Pyhäinhäväistystä muotivaatteissa

Kuva: Dieselin näkemys kasvihuoneilmiön koettelemasta Pyhän Markuksen torista

Diesel on moottori, joka saastuttaa ilmaa, aiheuttaa ilmakehän lämpenemistä – kasvihuoneilmiötä – ja lisäksi likaa teiden varsilla asuvien ihmisten keuhkoja ja on osatekijä keuhkosyövän syntymiselle. Diesel-moottori pitäisikin pikimmiten kieltää ja vaatia ihmisiä ostamaan bensalla kulkevia ajoneuvoja, tai olemaan jopa ilman kiiltäviä kumijalkojaan.

Mutta minkäpä ihmiset haluilleen tekevät ja toisaalta auto on tietysti joillekin välttämätön. Arvoisa Lukija saattaa lisäksi pitää tätä kirjoittajaa tekopyhänä narisijana, ajaahan hän, siis kirjoittaja, Lukijasta en tietenkään tiedä mitään, yksityisellä autollaan lähes joka päivä töihin ja takaisin sen sijaan, että käyttäisi julkisia kulkuneuvoja ja kuluttaisi työmatkoihinsa päivittäin yli tunnin nykyisen puolen tunnin sijasta. Ja Lukija saattaa tässä olla täysin oikeassa.

Diesel on myös italialainen muotiliike, joka tuottaa cooleja vaatteita cooleille ihmisille. Itsekin olen usein ihaillut heidän t-paitojaan, vaikka en ole niitä kyllä, muistaakseni, koskaan jostakin syystä ostanut. Toistaiseksi cool-vaatimus on täytetty hieman huonosti istuvilla Levi’s 501-farkuilla, jotka käyvät jopa satunnaisiin tukkijätkän tehtäviin, ja nimettömillä t-paidoilla.

Diesel on lisäksi tekemässä pyhäinhäväistystä viimeisimmällä mainoskampanjallaan.

Siinä on nimittäin teemana Global Warming. Coolien vaatteiden taustana on käytetty kuvia tunnetuista turistikohteista. Sellaisista kuin Englannin parlamenttirakennus, Kiinan muuri, newyorkilaisen pilvenpiirtäjän kattotasanne, Mount Rushmore amerikkalaisine presidenttinpäineen ja Pyhän Markuksen tori Venetsiassa.

Kohteita on kuvattu tavallisuudesta poikkeavalla tavalla. Englannin parlamenttirakennus on meren rannalla, Kiinan muuri on hiekka-aavikon ympäröimä, New Yorkin pilvenpiirtäjät ja Mount Rushmore ovat lähes kokonaan veden alla ja Pyhän Markuksen torin pulut on korvattu eksoottisilla papukaijoilla. Eli ilmatilan lämpeneminen on jo mainoskuvissa purrut ihmiskunnan herkkiin persuuksiin ja ilmasto muuttunut lämpimäksi niin kuin ennustettu on. Merenpinta on noussut kymmeniä metrejä, sateettomuus on laajentanut hiekka-aavikoita ja muutenkin maailma on mennyt pois tutulta ja turvalliselta tolaltaan.

Tämä mainoskamppanja on tietysti selvää pyhäinhäväistystä. Eihän toki uskonnosta saa tehdä pilkkaa. Sama kuin käyttäisi Jeesusta ristinpuulla mainoksissa, tai Muhammedia, Herra hyvästi varjelkoon! Eihän sellaista ole koskaan tapahtunut.

Dieselin saitilla kysytään kävijältä: Are you Global Warming ready? Ja annetaan jopa täysin asiallisia ohjeita oman valmiustilansa parantamiseksi mm. tähän tapaan:

Asunnon lämmittämiseksi ehdotetaan seksiä (Have sex (quitly)). Reipas seksi lämmittääkin sekä mieltä että ruumista ja huoneetkin tulevat lämpimämmiksi, ainakin jos jaksaa painaa lämmityshommia riittävän pitkään.

Pelkäätkö kasvihuonekaasujen ulospääsyä, kun päästelet iloisia kiljaisuja orgasmin kourissa. Harkitse niiden estämistä sitomalla suu suppuun seksin ajaksi (kinky).

Rakastele pimeässä (darkness is cool).

Kävele ostoksille autolla ajamisen sijasta (lähin Dieselin kauppa on lähempänä kuin luulet).

Paranna asuntosi lämmöneristystä loppuunkäytetyillä deniminriekaleilla.

Älä peseydy, ainakaan kotona, lämpimäksi muuttuneilla rannoillakin voi itseään pitää puhtaana, eikä maksa mitään.

Käännä virrat pois sähkökitarastasi (ja muustakin elektroniikasta). Älä koskaan käännä televisiota tai stereoita stand by:lle vaan käännä virta pois virtakytkimestä.

Kierrätä muotilehtiä antamalle ne mummollesi (hän saattaa muuttaa pukeutumistaan, eikä näytä enää drag-show’n pääesiintyjältä tai anna lehdet sattumalla metrossa tapaamallesi kirjanpitäjätyypille).

Istuta puu.

Syö pihvisi ravintolassa (ja heitä jääkaappi tarpeettomana ulos). Lisäksi pihvin syönti vähentää lehmien määrää, nehän tunnetusti aiheuttavat suuren osan ilmakehän kasvihuonekaasuista, joten niiden syönti on hyvä teko. (Toim, huom: Kasvissyöjänä huomautan tähän, että lihansyöjien kilokalori tuotetaan 12 kertaa suuremmalla resurssien kokonaiskulutuksella kasvisravintoon verrattuna, joten meidän kaikkien pitäisi olla kasvissyöjiä, vihanneksia ja hedelmiä ei tarvitse edes panna jääkaappiin ja säilyvät silti tuoreina.)

Jos Arvoisalla Lukijalla ei ole mitään tähdellisempää tekemistä kuin jatkuva huolestuminen kasvihuoneilmiöstä, niin aikansa kuluksi hän voisi surffailla Dieselin saitille. Se on ihan COOL. Varsinkin introsivun DC-3, josta kauppatavara pullahtaa ulos puulaatikoissa surffarin klikkailtavaksi.

Viihdyttävää. Vaikka tietysti kokonaisuudessaan tyylin ylivoimaa sisällön kustannuksella. Mutta sitähän mainostoiminta on muutenkin, varsinkin muodin mainostaminen.

Susan Kuronen ja piereskely

Kuva: Iltalehti

Olen välttänyt kirjoittelua Susan Kurosesta, koska ajattelen, että seurustelu Matti Vanhasen kanssa on riittävän suuri rangaistus kaikista Kurosen mahdollisesti elämänsä aikana tekemistä synneistä. Hänen tekemisensä ovat lisäksi olleet paljon yksityisemmän tuntuisia kuin, aivan sattumanvaraisesti valittuina, esimerkiksi kulttuuri- tai pääministerin - ja siksi yksityisyyden suojan alaisia.

Sitten hän pieraisee julkisesti pääministeri Vanhasen naamalle julkaisemalla kiss-and-tell-kirjan. Tänä aamuna opin Iltalehdestä, että tämä ei ainakaan ole rikos.

Suomalaisen oikeuslaitoksen päätöksen mukaan toisen naamalle saa mennä pieraisemaan, jos ei aiheuta yleistä pahennusta, vaikka kohde epäilisi kaasutusta seksuaalirikokseksi ja haastaisi ilmavaivaisen oikeuteen. Iltalehden uutisen lähteenä on ollut Iisalmen Sanomien torstainen asiaa koskeva oikeudenkäyntiselostus.

Sotaväen käyneet tietävät hyvin, että tällainen kaasuttelu on pelkästään viihdyttävää ja runsasta naurua aiheuttavaa ajankulua, joka lisäksi on itseään ylläpitävää: muistetaanhan hyvin mitä suomalainen sananlaskukin sanoo pitkästä nauramisesta ja ilmavaivoista. En tiedä onko Kuronen kokeillut toista iloisten sotamiesten riemukasta ajankulua, ristiinkusemista, kunnon välineitä hänellä ei tietysti siihen hommaan ole omasta takaa (vaikka mistäpä minä tämän tietäisin).

Nykyisin varusmiehet ovat lisäksi innostuneet lähitaisteluharjoitusten videoimiseen, mikä mainittakoon vihjeenä Kurosen tuleville suhteille.

Susan Kuronen näyttää innostuneen julkiseen naamalle piereskelyyn siinä määrin, että on nyt päättänyt ryhtyä kilpakaasutteluun internetin keskustelupalstojen kanssa ja pyytää siihen poliisilta apua.

Poliisit tietysti huonopalkkaisina virkamiehinä sopivatkin tähän oikein hyvin. Heidän ruokavalionsa koostunee palkan mukaisesti hernesopasta, halvasta ryynimakkarasta ja pahallehaisevista pikaruoka-hampurilaiseista, joten ainakin suolistokaasujen suhteen heidän apunsa tullee olemaan runsasta ja kaiken kattavaa.

Kurosen kirja, jonka uskon laadultaan hyvinkin pystyvän kilpailemaan jopa Finlandia-palkinnosta, menee varmasti tämän rikostutkimuksen vuoksi entistä paremmin kaupaksi.

Susan Kuronen on selvästi mediaviisas nainen, sanoo toimittaja Mattiesko Hytönen hänestä mitä tahansa.

Tavallisesti luotettavalta taholta tullut tieto…

Kuva: lentokoneiden jättöjuovat muuttumassa cirrus-pilviksi

En ole aivan varma, mutta uskoakseni sana ”kerettiläinen” tulee samasta lähteestä kuin englanninkielen sana ”heretic”. Eli kreikankielen sanasta ”hairetikos”, joka tarkoittaa selvällä suomella henkilöä, jolla on kyky valita. Se puolestaan tulee kreikansanasta "haireomai" valita, substantiivi ”hairesis” tarkoittaa tietysti samaa kuin suomensana ”valinta”.

Kerettiläisyys on täysin relativistinen käsite ja yleensä uskonnon tai muun vallitsevan paradigman piiriin kuuluva toisinajattelijoiden leimaamistapa.

Jos ei usko Jumalaan ja puhtaaseen oppiin niin kuin valtaosa muista kirkon jäsenistä, on kerettiläinen. Sanaa käytetään tehokkaana leimakirveenä. Rangaistuksena kerettiläiselle on – ajasta riippuen – polttaminen roviolla, islamistien fatwa, joka antaa kenelle tahansa ”oikeasti” uskovalle oikeuden tappaa tällaisen vääräuskoisen heittiön, ekskommunikaatio tai ainakin kerettiläistä uhataan kuolemanjälkeisellä kadotuksella joko itse Helvetissä tai sen porteilla – Kiirastulessa. Tai jotakin muuta senkaltaista enemmän tai vähemmän kuumuuteen liittyvää ikävyyttä.

Tiedemiehet, jotka ovat usein tiedeuskonsa ja samanaikaisesti jopa kirkkouskonsa kyllästämiä, näyttävät melko helposti ajautuvan kerettiläisten ajojahtiin. Toisinajattelevat nauretaan pahanilkisesti tieteelliseen limboon, jossa ei voi suorittaa mitään mielekästä tieteellistä tutkimustyötä, ainakaan tieteen kerettiläiselle ei ole tiedossa apurahoja, laboratorioita tai muitakaan tieteelliselle työlle tarpeellisia hyödykkeitä. Paitsi ehkä tiedemaailman ulkopuolisista lähteistä – kuten öljyteollisuudesta, lääketeollisuudesta tai muilta sellaisilta tahoilta, jotka toivoisivat totuuden olevan ensinnäkin ostettavissa – niin kuin se tietysti usein on – tai toiseksi jotenkin heidän oman maailmankatsomuksensa mukaisella tolalla.

Tieteen kerettiläisyyden torjunta johtaa siihen, että kaikki tiede tähtää samaan maaliin (niin kuin se tietysti tähtääkin: ”lopullisen totuuden” kangastukseen, elegiseen Fata Morgana’an). Vaihtoehtoinen tutkimustyö loppuu ja kaikki tulokset tulkitaan saman yhteisen uskon manifestaatioksi.

Me tavikset, olemme bloggareita tai ei, joudumme luottamaan siihen, mitä meitä viisaammat, niin kuin nyt paavit, piispat, tiedemiehet ja insinöörit – poliitikoista puhumattakaan, meille asioista kertovat.

Jotkut ikäloppuiset Arvoisista Lukijoista saattavat muistaa – jos yleensä muistavat siltä vuosikymmeneltä yhtään mitään – kuinka, joskus iloisen 60-luvun puolessavälissä (ihmiskunnan parasta aikaa tietysti), istui tiedemiespoppoo nimeltä Rooman klubi runsaitten italialaisten ruoka- ja juomapöytien ääreen ja ulosti keskusteluistaan raportin, jossa mm. ennustettiin öljyn loppuvan maailmasta seuraavien 30 vuoden aikana, siis ennen vuosituhannen vaihtumista.

Klubin tekemiä ennusteita on nyt tarkennettu ja tiedemiehet uhkaavat öljypohjaisen energian loppumista vasta joskus vuoden 2050 paikkeilla tai ehkä vasta sen jälkeen.

