole tätä nähnyt. Independentin Eddie Berg sanoo: It was intensely boring and a real let-down. A bit like Christmas Day itself felt when you were 14. Eikä pelkästään joulupäivä, siihen aikaan kun olin 14 vuotias, pitkäperjantai oli vuoden pitkäveteisin päivä, joulupäivänä voi sentään yrittää rikkoa viimeisetkin edellisenä iltana saamistaan lahjoista.

Skipataan joulu (Christmas With the Kranks, 2004), enkä tätä. Independentin Robert Hanks’in arvio: The only thing to be said in its favour is that hardly anybody saw it.

Loistavat naapurit (Deck the Halls, 2007), joka ilmestyy Suomessa DVD:nä juuri sopivasti joulun alla. Ennen kuin Arvoisa Lukija kipittää ostamaan sen, on ehkä syytä ajatella hetki tätä kriitikko Pringlen arviota: “How dumb are these directors to imagine that two minutes of sentimentality at the film's end somehow will forgive the previous 95 minutes of mean-spirited drivel, masquerading as comedy?”

Holiday (The Holiday, 2006), häpeäkseni on tunnustettava, että tämä on nähty. Puolustukseksi on sanottava se, että Kate Winsletin ja Cameron Diazin katselu ei ole silmälle mitenkään ylenmääräisen epämiellyttävä rasitus.

Isäni on Turbomies (Jingle All the Way, 1996). Tämäkin on katsottu tv:ssä. Arnold Schwarzenegger on kulutusjuhlien mainosfilmissä, sanoma: hyvä isä on sellainen, joka tuo lahjoja. Näin saattaa ollakin.

Pari viikkoa sitten julkaistiin tutkimus perheistä Englannissa. Sen mukaan neljännes lapsista ei katso isän kuuluvan ”lähiperheeseen”. Kun ajattelee omaa isä-kokemustaan, niin tässä saattaa olla jotakin totuudenmukaista. Oman perheeni sielu oli ehdottomasti äiti, isä oli niihin aikoihin henkilö, jolle uhattiin kertoa asioita vain, jos oli ollut oikein erityisen suurta erimielisyyttä perheen toimitusjohtajan kanssa. Isän asemaa voi ehkä verrata johtokunnan puheenjohtajaan. Eilen illalla satuin näkemään Schwarzeneggerin elokuvassa True Lies, jota ei voi myöskään suositella edes viisivuotiaalle tietokonepeliekspertille, filmissä ei toimi komiikka, erikoisefektit, juoni eikä näyttelijöiden suoritukset, vaikka Jamie Lee Curtis’in paljasta pyllyä oli tietysti mukava tiirailla aikansa kuluksi.

Että sellaisia hyviä ja huonoja jouluelokuvia löytyy, eikä tässä vielä ole edes mainittu sellaisia elokuvia kuin Bing Crosby- Danny Kaye -parivaljakon Valkea joulu (White Christmas, 1954, ohjaus Michael Curtiz) tai Yksin kotona (1990), vaikka hyvin olisi voinut mainita joko hyvänä tai huonona – kummankin kohdalla.

Makuasiat ovatkin hedelmällisiä virikkeitä ajateltaviksi. Tosiasioistahan ei voi väitellä, makuasiat sen sijaan ovat oivallinen erimielisyyden lähde ja sopivat hyvin väiteltäviksi.

Luovutettu sota

Kuva: BBC, Life in Iraq

En oikein viitsisi Irakin sodasta mitään kirjoittaa, koska lehdet kirjoittavat siitä aivan tarpeeksi paljon ja minulla on sellainen hytinä, että suurin osa ihmisistä ajattelee Irakista koko lailla samalla tavalla: typerysten käymä typerä sota.

Kuitenkin…eilen katselin televisiosta englantilaisten ”vapauttaman” Basran siirtymistä brittien tavoitteissaan epäonnistuneilta sotavoimilta irakilaisten omiin käsiin. En usko, että olin ainoa katsoja, joka tunsi homman synkkyydestä huolimatta tietynlaista mielihyvää tuuliajolla olevien militaristien tappiosta ja kaupungin luovuttamisesta niihin käsiin, joihin se itse asiassa kuuluukin: irakilaisille itselleen. Pitäkööt hyvänään. Tosin britit jäävät vielä joksikin aikaa Basran lentokentälle vahtimaan tilannetta irakilaisten olkapään yli.

Kenraalimajuri Graham Binns allekirjoitti luovutuspaperit englantilaisten puolesta ja kehaisi jotenkin, että ”4.5 vuotta sitten johdin joukkoja, jotka vapauttivat Basran sen vihollisilta, nyt olen ylpeä luovuttaessani sen takaisin kaupungin ystäville”.

Tietysti tiedän jo ennestään, että sotilaiden on oltava sokeita todellisuudelle pystyäkseen toimimaan ammatissaan, onhan toisen ihmisen tappaminen koko lailla merkittävä asia. Mutta eilen kuultu paskanpuhuminen menee jopa sotilaiden kastissa yli äyräidensä.

Viisi vuotta sitten Basra oli kohtuullisen rauhallinen kaupunki, jota tosin Irakin vallassa ollut maallinen ba’ath-puolue kohteli kaltoin. Maa oli ”tasavalta”, jonka presidenttinä oli armoton ja kovakätinen diktaattori niin kuin näissä entisissä brittien alusmaissa on ollut tapana.

Irakin ba’ath-puolue pääsi ensimmäisen kerran hetkeksi valtaan 1963 CIA:n avustamassa vallankaappauksessa syöstyään vallasta Neuvostoliiton tukeman kenraali Abdulkarim Qasim’in. Hän oli puolestaan syössyt vallasta hašimidi-sukuisen kuningas Feisal II:n (Jordanian hašimidi-kuningas Husseinin serkku), jonka isoisän, Feisal I:n, olivat britit vuonna 1920 istuttaneet juuri – alueellisista seurauksista välittämättä – perustamansa Irakin valtaistuimelle vahtimaan brittien öljyetuja. Baa’athit olivat välillä muutaman vuoden ilman valtaa kunnes Saddam Hussein kaappasi taas CIA:n tukemana vallan takaisin ba’ath-puolueelle vuonna 1968. Ba’ath on ideologialtaan jonkinlainen islamilais-panarabistinen sosialistipuolue. Puolueen perustaja Michel Aflaq oli kristitty.

Shiiat sekä Basrassa että muualla Irakissa olivat kovilla ”sosialisti”-Saddamin alaisuudessa siitä huolimatta, että ovat lukumääräisesti Irakin suurin ”etninen” ryhmä. Irakin arabeilla, sunneilla ja shiioilla, on erona vain se, että he tulkitseva islamin ilosanomaa hieman eri tavalla joissakin mitättömissä yksityiskohdissa, joista tietysti uskontojen tapaan tehdään ylisuuria ja näin saadaan aikaiseksi periaatteellinen riita, jota ei tietysti voi millään ratkaista, koska kysymyksessä on ns. uskon asia. Kolmas irakilaisryhmä, kurdit, jotka ovat sunnimuslimeja, eivät ole arabeja. He puhuvat persian sukuista omaa kieltänsä ja (shiiauskoisten) iranilaisten tavoin halveksivat arabeja (tietysti persialaisten ja turkkilaisten lisäksi, toisten etnisten ryhmien halveksunta on tavallista kurdienkin keskuudessa niin kuin maailmassa yleensä).

Eilen luovutettu Basra on aseistettujen shiiamilitanttien käsissä, sunneilla ei kaupunkiin ole asiaa. Näitä voimakkaita militanttiryhmiä on Basran alueella kolme, kaikki hampaisiin saakka aseistautuneita odotettavissa olevaa keskinäistä yhteenottoaan varten. Kaupunki luovutettiin Irakin uudelleen tyhjästä luodulle armeijalle, joka on terroriryhmien ”saastuttama”. Kenenkään taustaa ei voi tarkastaa luotettavasti kaupungissa vallitsevan kaaoksen vuoksi.

Neljän ja puolen vuoden sodalla on tapettu yli puolimiljoonaa irakilaista siviiliä. Sotilaan aivoilla tämä voidaan ehkä tulkita myönteiseksi seikaksi ottaen huomioon, että brittisotilaita on Irakin sodassa kuollut toistaiseksi vain 174. En voi tätä varmuudella sanoa, mutta epäilen, että Saddam Hussein ei tappanut läheskään näin paljon vastustajiaan viimeisten neljän ja puolen vuoden hallintonsa aikana.

Basrassa ei vieläkään ole luotettavaa vesihuoltoa, sähköä ei ole tarjolla ympäri vuorokauden ja siviilien, lastenkin, jatkuvana uhkana on joutua yhden tai toisen islamisti-hihhulin teilaamaksi uskaltautuessaan ulos neljän seinän sisältä – ja jopa seinien sisällä, omissa kodeissaan.

Englantilaisten itsensä tekemien haastattelujen mukaan vain kaksi prosenttia Basran väestöstä katsoo brittijoukkojen saaneen jotakin hyvää aikaiseksi kaupungissa, 86 prosenttia väittää, että nämä saivat lähinnä pahaa aikaan. Brittien maassaolo on katsottu miehitykseksi.

Eilinen luovutus tulkitaan Irakissa brittien häviöksi kyseenalaisilla perusteilla aloitetussa sodassa. Sodan todellinen syy oli öljy, josta saatavat voitot menivät aikaisemmin Saddamin ja tämän ba’ath-puoluelaisten kätyreiden taskuun. Nyt voitot menevät amerikkalaisille öljy-yhtiöille.

