Kääntämisestä ja vähän apologiasta

Kuva Wikipedia: Pyhä Hieronymus saksalaisen Albrecht Dürer'in kuparikaiverruksen mukaan, tehty vuonna 1514, eli 1100 vuotta P. Hieronymuksen kuoleman jälkeen

Viimeisin Narnia-elokuva on juuri tullut/tulossa elokuvateattereihin lähellä sinuakin, Arvoisa Lukija. Saattaa olla, että olet jo nähnytkin sen.

Alkuperäisen Narnia-sarjan kirjoittaja on englantilainen C.S Lewis, jonka sanotaan sanoneen, että

”aut Deus aut homo malus”,

eli suomeksi jotenkin, että ”joko Jumala tai paha ihminen”. Se ja Narnia-sarja enemmän tai vähemmän piilotettuine sanomineen, subliminaalisina suggestioina, käyvätkin hyvänä todistuksena siitä, että Lewis kuuluu suureen joukkoon ns. kristillisiä apologeettoja (vai pitäisikö sanoa apologistejä)

Kristityt itse myönsivät itselleen nimen apologeetta, kopioiden Platonin ajatuksia, tämähän julkaisi Sokrateen apologian jo ennenkuin kristityistä tiedettiin yhtään mitään.

Apologeettoihin kuuluvat monet kristillisen maailman etuvartijat kuten kirkkoisä P. Augustinus. Ensimmäisenä on tietysti kiukkuisesti rähisevä myllykirjeiden kirjoittaja A. Paavali, joka oikeasti on kristinuskon opillinen perustaja. Jeesus itse oli lakiatotteleva juutalainen, mutta samalla romanttis-vallankumouksellinen haaveilija, toisinajattelija, proto-kommunistiksi epäiltävä, ja samalla aikaansa sopivan liberaali idealisti, eikä niinkään oppirakennelmien pystyttäjä. Niitähän eivät idealistit pystytä, vaikka saattavat levittämiensä ajatuksen sirujen, meemien, kautta antaa idea-apua huonommin ajatteleville, eli realisteille käytännönmiehille (ja -naisille), jotka tekevät toisten unelmista totista totta.

Silmät polttavilla kyynelillä onkin idealistin tunnustettava, ainakin salaa itselleen, että ilman realistista insinööriä ei maailma olisi tullut edes niin puolivalmiiksi, kun se on nyt ympäristömme kulttuurirakenteiden ylenpalttisessa multi-runsaudessa.

Tuomas Akvinolainen on apologeetta ja oli myös myöhempien aikojen platonisti ja jopa yksilönvapauksien puolestapuhuja ennen valistusajan suuria ajattelijoita. Tämän me ateismiin lievästi taipuvaiset agnostiset skeptikot hyvin herkästi haluamme unohtaa, mikä on sinänsä ihan inhimillistä, eikä ehkä lueta meille kovinkaan suureksi synniksi ajan täyttyessä ja parveillessamme valtavan, haudastanousseen ihmispaljouden keskellä P. Pietarin edessä Taivaan kultaisilla porteilla.

Ja apologeettojen joukossa oli myös 4. vuosisadan dalmatialainen (lähtöisin jostakin nykyisen Bosnian alueelta) P. Hieronymus (koko nimi oli Eusebius Sophronius Hieronymus), joka on kuuluisa – kristillisen apologiansa ohella – siitä, että käänsi ensimmäisenä Raamatun latinaksi hebreasta ja yleisestä eli ”koinee-kreikankielestä”, joka oli niihin aikoihin hellenistinen yleiskieli, lingua franca, varsinkin Välimeren itäosissa – ja hienommalla väellä muuallakin, vaikka olikin alunperin vain Ateenan ”stadin slangia”. Lisäksi se oli alkuperäinen Uuden Testamentin kreikankieli. Hieronymus kutsui teostaan Vulgataksi, eli ”versio vulgata”, vulgaari-versio, eli se oli erityisesti tarkoitettu tavallisille, latinaakin huonosti puhuville ja lukeville, vulgaareille jästipäille, joille koinee-kreikka oli samanlaista hepreaa kuin itse hebreakin; arameasta, Jeesuksen ja Mel Gibsonin yhteisestä kielestä, edes puhumatta.

Ei kuitenkaan pitänyt nyt kirjoittaa apologiasta, ei uskomisesta, vulgaareista jästipäistä, Sokrateesta, Raamatusta tai edes kristinuskosta, vaan kirjojen maailmanlaajuisista kääntämistilastoista, tosin vain vähän niitä raapaisemalla.

Ja sattumalta apologeetta P. Hieronymus on myös kirjankääntäjien suojelupyhimys.

Ja on aivan oikein, että edes joku suojelee kääntäjiä; näiden käännöspalkkiot taitavat olla jopa kirjailijoiden palkkioita pienempiä, joten suojelua tarvitaan olan takaa.

Kääntäminen on mielessä ajankohtaisena siksi, että eilen selailin UNESCOn saittia ja vierailin myös heidän sivuillaan nimeltä Index Translationum, jonka perustamisesta, siis tämän indeksin eikä sen nettisivun, oli viime vuonna kulunut 75 vuotta. Index-tietokanta pitää sisällään kaikkiaan 1,8 miljoonaa vuoden 1979 jälkeen käännettyä nimikettä ja sitä päivitetään neljän kuukauden välein.

Indexin nopea selailu antoi mielenkiintoista purtavaa.

Lukijalle ei ehkä tule kovin suurena yllätyksenä se, että maailman eniten käännetty ’kirjailija’ on amerikkalainen, kulttuurisankari Aku Ankan keksijä Walt Disney ja eniten kirjoja käännetään englanninkielestä (suomenkieli on siinä tilastossa sijalla 23).

