17.11.2006

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Se oli eilen illalla, kun katselin sopivan synkkänä kirjastoani, ja ihmettelin, mitä pirua jotkut kirjat tekevät siellä. Ja toisaalta, missä pirussa ovat jotkut muut kirjat, joiden ehdottomasti pitäisi olla siellä.

Nimittäin Saara, pirulainen, entisine tulipunaisine tukkineen, iski meemillä, jossa pitäisi ottaa kirjastonsa viideltä hyllyltä yhdeksäs kirja ja sanoa siitä jotakin viisasta. Itse hän on täyttänyt oman osansa meemiin viisaalla närinällä, jota yritin lukea naurunpyrskähdysteni kanssa samassa tahdissa. Mutta vaikeaa se oli.

Lähestyin siis kirjahyllyjäni ja katsoin sitä myötähäpeän tunteilla. Vaikka kirjasto on alun perin ollut aakkosjärjestyksessä, niin järjestys on vähitellen kaikonnut. Lukemattomia kirjoja on työnnetty sinne ja tänne, ja osa pantu lappeelleen sinne, missä tilaa vaan on löytynyt. Ja monet ovat pysyneetkin lukemattomina.

Viime lauantainakin menimme Brysselin pappilan kirjamyyjäisiin sillä silmällä. Ja ostimme taas muutaman opuksen, joita olimme ensin himoiten kähmineet pappilan vapaaehtoisten kirjanmyyjien epäluuloisten katseiden alla.

Minä ostin itselleni syntyjään perulaisen, brasilialaisen tai argentiinalaisen Amerikassa vaikuttaneen Carlos Castanedan Tarinoita voimasta –kirjan, joka kertoo jostakin Don Juanista, joka näkee näkymättömiä ja yrittää opettaa kirjan minääkin näkemään samoja asioita. Ostin myös John Le Carré ’n vakoilukirjan Yön pakolainen (1993). Ja ikonikirjan, jota olin aikaisemmin katsellut haikeana kuopiolaisessa ortodoksikaupassa nimeltä Lampukka. Kirja on nimeltään Ikonikirja (Helsinki. Otava 1995), kirjoittaja munkkiveli Arseni, joka tosin taitaa olla nyt arkkimandriitta tai oikea piispa tai jotakin jossakin Joensuun suunnalla. Myymälä on valitettavasti jo hävinnyt kauppojen taivaaseen, tai mihin kaupat sitten häviävätkään kun häviävät. Puoliso osti pari ohutta Outi Pakkasta.

Kaikki ostetut olivat jo sopivasti voilla, suklaalla ja kahvilla sotattuja, joten niitä ei näin ollen tarvitsisi itse edes lukea ja silti näyttäisivät luetuilta. Olen muuten joskus väkivaltaisesti väännellyt lukemattomia kirjojani ja kääntänyt niiden kulmia hiirenkorvalle ennen kuin olen lainannut niitä jollekin tuttavalleni. Jotenkin hävettää, jos kirja on kirjastoon säilötty, eikä kuitenkaan ole luetun näköinen.

Olen aina halunnut omistaa kirjan, enkä ole käyttänyt kirjaston palveluja paljoakaan. Paitsi Sonkajärven Mäkikylässä, jossa setäni Jaska Hanhensulka, joka oli käynyt amerikat ja sodat jo siinä vaiheessa, piti Mäkikylän ainoaa kirjastoa. Jostakin syystä, jota en osaa tyydyttävästi selittää, perintökirjastossamme, joka on levällään pitkin Pohjois-Savoa ja jonka jaosta ei ole vielä edes päästy aloittamaan kunnon riitaa, on monia kirjoja, joissa on kirjaston leima etulehdillä. Mutta tämä ongelma jääköön jonkun muun sala- tai julkipoliisin ratkaistavaksi.

Niin kuin esimerkiksi Boris Akunin ’in tarkkasilmäisen etsivän, jonka nimeä en tiedä, kontolle.