Satunnaisena ja tuskallisen huomaavaisena tupakoitsijana en viitsi edes aloittaa tupakanpolton ympäristöhaitoista, vaikka mieli tekisi. Tupakoitsijathan ovat kerettiläisiä, jotka, Iltalehden kolumnistin Vexi Salmen tavoin, eivät hevillä usko, että ulkona polteltu savuke aiheuttaisi kenellekään sivulliselle terveydellistä haittaa tai ympäristöhaittoja edes sen vertaa kuin terveen lehmän päivittäinen piereskely.

Ja märehtijöiden suolistokaasuntuotannosta pääsemmekin sujuvasti ilmastonmuutoksiin, joista katastrofiteoreetikot ovat kehittäneet uuden ja aikaisempia oivallisemman tavan pelotella tavisten helpostipeloteltavaa mieltä. Kuten nyt jo kai imeväisikäisetkin tietävät, ilmasto lämpenee, ja useimmiten muutosuhan yhteyteen näkyy sijoitettuna attribuutiksi sana ”katastrofaalisesti” tai jotain yhtä huikean katastrofaalista.

Muutama päivä sitten katselin erityisen huonoa elokuvaa, jonka nimi on Day after tomorrow. Siinä hollywoodilaiset elokuvantekijät (onko Dennis Quaid muuten maailman huonoin näyttelijä ja Jake Gyllenhaal toiseksi huonoin??!) tulkitsivat tiedemiesten tuomiopäivän ennustuksia todella katastrofaalisella tavalla. Elokuvassa jääkausi iski maapallolle muutamassa päivässä ja peitti mm. New Yorkin pilvenpiirtäjineen lähes kokonaan äkkiä tyhjästä ilmestyneen jääpeitteen alle.

Rohkeampikin tavis menisi tuon vuoksi silkasta pelosta päästään ja vatsastaan sekaisin, saatikka sitten tällainen vannoutunut pelkuri kuin itse olen. Tällaista kohtaloa eivät edes tiedemiehet meille soisi, ja he ovatkin saaneet aikaan ns. Kioton sopimuksen, josta yritetään nyt vääntää uutta sopimusta: Kioto II:ta.

Kioton sopimusta on mainostettu ihmiskunnan ja koko maapallon pelastajaksi.

Sopimus ei kuitenkaan ole tarkoitettu ilmastopäästöjen lopettamiseen. Tärkein tarkoitus sopimuksella näyttäisi olevan koko ihmiskunnan sitominen kasvihuonepäästöihin järjestämällä saastutusoikeuksien kaupankäynti globaalisti niin, että suurimmat saastuttajat kuten eurooppalainen ja amerikkalainen teollisuus voisivat ostaa saastutusoikeuksia niiltä tahoilta, jotka eivät vielä ole, yrityksistään huolimatta, saavuttaneet yleisesti hyväksyttävää tuotantotasoa omassa saastetuotannossaan.

Eli Kioton sopimuksessa on kyse kapitalismista ja laillisesta kaupankäynnistä, jolla ostetaan lupa saastuttaa ympäristöä entisellä tavalla. Käymällä kauppaa ”hyödykkeellä”, saastuttamisluvalla, jota ei aikaisemmin ollut olemassa. En tiedä tätä absoluuttisella varmuudella, mutta tähän olisi hyvinkin saatettu ottaa mallia uskonnon anekaupasta, jonka myöhempien aikojen luterilainen muoto – kolehdin kerääminen kolehtivirren aikana – on meille suomalaisille tuttua puuhaa.

Kioton sopimuksella luotiin uusi markkinatilaisuus muutenkin kukkaroistaan pullottaville, globaaleille kapitalisteille. Tragikoomista on se, että maailman koko puunhalaajien yhteisö saatiin puhumaan pelkästään hyvää kapitalistien uudesta tavasta tehdä rahaa tyhjästä.

Puunhalaajien ja kapitalistien yhteistyöstä ei tietysti ole mitään pahaa sanottavaa, muuta kuin muistutus pirusta ja pikkusormesta, mutta asia ei itselleni mitenkään kuulu, joten en sano edes sitä.

Kioton sopimuksen avulla sellaiset maat kuin Venäjä, jotka neuvottelivat oman saastutusoikeutensa selvästi todellisia tarpeitaan suuremmaksi, saavat kaupankäynnistä tuloja, joita voidaan jakaa edelleen venäläisen oligarkian Siperian öljyn paksuksi panemiin rahapusseihin. Myös kolmannen maailman korruptiosta hyötyvät poliitikot ja muut liikemiehet voivat täyttää omia kukkaroitaan välittämällä saastutusoikeuksia eurooppalaiselle ja amerikkalaiselle teollisuudelle.

Lontoon pörssistä tulee koko saastekaupan pääpyhättö, jossa voidaan aina kaupanköyntipäivän päätteeksi laulaa yhteisesti vaikkapa ylistysvirsi voitoille ja puhtaalle ilmalle, sellainen kuin virsi 105. Arvoisa Lukija muistaa tietysti hyvin sen ensimmäisen säkeistön:

Aurinkomme ylösnousi,
paistaa voittovuorella.
Lämmin valo sieltä loistaa,
surut, murheet hajottaa.
Kokoon tulkaa, taivaan linnut,
suvi-ilmaan puhtaaseen.
Visertäkää, pienet leivot,
viinipuussa tuoreessa…

Maapallon ilmasto muuttuu jatkuvasti. Se on muuttunut aina ja tulee muuttumaan vastaisuudessakin. Päätekijöinä ovat maapallon ja auringon aseman ja auringon energiatuotannon vaihtelut sekä vuositasolla että pidemmillä, jopa kymmenientuhansien vuosien aikajaksoilla. Jääkautta kohti ollaan kovaa vauhtia taas menossa, vaikka tekisimme minkälaisia lämpenemismalleja. Voisin vaikka lyödä vetoa, että jonakin tulevan historian hetkenä joukko tiedemiehiä, ehkä samainen Rooman klubi, istuu ja pohtii sitä, miten kasvihuoneilmiöllä voitaisiin uhkaavan jääkauden syntymistä ainakin hidastaa – ehkä jopa estää se kokonaan. (Tässä yhteydessä voi mainostaa kalifornialaisen tieteiskirjailijan Kim Stanley Robinson’in mieltäkutkuttavaa trilogiaa Marsin asuttamisesta – Red Mars, Blue Mars ja Green Mars. Robinsonkin kirjoittelee nykyisin ilmaston lämpenemisestä.).

Kuva: Merenpinnan muutokset parinsadan vuoden aikavälillä (lähde UNEP): lyhyt aikaväli ja pystyasteikon venyttäminen lisäävät kylmien numeroiden tehoa, kyse on siis senttimetreistä. Merenpinnan muutokset pitkillä ajanjaksoilla ovat satojen metrien luokkaa. Se on hyvä ottaa huomioon grafiikkaa ihaillessaan!

Vanhimmat tarkasti mitatut säähavaintoketjut ovat vasta noin 250 vuotta vanhoja (mm. ruotsalainen Anders Celsius aloitti yhden katkeamattoman ketjun Upsalassa). Tuolloin maapallo oli ns. pienen jääkauden loppuvaiheen kourissa. Satusetä Topeliuksensa lukeneet muistavat Välskärin kertomuksista ruotsalaiset, 30-vuotisesta sodasta palaavat sotajoukot ylittämässä jäätä pitkin jotakin Tanskan salmista, johon joku Perttilä vai mikä sen nimi silloin oli – Bertel(?), hukkui syntisäkkeineen ja sormuksineen. Samaan aikaan esimerkiksi Lontoossa Thames jäätyi paksuun peitteeseen niin, että lontoolaisia toripäiviä voitiin pitää vahvalla jäällä (muistetaan tässä vaikka Virginia Woolfin Orlandoa, josta Risto Niemi-Pynttärikin on innoissaan).

Ilmastomuutosten, niin kuin säänkin ja tulevaisuuden, ennustaminen on kovin vaikeaa (ainakin presidenttijonossa kaatuneelta Ahti Karjalaiselta).

Edes huomista säätä ei voida kovin tarkasti ennustaa. Jos olettaa sen olevan kokolailla samanlainen kuin tänäänkin, osuu oikeaa 70 kertaa sadasta. Valtavat säätietokoneet eivät pääse juuri tätä parempiin tuloksiin. Nyt meitä houkutellaan uskomaan, että ilmastonlämpenemistä ennustavat tiedemiehet pystyvät sanomaan minkälainen ilmasto vallitsee sadan vuoden kuluttua (YK:n Intergovernmental Panel on Climate Change, yhteenvetoraportti poliitikoille PDF-muodossa).

Kuten tavallista, tuomiopäivän ennustajien puheisiin on taviksen syytä suhtautua hienovaraisella varovaisuudella. Myös siksi, että ilmastomuutoksen kerettiläisten äänet pyritään tiedemaailmassa ja tiedotusvälineissä vaientamaan pilkalla, kovalla huudolla ja ylenkatseella. Toisenlaisia ääniä ei sallita.

Tämän ei tarvitse tarkoittaa sitä, että kannattaisi fossiilisten energiamuotojen käyttöä tai jatkuvaa ympäristön saastuttamista. ”Onhan sanomattakin selvää”, että jokainen meistä haluaa elää puhtaassa ympäristössä, tai mistäpä minä sitä(kään) tietäisin.

Kuitenkin se, että yritetään puolustaa ilmaston ja sen mukana sään pitämistä vuoden 1990 tasolla, näyttää harhaiselta ajatukselta. Emme edes pysty sanomaan, minkälaista ilmastoa meidän pitäisi puolustaa; valittu vuosi 1990 on täysin satunnainen. Vuoden ”1990 ilmastotilanne” on myös keinotekoinen käsite, ajattelumalli, samanlainen kuin ”maapallon keskimääräinen lämpötila”, tai ”ilmastonmuutos seuraavan sadan vuoden aikana”.

Tavallisten kuluttajien ei pidä repäistä vaatteitaan oman saastuttamisensa takia, tai sirotella tuhkaa päähänsä (sitä sataa joka tapauksessa taivaalta roppakaupalla): ylivoimaisesti suurin ilmastonsaastuttaja on nyt ja tulevaisuudessakin ahneen itsekkäästi toimiva, globalisoituva suurteollisuus. Ohjaisiko myös teollisuutta ”itsekäs geeni”, ja sen mukana teollinen evoluutio, River out of Eden, menetetystä paratiisista ennen vuotta 1750 ja teollista vallankumousta, ja tehomaanviljelyä - piereskelevine märehtijöineen.

Miksi pirussa ilmastovaatimukset eivät tähtää vuoden 1750 aikaiseen tilanteeseen vaan vuoteen 1990, jolloin kaikki oli jo ylen määrin saastunutta? Ja ehkä liian myöhäistäkin, pelastusta ajatellen. Kuten IPCC:n käyristä näkyy, nykyinen entistä hurjempi lämpiämisvauhtihan alkoi juuri siitä vuodesta.

Alkukohdan huolellinen valinta onkin ennustamisen kannalta ensiarvoisen tärkeä tehtävä, muuten ilmaston vaihtelua ei uskottavuuden puutteessa ehkä voitaisi lailla kieltää. Tämän sanominen saattaa tosin olla tietämättömyydestä kumpuavaa kerettiläisyyttä.


Lisälukemista Tieteessä tapahtuu -lehden numerosta 1/2007:

Juha Pekka Lunkka: Jääkausiajan ilmasto
Matti Seppälä: Ilmasto vaihtelee – voidaanko se lailla kieltää

Rokkikukko jääpuistossa

Bloggari ja rokkikukko, Pyrstötähti-saitin Juha K. Korento ja Korento-yhtye esiintyvät tänä iltana Helsingin rautatientorilla Jääpuisto -tapahtumassa. Antaisin tarkemman ajan tapahtumalle (joskus 6-8 maissa ilmeisesti), mutta heidän oma veppisaittinsta korentomusic.fi on sopivasti päivitettävänä juuri tässä viikonvaihteessa.

Niille, jotka eivät jaksa odottaa Juhan ja Korennon esiintymistä iltaan saakka on mahdollisuus kuunnella heidän viimeisintä sinkkuaan Minä pelkään täällä, EMI:n jukeboksissa. Sinkku ei taida vielä olla edes myytävänä missään, vaikka albumi, myös nimeltä Pyrstötähti, jolla se tulee myös olemaan, on kaupoissa jo 21.2.2007.

Tietämättömyyden ylistys

Tuntematonkin totuus on totuutta. Hyväksyttykin valhe pysyy valheena. (Hanhensulka, 2005)

Valistuksen aika ei päättynyt Ranskan vallankumoukseen, vaikka koulun historiantunneilta jäi mieleen sellainen harhainen kuva. Jokainen uteliaana eletty päivä on valistuksen aikaa. Ja missäpä helpommin pääsisi valistautumaan kuin webillä. Ainoaksi ongelmaksi jää tiedon ja luulon välisen rajan tunnistaminen, jos sitä ylipäätään edes haluaa tunnistaa.

