26.1.2008

Solacium ja luopumisen ilo

Kuva: Ian Flemming's James Bond declassified Shaken, not stirred

Aloitetaan afolla Hanhensulan afoaitasta:
Ovi houkuttelee sitä, joka jo haluaakin sisään.

Elämä on kuin räpiköisi uimataidottomana hunaja-altaassa.

Sitä tietää kyllä, että räpistely näyttää huvittavalta, mutta itse ei useinkaan sille osaa nauraa, vaikka enkelit ja muutkin sivustakatsojat nauraisivat kippurassa. Eikös joku suomalainen sananlasku sanokin jotenkin, että vahingonilo on puhtainta iloa.

Lopulta joutuu räpiköinnistäkin luopumaan ja hukkuu hunajaansa.

Tai siltä elämä aika monesti tuntuu. Tosin parantumattomana optimistina tunnetta on vaikea sovitella sen kanssa, että omassa mielessä oma ”lasi näyttää olevan ainakin puolitäysi, eikä juuri koskaan puolityhjä”. Vaikka kai se jotenkin soviteltavissa olisi, jos oikein yrittäisi.

Alempana olevan lento-onnettomuuslastun kommenteissa virtuaaliystävä Karpalo kertoi joutuneensa joskus nuoruudessaan hyppäämään koneesta ulos ns. hätähyppynä. Kommentti oli itselleni kovin ajankohtainen ja pani lastuhermon kutiamaan.

Olen mahdollisesti maininnut joskus aikaisemminkin, että olen aikeissa ryhtyä hyvin vapaaksi kirjailijaksi. Puoliso tosin inttää jääräpäisesti, että jään (yäk) eläkkeelle, mutta mitäpä puolisot puolisoistaan todella tietäisivät.

Joten siis vapaan kirjailijan houkutteleva ovi olkoon sieluni silmien edessä, vielä suljettuna tosin, mutta olen vääntämäisilläni sen kahvaa. Kohtalokas päivämäärä on tämän kuun lopussa, jonka jälkeen nyt käyttämäni työpaikan kulkulupa, sopivan symbolisesti, lakkaa toimimasta. Mikä on ihan hyvä asia, eipä tule vetelehdittyä työpaikalla tuputtamassa ”mittaamatonta viisauttaan”, joka roikkuu iholla kuin naava vanhan kuusen kyljissä ja tuntuu vieläkin etsivän sopivaa uraa tai ainakin valistettavaa kohdetta, jota ei siis enää löydy.

Niin muuttuu henkilö yön yli ajan hermolla eläjästä anakronismiksi. Sic transit… ja sitä rataa.

On siis yritettävä itseharhautusta ja ajateltava eläkeläiselämän sijasta astuvansa rohkeasti ja vapaasti uudelle vapaalle uralle, uuteen elämään itse asiassa. Kuin aloittaisi uuden suhteen, astuisi uuteen avioliittoon. Tai ostaisi silkkipaidan, cowboy-saappaat, tiukat nahkanousut ja halvimman mahdollisen bulevardisportin, kahdenistuttavan, ja suuntaisi nokan vaikkapa Tallinnan iloisille kaduille, Pietariin tai johonkin.

Vapaan kirjailijan ura on sikäli hyvä valinta, että siinä ei välttämättä tarvitse edes tehdä kovin paljoa voidakseen kutsua itseään kirjailijaksi (ellei halua välttämättä institutionalisoida kirjailijuuttaan Kirjalijaliiton jäsenyydellä). Ihannemaailmassa täytyisi luonnollisesti olla julkaistuna kirja tai pari, mutta emmehän elä ihannemaailmassa.

Itseään lohduttavasti voisi hyvinkin ajatella, että pelkkä aspiraatio riittäisi ainakin aluksi, ehkä jopa muutamaksi vuodeksi, tietysti hikisen ajattelutyön ohella. Kuuntelisi salaa ihmisten puheita katukahviloissa ja kesäterasseilla, kirjoittelisi asioita molskikantiseen mustaan kirjaseensa ja manailisi jumalilta tai jostakin inspiraatiota. Tai voisi yrittää etsiskellä keinua, jossa Leino kertoi heiluneensa ja taisi Kivikin jotakin samasta keinusta sanoa. Mutta nyt sukelletaan uniin...
"Last night I dreamt I went to Manderley again..."(Daphne Du Maurier, Rebecca)

Muutama yö sitten näin (tietysti) hetkeen liittyvän sopivaa unta siitä kesästä, kun makailin monet päivät lentohaalareissa ilmavoimien käsikäyttöisen polttoainepousarin vieressä pehmeällä Luonetjärven kentän nurmella tupakkia tuprutellen, nuokkuen ja odotellen omaa lentovuoroani.