Samaan aikaan toisaalla.

Turkki ilmoittikin eilisen ilmahyökkäyksen jälkeen, että amerikkalaiset, jotka valvovat Irakin ilmatilaa ja pystyisivät helposti torjumaan turkkilaisten hyökkäykset, olivat antaneet luvan näiden ilmaiskuun kurdien alueelle Pohjois-Irakissa. Amerikkalaiset näyttävät oppineen oikein hyvin briteiltä ja jo kai roomalaisilta periytyvän imperialistisen ”hajota ja hallitse” -periaatteen.

Toisaalta historiaansa ajatellen sekä britit että amerikkalaiset muistuttavat päivä päivältä enemmän omaa häntäänsä jahtaavaa ja pureksivaa koiraa.

Harhakuvia Lontoostani

Kuva: The Phantom of the Opera, Andrew Lloyd Webber

Varoitus: Tämä lastu on niin pitkä, että itseänikin hävettää.

Virtuaaliystävä Karpalo suunnittelee Lontoon matkaa ja pyysi joitakin vihjeitä.

Ongelma matkavihjeiden antamisessa on aivan ensimmäisenä siinä, että en osaa oikein mitään tehdä yksinkertaisesti; kaikki on tehtävä vähintään kaksinkertaisesti, mieluummin kolmin tai nelinkertaisesti. Jo kai äidinmaidossa imeskelin inhon yksinkertaisuuteen – niin, ja selkeyteen myös, mutta se on taas toinen asia.

Ja sitten vaikeus on siinä, että toisen mielihaluja ei tiedä oikein tarkasti, varsinkaan virtuaaliystävien, Karpalo saattaisi mieluummin käydä jossakin Sohon kuumista seksipaikoista kuin Covent Gardenin oopperassa katsomassa Prinsessa Ruususta, mistäpä minä sen voisin varmuudella sanoa. Ja toisaalta ongelma on siinä, että vihjeiden pitäisi olla parempia tai ainakin erilaisia, ehkä jopa vähemmän kliseisiä, kuin matkaoppaiden antamat. Siksi tuo otsikko sopii tähän lastuun aivan hyvin.

Ensin on tunnustettava, että minun mielestäni maailmassa ei oikein ole kuin kaksi lähes täydellistä kaupunkia. Ensimmäinen on New York – kun puhutaan New Yorkista, tarkoitetaan tietysti aina vain Manhattania, muu Nykki on lähinnä kai perseestä – ja toisena tulee Lontoo.

Joskus kuulee sanottavan, että Pariisi olisi ollut maailman pääkaupunki 1800-luvulla, mutta se on tietysti puhdasta potaskaa. Huolimatta ranskalaisten, varsinkin pariisilaisten, teeskentelevästä ja vain oman napansa näkevästä kulttuuri-mahtipontisuudesta Napoleonin Warterloo tuhosi Pariisin pääkaupunkimahdollisuudet lopullisesti.

Maailman pääkaupunki 1800-luvulla oli ilman kilpailua Lontoo ja koko 19. vuosisata kuului englannin viktoriaaniselle puritanismille, hyökkäävälle evangelismille ja sen lapsukaiselle, raivokkaalle kapitalismille ja sitä ruokkivalle riisto-kolonialismille.

1900-luku kuului ehkä New Yorkille (ainakin sodan jälkeen, ennen natsisotia Berliini kilpaili vielä näiden todellisten maailmankaupunkien kanssa keskuspaikasta) ja sama aika oli amerikkalaisten modernin teknologian, tieteen ja avaruudenvalloituksen aikaa. Amerikkalaisen öljykäyttöisen imperiumin loppu on ehkä jo häämöttämässä, vaikka vielä käydään sen alkusotia. Lontoosta tulee myös tämän vuosisadan pääkaupunki, kunhan pääsevät eroon nykyisestä kaikkea jarruttavasta pääministeristään Brownista, joka on modernismi-arvoltaan samaa luokkaa meidän oman Vanhasemme kanssa (molemmilla on oikeaan osuneet nimetkin, nimi on, ainakin joskus, enne!)

New Yorkilla ja Lontoolla on urbaanille ajassaeläjälle kaikki mitä haluta voi.

On historiaa, tosin, jos tarkoituksella unohtaa Manhattanin eteläkärjen tuntumassa, Battery Parkin vieressä ja Broadway alkujuurilla, doorilaispylväiköllä koristetussa ja teeskentelevän ylhäisessä rakennuksessa (entinen verovirasto) sijaitsevan inkkarimuseon, New Yorkissa amerikkalaisuuden historia on vähän uudempaa kuin eurooppalaisessa Lontoossa. On kulttuuria huipulta ja on ravintoloita ja baareja, joissa syödä hyvin tai huonosti, ja juoda makunsa mukaan, mitä etnistä ruokaa tai juomaa milloinkin tekee mieli, ja on paikkoja, joita voi käydä ihailemassa suut mollollaan kunnon turistin tavoin.

Yksi Lontoon tärkeimmistä nähtävyyksistä on Thames-joki, jota ei ehkä helposti nähtävyytenä edes ajattele. Sen itäpäässä, Greenwichin paikkeilla ovat tulvasulut, joilla toistaiseksi estetään lontoolaisten hukkumista Pohjanmeren tulvavesiin. Thamesissa on kaikkiaan 34 siltaa Suur-Lontoon aluetta kiertävän M25 moottorikehätien sisäpuolella.

Joitakin silloista voi käydä ihailemassa jokilaivoilla, joko ottamalla selostetun turistireitin tai ajelemalla joella kulkevilla vesibusseilla. Aikataulun mukaan kulkevan Vesibussin voi ottaa vaikkapa Victoria Embankment-kadulla sijaitsevalta Savoy Pier –laiturilta ja körötellä Greenwich Pier -laiturille saakka vaikkapa katsomaan 0-meridiaania. Ja otattaa itsestään kliseisen mutta tärkeän kuvan seisomassa Royal Greenwich Observatory’ssa toinen jalka itäisellä ja toinen läntisellä pallonpuoliskolla.

Kävin Lontoossa ensimmäisen kerran toivorikkaalla 60-luvulla, jolloin se, erityisesti Carnaby Street ja King’s Road, oli mielessä (populaarin) ajanhengen loistavana polttopisteenä.

Beatles oli silloin juuri siirtynyt psykedeliin rokkiin ja julkaissut kaikkien aikojen parhaan popalbumin, Sgt. Pepper's Lonely Hearts Club, ja hämmentävän Magical Mystery Tour’in, jonka raidoissa olivat mm. All You Need Is Love pämppäpäpäpää…, Strawberry Fields Forver ja Penny Lane, viimemainitut Lennonin (27 v.) ja McCartneyn (25 v.) nostalgista kipua lapsuutensa Liverpooliin, jota ei heidän mielestään enää silloin ollut – kumma kuinka nopeasti muistot muuttuvat nostalgiaksi. Beatles rämpytteli jo uransa viimeisiä sointuja, mikä olisi ollut täysin uskomatonta, jos sellaista olisi tosissaan silloisille faneille ehdotettu. Vain vuotta myöhemmin yhtye julkaisi viimeiseksi nauhoittamansa albumin, Abbey Roadin, jolta löytyy maailman paras rock-balladi, Something, kirjoittajana hiljainen-Beatles, George Harrison.

Beatles-nostalgiaansa voi käydä hämmentämässä Abbey Roadilla, St Johns Wood’issa Pohjois-Lontoossa (lähin metroasema on nimeltään St. John's Wood, joka on Jubilee -linjalla). Siellä voi käydä muistelemassa Beatlesejä vaikkapa ylittämällä Abbey Roadin tietyllä suojatiellä niin kuin yhtyeen jäsenet albumin kannessa. Juha K. Korento teki kaksiosaisen kuvareportaasin Abbey Road-kuvineen talvisesta Lontoon matkastaan: Vol. 1, Vol. 2 ennen kuin sai tarpeekseen bloggaamisesta.

(Muuten Lontoon julkinen liikenne on kallista verrattuna moniin muihin suurkaupunkeihin, mutta kaupungissa ei oikein muuten pääse kunnolla kulkemaan ainakaan pitkiä matkoja, joten lipunhinta on parasta vain maksaa ja varmistaa, että maksaa lippunsa tarvittavaan määrään metro-zoneja. Vaihto-oikeus on olemassa vain niin kauan kuin pysyy maan alla, metroliput eivät kelpaa busseissa.)

Nostalgia tarttuu helposti, vaikka paikka ei olisi koskaan ollut varsinaisesti ”oma”, ei niin kuin Suolahden Riihivuori tai Sonkajärven Aittokosken tanssilava, ja miksei Jämijärven Vauhdin lava (linkin vasemmanpuoleisessa vanhassa kuvassa istun katolla Vihtori-papan sylissä, pellavapää näkyy, jos osaa katsoa oikein, ja on kuvassa lähes koko muukin äidin lähisuku) ja Ellivuoren lava lähellä Vammalaa tai Punkalaitumen Särkänniemi. Kaikki pyhiinvaelluspaikkoja, mutta eivät ehkä globaalisti merkittäviä nähtävyyksiä.

Sohon länsilaidalla oleva Carnaby Street on tietenkin ”must see” –paikka. Lähin metropysäkki on Oxford Circus, johon pääsee Bakerloo, Central ja Victoria –linjoilla.

