Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Se oli eilen illalla, kun katselin sopivan synkkänä kirjastoani, ja ihmettelin, mitä pirua jotkut kirjat tekevät siellä. Ja toisaalta, missä pirussa ovat jotkut muut kirjat, joiden ehdottomasti pitäisi olla siellä.

Nimittäin Saara, pirulainen, entisine tulipunaisine tukkineen, iski meemillä, jossa pitäisi ottaa kirjastonsa viideltä hyllyltä yhdeksäs kirja ja sanoa siitä jotakin viisasta. Itse hän on täyttänyt oman osansa meemiin viisaalla närinällä, jota yritin lukea naurunpyrskähdysteni kanssa samassa tahdissa. Mutta vaikeaa se oli.

Lähestyin siis kirjahyllyjäni ja katsoin sitä myötähäpeän tunteilla. Vaikka kirjasto on alun perin ollut aakkosjärjestyksessä, niin järjestys on vähitellen kaikonnut. Lukemattomia kirjoja on työnnetty sinne ja tänne, ja osa pantu lappeelleen sinne, missä tilaa vaan on löytynyt. Ja monet ovat pysyneetkin lukemattomina.

Viime lauantainakin menimme Brysselin pappilan kirjamyyjäisiin sillä silmällä. Ja ostimme taas muutaman opuksen, joita olimme ensin himoiten kähmineet pappilan vapaaehtoisten kirjanmyyjien epäluuloisten katseiden alla.

Minä ostin itselleni syntyjään perulaisen, brasilialaisen tai argentiinalaisen Amerikassa vaikuttaneen Carlos Castanedan Tarinoita voimasta –kirjan, joka kertoo jostakin Don Juanista, joka näkee näkymättömiä ja yrittää opettaa kirjan minääkin näkemään samoja asioita. Ostin myös John Le Carré ’n vakoilukirjan Yön pakolainen (1993). Ja ikonikirjan, jota olin aikaisemmin katsellut haikeana kuopiolaisessa ortodoksikaupassa nimeltä Lampukka. Kirja on nimeltään Ikonikirja (Helsinki. Otava 1995), kirjoittaja munkkiveli Arseni, joka tosin taitaa olla nyt arkkimandriitta tai oikea piispa tai jotakin jossakin Joensuun suunnalla. Myymälä on valitettavasti jo hävinnyt kauppojen taivaaseen, tai mihin kaupat sitten häviävätkään kun häviävät. Puoliso osti pari ohutta Outi Pakkasta.

Kaikki ostetut olivat jo sopivasti voilla, suklaalla ja kahvilla sotattuja, joten niitä ei näin ollen tarvitsisi itse edes lukea ja silti näyttäisivät luetuilta. Olen muuten joskus väkivaltaisesti väännellyt lukemattomia kirjojani ja kääntänyt niiden kulmia hiirenkorvalle ennen kuin olen lainannut niitä jollekin tuttavalleni. Jotenkin hävettää, jos kirja on kirjastoon säilötty, eikä kuitenkaan ole luetun näköinen.

Olen aina halunnut omistaa kirjan, enkä ole käyttänyt kirjaston palveluja paljoakaan. Paitsi Sonkajärven Mäkikylässä, jossa setäni Jaska Hanhensulka, joka oli käynyt amerikat ja sodat jo siinä vaiheessa, piti Mäkikylän ainoaa kirjastoa. Jostakin syystä, jota en osaa tyydyttävästi selittää, perintökirjastossamme, joka on levällään pitkin Pohjois-Savoa ja jonka jaosta ei ole vielä edes päästy aloittamaan kunnon riitaa, on monia kirjoja, joissa on kirjaston leima etulehdillä. Mutta tämä ongelma jääköön jonkun muun sala- tai julkipoliisin ratkaistavaksi.

Niin kuin esimerkiksi Boris Akunin ’in tarkkasilmäisen etsivän, jonka nimeä en tiedä, kontolle.

