Euroopan Unioni, kulttuurirasistinen laajentamisen vastustus

Ja ksenofobia tulevat hakematta mieleen, kun lukee suomalais-eurooppalaisen oikeiston pienen suurenmiehen, Ville Itälän, käsityksiä EU:n laajentamisesta viime sunnuntain debatissa Helsingin Sanomissa. Perimmiltään hänen puheenvuorossaan on tietysti kysymys siitä, mikä lasketaan kuuluvaksi Eurooppaan ja mikä sen ulkopuolelle. Monien oikeistolaisuutta edustavien poliitikkojen mielissä Eurooppaa on vanhan Rooman läntisen keisarikunnan alue, itäinen Bysantin alue kuuluu muuhun maailmaan, jota ei pitäisi laskea tahraamaan eurooppalaista sivistystä omituisella, toisenlaisella, itämaisella mystiikallaan.

Tässä vaiheessa mieleen pomppaavat Eartha Kitt ja vanha turkkilaislaulu: ”Üsküdar'a gider iken aldi da bir yagmur…” (kaikkien pomojen ja sihteerien toivelaulu). Suomessa Vieno Kekkonen puolestaan lauloi: ”Uska Dara Bosborin pintaan välkkyvät lyhtysi nuo…”. Kitt’in laulun sanoista blogihenkilö hämmästyksekseen huomasi, että turkin kieli olikin elävää mongerrusta, jolla voi laulaa tarttuvaa musiikkia nykyaikaisista asioista, ja johon henkilökin voi osallistua sanoilla, joita ei tosin nuorena niin hyvin ymmärtänyt, mutta kuulostivat korvissa ihanan miellyttäviltä ja soljuvilta.

Jo aikaisemmin blogihenkilö oli kulkenut Konstantinopolin kaduilla Mikael el Hakimin kanssa ja Galata ja Kultainen Sarvi ja sen sellaiset olivat tuttuja, vaikka ei itse niitä ollut nähnytkään. Mika Waltari oli, ja kertoi henkilöllekin niin, että nykyinen Turkki peittyy useimmiten mielessä Mikaelin ja tämän Antti-ystävän tarinoiden alle, tosin purppurasaappainen Johannes Angeloskin kurkistaa sen kasan alta. Üsküdar'an valot heijastuvat Bosporin pintaan toiselta puolelta, Eurooppaa vastapäätä, vieraasta maanosasta, jota ei Itälä siis hyväksyisi Eurooppaan.

Myöhemmin henkilö oppi, että Kemal Atatürkin pakottamana demokratisoituneet turkkilaiset pitivät nuorta Suomea oman kehityksensä mallivaltiona ja itseään suomalaisten sukulaiskansana. Tämä oli Suomessa asuneen venäläisen fennofiilin (voiko sellaista todella olla!), Grigori Petrovin ja hänen kirjansa, Suomi, valkoliljojen maa (Finljandija, strana belyh lilij), ansiota. Kirja oli käännetty monille Balkanin kielille, myös turkiksi (Ak zambaklar ülkesinde – Finlandiya). Jokainen henkilön tapaama turkkilainen muistaa mainita kansojen välisen sukulaisuuden, useimmat ovat tunteneet Valkoliljojen maan ja esittävät arvailuja uralilaisten ja altailaisten kielten olemassaolosta ja suomen ja turkin kielen sukulaisuudesta. Blogihenkilö yrittää aina kohteliaasti kumota molempia käsityksiä vedoten suurestioppineeseen suomalaiseen, Kalevi Wiikiin, mutta näitä väitteitä ei yleensä edes kuunnella. Tämä ei vaivaa henkilön mieltä sanottavasti.

Blogihenkilö epäilee, että kokoomuksen puheenjohtajana epäonnistunut lapsenkasvoinen Ville Itälä on pudonnut kielikuoppaan. Ja siellä ajatellaan, että vain oikealla eurooppalaisella kielellä voi puhua sellaisia järkeviä ajatuksia, jotka voidaan hyväksyä EU:n lasipalatseissa Brysselin Luxemburgin aukion laidalla.

MEP Itälä ei näytä olevan tyytyväinen Balkanin maidenkaan jäsenyyteen, paitsi, jos ne omaksuvat ”perinteisen”, eurooppalaisen maailmankatsomuksen. Tai käyttäen hänen omia sanojaan: "mutta pitkän ajan kuluessa ja sitten, kun ne täyttävät jäsenyydelle asetetut ehdot ja ovat sisäisesti demokraattisia ja väkivallattomia”. Itälä ei määritä käsitteitä ”sisäisesti demokraattinen” tai ”sisäisesti väkivallaton” joten hänen viisautensa todellinen syvyys jää lukijan arvailtavaksi. Itälän Eurooppaan saisi kai kuulua vain Länsi-Rooman alueita, Bysantin perilliset pysykööt lesteissään. Kreikka on onnekas, että se ei ole nyt kerjäämässä Unionin jäseneksi, mahdollisuudet olisivat ehkä pienet.

Itälä, sivistyneenä poliitikkona, arvelee, että EU:n tilanne on tänään samanlainen kuin Napoleonin Ranskan parisataa vuotta sitten, Waterloon jälkeen. Blogihenkilö ymmärtää historian opetuksesta yhtä vähän kuin Pentti Saarikosken runoista. Mutta henkilö näyttää muistelevan Tolstoin tarinoista, että Napoleonin ratkaiseva tappio tapahtui Borodinossa jossakin Moskovan liepeillä ja Waterloo oli vain jonkinlainen keisarillinen joutsenlaulu, jolla ei enää muutettu Eurooppaa suuntaan eikä toiseen. Napoleonin oma lopullinen kohtalo ratkesi siellä.

Turkki, Osmanien tai Ottomaanien sulttaanikunnan valeasussa, oli viimeisen islamilaisen kalifaatin ylläpitäjä vuoteen 1924 saakka. Siitä saakka Turkkia on kiivaasti nykyaikaistettu eurooppalaiseksi ja hallinnoltaan sekulaariseksi maaksi. Turkin kieli on ”puhdistettu” arabian vaikutuksesta ja sitä kirjoitetaan länsimaisilla kirjaimilla. Demokratia ja vapaus asetettiin yhteiskunnallisen kehityksen tavoitteiksi. Tarkoituksena oli tuoda Turkki nykyaikaan ja luoda edellytykset läheiselle integraatiolle Euroopan kanssa, vaikka Unionista ei silloin osannut unelmoida juuri kukaan muu kuin saksalais-ranskalainen Robert Schuman, joka on saanut unelmiensa muistoksi aukion EU:n keskuksessa (Rond Point Schuman).

Itälä sanoo, että Turkissa vallitsevat arvot ovat vuosisatoja vanhat ja poikkeavat perinteisistä eurooppalaisista arvoista. Hän sanoo myös, ” että Turkille maksettaisiin maataloustukia enemmän kuin nyt maksetaan kymmenelle uudelle jäsenmaalle yhteensä”. Itälä ei sen sijaan mainitse, että rikkaan Ranskan maataloustuottajille lahjoitetaan puolet koko nykyisestä maataloustuesta. Eikä tietysti kysy, miksi näin pitää olla!

Niinpä Itälä ja puolivilli poikamiespankinjohtaja ja presidenttiehdokas Sauli Niinistö myös (Hesari 17.8.2005) kannattavat Turkille jäsenyyden sijasta jotakin muuta, tarkemmin määrittelemätöntä ratkaisua. Turkki, joka on ollut Unionin valittu jäsenehdokas jo vuodesta 1999 saakka, haluaa, että vain täysjäsenyys on integroitumisen tavoite. Suomalaisen EU komissaarin, Olli Rehnin, kanta Turkin jäsenyyteen ei ole tiedossa, vaikka henkilöllä on sellainen hytinä, että hänkään ei suhtaudu siihen pelkästään myönteisellä innokkuudella.

Blogihenkilön, joka ei ymmärrä korkeasta politiikasta tuon taivaallista, näkee Turkille kaksi vaihtoehtoista tulevaisuutta. Integroituminen Eurooppaan tai joutuminen osaksi arabimaailmaa, kalifaattia, joka lopulta perustetaan Irakin, Saudi-Arabian, Persian lahden öljyisten emiirikuntien ja, mahdollisesti, Syyrian raunioille. Henkilön mielestä, jokaisen eurooppalaisen poliitikon on kannatettava Turkin integroimista Euroopan tulevan turvallisuuden vuoksi.

Vaihtoehto on lastemme lapsille liian suuri taakka, varsinkin, kun jo lahjoitamme heille kasvihuoneilmiön ja ydinvoimaloiden jätteet sadoiksi tuhansiksi vuosiksi.

PowerPoint esitys tyhmentää

Ilmoittaa tänään Iltalehdessä Yalen yliopiston tietotekniikan ja graafisen suunnittelun professori Edward R. Tufte, jonka mielestä: ” (ohjelma) aiheuttaa tyhmyyttä ja pitkästymistä, tuhlaa aikaa sekä alentaa viestinnän tasoa ja uskottavuutta.” (Juttu on napattu Wired News’ilta.)

Blogihenkilö on asiassa täysin eri mieltä. Henkilö on nimittäin taistellut esitelmien teon ja esittämisen kanssa koko työelämänsä ajan, ja muistaa vielä euforian, joka seurasi läpinäkyvien kalvojen ja spriiliukoisten tussikynien ilmestymistä esitelmätaiteen käyttöön. Sitä luuli hetken olevansa esitelmäparatiisissa, kunnes huomasi, että omien esitysten taso ei hirveän paljon uusista välineistä parantunut.

Sen sijaan esitelmätaiteilijan elämä helpottui suunnattomasti: nyt oli mahdollista pitää lukuisia, jopa kymmeniä, erisisältöisiä esitelmiä lyhyellä varoitusajalla samoista kalvoista vaihtamalla niiden järjestystä. Ainoaksi ongelmaksi jäi, että yleisön joukossa oli aina joku dickhead, joka huomasi, että kalvoissa oli, henkilön laiskuudesta johtuen, kuuden kuukauden takainen luku 15,00325 nykyarvon 15,00352 sijasta. Onneksi näistä henkilöistä yleensä selvisi esitelmän aikana joko imartelemalla heidät hiljaisiksi (suomalainenhan ei kestä kiitosta), tai syyttämällä sihteerin kirjoitustarkkuutta (sihteerit eivät noihin aikoihin päässeet mukaan esityksiin puolustamaan itseään).

Värejä oli käytössä yhtä paljon kuin värillisiä kyniä, neljä. Eli juuri oikea määrä.

Ja mikä parasta, kalvoista sai kopioita hiljan käyttöönotetulla Xeroxilla. Niitä voi jakaa kuuntelijoille ennakolta ajankuluksi esityksen ajaksi. Ja näin ratkesi myös yleisön nukkumisongelma.

Blogihenkilö otti PowerPointin käyttöönsä heti, kun se ilmestyi markkinoille. Ensimmäisillä PowerPointin versioilla sai aikaiseksi tekstikalvoja, joiden tueksi täytyi vielä piirrellä kuvia käsin, mutta versio versiolta ohjelma parani ja nyt se on niin monipuolinen, että esiintyjällä on ns. ”taivas rajana” monipuolisuudessa ja yleisön hämäämisessä. Tosin taivas tarkoittaa tässä tekijän oman tietämyksen rajoja. PowerPoint ja sen kilpailijat ovat hämmästyttäviä multi-media-jättiläisohjelmia, joiden kaikkien ominaisuuksien käyttö vaatii ehkä vuosien opiskelun valmistelemalla ja pitämällä esitelmiä.

Mutta esitysohjelma ei tee esiintyjää tyhmäksi. Eikä yleisöä. Ohjelmien kaikkia ominaisuuksia ei saa eikä tarvitse käyttää. Ongelmana esiintyjällä on valita esitykseen parhaiten sopivat työkalut. Ja tässä maailma ei ole muuttunut mihinkään.

Ne esitelmöitsijät, joiden kalvot olivat suttuisia ja esitys epäselvää aikaisemmin, käyttävät nykyisinkin käsittämättömiä kuvia, ääntä, kirjasintyyppiä, värejä, ja mumisevat esityksensä yleisön pitkästyneille kuuroille korville.

Kuten kaikki toimistotietokoneiden ohjelmat, PowerPoint on vain työkalupakki, josta ”ammattimies” ottaa kalut työn mukaan. Esitelmien pitämisen taito on oltava itsellä, edes multimediateknologia ei esitelmiä pidä.

Tuota viimeistä täytyy tarkentaa vähän. Nimittäin blogihenkilöllä on yli kolmen vuosikymmenen takaa muistissa tunnettu meteorologi, joka piti esitelmää ilmatilan ilmiöiden ihmeellisyyksistä. Hän oli nauhoittanut 90-minuuttisen puheensa ääninauhalle, pani sen pyörimään ja lähti kahville. Tämä sopi oppilaille oikein hyvin, koska se tarjosi tilaisuuden nukkua edellisen yön aiheuttamaa krapulaa mukavan hiljaisen ja monotonisen äänen tuudittaessa päänsärkyisen ja säästä viis veisaavan yleisön unten maille. Joku vähän viisaampi älysi vielä sammuttaa valot ikkunattomasta luentosalista. Meteorologia oli sen kurssin mieliaiheita.

Sidekick tiedottaa

blogihenkilön parin päivän lepomatkasta Pariisiin ajatuksia kokoamaan, syömään ja tutustumaan taiteeseen (ja tekemään vähän töitäkin tietysti). Sidekick löytyy täältä. Tietokonekin ansaitsee välillä lepoa, vaikka onkin tunteeton (tosin se kiukuttelee usein, varsinkin kärsimättömälle käyttäjälle).

Robert Oppenheimer, Hiroshiman atomipommin isä,

Manhattan Projektin johtaja, tunkee ajatuksiin, vaikka blogihenkilö haluaisi antaa näppäimistöltään sormiensa hipaisuista suloisia ajatuksia Arvoisan Lukijan viikon huviksi, lastuja henkilön Aurinkolaivan tervalle tuoksuvista kyljistä.

Robert Oppenheimer siteerasi nimittäin kauan sitten intialaisesta hindutekstistä Vishnu-jumalan monikätisen muodon sanoja, Bhagavad Gita’asta, sanoessaan:
”Now, I am become death, a destroyer of worlds.”
”Nyt, minusta on tullut kuolema, maailmojen hävittäjä.”