Katu toimi muutaman vuoden englantilaisen psykedelian kaupallisena näyteikkunana. Nykyajassa ei sen merkityksestä ole juuri mitään jäljellä, katu on muuttunut täysin, niin kuin tietysti koko Lontookin ja maailma niiden mukana.

Kadulla ei nyt näe hippejä tai sen kuuluisaksi tehneitä ”modeja”. Moderniksi kai itsekin itsensä tunsi 60-luvulla varsinkin kun modien jumalat, The Who, olivat suosiossa jopa Suomen kaltaisilla syrjäkylillä (Pictures of Lily oli juuri ilmestynyt, itse olin tosin jo siinä vaiheessa siirtynyt kuivaharjoittelusta käytännön toimiin:).

Shakespeare’s Head -pubi on vielä Carnabyn ja Fouberts Place’n kulmassa (Carnabyn pohjoispää), ja näyttää vain hiukan aikaisempaa siistimmältä. Perustettu 1735 ja alkuperäiset omistajat, Thomas ja John Shakespeare, olivat legendan mukaan ”oikean” Shakespearen ”kaukaisia sukulaisia”. Samassa päässä Carnabya on Great Marlborough Street’in kulmassa suosittu ketju-irkku-pubi, O’Neills, jossa on mukiinmenevää ruokaa, vaikka pubiruoka on kyllä nykyisin ihan syötävää, mutta melko raskasta ja – yllättävästi – kallista. Kasvisruokia saa lähes kaikista Lontoon pubeista.

Tudor-kuninkaiden aikaiselta näyttävä Liberty-tavaratalo on Great Marlborough Street’in varrella Carnabyn pohjoispäässä. Rakennuksen arkkitehtuuri on vai silmänlumetta, vale-Tudoria, todellisuudessa kauppa itse on Viktorian ajalta, 1800-luvun lopulta, ja rakennus vasta 1920-luvulta. Se on tehty kahdesta purje-sotalaivasta saadusta puutavarasta. Laivat olivat HMS Hindustan ja HMS Impregnable. Hindustan oli 80-tykkinen, kaksikantinen purjetaistelulaiva (ship-of-the-line, 2nd rate) joka valmistui 1840-luvulla. Impregnable (alun perin HMS Howe) puolestaan oli 110-tykkinen ja nelikantinen purjesotalaiva (ship-of-the-line, 1st rate), joka valmistui anakronismina höyryvoiman ja rautalaiva-ajan jo alettua, eikä sitä koskaan käytetty sodassa. (Anteeksi tämä poikkeama sotalaivoihin, mutta se on yksi oman kiinnostukseni kohteista, joten ei mahda mitään.)

Lähellä Carnabya, toisella puolella Great Malborough Street’ia, Argyll-kadun London Palladium -teatterissa näytetään nykyajan Mozartin, Andrew Lloyd Webberin firman tuottamaa Sound of Music –musikaalia helmikuuhun 2008 saakka, jos sitä voi oksentamatta kuunnella. Pääosassa on ylipirteä laulaja nimeltä Connie Fisher, joka valittiin osaansa BBC:llä näytetyssä ”tosi-tv”-ohjelmassa nimeltä How to solve a problem like Maria. Connie siis toteutti nykyaikaan hyvin istuvan ”tosi-tv:n-avulla-taviksesta-yön-yli-julkkikseksi” -tarinan. Kadulla on myös hyvin traditionaalisen näköinen pubi (mikä yllätys) nimeltä Argyll Arms. Tarjolla on suuri valikoima kaljoja ja melko hyvää ruokaa. Valitettavasti paikka on yleensä pirun täynnä, mutta seisomapaikkoja tietysti pubeista löytyy, tässä pubissa jopa ulkoa isojen tynnyreiden ympärillä.

Sound of Music’in sijasta voisi mennä katsomaan jotakin vähän parempaa, esimerkiksi Billy Elliot’ia, joka menee Victoria Palace -teatterissa Victoria kadulla lähellä Victorian rautatieasemaa. Ja sinne pääsee ottamalla Victoria, Circle tai District –linjan Victorian metroasemalle. Ja Victorian lähellä on halvahkoja hotelleja ja tietysti kallis King’s Roadin ostosalue. Huh, siinä oli koko kokoelma Viktorianiaa.

Jos haluaa tehdä Andrew Lloyd Webberistä vielä entistäkin rikkaamman, niin voi muistaa, että hänen yhtiönsä, Really Useful Company, omistaa nykyisin seitsemän West Endin teatteria: The Adelphi Theatre (ohjelmassa nyt Jopseph and the Amazing Technicolor Dreamcoat), The London Palladium (Sound of Music), Drury Lanen The Theatre Royal (Lord of the Rings), The Palace Theatre (Monty Python's Spamalot), The Cambridge Theatre (Chigaco), Her Majesty's Theatre (The Phantom of the Opera) ja New London Theatre (Gone with the Wind).

Spamalot-musikaali mainostaa Suomea kauniilla laulullaan Finland, jonka on säveltänyt entinen Monty Python ja nykyinen tv:n tutkimusmatkailija Michael Palin. Hänen käsialaansa ovat mm. nämä kauniinkuolemattomat sanat Suomen kunniaksi:

”…You're so sadly neglected
And often ignored,
A poor second to Belgium,
When going abroad…”

Michael Palin muistetaan myös siitä, että hän kävi Suomessa saunassa ja uimassa alasti kahden pehmeän kehon rakentajan, tv-kirjailija Neil Hardwickin ja poliitikko-kirjailija Lasse Lehtisen, kanssa matkatessaan navalta navalle pitkin 15. pituuspiiriä.

Yleensä kaikkiin West Endin teattereihin saa lippuja näytöspäivänä teatterien omista lippumyymälöistä, lukuun ottamatta juuri hiljan avautuneita ohjelmia. Mutta niihinkin voi hyvin yrittää. Hyviä teatterioppaita ovat esimerkiksi Official London Theatre Guide ja London Theatre Guide, joista näkee ohjelmien lisäksi tietoja teattereista, mm. istumakaavioita, voi lukea teatterimaailman huhuja ja jopa ostaa lippuja etukäteen.

Teatteriliput eivät ole Lontoossa halpoja, mutta eivätpä ne ole halpoja muuallakaan sen jälkeen, kun varakkaan taide-eliitin yletön tukeminen köyhien veronmaksajien varoilla on muuttunut asialliseksi pihtailuksi.

Länsi-Lontoon King’s Road’in (metro Sloane Square joko Circle tai District linjalla) kaupat ovat kylläkin kalliita, mutta niitä ei voi enää sanoa trendipaikoiksi paitsi jos on erityisen rikas. Melkein koko Chelsean alue on rikkaiden asuma-aluetta ja leikkikenttää, kaupat ovat sen mukaiset.

Näitä rikkaita, nuoria ja kauniita kutsutaan, ja on kutsuttu kai jo ainakin 1970-luvulta saakka, nimellä ”sloane rangers” King’s Roadin päässä olevan Sloane-aukion mukaan. Edesmennyt prinsessa Diana oli kuuluisin ”sloanie” ja hänen poikansa, prinssit William ja Harry, jatkavat samoilla hulivililinjoilla.

Kuva: The Official Sloane Rangers Handbook, Peter York

Sloane Square-käyntiinsä voi valmistautua vaikkapa lukemalla virallisen opaskirjan nimeltä The Official Sloane Ranger Handbook, joka on julkaistu joskus 80-luvulla. Kirjaa lukemalla oppii mm. kutsumaan vessaa nimellä ”loo” tai ”lavatory” eikä rahvaanomaisesti ”toilet”, ja hyvän näköistä naista termillä ”top totty” tai ”fitty” eikä ”hot chick”. Sloaniet ovat taas tulossa muotiin, ehkä prinssi Williamin on-off-tyttöystävän, Kate Middleton'in vuoksi, ja heitä tarvitaan englantilaisessa yhteiskunnassa kuten tämä The Guardian-lehden elokuinen artikkeli todistaa: Welcome back, Sloane Rangers. We need you.

Mary Quant ja vähän myöhemmin punkdesigner Vivienne Westwood tekivät Kings Roadista muodin tärkeimmän kadun. Quantilla oli vuoteen 1967 saakka kadulla kauppa nimeltä Bazaar, jota hän itse mainosti mm. sanomalla:

'Snobbery has gone out of fashion, and in our shops you will find duchesses jostling with typists to buy the same dresses.'

Ehkä tuo ei ollut aivan oikein sanottu, mutta olkoon. Quantin leveisiin polveen asti ulottuviin ”tyttömäisiin” hameisiin ja nilkkasukkiin ja myöhemmin minimekkoihin ja -hameisiin pukeutuneet 60-lukulaiset vain määrittivät snobismin uudelleen ja itselleen sopivaksi.

Alueen kaupat ovat siis kalliita, samoin ravintolat. Mutta etuna on, että joissakin saattaa tavata prinssi Charlesin ja prinsessa Di’n hulivilipojat päissään, jos haluaa sellaista nähdä. Parasta ehkä unohtaa koko alue.