Viimeyönä kuu roikkui selällään itäisellä taivaalla saarena avaruuden pimeässä, auringonsäteisessä valtameressä. Pakkanen kipristi aamuyön parvekkeella tupakanpolttajan varpaita, jotka oli työnnetty Nils Holgersson –puukenkiin. Puukengät on ostettu skånelaiselta torilta Malmössä nostalgisessa huumassa jonakin kylmäntuulisena lokakuun päivänä kauan sitten. Kenkiin on kengänveistäjän tytär piirtänyt taidokkaita kuvia kultaisista munista, hanhista ja pikkuruisesta Nilsistä. Arvoisa Lukija tunnistaa tämän tietysti heti tuhmuutensa vuoksi peukalon kokoiseksi taiotuksi Peukaloiseksi, joka matkusti ympäri Ruotsia villihanhien selässä. Matkusti ainakin Nobel-kirjailija (1909) Selma Lagerlöfin (kuva yllä) ja hänen lukijoidensa mielikuvituksessa (Peukaloisen retket villihanhien seurassa, ens. suom. Juhani Aho).

Olen unelmoinnin lisäksi lukenut webistä imuroitua tutkielmaa nimeltä Blogging, the nihilist impulse, jota Anita Konkka ensin mainosti Sanoissa (otsikolla Avaruuksia, 16.1.2007) ja Räsänen sitten kommentoi omassa blogissaan 22.1.2007 otsikolla Pohjatonta informaatioaukkoa täyttämässä eli turhautuneen bloggerin itsetilitystä 1. Imuroin jutun eurooppalaisen e-lehden, Eurozine'n, saitilta.

Esseen on kirjoittanut hollantilainen proffa ja internet-aktivisti Geert Lovink, joka opettaa kovapäisiä hollantilaisia Amsterdamin yliopistossa. Geert kommentoi saamiaan kommentteja eilisessä lastussa blogissaan net critic.

Olenkin jo jonkin aikaa miettinyt bloggaamisen tarkoitusta ja Dionysoksen kevään tulevaisuutta.

Mielessä on välähdellyt kauhukuvia itsestäni, Hanhensulasta, köpöttelemässä parin tai muutaman vuosikymmenen kuluttua röijynpeittämästä keinutuolista, jossa olin lukenut viimeisintä Atwoodia, paksut villasukat jalassa, toppahousuissa ja muodottomaksi venyneessä villapaidassa pirtin puolelta kamariin, jossa aukaisen tietokoneen kuhmuisin, vapisevin käsin ja alan kirjoittaa jokapäiväistä lastuani Dionysoksen avoinna ammottavaa virtuaalikitaan. Kuvassa on sekä houkuttelevan toiveikasta että hiuksianostattavan karmaisevaa tunnetta. En oikein tiedä mitä siitä ajattelisin.

Bloggaaminen on muutenkin omituista puuhaa. Alun huumassa ja vielä viimeaikoinakin bloggarit itse ovat uhonneet panevansa koko mediamaailman polvilleen. Mutta tämä on puhdasta pötypuhetta: bloginpito ei ole toimittajan työtä.

Bloggaamisen ja lehtityön ero tulee selvimmin ymmärretyksi ajattelemalla sellaisia toimittajasuuruuksia kuin suomalainen Rauli Virtanen tai Daily Mail –lehdestä eilen eläkkeelle jäänyt John Edwards, joka kirjoitti toimittajanelämästään otsikolla The Man who witnessed history.

Edwards on ollut toimittajana 60-luvun alusta saakka. Hän on tavannut henkilöitä, joista me bloggarit voimme vain nähdä unta – tai ehkä lukea salaa naistenlehtien tai Iltiksen julkkispalstoilta, kirjoittanut kuudesta USA:n presidentistä alkaen Kennedystä, tavannut Martin Luther King’in, todisti Apollo-kuuohjelman ensimmäiset lennot, haastatteli – ainoana lehtimiehenä – Keski-Afrikan keisarikunnan ihkaoikeata keisaria Jean-Bedel Bokassa ’a, Liberian Samuel K. Doe ’ta, Ugandan nyrkkeilevää presidenttiä Idi Aminia, ja Pakistanin Zia ul-Haq ’ia, jäi Saigoniin amerikkalaisten lähdettyä sieltä pakoon (Arvoisa Lukija muistaa tietysti legendaarisen kuvan Amerikan lähetystön katolla tappelevista ihmisistä viimeisen helikopterin ”lähtöselvityksessä”), auttoi Äiti Teresaa intialaisella kadulla New Delhissä tapaamaan Elisabeth II:sta, ja juhli Nelson Mandelan kanssa tämän presidentiksituloa.

Unelmissaan bloginpitäjä voi tietysti kaiken tämän tehdä. Ja varmasti tekeekin. Jos siitä sitten kirjoittaa lastuihinsa, uskottavuus saattaa joutua kovalle koetukselle. (Ehkä toimituksen hännänhuipun osalle tulevat sikaloiden aukaisujuhlallisuuksien kuvailut paikallislehdille ovat kuitenkin lähempänä bloggaamista kuin Rauli Virtasen ja John Edwardsin seikkailukertomukset, mutta jääköön tässä mainitsematta. Mitenkään tietysti toimituksen hännänhuippuja vähättelemättä, jonkun on nekin hommat tehtävä.)

Bloggaaminen ei ole toimittajantyötä. Eikä sen tulisikaan olla.

On vaikea rinnastaa bloggaamista mihinkään aikaisempaa, koska aikaisemmin ei ollut sellaista mediumia, jolla tavisten itsensäpaljastaminen olisi ollut edes mahdollista. Yleisönosastot eivät oikein rinnastu tähän, koska niissä yritetään päästä ”vanhan maailman” medioiden sisälle ja joudutaan kulkemaan näiden ehdoilla, asetettujen filttereiden – toimittajien ja toimitussihteerien – läpi tai ohi tai jotakin.

Bloggaaminen on jotakin muuta. Ehkä se on tietämättömyyden ylistystä uskomalla vankasti väärinymmärrettyihin väärinkäsityksiin ja kertomalla siitä.

Se voi myös olla ihmiselle ominaista itsensä, minän, sijoittamista universumin keskelle ja voimatonta kuvailua universumin tomun satunnaisesta leijumisesta ohi bloggarin ihmettelevien, arvottavien tai arvostelevien silmien, korvien ja muiden aistielinten. Eräänlaista kirjallisuutta siis; bloggailun voisikin helposti kuvitella kirjallisuuden uudeksi muodoksi, uudeksi alalajiksi, jossa puolestaan on uusia alalajin alalajeja.

Aikaisemmin mainittu Geert Lovink sanoo esseessään mm. näin:

...What ordinaty blogs create is a dense cloud of "impressions" around a topic...Blogs test...In a sense we could also say that blogs are the outsourced, privatised test beds, or rather unit tests of the big media...

Eli Geert-ystävämme tuomitsee blogit palvelemaan eräänlaisina suurien mediatalojen käytössä olevina seininä, joita vastaan lehtitalot voivat heitellä ajatuspallojaan nähdäkseen miten "kansa" reagoi. Monet lehdet linkkailevat jo nyt suosimiinsa blogeihin omilla saiteillaan, varsinkin, jos niissä on annettu lehden artikkeleista myönteistä palautetta. Kirjojen julkaisijat saattavat saada blogeista lisävihjeitä siitä, mitä ajassa liikkuu, tehdäkseen oikeaan osuvia päätöksiä siitä, mitä kirjoja milloinkin julkaisevat. Kriisitilanteissa paikallisista blogeista saattaa jutuntekoon olla jopa suurta hyötyä, koska ne ohittavat viranomaisten sensuroidut tietolähteet. Tietenkin "caveat emptor", jos sanonta nyt tähän sopii.

Kirjailija Lisa Palac (the queen of high-tech porn), joka keksi masturboinnin ja orgasmin oman valehtelunsa mukaan vasta 20-vuotiaana, kun vibraattori putosi vahingossa hänen päähänsä, on verrannut internetiä vibraattorien yleistymiseen tähän tapaan:

I never masturbated or had an orgasm until a vibrator fell on my head when I was twenty-years old. I took it as a sign.

Ja lisäksi, että:

The Internet will be to women in the '90s what the vibrator was to women in the '70s. It's going to have that power. - Lisa Palac, The
Edge of the Bed: How Dirty Pictures Changed My Life, 1994

Siinä on mukavaa purtavaa satunnaiselle bloggarille. Internet saattaa olla sallimuksen suosiollisuudesta meidän yhteiseen päähämme pudonnut virtuaali-vibraattori. Ja blogin julkaisu voisi olla virtuaalis-henkistä masturbointia, joka suoritetaan kylläkin oman kirjoittajankammion viihdyttävässä hämärässä, mutta josta roiskuu lastuja kaikkialle maailmaan. Eikä jälkeen päin tarvitse edes huolehtia henkilökohtaisesta hygieniastaan tai kiimaliimasta (oliko tämä alun perin kirjailija Lasse Lehtisen keksimä termi?), paitsi jos tulee sanoneeksi jotakin liian lähelle totuutta iskevää itsestään, perheestään, suvustaan, ystävistään tai tuttavistaan. Siitä siistiytymisestä ei sitten ehkä selviydykään pelkillä kosteuspyyhkeillä ja paperinenäliinoilla.

John Edwards lopettaa viimeisen kolumninsa ansaitun omahyväisesti tähän tapaan:

...And more and more and more. Now remembered because the long trip is over. I would guess 1,000 people in this news media business today would like to buy five minutes of the journey.

Vaikka eivät toimittajakuntaa kuulukaan, voi olla, että bloggareiden joukossa on jopa enemmän kuin 1000 henkilöä, jotka mielihyvin ostaisivat sen viiden minuutin pätkän Edwardsin elämästä – tai Rauli Virtasenkin sen puoleen, jos haluaa pysytellä suomalaisten joukossa.

Lagerlöfin satu Nilsistä ja hanhista päättyy ruotsiksi näin:

...Och pojken kände en sådan längtan efter de bortflygande, att han nära nog önskade att återigen vara Tummetott, som kunde rida över land och hav med en vildgåsflock.

Amazing 11-year old!!!

I can't believe this voice and personality are only 11 years old!! Bianca Ryan'illa on ehkä edessään suuri tulevaisuus, toivottavasti ei ota Charlotte Church'iltä oppia! Linkki Daily Motion'in saitille löytyi Timbuktun kautta.

Laulajan asua videolla arvostellut hyypiö on muuten anglantilaisesta Daily Mirror -lehdestä poispotkaistu päätoimittaja Piers Morgan, joka julkaisi väärennettyjä irakilaisten vankien kidutuskuvia lehtensä palstoilla, vaikka tiesi ne väärennetyiksi. Luulisi, että oikeitakin kuvia olisi Mirrorin sivuille löytynyt. Onhan niitä löytynyt runsaasti muihinkin tiedotusvälineisiin. Morganista on tullut celebrity Englannissa potkujensa jälkeen.

Amazing 11 year old!!!
Uploaded by bernynab

Ihonvaihtoa, otsikkokuvia ja uusia värejä

Sanojen Anita antoi vihjeen hyvästä blogger-hacker-saitista nimeltä Beta Blogger For Dummies, jossa neuvottiin kuinka bloggeriin saa laitettua otsikkokuvan. Ohjeet olivat niin yksinkertaiset, että jopa minä pystyin niitä noudattamaan. Joten yllä näkyy tuloksena taas Sonkajärven Lammaspuron satavuotista hirsiseinää.

Nyt kun vielä keksisi, miten estää Blogilista.fi :n (haamu)päivitykset joka kerta, kun joku Arvoisista Lukijoista tai jopa minä itsekin kommentoin näitä lastuja. Jos jollakulla on asiasta vihje, please, please, kertokaa!

Vihaatko Maciä

Kuva: Bill Gates, ostaisiko tältä mieheltä paljon käytetyn ohjelmiston?

Olisi täysin väärin sanoa, että vihaan Applen makin kayttäjiä.

Tai että he olisivat kaikki omaan napaansa tuijottavia, hassunkurisia, huivihartiaisia tai samettihousuisia puunhalaajia ja pakettien käärepapereita ihailevia tekoavantgardistisia hölmöläisiä, jotka jatkavat peittoaan leikkaamalla palan alapäästä ja harsimalla sen yläpäähän (harsimalla siksi, että heidän neulansa on teknologisesti samaa luokkaa kuin heidän ns. tietokoneensakin), ja sen lisäksi korealla ulkokuorella höynäytettyjä applen propagandisteja, jotka eivät edes osaisi käyttää kahta painiketta rinnakkain, vaikka siihen olisi tarjolla tilaisuus. Tietysti en vihaa heitä – niin kuin en muitakaan omituisuuksia. Eivätkä heistä läheskään kaikki ole kuvatun kaltaisia henkilöitä, vaikka vakavasti harhautettuja tietysti järjestään ovatkin.

Windows Vistan pelästyttämänä Apple on aloittanut mainoskamppanjan, jolla yritetään vakuuttaa, että PC on tarkoitettu pitkästyttävää työelämää varten ja makki puolestaan ”fun stuff”ia varten. Jokainen voi tarkistaa tämän harhaluulon oikeutuksen kävelemällä lähimpään ”fun stuff”ia myyvään liikkeeseen ja laskemalla peliteknologian huipulla olevien PC- tietokonepelien määrän ja vertaamalla sitä makkiin suunniteltujen pelien määrään. Vertailua voi tehdä myös muistelemalla Applen kuolettavan pitkäveteistä peliä nimeltä MYST vuodelta 1993 ja vertaamalla sitä samana vuonna julkaistuihin PC-peleihin kuten DOOM.