Hiroshima oli dokudraaman aiheena sunnuntaina 7.8 BBC-yhdellä. Ohjelma kesti 90 intensiivistä minuuttia. Vielä elossa olevia haastateltiin, Enola Gay’n (historian kuuluisin lentokone) miehistöstä on vielä elossa muutama, mukaan lukien koneen päällikkö, Paul W. Tibbets, joka vanhuuttaan (?) vetisin silmin vakuutti (eniten ehkä itselleen), että pommin pudotus oli oikein. Tibbets’in keskimmäisestä nimestä, Warfield, voi ehkä sanoa, että nimi on enne. Blogihenkilö on sen verran pehmeäluonteinen, että kuvittelisi Tibbets’in omantunnon tuskien olevan sietämättömän suuria. Mutta mistäpä sen tietää, kun ei ole tarvinnut sellaista painolastia kanniskella, nykyisissäkin on aivan tarpeeksi. Tällainen ”fame” tai ”notoriety”, kummaksi sitä haluaa kutsuakaan (ja mitä sanat nyt ovatkaan suomeksi), on äärettömän vaikea saavutettavaksi, ehkä vaikeampi kuin lottovoitto.

Hiroshima on ihmisen historian toistaiseksi tuhoisin teko. Silmänräpäyksessä tuhottiin yli sadantuhannen ihmisen elämä. Mitään muuta yksittäistä tekoa ei voida verrata siihen – paitsi toista pommia Nagasakissa tänään 60 vuotta sitten. Merkittävää, ja jotenkin mieltä häiritsevää on ajatus siitä, että tähän saakka ainoa ydinasetta käyttänyt valtio on Yhdysvallat, moraalimme ylin vartija, ja sen kansa, yksi pitkässä rivissä Jumalan valittuja kansoja, jonkalainen pieni ja sitkeä Suomikin on ollut aika ajoin.

Hiroshiman elonjääneitä on vielä elossa, kaikkiaan noin 80,000. BBC:n ohjelmassa haastateltiin mm. lääkäriä, joka oli ollut pommiaamuna potilaskäynnillä Hiroshiman ulkopuolella, kuuden kilometrin päässä räjähdyksestä. Ja pankkivirkailijaa, Akiko Takakura’a, rauhallista, tasapainoisen ja henkevän näköistä naista, joka oli silloin ollut 19-vuotias tyttö. Hän oli ollut siivoamassa pankkisalia maanjäristyksenkestävässä pakkitalossa. Naisvirkailijoiden oli oltava töissä puoli tuntia aikaisemmin kuin miesten ehtiäkseen siivota ennen miesten tuloa paikalle.

”Tämä ei tulisi kysymykseenkään nykyisin”, hän vitsaili lempeästi katselijoille.

Atomipommi on varjostanut blogihenkilön elämää niin kauan kuin todellista muistia riittää. Kouluaikana näki pommista, painajaisunien lisäksi, elokuvia varmaan oppiakseen, mitä pitäisi tehdä, jos Vammalaan pudotettaisiin atomipommi. Aikuisempana näki työn puolesta vielä lisää ohjeita ja elokuvia, joissa jo näkyi joitakin uhrejakin. Monet suomalaiset varusmiesikäpolvet ovat myös oppineet kaivamaan ydinpomminkestävän poteron, jossa ei olisi tarvinnut oleskella kuin ehkä kuukauden päivät kun olisi jo voinut tulla ylös ja aloittaa maansa innokas puolustaminen ydinasehyökkääjää vastaan.

Parhaiten blogihenkilön mieleen on kuitenkin jäänyt kehotus mennä pois ikkunan edestä ja piiloutua pöydän alle, molemmat järkevältä ja mukavalta kuulostavia ohjeita; henkilö olisikin liian laiska poteron kaivamiseen.

Hiroshimassa 140,000 tavallista japanilaista ihmistä ei ehtinyt pöydän alle ennen kuin heidät höyrytettiin olemattomiksi, poltettiin tunnistamattomiksi, räjäytettiin lihattomiksi, ihottomiksi tai raajattomiks,i tai klohmittiin muuten vain kuoliaiksi tai vaivaisiksi. Monet onnekseen menettivät ensimmäiseksi päänsä. Yli puolet uhreista kuoli kitumalla vasta viikkojen ja kuukausien jälkeen silloin tuntemattomaan säteilysairauteen. Jonkun silmänräpäyksessä höyrystyneen japanilaisen jälkeensä jättämä varjo on pidetty muistomerkkinä rappusille, jossa hänen ruumiinsa ja sielunsa istuivat ennen häviämistään.

Hiroshimaan johtavalla tiellä oli paljon hyvin tunnettuja henkilöitä. Oli kaksi Yhdysvaltain presidenttiä, Franklin D. Roosevelt pyörätuolissaan ja pyöreänpehmeä Harry S. Truman, tavallisen ihmisen puolustaja. Ja monia maailmankuuluja tiedemiehiä Robert Oppenheimerin lisäksi, kuten Albert Einstein, jonka Rooseveltille lähettämän kirjeen sanotaan aloittaneen atomipommin kiireisen kehittelyn, Edward Teller, myöhemmin vetypommin isä, Enrico Fermi ja Richard Feynman.

Miksi pommi pudotettiin?

Amerikkalaiset uskovat, että se oli välttämätön sodan lopettamiseksi, vaikka amerikkalaiset kenraalit Dwight Eisenhower ja Douglas MacArthur ovat ilmeisesti sanoneet, että Japani oli jo hävinnyt sodan ja pommi oli näin tarpeeton. Japanilaiset puolestaan uskovat, että amerikkalaiset tarvitsivat molemmat pommit (Little Boy ja Fat Man, jotka olivat rakenteeltaan erilaisia), jotta niiden vaikutus olisi voitu testata oikeissa olosuhteissa.

Taviksena voi tietysti kysellä, mikä on tiedemiesten vastuu tällaisessa projektissa. Se on kuitenkin turhaa höpinää. Vastaus on tietysti, että heidän vastuunsa on varmistaa projektin läpimeno suunnitellussa ajassa ja suunnitellulla budjetilla. Tieteen tekeminen ei ole tietyistä miehistä tai naisista kiinni, tilalle löytyy aina joku muu, jos yksi tai toinen sattuisi kieltäytymään. Ja joka tapauksessa päätökset tiedemiesten puolesta tehdään poliitikkojen toimesta tai sotilaiden, joilla useimmiten ei ole selvää kuvaa siitä, mitä milloinkin päättävät. Tarjoavat kuitenkin leveän selän, jonka taakse suurikin tiedemies voi piiloutua.

Atomipommin aika alkoi jo heinäkuun 16 1945 Alamogordossa Uuden Meksikon erämaassa, kun Amerikka räjäytti ensimmäisen koeatomipomminsa. Tämän räjäytyksen aikaan amerikkalaisilla tiedemiehillä, mukaan lukien Oppenheimer, oli jopa epäilyksiä, että pommi saattaisi sytyttää ketjureaktiona maapallon ilmakehän tuleen. Projektin matemaatikot olivat kuitenkin laskeneet, että tämä ei todennäköisesti olisi mahdollista.

Samanlaiset epäilykset jäytivät myöhemmän vetypommin räjäyttäjiä. Ja viime aikoina ovat tiedemiehet kyselleet, voisiko hiukkaskiihdyttimissä saada vahingossa aikaiseksi tilan, josta kehittyisi hallitsematon musta aukko. Fyysikot ovat kiirehtineet kieltämän tämänkin mahdollisuuden, jotta uusiin hiukkaskiihdyttimiin tarvittavat suunnattomat rahamäärät eivät vaarantuisi. Blogihenkilöä näyttää aina vaivaavan kysymys siitä, onko olemassa mitään testiä, jota tiedemiehet eivät olisi valmiit tekemään tieteen nimissä riippumatta hankkeen vaarallisuudesta tai moraalisista ongelmista.

Hiroshimassa kuoli välittömästi (lähteistä riippuen) noin 75,000 ihmistä ja yhteensä Nagasakin pommituksen kanssa yli 200,000 muutaman räjähdyksiä seuraavan kuukauden aikana. Tätä voi verrata Tokion pommituksiin tavanomaisilla palopommeilla, joissa kuoli ehkä 100,000 ihmistä yhden pommitusyön (9.3.1945) aikana ja Dresdenin pommituksiin (myös palopommeilla), joissa menehtyi tiedonlähteistä riippuen jopa 135,000 ihmistä yhdessä yössä (13.2.1945). Dresdenin pommitusten takana oli englantilainen ilmamarsalkka ja psykopaatti Arthur ”Bomber” Harris. Niissä pommituksista säilyi kirjallisuuden ystävien onneksi hengissä Teurastamo 5:n kirjoittaja, sotavanki Kurt Vonnegut.

Ihmiskunta pysyi ensimmäisen atomipuolivuosisatansa ajan hengissä doktriinilla, jonka nimi on sattuvasti MAD (mutually assured destruction). Sekä Amerikkaa että silloista Neuvostoliittoa voitiin pitää sivistyneinä maina, joiden voitiin luottaa noudattavan MAD:n tanssikuvioita, vaikka joskus oltiinkin lähellä yhteistä tuhoa.

Nyt elämme uutta aikaa. Maailmassa on jo ainakin kuusi ydinasevaltiota ja lisää on tulossa. Kulttuurien eroista ja keskinäisestä epäluottamuksesta johtuen ei MAD:iin enää voi luottaa. Amerikka onkin alkanut rakentaa puolustusjärjestelmää ohjushyökkäyksen varalle. Tosin atomipommi voidaan toimittaa helposti perille muutenkin kuin ohjuksilla niin kuin James Bond-elokuvat ovat meille opettaneet.

Mitä tästä kaikesta opimme? Tuskin mitään.

Alla vielä pieni pätkä presidentti Harry S. Trumanin päiväkirjasta (tosin blogihenkilö ei pysty vahvistamaan, että teksti on aitoa Trumania):

"We have discovered the most terrible bomb in the history of the world.... This weapon is to be used against Japan between now and August 10th. I have told the Sec. of War, Mr. Stimson, to use it so that military objectives and soldiers and sailors are the target and not women and children. Even if the Japs are savages, ruthless, merciless and fanatic, we as the leader of the world for the common welfare cannot drop that terrible bomb on the old capital or the new. He and I are in accord. The target will be a purely military one" Harry S. Truman, Diary, July 25, 1945

Virtuaaliolemus, totuus ja paskanpuhuminen

Askarruttavat alinomaa blogimaailmassa asuvia. Illuusia, tuo Illusian siivekäs pikkuserkku, sinisilmäinen ja vaaleatukkainen, eteerinen hahmo, on realisoitunut otsaa ja silmiä lukuun ottamatta ruumiittomana virtuaalimaailmaan varta vasten muodostetuista bittijonoista ehkä sadoille näyttölaitteille ympäri maailmaa. Sen lisäksi hän on aloittanut keskustelun blogien luokituksesta ja niiden merkityksestä omalla hienolla blogillaan. Tämäkin osoittaa, että eksistentialismi on jokaisella vain pienen virtuaaliraapaisun syvyydessä kyberihon alla. Se on ihmiselle olennaisempaa kuin uskonnollisuus, joka tietysti onkin vain eksistentialismin nurkkaanajautunut alalaji.

Blogihenkilö kuvittelee, että ihminen on luonut virtuaalisesti niin kauan kuin Ihmisiä on ollut olemassa. Arvoisa Lukija tuntee sanat kotiliesi, alttari, ikoni, taideteos ja monia niiden ”fyysisiä” vastineita aistihavaintojen maailmassa. Henkilön mielestä ihmisen perimmäiseen olemukseen kuuluu abstrakti mutapaini, jonka tuloksena tulee uudelleen muotoiltu kasa abstraktia mutaa, jolle jokin yhteisen, idealistisen mielemme tuottama tuntematon, kosminen olio puhaltaa idolin hengen.

Hyvin vanhoilta ajoilta on omassa ajassamme vain vähän todisteita luomisvoimasta, kuten joitakin hätkähdyttäviä seinämaalauksia ja Willendorfin Venus. Ne olivat oman aikansa omakustantajien ja bloggaajien esi-isien tekeleitä. He teeskentelivät olevansa olemassa oman kuolevan ruumiinsa ulkopuolella ja julkaisivat, jotakin, jota meidän aikamme ymmärtää taiteeksi.

Arvoisaa Lukijaa pyydetään hetken ajattelemaan kaikkien tuntemiensa ihmisten puhelinvastaajien viestejä. Kuinka moni niistä on täsmälleen julkaisijansa ”näköinen”. Niiden luoja näyttelee miniroolin, jonka haluaa julkistaa maailmalle: hienostunutta, hiljaista, mölyävää, täsmällistä. Tämä voi olla tietoista tai tiedostamatonta. Ja tästä päästäänkin blogien totuudellisuuteen.

Nimittäin Illuusia vaatii, että hänen lukemansa blogit olisivat totuudellisia ja että paskaa puhuttaisiin vain satunnaisesti. Tämä on tietysti hieman hymyilyttävä vaatimus virtuaalihenkilöltä, jonka nimi on Illuusia, mutta tehdään se huomio jollakin toisella kerralla ja tarkastellaan sen sijaan ”totuutta”.

Kysymme: ”Mikä on totuus?”

Ja kas, huomaamme, että emme ole ensimmäisiä, jotka esittävät kysymyksen. Itse asiassa se on vähän suurehko kysymys lyhyen lastun vastattavaksi. Siitähän on julkaistu laajoja tieteellisiä tutkimuksia, joita muita teorioita julkaisseet tutkijan tutkijakollegat ovat sitten väittäneet harhaanjohtaviksi, ala-arvoisiksi ja täysin mitättömiksi ja esittäneet oman teoriansa ainoana totuutena.