Nimittäin ensimmäinen yhdeksäs kirja löytyi ylimmän hyllyn vasemman puoleisesta laidasta, ja sen nimi on Winter Queen. Voisin kysyä, että mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä, mutta tiedän kyllä vastauksen: puoliso ei lue juuri muuta kuin dekkareita. Ja niitä on löydyttävä koko ajan lisää, mieluimmin P.D. James ’iltä, Ruth Rendell ’lta tai joltakin muulta tutulta kirjoittajalta. Mutta uusiakin kirjoittajia on silloin tällöin kokeiltavana. Akunin todettiin huonohkoksi genrensä edustajaksi, joten itse en edes vaivautunut sitä avaamaan.

Akuninin kirjan vasemmalla puolella on Douglas Adams ’in The Long dark Tea-Time of the Soul, jonka sen sijaan olen lukenut useammin kuin kerran vaikka se onkin dekkari. Kirjassa holistinen yksityisetsivä Dirk Gently, löytää rikkaan asiakkaansa murhattuna ja tämän ruumiista erotetun pään pyörimässä gramofonilla. En halua paljastaa enempää kirjan juonesta (tuokin oli jo liikaa), koska joku Arvoisasta Lukijasta haluaa ehkä tutustua kirjaan lähemmin. Tosin Anita Konkka taisi yrittää sitä lukea ja totesi sen liian pitkäveteiseksi. Akuninin kirjan oikealla puolella on Isaac Asimov ’in Alaston aurinko (suom. Matti Kannosto, Kirjayhtymä, 1976), jota en ole avannut noin 25 vuoteen, mutta en raaskinut antaa sitä divariin, johon myin satoja kirjoja ennen viimeisintä lähtöä Suomesta. Mutta on se tullut luettua aikanaan useammin kuin kerran. Alaston aurinko on sci-fi-mysteeritarina, Asimovin robottisarjasta ja jatkoa kirjalle The Caves of Steele, jota en ole lukenut suomeksi, vaikka se on kyllä suomennettu nimellä Teräsluolat (suom. Matti Kannosto, Kirjayhtymä 1974). Asimovin ohella olen erityisen ihastunut omistamaan, ja lukemaankin, Kim Stanley Robinson ’in, Arthur C. Clark ’in ja Robert A. Heinlein ’in kirjoja. Viimemainittua on Kurt Vonnegut kehunut parhaaksi sci-fi-kirjailijaksi, mutta en ole tästä aivan samaa mieltä.

Sitten suoraan kerrosta alemmaksi, g:llä alkavien kirjojen pariin. Ja yhdeksäs on Graham Greenen Kymmenes mies, joka on syvästi psykologinen tarina miehestä, joka arvotaan vankijoukosta ammuttavaksi (joka kymmenes mies ammutaan), mutta ostaa elämänsä lahjoittamalla omaisuutensa köyhemmälle miehelle, joka suostuu hänen tilallaan ammuttavaksi. Nyt ollaan syvällä minun osastossani. Greenen ”kaikki” kirjat on luettu moneen kertaan oppimismielessä. Sellaiseen myyntimenestykseen täytyy olla jokin kirjoista näkyvä syynsä. En vain ole sitä vielä löytänyt, mutta jatketaan lukemista. Vasemmalla puolella on Greenen Voima ja kunnia ja oikealla A Burnt-out Case.

Sitten riviä alempaa löytyy Kim Stanley Robinsonin The Memory of Whiteness, sen vasemmalla puolella Derek Robinsonin Piece of Cake (ei hääppöinen lentokirja) ja oikealta K. S. Robinsonin The Wild Shore. The Memory of Whiteness on tarina matemaatikosta ja muusikosta nimeltä Holywelkin, joka keksii uuden hiukkasfysiikkaan liittyvän teoria ja lisäksi rakentaa soittimen, jota kutsuu nimellä Orchestra ja esittää maailmanhistorian ihmeellisintä musiikkia suurissa konserteissa pitkin aurinkokunnan siirtokuntia. Holywelkinin teoria pohjautuu aikaisempiin teorioihin, mm. nimeltä mainittuun todelliseen Kaluza-Klein teoriaan, joka laajentaa Einsteinin suhteellisuusteorian viiteen ulottuvuuteen ja todistaa sähkömagneettisen voiman viidennen ulottuvuuden painovoimaksi. Tai jotakin sen suuntaista, josta en ymmärrä tuon taivaallista (sic.). Tästä huolimatta kirja kannattaa lukea, se on yksi kiinnostavimmista sci-fi-kirjoista ever. Jotenkin sen maailma yhdistyy jopa Hermann Hessen Lasihelmipelin teemoihin.