Arvoisa Lukija huomaakin tästä introsta, että olen kiinnostuksella seurannut sitä, että Microsoft julisti uuden PC-aikakauden alkaneeksi viime viikolla ja julkaisi viimeisimmän käyttöjärjestelmänsä nimeltä Windows Vista. Applenhalaajat ovat jo ehtineet tuomita Vistan vanhentuneeksi ja kertoneet, että mac-maailma on siirtymässä valovuosia PC-maailman edelle myöhemmin tänä vuonna julkistettavalla käyttöjärjestelmällä. Tämä on omiaan herättämään alakuloisen mutta ymmärtävän hymyn kaikkien PC:n käyttäjien iloisenkiiltäville poskille.

Saattaa tosin olla, että Vista on viimeinen vallankumouksellinen käyttöjärjestelmä, jonka Microsoft julkistaa: seuraavat edistysaskeleet saattavat olla vain parsimista ja paikkaamista. Vista – ja viimeaikaiset monopolisyytteet – saattavat jopa ennakoida Microsoftin etulyöntiaseman muuttumista, vaikka on vaikea uskoa, että yhtiö häviäisi kokonaan; tosin sellaisiakin uhosanomia on maailmalta kantautunut.

Nyt on ehkä aika katsoa tulevaisuuteen ja unelmoida miten tietokoneet muuttavat elämää tästä eteenpäin.

Jos soitat Englannissa ollessasi numerotiedusteluun, niin todennäköisesti langalle tulee viehättävä-ääninen nainen, joka puhuu englantia hyvin pehmeällä murteella, jotenkin intialaisittain. Ja tähän on hyvä syynsä. Nimittäin numeropalvelun antaja istuu todennäköisesti tuhansien kilometrien päässä, eksoottisessa Channaissa, joka oli aikaisemmalta nimeltään Madras. Madras oli ehkä paremmin tunnettu tulisena kastikkeena intialaisessa ruoassa, Chennai sen sijaan tunnetaan huipputeknologiasta, hyvin koulutetuista tietokoneohjelmoijista ja tietysti näistä samettiäänisistä ja pehmeästipuhuvista naisista, joilla on lisäksi isot ja hellät, mustat tai ruskeat silmät.

Numerotiedustelun pehmeämurteinen vastaaja on osoitus siitä, että globalisaatio ei ole pelkästään huono asia – ainakaan kuluttajan kannalta, puhelinvastaajina Englannissa aikaisemmin toimineilla – ja näiden ammattiliitoilla – saattaa tässä olla toisenlainen mielipide. Ja tämä trendi tulee jatkumaan.

Itse asiassa hajautettu työpaikka ja -aika ovat vaihtoehtoina jo nyt, ei ehkä aivan kaikissa työpaikoissa tai ammateissa – sairaanhoitajien ehkä täytyy pysyä sairaaloissa ja sotamiesten rintamilla – mutta meillä ”tavallisilla” työläisillä teknologia antaa uusia vapauksia valita.

Yksi merkittävä tekijä tässä muutoksessa on se, että maailmassa on de facto standardi henkilökohtaisen tietokoneen käyttöjärjestelmissä (mac-maailman harvalukuiset äänet voitaneen jättää tässä huomiotta). Sekä Intiassa että Inarissa pöydällä surraava tietokone pystyy käyttämään samoja ohjelmistoja ja samoja tiedostoformaatteja ilman sen kummempia ongelmia.


Kuva: applen uusin


Jos mac-maailma, tai jokin muu kilpaileva käyttöjärjestelmä, esimerkiksi suomalaisen ”valkoisen ritarin”, Linus Torvaldsin – mikä-sen-nimi-nyt-olikaan – ai niin, LINUX, olisivat pystyneet tasavertaiseen kilpailuun Windowsin kanssa, ohjelmistoja olisi vähemmän, ne olisivat yhtyeensopimattomia, eivätkä edes tiedostoformaatit olisi käyttökelpoisia eri järjestelmissä.

Jos ette usko, niin katsokaa vaikka UNIX-koneita. Kaikki pyörivät näennäisesti samalla käyttöjärjestelmällä, mutta eivät, todellisen standardisoinnin puuttuessa, ole yhteensopivia, ja se on yksi syy isojen tietokonejärjestelmäprojektien suunnattomiin hintoihin ja ongelmiin. UNIX-pohjaiset tietokonejärjestelmät tehdään tarkoituksellisesti sellaisiksi, että lisäohjelmistoja tai modifikaatioita ei voi ostaa kilpailijalta. UNIX-ohjelmisto ei aina pyöri edes saman laitevalmistajan uudemmissa koneissa, joten käyttöjärjestelmä – ja ohjelmistot – joudutaan uusimaan aina, kun prosessoreissa siirrytään uuteen ikäpolveen.

Toisaalta kukapa UNIX-maailmasta sen kummemmin enää välittää, perseestä mikä perseestä.

Mutta Intiassa ja Inarissa asiat ovat siis toisin. Intialainen firma voi palkata etätyöntekijän Inarista – eikä välitä, vaikka inarilaistoimisto sijaitsisi kodassa ja kahvitunnit vietettäisiin kodan edessä tulilla – tai päinvastoin.

Englannissa etätyötä tekevien määrä on noussut viime vuosina tasaisesti noin 1 % vauhdilla.

Se ei ole vuodessa kovin suuri muutos, mutta sanotaan vaikka yhden työntekijäsukupolven aikana muutos on jo huikea. Ja se tapahtuu pikku hiljaa, ilman sen suurempia vallankumouksia. Usein jopa niin, että aikaisemmin palkkarenkinä tunkkaisessa toimistossa istunut perustaa oman pikkufirman ja tekee yksityisyrittäjänä – verohelpotusten kannustamana – samoja hommia kotonaan, samalla kaitsien mukuloitaan ja hoitaen puutarhaansa tai poiketen viereiseen nurkkapubiin aina, kun laiskuus pääsee yllättämään. Todellisuudessa tällaiset kotona työtätekevät tekevät pitempiä päiviä kuin toimistossa työskentelevät, ja voivat helposti adaptoitua eri aikavyöhykkeiden välisiin eroihin.

Isaac Asimov kertoi jossakin Foundation-sarjansa kirjassa (Foundation and Earth? En pysty nyt tarkastamaan) planeetasta, jossa tällainen kehitys oli viety äärimmäisyyksiin. Planeetan asukasluku oli hyvin pieni ja kaikki asuivat isoissa taloissa robottien hyvässä ja turvallisessa hoidossa (Arvoisa Lukija muistanee Asimovin robotiikan kolme perussääntöä) fyysisesti eristettynä koko muusta maailmasta. Muistaakseni yhteisöllä oli ongelmia sosiaalisissa suhteissa, lisääntyminen taisi olla erityisen vaikeaa, mutta ei nyt puhuta seksistä. Vaan todetaan, että yhteiskunta on juuri sen suuntaisella kurssilla.

Joku saattaa pitää sellaista yhteiskuntaa utopiana tai jopa dystopiana, enkä ala tästä nyt etukäteen väittelemään. Joka tapauksessa sellaisen kehityksen ei välttämättä tarvitse päätyä idioottimaiseen yhteiskuntaan, vaikka meidän aikaisemmin historiamme valossa joku katastrofi ehkä senkin kehityksen päässä on odottamassa. (Aikaisemmin en ollut omalta osaltani niin nokonuuka tässä asiassa, mutta uhkaavan tuhatvuotisen elämän edessä asioita täytyy ruveta ajattelemaan uudella tavalla).

Tämä kehitys on lähinnä ns. Mooren lain alaisen tietokonetekniikan, PC:n ja Windowsin ansiota. Paremman provokatiivisen väitteen puutteessa sanon vaikka, että yhteiskunta on kehittynyt sarjana askeleita, joilla olemme siirtyneet erikoistapauksista yleistyksiin. PC’han on yleistys mainframe-tietokonehirmuista henkilökohtaisiin järjestelmiin.

Muutos alkoi jo kymmenientuhansien vuosien takana, mutta aloitetaan vaikka ensimmäisten historiallisten todisteiden aikakaudesta. Jumalista tuli ihmisten näköisiä. Heidän erikoisasemansa yleistettiin ja tapansa inhimillistettiin ja lopulta kehitys vei yhteen, ihmisennäköiseen jumaluuteen. Joka sitten yleistettiin jopa kaikilla tavoin ihmisestä syntyneeksi.

Valistusaika mahdollisti vallan yleistyksen ruhtinailta meille kaikille. Tosin vallankäyttö koski ensin vain paljon maata omistavia miehiä, mutta sekin yleistettiin lopulta naisia koskevaksi – lapsen ovat vielä jääneet ilman muodollista valtaa, vaikka todellista despootin valtaa heillä tietysti on kaikissa perheissä ylen määrin. Nyt ollaan jopa siinä tilanteessa, että presidenttinä voi olla viehättävästi lespaava, äkkiväärä ja punatukkainen nainen – vielä parisataa vuotta sitten tällaiset naiset olivat vaarassa tulla poltetuksi roviolla.

Tieto oli ensin salattua ja tarjolla vain tiukastikontrolloidulle eliitille. Mutta se yleistettiin koululaitoksen kehityksellä, kirjapainotaidolla, kirjastoilla, yleisellä tiedonvälityksellä ja lopulta internetillä, niin, että nykyisin kukaan ei voi syyttää tiedottomuuttaan tiedon puutteella.

”Kaikissa asioissa” kehitys on samansuuntainen: maailmanlaajuinen matkustaminen on kaikkien ulottuvilla, yritysten omistus on siirtynyt patruunoilta laajalle osakaskunnalle, globalisaatio tuo kulutushyödykkeet kaikkien ulottuville, yhteisistä hautausmaista ollaan siirrytty kaikille tarjottavaan terveydenhuoltoon, kuka tahansa voi oppia soittamaan, säveltää, kirjoittaa kirjan tai tehdä muuta taidetta. Niin kuin taideteosten tasosta usein nähdäänkin.

Tämä on tietysti aivan oikean suuntaista kehitystä. Mutta onhan siinä ongelmansakin. Nyt ollaan päätymässä siihen, että yleistys tekee kaikesta triviaalia. Erityinen ei onneksi ole kokonaan hävinnyt. Yleisen reuna-alueilla on vaahtoa, jossa muhii tiede, innovaatio, todellinen taiteellisuus, toisinajattelu, tulevaisuus.

Siksi olisi jopa väärin vihata makinkäyttäjiä.

Päinvastoin heitä tulisi pitää kuin kukkaa kämmenellä – niin kuin kaikkea muutakin erikoista, kaunista ja ”hullua”. Saattaahan olla, että he ovat kuitenkin jossakin asioissa oikeassa. Vaikka vaikeaa sitä on tietysti makin suhteen uskoa.

Kolmen pennin ooppera

Kuva on täältä

Vuosia sitten istuin Air Botswanan hollantilaisvalmisteisessa Fokker F27 ”Friendship” –koneessa matkalla Etelä-Afrikan Johannesburgista Botswanan pääkaupunkiin Gabaroneen. Johannesburgiin olin lentänyt Lesotho Airwaysin koneella, jota ohjasi suomalainen pilotti, lentoyhtiön pääohjaaja ja kouluttaja. Mutta tämä juttu ei ole hänestä vaan paljon suuremmasta ja afrikkalaisesta ”kalasta”.

Alapuolella levisivät apartheidin kyllästämät ruohoaavikot, Nelson Mandela ei vielä ollut kansainvälinen ”celebrity”, eteläafrikkalaiset eivät vielä olleet tervetulleita juuri missään – paitsi Seyshelleillä, Mauritiuksella ja Komorien saarilla, ja kaikissa niissä olinkin tavannut pyöreäpäisiä, pyöreävatsaisia ja muutenkin pyöreitä buureja sankoin joukoin. Lomamatkat Etelä-Afrikasta täytyi suunnata sellaisille alueille, joissa apartheid-randi ei ollut pelkästään käypää valuuttaa vaan lämpimästi tervetullut lisä köyhien lomaparatiisien heiluvalle taloudelle.

Nousimme ilmaan Johannesburgin kansainväliseltä kentältä (nykyisin tunnettu nimellä OR Tambo International Airport), lensimme yli Johannesburgin hyvinhoidettujen esikaupunkipuutarhojen, joista lähes jokaisessa näkyi sinisenä kimalteleva uima-allas-pläntti pihan koristeena. Ja sitten laajojen, aaltoilevien preerioiden päällä, ruoho oli vihreänruskeaa ja sitä halkoivat asfalttipäällysteiset tiet. Siellä täällä näkyi metsäsiä suojelualueita.

Sitten alle liukui Pilanesbergin kansallispuisto, olimme tulleet hetkeksi ”itsenäisen” bantutasavallan, bantustanin nimeltään Bophuthatswana, ilmatilaan.