Blogihenkilö näyttää ajattelevan, että totuus on suhteellinen käsitys, ja että ideoiden maailmassa, jossa ihminen elää tietoisena oliona, ei absoluuttista totuutta ole olemassakaan. Virtuaalinen totuus on tietysti virtuaalista, joka taas tarkoittaa blogihenkilölle ”jotakin, joka ei ole sinällään fyysisessä maailmassa olemassa, mutta on olemassa ideoiden maailmassa ja saadaan sieltä tietokoneohjelmiston avulla näennäisesti olemassa olevaksi ja tarkastelun kohteeksi”. Reaalimaailma pystyy vain vaivoin tai ei ollenkaan jäljittelemään virtuaalisen olioita. Näin ollen epämääräinen kivikasa on ”alttari”, omituisen muotoinen puupala on ”taideteos”, kivistä tehty ympyrä on ”kotiliesi”, värillinen kuva ilman perspektiiviä on ”ikoni”.

Itse asiassa kaikki kirjallisuus, taide, tiede, ajattelu yleensä on virtuaalista. Kaikki, mikä merkitsee meille jotakin Ihmisinä, on virtuaalista. Fyysinen maailma on kahle.

Useimmat blogistanian olioista muistuttavat muiden medioiden olioita, runo näyttää paperirunolta, novelli näyttää paperinovellilta, lastu paperilastulta. Jotkut virtuaalioliot, kuten Karri Kokko ja Leevi Lehto, ovat kokeilleet (suomalaisina tiennäyttäjinä) virtuaalimaailman käyttöä ”perinteisestä” sisällöstä, esitystavasta tai luomisprosessista poikkeavalla tavalla, toistaiseksi ilman suurta menestystä.

Leevi Lehto on myös haastatellut amerikkalaista runoilijaa, Charles Bernsteinia epätavallisen tulevaisuudesta, tekstissä sanotaan Bernsteinin sanoneen mm. näin:
"Minäkin olen sitä mieltä, että runoudella on oikeus olla olemassa itsesään. Se ei tarvitse hyvien ja oikeiden päämäärien kainalosauvoja."

Haastattelussa omaan napaansa tuijottaja haastattelee toista samanlaista, siksi sillä on merkitystä blogikirjoittamiselle. Ja blogihenkilö ajattelee, että tämä runoudelle vaadittu oikeus voidaan vaatia koskemaan blogejakin. Se, ovatko ne totta vai valhetta, on yhdentekevää. Niiden oikeus olemassaoloon on siinä, että ne ovat olemassa.

Virtuaaliystävä Illuusia näyttää ajattelevan että blogeilla pitäisi olla ominaisuus, jota hän kutsuu ”totuusarvoksi”, niille ominaisen ”käyttöarvon” lisäksi. Itse asiassa hän näyttää sanovan, että blogilla ei ole (hänelle) käyttöarvoa ilman näennäistä totuusarvoa. Esimerkkinä Illuusia mainitsee, että jatkuvaa huumeiden käyttöä käsittelevä blogi, jossa virtuaalimaailman luoja näyttää ajattelevan koherentisti, on jotenkin totuusarvoton blogina.

Blogihenkilölle tämä näyttää väärältä tavalta lähestyä blogeja. Näyttäisi mieluummin siltä, että blogeilla on käyttöarvoa, joka määräytyy blogin lukijan transienttien tavoitteiden perusteella. Ja tähän liittyy oleellisesti kyky, tarve ja todennäköisyys puhua myös paskaa.

Totuus on liian vaikeasti määritettävä voidakseen olla hyödyllisenä tavoitteena. Lukijan transientit, jotenkin epikurolaiset tavoitteet viittaavat nautinnonhaluun, epävarmuuteen ja postmoderniin maailmaan yleensä. Helsingin Sanomien kaltaista pysyvää olemassaoloa mielipidemammuttina ei blogille oikein voi ajatella. Voi olla, että tietokoneisiin perustuva virtuaalinen todellisuus onkin mahdollista vain nykyisessä, postmodernissa minä-maailmassa. Kirjoittajat luovat virtuaalista minuutta lukijoille, jotka ovat myös virtuaalisia. Vai tunteeko joku Sun äitiäs.

Varjagien aarre

jäi ilman kirjoittajan nimeä tuossa edellisessä lastussa. Se on itseasiassa Juuse Tammisen kirjoittama ja on saanut Topelius-palkinnon vuonna 1955.

Kirjan olisi pitänyt ainakin blogihenkilölle tulla varoituksella: Älä kokeile kotona. Siinä nimittäin yritettiin saada varjagien aarretta merenpohjasta "kasvattamalla" jäätä talven aikana alaspäin. Ei ole tietoa kokeiliko kirjailija tätä itse ennen tarinansa julkaisua, mutta henkilö tietysti kokeili, kodin lähellä olevassa matalassa lammessa. Siitä ei onneksi tullut muuta vahinkoa kuin kastuneet huopikkaat, tukeva annos tukkapöllyä ja kiukkuinen käsky pysyä pois alkutalven jäiltä. Kaikista oli varmaan enemmän hyötyä kuin haittaa.

Juuse Tamminen on kirjoittanut muutakin, jota on tullut lapsena luettua. Ainakin Ensimmäinen Marathon, Salamiin voittajat ja Rapolan kuninkaan vangit.

Anteeksipyyntö Juuse Tammiselle, jonka blogihenkilö sanoi hävinneen jopa internetiltä ja sen lisäksi kirjoitti kirjan nimenkin väärin.

Lastenkirja muokkaa

Lukijansa ajatusmaailmaa peruuttamattomasti ja vaikuttaa vielä vuosikymmenien perästä. Aikuinen lukija suodattaa lukemaansa omaa elämänkokemustaan, kontekstiaan, vasten. Näin hänellä on sielu kuin kondomin sisällä, tämä estää pahimpien virusten tarttumisen, vaikka ei olisikaan täydellinen suoja. Ja niin kuin kondomikin, sielun suoja repeilee silloin tällöin ja luettu teksti sivaltaa sielua syvältä ja synnyttää uusia ajatuksia. Tällaisia sivaltajia ovat Sadan vuoden yksinäisyys, Saatana saapuu Moskovaan, Sinuhe ja Decamerone, ja tietysti monet muut, kuten Garabombo, näkymätön mies.

Lapsilla toimivaa suodatinta ei vielä ole, siksi lastenkirjailija on vaikutusvaltaisempi kuin mikään muu kirjailija, vaikka onkin usein vähiten arvostettu. Blogihenkilö alkoi ajatella oman neitseellisen arvomaailmansa muokkautumista lukiessaan, että englantilaisten lasten sielunnurkkien täytteeksi luvataan ilmaisia kirjoja, varsinkin kaikille vauvaikäisille. Ison-Britannian kevääntuore opetusministeri Ruth Kelly, kolmekymppinen nainen, jonka ääni on jostakin 1. ja 2. basson välimailta, julkisti uuden kirjaohjelmansa hiljakkoin.

Ministeri Kelly sanoo asiasta näin (The Sunday Times 24.7.2005):

“A love of reading is having a resurgence but we can’t wait until the Harry Potter phase to get parents and their children to share the passion.”
Blogihenkilön vapaasti suomentamana: ”Lukemisen rakkaus on tulossa takaisin, mutta me emme voi odottaa Harry Potter-vaihetta saadaksemme vanhemmat ja lapset jakamaan (lukemisen) intohimon.”

Tämä muistutti blogihenkilöä omasta kaukaisesta lapsuudestaan ja kirjoista, jotka muokkasivat henkilön maailmankatsomuksen perusteita. On ensiksi tunnustettava olleensa kirjojen suurkuluttaja ja tätä on jatkunut niin kauan kuin muistia riittää. Koko kirjojen repertuaari on iloisena sekamelskana henkilön päässä, mutta yritetään saada kiinni joistakin langanpäistä, joita vetelemällä ehkä vanhojen lukuhetkien hurmoksesta saa, valikoivasti, jotakin mieleensä.

Kuten kai useimpien suomalaisten lasten myös blogihenkilön ensimmäinen kosketus kirjallisuuteen oli körötysleikeissä. Lastenlorut ovat tietysti omaa, suurelta osin suullista kirjallista perintöämme, joka on nopeasti häviämässä yhteisestä muististamme. Henkilö on hämäränä muistikuvana jossakin aivojen sumuissa pienenä pilttinä poukkimassa jollakin luisella polvella ja korvissa kuuluu ”köööröö kööröö kiirkkoon, paapin muorin…”. Paljon ei tolkkua noista muistoista saa, vaikka joitakin muitakin pätkiä vastaavanlaisia joikuja on mielessä vielä jollakin tiedostamattomalla ja täysin myyttisellä tasolla, josta on voinut nyhtää muutamia muistinrippeitä joinakin harvoina vähän parempina päivinään.

Mutta tässä lastussa pitäisi puhua blogihenkilöä muokanneista lastenkirjoista.

Hanhiemon satuaarre ja Hanhiemon iloinen lipas on mainittava aluksi, vaikka eivät olleetkaan ensimmäisiä luettuja tai omistettuja kirjoja, mutta pysyivät mukana vuosikausia ja ovatpahan säilyneet muistissa hyvin näihin päiviin saakka. Erityisesti on mieleen jäänyt runo naisparasta, jolla oli 100 lasta, muistin mukaan: ”Kenkätalossa asui eukko, jolla oli sata lasta ja elämä puuhakasta. Illan tullen hän lapsensa niisti, piiskasi, pesi ja siisti. Ja laittoi nukkumaan´, kunkin vuorollaan.”

Vaikka Hanhiemon kokoelmat ovat alkujaan englanninkielisiä, suomentaja, Kirsi Kunnas, oli onnistunut soveltamaan sadut hyvin suomalaiseen makuun, vaikka 50-luvun alun suomalaiseen todellisuuteen jotkut saduista eivät niin hyvin sopineetkaan. Mutta aika ja yhteiskunta muuttuvat ja nykyinen Suomi muistuttaa yhä enemmän anglosaksista yhteiskuntaa niin, että kirjat taitavat lämmittää vielä paremmin tämän päivän suomalaislapsia. Feodor Rojankovskin kuvitus tekee kirjoista kutakuinkin täydellisiä.

Helmi Krohnin Hipsuvarvas ja Nököhammas ja Gösta Knutssonin Pekka töpöhännän seikkailuja ovat kulttuurisesti tietysti läheisempiä, vaikka tuskin siinä vaiheessa tuli kulttuuria niin hirveästi ajateltua. Nämä kirjat olivat ilmeisesti ensimmäisiä todellisen lukuintohimon kohteita. Niin kuin Hölmöläissadut ja Suomen kansan eläinsadut, tosin ei ole aivan selkeää kuvaa siitä, minkälaisesta kirjasta niitä tuli ensimmäiseksi luettua. Sama koskee satuja, jotka olivat Rudolf Koivun kuvittamia. Kaikki nämä kirjat ovat jo vuosikymmeniä sitten lähteneet kiertoon uusille lukijasukupolville

Jo hyvin nuorena blogihenkilö matkasi myös hanhen selässä pitkin Ruotsia, jota ei vielä tiennyt edes olevan olemassa, vaikka saikin siellä lennellä ja seikkailla Selma Lagerlöfin Peukaloisen retkillä villihanhien seurassa Juhani Ahon suomentamana. Blogihenkilö ei tietysti koskaan kuvitellut olevansa laiska ja ilkeä kuin alkuperäinen Nils, päinvastoin, uskoi olevansa yhtä reipas ja rohkea kuin Nils seikkailujensa keskellä. Pari vuotta sitten henkilö osti malmöläisestä pikkuliikkeestä parin puukenkiä, johon kenkien veistelijän tytär oli maalannut hanhen ja Nilsin kuvat, ja niillä on nyt hyvä kopistella terassilla kastelemassa kukkia, muualle niitä ei raski jalkaansa pistää.

Sadut olivat tietysti tärkeintä luettavaa muistin alkupuolella. Ruma ankanpoikanen on itkettänyt henkilöä monet kerrat sekä surusta että ilosta. Myöhemmässä elämässä se on usein tullut mieleen, varsinkin silloin, kun henkilö on tuntenut olevansa väärinymmärretty joutsen hanhien… taikka siis ankkojen valepuvussa. Tämä on tapahtunut hämmästyttävän usein vielä vanhemmillakin päivillä.

Mieleen muuten palautuva satuluettelo on varmasti useimmille tuttu: Aisopoksen ja venäläiset eläinsadut, H.C. Andersenin Tulitikkutyttö, Pieni merenneito, viimeaikoina täällä virtuaalimaailmassa vellonut lastensaantirieha muistutti mieleen sadun Peukalo-Liisasta, ja Villijoutsenet on mielessä tarinana hyvästä ja pahasta ja monet muut.

Blogihenkilöä kiehtoivat ja pelottivat Grimmin veljesten ylöskirjoittamat sadut, muistumat jostakin saksalaiselta keskiajalta, jolloin eurooppalainen rationalismi syntyi kaaoksesta ja kulminoitui myöhemmin hyötyajattelun jumalalliseen siunaamiseen protestanttisessa uskossa ja saksalais-englantilais-alankomaalaisessa (riisto)kapitalismissa. Grimmien sadut sopivat tähän kehitykseen erinomaisesti. Samoilta ajoilta ovat peräisin useimmat eurooppalaiset hallitsijasuvutkin, nehän on usein aloitettu etsimällä saksalaista prinssiä kuninkaaksi, ja niitähän riittää vielä tänäkin päivänä. Ruhtinaskunnat, jotka näitä prinssejä suolsivat, ovat peräisin keskiajan sekasorrosta niin kuin siis Grimmin veljesten satujen prinssitkin, jotka aina saivat prinsessan ja puoli valtakuntaa ja näin ruhtinaskuntien lukumäärä sen kuin kasvoi.

Andersenin Tulitikkutyttö on sopiva vastaväite Grimmien kapitalismille. Siinä missä Andersen oli surullinen ja haikea, Grimmit olivat julmia ja raakoja. Jörö-Jukan tarina muistuu blogihenkilölle mieleen aina, kun tukka on päässyt kasvamaan muutaman millin liian pitkäksi tai kynsissä on millikin ylimääräistä. Ja kynsiä leikatessa on mielessä kuva Jörö-Jukan katkaistuista, vertatihkuvista sormista satukirjan sivuilla. Piparkakut meinaavat takertua kurkkuun Hannua ja Kerttua muistaessa. Ja tietysti jokainen (vanha) nainen on satujen noita-akka. Mutta onhan Grimmeillä Tuhkimokin, jokaisen alistetun ihmisen oma toiveiden tarina, ja Prinsessa Ruusunen, joka malliksi vaipui uneen, säilyäkseen puhtaana neitsyenä unelmiensa prinssille.