Herättyäni yritin muistella mitä siinä 21-vuotiaassa päässä mahtoi silloin työrupeaman alussa liikkua.

Teini-iästä periytyvien suvunjatkamisrituaaleihin liittyvien, ja auttamattoman ylimitoitettujen, toiveiden lisäksi siellä ei ainakaan näyttänyt olleen huolta ajasta tai varsinkaan sen kulumisesta. Juuri herättyään tällaisista muistelu-unista ja silmien räpsähdettyä auki, tuntuu hetken siltä, että unessa nähdyn ja nykyhetken välillä ei olisi ollutkaan kuin silmänräpäyksen verran aikaa. Olisi sulkenut silmänsä pehmeällä kesänurmella ja aukaissut ne uudestaan juuri nyt, kun kuulee eilispäivän laulavan ilkkuvia seireeninlauluja ja huomisen takaa kuiskii vigilian monotoninen hyminä.

Jostakin syystä tätä uranvaihtoaskelta suunnitellessa on mielessä pyörinyt alinomaa, että suomenkielessähän on käytössä kaksi jotenkin sopivaa, ja menneisyyden kannalta merkitykseltään toisiaan lähellä olevaa sanaa: sentimentaalisuus ja nostalgisuus. Ne tarkoittanevat melkein samaa tunnetta, mutta eivät aivan samaa.

Jotenkin sentimentaalisuus on negatiiviselta tuntuva sana. Varmasti aivan syyttä, mutta niin vain on, että teksteistäkin sanotaan arvostelevasti, että ne ovat sentimentaalisia, kun ajatellaan jonkinlaista imelähköä ja hapanta tekstinmakua. Sellaista, jota usein ilmenee hömppäkirjallisuudessa, romansseissa, sotakirjoissa, sydämellä luoduissa muistelmissa ja sen sellaisissa.

Nostalgisuus on puolestaan omassa mielessäni selvästi positiivisempi sana. Nostalgisuudessa ei tuntuisi olevan siirappimaisuutta vaan kirkastunutta haikeutta ja ymmärrystä.

Linnan Täällä Pohjantähden alla on ehkä enemmänkin sentimentaalinen ja Tuntematon puolestaan omakohtaisenymmärtävän nostalginen teos. Ja voi olla, että siksi suurempi kansanosa pitää varauksitta Tuntemattomasta ja vierastaa Pohjantähteä.

Sentimentaalisuus on kai johdettu latinan sanasta ”sentire”, joka tarkoittanee ”tuntemista”, ”tunteilua”. Omassa mielessä tuntuu siltä, että sentimentaalisuus kasvaa katumuksista, luopumisista tai toiveiden täyttymättömyyksistä, kirjoittamattomista kirjoista, saamattomista lottovoitoista, suremisesta; puolityhjiä laseja siis.

Nostalgia johdetaan kreikankielen sanasta ”nostos”, jonka merkitys suomeksi olisi ehkä ”kotiinpaluu”. Nostalgialla on omassa suussani jotenkin täyttymyksen makua, haikean ilontäyteistä muistamista, iloa pienistä voitoista. Nostalgikon lasi on puolitäynnä ja juomasta puuttuu happamuuden ja äitelyyden maku.

Iloinen luopuminen tarvitsee tuekseen nostalgiaa, jossa voi virkistää mieltään, jos virkistystä tarvitsee. Sentimentaalisuus tekee tunteet tahmeiksi ja luopuminen tulee vaivalloiseksi, kuin yrittäisi ravistella tahmeiksi käyneistä sormistaan irti niihin takertunutta paperinpalasta.

Ja sitten voi luopua, voi tehdä oman hätähyppynsä, voi roiskaista reippaasti ulos hunajakulhostaan. Voi olla, että päätyy siirappivatiin. Mutta se on sen ajan murhe, ja voihan olla, että uimataito on sen verran hunajassa parantunut, että siirapissa pystyy uimaan niin, että nenä pysyy juuri pinnan yläpuolella.
"...I watched this self that was not me at all and then smiled; a new, small smile." (Du Maurier, Rebecca)

Eli suomeksi jotenkin, että "...Katsoin tätä itseäni, joka ei ollut ollenkaan minä, ja sitten hymyilin, uutta, vienoa hymyä."

Missähän saisi painetuksi käyntikortteja tekstillä "Hanhensulka, vapaa kirjailija, Maailma; shaken, and stirred".

Hippukin lohtua, vaikka vain quantumin kokoinen, on lohtua, "solacium", "solace".

16 kommenttia:

marja-leena kirjoitti...

Olen samaa mieltä nostalgisuudesta ja semtimentalisuudesta! Outoa vain että nämä sanat ovat otettu englanninkeilestä.