Kansallispuiston eteläkärjessä istui valkoisena hohtava rakennuskompleksi, joka tunnetaan nimeltä Sun City, jotkut kutsuivat sitä nimellä Sin City, vaikka sen nimistä loistavaa elokuvaa ei vielä olut olemassa. Sun City oli eteläafrikkalaisen – valkoisen – suurliikemiehen unelmien yksi täyttymys (unelmien täyttymyksellähän on sama ominaisuus kuin rahallakin, josta sanotaan, että ”raha tulee rahan luokse”. Miehen nimi oli ja on Sol Kertzner, tunnettu myös nimellä Sun King. Ja hänen maineensa ei ole erityisen puhdas edes Etelä-Afrikassa, eikä muuallakaan maailmassa.

Sun-hotellien ketju oli jo silloin levittäytynyt Etelä-Afrikan ulkopuolelle. Olin asunut joissakin Sun-hotelleissa, Zimbabwen Hararessa hotellissa nimeltä Monomotapa (Hararen ympäristön bantukielinen nimi) – hotelli kuuluu nykyisin Crowne Plaza-hotellien ketjuun, itsenäisen Lesothon pääkaupungissa Maserussa (Lesotho Sun) ja Komorien pääsaarella, Ngazidja’lla, yli kaksikilometrisen tulivuoren juurella (Karthala, kraaterinkuva oikealla, on maailman suurin nykyisin aktiivinen tulivuori) ja olin nytkin menossa Sun-hotelliin, Gabaronessa.

Kaikkien Sun-hotellien tunnusmerkkinä oli se, että niissä oli valtavan suuri, eteläafrikkalaisille suunniteltu aamiainen seisovasta pöydästä, iso ja hyvintoimiva kasino ja elokuvateatteri, joka näytti pornofilmejä ympäri vuorokauden. Siihen aikaan huoneiden kaapelitelevisioita ei vielä ollut juuri missään afrikkalaisessa hotellissa.

Niin oli Gabaronenkin Sun-hotellissa. Se lienee muuten ainoa kasino, jonka korttipöydästä olen jäänyt voitolle, tosin vain muutaman sadan Amerikan dollarin (ulkomaalaisen oli pakko käyttää joko niitä tai randeja) verran, mutta kuitenkin.

Iltojensa viihteeksi, rankan työpäivän jälkeen tietenkin, oli – pelaamisen ohella – mielenkiintoista katsella pelureita.

Suuri osa oli tietenkin ulkomaalaisia, valkoisia miehiä – joillakin vaimot mukana. Suurin osa oli kuitenkin paikallista väestöä, batswuanoja – maan pääväestöä – mutta erityisesti pisti silmään kovin kurttunaamaiset bushmanni-naiset. Bushmanni ei ole enää poliittisesti korrekti sana. Nykyisin on tietysti käytettävä san-kansan oikeaa nimeä, eli olisi puhuttava san-henkilöistä. Nämä puhuvat khosan kieltä, yhtä ihmisten vanhimmista kielistä naksutus- ja vihellysäänteineen – pääosa Botswanan väestöstä puhuu bantu-kieltä nimeltään tswuana. Naiset eivät näyttäneet kiinnostuneilta korttipeleistä, joissa viihteen osuus – ainakin itselleni – on rahanvoittoa tai –häviötä suurempi tekijä, vaan raha-automaateista, slot machines tai vielä paremmin kuvaavalta nimeltään one-armed-robber.

Kasino oli täynnä lähes joka ilta. Samat kasvot tulivat tutuiksi, eli ilmiselvästi pelaaminen oli elämäntapa näille henkilöille, ehkäpä riippuvuuteen saakka. Botswana oli silloin – niin kuin nykyisinkin – yksi maailman köyhimmistä maista huolimatta siitä, että maassa on timanttiteollisuutta. Ja ”incidentaly”, kaikkien itsensäkoristajien olisi syytä käydä katsomassa Blood Diamond, jota näytetään juuri nyt ehkä Suomessakin. Vaikka filmi kuvaakin Sierra Leonen oloja, samat ongelmat esiintyvät tietysti kaikkialla, missä kolmannen maailman timantteja tuotetaan.

Arvoisa Lukija saattaa ihmetellä, mitä kaikella tällä on tekemistä suomalaisen bloggaajan kanssa. Ja eihän sillä paljoa olekaan tekemistä.

Muisteluketju lähti liikkeelle tämänaamuisesta The Independent-lehdestä (olenko sanonut tuon joskus aikaisemmin kun tuntuu niin tutulta:), jossa oli artikkeli Englannin hallituksen toissapäiväisestä päätöksestä myöntää toimilupa superkasinolle, joka perustetaan Manchesteriin, Englannin Manseen. Kaupunki on vankkaa työväenpuolueen kannatusaluetta ja kasinon perustaminen luo paljon uusia, pysyviä työpaikkoja. Aikaisemmin tässä lastussa mainittu eteläafrikkalainen Sol Kertzner, joka on siirtänyt suurentanut kasinoyrityksiään Amerikkaan ja muuallekin kuten Bahama-saarille, on mukana Mansen kasinohankkeessa. Eikä siinä ole sinällään mitään pahaa, vaikka hänen tiedetään antaneen lahjuksia virkamiehille jo Etelä-Afrikassa ja myös Amerikassa, jossa yksi hänen kasinoistaan on mohikaani-intiaanien reservaatissa, eli amerikkalaisessa bantustanissa.

Kasinoiden perustaminen onkin oikein mukava moraalinen ongelma.

Kasinot tuovat alueelle rahaa, työpaikkoja ja ammatteja, joita alueella ei aikaisemmin välttämättä ollut. Sellaisia kuin krupierien ja kortinjakajien paikkoja, uusia tilaisuuksia taskuvarkaille ja suuremmillekin rikollisille ja tietysti ilotytöille sutenööreineen. Tästä viimemainitusta ei välttämättä ole mitään pahaa sanottavaa.

Lastun otsikko on Bertold Brechtin ja Kurt Weilin yhteistyönä luomasta, sennimisestä oopperasta, joka perustuu vanhempaan englantilaiseen oopperaan nimeltä Kerjäläisooppera, The Beggar’s Opera. Päähenkilö oli nimeltään Macheath, tosin paremmin tunnettu Kerjäläisoopperan antamalla nimellä Mack the Knife, Puukko-Mack.

Jotenkin tämä tuli mieleen siitä Independentin artikkelista, jonka nimi on The great casino cash-in: the Sun King (and his shady past). Sen voi lukea vaikkapa täältä.

Ja ajattelin myös, että Englannin pääministerin, Tony Blair'in, maalleen jättämä perintö tulee aina vain merkillisemmäksi.

Kitarat uhkaavat ympäristöä tuholla

Tämänaamuinen The Independet –lehti ilmoittaa (Guitar makers band together to save vital timber), että maailman merkittävät kitaristit (mm. Eric Clapton, Pete Townshend ja Paul Simon) ja kitaroiden valmistajat (Fender, Gibson, Taylor ja Martin) ovat ryhtyneet hädissään suojelemaan häviäviä Pohjois-Amerikan metsiä.

Nimittäin kitaroiden valmistukseen käytettävä kuusi englanninkieliseltä nimeltään sitka spruce (Picea sitchensis) on uhkaavasti vähentynyt Alaskan metsistä. Sitkaa käytetään yleisesti hyvien kitaroiden kansipuuna koska se on äärimmäisen sitkeää ja resonoivaa puulajia.

Kitaroihin käytettävä kuusipuu tulee pääasiasta Alaskan rannikon ”lämpimistä” ja sateisista metsistä. Rannikkoa pitää jäättömänä Japanin merivirta, joka tuo lämmintä merivettä Tyynenmeren keskiosista Kiinan ja Venäjän rannikkoa, Aleutien saariryhmää seuraten Pohjois-Amerikan rannikolle, jossa se haarautuu kahtia: toinen osa jatkaa etelään osana kokonaisvirtausta nimeltään North Pacific Gyre ja pieni ”joki” kääntyy pohjoiseen Oregonin, Kanadan ja Alaskan rannikolle lämmittäen paikallista ilmastoa niin, että rannikkoalueilla ei jäätä juuri esiinny. Ja siellä kasvaa siis tätä kitaroille välttämätöntä sitka-kuusta, joka on ilmeisesti maailman kolmanneksi korkeimmaksi kasvava puulaji (nousee 90 metriseksi ja elää jopa 900 vuotta).

Kitara-aktivistit toimivat yhteistyössä puunhalaajien kattojärjestön, Forest Stewardship Council (FSC), kanssa. Tarkoituksena on varmistaa, että kaikki kitarat veistetään tästä lähtien vain tiukasti kontrolloiduista ja aidoiksi puunhalaajapuiksi merkityistä näreistä.

Alaskan kuuset katkoo ja myy edelleen pääasiassa Aasian talonrakennusaineeksi ja amerikkalaisten talojen ovien ja ikkunanpielien materiaaliksi paikallisten intiaanien osuuskunta nimeltään Sealaska, joka ei vielä rekisteröi myymiään puita FSC:n valvonnassa. Ja nyt siis kitaristiaktivistit yrittävät muuttaa tätä merkittävää epäkohtaa.

Aikaisemmin kitaroiden kannet valmistettiin pääasiassa Amerikan koillisosissa kasvaneesta adirondack-kuusesta, mutta se hakattiin lähes olemattomiin jo 1940-luvulla niin kuin monet muutkin länsimaisten ihmisten asuttamien alueiden metsät. Nythän me yritämme saada brasilialaisia, indonesialaisia ja muita köyhiä kolmannen maailman asukkaita sekä nyt myös Alaskan intiaaneja uskomaan, että heidän ei tulisi tehdä samaa omille metsilleen.

Itse käytän Fenderiä niin kuin Sting. Oma –ja naurettavan vähän käytetty – kitarani on Fenderin (kuva) nylonkielinen Classic Design (Venetsian tyylinen koppa), jonka kannessa ei käytetä kuusta vaan ”solid cedar” kuten speksi sanoo, sivut ja pohja ovat ruusupuuta ja kaula mahonkia.

Joten ainakaan vielä ei tarvitse Claptonin ja muiden kanssa ryhtyä puita halailemaan, vaikka tietysti kannatan innokkaasti sitä – niin kuin muutakin halailua.

Uusi lastukoto

Bloggerin uusi versio on sitten saapunut tällekin sanasaralle. Sormet ovat melkein verillä pelkästä modifikaatioiden tekemisestä ja pään raapimisesta. Muutos onnistui helpohkosti, vaikka onkin melko suuri määrä lastuja (tämä on 456., kai) ja kommentteja. Joitakin vanhoja ominaisuuksia putosi pois, mutta muuten on entistä helpompi tehdä omia sovelluksia.

Olen aloittanut indeksoinnin aiheittain, mutta se on vielä kesken, nyt on noin 150 lastua katsottu ja merkattu leibeleillä, työ jatkuu kunhan ehditään.

Käytän omissa koneissani melko suurta resoluutiota enkä voi testata näkyvyyttä pienemmällä. Jos tämä vasenkätinen sivupohja tuottaa pienemmillä resoluutioilla ongelmia, niin otan huomautukset kiitoksella vastaan.

Tulikin muuten täytettyä kaksi vuotta 27.1. mutta päivämäärä meni ohi huomaamatta.

Näyttää siis siltä, että lastuja on julkaistu noin 1.6 päivän, eli noin 38.5 tunnin välein, mikä tuntuu vähäiseltä ajalta ja panee ajattelemaan oman järkensä terveyttä. Tosin verrattuna superjulkaisijoihin kuten Käymälä ja SusuPetal se onkin melko pitkä aika (huom. tällä en mitenkään viittaa kummankaan mahdollisiin epäterveisiin elämäntapoihin vaan esitän kommentin pelkkää rajatonta ihailua mielessäni). Sivuja on kääntynyt (toukokuusta 2005 lähtien) lukijoiden käsissä aivan vähän vajaa 100,000 noin 50,000 käynnillä. Siis kiitos käynneistänne Arvoisat Lukijat.

Elämästä, kuolemasta ja rakkaudesta, ja muistakin ikuisista asioista

Kuva: Pariisin Opera, Bastille'n pienet joutsenet

Myöhemmin illalla: Korjasin asiavirhettä tekstistä puolen yön maissa, joten tulossa on haamupäivitys. Niitä tulee muutenkin tämän yön ja huomisen aikana, koska pääsin lopulta siirtymään uuteen bloggeriin ja uusin samalla näitä sivuja uuteen uskoon.

Viikonloppuna ajattelin elämistä, kuolemista ja vähän jopa rakkautta. Ja ajatusten värittämiseksi tiirailin innokkaasti viehättävien tutu-pukuisten tanssityttöjen balettiesityksiä. Nautiskelin nimittäin kahdesta Tšaikovskin baleteista: toinen oli englantilaisen Royal Ballet’in (Covent Gardenissa) esittämä Prinsessa Ruusunen ja toinen Pariisin Bastillen Oopperan esittämä Joutsenlampi.

Kummassakin baletissa on taustalla kansansatu, jossa ovat teemana juuri rakkaus, elämä ja kuolema niin kuin kunnon satuun kuuluukin.

Pidin enemmän Joutsenlammesta (vaikka ei Ruususessakaan mitään vikaa ollut), koreografia oli Rudolf Nurejevin tekemä ja vuodelta 1984. Nurejevin Joutsenlammessa (varsinkin ensimmäisessä näytöksessä) on voimakas homoeroottinen lataus, jota en ole muissa Joutsenlammen esityksissä huomannut. Mutta Nurejevin tarinan tuntien se ei ole mikään erityinen ihme, hänhän kuolikin tanssitaiturille sopivan nuorehkon kuoleman, tappajana oli AIDS.