Lähellä on kylläkin Harodsin tavaratalo Brompton Road’illa ja prinsessa Dianan ostostemppeli ”Harvey Nics” (Harvey Nichols) Sloane Streetin ja Knightsbridge kadun kulmassa (molempiin sopiva metroasema Knightsbridge on Piccadilly -linjalla). Mutta miksipä niihin pitäisi mennä, tavara on kallista. Tosin Harodsin omistaja on meidän suomalaisten ikioma vävypoika egyptiläinen Mohammed Al-Fayad, jolla, ja puolisollaan, jollakin entisellä suomalaismissillä, on egyptiläis-suomalainen, hämmästyttävän ihastuttavan kaunis tytär, vaikka en kyllä ole tavannut tätä muuten kuin lehtien kuvissa. Saattaa olla siellä Suomessa tunnetumpi kuin täällä Belgiassa.

Maailman kuuluisin ostoskatu, Oxford Street (OK, OK ehkä Pariisin Champs Elyssee on yhtä kuuluisa tai New Yorkin 5. Avenue ja Hollywoodin Rodeo Drive), on nykyisin mustanaan tyylittömiä vaatteita ja rihkamaa hinkuvia synkkiä tosi-tv-ajan ihmisiä. Maailma muuttuu, eikä aina paremmaksi.

Tosin Oxford Street’in tilapäiset huutokauppakamarit ovat sentään hävinneet. Vielä kymmenisen vuotta sitten, Thatcherin tylyn rahapolitiikan muistona, erityisesti kadun itäpäässä, lähellä Tottenham Court Road’ia oli useita tyhjiä liikehuoneistoja, joita epämääräiset huutokauppahuijarit käyttivät tilapäisinä kokoustiloinaan. Niissä oli tunnelma kuin lahkolaiskokouksessa. Ovet teljettiin tilaisuuden alkaessa, ja ulos pääsi vain väiteltyään ensin kiivaasti talon kokoisten turvamiesten kanssa ja maksettuaan lopulta 5 punnan sakon siitä, että oli tyhmyyttään eksynyt hurmoshenkisten ostajien sekaan. Mutta onneksi ne ovat nyt hävinneet.

Matkaoppaiden esittelemät Lontoon nähtävyydet jääkööt vain hutaisuksi.

Parlamenttitalo, Big Ben, St Paulin katedraali, Leicester aukio elokuvateattereineen, Trafalgarin aukio, jonka keskellä englantilaisen sotahulluuden muistomerkkinä (yhtenä monista) keikkuu huikean korkea amiraali Nelsonin yksikätinen patsas, London Eye (josta voi käydä BA:n ”lennoilla” ihmettelemässä kuinka matala Lontoon silhuetti vieläkin on, itse kävisin siellä erityisesti pimeän aikaan, mutta päiväsaikaan saa tietysti parempia digitaalikuvia), Oxford-kadun kaupat (merkittävin tietysti Selfridge’s, jonka perusti amerikkalainen, epikurolainen liikemies nimeltä Harry Gordon Selfridge sata vuotta sitten), Hyde Park-puiston Speakers’ Corner’in puhujat (Paul McCartneysta äänekkäästi riidellen eroava vaimo, Heather Mills, on uhannut siellä paljastaa koko maailmalle minkälainen sika ja ”has-been-loser” Beattles-Paul todellisuudessa oli ennen heidän avioliittoaan), Victoria ja Albert –museo (V&A South Kensington, Cromwell Roadilla) ja kuningattaren asunto Lontoossa, Buckinghamin palatsi ja sinne johtava Pall Mall hevosparaateineen, ovat kaikki tietysti käymisen arvoisia paikkoja. Mutta eipä niistä sen enempää. Turistinähtävyydet jäävät useiden käyntikertojen jälkeen vähälle huomiolle, vaikka lienevät jotenkin pakollisia ensimmäisellä kerralla.

Travel Londonin saitilla on ns. Attraction kuvagallerioita, joissa voi katsella turistikohteiden kuvia ennen matkaansa.

Brittien kansallismuseo, British Museum, Great Russell-kadulla (metroasema Tottenham Court Road tai Holborn, Central tai Northern linjoilla) on ehdottomasti vierailun arvoinen jopa jokaisella Lontoon käynnillä.

BM on maailman paras museo. Vaikka syynä onkin englantilaisten siirtomaaherrojen ympäri maailmaa varastamat taide-esineet ja muut artefaktit, sen ei pidä estää käyntiä. Yhdellä kerralla ei tietysti paljoa ehdi nähdä. Paras neuvo on ehkä se, että päättää, mistä on käyntiaikaan eniten kiinnostunut, ja viettää aikansa vain sillä osastolla. Mikä tahansa BM:n osasto on näkemisen arvoinen, joten siinä mielessä ei tarvitse jahkailla.

Tällä hetkellä BM:ssä on näyttely, joka on ennennäkemätön Euroopassa. Siellä on nimittäin toistasataa esinettä kiinalaisesta, Xi'an’in kaupungin läheltä löytyneestä terrakotta-armeijasta. Kiinan ensimmäinen keisari, Qin dynastian perustaja ja Kiinan ensimmäinen yhdistäjä, Qin Shi Huangdi, rakennutti vuoden 220 eaa. paikkeilla itselleen hautapaikan, jonka vartijoiksi valettiin yli 7000 terrakotta-sotilasta. Hän aloitti myös Kiinan muurin rakentamisen turvaksi mongolihyökkääjiä vastaan. Näyttely on nimeltään The First Emperor, China’s Terracotta Army, ja se jatkuu huhtikuun 6. päivään saakka.

Lontoossa on samanaikaisesti toinenkin todella näkemisen arvoinen näyttely, tosin Greenwichissä, Lontoon itäpuolella Thamesin etelärannalla, entisessä Millenium Dome’ssa, joka on nykyiseltä nimeltään The O2 - Millennium Dome. Perille pääsee parhaiten metrolla ottamalla Jubilee-linjan itään päin ja nousemalla pois asemalla nimeltä North Greenwich.

The O2:n näyttely on nimeltään Tutankhamen at the O2. Waltarinsa lukeneet muistanevat Tutankhamonin isän, Ekhnatonin, joka yritti kääntää Egyptiä monoteismiin ilmeisesti Egyptin juutalaisten vaikutuksen alaisena, siinä kuitenkaan onnistumatta. Koko egyptiläinen kulttuuri tosin meinasi tuhoutua siihen paikkaan. Miesmuistia kutittelee faaraota paremmin tämän vaimo, Waltarin Sinuhenkin rakkauden kohteena ollut Nefertiti, jonka sanotaan olleen koko Egyptin historian kauneimman naisen. Mutta mistäpä tämän voi varmuudella tietää, onhan siellä nykyisinkin koko joukko sydäntäpuuduttavan kauniita naisia niin, että ei tiedä mihin mm. silmiään panisi.

Minä olenkin sattumalta nähnyt nämä Tutankhamonin aarteet epämääräisenä kokoelmana Egyptin museossa Kairossa 80-luvun puolivälissä ennen kuin ne aseteltiin kunnolla näytteille. Oppaanamme oli kaftaaniin pukeutunut, kurttuinen ja hyvin lyhytkasvuinen mies, joka näytti lähes yhtä vanhalta kuin jotkut museon paremmin säilyneistä muumioista. Opas, joka puhui egyptiläiseksikin erinomaista englantia, väitti olleensa 16-vuotiaana poikasena paikalla auttamassa, kun englantilainen arkeologi Howard Carter löysi Tutankhamonin aarrehaudan 1920-luvulla. Kurttuisesta naamastaan huolimatta pikkumies, joka oli itse asiassa eläkkeellä oleva tiedemies ja egyptologi, vaikutti oikein luotettavalta, joten meillä ei ollut mitään syytä olla uskomatta hänen juttujaan. Taisimme olla hänen kanssaan museon tiloissa nelisen tuntia, koska hänen jutuistaan, joita kuuntelin suurella kiinnostuksella, ei tahtonut tulla loppua. Mutta ei nyt pitänyt Kairosta puhua…

Vaan Lontoon Tate Modern-taidemuseosta, johon pääsee mukavasti modernia ja kovin huojuvaa kävelysiltaa pitkin. Sillan nimi on Millenium Bridge (mikäpä muukaan, kun valmistui juuri ennen vuosituhannen vaihdetta). Sinne pääsee joko Circular- tai District-metrolinjoilla jäämällä pois joko Blackfriars- tai Mansion House-asemalla tai kävelemällä St. Paulin katedraalilta etelään, jos sattuu olemaan sillä suunnalla.

Tate Modern’issa on juuri tällä hetkellä mielenkiintoinen näyttely nimeltä The World as a Stage, joka jatkuu tammikuun 1. päivään saakka.

Taten toisessa Lontoon galleriassa, Tate Britain’issa, joka sijaitsee ehkä paremmin politiikoista tunnetulla Millibank-kadulla Thamesin pohjoisrannalla (lähin metroasema on Victoria-linjan Pimlico), on 6 tammikuuta saakka näyttely nimeltä Turner Prize, A Retrospective 1884-2006, jossa voi käydä makunsa mukaan joko kiroilemassa tai ihailemassa nykytaiteen tilaa.

Teatteri-Lontoota voi ihmetellä myös Tate Modernista muutama askel itään The Shakespeare’s Globe –teatterissa Bankside Jetty-kadulla.

Vanha Globe paloi ja rakennettiin uudestaan 1610-luvulla ja hävitettiin lopullisesti Oliver Cromwellin pikkumaisten puritaani-keropäiden toimesta 1640-luvulla. Alkuperäinen Globe valmistui 1599 ja nykyinen Globe 1990-luvulla. Jäljitelmässä voi käydä ihmettelemässä teatterin omituista ulkonäköä tai jopa teatteriesityksessä toukokuusta elokuulle.