Blogihenkilö luki myös (nykyiseen aikaan yliuskonnollisia) satusetä Topeliuksen satuja, varsinkin kokoelmasta Lukemisia lapsille. Näistä Koivu ja tähti on henkilön sumusilmäisessä kansalaismuistissa päällimmäisenä, mutta onhan niitä muitakin. Kuten satu Siitä kesästä, joka ei koskaan tullut, josta henkilö muistaa kovat itkuntyrähdykset aina kun hamppulintu lauloi Rafaelin haudalla. Mielessä on myös Sampo Lappalainen. Ja henkilön ensimmäinen koskaan lukema näytelmä oli tietysti Rinaldo Rinaldini eli Rosvoliitto, kolmenäytöksinen seikkailu. Ja olihan Topeliuksenkin nimissä Prinsessa Ruusunen, joka oli tietysti se sama Grimmin veljesten satu suomenruotsiksi sovellettuna.

”Kaksi voimaa voi siirtää vuoria: satu ja usko.”

Ensimmäinen blogihenkilön ikioma kirja oli Unto Kunnaksen Orjatyttö Israelin maalta, jossa on omistuskirjoituksena (henkilön isän käsialalla):” (Hanhensulalle) tuntemattomalta tädiltä junassa jouluna 1951”, ja päivämäärä 23.12.1951 (juna oli matkalla Suolahdesta Jämijärvelle mummulaan). Kirja on jostakin syystä, ja pahasti käytössä kuluneena, vieläkin tallella henkilön kovia kokeneessa kirjastossa.

Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu-kirjat auttoivat ehkä ensimmäisinä ymmärtämään, että maailma oli muutakin kuin suloinen Suomenii maa, että oli muita maita, että oli muitakin ihmisiä ”kaukana täältä”, eikä vain satuolentoja, ja että kaukana täältä tarkoitti jotakin paikkaa, johon voi itse asiassa matkustaa, varsinkin, jos oli merimies niin kuin Pepin isä.

R.L. Stevensonin Aarresaari, Daniel Defoe’n Robinson Crusoe, Rudyard Kiplingin Meren urhoja ja varsinkin Johan Fabriciuksen Kapteeni Bontekoen laivapojat varmistivat elämänikäisen kaipuun kaukomaille. Tai itse asiassa johonkin muualle, mihin tahansa muualle kuin siihen paikkaan, missä milloinkin sattui asumaan. Sama haikea kaiverrus asuu sielussa vieläkin. Ja Huckleberry Finnin tarina kertoi kuinka sinne kaukomaille parhaiten pääsisi. Blogihenkilö rakensikin kirjan ensimmäistä lukemista seuraavana kesänä useita lauttoja, joilla tosin useimmiten pääsi vain muutaman metrin päähän Keiteleen rannasta, onnekseen henkilö osasi jo uida melko hyvin, mutta periaate, eli lähteminen, tuli näin ymmärretyksi.

Blogihenkilön luontokuva vahvistui sellaisista kirjoista kuin Jalmari Saulin Ketunlukon oravapojat, Usko Moilasen Kalliotunturin kotkanpesä, Erkki Levannon Erämetsien lumoissa, Jorma Kaukon Kiveliön seikkailijat, Kaarlo Hännisen Suomen samoilijat, Jack Londonin Lumikenttien tytär ja Erämaan laki ja Kiplingin Intian viidakoista.

Topeliukselta blogihenkilö sai vieläkin jatkuvan historian nälän luettuaan Välskärin kertomukset. Ja nälkää ruokittiin myös sellaisilla kirjoilla kuin Kolme muskettisoturia, Varjaagien aarre (jonka tekijä on hävinnyt mielestä ja näköjään internetistäkin) ja J.K. Kulomaan Nuori heimopäällikkö.

Oiva Paloheimon Tirlittan antoi lukemiselle uutta suuntaa ja pian löytyivät Anni Swanin kirjat mm. Ollin oppivuodet, Iris rukka ja Tottisalmen perillinen, sitten Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu-kirjat, Aapelin Koko kaupungin Vinski, Antoine de Saint-Exupéry’n Pikku Prinssi ja monen monet tyttökirjat kuten Alcott’in Pikku naisia, josta taas muistaa parhaiten itketyt empatian kyyneleet.

Eikä niitä kaikkia kirjoja pirullakaan muista. Kesäisin blogihenkilö asui usein teltassa ja valonlahteenä oli pahalle haiseva öljylamppu keikkumassa harjan alla narussa. Onneksi ei teltta hulmahtanut samanlaiseen liekkiin kuin sielu, joka ei saanut kirjoista tarpeekseen vaikka olisi kuinka lukenut. Äiti arveli joskus, että liiasta lukemisesta menisivät silmät pilalle, mutta itsekin kovana lukijana ei raskinut mukulaansa kieltääkään. Siitä henkilö sai typerään päähänsä toivoa laseja, jotka sitten saikin, lukulasit, kun oli täyttänyt 48 vuotta.

Sitten yhtenä kesänä blogihenkilö luki vahingossa Nikolai Gogolin Kuolleet sielut, ja henkilön kirjallinen lapsuus päättyi siihen, ikääkin oli tullut jo 11 – 12 vuotta. Seuraavaksi otettiin äidin hyllystä Kuu ja kupariraha, isän hyllystä Sinuhe egyptiläinen, ja henkilö on vielä samalla, päättymättömällä, mystisellä tiellä, johon tulee uutta pituutta, uutta kiveystä joka vuosi enemmän kuin yksi ihminen ehtii tietoonsa saada lukemisesta puhumattakaan.

Kissa, leppoisa, hyväntahtoinen kotieläin ja suloinen karvapallo

vai tappajapeto, on askarruttanut Iltalehteä, kalastaja Linkolaa ja virtuaaliystävä Saaraa, joka blogissaan muistuttaa aivan oikein, että kissoja ei saisi jättää mökille. Saaran mielestä tällä ei tosin ole mitään tekemistä sen kanssa, että kissa on hirmuinen tappaja, joka irrallaan ollessaan tappaa kymmeniä, joka satoja pikkunisäkkäitä ja lintuja viikoittain pelkästä elämän ja tappamisen ilosta. Tietysti hänellä, niin kuin kaikilla muilla – jopa Linkolalla – saa olla oma mielipide mistä tahansa – vääräkin ja jopa kissoista. On kuitenkin sanottava, että Saaran kissamielipide on kissaihmisille tyypillisen puolusteleva tai vähintäänkin sinisilmäinen.

Blogihenkilöstä on aina ollut lievästi huvittavaa, että Suomessa koiran täytyy olla luonnonsuojelun nimissä kiinni maaseudulla, mutta kissa saa olla vapaana. Tietysti koira on laumaeläin, joka puolustaa reviiriään kiivaasti ja on näin laskettava ihmiselle hyödylliseksi eläimeksi, mutta voi olla uhkana ohikulkeville ja kiinnipitäminen on perusteltavissa tältä kannalta. Ei ole kuitenkaan perusteltavissa, että koiria pidetään vankina lyhyessä lieassa jossakin aurinkoisen pihan kulmassa ja kissa saa juoksennella vapaana. Liekaaminen on vangitsemista ja kidutusta, eikä lemmikkieläimen pitoa. Juoksunaru on lievästi parempi vaihtoehto, vaikka ei sekään hääppöistä ole. Ja kissa on näistä kahdesta joka tapauksessa ylivoimaisesti parempi metsästäjä ja suurempi tappaja. Lisäksi kissa tappaa tappamisen vuoksi, eikä vain syödäkseen. Kotikissat saavat tietysti syötävää tarpeeksi muutenkin.

Kissat eivät tuo kaikkia saaliitaan nähtäväksi, miten kissanystävät, Saara mukaan lukien, edes voisivat todistaa tätä väitettä, eiväthän kissanpitäjät ole niitä saaliita nähneet. Eikä kissa tuo niitä muutamaakaan saalistaan näytille vaan leikkiäkseen kuolevalla eläimellä harjoitusmielessä. Näytille tuomisajatus liittyy siihen, että lemmikkieläimille omistaja yrittää projisoida inhimillisiä ominaisuuksia, joita niillä ei ole. Kissa ei muuten myöskään jää puuhun ilman apua, vaikka usein kissanomistajat esittävät tällaisia väitteitä ja jopa vaivaavat pelastusviranomaisia kattinsa pelastamiseksi puusta. Sellaisesta julkisen palvelun väärinkäytöstä pitäisi mätkäistä tuntuva sakko.

Mitä Linkolaan tulee, niin eihän hänen kanssaan tarvitse olla samaa mieltä. Kuitenkin, jos ajattelisi, että ihmisen täytyisi "säästää" maapallo (mikä on ihmiseltä mielipiteenä lähinnä huvittavaa hybristä), niin Linkolan ehdotus siitä, että ihmisiä saisi jäädä eloon vain korkeintaan muutama miljoona 6500 miljoonan sijasta, on ainoa järkevä ja puolusteltavissa oleva. Jokainen, joka sanoo ajattelevansa maapallon tulevaisuutta eikä ole Linkolan kanssa tässä samaa mieltä, on tekopyhä paskanpuhuja.

Kissoista blogihenkilö tuntuu ajattelevan, että kissaihmiset voivat hyvin pitää kissansa, kunhan tietävät - ja myöntävät, mitä lemmikkinsä todellisuudessa tekee (tosin ei silläkään niin hirveän suurta väliä ole). Tutkittu totuus kuitenkin on, että samassa pihapiirissä ei voi olla samanaikaisesti laululinturunsautta ja edes yhtä kissaa.

Se ei mahdu henkilön kaaliin, että joku voi pitää kissaa koiraa parempana perheenjäsenenä, mutta se on jo ihan toinen juttu:))

P.S. Piti vielä sanoa, että blogihenkilö pitää kissoista kovasti ja koirista myös. Ja sehän muistetaan, että Saarakin on koiraihmisiä.

Ihmisen uusien rajojen ylittäminen, uteliaisuus ja avaruussukula Discovery’n lento

Ovat toistensa kanssa läheisessä tekemisessä. Ja tarkemmin ajatellen asiassa ei ole paljoa ihmeteltävää. Ei ole myöskään sattumaa, että maailmalaajuiset televisiouutisten levittäjät ovat mukana kameroineen jokaisessa suuressa onnettomuudessa, missä se sitten tapahtuukin.

Irakin sota oli hyvä esimerkki tästä. Kamerat oli suunnattu siten, että kaikki Bagdadin alueet saatiin katettua, joten sodan alkaessa ensimmäisetkään risteilyohjusten räjähdykset eivät menneet suorassa lähetyksessä kansainvälisiltä katsojilta hukkaan. Reportterit olivat miehittäneet hyvissä ajoin kaikki katot niin, että Irakin ilmatorjunnalle ei tahtonut löytyä kunnon ampumispaikkoja ja paljon ohjuksia ja lentokoneita pääsikin aivan maalialueille saakka pommeineen ohi puolustajien huonosti toimivan ilma-aseen. Televisiokuvaa sen sijaan välitettiin suorana ja kirkkaana kaikilla maailman pääkielillä, arabia mukaan lukien.

Tässä ei ole mitään ihmeteltävää. Sodan aluksi ainoa televisioita koskeva ihmettelyn aihe oli, että mukana oli arabialaisia yrittäjiä, kuten Al Arabiya ja Al Jazeera, jotkut toimivat jopa paremmin kuin CNN tai muut länsimaiset suurverkot ja olivat saaneet parhaat eturivin paikat sotanäyttämöllä, siksihän sitä kutsutaan suomeksi. ”Theatre of war”, sodan teatteri, englanninkielellä.

Uutisverkkojen tehokkuus ei tietysti ole sattumaa. Yleisö nimittäin kääntää kanavaa heti, kun huomaa, että oma kanava, vaikka olisi oltu ystäviä kuinka pitkän aikaa tahansa, ei näytäkään sitä, mikä on muilla kanavilla nähtävissä suorana lähetyksenä.

”Koko maailma” näki myös suorassa lähetyksessä New Yorkin WTC:n rakennusten sortumisen ja valtavien pölypilvien leviämisen pitkin New Yorkin katukuiluja, joita blogihenkilökin oli joskus muinaisuudessa ollut ihailemassa juuri WTC:n tornien katolta.

Kaikki onnettomuudet uhreineen näyttävät tietysti lähes samanlaisilta kuin katastrofielokuvat, ajassa elävälle ihmiselle mikään ei varsinaisesti ole uuttaa. Paitsi ehkä todellisten, onnettomuuksissa kuolleiden ihmisten nimet ja heidän omaistensa hätä ja vetoomukset, jotka ovat myös makaaberin suoran lähetyksen arvoisia.

Ja syynä on ihmisen pohjaton uteliaisuus.

Tässä ei ole mitään sairasta tai väärää, kaikki ihmiset ovat luonnostaan uteliaita. Jotkut eivät ehkä voi katsoa silmiään sirittelemättä kaiken maailman kauheuksia, vaikka nämä olisivat tositapahtumia, elokuvista puhumattakaan. Mutta silti olemme uteliaita ja katsomme mitä milloinkin tapahtuu. Blogihenkilö tunnustaa omalta osaltaan olevansa uutisaddikti. Juoruilu on laumaeläimen ominaisuus, lauman tilasta on saatava tietoja, että pystyisi ennakoimaan omia toimenpiteitään, arvioimaan omaa asemaansa.

Tämä tuli mieleen, kun katseli suurten uutisverkostojen näyttämiä suoria kuvia avaruussukkula Discovery’n lähdöstä Cape Canaveral’ista, kun viimeisetkin viat oli näennäisesti saatu korjatuiksi. Erityisen uteliaisuuden kohteena on lisäksi se, että sukkulaa komentaa nainen, Eileen Collins. Tällä NASA ehkä haluaa sanoa, että sukkula on nyt niin turvallinen kuin mahdollista. Columbian onnettomuus on tietysti vielä tuoreessa muistissa.