Toivon paljon onnea ja iloa uranvaihdossa!!

Hanhensulka kirjoitti...

Kiitos, Marja-Leena, nyt pitäisi löytää kynä, kumi ja kirjoituspaperia.

Ripsa kirjoitti...

Kyllä ne siellä ovat, kirjoituspöytäsi laatikossa. Olet unohtanut ne taaimmaiseen nurkkaan.

Muutahan et sitten tarvitsekaan kuin hirmuisen määrän onnea!

Räpiköintiä ja euforiaa sopivassa suhteessa!

Hanhensulka kirjoitti...

Onnea, räpiköintiä ja euforiaa, kuulostaa sopivalta sopalta. Omalta elämältä oikeastaan. Välineet ovatkin jo sopivasti matkalla, jos ovat kirjotuspöydän laatikossa, ja kohta mennään itse perässä.

latimeri kirjoitti...

Käy veikkone kirjailiaks' kun yt olet jo kirjoittanut raamattun paksuisen kirjan, sitomatta. Tois se tervettä järkeä ja artikulointia tähän verenvähyyttä potevien ritsojen ja rimpuloiden kieleen.
Rintaan jyskyttäminenkin on eräänlaista kirjailian kieltä, mutta ei se kaikesta orginalisuudestaan huolimatta vedä vertoja kirjoitetulle kielelle.

A-K.H kirjoitti...

Oven takana saattaa olla menetetty mahdollisuus.

===

Mikään laki ei vaadi, että kirjailijan pitäisi julkaista teoksia ollakseen kirjailija, vieläpä hyvä. Ehkä alankin ajatella romaaneja runokokoelmien sijasta. Ehkä aloitan pienoisromanilla.

A-K.H kirjoitti...

Korjaan: pienoisromaanilla, ei pienoismustalaisella.

Mrs Morbidi kirjoitti...

Onnea uudelle uralle! Ensimmäisenä varmaan teet pienen haikukirjan?:)

Hanhensulka kirjoitti...

Huh, huh, ehkä pieni haiku-kirja olisi tosiaan hyvä aloitus, tai sitten pienoisromani, sekin houkuttaa, jos ei ole liian pieni (tai liian suuri). Tähän blogiin onkin jo "tuhlattu" kai 600,000 sanaa. Sikäli hyvä, että kaikki tarvittavat sanat on nyt jo kirjoitettuna, ei tarvitse kuin laittaa ne sopivaan järjestykseen. Helppo nakki siis:)

Ripsa kirjoitti...

Ennustan vähintään parin vuoden urakkaa jos rupeat blogejasi perkaamaan!

Ovatko nämä jotain html-kieltä tai semmoista? Toivottavasti eivät, koska jos ovat niin sitten se perkaaminen vasta hirveää on.

Ehdotan omasta puolestani essee-kirjaa. Näissä on niin paljon asiaa, että se sopisi minusta hyvin.

Seuraavaksi ehdotan että Mrs. Morbidi ja Hanhensulka julkaisevat yhteisen Australia-kirjan.

Olen ihan tosissani kummankin ehdotuksen suhteen.

Mrs Morbidi kirjoitti...

Me voitais Hanhensulan kanssa tehdä niin, että Hanhensulka kirjoittaa Australia-aiheiset esseet ja mä käyn sitten kuvaamassa niihin kuvat. Sopii mulle. Kenen kanssa tehdään kustannussopimus?

Hanhensulka kirjoitti...

Joo, hyvä idea. Tästä täytyy jutella kaljalasin yli. Ja alkaa vaikkapa oikein mietiskellä, nyt on aikaa:)

sooo diffi cult kirjoitti...

ok
letsbe friends

Mrs Morbidi kirjoitti...

Tuu sit käymään, kunhan olet eläkkeellä, niin puhutaan asiaa:)

Liisa kirjoitti...

Tämä hyppysi olikin vain ajan kysymys.
Onnea ja menestystä. Nythän sulla kiirus alkoi.

Mä sitten hyppäsin jo, ilman varjoa :)

Jos jazzeille ehdit, katsotaan yhdessä sitä muuatta valokuvaa muuoisen talon seinässä. Ja saat minun nimmarini, kansiin köytetyn :)

Hanhensulka kirjoitti...

Ollaan vaan!

Ja tullaan vaan, siellä Kultarannoilla on lämpimämpääkin kuin etelässä!

Ja Poriin tietysti täytyy päästä, varsinkin jos saa nimmarin! Kuva saattaa olla niin muuttunut vuosien aikana (vähän kuin Dorian Grayllä), ettei siitä kunnolla enää tutuksi tunnistaisi.