Toiseksi eniten kännöksiä maailmalla on tehty Agatha Christien kirjoista ja kolmanneksi Jules Verneltä. Neljäntenä komeilee kommunismin P. Paavali eli V. Lenin (kommunismin jeesuksia oli kaksi, Marx ja Engels). Viidentenä on Shakespeare. Sitten Enid Blyton, Barbara Cartland (chick litin pullea ja vaaleanpunainen kuningatar, tosin nyttemmin jo kuollut), Danielle Steel ja H.C. Andersen. Sitten on kauhukirjailijoiden kuuluisa joukko, Stephen King sekä Jacob ja Wilhelm Grimm juuri ennen maailman kuluisinta kauhukirjaa, Raamattua (UT), jonka Ilmestyskirja-osaa ei vähemmän rohkea uskalla edes avata.

Suomen osalta lista on aika tavalla erilainen, Disney on myös ykkösenä, toiseksi kipuaa viisikkojen Enid Blyton, jota Lea Karvonen on Hieronymoksen suojelussa kääntänyt oikein olan takaa. Kolmantena on Nalle Puhista tarinoiva A.A. Milne. Seuraavna on yllättävä nimi: mormoonien kirkon tuotteita on suomennettu enemmän kuin esimerkiksi seuraavana olevaa Agatha Christietä. Sitten Neiti Etsivä-kirjailija Carolyn Keene, jota Lea Karvonen – muiden muassa – on myös käännellyt, ja vasta hänen peräänsä läntystävät Muumit ja meidän ikioma Tove Janson. Richard Scarry lastenkirjoillaan on seuraavana, sitten Rene Koskinen, sorry, siis Goscinny, Asterix-kirjailija ja kymmenentenä amerikkalainen kirjatehdas nimeltä Nora Roberts, jonka suomennettu Valkea silkkiliina on alkukielellään ollut hemaisevan chick lit-makuinen Sacred sins. Roberts kirjoittaa myös tulevaisuuteen sijoitettuja fantasiajännäreitä kirjailijanimellä J.D. Robb. Yhteensä Roberts on kirjoittanut 175 teosta (300 miljoonaa levitettyä kopiota), siinäpä kaikille meille Kirjailijoiden Taivaista haaveileville märkäkorvaisille kirjailijanplantuille mallia ja ajattelemisen aihetta.

Ainakin itselleni yllättävä oli tieto, että eniten käännöksiä tehdään Saksassa.

Tosin tämäkin enemmän ajateltuna on loogista, englantilaiset ja amerikkalaiset eivät juurikaan ole kiinnostuneita siitä, mitä mieltä muunkieliset asioiden tilasta ovat, kiinalaiset eivät ole vielä päässeet lukuvauhtiin ja intialaiset lukevat englantia ilman kääntäjien välikäsiä. Suomi on siinä tilastossa sijalla 13. Saksankieli on myös suosituin kännöskieli, suomenkieli on 14.

Suomalaisista käännetyin kirjailija on Mika Waltari (tietysti). Toiseksi eniten on käännetty Arto Paasilinnaa. Sen sijaan kolmannen sijan koirakirjailija Mauri Kunnas on taas itselleni yllätys. Neljäntenä on Kalevala, pitäisi kai sanoa Lönnrot, mutta tuskin monikaan kääntäjä viitsii Lönnrotin alkuperäistä tekstiä lähteenään käyttää. Viidentenä on Matti Klinge. Kuudes on Anna-sarjastaan tunnettu Kristiina Louhi ja seitsemäs koira-Kunnas parin kauniimpi osapuoli, Tarja. Kahdeksantena kirjailija, jota kutsutaan tilastossa nimimerkillä Ammattikasvatushallitus, jonka puolesta mm. Berit Korpilo on kirjoittanut Lammastalouden opintovihkon ja sen on ruotsintanut Agneta Brasch nimellä Studieplan till får. Heti perässä matelee Antti Tuuri, juuri ennen kymmenettä sijaa, jolla komeilee nimimerkki Kouluhallitus.

Tästä kaikesta pitäisi vetää joitakin älykkäitä ja pitkälletähtääviä kirjallisia johtopäätöksiä, mutta ramasee niin vietävästi, joten jääköön vetämättä.

Vaikka mieli tekisi kyllä sanoa jotakin suomalaisten lukemisesta, kun suurin osa kymmenestä eniten suomeksi käännetystä kirjailijasta tuottaa lasten ja nuorten kirjoja sekä chick litiä. Jaa niin, onhan siellä sarjakuviakin. Toisaalta tilastoa katsoessa voi ehkä ainakin sanoa, että tulevaisuuden lukijakunta on suomessakin taattu, jos nuo lapset ja nuoret jaksavat jatkaa vanhempanakin.

Muistetaan myös, että naiset ovat suurin kirjoja ostava ryhmä, ahkerimmillaan noin nelikymppisinä. Ostajanaisten osuus selittää hyvin lastenkirjoja, ja ehkä tuota kevyempääkin kamaa käännöstilastoissa.

Sarjakuvakirjoja saattavat pojat ostaa ihan itse – ja näiden isätkin itselleen salavihkaa luettaviksi, jos telkkarista ei satu tulemaan muuta tähdellistä, kuten potkupalloa.

Tosin taidamme olla näissä kirjallisissakin asioissa tukevasti samassa maailmanlaajuisessa kulttuurivenhossa, joka kelluu ja keinahtelee siellä, missä mahtava ihmisyyden kulttuurivirta on kaivanut uomansa helpoimpien kulkuteiden kautta, niin kuin mahtavat virrat, ja pienet purotkin, tapaavat tehdä myös 'oikeassa luonnossa'.