Riviä alempana löytyy yhdeksäntenä Carl Saganin ja Ann Druyan ’in (Saganin viimeinen vaimo) In Shadows of Forgotten Ancestors : A Search for Who We Are, sen vasemmalla puolella on Josef Skvorecky ’n The Return of Lieutenant Boruvka, joka on joku dekkari. Ja oikealla puolella Carl Saganin Ensimmäinen yhteys, josta on tehty samanniminen hyvä elokuva pääosassa Jodie Foster. In Shadows of Forgotten Ancestors selittää lukijalle, missä ja miksi me olemme elämän kehityskulussa. Evoluutioteorialla on tietysti vankka osuus kirjan sisällöstä. Pariskunnan televisiosarja Cosmos selitti puolestaan, missä me olemme koko maailmankaikkeudessa. Joten näiden kahden avulla ihminen tietääkin lähes kaiken itsestään, paitsi, jos haluaa käyttää Raamattua vaihtoehtoisena selityksenä.

Sagan on kai sanonut jotenkin deistisesti, että (wikipedia):
Jos 'Jumalalla' tarkoitetaan fyysisiä lakeja jotka määräävät universumin rakenteen, niin selkeästi sellainen Jumala on olemassa. Tällainen Jumala on kuitenkin tunteellisesti epätyydyttävä... painovoimalain rukoilemisessa ei ole paljoakaan järkeä.

Ja sitten kerrosta alemmaksi ja yhdeksäs kirja on Omar Khaijam ’in Teltantekijä, vieressä vasemmalla on Christian Stukenbroch ’in ja Barbara Töpper ’in 1000 Masterpieces of Euroopean Painting ja vasemmalla Selected Verses of C.J. Dennis, joka on australialainen (ja paikallisella englannilla kirjoittava) runoilija 1900-luvun alusta. 1000 Masterpieces of Euroopean Painting on melko hyvä taidekirja, jota voi jopa suositella ainakin sellaiselle, joka on kiinnostunut taiteista ammatti-ihmistä matalammalla tasolla.

Sitten siirryin ’studion’ puolelle ’kirjastohuoneesta’ ja yhdeksäs kirja oli Colin Renfrew ’n Before Civilization - the Radiocarbon Revolution and Prehistoric Europe. Vasemmalla puolella on tätä paljon kiinnostavampi Spencer Wells ’in The Journey of Man, ja oikealla Steven Mithen ’in After the Ice. Ellei ole todella kiinnostunut argeologisten löytöjen ajoittamisesta ja erityisesti löytöjen radiohiiliajoituksista, ei Renfrew ’n kirjasta ole paljoakaan iloa. Sen sijaa nämä kaksi muuta kirjaa ovat kiinnostavia jokaiselle, jota kiehtoo ihmisen alkuperä, eri rotujen sukulaisuus, ja ympäristö sekä kulttuuri edellisen jääkausimaksimin jälkeen (ihmisen ”historiaa” viimeiseltä 15,000 vuodelta).

Että sellaisia yhdeksänsiä kirjoja löytyi Hanhensulkien kirjahyllystä. Jotkut löydetyistä kirjoista joutuvat heti uuden lukemisen alle, joten kyllä tästä Saaran potkaisusta alkaneesta meemistä oli oikein hyötyäkin.

Ai niin, ja sitten kolme uutta uhria. Haastetaan vaikkapa Korennon elämää, Tärkeimmät ja Sunblindin ill. jatkamaan meemiä.