Globessa on pysyvä näyttely, joka esittelee Shakespearen aikaista teatterin maailmaa. Joten erityisesti näytelmäkirjailijoiden täytyy ehdottomasti käydä siellä.

Jos viitsii kävellä Globesta etelään nelisensataa metriä, voi pistäytyä kaljalla The George Inn-nimisessä pubissa Borough High Streetillä. Pubi on ollut sillä paikalla Southwark’issa ainakin vuodesta 1542 saakka, todennäköisesti kauemminkin. Sen pihalla esitettiin näytelmiä ennen kuin Lontooseen rakennettiin varsinaisia teattereita 1500-luvun lopussa. Näytelmiä esitetään siellä vieläkin kesäaikaan.

Shakespearella oli joskus asunto pubin lähellä, joten kävijä voi ainakin kuvitella istuvansa samassa paikassa ”bardin” kanssa, vaikka alkuperäinen rakennus on tuhoutunut ja rakennettiin uudestaan 1670-luvulla, joten samoilla tuoleilla ei persuuksiaan voi hingata kuin Shakespeare. Mutta tarvitseeko sellaista historiasta muistaa, parempi vain ajatella, että samoilla palleilla istuu kuin Shakespeare. Lähin metroasema on London Bridge Jubilee ja Nothern (City Branch) linjoilla.

Chaucerin pyhiinvaeltaja aloitti matkansa muutaman askeleen päässä The George Innistä sijainneesta Tabard Inn’istä, joka tosin hävitettiin jo 1800-luvulla. Canterbury Tales’in Prologue’sta löytyvät rivit 19-23 tähän tapaan (tuo linkki vie saitille, jossa Chaucerin kielt’ on vähän nykyaikaistettu):

“…
Bifel that in that seson on a day,
In Southwerk at the Tabard as I lay
Redy to wenden on my pilgrymage
To Caunterbury with ful devout corage,
At nyght was come into that hostelrye…”

En edes yritä kääntää tuota suomeksi muuten kuin, että pubin nimen ”tabard” oli keskiajalla lyhyt mekko, jota ritarit pitivät rautahaarniskansa suojana.

Mutta lähdetään Southwarkista pois vaikkapa pyhiinvaellusmatkalle Thamesin pohjoispuolelle, Sohoon. Sitä varten kai monet Lontooseen menevät, eikä näitä voi siitä mitenkään moittia.

Kaupunginosa on Lontoon West Endin keskus ja sellaista aluetta, josta ei tarvitsisi koskaan lähteä mihinkään. Sieltä löytyy ”kaikki” mistä mieli voi olla kiinnostunut (paitsi lentokenttää, jos sattuu olemaan sillä tavalla perverssi). Parhaat teatterit ovat kaikki muutaman minuutin kävelymatkan päässä, pubeja on melkein yhtä paljon kuin belgialaisessa kylässä (Belgiassahan on maailman eniten ravintolaistuimia per asukas tai vähiten asukkaita per ravintolaistuin, noin 50 paikkeilla).

Sohon itärajana on Charing Cross Road, jolla sijaitsee hienoja kirjakauppoja, suurimmat ovat Borders ja Foyles ja joukko pienempiä lisäksi – käyn yleensä joka matkalla kateellisena hypistelemässä kirjoja – ja kitarakauppoja ynnä muitakin musiikkiliikkeitä. Shaftesbury Avenue on etelärajana, vaikka nykyisin kai Chinatown sen eteläpuolella ja jopa Leicester Square elokuvateattereineen katsotaan Sohoon kuuluvaksi.

Sohossa voi vaikka käydä voyeuristimatkalla Brewer Streetin sivukaduilla katselemassa vastakkaisen sukupolven edustajia ilkosillaan tai Old Compton Streetillä, vaikkapa pommi-iskusta tutussa Admiral Duncan –pubissa, tillittämässä samaa sukupuolta edustavaa väkeä, jos näistä tykkää enemmän. Ja samoilla seuduilla pääsee helposti tositoimiin, jos matkakassasta liikenee ylimääräisiä puntia kireiden hermojensa lepuutukseen. Länsirajana on ostoskatu Regent Street ja pohjoisessa Oxford Street.

Charing Cross Roadin toisella puolella West Endin itäpäässä on Covent Garden, Lontoon vanhin varta vasten suunniteltu aukio (valmistui 1630).

Sen suunnittelija, Inigo Jones, oli opiskellut Italiassa ja halusi rahoittajansa ohjeiden mukaan rakentaa italialaisen piazzan. Lontoon vanhin pubi löytyy todennäköisesti jostakin tältä alueelta (vaikka tätä titteliä taitaa tavoitella yksi sun toinenkin vanhalta, likaiselta ja/tai kuluneelta näyttävä anniskelupaikka Lontoossa).

Cromwellin puritaaniajan jälkeen Covent Gardenin aukion ympärille aukaistiin ilotaloja, joita kutsuttiin nimellä ”bagnio” (nimi tarkoitti alun perin turkkilaista saunaa ja muuttui siitä luontevasti ilotalojen nimeksi). Niitä ei valitettavasti ole enää yhtään jäljellä.

Sen sijaan aukion keskellä on vuodesta 1830 lähtien sijainnut katettu kauppahalli, jossa nykyisin on lasi-ikkunat katossa. Kauppahallissa on artesaani- ja designer-liikkeitä, kahviloita ja tietysti pari pubiakin: Punch and Judy ja The Cove, jossa kesäisin esitetään klassista musiikkia juoppojen iloksi. Ja mikäs sen mukavampaa.

Royal Opera House on lähellä aukiota. Sen lähiajan ohjelma on täällä.

Brittien pääkirjasto, British Library, on kirjojen rakastajan tietysti nähtävä.

Heidän saittinsa, British Library, the world’s knowledge, kertoo, että, jos katsoo viisi julkaisua päivässä, ei aikaa kaikkien BL:n kirjojen katsomiseen mene kuin vaivaiset 80,000 vuotta ja koko 150 miljoonan julkaisun kokoelma on tullut katsotuksi. Tosin joka vuosi kirjastoon lisätään 3 miljoonaa uutta julkaisua, joten saattaa olla, että koko kokoelmaa ei tuolla tahdilla pääse koskaan läpi. Kirjastossa käy vuosittain 400,000 ihmistä, joten yrittäjistä ei näytä olevan puutetta. St Pancrasin rautatieaseman (Eurostarin Pariisin ja Brysselin 300 kmh kulkevien junien uusi terminaali) vieressä oleva pääkirjasto on suurin 2000-luvulla Britanniassa valmistunut rakennus.

British Libraryn näyttelyt on hyvä Lontoossa käydessään tsekata, ne ovat aina jotenkin tekemisissä kirjojen kanssa. Parhaillaan meneillään olevaa kutsutaan nimellä Breaking the Rules: The Printed Face of the European Avant Garde 1900 – 1937, joka jatkuu 30 maaliskuuta saakka.

Mainitaan vielä muutama pubi, jossa joskus muistaa juopotelleensa.

Aloitetaan lähellä Piccadilly Circus’ta muutaman askeleen päässä Regent Street’iltä on Glassblower, jossa vielä näkee ohuen kerroksen sahanjauhoa lattialla. Sahanjauhot olivat vanhaan hyvään aikaan käytössä siksi, että juoppojen syljet ja oksennukset oli helpompi siivota pois lattialta. Nykyisin ne ovat tietysti vain koristeena, me nykyihmiset olemme tietysti jo paljon sivistyneempiä ja viinakin on nykyisin niin kallista, ettei sitä viitsi oksentaa pois mahastaan kuin poikkeustapauksissa.

Kuva: Paul Willetts, Fear and Loathing in Fitzrovia, 2003

Fitzroviassa Oxford Streetin pohjoispuolella lähellä Tottenham Court Roadia Charlotte Streetillä on runoilija Dylan Thomasin ja kirjailija Julian Maclaren-Ross’in (hänen novellinsa ”Seven Days of Heaven” voi lukaista täällä) ja minunkin vakiryyppylä nimeltä Fitzroy Tavern, joka tarjoilee myös hyvää ruokaa. Alakerrassa on erillinen osa nimeltä Writer's Bar. Olen ”tavannut” pubissa mm. Griff Rhys Jones’in, joka oli tv-ohjelman ”Alas Smith and Jones” (Lunta tupaan) ”Jones”. Rhys Jones on nykyisin kiukkuisen näköinen kurttunaama, jota on vaikea uskoa koomikoksi.

The Globe on Baker Streetin (tunnettu Sherlock Holmesin asuinkatuna) päässä Marylebone Roadilla melko lähellä Madame Tussaud’s vahakabinettia.

Tätä Globea ei sovi sekoittaa siihen Globeen, jonka yläpuolella Bridget Jones asui päiväkirjaelokuvassaan. Se on lähellä aikaisemmin mainittua The George pubia Borough High Streetin sivukadulla, Bedale Streetillä Southwark’issa. Siinä Globessa filmattiin myös Michael Cainen filmiä Blue Ice vuodelta 1991.