Tätä kirjoitettaessa sukkulan kohtalosta ei ole varmuutta. Kaikki olemme nähneet polttoainetankin eristeiden irtoavan jostakin sukkulan peräosasta ilmeisesti rikkomatta sukkulan lämmöneristystiilejä. Yksi näistä tosin putosi lähdön aikana, mutta paikasta, jossa on moninkertainen lämmöneristys, joten suojauksen pitäisi olla riittävä laskeutumista varten.

NASA on määrännyt sukkulat uuteen lentokieltoon, ehkä pysyvään, vaikka mikään ei siis näytä välittömästi uhkaavan tämän lennon turvallisuutta. Polttoainetankin eristeiden ongelmaan NASA on nyt käyttänyt satoja miljoonia dollareita, eikä sitä ole saatu korjatuksi.

Muistamme kaikki, että Columbia-sukkulan uhkaavasta tuhosta ei ollut kerrottu miehistölle eikä meille katsojille. Sukkulan tuhoutuminen nähtiin tietysti suorassa lähetyksessä. Tällä kerralla miehistö on tietoinen tilanteesta, niin kuin me uteliaat katsojatkin.

“Any damage will not escape our detection," sanoi sukkulaohjelman varapäällikkö Wayne Hale Johnsonin avaruuskeskuksesta, Houston’issa, Texasissa CNN’n tietojen mukaan. Väite on tietysti loogisesti mieletön.

Shuttle-ohjelman johdolla on nimittäin käsissään klassinen negatiivisen todistamisen ongelma. Negatiivista väittämäähän ei voi todistaa oikeaksi. Esimerkiksi väittämää ”Jumalaa ei ole olemassa” on vaikea todistaa oikeaksi koska on niin paljon paikkoja, mistä täytyisi katsoa. Vääräksi se voitaisiin osoittaa löytämällä ainakin yksi jumala, joka on olemassa (mitä ei siis vielä tätä kirjoitettaessa ole todistettu).

Samoin on tämän rikkoutumisongelman kanssa. Pienen, kohtalokkaan hiushalkeaman löytyminen todistaisi positiivisen. Jos mitään ei löydy, mitään ei ole todistettu ja jännitys meille katsojille säilyy loppuun saakka. Elokuun 7. päivänä on taas oltava aikaa suorien televisiokuvien katseluun. Blogihenkilölläkin.

Challenger-sukkulan tuhouduttua presidentti Ronald Reagan, the Great Communicator, sanoi puheessaan: “We will never forget them this morning as they prepared for their journey and waved goodbye and slipped the surly bonds of earth to touch the face of God.” (Emme unohda heitä koskaan valmistautumassa matkaansa varten ja heiluttamassa hyvästejään ja irtautumassa maan turvallisista siteistä hipaistakseen Jumalan kasvoja).

Siinä ehkä on kiteytettynä perimmäinen syy NASA’n teknisiin ongelmiin. Ihmiskunta on iskemässä itseään painavammassa sarjassa, jossa aikaisemmin ovat leikkineet vain jumalat.

Amerikkalaisella ylpeydellä NASA:n suoran lähetyksen selostaja George Diller sanoi: ”Liftoff of space shuttle Discovery, beginning America's new journey to the moon, Mars and beyond.” (”…aloittaen Amerikan uuden matkan kuuhun, Marsiin ja kauemmaksi”). Ylpeitä sanoja. Aika näyttää mihin voimamme ja halumme riittävät.

Muuten, jos lentoliikenteessä olisi yhtä huono turvallisuustilanne kuin sukkuloiden lennoilla, matkustajalentokoneille tapahtuisi noin 560 onnettomuutta – yhdessä päivässä! Nämä eivät tietysti ole yhteismitallisia asioita.

Columbian onnettomuuden jälkeen presidentti George W. Bush sanoi mm: ”…Our journey into space will go on…”. Tapahtuu tälle lennolle mitä tahansa, jossakin muodossa tämä on totta myös tulevaisuudessa.

Olipa kerran Englannissa Pyhän Maarian kirkon pastori G.P. Taylor, omakustantaja,

josta Illuusia ei puhunut blogillaan, vaikka muuten mainitsi omakustannustoiminnan ja Espoon metsässä asuva Prospero, aforismikirjailija Lassi Kämäri, tuohtui Illuusian epäilyistä, että omakustannustoiminta ei olisi oikein järkevää. Prospero uskoi lisäksi, että Illuusia ei ainakaan ymmärrä sitä erityisen hyvin.

Blogihenkilö on myös aina suhtautunut omakustannustouhuun negatiivisesti. Pääsyynä tähän on se, että henkilö on perusluonteeltaan laiska ja saamaton. Jos kirjan saisikin jotenkin kasaan ilman jonkun toisen henkilön kannustusta, henkilön luonteella varustettu saamaton nahjus, jonka markkinointitaidot ovat samaa luokkaa kuin viimeisillään olevalla emakolla (huom. emakot saattavat loukkaantua tästä vertauksesta, mutta läteissä asuvillahan ei ole sananvaltaa), joten kirjan julkaiseminen ja markkinointi jäisivät lujan uskon ja optimistisen luonteen varassa odottamiseen keinutuolissa ja lähellä puhelinta.

Yleisesti kai voi sanoa, että kirjailijaksi tarvitaan taitoja, joita ei ole opittu kauppakorkeassa tai edes Tampereen hallintoekonomikurssilla, jos sellaista ajanhukkaa nyt siellä vielä harrastetaan, vaikka poikkeuksia tietysti löytyy. Ja poikkeuksia löytyy myös markkinointimenestyksessä.

Henkilöllä on vähän tietoja eräästä ulkomaalaisesta omakustantajasta, jonka nimi on G.P. Taylor.

Graham Taylor oli englantilainen pappi, joka ei pitänyt Harri Potter-kirjoista. Tämä laukaisee blogihenkilössä sarjan sympaattisia tunteita, joiden pääasiallinen syy on puhdas ja väärentämätön kateus Pottereiden luojaa, J.K. Rowling’ia kohtaan. Henkilöstä on nimittäin täysin väärin, että kirjailija on hauskannäköinen, nuori ja taitava menestyskirjailija. Henkilön itsensä piti tietysti olla juuri tuohon kuvaukseen sopiva.

Mutta tästä Taylor’sta pitäisi nyt puhua. Hän oli alussa periaatteessa mukava ja köyhä pappi, jolla oli hyvä maku kirjallisuuden suhteen. Sitten hän päätti kirjoittaa kirjan ja kustantaa sen itse. Esikoiskirjan nimi on Shadowmancer. Taylor joutui pistämään omia rahojaan likoon kaikkiaan 3000 punnan edestä, ja myi moottoripyöränsä saadakseen rahat kokoon. Kirja painettiin Suomessa WS Bookwell-nimisessä kirjapainossa.

”We did a good deal”, Taylor sanoo haastattelussaan Writers’ Forum-lehdessä syyskuussa 2003.

Sitten hän istuutui pappilansa keinutuoliin, ja mahdollisesti rukoili hieman, ja oletti, että hänen hyvät suhteensa tiettyihin ylimaallisiin tahoihin pitäisivät huolen kirjan myynnistä.

Ja niin pitivätkin. Kuultuaan esikoiskirjasta englantilainen Faber ja Faber-kustantamo tarjosi Taylor’lle kolmen kirjan diiliä isoa puntatukkoa vastaan ja Amerikkalainen kustantaja Penguin Putnam tarjosi puolestaan 500,000 dollarin suuruista etumaksua kirjan julkaisemiseksi USA:ssa, jonka pappi parka paremman älyn puutteessa hyväksyi.

Blogihenkilön pitää lopettaa tämä tarina tähän, nimittäin henkilön pieneen mieleen ei samanaikaisesti mahdu useita kadehtimisen kohteita. Ja koska siellä on jo, kuten Arvoisa Lukija ehkä muistaakin, J.K. Rowling’in lisäksi, kadehdittavana eräs kauniskutrinen, viehättävä ja paljonmatkusteleva, suomalainen kirjailija (joka tätä kirjoitettaessa puistattavasti haluaa yhteyttä turkulaisiin), niin kadehtimiseen ei valitettavasti ole Taylor’n osalta mahdollisuutta. Mutta vapaaehtoiset kadehtijat voivat löytää kohteensa kirjailijan omalta saitilta.

Että tällaista omakustannustoiminnasta. Niin, että oikeastaan, sen pituinen se.

Kilometripaaluja

on tapana laskea, kun matka edistyy. Tämä on sadasensimmäinen (101.) Dionysoksen kevään lastu.

Lastut ovat olleet keskimäärin parin sivun mittaisia (puolentoista rivinvälillä), joten sivuja on siten tullut parin sadan verran, joka olisikin jo ohuehkon romaanin mittainen nippu konekirjoitusliuskoja. Sellainen tekele edellyttäisi suunnitelmaa: tarinaa, juonta, henkilöitä, logiikkaa, kronologiaa, jotka tietysti puuttuvat tällaisista lyhyistä heitoista, ja kai ennekaikkea pitkäjänteisyyttä, hikeä, kyyneleitä ja ajatuksia, jotka varmistaisivat, että kustantajallekin olisi jotakin voinut toimittaa puolen vuoden työstä.

Sanoja on tullut käytettyä kaikkiaan 50,000:n verran, monet sellaisia, joita ei tiennyt edes osaavansa, mutta jostakin ovat pullahtaneet ajatuksiin ja näppäinten kautta bloggerin muistiin.

Dionysoksen kevät sai käyntilaskimen toukokuun ensimmäisestä alkaen ja tänään kello 08.30 kolumbus.fi:n serveriltä kävi blogin 6000. vierailija, jota tämä blogihenkilö kiittää nöyrästi ja ujo mutta hunajainen hymy huulilla, niin kuin tietysti kaikkia muitakin Arvoisia Lukijoita; mukaan lukien 6001. kävijää, joka vieraili klo. 08.41 net.au:n serveriltä.

Samana aikana on laskurin mukaan aukaistu kaikkiaan 13,652 sivua, ja ehkä aika monta on luettukin. Keskimäärin aukaistuja sivuja on 2.4 kutakin käyntikertaa kohti.

Tammikuun lopulla aloittaessaan ei bloginpitäjällä ollut oikein kunnollista aavistusta siitä, mitä tällaisessa päiväkirjanomaisessa blogissa voisi kirjoitella, päiväkirjanomaisuus tosin hävisi jo ensimmäisillä kirjoituskerroilla. Anita Konkan blogia, Kirjailijan päiväkirja, oli jo tullut seurailtua jonkin aikaa tämän "tuttuuden", blogin mielenkiintoisuuden ja asian opiskelun vuoksi.

Ajatuksena oli kirjoittaa lähinnä kirjallisuudesta, luetuista kirjoista, valmistuvista teksteistä (sic) ja vähän ilmailusta. Lastujen aiheet ovat kosketelleet monenlaisia muitakin asioita; jopa henkilön vain hyvin vähän rakastama euro-politiikka ja -poliitikot ovat olleet joidenkin kiukunpurkausten kohteina.

Puolivuotta sitten oli ajatuksena päivittää blogia 3-4 kertaa viikossa ja jatkaa niin kauan kuin riittävää intoa piisaa ja katsoa missä mennään noin puolen vuoden kuluttua.

Silloin alussa ei osannut oikein ennakoida sitä, kuinka paljon aikaa näiden lastujen tekoon todellisuudessa menee. Mutta vielä enemmän tarvitaan aikaa kaikkien kiinnostavien blogien päivittäiseen lukemiseen, sopivien linkkien ja uusien blogien etsintään ja muiden kirjoitusten kommentoimiseen. Tämän "lisätyön" määrä tuli blogihenkilölle yllätyksenä, mutta sekin vaatimus on lähes päivittäin pystytty täyttämään, ja näin lastunikkari on kyennyt pysymään ajan tasalla Blogistanian muoti-ilmiöistä, Blogisanomat on tietysti ollut oivana apuna, vaikka onkin laiskotellut liikaa viime aikoina käyttäen muka kuumuutta ja kesälomaa tekosyynä.

Toistaiseksi voimat ja into ovat tähän riittäneet, eikä ole muutakaan syytä, jonka vuoksi pitäisi kirjoittamista lopettaa. Harrastus jatkuu.

Ja lopuksi vielä uudestaan: kiitos kaikille Arvoisille Lukijoille, ja kiitos kiinnostavista kiistakirjoituksista omilla blogeilla ja kommenteissa. Seuraavalle puolivuotiskaudelle yritetään löytää kiinnostavia aiheita. Sediksen bloginpitäjän huoneentaulu (tai jotakin sellaista) on tullut luettua, joten blogihenkilö lupaa lisäksi, että asioista tullaan sanomaan painava sana, joka usein saattaa olla myös totta, blogihenkilön lähes ehdoton mielipide, tai ainakin luotettavalta taholta kuultu huhu ja näiden puutteessa jopa itse keksitty uutinen tai ehkä vakuuttava uni, jonkalaisia blogihenkilön pitääkin tästä nyt lähteä katselemaan, että herää heti aamulla uutta lastua suunnittelemaan.

Lapsista ja niiden tekemisestä

Puhutaan näköjään muuallakin kuin vällyjen alla, puolesta (tosi hienosti, vaikka Sediksellä onkin jäänyt pahasti hihna päälle ja sosiaalitieteilijöiden tavoin puhuu pääasiassa asian sivusta, mutta sehän on sosiologian olemus) ja vastaan. On yllättävää, että lapsia tekemättömät vaativat hyökkäävillä puheillaan lapsellisia perustelemaan lastensa elossapitämistä. Sitäpaitsi, jos joku ei pidä sängyssä iloittelusta, niin voihan lapsen tehdä niinkin, ettei nauti siitä ja vaikka silmät kiinni, niin kuin kai useimmat lapset tehdäänkin.

Tälle blogihenkilölle lapsenteko ei ole oikeus vaan armolahja, jonka on antanut esi-isien ketju. Ja henkilölle elämä on aina kuolemaa, tai oleminen olemattomuutta parempi vaihtoehto.

Tietoisesti lapsettomat ovat valinneet omien ajatustensa mukaan olemattomuuden oman aikansa jälkeen. Se on heidän valintansa ja heidän oikeutensa valita. Eikä siihen tulisi kenenkään lapsellisen puuttua. Jos tarpeeksi moni tekee tämän vapaan valinnan, laji haviää olemasta. Ihminen näyttää olevan ainoa tietoinen olio maailmassa. Koska olemassaolo on tietoisuudesta kiinni, ihmisen mukana häviää koko olemassaolo.