Tämä Joutsenlampi oli kauneinta balettia, mitä muistan koskaan nähneeni. Koreografia oli sairaan kaunista ja näyttämölle pano sielun syövereitä kourivaa.

Odette-Odile’n roolissa oli fantastinen Aurélie Dupont (34-vuotias mutta ensimmäistä kertaa Joutsenlammessa). Siegfriedin roolin esitti vasta 21-vuotias Mathieu Ganio, joka tanssi taitavasti, mutta jännitti selvästi ensimmäistä kertaansa tässä roolissa eikä hänen grand jete -hypyissäänkään vielä ollut erityisen suurta voimaa, eikä painovoiman voittavaa, huikaisevaa ilmavuutta. Jokin aika sitten mainitsin Bolshoin esittämän Joutsenlammen, jossa miesrooleissa oli Bolshoin senhetkinen voimakukkoporras. Hypyt olivat hämmästyttäviä, mutta Bolshoin porukalle miesten esitykset olivat jotenkin testorestonin ruokkimaa hyppykilpailua herkkyyden kustannuksella. Ganio oli puolestaan yliherkkä. Lisäksi Odette-Odile’n ja Siegfriedin silminnähtävä ikäero häiritsi televisioesityksessä; näyttämöllä eroa ei ehkä olisi huomannut.


Kuva: Royal Ballet, Lilac Fairy, hyvä haltia Marianela Nuñez

Joutsenlammen tarina päättyy rakastavaisten eroon, kuolemaan itse asiassa. Ruususessa puolestaan, niin kuin jo Topeliuksen sadusta muistamme, prinssi Florimund ja sata vuotta värttinän pistosta nukkunut prinsessa Aurora saavat toisensa ja kai elävät onnellisina elämänsä loppuun saakka. (Topeliuksen sadussa kokkipoika saa mojovan korvapuustin ruusujen peittämän linnan keittiössä sadan vuoden viiveellä, mutta sitä ei balettiesityksessä näytetä.)

Viikonvaihteen aikana lueskelin myös laiskasti englantilaisten lehtien kirja-arvosteluja.

Kirjakirjoitusten joukossa esiteltiin aiheeseen sopivasti myös Bryan Appleyard’in (mm. The Times-lehteen senttaileva kulttuuriaktivisti) juuri ilmestynyttä opusta (Groucho Marx’ia mukaillen) nimeltään How to live forever or die trying (Kuinka elää ikuisesti tai kuolla yrittämällä). Täältä löytyy The Guardian-lehden kirjajuttu.

Nythän on niin, että ihmisgeenien ohjelmoinnin sanotaan vaativan kuolemaa jossakin 80 vuoden paikkeilla. Mutta näin ei välttämättä ole.

Mm englantilainen Tom Kirkwood on sitä mieltä, että ihminen on ohjelmoitu vain vanhenemaan ja kuolee vahingossa vanhenemisen seurauksena. Geneettisesti ei kuolemalle ole olemassa mitään erityistä välttämättömyyttä. Eli kuoleman välttämiseksi ei tarvitse muuta kuin estää kehonsa vanheneminen. Ja joidenkin tiedemiesten mielestä tämän ei pitäisi olla mitenkään ylivoimaisen vaikea tehtävä.

Tieteiskirjailijat ovat tietysti tienneet asioiden oikean laidan jo vuosikymmeniä. Mm. Robert A. Heinlein kuvaa kirjoissaan jonkinlaista ihmisten perushuoltoa, jolla raihnainen keho muutetaan geenimanipulaatiolla ja varaosien vaihdolla kuin uudeksi jälleen. Heinleinin huoltamolla voi itse jopa valita mihin ikäluokkaan tulee kuulumaan uuden kehonsa kanssa. Isaac Asimov otti askeleen Heinleinia pidemmälle kirjassaan Ikuisuuden loppu. Siinä kuvataan täysin henkistetyssä ”ikuisuudessa” eläviä ruumiittomia olentoja, jotka manipuloivat maailman menneisyyttä jotta tulevaisuus – erityisesti näille ”ikuisille” itselleen – turvattaisiin muuttumattomana.

Elokuvan ystävillä on myös tarjolla kuoleman voittaneita sankareita. Tosin näihin ei kuulu Tom Cruise elokuvassa Minority Report, joten deletoin hänet pois tämän lastun kontekstista (ja katsoin elokuvan uudestaan juuri äsken eli puolen yön paikkeilla virheeni tarkistamiseksi). Sen sijaan Bruce Willis oli joutunut jonkinlaiseen ikuisesti kestävään aikalenkkiin etsimään itseään hienossa, jotenkin mieltä häiritsevässä mutta ajatuksia herättävässä elokuvassa Twelve Monkeys. Ja elokuvien nyrkkeilyurastaan kuuluisa Sylvester ”Rocky” Stallone (onko tämä seuraava jo Rocky LX vai mikä se on?) näytteli täysin unohdettavassa elokuvassa The Demolition Man, väärinymmärrettyä poliisia, joka jäädytetään syntiensä takia ja sulatetaan uudestaan henkiin joskus tulevaisuudessa, kun tarvetta aivottomalle ja väkivaltaiselle poliisille taas ilmenee.

Jäädyttäminen onkin jo nyt tulevaisuuteen haluavien käytössä lopullisen kuoleman välttämiseksi. Sitä varten on viisaiden businessmiesten (tai miksei naistenkin) toimesta jo vuonna 1972 perustettu yritys nimeltä Alcor Life Extention Foundation (Scottsdale, Arizona), jonka päätuote on kuolleiden ihmisten säilöminen metallipöntöissä miinus 130 asteen (Celsius) lämpötilassa.

Jokainen Alcorin jäädytyspalveluun uskaltautuva maksaa 150,000 dollaria (25,000 lisää, jos ei asu Pohjois-Amerikassa ja toisen 25,000, jos halukas ruumis ei ole ollut Alcorin jäsen ennen uhkaavaa kuolemaansa). Jäädytyskustannukset voi kattaa henkivakuutuksella. Maksulla jäädytettävä ostaa lupauksen Alcorilta, että tiettynä hetkenä tulevaisuudessa ruumis sulautetaan ja ilmeisesti palautetaan henkiin tai ainakin samaan tilaan kuin oli juuri ennen kuolemaansa. Jäädyttäminen tapahtuu sydämen pysähtymisen jälkeen, kun uutta alkua haluavan ruumiin lämpötila on laskenut alle 60 asteen (Fahrenheitia, eli noin 15 astetta Celsius). Alcor varoittaa hidastelijoita saitillaan, että jo aivokuollutta ei voida enää jäädyttää hyvillä tuloksilla.

Alcor Foundation tarjoaa siis Ylösnousemusta, ilman Raamatun vaatimaa elämänikäistä kaidan tien kulkemista. Vain kaidalla tiellä kulkemallahan on mahdollisuus taata pääsynsä niiden 144,000 paratiisiin valittavan onnellisen joukkoon, joita erityisesti jehovantodistajat käyvät mainostamassa tummissa puvuissaan ovelta ovelle. Kaikki meistä muista joutuvat joko limboon (jos kuolevat liian nuorina), kiirastuleen (jos tekivät vain vähän syntiä) tai helvettiin, jos elävät kovin synnillisesti. Helvettiin joutuvat erityisesti innokkaat haureuden harjoittajat, onanistit ja muut seksuaalisesti poikkeavat sekä koronkiskurit, joka kuulostaakin ihan oikealta kohtalolta mm. oman pankkini pankinjohtajanilviäiselle.

Usein näkyy nykyisin toivorikkaasti sanottavan, että ensimmäinen ihminen, joka elää tuhatvuotiaaksi, on jo syntynyt.

Jokainen elämästä pitävä nykyajassa eläjä tietysti toivoo, että juuri hän olisi se tuhat vuotta elävä yksilö. Ja toivonee lisäksi, että lääketiede edistyy tarpeeksi nopeasti erilaisten vanhuudenvaivojen parantamiseksi. Jos näin ei käy, voi lisäaikaa ostaa Alcorilta niin kauaksi aikaa, että lääketiede on ehtinyt edistyä riittävästi vaivojensa parantamiseksi.

Pitkällä elämällä on monia ongelmia jos sillä on siunauksensakin. Olisi tietysti ruhtinaallisen hienoa nähdä mihin kehitys kehittyy sanotaan nyt vaikka vain seuraavan tuhannen vuoden aikana. Ongelmia saattaa syntyä meidän jälkeemme tulevien ikäpolvien vuoksi. Nämä saattavat olla pahoillaan siitä, että joutuvat tekemään työtä ylettömän kauan maksaakseen eläkkeitä yhä suurenevalle joukolle muutaman sadan vuoden ikäisiä hyväkuntoisia ja vaativia vanhuksia. Ja saattaisivat yrittää tehdä asialle jotakin.

Toisaalta ”ikuinen elämä” täällä maan päällä saattaa aiheuttaa tarpeetonta henkistä kärsimystä. Parinsadan vuoden mittaisen elämän aikana on ehkä ehtinyt tekemään jo kaiken sen, minkä haluaa tehdäkin. Pitkästymisen vuoksi voi sen ikäinen vanhus ehkä haluta mieluummin manan majoille. Tai ehkä ainakin lepäilemään joksikin aikaa Alcorin alumiinitynnyreihin herätäkseen virkistyneenä uuteen elämään sadan vuoden kuluttua niin kuin sadun prinsessa Aurora.

Pitäisiköhän ostaa ainakin Alcorin osakkeita. Pelkurina ei oikein uskalla ostaa tynnyripaikkaa. Entä, jos aivot jatkavat ajattelua jäädytettynäkin. Se olisi ehkä vielä tuhatvuotista elämääkin pitkästyttävämpi kohtalo.

Ranskalaisesta papista, Bonosta ja hyvän tekemisestä

Joidenkin ihmisten elämästä muodostuu elämää suurempi spektaakkeli. U2:n Bono on tästä hyvä esimerkki. Melko huono laulaja on luonut itselleen suunnattoman uran laulajana. Ja osaa lisäksi käyttää mainettaan ja asemaansa poliitikkojen käden vääntöön, näiden kukkaronnyörien aukaisuun ja sitä kautta vähäosaisten auttamiseen.

Matti Nykäsen tapaiset ”sankarijulkkikset” (eikö englanninkielen ”celebrity” olekin ylipositiivinen ja aika typerä sana suomalaiseen ”julkkikseen” verrattuna?) kiehtovat jostakin syystä erityisesti ihmisten mieltä. Syyt tähän ovat itselleni aika käsittämättömiä, mutta mikä minä olisin arvostelemaan ihmisiä: itse olen erityisen kiinnostunut Kylie M:n hameenhelman korkeudesta ja Sandra Bullockin ihanista silmistä enemmän kuin sanotaan nyt vaikka Mother Teresan vastaavista ominaisuuksista.

Leninin kuolemasta oli toissapäivänä kulunut 83 vuotta, ja hän on oivallinen esimerkki yksityisen ihmisen merkityksestä historian makrotasolla; niin kuin tietysti oli hänen seuraajansa Stalin ja tietysti Hitler myös.

Spektaalimainen elämä saattaa olla osana myös sellaisilla, jotka eivät ole julkisuudessa kovin tunnettuja. Mikrotasollakin löytyy monia ihmisiä, jotka ovat jättäneet merkittävän ja pysyvän jäljen itsestään. Äiti Teresa jo tuli mainittuakin. Mutta heitä on tietysti paljon muitakin.

Ranskalainen ihmisoikeusaktivisti ja pappi Henri Auguste Grouès, paremmin tunnetulta uskonnolliselta nimeltään Abbé Pierre, kuoli eilen. Hän oli kuollessaan 94-vuotias. Nimen Abbé Pierre hän oli ottanut salanimekseen osallistuessaan ranskalaisen vastarintaliikkeen toimintaan. Koska hän oli papiksi vihitty munkki, nimi säilyi sodan jälkeenkin. Hän toimi myös katolisen sosialistipuolueen kansanedustajana (1946-1951).

Monille Abbé Pierre ei ehkä ole kovin tunnettu, ei kai enää oikein ollut julkkis edes omassa maassaan, Ranskassa. Häntä jopa jotenkin kai halveksittiinkin viimeisinä vuosinaan siksi, että oli tullut sotketuksi holokaustin kieltäjien mielipiteisiin. Ranskalainen kommunisti, muslimi-käännynnäinen ja kirjoittaja Roger Garaudy oli nimittäin väittänyt (1996) Abbé Pierren hyväksyvän hänen oman mielipiteensä, että holokausti oli amerikkalaisten ja Israelin juutalaisten yhdessä keksimä myytti. Abbé Pierre, joka oli palestiinalaisen asian vankka kannattaja, perui kannatuksensa pitkän viivyttelyn jälkeen ja jätti kielteisen kuvan itsestään ranskalaisten mieliin (huolimatta siitä, että oli auttanut sodan aikana juutalaisia pakoon saksalaisten kynsistä).