Tämä Bridgetin alla ollut pubi ei ole mitenkään erityisen hyvä. Eikä Blue Ice ollut oikein hyvä elokuva, britit eivät osaa enää tehdä kunnon elokuvia. Tosin Michel Caine on hyvä näyttelijä, jonka ilmerepertuaari tosin rajoittuu kahteen: murjotus ja hymyksi tulkittava murjotus, mutta mitäpä siitä, saihan hän ansaitun Oscarinkin osistaan elokuvissa Hannah ja sisaret ja Hiljainen amerikkalainen.

Mielestäni Bridget Jonesin päiväkirja sen sijaan oli hyvä romanttinen komedia, jos sellaisista pitää, molemmat osat yhtä hyviä. Sopii hyvin chick lit-kirjojen lukijoille ja muillekin Hömpän helmet -blogin vierailijoille.

Docklands on Lontoon itäosissa. Siellä, paikassa nimeltä Wapping, löytyy Lontoon vanhin Thamesin rannassa oleva pubi (omistajan itsensä todistamana osa rakenteista on vuodelta 1520), Prospect of Whitby, jonka asiakkaisiin on lukeutunut mm. Charles Dickens (joka ryypiskeli myös aikaisemmin mainitussa The George Inn'issä) ja suuri joukko kaikenlaisia konnia. Viimeaikana erityisesti toimittajia, koska aikaisemmin Fleet Streetin varrella City’ssä sijainneet toimitukset ovat siirtyneet Itä-Lontooseen, entisen Itä-Intian laivojen kotisataman tienoille. Pubiin on vaikea matka, joten jos Docklandsiin ei ole muuta asiaa, unohtakaa koko Wapping.

Vielä pitää kasvistensyöjänä mainita, että Euston aseman vieressä on katu nimeltä Drummond Street, jonka varrella on useita hyviä intialaisia ravintoloita, mm. kasvissyömälä Ravi Shankar (ruoka erinomainen, palvelu niin huonoa kuin se voi intialaisessa ravintolassa olla) ja sitä vastapäätä ”tavallinen” intialaispaikka nimeltä Drummond Villa. Molempien hinta-laatu-suhde on hyvä, eikä kummassakaan maksa itseään kipeäksi niin kuin monissa vaatimattomissakin West Endin paikoissa.

Huom. myös, että lähes kaikissa ravintoloissa palveluraha on jo sisällytetty hintaa, eikä sitä tarvitse maksaa, jos ei ole palveluun tyytyväinen (kieltäytyminen vaatii tietysti rohkeutta).

Yövyn Lontoossa käydessäni yleensä Ibis-hotellissa siinä Eustonin vieressä. Sen hinta on ollut alle 100 puntaa yö (viikonlopun öiltä vielä halvempi) ja huoneet ovat tilavat muihin Ibiksiin verrattuna. Ja Euston on myös metrolinjojen risteyspaikka, joten kulkuyhteydet ovat hyvät.

Että sellaista tuli vihdoin mieleen Karpalon kauan sitten pyytämistä vihjeistä. Toivottavasti hän on jo nauttinut käynnistään Lontoossa, jos ei, niin toivottavasti joistakin näistä on vielä jotakin hyötyä.

Itsenäisyysepisodi

Kuva varastettu Hesarista: Kirjailija Sofi Oksanen tervehtii uteliaan harhailevasilmäistä presidentti Halosta itsenísyysillan vastaanotolla 6.12.2007

Itsenäisyyspäivän lounasaikaan, kun olin juuri lähdössä Brysselin pappilalle puolisoa tapaamaan (siellä oli menossa joulumyyjäiset), sanoin työkaverilleni Mikelle, että on Suomen itsenäisyyspäivä ja hän kysyi:

”Koska Suomesta tuli itsenäinen?”

”90 vuotta sitten.”

”Mutta”, jatkoin ”Suomi oli jo ollut olemassa paljon sitä ennen, ensin 700 vuotta Ruotsin osana, herttuakuntana, ja sitten vuodesta 1809 Venäjän osana.”

”Ai te itsenäistyitte Napoleonin sotien seurauksena?”

”No ei oikeastaan, vaikka Napoleon ja Aleksanteri I olivat kyllä salaa sopineet Suomen siirtämisestä Venäjän alle, ruotsalaiset kenraalit olivat vain niin huonoja, että eivät saaneet mitään aikaan sodassa, meillä on yksi iso linnake Helsingin edustalla, josta ei ammuttu kai yhtään laukausta, kun kenraali, no mikä sen nimi nyt oli…joka tapauksessa se ei antanut tykistön ampua ja…”

”Ruotsiko teidän sotianne kävi?”

”Ruotsalaiset johtivat suomalaisia joukkoja. Sota olis kyllä päättynyt toisella tavalla, mutta kun ruotsalaiset kenraalit eivät halunneet taistella ja antautuivat suurin joukoin, …”

”Paljokos niitä ruotsalaisia kenraaleja sitten oli?”

”No, ei niitä kenraaleita nyt ollut kuin ehkä kymmenkunta, mutta ne käskivät suomalaisiakin laskemaan aseensa, vaikka kyllä me perääntyessä taisteltiin aina Ruotsin rajan taakse saakka, jossa pantiin lopulta kova kovaa vasten. Siitä ajasta on olemassa hyvä kirjakin. Tanssi yli hautojen, kirjoittanut Mika Waltari, joka tuota…”

”Siis, tuota”, jatkoin, ”Suomen ensimmäinen parlamentti kokoontui 28.3.1809 Porvoossa lähellä Helsinkiä, me olimme siitä lähtien Suomen suuriruhtinaskunta ja Venäjän tsaari oli suuriruhtinas ja avasi eduskunnan kokouksen ranskaksi, niin kuin, tuota...”

”Englantilaiset estivät Euroopan yhdentymisen jo silloin”, sanoi Mike, hän on englantilainen, ”ilman meitä koko Eurooppa puhuisi nyt ranskaa, haisisi hielle ja söisi sammakonkoipia.”

”No”, sanoin ilahtuneena uudesta ajatuksesta, ”kun tarkemmin ajattelen, niin ehkä Suomen itsenäisyys alkoikin vasta vuonna 1860, kun Suomi sai oman valuuttansa, markan. Oma valuuttahan on itsenäisyyden tärkeimpiä symboleja.”

”Markka, uh? Joo, olen samaa mieltä. Meidän punta on paljon vanhempi, vuodelta 928, kun kuningas Athelstan antoi Statute of Greatley-direktiivin, jolla määrättiin, että yhteen paunaan (punta) menee 240 hopeapenniä. Siksi me emme halua saksalaisten ja ranskalaisten ajamaan euroon edes liittyä. Suomellakin on siis oma valuutta?”

”Joo”, sanoin, ”paitsi, että me liityimme kyllä euroon, ja hyvä onkin, että liityttiin. Mutta oikeastaan parempi itsenäisyysvuosiluku on 1863, silloin nimittäin Suomen eduskunta alkoi istua jatkuvasti. Tai parempi vuosiluku olisi ehkä 1869, kun eduskunta vahvisti Suomen uuden perustuslain.” (Se oli kyllä nimeltään valtiosääntö, mutta ajattelin, että Mikeen tekisi perustuslaki paremman vaikutuksen.)

”Eikös ne alkanut istua jo 1809 siellä Bordeauxissa, vai mikä sen paikan nimi oli, Helsingin lähellä?”

”No, alkoi se, mutta tsaarit eivät kutsuneet parlamenttiä kokoon jatkuvasti ennen kuin silloin 1860-luvulla”, sanoin ja katsoin ulos ikkunasta, jossa joku uroskani paneskeli raivokkaasti jotakin hätääntyneen näköistä naaraskania keskellä nurmikkoa olevien punalehtisten puiden alla. Tai naaraaksi minä sitä toista ajattelin, vaikka saattoi se olla tietysti uroskin.

”Meillä Magna Carta tuli voimaan jo vuonna 1215”, totesi Mike, ”kuningas Juhana joutui allekirjoittamaan sen kansalaisten painostuksesta.”

”Tai, ei niinkään kansalaisten”, huomautin minä, ”teillähän kansalaisoikeuksia ei ollut muilla kuin maanomistajilla tai riittävästi maata vuokranneilla, äänestää eivät muut kai saaneet yleisesti ennen kuin vuonna 1928. Meillä yleinen suffragium tuli voimaan jo vuonna 1906, ensimmäisenä maailmassa, Uudessa Seelannissa ja Australiassakaan ei tullut yleistä ehdokasoikeutta ennen kuin paljon myöhemmin. Sitä paitsi Australiassa eivät aboriginaalit saaneet…”

”Joo, mutta Englannin parlamentti on vanhin maailmassa, se on istunut jo vuodesta 1215, ainakin, ehkä jo sata vuotta kauemmin.”

”Kyllä kai Islannin parlamentti, Althingi Thingvellir’issä, on vanhempi, se on istunut yhtä mittaa vuodesta 930 saakka.”

”No, eihän se ollut kuin kasa kiviä, jonkun kuuman lähteen reunalla, ei sitä oikein voi…”

”Eihän Westministerkään ole kuin kasa kiviä, tosin onhan niitä enemmän ja ovat paremmassa järjestyksessä, mutta…”

”Vai yhdeksänkymmentä vuotta, saitte siis itsenäisyyden vuonna 1917, Venäjän vallankumouksessa?”

”Joo, vallankumouksen jälkeen, tänään juuri yhdeksänkymmentä vuotta sitten, 6. joulukuuta, vaikka Lenin hyväksyi sen vasta vähän myöhemmin, tammikuun 4. päivän 1918. Suomessa onkin juuri meneillään suuri sotilasparaati sen kunniaksi, ja illalla on juhlat presidentinlinnassa, Kimikin on siellä, Räikkönen, ja Jari Litmanen, y’know?”