Blogihenkilölle tulee tästä mieleen myös itsemurha, koska ”ihminen” ei ole vain se vaivainen, hetken leijuva tomuhiukkanen, johon joku on vahingossa puhaltanut elävän hengen. Vaan jatkumo, joka alkaa jostakin, me kutsumme alkua Aatamiksi ja Eevaksi, ja jatkuu niin kauan kuin eliöketju, josta ihminen pitää paikkaansa omaksi ajakseen, on olemassa.

Yksilöiden, äitien ja isien, ketju on blogihenkilölle päätähuimaava ajatus. Jokaisen esi-vanhemman kokemukset, tunteet ja ajatukset ovat mukana, ja muodostavat tämän nimenomaisen henkilön. Kukaan muu kuin juuri tämä ei voisi kirjoittaa juuri tässä paikassa ja tällä hetkellä tätä sanaa ”tätäskä”. Älä Arvoisa Lukija kysy merkitystä, henkilö ei tiedä sitä itsekaan, se vain tulla tupsahti tyhjyydestä ehkäpä maailmankaikkeuden pimeän aineen ja näkyvämmän alkukuran avulla henkilön ajatusmaailmaan – ja siinä se nyt on.

Jokainen omassa ajassaan lapsettomuus-ratkaisuaan tekevä yksilö tekee ratkaisunsa kaikkien esi-isiensä ja kaikkien potentiaalisten jälkeläistensä osalta. Ja jos ratkaisu on olemassaoloa vastaan, sitä voidaan kutsua itsekkyydeksi.

Blogihenkilöllä on ollut suunnaton onni syntyä vanhemmaksi ja myös isovanhemmaksi kahdelle pojalle. Oman lapsensa jäljistä maailmassa on suunnattoman ylpeä, henkilön tapauksessa pojan, koska ei ole tyttäriä siunaantunut, vaikka yrittämisestä ei ole syytä henkilöä syyttää. Oman pojan ajatusten lukeminen mm. näillä ja muillakin palstoilla ja hänen muiden luovien ajatustensa tuotteiden näkeminen ja kuuleminen on suuri onni tai jopa jonkinlainen hurmos. Tietysti hän on itsepäinen inttäjä – tullut toiseen vanhempaansa siinä suhteessa – mutta hän elää ja ajattelee ja luo ja puhuu paskaa pöhnässä ollessaan, jopa ylpeän vanhempansa kanssa. Ja hänen edessään on jatkona jo kaksi poikaa, ja jos onni on tämän eliön puolella, heidän edessään muita poikia ja tyttäriä.

Saara sanoi tuolla omassa blogissaan suutuspäisään, että ” Lasten tekeminen ei ole pelkästään lasten tekemistä. Se on ihmisten tekemistä. Lapsi on IHMINEN.” Vaikka Saara onkin kiukkuinen ämmä, niin kirjoittaa se osaa ja joskus sen ajatusten kanssa on oltava samaa mieltä. Niin kuin nyt tuossakin.

Anita Konkka näytti sanovan blogissaan lastenlastensa kuvan alla näin: ” Lapsenlapset: Alisa, Jyry ja Jeremi vilpolassani eli parvekkeella viime lauantaina. Alisan sylissä on kissa Noora, työtoverini tai pikemminkin työnjohtaja, koska se valvoo tietokoneen vieressä mitä minä teen. Alisalla on yhtä isot etuhampaat kuin mnulla.” Ja ihan onkin Konkan etuhampaat Alisalla. Ja kissaketjun päästä on Konkalle siunaantunut vielä hyvä ystäväkin, tämä Noora.

Akbar Ganji'n (اکبر گنجی)

nimi ja kuva (joka on "lainattu" täältä) tässä lastussa on osoitus siitä, että blogihenkilö on tekopyhä. Mutta toisaalta puolustukseksi voi sanoa, että henkilö ei ole ainoa tämän luokan edustaja, mikä ei ole kovin vankka puolustus.

Arvoisa Lukija, joka tietysti ei ole tekopyhä eikä näinollen tiedä miltä henkilöstä tuntuu juuri nyt, tietää kyllä, että näissä lastuissa ei aikaisemmin ole mainittu Ganji’a, joka on vankilassa mielipiteidensä vuoksi maassa, jossa vain yksi totuus on hyväksytty. Hän on iranilainen kirjailija ja toimittaja, joka on ollut vangittuna huhtikuusta 2000 lähtien. Hän aloitti syömälakon 19 toukokuuta 2005 ja joutui kuntonsa vuoksi sairaalaan eilen.

Teheranin yleinen syyttäjä, Said Mortazavi, joka varmisti Ganjin pitkän vankilatuomion, on sanonut Ganjin vaimolle: ”Mitä sitten jos Ganji kuolee? Vankiloissa kuolee tusinoittain ihmisiä joka päivä, hän on vain yksi näistä.”

Tämä on totta ja reaalipolitiikkaa, jossa me suomalaiset olemme tietysti mestareita. Eihän yhden ihmisen henki olekaan toisen henkeä tärkeämpi. Muuten onko Suomen Kirjailijaliitolla ja Journalistiliitolla ääniä tässä asiassa, tai missään muussakaan asiassa, jolla on merkitystä? Suomen PEN puhuu vangituista kirjailijoista näin, vaikka näyttääkin veppisaittinsa mukaan uinuvan jossakin menneisyydessä.

Ai niin unohdin, tämä juttuhan ei tapahdukaan Al Ghraib’in vankilassa tai Guantanamo Bayssa. Iranin vastaisiin mielenosoituksiin ei ole saatu ketään sitten shaahin päivien jolloin jokainen, joka oli Suomessa jotakin, oli tietysti innokkaasti barrikadeilla. Ja hei, katsos kummaa, Uutispäivä demari onkin hiljan ajanut juuri shaahi-mielenosoitus-asialla (eikös demarin päätoimittajan kuva olekin tämän sivun yläreunassa, ainakin on kovasti samaa näköä). Ja muistetaan tietysti, että ulkoministerimme, ajatolla Tuomioja, oli lujasti mukana niissä riehumisissa silloin 35 vuotta sitten, ja demarin mukaan kyseli kiihtyneenä jälkeenpäin Arvo Salolta, että kenen joukoissa tämä mahtoi seisoa (lehtimiesten joukoissa piilossa siinä mielenosoituksessa). Ja myönnettäköön, että olihan siellä paljon muitakin.

Suomalaisten sananvapausaktivistien ongelmana tässä asiassa on tietysti se, että Iran on USA:n evil axis-listalla. Ja kaikkea amerikkalaista täytyy tietysti vastustaa. Bush on jopa hiljan antanut Ganjia tukevan lausunnon,

YK:n tyhjänpäiväinen pääsihteeri Koffi Annan, sanoi, että hän ei tiedä asiasta tarpeeksi, eikä näin voi ottaa kantaa. Eipä Annanilta muuta tietysti voisi odottaakaan. Hänhän on tunnettu paremmin silmiensä sulkemisesta ja ensimmäisenä YK:n päällikkönä, jonka asema on heikko korruptiosyytteiden vuoksi.

Vapauttakaa Ganji-liikkeellä on myös oma blogi.

Etiikkaa ja kasvien syöntiä

On vaikea ajatella viisaampienkin, mutta blogihenkilö on oman itsensä kannalta näistä asioista erityisen kiinnostunut. Henkilö on nimittäin kasvissyöjä. Eikä mikään terveyden vuoksi pakkosyömätön – vaikka terveellisille sivuvaikutuksille alttiiksi kasvissyöjä tietysti väkisin joutuu – vaan eettinen lihastakieltäytyjä, joka vanhassa agraariyhteiskunnassa olisi ehkä laitettu kieltäytymisensä vuoksi linnaan muiden omantunnonherkkien kanssa.

Blogihenkilön kasvissyönti on samanlaista kuin muukin moraaliin perustuva käyttäytyminen henkilön elämässä, eli sen äärialueilla tapahtuu jatkuvaa lipsumista, jonka kohdalla moraalin silmä sulkeutuu tarvittaessa juuri sopivan pituiseksi ajaksi. Tätä tapahtuu erityisesti savulohen, suolattujen silakoiden, ruotsalaisperäisten sillien, kraavin siian ja simpukoiden ollessa tarjolla ruokapöydässä. Henkilö on huomannut, että himojaan vastaan näiden osalta on turha taistella. Muun lihansyönnin suhteen eettiset arvot pysyvät helposti rikkoutumatta.

Juhani Aho, ensimmäinen ammattikirjailijamme, kirjoitti myös lastuja niin kuin blogihenkilökin, ja lisäksi hän taisteli eettisten kysymysten äärellä jopa istuessaan Huopanankosken partaalla onkivapa kädessä. Mutta varsinkin sunnuntaipäiväsin jolloin hän ei pelkästä kunnioituksesta luontokappaleita kohtaan kalastanut ollenkaan.

Lastussaan Sunnuntai (kokoelmasta Lohilastuja ja kalakaskuja) Aho miettii onkimisen ja muun tappamisen estetiikkaa ja etiikkaa apunaan englantilaisen biologin, sosiaalidarwinistin, filosofin ja onkijan, Herbert Spencer’n, perhokalastusta käsittelevä kirja Kuinka on kalastettava. Ja pääkysymykseksi niin Aholle kuin Spencer’llekin nousee:

” Kuinka hän, joka ei voisi hiipiä hirven kimppuun ja sitä tappaa, voi ilman vastenmielisyyttä, jopa siitä huvitettunakin, ajanvietokseen ottaa ongella kalan?”

Blogihenkilö on viettänyt kaikki kesänsä maalla jommassakummassa mummulassa. Maatiloilla ei kasvissyöjiä juurikaan näe, ja henkilön muistaman mukaan ensimmäinen tuli tietoisuuteen vasta Vammalassa asuessa, lukiossa, ja oli joku sitkeänlaiha, pitkätukkainen ja erikoisella tavalla pukeutunut opettaja, josta oppilaiden keskuuteen levisi huhu, että olisi seurustellut yhden naimisissa olevan kasviopin opettajan kanssa, harrastanut joogaa ja lisäksi ollut kasvissyöjä. Mitään omakohtaista varmuutta näistä paheista ei opiskeluaikana tullut, vaikka henkilö muistaa usein ihastellen katselleensa jänteikkään naisen joustavaa käyntiä. Mutta hänestä ei kasvissyönti tarttunut.

Lapsuuden maalla tietysti eläimistä otettiin kaikki mahdollinen hyöty irti. Lampaita ei syöty ennen kuin olivat niin vanhoja, että muuta hyötyä ei niistä olisi enää ollut. Henkilölle jäikin lampaanlihasta sitkeä ja hiellemaistuva kuva, joka poistui vasta siinä vaiheessa, kun sai syödäkseen ulkomailla tapettua herkullista lammaspataa, josta muistellessa tulee aina vesi kielelle. Samoin kanojen muninta oli tärkeämpää kuin herkullisten kanaruokien teko.

Lehmistä blogihenkilölle jäi muutama ikävä muistikuva. Ensinnäkin henkilö joutui taluttamaan useita yhteen isompaan taloon astutettavaksi ja jotkut olivat äksyjä niin, että ei hennoilla voimilla aina meinannut jaksaa kuljetella halukastakaan lehmää sonnilaan, vaikka eivät ne ehkä tienneet minne oltiin menossa. Astumisen ajaksi blogihenkilö käskettiin vähän syrjemmälle, ettei olisi ollut toimitusta avustavien tiellä. Takaisin talutettaessa lehmillä yleensä pyöri silmät päässä koko matkan. Tosin henkilö ei oikein kehdannut niitä silmiin edes katsoa, ettei olisi tullut loukattua selvästi syvästi rakastunutta kantturaa. Mutta eihän tässä nyt seksistä pitänyt… Ikävin kuva jäi mieleen toisilleen kauhuissaan ammuvista lehmistä, kun jotakin niistä vedettiin väkisin teurastusauton lavalle. Yleensä niinä iltoina uni tuli vastan hyvin itkettyjen itkujen perästä.

Lisäksi henkilö sattui kerran osuuskaupan takapihalle, kun parhaan ystävän, Lassen, isä kumautti lehmältä tajun pois ennen kurkun aukaisua. Siitä tuli päänsärky, josta ei muistin mukaan selviytynyt ennen kuin muutaman päivän päästä, ja silloinkin täytyi isonmummon – mamman – antaa henkilölle lääkkeille haisevasta piirongistaan kamferitippoja sokeripalassa paranemisen edistämiseksi.

Taata teurasti itse siat ja lampaat. Sika yleensä kiljui vihlovasti tapettavaksi vietäessä kunnes kova isku kirveen hamaralla lopetti vinkumiset ja aloitti blogihenkilölle julmetun päänsäryn, johon liittyi vielä sahalaitaisia kuvioita näkökentässä. Työtä täytyi tietysti henkilönkin tehdä ja teurastushommissa veriämpärin hämmentäminen oli nuorille voimille sopivaa työtä. Sitä henkilö sitten syvissä ajatuksissaan teki yrittäen pitää vielä höyryävän veren hyytymättä, vaikka päänsärky yleensä lisääntyi eikä oksennuskaan ollut kovin kaukana.

Muistin mukaan nämä verenhämmennyshetket olivat ensimmäisiä, jolloin ajatuksiin tuli kysymyksiä elämästä ja kuolemasta ja myös siitä, että sian ja ihmisen veret näyttivät kovin samanlaisilta. Lisäksi tapetuilla sioilla oli ollut henkilön antama nimi, ja tämä yksityiskohta oli erityisen vaikea nieltäväksi, vaikka yritti kuinka pitää nimeä pois mielestään.

Aho sanoo Sunnuntai-lastussaan, että:

” Hänen itselleen (Aho puhuu tässä Spencer’stä) löytämänsä vastaus on, että tämänlaisen urheilun eetillinen luvallisuus tai luvattomuus on suhteellinen pyydystettävän riistan suuruuteen. Kuta suurempi saalistettava eläin on, sitä vastenmielisempää on sen tappaminen. Hirven kaataminen on Spencerin mielestä julminta urheilua, mitä ajatella voi. Ollen suuri eläin sen kuolonkamppailu johtaa tappajan mieleen liiaksi ne tuskat, joita hän itse tulisi tuntemaan, jos häntä tapettaisiin.”