Kirjoittamisen salaisuuksia

Kuva: Aristoteles

Ihmistä, erotuksesti eläimistä, on kutsuttu jos milläkin nimellä, kuten yhteiskunnallinen eläin ja sen sellaista. Miehiä on kutsuttu myös nimellä elukka viitaten kai näiden elämäntapoihin ja seksuaalisiin päiväuniin, erotukseksi naisista, joita samalla logiikalla voisi ehkä kutsua nimellä enkeli.

Oli miesten ja naisten suhteen asia miten oli, niin ihmistä voisi kai kutsua myös valehtelevaksi eläimeksi viitaten lajimme täysin järjen- ja logiikanvastaiseen himoon ja kykyyn kertoa ilmasta vedeltyjä tarinoita, joissa ei ole päätä eikä häntää, eikä edes sanottavaa totuuden siementä.

Joku tutkija on jopa sanonut, että ihminen päästelee valeita lähiympäristölleen 40 % tavallisesta puheestaan ja tuntemattomille jopa 60 % tai ehkä enemmänkin.

Muutama vuosi sitten Suomessa oli kohua yhdestä vitsitohtorista, jonka nimeä en juuri nyt saa päähäni. Hän oli muistaakseni jonkin korkeakulttuurilehden toimittaja; taisi olla Hymy tai vastaava. Joka tapauksessa tämä tohtori oli tutkinut vitsejä, jotka ovat vankka osa valehtelevan tarinankerrontaperinteemme repertuaaria, väitöskirjaansa varten, ja tullut siihen tulokseen, että vitsirunkoja on olemassa vain kahdeksan ja kaikki vitsit voidaan ryhmitellä näiden ympärille. Tietysti en muista mitä nämä rungot olivat, mutta se ei ole niin kovin tärkeä juttu.

Tärkeämpää on tietää, onko fiktion (näytelmien, runojen, novellien, novellojen ja romaanien) kirjoittamisessa samanlaisia lainalaisuuksia.

Ensimmäiseksi muistamme kaunokirjallista kliseetä siitä, mitä Somerset Maugham sanoi kaunokirjoittamisen säännöistä. Hän nimittäin lienee sanonut, että kirjoittamisessa on kolme sääntöä, mutta valitettavasti kukaan ei tiedä mitä nämä säännöt ovat.

Sääntöjen tuntemattomuus ei ole koskaan estänyt kaunokirjoittamisen opetusta tai opiskelua.

Luovat kirjoittajaopettajat kertovat mielellään oppilailleen, että luovassa kirjoittamisessa (eli siis kaunokirjoittamisessa) ei ole olemassa sääntöjä, ja jatkavat siitä ja kertovat oppilailleen, mitä nämä olemattomat säännöt ovat. Toiset opettajat ovat tiukasti erimieltä, ja sanovat, että todelliset olemattomat säännöt ovat joitakin aivan muita, ja kertovat ne oppilailleen. Näistä tulee puolestaan aikanaan joko kirjoittajia ja/tai luovan kirjoittamisen opettajia, ja olemattomien juttujen kertomuskierre jatkuu.

Olikohan se Kant vai Göthe, joka sanoi opettamisen ja osaamisen suhteesta jotakin ilkeän terävää, mutta, kun en muista selkeästi että mitä, niin olkoon sanomatta. Tosin tällä perusteella minun pitäisi loogisesti olla sanomatta koskaan mitään, mutta katsotaan logiikkaa tälläkin kerralla ylen.

Tarinat voidaan myös luokitella muutenkin kuin kirjallisten genrejen perusteella. On huhuttu, että luokkia olisi yhteensä seitsemän. Tällä lastunikkarilla ei ole tietoa, miksi luokkia ei voisi olla samat kahdeksan kuin vitseilläkin, mutta tämä ei haittaa, koska ilmeisesti näitäkään ei kukaan elossa oleva tiedä, tai ole tietänyt. Paitsi tietysti, että kriitikot, jotka tietävät muutenkin kaiken kirjallisuudesta ja kirjailijuudesta, tietänevät tarkasti näiden luokkien olemassa olon ja sisällön.

Englantilainen kulttuuriaktivisti, kriitikko (ja, pakko tunnustaa, menestyvä kirjailija) Christopher John Penrice Booker, joka oli perustamassa satiirista lontoolais-aikakauslehteä nimeltä Private Eye (1961), julkaisi vuonna 2005 kirjoittajan oppaan nimeltä The Seven Basic Plots: Why We Tell Stories (ei suomennettu, mutta jos olisi sen nimi saattaisi olla vaikkapa Seitsemän perusjuonta: Miksi kerromme tarinoita).

Booker käytti 34 vuotta kirjan kirjoittamiseen (700 sivua). Sekin osoittaa, että kyseessä on vähintäänkin vaikea, ellei jopa lähes mahdoton kirjoittamistehtävä.

Joka tapauksessa Bookerin seitsemän juoniluokkaa (jotka eivät ole samat kuin tuossa yllä mainitut, tuntemattomat ja huhujen mukaiset luokat) ovat: hirviöstä selviytyminen (Overcoming the Monster), resuista rikkaaksi (Rags to Riches), etsintä (The Quest), meno ja tulo (Voyage and Return), komedia (Comedy), tragedia (Tragedy) ja uudistuminen (Rebirth). Kirjoittamisen aikana Booker päätteli, että listaa täytyisi lisätä ainakin kahdella muulla juoniluokalla ja lisäsikin mysteerin ja kapinan muiden jatkeeksi, eli kirjan nimenä pitäisikin olla 'The Nine Basic Plots', mutta luvulla yhdeksän ei ehkä kirjoittajan mielestä ole samaa taianomaista kaikua kuin luvulla seitsemän (tai kolme tai kolmetoista) ja näin ollen antoi nimen puhua kirjan oman totuuden vastaisesti.