”Who the fuck is Litmanen?”

”No, se entinen Liverpoolin strikeri, Suomen paras jalkapalloilija. Tuota, pitääkin tässä lähteä puolisoa tapaamaan, olen jo vähän myöhässä, kun tuota…”

"Muuten, onko Suomi jo hyväksynyt Unionin uuden perustuslain?"

"Joo, on se, mutta mun täytyy nyt kyllä välttämättä…"

Ikkunan takana nurmikolla oli uroskani lähtenyt jo hakemaan rakkaudelleen uutta kohdetta, naaras murjotti alakuloisen näköisenä puiden alla. Harakkapariskunta kuopi maassa mätäneviä lehtiä. Satoi vettä.

Lisälukemista:

"Vuosi 1917 ei ollut Suomelle vuosi nolla", Matti Klinge, Helsingin Sanomat 6.12.2007

Anarkisteja, arvojen lumetta ja lumeettomia arvoja

Alkuun pätkä Albert Camus’n näytelmästä Les Justes, 1. näytös (suomeksi näytelmän nimi voisi olla vaikka Oikeutetut, mutta se on käännetty otsikolla Oikeamieliset, kohtauksessa valmistellaan tsaarin sedän, suur-herttua Sergein murhaa, Ivan Kaljajev on murhan tuleva tekijä, käännös on omaani):

...
Kaljajev: …liian omituinen ollakseen terroristi. Haluan selittää kaikille, etten ole omituinen. Ne ajattelevat, että olen hullu, liian äkkipikainen. Mutta uskon ideaan niin kuin nekin. Haluan uhrata itseni niin kuin nekin. Minä myös, voin olla taitava, äänetön, odottaa, piilottaa itseni. Mutta minuste elämä näyttää silti ihanalta. Rakastan kauneutta, onnea! Siksi vihaan väkivaltaa. Miten voin selittää sen niille? Valllankumous, tietysti! Mutta vallankumous elämää varten, antaa ihmisille mahdollisuuden elämään. Ymmärrätkö?
Dora: Kyllä (hellemmin) Kuitenkin, me annamme kuoleman.
Kaljajev: Mekö? Oo, tarkoitat…Se ei ole samaa. Ei, ei! Se ei ole sama asia. Tapamme vain uutta maailmaa varten, jossa kenenkään ei tarvitse enää tappaa! Hyväksymme sen, että olemme rikollisia, niin että maailma voi lopulta peittyä viattomuuteen.
Dora: Entä, jos se ei käykään niin?...

Monet kirjallisuuden ja muidenkin alojen suurmiehet ovat kuuluisia mutta heitä ei välttämättä tunneta. Tähän voisi listata tällaisia nimiä pitkän rimpsun, sellaisia kuin Platon, Cervantes, Shakespeare, Voltaire, jopa meille suomalaisille hyvin tutut nimetkin, Dostojevski, Tolstoi, Turgenjev, Nabokov. Kuinka moni meistä tavallisista kirjallisuuden ystävistä tuntee edes Kiveä Seitsemän veljeksen takana, tai Sillanpäätä, Haanpäätä, Haavikosta puhumattakaan. Kaikki ovat kuuluisia ja kuitenkin osin tuntemattomia. Arvoisa Lukija saattaa ajatella, että kirjoitan omasta kokemuksestani ja voi olla siinä ihan oikeassa.(Tämä ei tietysti estä ”asiantuntevaa” keskustelua pienimmässäkään määrin.) Mitä enemmän kirjallisuutta julkaistaan, sitä enemmän näitä tuttuja tuntemattomia listalle kertyy. Varsinkin ”uusista kulttuureista”, kuten islamilaisuudesta, nousevat kirjoittajat ovat jopa kirjallisuuden voimaharrastajille pääasiassa tuntemattomia nimiä.

Ajattelin tätä taas eilen. Kirjailija Joseph Conrad’in (1857-1924) syntymästä oli nimittäin (3.12.2007) kulunut 150 vuotta.

Voin olla väärässä, mutta en nähnyt siitä mitään Hesarin eilisissä kulttuuriuutisissa. Siihen voi olla aivan luonnollinen selitys, palstatilan puute, toimittajien laiskuus tai sellaiset täysin hyväksyttävät selitykset. Mutta, kuten tiedämme, syyt eivät jää historiaan, tapahtumat jäävät.

Kuva: Amazon.com, Joseph Conrad, The Secret Agent

Kirjansa The Secret Agent esipuheessa Conrad kirjoittaa mm. näin:

“…the world generally is not interested in the motives of any covert act but in its consequences. Man may smile and smile but he is not an investigating animal. He loves the obvious. He shrinks from explanations…”

Eli jotenkin, että ihmiset eivät ole kiinnostuneista peiteltyjen tekojen syistä vaan seurauksista, eivätkä viitsi asioita järin paljoa tutkiskella. Joten voimme hyvällä syyllä jättää Hesarin kulttuuriuutisetkin tuon selityksen piiriin.

Sen sijaan paasataan historiasta ja muistetaan, että 60-luvulla opiskelijat kasvattivat tukkansa pitkäksi, liittyivät kommuuneihin, taistelivat sorrettujen puolesta valtakoneistoa vastaan, julistivat vapaata rakkautta, ajoivat naisten oikeuksia, mellakoivat, polttivat paikkoja, liittyivät terroristeihin ja pommittivat ihmisiä kuoliaaksi.

Äkkipäätään ajassa eläjä ajattelee yllä olevan kuvaavan oman aikamme 60-lukua ja -lukulaisia, mutta sama kuvaus sopii myös 1860-luvulle, kuten mm. Ivan Turgenjevin Isistä ja pojista olemme voineet lukea. Siinäpä vielä toinen 60-lukuun liittyvä yhtäläisyys; isät ja pojat. Kuten silloinkin, niin meidän 60-luvullamme arvokkaiden (jopa liberaalisti ajattelevien) rikkaiden isien pojat olivat eturintamassa ajamassa kansan tahtoa, josta tuskin paljoa tiesivät. 1860-luvun nuoret menivät myös innokkaina ”kansan keskuuteen”, venäjäksi "hoždenie v narod", josta tuli heidän kutsumanimensä ”narodnikit”.

1860-luvulla jyrkkäreunaisen poliittisen (opiskelija-) aktivismin, anarkismin, nihilismin ja sen lietsoman terrorismin näyttämönä oli erityisesti tsaarien venäjä.

Aleksanteri II, uudistaja-tsaari (hän mm. lakkautti maaorjuuden Venäjällä ja kielsi viinanpolton Suomessa), oli edellisellä vuosikymmenellä, Krimin sodan aikaan, tullut tsaariksi vanhoillisen isänsä Nikolai I:n jälkeen. Aleksanteri yritettiin murhata ensimmäisen kerran jo 1866 (vuosiluvun sattumasta huolimatta, yritystä eivät tehneet suomalaiset viinanpolttokiellon vastustajat) ja siinä onnistuttiin lopulta vuonna 1881, jolloin nihilistinen Narodnaja volja (Kansan tahto) -liike salamurhasi tsaarinsa (yritettyään ensin turhaan seitsemän kertaa). Välikätenä oli liettuanpuolalainen opiskelija, Ignacy Hryniewiecki, ja tämän heittämä pommi.

Tsaari Aleksanteri II:n murhaa seurasi parinkymmenen vuoden jakso, jonka aikana monia muitakin poliitikkoja ja kruunupäitä teilattiin tuhansien ”siviiliuhrien” lisäksi.

Amerikka menetti kaksi presidenttiään; James Garfield’in (1881, ampuja yksinäinen hullu lakimies, Charles Julius Guiteau) ja William McKinley’n (1901, ampuja puolalaissyntyinen anarkisti Leon Frank Czolgosz); Italian kuningas Umberto I surmattiin vuonna 1900 (murhaajana amerikanitalialainen Gaetano Bresci), samoin Itävallan keisarinna Elisabeth tai ”Sisi” kuten hänet ehkä tunnetaan paremmin elokuvatarinan (pääosassa Romy Schneider) vuoksi (pistettiin neulalla kuoliaaksi 1889, murhaaja italialainen anarkisti Luigi Lucheni), samoin Espanja pääministeri Antonio Cánovas del Castillo (ammuttiin 1897, murhaajana italialainen anarkisti Michele Angiolillo Lombardi, joka antautui ja teloitettiin espanjalaiseen tapaan kuristamalla ns. ”garrote vil”illä) ja Ranskan presidentti François Sadi Carnot (italialainen anarkisti Sante Geronimo Caserio puukotti hänet kuoliaaksi, puukottaja teloitettiin giljotiinilla).

Joitakin näistä murhista kutsuttiin nimellä ”propagande par le fait” eli ”propagandaa tekojen avulla”, jota jopa meidän kotitekoiset proto-anarkismimme taisivat toistella taistolaisella 1970-luvulla.

Anarkistin ja nihilistin eroa on vähän vaikea määritellä tarkasti, mutta voimme ehkä sanoa, että nihilisti haluaa tuhota kaikki valtarakenteet seurauksista välittämättä. Sen sijaan anarkistit, joilla on jossakin määrin ansaitsematta huono maine, haluavat muuttaa järjestelmää niin, että valtarakenteita ei tarvita. Jälkimmäiset ovat siis ruusulasisia idealisteja sinisin silmin ja usein nihilistien johdettavissa ja harhautettavissa.