Tässä blogihenkilö on täysin samaa mieltä, eikä oikein ymmärrä, miksi nykyisinkin täytyy kaupungissa merkonomina tai insinöörinä työskentelevän miehen – miehiähän nämä yleensä ovat – mennä metsään ja täräyttää norsunkaatoon sopivalla kiväärillä uljaasta metsänelävästä nirrin pois. Mutta kaikilla on tietysti oma makunsa elämän suhteen.

Aholle ja Spencerille on kalojen tappamisen perustelu tietysti tärkeää, ja se menee näin:

”Kun kala on paljoa pienempi ja paljoa vähemmän ihmisen kaltainen kuin hirvi, ei sitä pyydystäessään ja tappaessaan johdu tuntemaan sitä tunnonvaivojen tuottaman itsekidutuksen kipua, mikä aiheutuu hirven tappamisesta. Kun kala kooltaan ei ole meidän kaltaisemme ja kun sillä ei ole sen tunneherkkyyttä ilmaisevia ulkonaisia elimiä, me voimme omantuntomme häiritsemättä sitä onkia. Tämä tietää sitä, sanoo Spencer, että meidän etiikkamme tässä kohden pohjaltaan riippuu hermostostamme. Suuren nelijalkaisen eläimen ampuminen olisi oman tunteellisuutemme loukkaamista, joka usein uudistuessaan tekisi meidät koviksi ja tunteettomiksi ja lopulta siveellisesti rappeutuneiksi. Sentähden olemme siveellisiä tuntiessamme vastenmielisyyttä hirven tappamiseen. Saattaahan olla, että kalankin tappaminen tuottaa meille kipua, mutta tämä kipu ei ole voittamaton. Ja sentähden, kun se tekomme ei vahingoita luonnettamme, me emme siveellisesti turmellu, vaikka ongimmekin.”

Aho päätyy lastussaan sanomaan: ” Olen ennemmin siveellinen epäsikiö, joka en välitä paremmista, jalommista tunteistani, en siitä omantunnon pistoksesta, jonka saaliinriemun ohella tunnen joka kerta, kun veri pulppuaa suuren kalan kurkusta ja se kalpenee verikivellä, missä istun sen vieressä ja panen tyydytyksen tupakan ja nielaisen tunnon moitetta sammuttelevan sauhun.”

Ja vielä, että: ” Tämän kysymyksen ratkaisu minun kannaltani on siis loppujen lopuksi se, ettei sitä lainkaan saa ratkaistuksi etiikan avulla…” Ja paljon muuta, jotka venyttäisivät tätä lastua vielä tätäkin pitemmäksi.

Blogihenkilö luki tämän, niin kuin monet muutkin Ahon lastuista jo kouluvuosina, mutta lihansyönti jatkui nautinnollisesti aina siihen saakka, kun näki ensimmäiset kuvat siitä, kuinka teuraseläimiä todellisuudessa kuljetetaan ympäri Eurooppaa. Henkilö ei halua pitkästyttää Arvoisaa Lukijaa yksityiskohdilla, mutta siitä lähtien on lihansyönti ollut siinä määrin vastenmielistä, että nyt ei tulisi edes mieleenkään maistaa lihaa. Vaikka kieltämättä herkullisen, paahdetun porsaanlihan haistelusta mielessä heräävätkin vanhan lihansyöjän himot, jotka on kuitenkin helppo vaimentaa.

Muiden himojen osalta vastustus on aina paljon vaikeampaa ja monien kanssa ei henkilö viitsi edes yrittää vastarintaa, eikä omatuntokaan useimpien kohdalla viitsi mieltä pistellä.

Paasi, parsi ja Sheheradzade

Viikonvaihteen aikana blogissa vierailleiden joukossa oli virtuaalituttava Anwar (انوار ), joka ei ollut täällä ensimmäistä kertaa. Hänen fysiikkaa käsittelevästä, arabian kielisestä blogistaan löytyy paaden kuva, mikä näyttää rikkovan sekä fysiikan että uskon lakeja.

Toisaalta sehän tiedetään, että Arabiassa on aina ollut ihmeitä, ajatellaan vaikka lentäviä mattoja ja pystyyn jääviä köysiä, vai lienevätkö ne olleet enemmän persialaista ja intialaista perua. Tuhannen ja yhden yön sadut ovat ainakin sieltä idemmästä päin, vaikka Sheherazade kai kertoikin tarinoitaan Bagdadissa. Blogihenklön mielen nämä sadut sekoittivat jo hyvin pienenä ja laittoivat sinne hirmuisen halun matkustaa ja kokea itsekin satujen seikkailuja. Ei ole enää nykyajasta niitä satuja löytynyt, vaikka paljon ihmeellistä on henkilön onneksi sattunutkin silmiin.

Nykyisin lähes jokaista Lähi-idän kaupunkia kutsutaan 1001 yön kaupungiksi ainakin matkailumainoksissa. Ja kukapa sen varmuudella tietää vaikka olisivatkin.

Yksi islamilais-aktivistien (Arvoisa Lukija muistaa, että sanaa "terrroristi" ei siis saa käyttää) tavoitteista on juuri entisen kalifaatin suuruuden päivien toteuttaminen nykyajassa koko laajuudessaan. Siihenhän kuului jopa Espanja kokonaisuudessaan. Poitiers'n taistelun (700-luvulla) kerrottiin aikaisemmin estäneen arabi-kulttuurin leviämisen Eurooppaan, vaikka taistelun merkitystä on ranskalaisella tavalla suurenneltukin suhteettomiin mittoihin ja muiden tappeluilla on ollut suurempi vaikutus Euroopan säilymiseen kristittyjen käsissä. Tosin ennen Poitiers'n taistelua erään Abdulrahman'in arabijoukot olivat vallanneet Bordeaux'n ja jopa Orleans'in.

Blogihenkilön onneksi Bordeaux'in ja Cognac'in viini- ja konjakkiseudut vapautuivat alkoholivihamielisten arabijoukkojen alta, muuten monet nautinnot olisivat henkilöltä jääneet nauttimatta. Tosin Mette-bloggarin eräiden kommenttien mukaan muslimien rusinat ovat paratiisimaisen hyviä, erityisesti, jos niitä syö 72 rusinan erissä.

Myös Kaarle Suuri löi arabit Roncevaux'n taistelussa, jossa mm. Arioston Orlandona ikuistama ritari Roland (Raivoisa) otti ja kuoli. Näille yhteiskunta-aktivisteille demokratia on lähinnä takapuolen tuotteita ja länsimaista hapatusta, hirmuhallitus sen sijaan on unelmissa tavoitteena (siis tässä puhuttiin taas arabeista eikä ranskalaisista).

Muuten, tuhat ja yksi yötä on arabiaksi (beduiinimurteella) alf leila wa leila. Leila onkin suosittu naisen nimi arabimaailmassa, ja yö sopii naisen nimeksi tietysti erityisen hyvin vaikkapa suomenkielisenä. Panun, entisen feministisen älykkönössö-bloggarin mielestä vielä parempi nimi saattaisi olla keittiö.

Persialaisethan eivät ole arabeja. Parsin kieli (farsi arabiaksi) kuuluu indoeurooppalaiseen ryhmään ja on sukua mm. ruotsille, venäjälle, latinalle, kreikalle, sanskritille ja hindille. Parsi on ryhmän indo-iranilaisessa haarassa eli samassa kuin kurdin kieli. Indoeurooppalainen kieliryhmä on suurin ja vaikutusvaltaisin kaikista kieliryhmistä, vaikka kiinan, japanin ja korean kielten ryhmä onkin puhujien lukumäärän mukaan laskettuna ehkä hieman edellä.

Arabiankielihän kuuluu samaan seemiläiseen ryhmään hebrean kanssa. Ehkä se on yksi syy tappelun sitkeyteen Lähi-idässä, lähisukulaisten kanssahan yleensä syntyvät parhaimmat tappelut.

Tuosta Anwarin tarjoamasta kuvasta assosioitui aforismi, jota blogihenkilö on saattanut käyttää jo jossakin muusa yhteydessä, mutta laiskuuden riehuessa mielessä tulkoon tähän myös:

Fiktion ja faktan erottaa toisistaan vain uskon vahvuus.

Marseljeesin yltiöisänmaalliset sanat,

Jotka ranskalainen Claude Joseph Rouget de l'Isle sepitti ja sävelsi vuonna 1892 Strasbourgin ulkopuolella sotilasleirissä odottaessaan vihollisuuksien alkamista Itävallan keisarin armeijan kanssa, kaikuvat vielä blogihenkilön korvissa eilisen Ranskan kansallispäivän vieton jäljiltä. Alla on laulun kertosäe ranskaksi ja suomeksi Eino Leinon kääntämänä. Rouget de l’Isle kutsui lauluaan nimellä "Chant de guerre de l'armée du Rhin" (Reinin armeijan sotalaulu).

Aux armes, citoyens,
Formez vos bataillons,
Marchons, marchons !
Qu'un sang impur
Abreuve nos sillons

Aseihin ryhtykää!
Riveihin yhtykää!
Eespäin, eespäin!
Juoda nyt saa
sortajainsa verta maa.

Henkilö on myös laiskasti kahlannut läpi lukuisan joukon sanomalehtiä, internet-lehtiä ja Anita Konkan blogia (14.7. Vihan juurella), jossa tämä bloginpitäjien Grand Dame moittii meitä uudempia tulokkaita varovaisesti etiikan unohtamisesta ja ylistää Lassi Kämäriä tämän eettisesti oikeasta kannanotosta Lontoon pommiräjäykseen, jota ei siis saa kutsua terroriteoksi. AK lämäyttää yllättävästi pöytään myös hitler-kortin, jonka vepin keskustelusääntöjen mukaan pitäisi lopettaa juttelun siihen.

Kuitenkin kostoksi Konkalle ja vastavedoksi natsiesimerkeille blogihenkilö ei iskekään stalin-korttia pöytään vaan on sen sijaan ajatellut Sartrea, eksistentialismia ja sitä, mitä tarkoittaa olla vapaa ihminen. Tietysti on ymmärrettävä, että henkilö ajattelee eksistentialistien omaavan oikean käsityksen ihmisen vapaudesta ja tämä saattaa rajoittaa henkilön omaa vapautta. Toisaalta käsityksen omaksuminen on ajattelun ja vapaan valinnan tulos, niin kuin henkilö haluaa kaikista muistakin mielipiteistään aina ajatella ja tuoda julki suuriäänisesti.

Tässä asiassa blogihenkilö näyttää siis ajattelevan niin kuin Sartre, ja monet muutkin, että syvästi uskovainen ihminen ei oikein voi olla vapaa. Tätä sitovat tietysti Jumalansa ajatukset, jotka joku tavallista ihmistä viisaampi olio, ehkä oikea kirjailija, on kirjannut ylös jossakin historian hämärässä ja vakuuttanut kuulleensa sanat suoraan Jumalansa suusta. Tämän lastun kannalta tärkeitä kirjauksia ovat tehneet juutalaiset, ja näistä siinneet kristityt ja muslimit pyhissä kirjoituksissaan, Raamatussa ja Koraanissa. Kuitenkin myös se, että on uskovainen, on vapaa valinta.

Sartre puhuu esseessään ”Eksistenttalismikin on humanismia” (suomentaja Aarne T.K. Lahtinen) myös ihmisen vapaudesta ja sanoo kryptisesti mm: ...”Ihminen on, ei ainoastaan sellainen minä hän itseään pitää ollessaan olemassa, sitten kun olemassaoloa kohti syöksyvä laine saavuttaa rannan; ihminen on vain sitä mitä hän itsestään tekee. Tämä on eksistenttialismin ensimmäinen periaate....” Ja myöhemmin: ”...Kun sanomme, että ihminen on vastuussa itsestään, emme tarkoita sitä, että hän olisi vastuussa vain omasta rajallisesta yksilöstään, vaan kaikista ihmisistä...” Ja vielä: ”...vastuumme...koskee koko ihmiskuntaa.”

Viime päivien lukukokemuksesta blogihenkilölle on jäänyt sellainen kuva, että suuri osa kommentoijista asettaa meidän länsimaisesta kulttuuristamme osallisille kristityille, hinduille, sikheille jne. korkeampia eettisiä tavoitteita kuin muslimeille. Mielestäni tämä tavoite on ongelmallinen erityisesti siitä syystä, että se on periaatteellisen rasistinen. Siinähän sanotaan, että meidän länsimaisten tulee olla tietoisia eettisistä hyveistä, mutta samaa ei tule odottaa vihollisiksimme ryhtyneiltä, joita tässä Lontoon tapauksessa ovat siis edustanee neljä tai viisi englantilaissyntyistä muslimia, kaikki nuorehkoja miehiä, joilla on tai ei ole yhteyksiä Al Qaiidaan.

Nämä nuoret miehet (jotka Saaran mukaan eivät voi olla ”tavallisia”) olivat tietenkin syvästi uskovaisia ja täten Jumalansa orjia. Joku Arvoisista Lukijoista saattoi lukea henkilön lastun 8.7.2005, jossa mainittiin Abdulrahman, joka ymmärsi mitä hänen nimensä tarkoitti ja pyrki lastussa osoittamaan yksinkertaisten länsimaisen ja islamilaisen nykytodellisuuden eroa.

Koraanin Pöydän suurassa (5) jakeissa 33 - 37 annetaan muslimeille oikeus periaatteessa murhata toisinajattelijoita ja muitakin, jotka eivät usko Koraanin oikeellisuutta. Jumalanorja tietenkin noudattaa Koraanin kirjainta ja murhaa tilaisuuden tullen tällaisia väärin ajattelevia ihmisiä. Väärinajattelun määrittää mufti, joka voi julkistaa asiasta fatwa’n, jonka antamisoikeudesta ei ole selviä sääntöjä (ilmeisesti).