19 kommenttia:

Kalevi Hotanen kirjoitti...

Siitä Puijonkadulta se lähti, Lampukka meinaan. Tuli asuttua viereisessä talossa noin 15 vuotta. Sinä aikana se tuli ja meni, tämä Pyhän Sergein ja Hermannin veljeskunnan päämaja, jossa tehtiin pitkään Aamunkoittoa, mutta joka sekin on siirtynyt jonnekin huitsin Nevadaan. Käkkäräpääksi sanottu isä Tuutti paineli eläkkeelle, mutta esiintyy joskus Kuopion katukuvassa. Lampukasta saattoi ostaa halvalla Salmin murteen sanakirjan ja huikeasti kalliimmalla Filokalian, jota minulla on vain sarjan ensimmäinen osa, kirjarivissä komantena. Sen vasemmalla puolella on Michael Yougin Meritokratian nousu 1870-2003. Toisella puolella on Eero Ojasen Filosofia ja fasismi. En osallistu meemiin, mutta viidentenä on Octave Aubryn Ranskan suuri vallankumous, osa 1.

Vallankumousterveisin!

Anonyymi kirjoitti...

korjaus 2033

kh

Karpalo kirjoitti...

Kiitosta vaan, vastaan haasteeseen, heti kun ilkeän ruveta ramppaamaan tän koneen ja kirjahyllyn välillä. Ehkä kohta, ehkä huomenna.

Karpalo kirjoitti...

Mä olin pääsemässä neljänteen hyllyyn kun Vuodatus meni tilttiin. Joten palaa huomenna asiaan. Perskuta sentään. Tää on oikeastaan aika hauska meemi.

Saara kirjoitti...

Jokohan tämä päästäisi kommentoimaan...

Saara kirjoitti...

Oh, nyt onnistuu. Eilen yritin monta kertaa, mutta ei, kerta kaikkiaan mun ei annettu kommentoida. Mitähän minä sitten yritin sanoa.... että hyvinhän se meni ja yksi osumakin oli ja toinen melkein osuma (!), mutta kyllä sinäkin tuon kirjahyllysi kanssa niitä jaksuja tarttet ja iiison halin :)

Kalevi Hotanen kirjoitti...

Kas kun ei ole täkyyn tarttunut.

Ripsa kirjoitti...

En ole eikä kukaan muukaan ole huomannut. Mato ei ollut tarpeeksi lihava.

Etappisika kirjoitti...

Mitä mitä?

Onko mato toi että Hotanen on tekemässä vallankumousta? No sitten on maailmankirjat sekaisin: kun allekirjoittanut vappuna huutahti Rauno Räsäsen blogissa keväisen riemukkaasti jotta Eläköön vallankumous! niin Hotanen uhkasi että mökkini takavarikoidaan!

Anonyymi kirjoitti...

Ei pelkästään mökkisi, vaan nakkikioskisikin. Ruokailuvälineitä tulee olemaan jaossa nälkäisille SKP:n piiritoimistoissa kautta maan ja puulusikoita Rantasalmen järvimatkailukeskuksen marxilais-leniniläisten ympäristöfilosofien opintopiirin tikkakerhon kesäkioskilla.

hanhensulka kirjoitti...

Kiitos haleista, onhan tuon kirjahyllyn kanssa elämä joskus raskasta ollut, vaikka on siinä omat hyvätkin puolensa. Sateisella ilmalla on muutakin tekemistä kuin vesipisaroiden norinan katselua sumuttuvasta ikkunasta.

Se yhdeksäs kirja -menetelmä ei anna ihan oikeaa kuvaa kirjaston sisällöstä, vaikka ehkä siinä jonkinlaista viitettä tulee. Koko venäläinen klassikkokaarti jäi valintojen ulkopuolelle, ja paljon muuta, jota olisi halunnut ylpeänä esitellä. Mutta kun ei satu, niin ei satu.

hanhensulka kirjoitti...

Muuten perjantaina tuli pojalta postin välityksellä lahjakirjaksi Ian McEwanin Lauantai.