Pirkko Saision Punainen erokirja on silmiä aukaiseva kuvaus suomalaisesta vasemmistoaktivismin hämmentyneestä harhailusta vallankumouksen ensimmäisen askelman tuntumassa. Idealisteja painostettiin täälläkin toimiin, joita eivät välttämättä olisi halunneet tehdä, laiskuuttaan tai saamattomuuttaan tai muusta yhtä hyväksi katsottavasta syystä, niin, että vallankumouksen herkku jäi meiltä maistamatta.

Oma hovimurhaajamme, Eugen Schauman, sopii hyvin jatkoksi 1800-luvun idealismin ruokkimaan murhaperinteeseen. Schauman ampui tsaarin käskynhaltijan, kenraalikuvernööri Nikolai Ivanovitš Bobrikovin, vuonna 1904, kun sopivaa tsaaria ei ollut käsien ulottuvilla. Tosin Schaumania ei voi katsoa anarkistiksi (hän oli tsaarille uskollinen, mutta elämässään pettynyt valtion virkamies) vaan isänmaallisuusmieheksi (selvää eroa näiden aktivistiluokkien välillä on joskus ollut vaikea havaita).

Ainakaan nihilisteiksi ei voi myöskään kutsua suomenruotsalaisen älymystön vastarintaliikettä, Kagaalia, jonka liepeillä Schauman toimi, tosin he manipuloivat tätä toteuttamaan murhan ja uskottelivat itse sen tekevänsä, ellei Schauman sitä tekisi. Monet näistä kagaalisteistä olivat itse asiassa poliittisesti patavanhoillisia, jotka eivät olisi kai tehneet pahaa edes kärpäselle tsaarista puhumattakaan. Kagaalin vähäisiä tekoja on Paavo Haavikko kutsunut ylevästi terrorismiksi. Pankinjohtaja ja tuleva presidentti Juho Kusti Paasikivi puolestaan kutsui Schaumanin tekoa "inhottavaksi ja törkeäksi rikokseksi" tyypillisien, (paljon myöhemmän) Paasikiven-Kekkosen doktriiniin kuuluvien syyllistämisperiaatteiden mukaan, hän ja Kekkonen ajoivat niitä myöhemmin poliittisella lekallaan suomalaisten kalloon ja lopulta kai onnistuivatkin.

Joka tapauksessa Ukrainassa syntyneestä Schaumanista päästään pitkähköä introa ja aasinsiltaa pitkin Puolaan, jossa hän asui ensimmäiset vuotensa, ja josta on siis kotoisin puolalais-englantilainen kirjailija Joseph Conrad, eilinen päivänsankari.

Hänen ylivoimaisesti tunnetuin romaaninsa lienee Pimeyden sydän, ja monen Conradin lukijan kokemukset saattavat päättyä siihen. Toiseksi tunnetuin tarina, seikkailukirjaksikin sopiva Lordi Jim, saattaa olla useimmille meistä jopa nimeltään tuntematon.

Tänä vuonna on kulunut tasan vuosisata Conradin kirjan The Secret Agent julkaisemisesta (jota ei liene edes käännetty suomeksi?). Neljän vuoden kuluttua on puolestaan sata vuotta siitä, kun hänen kirjansa Under Western Eyes julkastiin. Kumpikin käsittelee terrorismia, anarkismia ja sen sellaista.

Molemmat kirjat ovat nykyajassa ajankohtaisempia kuin Pimeyden sydän, jonka kuvaama siirtomaavalta on jo kokolailla tarkasti hävinnyt. Tosin monikansallisten yhtiöiden ajama kapitalistinen globalisaatio saattaa olla uuden ”pimeän sydämen” ensimmäisiä oireita.

Sen sijaan terrorismi, nykyisin lähinnä uskonnollinen fanaattisuus, ja erityisesti valtioiden reaalipoliittinen osallisuus terrorismiin, ovat ajankohtaisia teemoja, ehkä jopa enemmän kuin vuonna 1907. Terrorismin pääinkubaattorit eivät enää sijaitse Venäjällä, Puolassa, Italiassa tai Balkanilla vaan islamilaisessa maailmassa, lähinnä arabimaissa. Syyt ovat ehkä enemmän samanlaisia kuin yht’äkkiä ajatellen luulisi, vaikka kiihkouskonnollinen islamisti-idealismi saattaa olla kaukana vanhanajan usein ateistisesta ja aina yltiöpäisen idealistisesta anarkismista ja nihilismistä.

Secret Agent kuvaa kaksoisagenttia, valeanarkistia ja valeterroristia, jota ulkomaiset, reaalipoliittiset isännät painostavat vaikuttamaan Englannin, isäntien kannalta, liian liberaaleihin lakeihin terroriteoilla. Kirja on satiiri, konnia ovat valtiot ja aktivismin vastaiset viranomaiset. Lopputulos on tyhmien tekijöidensä summa, vähä-älyinen sivullinen räjäyttää vahingossa itsensä ja suunnitelmat menevät muutenkin myttyyn. Joku hyötyy, useimmat häviävät.

Conrad osoittautuu sala-anarkistiksi, hän ei luota hallituksiin tai viranomaisiin yhtään enempää kuin ”oikeat” anarkistit. Ironian piikki kohdistuu valtioon ja järjestäytyneeseen yhteiskuntaan, joka rajoittaa vapautta, ettei se hyödyttäisi yhteiskunnan arvostelijoita. (Hiljattain annettu arvio poliisin toimista Acem-mielenosoitusten yhteydessä on tässäkin suhteessa kiinnostava.)

Secret Agent katselee ”terrorismia” ulkoapäin, sen sijaan Under Western Eyes (1911) tarkastelee sitä sisältä päin. Kirja tutkii syitä, miksi hyvistä olosuhteista lähtöisin olevat nuoret ihmiset haluavan vaihtaa mukavan elämänsä terrorismiin, ryhtyvät jopa itsemurhapommittajiksi. Tämä teema on nykyajassakin varsin ajankohtainen. Islamistiset terroriteot Euroopassa ovat usein täällä syntyneiden ja kasvaneiden tai muualtakin ns. hyvistä kodeista lähteneiden nuorten ihmisten tekemiä.

Conrad saattaa vaikuttaa pessimistiseltä yhteiskunnan tulevaisuuden suhteen, mutta näin ei välttämättä ole. Hän on esseessään Books (1905) sanonut mm. näin: ”Ollakseen taiteellisesti toivorikas ei välttämättä tarvitse ajatella maailmaa hyväksi. On riittävää uskoa, että maailman paremmaksi muuttaminen ei ole mahdottomuus”. Postmodernissa ajassa on nyt helppo ajatella Conradin tavoin, että ihmisten välisissä ongelmissa ei koskaan ole vain yhtä oikeaa kantaa. Eikä moraaliarvoissa, jotka syntyvät ajassa vaikuttavien ihmisten subjektiivisesti omaksumien arvojen suhteellisuuksista. Taivaallisen ainoita-oikeita arvojahan ei ole kuin taivaassa.

Conrad oli ehkä elänyt oikeanlaisen elämän kirjoittaakseen ymmärtävästi aikansa anarkisti-terroristeista. Omassa ajassamme on valitettavaa, että niillä kirjailijoilla, joilla olisi mahdollista ymmärtää islamilaisen terrorismin syitä, ei ole suurta vapautta kirjoittaa ja julkaista ajatuksiaan. Länsimainen kulttuuri ja kirjallisuus eivät tarjoa enää sielua nostattavan ”suuria tarinoita” vaan vain arvojen lumetta.

Islamisti-idealisteille suuri tarina ehdottoman lumeettomine arvoineen on tarjolla uskomalla, ja tulkitsemalla Koraania sopivalla tavalla: ”jihad”, pyhä sota, ja sen tavoite, Uusi Kaliffaatti, Umma, joka ulottuu Indonesiasta Atlantille. Marokkolainen kirjailija Yasmina Khadra (oikealta nimeltään Mohammed Moulesshoul) sanoo (New York Timesin mukaan), että islamilainen ”fundamentalismi on äärettömän väkivaltainen tapa ilmaista omaa identiteettiä. Lännen vihaaminen on vain katalyyttinen tekosyy”.

On korkea aika alkaa kääntää arabinkielistä kirjallisuutta suomeksi. Käännettävien kirjojen valinnoissa ei kustantajien saa antaa poliittisen korrektiuden ohjata päätöksiä.

Laitetaan tähän lopuksi vielä Camus’n näytelmän loppupuheenvuorot (terroristit ovat onnistuneet Sergein murhaamisessa ja odottavat kohtalonsa täyttymistä):

…
Dora: Janek! Kylmä yö ja yhteinen köysi! Kaikki on helpompaa nyt.
Stepan: Vapaus on vankila niin kauan kuin yksikin ihminen maailmassa on orjana.
Skouratov: Sitä aloittaa haluamalla oikeutta ja lopettaa järjestämällä poliisivoimia.
Kaljajev: Rakkaus on sellaista – antaa kaiken, uhraa kaiken, ilman mitään toivoa takaisinsaamisesta.

Lisälukemista:

Joseph Conrad, Secret Agent (koko teksti)
Under Western Eyes (koko teksti)
Conradin salaisesta agentista on tehty myös elokuva.