Kyseiset jakeet on kopioitu tähän alle täältä:

(”33. Ainoa palkka niille, jotka sotivat Jumalaa ja Hänen lähettilästään vastaan sekä levittävät turmiota maassa, on että heidät tapetaan tai ristiinnaulitaan, tai heidän kätensä ja jalkansa hakataan poikki eri puolilta, ristiin, tai heidät karkoitetaan maasta. Sellainen on heidän häväistyksensä tässä elämässä, ja tulevassa heille on kauhea kuritus,

34. lukuunottamatta niitä, jotka katuvat, ennenkuin te saatte heidät valtaansa. Sillä tietäkää, että Jumala on pitkämielinen, laupias.

35. Te, jotka uskotte! Pitäkää Jumala kunniassa ja etsikää Hänen läheisyyttään sekä ponnistelkaa Hänen retkellään, jotta olisitte onnellisia.

36. Mitä tulee uskottomiin, niin totisesti, vaikka heidän olisi kaikki, mitä maassa on, ja yhtä paljon lisää heidän lunastamisekseen ylösnousemuspäivänä, ei sitä heiltä vastaanotettaisi. He ovat tuskallisen rangaistuksen omat.

37. He pyrkivät pois tulesta, mutta eivät pääse. Heidän rangaistuksensa on pysyvä.”)

Tällaisen ajatteluketjun tuloksena päädytään helposti ajatukseen, että muslimit eivät olisi vastuussa omista teoistaan, koska Koraani, joka rajoittaa heidän vapauttaan, sallii tässä tapauksessa murhan. Blogihenkilö ei voi hyväksyä tätä ajatusta.

Henkilön mielestä jokainen yksilö valitsee vapaasti - jossakin elämänsä vaiheessa - haluaako olla ajatuksiltaan vapaa vai uskoa nöyrästi ja kyselemättä jonkun muun ajatuksia. Sama koskee jokaista yksilöä, myös muslimeja. Jokainen muu käsitys on rasistinen ja siksi ongelmallinen. Valinnallaan yksilö valitsee kaikkien puolesta, jotka joutuvat tämän valinnan kanssa jossakin tekemisiin.

Näin blogihenkilön mielestä näidenkään muslimien (kaikki Englannissa syntyneitä) teoille ei voi löytyä mitään ulkopuolista, hyväksyttävää perustelua ja he ovat ihmisen vapauden perusteella vastuussa siitä, että murhasivat muita ihmisiä. Se, että heille oli luvassa 72 neitsyttä palvelijoiksi Paratiisissa, ei ole kestävä perustelu, vaikka olisi kuinka houkutteleva.

Tämä ei sulje pois sitä, että islamilaisen maailman ongelmia ei voisi ymmärtää. Eikä myöskään anna vastapuolellekaan mitään oikeuksia esimerkiksi sotiin tai muiden terroritekojen tekemiseen. Nämä ovat tietenkin muiden vapaiden valintojen tuloksia, joista kärsii suuri joukko muita ihmisiä.

Edes Marseljeesin vertatihkuvat sanat eivät oikeuttaisi terroritekoihin, vaikka niitä ehkä on näinkin aikojen kuluessa käytetty.

Kuopio kevättalven kynsissä

Tuli Blogihenkilölle mieleen, kun on ollut kuulevinaan lastumaailmassa vellovaa aiheetonta valitusta kuumuudesta, jonka on ilmoitettu vallanneen Suomenniemen erityisesti Kymenlaakson suunnalla.

Viereinen kuva muistuttaa siitä, minkämoisia kauheuksia kevättalvi tekee Kallaveden rannoilla. Varsinkin aikaiseen maaliskuisena aamuna, kun pakkasta on parikymmentä astetta, henkilölläkin on poikkeuksellisesti selkää somasti lämmittävät ja muuhun asustukseen hyvin sointuvat välikalsarit jalassa ja korville laskettu koivistolainen päässä estämässä pakkasen tunkeutumisen herkkiin korviin. Ohihiihtäjien ylenmääräisen iloinen savonkielinen posmotus ei kuitenkaan tukahdu kokonaan reuhkan sisällä ja tunkeutuu viiltävänä henkilön aamunkohmeisiin aivoihin. Mutta jokaisessa Paratiisissahan on omat käärmeensä.

Margaret Atwood ja hyödyllinen keksintö

Olivat tänään ajatuksissa niin tiiviisti ja kauan, että blogihenkilö ei mitenkään ehtinyt kääntää ajatuksia tai edes tekstiä suomeksi ja näin tuli päivitettyä henkilön toista, englanninkielistä olomuotoa. Koska saattaa olla, että teksti olisi englanniksikin kiinnostava Arvoisalle Lukijalle, laitettakoon tähän osoitte sinne paralleelimaailmankaikkeuteen.

Rock chick? Who? Me?

Blogihenkilö on aina halunnut tietää, miltä tuntuu olla rock chick. Nyt ainakin tietää, kuka rock chick olisi, jos olisi. No huonomminkin olisi voinut olla, mutta ei ehkä paljon paremmin.


Which Rock Chick Are You?

Kiitos Minhille ja Ruu Morbidille testivihjeestä.

Hyveelliset ja paheelliset matkustusmuodot

Täytyy tietysti olla tarjolla hyvää palvelua vaativille matkustajille. Kaikki tuntevat Virgin-lentoyhtiön, jonka perustaja on englantilainen Richard Branson. Sen sijaan blogihenkilölle, vaikka alan henkilöitä onkin, on jäänyt täysin tuntemattomaksi kuvan toinen lentoyhtiö, mielenkiintoiselta ja tavallaan houkuttelevalta nimeltään Slut. Tosin koneen väritys viittaisi kovasti johonkin tutumpaan lento-operaattoriin, ehkäpä entinen belgialainen lentoyhtiö, Sabena, voisi tulla kysymykseen koska kone näyttäisi olevan Belgian lentokonerekisterissä (OO-tunnus). Nykyisenä digitaalivaloukuvauksen aikana ei näihin kuviin oikein voi luottaa, vaikka internet tietysti muuten on täysin luotettava tiedonlähde, niin kuin kaikki nämä blogitkin osoittavat.

Joka tapauksessa kaunis ja matkustajien parasta ajatteleva kuva. Muuten, matkustajien kanssa ei ole leikkimistä, ja ilmeisesti bussinkuljettajat ovat paljon lentokoneiden kuljettajia rikkaampia, ainakaan blogihenkilö ei ole kuullut lentokoneista tällaista tarinaa.

Ja tähän sopiikin vielä pikainen aforismi:

Tiedon ja todellisuuden välinen suhde on samanlainen kuin tarinan ja kirjaimien. Ja ajatteleva mieli on aina niiden välissä.

Kuopiolaisia UFOja

(Kuva Kuopiosta kirkkaana aamuna
13.7.2005 kello 0230)

Tullaan kuulemma käyttämään Kuopion kaupungin esittely DVD:llä ja blogihenkilö sanoo tähän, että aivan oikein. Kuopiolaiset ja UFOt ovat selvästi samalta planeetalta, Jos katsot esimerkiksi Velj’mies patsasta sillä silmällä, huomaat, että ei patsas ole tästä maailmasta.

Kuopio on muutenkin vilkas ja kansainvälinen kaupunki. Todistuksena tästä Arvoisa Lukija voi ihailla tätä vilkasta ja huolellisesti arkistoitua kuvasarjaa, toivottavasti katsoessa ei mene pää sekaisin huimaavan liikkeen vuoksi.

Niin että nyt kaikki joukolla Kuopioon kesälomaa viettämään, katselemaan UFOja ja harjoittelemaan savvoo. Olisihan kaikkien osattava englannin lisäksi ainaki yksi vieras kieli, ja savolaiset olisivat herkkiä opettamaan ja kertoisivat muidenkin asioiden oikean laidan siinä samalla.

Elokuvaa The Kingdom of Heaven katsellessa

Joitakin viikkoja sitten tuli ajateltua Euroopan, Vähän-Aasian ja Lähi-idän suhdetta historian aikana, suomalaisia Unionin komissaareja ja kysymystä siitä miksi maailmassa on pahaa (ja tietysti miksi on hyvää). Nämä ajatukset tulivat viime viikolla uudelleen blogihenkilön mieleen sattuneista syistä johtuen.

Vähästä-Aasiasta joukko indoeurooppalaisia maanviljelijöitä muutti joskus 7000 vuotta sitten Euroopan puolelle nykyisen Turkin alueelta ja toi mukanaan nyt vallitsevan kulttuurimmekin siemenet, ja näin ollen olemme tässä mielessä kaikki heidän jälkeläisiään (sen lisäksi, että olemme alkuperäisiä eurooppalais-suomalaisia pakanoita tietenkin). Vielä kauempana historiassa ovat kätkössä juutalais-kristillisen uskomme juuret, joista on yhteys syvemmälle menneisyyden hämärärään. Sieltä ajan sumujen seasta saattaisimme löytää jopa oman Ilmattaremme jossakin muodossa, jos osaisimme hakea.

Mutta elokuva, jota blogihenkilö kiinnostuneena katseli, toi mieleen myös nykyisen eurokomissaarimme Olli Rehnin, joka yrittää integroida Turkkia osaksi kristillistä mutta kiivaasti sekularisoituvaa Eurooppaa. Elokuvahan on kuvaavinaan aikaa juuri ennen kolmatta ristiretkeä, jolloin Ranska oli Filip II Augustin alaisuudessa vain pieni maanläntti Pariisin ympäristössä (ja olisi pitänyt pysyäkin sellaisena). Englannin kuninkaan Richard I:n (jälkipolvien romantikoille Leijonamieli) maa-alueita oli molemmin puolin Englannin kanaalia aina Aquitaniaan saakka. Saksan oloisessa maassa, Sacrum Romanum Imperium, teutaroi keisarina Henrik VI ja Suomessa Lalli oli juuri tappanut ensimmäisen maahamme alkuperäisillä ruotsinlaivoilla tunkeutuneen englantilaisen turistin nimeltään Henrik tai alun perin mahdollisesti, ja jos ylipäänsä oli koskaan olemassa, Henry.

Ristiretket olivat saaneet alkunsa sata vuotta ennen filmin kuvaamaa aikaa, kun Bysantin keisari Alexius I Comnenus oli pyytänyt apua paavilta, Urbanus II:lta, turkkilaisten karkottamiseksi Anatolian ylängöiltä (tämän päivän kurdien asuinsijoilta), johon nämä olivat vaeltaneet jostakin nykyisen Turkmenistanin alueelta tai ehkä aivan muualta. Urbanus II luuli tietysti muiden paavien tavoin omaavansa Jumalan viisauden sen lisäksi, että edusti Hänen mahtiaan maan päällä. Ja näin Urbanus päätti käyttää keisari Alexiuksen pyyntöä hyväkseen ja usutti uskovia ensimmäiselle ristiretkelle Pyhälle maalle, sen sijaan että olisi pyynnön mukaan karkottanut turkkilaiset Euroopan porteilta ”ikuisiksi ajoiksi”.

Nykyisen Euroopan pääkaupungin, Brysselin, keskustassa on pystytettynä ratsastajapatsas, joka kuvaa Godfroid du Bouillon’ia, Jerusalemin kuningaskunnan ensimmäistä kuningasta, joka joutui tehtäväänsä hävittyään korttipelin Pyhällä Maalla ensimmäisen ristiretken aikana.

Blogihenkilön katsomasta elokuvasta, The Kingdom of Heaven, ei tule ikiaikaista klassikkoa, vaikka siinä näytteleekin suomalainen voimamies, Jouko Ahola. Se on tarina Ibelin’in Balian’ista (Orlando Bloom), joka jättää sepän hommansa jossakin nykyisessä Pohjois-Ranskassa, joka siis oli silloin vielä osa Englantia, ja matkustaa (avo)isänsä Godfrey’n (Liam Neeson) kanssa Pyhälle Maalle palkkasoturiksi. Siellä Balian pelastaa Jerusalemia puolustavat kristittyjen joukot voittoisien, mutta hyväntahtoisten, muslimien joukkomurhalta luovuttamalla kaupungin ja ratsastamalla joukkoineen auringonlaskuun tai johonkin sinne päin joka tapauksessa. Siloposkinen ja jonkun poikabändin laulajaa muistuttava Orlando Bloom ei sovi osaansa laisinkaan. Elokuvan joukkotaistelukohtaukset ovat huiman todentuntuisesti tehtyjä väkivallalla mässäilyä. Tarina itsessään on historiallisesti täyttä puppua ja asenteiltaan poliittisesti korrekti niin kuin tietysti nykyaikaan hyvin sopiikin.

Omassa ajassamme Urbanus II:n tyhmyydestä kärsii myös Suomen EU komissaari, Olli Rehn, jolla on edessään mahdoton tehtävä Turkin integroimisessa Eurooppaan. Rehnhän sai paikan laajennuskomissaarina koska mikään muu maa ei halunnut moista hedelmätöntä taakkaa ja pääministeri Matti Tatunpoika Vanhanen oli tyytyväinen, että sai Rehnin pois jaloistaan. Tämähän oli menettänyt Suomessa poliittista uskottavuuttaan Itä-Saksan vakoiluskandaalin jälkipyykkien selvittelyssä. Vieläkään ei liene aivan selvää kuvaa siitä, miten Rehn joutui puuttumaan hänelle kuulumattomaan asiaan niin innokkaan kovakouraisesti.

Sekä kristinusko että islam ovat voimakkaan ekspansiivisia uskontoja. Molemmille muiden käännyttäminen ei ole vain oikeus vaan velvollisuus ja historian aikana kumpikin uskonto on katsonut lisäksi jumalalliseksi oikeudekseen tappaa pikaisesti, mutta tuskallisella tavalla, kaikki uskoonsa kääntymättömät oman Jumalansa oikeutuksella. Tämä on tietysti molemmilla sama Jumala, jota juutalaiset kutsuvat paremman nimen ollessa kielletty, Jahveksi.

Kristityt kutsuvat sotiaan pyhiksi sodiksi niin kuin muslimitkin. Lontoon viimeviikkoinen pommitus oli samaa sotaa, jihad’ia. Presidentti Bush’in vahingossa antama lausunto Irakin sodasta ristiretkenä lisäsi valmiutta pyhiin sotiin, ja kierre jatkuu.

Blogihenkilön muistaman mukaan Moolok oli jumala, jolla oli erityisen hirmuinen kita. Näyttä siltä, että kita on vieläkin melko ammollaan ja nielukin saattaa olla jo näkyvissä.