Ja tänään lauantaina kävimme Waterstonen englantilaisessa kirjakaupassa, josta hankittiin Writing Magazinen joulukuun numeron ja viimeisimmä Times Literary Supplementin lisäksi puolisolle Jeffrey Deaverin The Twealth Card (dekkari tietysti) ja itselleni Pamukin Istanbul; Memories of a City ja Tove Janssonin A Winter Book.

Että kyllä tässä lukuhommia riittää vielä tulevaisuudessakin.

hanhensulka kirjoitti...

Itse olen meritokratian jäsen. Itse asiassa saan pääasiallisen leipäni alalla, johon ei pääse kuin tiukan karsinnan, erikoiskoulutuksen ja myönnetyn lupakirjan perusteella. Pidämme siitä tai emme, niin meritokratiat pyörittävät yhteiskuntaa kaikilla tasoilla. Joku betonimiesten ammattiliitto on yhtä voimakas vaikuttaja omalla alallaan kuin lääkäriliitto tai lakimiesliitto.

Parhaiten menestyvä meritokraattinen joukko ovat tietysti yritysjohtajat, jotka pystyvät takaamaan itselleen lisäksi huikeat tulot omilla päätöksillään. Toisessa päässä menestysjanaa ovat pelistä pudonneet, joiden aseman huonontumisesta meritokraattisessa yhteiskunnassa Hotasen mainitsema Michael Young kirjoitti Meritokratian nousussa. Soininvaara näyttää kirjoittaneen tähän liittyen Suomen Kuvalehdessä 50/1999 otsikolla Tasa-arvoisin ja syrjivin ja Varpu Tissari myös asiaan liittyen pamfletissaan Elinikäisen oppimisen tulevaisuudenkuvia.

Kirjailijoiden asema on niin huono siksi, että heillä ei ole mahdollisuutta vedota meriitteihin palkkansa puolesta. Kirjojen synnyttyä voi tietysti yksilönä yrittää neuvotella palkkioitaan ylöspäin.

Kustantajat kustantavat julkkisten nimissä kirjoja, joiden myynti on pois "oikeiden" kirjailijoiden kukkaroista.

Vetoaminen taiteellisuuteen ei vetoa kuin pieneen naislukijoiden joukkoon, jotka ostavat uskollisesti kaikki merkittävät kirjat heti niiden ilmestyttyä, mutta näitä naisia on kovin vähän. Ja suurin osa miehistä on kiinnostunut vain Tuntemattoman uusista painoksista ja Kollaan ja Summan yhä uudelleen kerrotuista taisteluista. (Tosin kirjailijathan niitäkin kirjoittavat.)

Kirjailijaliitto on suljettu, tiukasti meritokraattinen järjestö. Siltä puuttuu kuitenkin kyky ja ehkä halukin ajaa voimakkaammin kirjailijoiden asemaa. Pelkkä jäsenkunnan tiukka seulominen ei auta siinä yhtään mitään.

Puheet akateemisesta kirjailijakoulutuksesta ovat myös tähtäämässä kirjailijameritokratian pystyttämiseen. Se ehkä vankentaisi kirjallisen taiteen eliitin asemaa. Sillä ei kuitenkaan vaikuteta ostajakuntaan (paitsi ehkä siihen uskollisimpaan naisjoukkoon). Lukijat äänestävät kirjailijoiden asemasta jaloillaan (tai siis tarkasti ottaen kukkarollaan).

Anonyymi kirjoitti...