Amerikkalainen Ronald B.Tobias on listannut vielä suuremman määrän juoniluokkia (koko lista on nähtävissä täällä) eli yhteensä 20. Erityisen milenkiintoiselta näyttäisi numero 18, Wretched Excess, jota en edes osaa kunnolla kääntää suomeksi. Ehkä ’järjetön liioittelu’ olisi sopiva, tosin sehän viittaa kaikkeen kirjallisuuteen. Olisikin paikallaan löytää sille joku muu käännös, mutta olkoon nyt löytämättä.

Järjettömästä liioittelusta voisi kuitenkin syyttää tähän samaan asiaan paneutunutta Georges Polti’a, jonka kaikkiaan 36 juonijuttua ovat nähtävissä täällä.

Aristoteles, joka piti kai kaikkia tarinoita runoina, toisia parempina ja toisia huonompina, opetti asiat huomattavasti yksinkertaisemmin Runousopissaan. Hän puhuu satiireista, komedioista, tragediosta ja epiikkasta, joissa on neljä erilaista juonirakennetta: yksinkertainen, monimutkainen, eettinen ja pateettinen (nykyajassa ehkä chick lit olisi tällaista rakennetta). Erityisiksi juoniluokiksi Aristoteles mainitsee hämmennyksen, yksinkertaisuuden, monimutkaisuuden, käänteisyyden (peripetia), heräämisen (tai tunnistaminen eli anagnorisis) ja kärsimyksen. Englanniksi Runousoppiin voi tutustua vaikkapa täällä ja suomenkielellä vaikkapa täällä.

Vielä yksinkertaisemmin asioita lähestyy William Foster-Harris, jonka mukaan juonet jakautuvat tarinoiden lopun perusteella onnellisiin, onnettomiin ja sellaisiin, joita voisi ehkä suomeksi kutsua sanalla epämääräinen. Tämä viimemainittu pitää ilmiselvästi sisällään suurimman osan ns. Kaunokirjallisia tarinoita.

Itse olen taipuvainen hyväksymään jopa sen, että on olemassa vain yksi juoni, jota kaikki kirjoittavat, eli jotenkin, että "joku haluaa jotakin ja siitä tulee monenmoista sotkua".

Kirjoittamisen harrastajilla on siis suuri määrä erilaisia tapoja luokitella tarinoitaan. Mikä on niin kuin sen pitääkin olla, onhan ihmistä kutsuttu myös ’määritteleväksi eläimeksi’ ja sen seurauksena meillä on käytössä Linneuksen eläin ja kasvikunnan luokitus, joka on myös ns. kulttuurinen konstruktio samaan tapaan kuin ihmisrodut ja ilmeisesti myös kirjallisuuden juoniluokat.

Kulttuurista konstruktiota voitaisiin myös kutsua sanoilla 'huitaisu pimeään' tai 'hurja arvaus', mutta jääköön nyt kutsumatta.

Jos Arvoisalla Lukijalla on tullut tarinansa kanssa vaikeuksia jutunaiheen suhteen tai kirjoittaminen on muuten yhtä mautonta kuin joisi ruotsalaista olutta, niin saitilta nimeltä Hatch's Plot Bank voi saada ainakin tilapäistä apua. Siellä nimittäin tarjotaan jutunjuurta parille tuhannelle erilaiselle jutulle.

Mutta muistetaan kuitenkin vielä, mitä Aristoteles sanoi runoilijoista (voitanee soveltaa kaikkeen tarinaniskentään), eli että:

’runous edellyttää harjoittajaltaan joko lahjakkuutta tai hulluutta’.

Ja mitäpä siihen voisi lisätä muuta kuin toivoa Lukijalle sopivan kokoista "lahjakasta hulluutta" ja pikaista toipumista Juhannuksenjälkeisistä fyysisistä ja moraalisistakin vaivoista.

Oman navan nöyhtää

Kuva: kovanahkainen eetikko

Kyynelkanavan lastunikkarin nimeltä Itkupilli saitilata, jonka sattumalta löysin Runotorstain 94. haasteen kautta, löytyi filosofia-, tai oikeastaan etiikka-testi, jonka tarjoaa veronmaksajien varoilla YLE.

Koska kerran en ole saanut vielä, luontaisen laiskuuteni vuoksi, kirjoitetuksi syväluotaavaa lastua Euroopan tilasta ja sen tulevaisuudesta, Tzingiz Aitmatovista, Arthur C. Clarkista, V.S Naipaulista tai edes Jyrki Hämäläisestä, niin päätin testata etiikkani.

Testissä omia vankkoja mielipiteitään voi vertailla filosofien ja kirjailijoiden paljon omia vähäisempiin mielipiteisiin. Tulokset olivat tällaisia:

"Mielipiteitäsi lähimpänä oleva filosofi on Anthony Giddens (1938- ).
[ Lisätietoja filosofista ]

Alla 3 lähintä filosofia ja osumisprosentit:

1. Anthony Giddens 77.0%
2. Charles Darwin 73.0%
3. Jürgen Habermas 70.0%
Ajatuksiasi eniten vieroksuu Hannah Arendt 45.0%

Myös seuraavat 3 mielipidevaikuttajaa olivat lähinnä omaa vastaustasi:

1. Kirjailija Matti Mäkelä 73.0%
2. Ministeri Osmo Soininvaara 70.0%
3. Kansantaiteilija, yht.maist. Simo Frangen 68.0%"

Tämä ei ole erityisen mairitteleva lopputulos ykkösfilosofin suhteen, joka lisäksi ei ole filosofi tai edes eetikko vaan sosiologi, eli ei ole edes todellinen tiedemies, kuten filosofit tietenkin ovat, vaan poliittis-sosiaalinen mielipidekone. Mutta hei, minkäpä kohtalolleen mahtaa.