Abbé Pierre on kuitenkin paremmin tunnettu Emmaus-liikkeen perustajana. Emmaus toimii nykyisin jo 50 maassa ja sen päätarkoitus on työskennellä huono-osaisten ihmisten auttamiseksi, toimimalla heidän puolestaan ja heidän kanssaan tilanteen parantamiseksi.

Emmauksen pääperiaate on (kopioitu järjestön internet-sivuilta):

Servir premier le plus souffrant. Quel qu'il soit, sans aucune forme de discrimination

Eli suomeksi:

Palvella ensimmäiseksi eniten kärsiviä. Huolimatta siitä, ketä nämä ovat, ja ilman minkäänlaista syrjintää.

Helsingin Emmauksen sivulta löytyy oheinen järjestön määritys. Suomessa Emmaus aloitti toimintansa 1964, kun Kehitysmaayhdistys Pääskyt aloitti toimintansa. Nykyisin Suomessa on kahdeksan Emmaus-yhdistystä.

Emmaus on yksi niistä järjestöistä, joiden toiminnasta on itselläni ollut aina myönteinen kuva. Muista erityisen myönteisesti kokemistani järjestöistä mainittakoon Punainen Risti (olen itse ollut töissä heidän avustustehtävissään, joten olen tavallaan puolueellinen mielipiteessäni, että he ovat kansainvälisistä järjestöistä parhaiten toimiva), Médecins Sans Frontières (MSF) ja uskonnollisuudesta huolimatta, Pelastusarmeija (joka toimii nykyisin yli 100 maassa). Emmauksen toiminnassa uskonnolla ei ole merkitystä huolimatta siitä, että perustaja oli pappi ja nimi tulee Raamatusta (Ev.Luuk 24: paikka, jossa Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen toisena pääsiäispäivänä).

Voi olla, että U2:n egomaanisen ”front man’in”, Bonon, maine maailmalaajuisena hyväntekijänä on joskus tulevaisuudessa vähintään samaa luokkaa kuin Abbé Pierren – todennäköisesti paljon suurempikin, onhan hän ”celebrity”. Bonolla on tietysti etunaan suunnaton tunnettuus. (Katso artikkeli Can Bono save the world Time Magazinen saitilta)

Abbé Pierre ei koskaan saanut Nobelin rauhanpalkintoa, vaikka olikin ehdolla useaan kertaan. Bonolle ennustan tässä suhteessa parempaa tulevaisuutta ja uskon, että hänelle annetaan rauhanpalkinto ehkä vielä seuraavien 10 vuoden kuluessa.

Jos näin käy, presidenteistämme Mara ehkä vetäytyy mököttämään pysyvästi johonkin hiljaiseen paikkaan ja Urkki pyörii kiivaasti haudassaan niin, että Hietaniemestä lentää ympäristöön paksua pölyä samalla lailla kuin myllykirjeitä Tamminiemestä pahimpina Kekkoslovakian aikoina.

Uusia Tarinoita ja uutta ulkomaista sanastoa

Ilmoitusluontoisena asiana mainittakoon ensin, että Dionysoksen tarinoihin on lisätty novelli Uuudenvuodenyön lumi (oli joskus hetken esillä Rihmastolla ennenkuin hädissäni deletoin se sieltä).

Englanninkieli on tulossa päivä päivältä vaikeammaksi. Arvoisien lukijoiden ulkomaalaisia kontakteja ajatellen alla on muutamia hyödyllisiä sanoja, joita saattaa kuulla nykyisin käytettävän tai joita voi itse yrittää käytellä ulkomaalaisten ystäviensä ihasteltaviksi:

* SWAMP-DONKEY - erittäin epämiellyttävän näköinen henkilö

* TESTICULATING - heilutella käsiään sinne tänne samalla, kun puhuu paskaa.

* BLAMESTORMING - istua työryhmänsä mukana keskustelemassa, miksi määräaikainen työ ei valmistunut tai projekti epäonnistui samalla yrittäen samalla työntää syyn jonkun poissaolevan niskoille.

* SEAGULL MANAGER - johtaja, joka lentää paikalle, pitää paljon melua, paskantaa (kuvainnollisesti vain) alaistensa niskaan ja lähtee.

* ASSMOSIS - prosessi, jolla saa ylennyksiä ja vaikutusvaltaa ilman varsinaista työntekoa.

* SITCOMs -(Single Income, Two Children, Oppressive Mortgage), jupeista tulee näitä, kun he saavat lapsia ja elävät vain yhdellä palkalla.

* SINBAD - yksinäinen, työssäkäyvä nainen, ei poikaystävää, täynnä kroonista epätoivoa.

* AEROPLANE BLONDE - valkaistu tukka, jossa näkyy tummia juuria.

* PERCUSSIVE MAINTENANCE - taito hakata toimintakunnoton elektroninen laite toimintakuntoiseksi. Yleensä pelkästään miehinen taito.

* ADMINISPHERE - johdon taso juuri työntekijöiden yläpuolella, joka tuottaa organisaation tarvitsemat väärät päätökset

* ADMINISTRIVIA - tarpeettomat muistiot ja toimintaohjeet.

* GOING FOR A McSHIT - vierailu McDonaldsilla tarkoituksena käyttää heidän mukavuuslaitostaan. Tämän muunnos on McSHIT WITH LIES - kysyä toiletin sijaintia ja kertoa myyjälle tulevansa hetkenkuluttua takaisin tilaamaan ruokaa

* 404 - epäpätevä henkilö

* JOHNNY-NO-STARS - nuori epäpätevä mieshenkilö, tyypillisesti työssä McDonaldsilla.

* MILLENNIUM DOMES - wonderbra'n sisältö, äärettömän lupaavan näköinen ennen rintaliivien poistamista.

* MYSTERY BUS - haamubussi, joka käy pubissa sillä aikaa, kun olet vessassa 10. pitkän oluen jälkeen, ja vie mukanaan kaikki rumat ihmiset. Pubissa on sen jälkeen jäljellä vain kauniita ja hyvin kauniita ihmisiä.

* MYSTERY TAXI - taksi, joka on käynyt asunnollasi lauantaiaamuna ja vienyt mukanaan kauniin henkilön, jonka kanssa vietit yösi. Jäljellä on vähemmän viehättävä henkilö, joka ryyppäsi sinut illalla pöydän alle.

* BEER COAT - näkymätön takki, jota käytetään pakkasessa pubista kotiin kävellessä kello 3 aamuyöllä.

* BEER COMPASS - näkymätön laite, jonka avulla tulit yöllä kotiin, vaikka et tiennyt missä olit, mihin olit menossa ja mihin tulit. Kutsutaan joskus myös suojelusenkeliksi.

* BREAKING THE SEAL - ensimmäinen vessassa käynti kahden tunnin oluenjuonnin jälkeen. sen jälkeen vessassa on käytävä 15 minuutin välein.

* TART FUEL - alkopop, esimerkiksi salmiakkikossu, joka on suosittu nuorten naisten keskuudessa.

* PICASSO BUM - nainen, jolla on liian pienet alushousut ja näyttää omistavan neljä istumalihasta.

Kriitikon hellä luonne, kirjailijan kyyneleet ja todellisuus

Kuva: CSL Cartoon Stock

Ymmärrä kaiken olevaisen olevan näin. Heijastusta, unta, haamuja, ilman olemassaoloa mutta ominaisuuksin, jotka voi nähdä.
(Buddha: Samadhirajasutra).

On tietenkin niin, että suomalaisista elävistä kirjailijoista vain Bo Carpelan ja Paavo Haavikko ovat päätyneet kirjailijan nirvanaan: kaikki mihin he koskevat muuttuu kullaksi. Ei välttämättä rahakullaksi, vaikka sitäkin heille ehkä kuohuu kuin sahtivaahtoa hyvinkäyneen tynnyrin tapinaukosta, vaan kirjalliseksi kullaksi, jolla on taattu asema tulevassakin kirjallisuuden taivaassa.

Muilla kirjailijoilla ei näin välttämättä ole asia (se Remes tietysti kahmii kultaa, mutta jääköön tämän lastun ulkopuolelle). Tikantarkat kriitikot pitävät huolen siitä, että kirjailijan oma kuva, kyyneleet ja todellisuus tulee asetettua oikeaan järjestykseen ja raadelluksi vereslihalle.

Kriitikoilla on useimmiten vähintään kirjailijoiden pään kokoinen hiidenkivi hartioillaan ja ego, joka ei välttämättä ole kirjailijoiden egoa pienempi. Lisäksi heillä saattaa olla vitsan vääntöä oman kirjallisen uransa suhteen. Kriitikko saattaa nimittäin olla kirjailija, joka on vielä hautomossa tai on epäonnistunut kirjallisen uran tärkeimmässä vaiheessa. Eli sen alussa, ja näin ei omaa julkaisukelpoista kirjaa ole päässyt syntymään muiden kritisoitavaksi. (Kenelläpä ei tällaisia lieviä lipsahduksia olisi päässyt syntymään!)

Voi olla niinkin, että kriitikon ura aukeaa itsekritiikin armottomuudesta, joka estää ensimmäisenkään kirjan syntymisen. Kääntäen voi ehkä sanoa, että kirjailijan itsekritiikki on puolestaan jäänyt kehityksessään vajavaiseksi. Mutta se olisi puhdasta ilkeyttä, joten jääköön sanomatta.

Kriitikot puolustelevat joskus kritiikkejään kutsumalla niitä kuluttajansuojaksi. Eli tyrmäävä kritiikki on itse asiassa positiivista: lukijan suojelemista kirjoilta, joista hedän ei saisi edes pitää ja joita kriitikko pitää muutenkin taideteokseksi sopimattomina. Kritiikki toimii siis varoituksena lukijalle ennen kuin tämä tuhlaa rakkaita rahojaan kirjan ostamiseen.

Markku Ihonen sanoo jotenkin yli-egoistisesti esitelmässään Hyvä kritiikki (Kesäpäivän kritiikkiseminaari Kangasalla 24.10.1999):

Nyky-yhteiskunnassa ei taidetta kerrassaan voi olla ilman taidekritiikkiä.

Hänen mukaansa kriitikko on portinvartija, joka estää huonojen tai liian erilaisten taideteosten tunkeutumisen taiteeksi. Taidetta on vain se, jonka kriitikko (tai ehkä taideyhteisö laajemminkin) taiteeksi tunnustavat. Taiteilijahan ei taiteilijana ole taideyhteisön jäsen. Paitsi jos hänet kanonisoidaan kunniajäseneksi tai hän huoraa muuten esimerkiksi toimimalla kriitikkona.

Ja portinvartijahan kriitikko tietysti on. Hän ei tietysti ole ainoa portinvartija – eikä ehkä edes tärkein. Kirjailijan kannalta tärkeimpiä ovat tietysti kustannustoimittajat, jotka käyvät vuosittain läpi ehkä satojen teosten ensimmäisiä sivuja ja valitsevat niistä julkaistaviksi mieluisimmat.

En osaa varmuudella sanoa kuinka paljon aikaa keskimääräinen kriitikko käyttää arvosteltavan kirjan lukemiseen. Arvaisin, että maksimissaan ja parhaimmillaan muutaman tunnin, ehkä vain yhden tai pari. Ja tuloksena on kritiikki, joka saattaa tuhota ainakin kirjailijan toiveet – ehkäpä koko uran, varsinkin, jos kritiikki julkaistaan sanotaan nyt vaikka Hesarissa.

Kirjallisuuden innokkaana kuluttajana olen itse ehkä liian skeptinen kriitikoiden suhteen. Mutta, jos heidän portinvartijan roolinsa hyväksytään, he kantavat osan vastuusta siitä, minkälaiseksi kirjallisuuden tila on kehittynyt. Kirjailijat ehkä oppivat reagoimaan ennakolta kritiikkiin ja tuottavat sellaisia kirjoja joita kriitikot saattaisivat suosia. Syöksytään hitaasti huononevan kirjallisuuden spiraaliin, jonka pohjalla on jähmettynyt samanlaisuuden mutavelli.

Kysynkin ainakin itseltäni: onko viimeaikoina julkaistujen kirjojen joukossa sellaisia, jotka koettelisivat lukijansieluani tai edes lukijanpäätäni?

Ja koska kysytään niin vastaan, että eipä juurikaan.

Suurin osa, lähes kaikki, viime aikoina lukemani kirjat ovat mössöä, jolla tietoisesti tai ehkä tietämättä pyritään kilpailemaan television hömppäohjelmien kanssa. Kirjoitetaan helppoja tarinoita helpolla kielellä helpoille lukijoille. Kirjallista Big Brother-mössöä, joka menee silmistä sisään ja tulee saman tien ulos jättämättä mitään varsinaista jälkeä sielun pintaan. Ehkä ankeaa pettymyksen tunnetta lukuun ottamatta.

Finlandia -palkintojen jako saattaa heijastaa samaa ankeutta. Olisi ehkä hyvä harkita Finlandian jakamattomuutta vuosina, jolloin jotakin epämääräisen tiettyä tasoa ei ole saavutettu. Tämä on tietysti yltiöpäisen utopistinen ajatus, palkintohan on markkinatyökalu eikä laatuseula.

Tässä mielessä luin lievästi huvittuneena Parnasson päätoimittajan, Jarmo Papinniemen haastattelua Journalisti-lehden verkkosivuilla (Kriitikko vailla pyövelin sielua), jossa tämä sanoo:

Kirjallisuusalahan on hirveän kiltti! Korruptioskandaaleja, kähmintää tai painostusta on vaikea edes kuvitella. Markkinoinninkaan puolella ei käytetä kyynärpäitä.