Nimittäin ensimmäinen yhdeksäs kirja löytyi ylimmän hyllyn vasemman puoleisesta laidasta, ja sen nimi on Winter Queen. Voisin kysyä, että mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä, mutta tiedän kyllä vastauksen: puoliso ei lue juuri muuta kuin dekkareita. Ja niitä on löydyttävä koko ajan lisää, mieluimmin P.D. James ’iltä, Ruth Rendell ’lta tai joltakin muulta tutulta kirjoittajalta. Mutta uusiakin kirjoittajia on silloin tällöin kokeiltavana. Akunin todettiin huonohkoksi genrensä edustajaksi, joten itse en edes vaivautunut sitä avaamaan.

Akuninin kirjan vasemmalla puolella on Douglas Adams ’in The Long dark Tea-Time of the Soul, jonka sen sijaan olen lukenut useammin kuin kerran vaikka se onkin dekkari. Kirjassa holistinen yksityisetsivä Dirk Gently, löytää rikkaan asiakkaansa murhattuna ja tämän ruumiista erotetun pään pyörimässä gramofonilla. En halua paljastaa enempää kirjan juonesta (tuokin oli jo liikaa), koska joku Arvoisasta Lukijasta haluaa ehkä tutustua kirjaan lähemmin. Tosin Anita Konkka taisi yrittää sitä lukea ja totesi sen liian pitkäveteiseksi. Akuninin kirjan oikealla puolella on Isaac Asimov ’in Alaston aurinko (suom. Matti Kannosto, Kirjayhtymä, 1976), jota en ole avannut noin 25 vuoteen, mutta en raaskinut antaa sitä divariin, johon myin satoja kirjoja ennen viimeisintä lähtöä Suomesta. Mutta on se tullut luettua aikanaan useammin kuin kerran. Alaston aurinko on sci-fi-mysteeritarina, Asimovin robottisarjasta ja jatkoa kirjalle The Caves of Steele, jota en ole lukenut suomeksi, vaikka se on kyllä suomennettu nimellä Teräsluolat (suom. Matti Kannosto, Kirjayhtymä 1974). Asimovin ohella olen erityisen ihastunut omistamaan, ja lukemaankin, Kim Stanley Robinson ’in, Arthur C. Clark ’in ja Robert A. Heinlein ’in kirjoja. Viimemainittua on Kurt Vonnegut kehunut parhaaksi sci-fi-kirjailijaksi, mutta en ole tästä aivan samaa mieltä.

Sitten suoraan kerrosta alemmaksi, g:llä alkavien kirjojen pariin. Ja yhdeksäs on Graham Greenen Kymmenes mies, joka on syvästi psykologinen tarina miehestä, joka arvotaan vankijoukosta ammuttavaksi (joka kymmenes mies ammutaan), mutta ostaa elämänsä lahjoittamalla omaisuutensa köyhemmälle miehelle, joka suostuu hänen tilallaan ammuttavaksi. Nyt ollaan syvällä minun osastossani. Greenen ”kaikki” kirjat on luettu moneen kertaan oppimismielessä. Sellaiseen myyntimenestykseen täytyy olla jokin kirjoista näkyvä syynsä. En vain ole sitä vielä löytänyt, mutta jatketaan lukemista. Vasemmalla puolella on Greenen Voima ja kunnia ja oikealla A Burnt-out Case.

Sitten riviä alempaa löytyy Kim Stanley Robinsonin The Memory of Whiteness, sen vasemmalla puolella Derek Robinsonin Piece of Cake (ei hääppöinen lentokirja) ja oikealta K. S. Robinsonin The Wild Shore. The Memory of Whiteness on tarina matemaatikosta ja muusikosta nimeltä Holywelkin, joka keksii uuden hiukkasfysiikkaan liittyvän teoria ja lisäksi rakentaa soittimen, jota kutsuu nimellä Orchestra ja esittää maailmanhistorian ihmeellisintä musiikkia suurissa konserteissa pitkin aurinkokunnan siirtokuntia. Holywelkinin teoria pohjautuu aikaisempiin teorioihin, mm. nimeltä mainittuun todelliseen Kaluza-Klein teoriaan, joka laajentaa Einsteinin suhteellisuusteorian viiteen ulottuvuuteen ja todistaa sähkömagneettisen voiman viidennen ulottuvuuden painovoimaksi. Tai jotakin sen suuntaista, josta en ymmärrä tuon taivaallista (sic.). Tästä huolimatta kirja kannattaa lukea, se on yksi kiinnostavimmista sci-fi-kirjoista ever. Jotenkin sen maailma yhdistyy jopa Hermann Hessen Lasihelmipelin teemoihin.