Se, etä Hannah Arendt vieroksuu mielipiteitäni, tuntuu erityisen pahalta. Sen sijaan ilahtuneena huomaan, että olen lukenut joskus lähes neljännesvuosisata sitten Matti Mäkelän esseitä kokoelmasta ’Hanhet’, näin ainakin luulen muistavani, en tosin muista kokoelmasta juuri mitään muuta kuin nimen. Mutta se ei tietysti ole kirjailijan vaan lukijan vika.

Darwinista ei ole pahaa sanaa sanottavana. Tosin tällaisessa ajan yli kurottavassa mielipidetestissä on se ongelma, että testattavalla ei vertauskohteen ajassa todennäköisesti olisi samoja mielipiteitä kuin nykyisin, eikä vertailukohteellakaan, jos eläisi testattavan ajassa. Darwin saattaisi nykyajassa olla geenejä omassa kopissaan hartaana ja hiljaa tutkiva kyhjöttäjä, jonka mielipiteistä ei tietäisi edes Eerokaan.

Habermas on parhaiten tunnettu vuoden 1968 saksalaisen-joviaalina 'kiiltokuvapoikana', mutta mitäpä siitä. Osmo Soininvaara on (kai) vihreä, jolla tosin on vihreäksi aivan liian edistyksellisiä mielipiteitä, eikä näin ollen erityisen sopivasti istu vihreän liikkeen tiukkapipoisesti kutimiaan heristelevään joukkoon.

Tosin mihinkä muuallekaan Soininvaaran kaltainen ajattelija nyky-yhteiskunnassa istuisi – ei ainakaan lopunkin idea-rappauksensa iki-murjottavan johtaja-Paavon (Lipponen) aikana lopullisesti poispesseeseen, tylyn markkinatietoiseen demaripuolueeseen. Kommunisteistakin (vai onko se nyt vasemmistoliitto) ovat kauniit naiset ja aatteet vähentyneet niin, että ei sinne mies varmaan mielellään enää eksy. Ai jaa kokoomukseen, heheh!

Kansataiteilija Simo Frangenia en tietenkään tunne!

Että sellainen vilosoohvi on Hanhensulka, entinen Hanhien lukija.

Toimiva demokratia vai Eurooppa

Kuva Independent.ie:ltä, irlantilaiset ääntenlaskijat sekoittamassa eurooppalaista edistystä

Kumpaakin näistä ei voi saada samanaikaisesti, on joko unohdettava toimiva demokratia tai erottava Euroopasta.

Miten demokratian voisi parhaiten määrittää. Ehkä se sisältäisi jotenkin tällaista:

Demokratia on asioita ymmärtämättömän vähemmistön tekemiä päätöksiä välinpitämättömän enemmistön asioista.

Mitä vieraampi vallan keskus, sitä suurempi välinpitämättömyys.

Irlanti on puhunut.

Äänestettyään ensin Euroviisuedustajakseen kalkkunan, irlalantilaiset päättivät äänestää koko Euroopan kohtalosta, joka Unionin merkillisten vanhojen sääntöjen perusteella oli pudonnut irlantilaisten käsiin. Heistä äänestyskoppiin vaivaitui alle 50 %, joista karvan verran yli puolet äänesti Lissabonin sopimuksen kumoon (näin ainakin näyttää tätä naputellessani).

Tämä tapahtui maassa, joka vähän yli kolmessa vuosikymmenessä on muiden eurooppalaisten veronmaksajien rahoilla raahattu väkisin samalle vuosisadalle meidän muiden kanssa ja kustannettu perunoita kaluavasta maatalousyhteiskunnasta teollisuuden ja kaupankäynnin mestariluokkaan. Ja lisäksi Eurooppa on lähettänyt heidän joukkoonsa rauhankyyhkyjä, kuten Harri Holkerin, houkuttelemaan irlantilaisia olemaan tappamatta toisiaan enempää kuin on eurooppalaisen tavoitetason mukaan suotavaa ja kohtuullista.

Puolet Irlannissa äänestäneistä on jotakin 0.5 % eurooppalaisten äänestäjien yhteismäärästä. Eli 0.25 % eurooppalaisäänestäjistä päätti loppujen puolesta, että Lissabonin sopimus ei ole Euroopan asukkaiden kannalta riittävän hyvä asia. Heistä ehkä viisi tai kuusi oli lukenut sopimuksen, kukapa viitsisi tosissaan kahlata läpi 270-sivuista asiakirjaa, joka on kirjoitettu jollakin oudolla kielellä, joka muistuttaa erehdyttävästi englantia.

Toisaalta, voisin yrittää lyödä vetoa, jos olisi rahaa vedonlyöntiin, että juuri Suomen eduskunnassa sopimuksen puolesta äänestäneiden enemmistö ei ollut vaivautunut lukemaan sopimusta, eikä tule lukemaankaan.

Tämä ei ole luottamattomuutta poliitikkoihin ja demokraattiseen parlamenttiin. Päinvastoin. Se osoittaa, että luotan heihin sokeasti, ja luottavaisesti tiedän, että tämä sopimus, niin kuin monet muutkin äänestetyt tärkeät paperit, on jäänyt lukematta. Vain todelliset poliittiset geekit kuten ulkoministeri Stubb ja entinen ulkoministeri Tuomioja ja sen sellaiset, joko innokkaat tai muuten idealistiset poliitikot, viitsivät näitä lukea. Ja joka tapauksessa kansanedustajien äänestyssormea käyttävät poliittiset puolueet, joiden päättäjistä suurin osa on myös jättänyt nämä paperit lukematta, mutta puolueella kuin puolueella on asiasta puoluepoliittinen päätös, jota kaikkien on tietenkin noudatettava.