Saattaahan ylikiltti päätoimittaja tässä tietysti olla oikeassa ja Finlandia-ehdokkaat tyrkytetään valitsijoille ilman sen kummempaa kähmintää tai painostusta. Ja varmasti onkin.

Luin The Independent –lehdestä pari päivää sitten Miles Kington’in kolumnin Masterclass: how to write a book review. Kirjoituksessa kehoitetaan kriitikkoa harkitsemaan seuraavia viittä seikkaa kritiikkinsä sanomaksi (huom. siteeraukset ovat hyvin vapaita):

Ensinnäkin, kuinka paljon huonompi arvosteltava kirja on verrattuna kirjailijan mahdollisesti aikaisempiin kirjoihin.
Toiseksi, miten kirja muistuttaa jonkin toisen (& toisten) kirjailijan teoksia jotenkin tähän tapaan: ”olemme Salaman maisemissa tässä kirjassa ja mukana on ripaus Päätaloa”.
Kolmanneksi, miten toisella tavalla kriitikko itse olisi kirjan kirjoittanut.
Neljänneksi, kuinka huonosti suunniteltu kirjan kansikuva on.
Viidenneksi, kuinka huonoudestaan huolimatta kirja on kuitenkin lukemisen arvoinen (tällä nuolaistaan varovasti kirjan kustantajaa, eihän tiedä, vaikka kriitikko saisi joskus oman kirjansa kustantajan ovelle).

Kingston’in mielestä kriitikko ei kirjoitakaan arvosteltavasta kirjasta vaan itse asiassa itsestään ja hänellä onkin hyvin tärkeää sanomista:

Ensinnäkin, kriitikko on lukenut arvostelua varten kirjailijan aikaisemman tuotannon.
Toiseksi, kriitikko on lukenut muitakin kirjailijoita.
Kolmanneksi, kriitikko on parempi kirjoittaja kuin ko. kirjailija.
Neljänneksi, kriitikko on myös parempi taiteilija.
Viidenneksi, kriitikko on kuitenkin sydämeltään hyvä ja armollinen.

En tiedä missä määrin Miles Kingston on kolumnissaan osunut oikeaan ja ovatko asiat ehkä Suomessa jotenkin erilaisella tai paremmalla tolalla kuin Englannissa.

Saattaakin olla itsestään selvää, että tuo ylläoleva ei missään nimessä liippaa edes läheltä suomalaista kirjallisuuskritiikkia, varsinkaan ei sellaisia kirjallisuuskritiikin vahtikoiria, joita edustaa ansiokkaasti kriitikko Putte Wilhelmsson.

Mutta jotenkin Kington’in teksti tuntuu heläyttävän ymmärtäväistä kieltä omassa sielussani. Joten ei hän aivan väärinkään ole voinut asiaa sanoa.

Avaraa (vanhaa) maailmaa

Molemmat kuvat on ottanut (nuori) Hanhensulka. (Kuvat on skannattu melko huonokuntoisista alkuperäisistä. Valitettavasti niitä ei saa juurikaan suuremmiksi resoluutio-ongelmien vuoksi.)


Valokuvatorstain 30. haasteen kutsusanana on "avara".

Ylemmässä kuvassa on Saab 96 (kaksitahtinen malli tietysti!) Lyngenin vuonon rannalla Norjassa heinäkuussa 1967.

Saabin nokka on kohti Skibotnia ja sitä kautta Suomen käsivarteen, jossa kiivettiin hitaasti Saanan huipulle ihailemaan avaria Lapin maisemia - ja juostiin kiireesti alas ukkosta pakoon. Edellinen yö oli nukuttu huonosti Altan leirintäalueella keskiyöllä vesisateessa pystytetyssä teltassa ja kaikki mukana ollut omaisuus oli tietysti aamulla märkänä.

Alemmassa kuvassa on kesäkuu 1969. Paikka on silloisen Dahomeyn (nykyinen Benin) hallintopääkaupungin Cotonoun pohjoispuolella Leeki Lagoonin suolaisella järvellä.

Kuvaaja (työssä Punaisella ristillä Biafran sodan jaloissa) istuu samanlaisessa veneessä matkalla tutustumaan kylään paalujen päässä. Kylässä jätteet heitetään suoraan järveen, ja lukuisat lapset kulkevat talosta taloon kahlaamalla iloisina ruskeassa vedessä kelluvan kuonan keskellä. Kylän keskellä oli silloin saari, johon rakennetun savihökkelin seinässä oli Coca Cola mainos varhaisen globalisaation tunnuksena.

Nykyisin Leeki Lagoonin ympäristön asutus - niin kuin Cotonou itsekin - on kymmenkertainen suuruudeltaan. Abomey-Calavi, josta kuvaaja vuokrasi veneen melojineen, oli silloin pahainen kalastajien hökkelikylä ja nyt oikea kaupunki.

Vesimaisemassa on aina avaruutta ympäristöstä riippumatta.

Satunnainen tukkijätkä satumetsässä

Kuva Hanhensulan kokoelmasta: ottanut R.S 27.12.2006 oivallisella leiripaikalla australialaisessa Wombat National Forest’issa.

Linnunrata näkyi kirkkaan huikeana, maitomaisen epämääräisenä, polveilevana kujana poikki taivaankannen. Se nousi koillisen puidenlatvoista, ylitti Vompatti metsän leiripaikan hiilihehkuisen kotilieden ja hävisi manna gum -eukalyptuspuiden (Eucalyptus viminalis) lehvistöjen sisään kaukana lounaassa.

Orionin tähdet olivat siinä vieressä väärillä paikoillaan. Taivaan kirkkain tähti Sirius löytyi sumuisen Linnunradan oikealla puolella, idässä siis, ja lähes yhtä kirkkaana näkyvä Orionin kirkkain tähti Rigel sen vasemmalla puolella – lännessä. Lähellä pohjoisen puunlatvoja Seulasten sikermän tähdistä näkyi paljaalla silmällä yhdeksän, eli seitsemän sisarusta olivat saaneet vierelleen kaksi vaatimattomampaa siskoaan, tähtitaivaan Tuhkimoita.

Etelämpänä näkyivät Etelän ristin tähdet. Itse asiassa sekä Pohjan risti (oikeammin Joutsenen tähdistö) että Etelän risti näkyivät samanaikaisesti suojaiselta leiripaikalta taivaita tuijottelevalle tähtimatkaajalle.

Etelän ristin tähdistä viisi on ikuistettuna Australian lipussa ja neljä kirkkainta Uuden-Seelannin lipussa. Myös Brasilian lippu kuvaa viittä Etelän ristin tähteä. Brasilialaiset ovat ikuistaneet lippuunsa myös hädin tuskin paljaalla silmällä näkyvän Etelän tähden (Polaris Australis), joka on ”tähtinimeltään” Sigma Octantis.

Kentaurin sikermästä välähti näkyviin hidas tähdenlento, joka piirtyi Linnunradan poikki ja hävisi lännen taivaalle. Ja valaisi muistoja.


Hamassa muinaisuudessa – viisikymmenluvulla – kymmenvuotias oli hiihtämässä kirkkaassa helmikuun yössä partiokokouksesta Suolahden aseman ohi ja Keiteleen Saunalahden yli kohti kotia, joka sijaitsi Riihivuoren tiellä. Hän pysähtyi hetkeksi jäälle paukkuvassa pakkasessa ja katsoi taivaalle.

Linnunradan maitopolku polveili suoraan yläpuolella, Joutsenen ja Orionin tähdistöt hieman etelämpänä ja Sirius lähellä taivaanrantaa. Ja pohjoisessa heiluivat revontulien kellertävän vihreät helmat. Hiihtäjä otti koivistolaisen karvalakin päästään ja kuunteli. Tähdet ja Linnunrata olivat hiljaa, mutta revontulet kuiskivat suhisevaa lauluaan, jonka kuulee, jos on kuullakseen. Hiihtäjä muisti vaarinsa kertoneen laulusta, mutta ei ollut sitä ennen itse kuullut.

Mutta silloin Saunalahden muuten äänettömällä jäällä kuuli sen selvästi samalla, kun ihmetteli revontulihelmojen hulmuamista. Haaleat värit muuttuivat nopeasti tummemmiksi ja lopulta taivaan laelle piirtyi punertava kruunu, josta lähti säteitä taivaan kaikille kulmille.

Hiihtäjää pelotti vähän ja karvalakki painui takaisin päähän. Sukset rupesivat suihkimaan nopeasti luistavalla pakkasladulla ja revontulten laulukin loppui kuulumasta. Kuului vain sydämen kiihkeät lyönnit ja kohiseva nuoruudenhelppo hengitys.


Nuotioon lisättiin aikaisemmin poikkisahattuja puita. Taivaalle nousi kipinöiden virta ja nuotion valo peitti tähtiä näkyvistä.

Kipinät näyttivät pysähtyvän eukalyptuspuiden lehdille. Katsojasta näytti hetken siltä, että itse puutkin alkoivat kipinöidä. Mutta lehdille korkealla puiden latvoissa syttyikin muita valoja. Oli kuin joku näkymätön olisi käynyt sytyttämässä pienen pieniä lyhtyjä puiden lehdillä yksi toisensa jälkeen. Lopulta parissakymmenessä puussa kimalteli himmeän vihertäviä valoja: toiset muuttumattomina, toiset nopeasti tai hitaasti välähdellen. Satumetsän satulyhtyjä.

Katsoja tajusi nopeasti katselevansa tulikärpästen parittelukutsuja. Siivekkäät koiraat viestittivät puiden lehdiltä maassa odotteleville naaraille, jotka vastasivat jos vastasivat, eläinmaailmassa naaralla on valta, voima ja oikeus valita.

Koiraiden osana on koristella itsensä parhaan kykynsä mukaan. Ja toivoa.

Talviunesta heränneenä

Takaisin kylmässä Euroopassa. Koko kuukausi meni tietokoneetta niin, että sanaakaan ei tullut kirjoitettua (noin kuvaannollisesti, paperipäiväkirja sai sentään soida tänäkin aikana).

Ennen muuta tähdellisempää, käykääpä Melbourne Runway -saitilla, siellä on kuvattu satunnaisesti kadulta löytynyttä suomalaista(kin) kauneutta australialaisten iloksi.

Näitä satunnaisia-kasvoja-kadulla-saitteja on nykyisin vähän joka puolella. Suomessakin, ainakin kovin hienostunut Helsinki Looks -saitti. Lontoosta löytyy Savvy London -saitti. Ja jopa Moskova on ehtinyt mukaan Look at me -saitilla. New York on tietysti muodissa tiiviisti mukana, onhan se Maailman Paras Kaupunki ilman vakavasti otettavia kilpailijoita, yhden saitin nimi on The Sartorialist, ja siellä on toki naiskauneuttakin miehiin viittaavasta nimestään huolimatta.

Vaikka ei kuulukaan samaan kasvoja-kadulla-sarjaan, niin blogiystävämme Juha K. Korento on aloittanut uuden Pyrstötähti -saitin, jonka ensimmäisissä postauksissa on sattumalta loistavia kuvia Lontoon kaduilta menneen vuodenvaihteen tienoilta.

Kaikille (myöhästyneenä) Hyvää Uuttavuotta 2007!!! Ja hyvää viime joulua, jos sitä vielä ehtii toivottaa.

PS. Niin ja vielä, että Dionysoksen tarinoissa on pari lukua (3. ja 4. luku) yhdestä epämääräisestä ja toivorikkaan epätoivon maustamasta scifi-kirja-projektista pöytälaatikon pölyisistä kätköistä ylös ongittuna.

Paa alaspain ja tahdet vaarissa paikoissa

Silmat ovat sikkaralla liiasta lentamisesta.

Takana on 30 tuntia matkustamista, josta lentamista yli kaksikymmenta ja takseja, odottamista ja kiukuttelua loput. Kone oli Austrian Airlinesin Boeing 777ER, jossa ei jalkatilaa ole aivan riittavasti, mutta muuten oli ihan mukiinmeneva lento. Takana on myos hetki etelaisen taivaan tahtien tuijottelua (Orion nayttaa melko omituiselta katseltuna vaarasta suunnasta), hyv’t y;unet ja paiva pohjoisesta paistavassa australialaisessa auringossa, ja tietysti paa sojottamassa alaspain. Ellei silmansa valta minia pakottaa laittamaan paksun kerroksen Australian syopasaation valmistamaa aurinkorasvaa, suojakerroin 30+. Ja mikapa siina, samalla pysyy iho herkkana ja pehmeana kuin varsan turpa.

Ensimmaiset Cascade-oluet on nautittu Ackland Streetilla ja ehditty jo sanoa muutamaan kertaan “no worries, Mate”, joten t’ssa tuntee melkein olevansa oikea australialainen.

Kirjoitan matkasta ja ehka panen tanne joitakin kuvia kunhan kerkian. Nyt ei ehdi enempaa, joku hopottaa toiseen korvaan, etta “salmon is perfect, Mate” joten tayty tasta menna sita syomaan ja juomaan hyvaa McLarenin valkoviinia.

G’day, Mate