Riviä alempana löytyy yhdeksäntenä Carl Saganin ja Ann Druyan ’in (Saganin viimeinen vaimo) In Shadows of Forgotten Ancestors : A Search for Who We Are, sen vasemmalla puolella on Josef Skvorecky ’n The Return of Lieutenant Boruvka, joka on joku dekkari. Ja oikealla puolella Carl Saganin Ensimmäinen yhteys, josta on tehty samanniminen hyvä elokuva pääosassa Jodie Foster. In Shadows of Forgotten Ancestors selittää lukijalle, missä ja miksi me olemme elämän kehityskulussa. Evoluutioteorialla on tietysti vankka osuus kirjan sisällöstä. Pariskunnan televisiosarja Cosmos selitti puolestaan, missä me olemme koko maailmankaikkeudessa. Joten näiden kahden avulla ihminen tietääkin lähes kaiken itsestään, paitsi, jos haluaa käyttää Raamattua vaihtoehtoisena selityksenä.

Sagan on kai sanonut jotenkin deistisesti, että (wikipedia):

Jos 'Jumalalla' tarkoitetaan fyysisiä lakeja jotka määräävät universumin rakenteen, niin selkeästi sellainen Jumala on olemassa. Tällainen Jumala on kuitenkin tunteellisesti epätyydyttävä... painovoimalain rukoilemisessa ei ole paljoakaan järkeä.

Ja sitten kerrosta alemmaksi ja yhdeksäs kirja on Omar Khaijam ’in Teltantekijä, vieressä vasemmalla on Christian Stukenbroch ’in ja Barbara Töpper ’in 1000 Masterpieces of Euroopean Painting ja vasemmalla Selected Verses of C.J. Dennis, joka on australialainen (ja paikallisella englannilla kirjoittava) runoilija 1900-luvun alusta. 1000 Masterpieces of Euroopean Painting on melko hyvä taidekirja, jota voi jopa suositella ainakin sellaiselle, joka on kiinnostunut taiteista ammatti-ihmistä matalammalla tasolla.

Sitten siirryin ’studion’ puolelle ’kirjastohuoneesta’ ja yhdeksäs kirja oli Colin Renfrew ’n Before Civilization - the Radiocarbon Revolution and Prehistoric Europe. Vasemmalla puolella on tätä paljon kiinnostavampi Spencer Wells ’in The Journey of Man, ja oikealla Steven Mithen ’in After the Ice. Ellei ole todella kiinnostunut argeologisten löytöjen ajoittamisesta ja erityisesti löytöjen radiohiiliajoituksista, ei Renfrew ’n kirjasta ole paljoakaan iloa. Sen sijaa nämä kaksi muuta kirjaa ovat kiinnostavia jokaiselle, jota kiehtoo ihmisen alkuperä, eri rotujen sukulaisuus, ja ympäristö sekä kulttuuri edellisen jääkausimaksimin jälkeen (ihmisen ”historiaa” viimeiseltä 15,000 vuodelta).

Että sellaisia yhdeksänsiä kirjoja löytyi Hanhensulkien kirjahyllystä. Jotkut löydetyistä kirjoista joutuvat heti uuden lukemisen alle, joten kyllä tästä Saaran potkaisusta alkaneesta meemistä oli oikein hyötyäkin.

Ai niin, ja sitten kolme uutta uhria. Haastetaan vaikkapa Korennon elämää, Tärkeimmät ja Sunblindin ill. jatkamaan meemiä.