Mitä pirua demokratia oikein on.

Kaikki maat käyvät määrävälein äänestyskopeissa äänestämässä itselleen edustajat parlamentteihin ympäri Eurooppaa ja sitten heihin ei luoteta. Äänestysprosenteista toki tiedämme, että suuri osa kansalaisista ei ole kiinnostunut yhteisten asioiden hoidosta. He ovat kiinnostuneita tärkeämmistä asioista, kuten julkkisten rakkauselämästä, potkupallotuloksista, ja Linda Lampeniuksen rintakupin koosta. Ja tietysti siitä, että saavat ostettua ruokaa, voivat lentää aurinkorannoille silloin tällöin ja pystyvät vaihtamaan ylihintaisen autonsa uuteen kahden tai mahdollisesti kolmen vuoden välein, eikä satasenttinen litteä tv'kään olisi pahitteeksi.

On kai erityisen typerää olettaa, vaikka olen kyllä kieltämättä näin itsekin monet kerrat olettanut, että 'tavallinen kansalainen' ymmärtäisi politiikasta enempää kuin pääministeri Vanhanen ihmissuhteista.

Parlamentit valitaan ajamaan yhteisiä asioita seuraaviin vaaleihin saakka. Poliitikot tehkööt päätökset äänestäjiensä puolesta, eikös tätä eurooppalaista demokratiaa kutsuta myös edustukselliseksi kansanvallaksi. Tuskin poliitikkojen päätökset ovat paljoakaan huonompia, tai parempia, kuin 'tavallisten kansalaisten', joten vaihtoehtoa ei taida demokratian puitteissa olla. Tietysti on suuri joukko 'tavallisia kansalaisia' (heitä tapaa erityisesti blogeilla, häpeäkseni on sanottava, että tälläkin itseasiassa, ja lehtien yleisönosastoilla), jotka usein olettavat pysytyvänsä hoitamaan asioita paremmin kuin julkkispoliitikot, entiset mallit ja urheilijat. Nämä menkööt ehdolle vaaleihin, jos haluavat demokraattisia päätöksiä tehdä, ja, jos tulevat valituiksi, tehkööt sitten päätöksiä omantuntonsa mukaan meidän tyhmempien puolesta.

Tai toisaalta voimme unissamme vaeltaa ruusunpunaiseen Utopiaan, Uuteen Uljaaseen Eurooppaan, jota toimivan demokratian puutteessa vallitsevat 'asiantuntijat'.

Ja Platonin esimerkin mukaan valtaapitävässä joukossa ei saa olla runoilijoita.

Pietarissa kolisee, Intiassa ja muuallakin kuhisee

Onhan itsestään selvää, että vahingonilo on puhtainta iloa. Eikös joku suomalaiskansallinen talonpoikausälyinen valistussananlaskukin sano jotakin tällaista.

Erityisen iloiseksi tulee mieli, jos rakkaalle naapurille sattuu vahinko. Sitä iloisemmaksi mitä enemmän vahinkoa sattuu (tosin vain tiettyyn määrittelemättömään rajaan saakka, emmehän me todellisuudessa ole aivan rajattoman ilkeitä). Tällä ilolla ja ilkeydellä en mitenkään viittaa siihen yllättävään seikkaan, että pääministerin entisten heilojen virtuaalista siveyttä, tai oikeastaan näiden virtuaalis-siveellistä kunniaa ja/tai mainetta, vaalitaan, ja ehkä yritetään kiilloitellakin, yhteiskunnan kovanyrkkisellä oikeudella. No, onhan siitä tietysti se etu, että muuten kovin köyhä asianajaja-kuntamme saa lompsaansa lisää kulutuskelpoista täytettä.

Tässä hymysuonia kutkuttavassa oikeusasiassa on siis (kai) kysymys sekä kunniasta että maineesta.

Kunnia on siitä kurja hyödyke, että, kun sen on kerran menettänyt, sitä ei enää saa hevillä takaisin. Ei, vaikka voittaisi kunnia-riita-asiansa oikeudessa. Parempi kun eläisi aina ilman kunniaa, sehän on pelkkä riippakivi ihmisten siveys-kaulassa. Mutta kumma kyllä, sellaista puhtaan 'kunniatonta' tilaa on kovin vaikea saada aikaiseksi.

Kunnianloukkaus on jotenkin mahdottomalta tuntuva käsite. Eihän kunniaa voi loukata, täysin abstraktia asiaa, sen sijaan kunniaansa menettänyttä ihmistä saattaa kyllä loukata, vaikka se tuntuukin jotenkin maahanlyödyn lyömiseltä. Loukkauksen suorittamiseksi riittää se, että muistuttaa (vähänkin) kunnian menetyksestä tai ainakin merkittävästä pienenemisestä (vai pitäisikö sanoa vähentymisestä).

Maine taas on hyödyke, jolla ei välttämättä ole negatiivista puolta ollenkaan.

Se kasvaa, kun on kasvaakseen, ja sen voi aina vaihtaa rahaksi, esimerkiksi käyttämällä hyväkseen aina innokasta lehdistöämme ja oikeuslaitosta. Mitä huonompi maine, sitä helpommin sillä lyö rahoiksi.