Meitä alempaa rahvasta hallitaan muskelimyytillä. Vapaa-aikoinamme istumme tapittamassa telkkarista urheilua. Meitä hellitään myös hienoilla titeleillä. Työelämässämme emme ole enää likakaivontyhjentäjiä, vaan puhtaanapitolaitoksen tarkastajia. Emme enää opiskele ammattikouluissa, vaan ammattikorkeakouluissa ja saamme yhteisen kampuksen yliopistojen kanssa. Saksan Demokraattisessa Tasavallassa tuntuivat useimmat olevan ainakin teknikoita, elleivät tohtoreita. Ehkä en tavannut varsinaisia proletaareja lainkaan.

ill. kirjoitti...

mietin juuri mistä pirusta vääntäisin blogipostauksen kun nanowrimon päivän kiintiö tuli jo täyteen eikä enempää keksi - kunnes muistin tämän meemin ^^ ei millään malttaisi odottaa huomiseen

saakohan meemiä huijata, ihan vähän vain? sen vielä vajaan hyllyn kohdalla, kun en nyt muista onko siinä yhteensäkään 9 kirjaa..

kas kun tuli hauska "wortbestätigung" : otaiemi - sieltä puuttuu yks n ^^

Ripsa kirjoitti...

Edelleen Brysselin kirjeenvaihtajaamme säälin. Kun ei saa suomalaisia kirjoja. Teittekö te siellä mitään saadaksenne valtiolta kirjaston? Vastahan tästä oli puhe.

Paljo englannin lukeminen ei tee hyvää suomelle, enkä tässä tarkoita että olisit jotenkin hidastanut tahtia, vaan sitä, että oma kieli on maa, jossa pitäisi saada elää.

Määrittelepäs vielä ytimekkäästi meritokratia! En oikein päässyt selville siitä mihin kaikkeen kyseinen luokka oikein yltää.

Nyt käsitin niin että siihen kuulut sekä sinä että Nalle Wahlroos. Ettäkö sillä ei ole henkisiä ulottuvuuksia?

hanhensulka kirjoitti...

Ei onnistu kommentointi Tärkeimmät-saitilla. Sinne panemani pitkä ja "mielenkiintoinen" kommentti meni internet-taivaan tuuliin, joten panen kommenttini tänne lyhyempänä:

Minullakin on vanhoja koulukirjoja säästettynä jostakin syystä. Ja kielten oppikirjoja, joista en juuri mitään ole kuitenkaan oppinut. Mm. Jussi Aron Arabiaa ilman kyyneleitä. Aro oli seemiläisten kielten professori eikä tiennyt moderneista kieltenopetusmetodeista mitään. Ja kirja on kyllä miluumminkin norona kumpuavien kyynelten ehtymätön lähde, ilman kyyneleitä tosiaan, hah, hah.

Tsehovin kirjoista tuli sattuma minunkin kirjastooni. Samoin Kiila 30 on siellä.

Mielenkiintoista lukea sitä ajan filtterin läpi. Ja on siinä joitakin hyviä runojakin, joita ei ole kai muualla julkaistu, tosin en tiedä varmuudella. Jarno Pennasen mokotus alussa on huvittavaa nyt lukiessa, vaikka ei ehkä ollut silloin kun kirja oli vielä nuori.

Karpalo kirjoitti...

Varmaan olisi sattumia enemmäkin jos laajemmin vertailisi kirjastojaan. Meikäläisen vaatimattomaan hyllystöön ei tietenkään kaikkea kiinnostavaa vielä mahdu ja tämäkin alkaa olla täysi, niin että uusi hylly on hakittavapiakkoin jos meinaa kotonaa kirjoja pitää. Eipä niistä kaikista tohdi millään luopua. On turvallinen ole kun kotona on kirjoja.

Mulla on muuten sellanen neuroosin tynkä, että en voi oikein lähteä mihinkään ilman kirjaa. No kaupungilla voin ehkä just käydä, mutta jos mulla on reppu tai laukku mukana, niin yleensä siellä on joku kirjakin. Se on sitten eriasia kuinka paljon niitä tulee ainakaan kokonaan luettua.

Aurinkoinen fertifikation tänään, olisko tää vaikka ranskaa, le suns

Karpalo kirjoitti...

Kirjamyyntipäivystyksessä on hauska olla juuri siksi että siinä luettavaa riittää. Eilen löysin Joel Haahtelan esikoisteoksen. Se on aika hyvä. Ja perskuta unohdin napata sen mukaani joten se on nyt jossain varastollamme, saas nähdä milloin kohtaamme seuraavan kerran.