Tietysti sekä kunnian että maineen osalta aika parantaa lopulta armeliaan unohtumisen myötä pahatkin haavat - ja kunnian ja maineen tahratkin. Vaikka kovin täydellistä ei puhdistuminen ehkä ole. Tässä voi viitata vaikkapa virtuaaliystävä Prosperon pähkäilyihin Matti Rossista, neukuista ja Shakespearesta (Loistava puhallus-Lauseita, otsikolla Jokainen astuu harhaan, 12.6.2008).

Tästä tuleekin mieleen kuinka vaikeaa Shakespearen oikealta puheelta kuulostavan tekstin kääntäminen on suomeksi, lopputulos on helposti hyvänäkin käännöksenä kovin pönäkkää. Miten lienee viimeisin käännös esimerkiksi Hamletin yksinpuhelusta (Korjaus 23.6.2008: Claudiuksen monologi siis, eikä se 'tobeornottobe-juttu, täytyi korjata tämä, vaikka aikaa oli kulunut jo kymmenen päivää, sillä tavalla vanhatkin synnit rupeavat painamaan, kun ne huomaa!!! anteeksi virhetieto:(, vaikkapa kohta, jossa puhutaan tahratusta kädestä ja sanotaan muun muassa, että:

'.../ Is there not rain enough in the sweet heavens / To wash it white as snow /...

Hamletin taisikin kääntää viimeksi joku muu kuin Rossi, tosin saatan olla tässä arviossani aivan väärässä.

Ei nyt kuitenkaan pitänyt puhua kunniasta eikä maineesta, eikä virtuaalinaapureista tai heidän siveydestään, vaan Pietarin liikenteestä. Siinä näyttää vielä olevan vähän toivomisen varaa. Kuvaa tai tätä klikkaamalla pääsee YouTubelle todistamaan asiaa henkilökohtaisesti.

Tosin tämä pietarilainen risteys on lasten leikkiä tähän intialaiseen verrattuna. Meitä on kai ennenkin verrattu kusiaisiin, eikä mitenkään syyttä. Tuo edellinen taisikin olla Vietnamista, mutta tämä lienee Intiasta.

Suossa tai oikeastaan maisemassa

Kuva on Metsähallituksen saitilta, johon pääsee kuvaa klikkaamalla.

Alussa oli suo, kuokka ja Jussi. Tai tarkemmin sanottuna: alussa ei ollut suota, kuokkaa, eikä Jussia.

Sen sijaan oli jäätä 2-3 kilometrin paksuudelta, sitten se suli pois ja jäi vetenä altapaljastuneen Suomenniemen päälle ja muodosti Pielisen jääjärven. Jään painosta vajonneet maat nousivat ylöspäin ja jääjärvi pieneni pelkäksi Pieliseksi, ja siihen laskivat vesiään kaikki luoteis- ja pohjoispuolella sijainneet järvet, jotka myös pienenivät pienenemistään. Jotkut kutistuivat niin pieniksi, että rupesivat kasvamaan umpeen ja muuttuivat ajan kuluessa soiksi.

Niin kuin tämä alussa olematon suokin, joka muodostui siihen omalle paikalleen ja kasvaa vieläkin turvetta puolen millimetrin vuosivauhdilla ja valtaa lisää alaa synnyttäjältään, jääjärven joltakin pikkulahdelta, josta oli ensin tullut matala pikkujärvi ja nyt suota ja rimpeä.

Suomalainen Jussi syntyi ja kasvoi yhdessä suon kanssa. Ensin ei ollut kuokkaa vaan hän metsästi ja kalasti niissä korvissa, joiden keskelle suo hiljalleen syntyi. Ja keräili järvenrannoilta ja sittemmin siihen syntyneeltä suolta syötävää ja lääkeaineita tarpeen mukaan. Ja kasvoi kiinni suohonsa, niin, että monille hänen jälkeläisilleenkin suo saattaa vielä olla tärkein maisema. Ja lopulta hän kutsui itseää suomalaiseksi niin kuin ihan asiallista onkin.

Sitten, yhtenä elokuun alun sateisena päivänä, suon laitaan sattui eräs nuori ja pellavapäinen Hanhensulka kumiteräsaappaissaan vielä terävine ja uteliaine silmineen. Kädessä keikkuva pieni pärekoppa oli puolillaan mehukkaankeltaisia suomuuraimia, tai hillaksi kai marjaa sielläpäin sanottiin. Hän pysähtyi pitkospuille reunasuon pitkien kanervien, suopursujen ja sarojen seassa niin, että pää ei noussut paljoakaan kasvien latvuksia ylemmäksi. Kaikkilla vaivaiskoivuilla, joita suolla kasvoi enemmän kuin mitään muita puita, oli selvästi Hanhensulkaa parempi näköala suomaisemaan: yli aavaksi rimpinevaksi tuhansien vuosien aikana kasvaneen aukion, entisen järven, ja yli rämemäisen reunasuon, aina ympäröivään korpeen saakka.

Hanhensulka on koko ikänsä tallentanut muistikuvia. Ei tosin tietoisella vaivanäöllä vaan ihan tuosta vaan, ilmaiseksi. Muistikuvia syntyy, kun on syntyäkseen. Muuten niitä ei tule.

Siitä nemenomaisesta päivästä lähtien Hanhensulka on muistanut silloin tällöin, sekä valveilla että myös unissa, tätä nimenomaista suota ja tätä yhtä tiettyä hetkeä suon pitkässä historiassa. Tähän tapaan:

”Edessä on paksuturpeinen rimpinevan pintamosaiikki. Sen halki kulkee lievästi mutkitellen harmaaksi päivettynyt pitkospolku, joka häviää näkyvistä laajaan avosuohon kohonneen saaren taakse. Keskellä suota kiiluu useita vesipeilejä saman harmaan värisinä kuin ylläoleva tihkusateinen taivas. Suon peittona on turvelattia, jossa näkyy kuivia kumpareita, kermejä, ja lettoisia painanteita, kuljuja. Turvekerros saattaa paikoitellen olla parin metrin paksuinen, mutta rimpien rannoilla se on niin ohut, että edes pieni lintu ei pysyisi sen päällä kuivin jaloin. Joka puolella näkyy erilaisia saraheiniä, variksenmarjaa, suopursuja, kanervaa, mustikanvarpuja. Ja tupasvillaa, joka on korkeampi kuin monet muut heinät. Sekä vaivaiskoivuja ja kitukasvuisia männynkäkkäröitä. Reunasuolla, rämeikössä, näkyy hieskoivuja ja pajukkoa ja niiden takana suo muuttuu korveksi korkeine kuusineen ja mäntyineen.

Maisema ei ole liikkumaton. Koilliskulmassa on suolta noussut pienikokoisen karhu, naaras ehkä, vaikka poikasta ei näy. Se mulkaisee taakseen juuri tällä nimenomaisella hetkellä, jotenkin hajamielisen oloisesena. Katsoo hentovartaloista pitkospuilla seisojaa suoraan silmiin – tai siltä tästä ainakin tuntuu. Suon länsilaidalla repii isokokoinen uroshirvi kiukkuisilla päänliikkeillä syötäväkseen matalaa pajukkoa. Keskellä suota jonkin rimmen lettoisella reunalla kurottelee kaulojaan kurkipariskunta. Mäntyjä ja kuusia kasvavassa suosaaressa pyllistelee Äiti Hanhensulka ahkerasti muurainmättäillä, eikä ole tietävinään mitään ympäristön eläinkunnasta. Pikku-Sisko Hanhensulan valkoinen pää vilahtelee mättään toisella puolella. Isä Hanhensulan piipunhaju kiemurtelee rauhoittavasti muistikuvan luojan sieraimiin saakka suon omien hajujen seuraksi.”

Muistikuva suomaisemasta on tietysti rakenneltu vuosikausien aikana semmoiseksi kuin se on nyt mielessä. Siinä on uusia tasoja, ja lisää syvyyttä, niin, että se ensimmäinen kumiteräsaappainen kokija ei muistikuvaa omakseen enää ehkä edes tuntisi.

Pohjana muistikuvalla on alkuperäinen nähty maisema, jonka näkijä ei tiennyt olevansa sen oleellinen osa. Nyt, ajan yli nähtynä, kokija on osana maisemaa, sekä näkijänä että kohteena. Alkuperäistä nähtyä kohdetta on myöhemmin mielessä täydennetty paikan ja ajan määrityksellä, kasvien ja eläimien nimillä, suon historialla ja sen sellaisilla seikoilla.

Maisemalla on myös uusia tai ainakin ensimmäistä näkemistä turpeampia kokemuskehiä.

On esteettinen kehä, joka on määrittänyt tästä nimenomaisesta suosta omakohtaisen ja paradigmaattinen suomaiseman. Kauneuden mallin. Jos muistelija osaisi maalata, hänen suomaalauksensa muistuttaisivat kai tästä suosta. Maiseman kokijaksi tullaan tällä kokemuskehällä.

Sitten on eettinen kehä, jolla surraan suomalaisten soiden tuhoutumista. Soiden vähenemisen vaikutusta ekologiaan ja laajemmin koko maailman ilmastoon. Kehitysahneudessa ojittamalla viljelyskelpoiseksi muokatut suot eivät enää kasvamalla sido itseensä hiiltä vaan vapauttavat sen hetkessä taivaan tuuliin. Aiemmin kolmannes Suomen pinta-alasta on ollut suota, nyt alkuperäisistä soista on vain kolmannes luonnontilassa. Tällä kehällä myös surraan sitä, että monet suomalaiset eivät enää tunnista 'suon luonnonmukaisia ekologisia vaihtelusuuntia: korpisuus, rämeisyys, nevaisuus, lettoisuus, lähteisyys ja luhtaisuus'. Ja hämmästellään ihmisen valtaa luonnon yli. ’Luonnonmukaisuuskin’ on vain ihmisen maisemalleen antama lisäarvo, joka voidaan joissakin oloissa muuttaa vaikka rahaksi.

Ulompana on myyttinen kokemuskehä, jossa sijaitsee ihmisille ominainen intuitiivinen kokemusmystiikka. Sillä kehällä me kaikki olemme šamaaneja, joiden alkuperäisen kulttuurin rippeissä elää vieläkin henkeä siitä jääkautisesta Jussista, jolla ei vielä ollut kuokkaa eikä suota.

Kun ajattelen suota, ajattelen tätä muistikuvaa. Kun katselen suota, yritän, pelokkaasti ehkä, etsiä sen rannoilta karhua tai, toiveikkaana, kurkia tai hirveä. Joitakin näistä on jälkeenpäinkin nähty, mutta pysyvää muistikuvaa paikasta ja ajasta ei ole muilta soilta, vain hämäriä muistirippeitä, joita ei voi jäsentää tai tulkita.

Siinä se, muistikuva maisemasta; näkijänä, kokijana ja šamaanina.

Fly like a bird! Well, almost...

Klikkaa kuvaa videon aloittamiseksi YouTubella.

Jos arvoisien lukijoiden joukossa on vielä miehiä, joilta elämä ei ole kolhuillaan kutistanut kiveksiä herneen kokoiseksi, niin tällä videolla on tilaisuus korjata asia kerta heitolla. Jos taas on naisia, jotka eivät enää välitä laskuvarjohyppelystä sen pitkäveteisyyden vuoksi, niin videolla esitellään harrastus, joka saattaisi olla naisillekin oikein sopiva.