Junista, unista ja kuuntelusta

Sunnuntaina kuului YLE’n Sat ykkösellä Tapio Rautavaaran toivekonsertti. Haikeus tuli blogi-henkilön rintaan niin kuin aina tällaisia juttuja kuunnellessa. Eipä ollut musiikillisesti merkittävää, mutta muuten sydämeen käyvää. Tällainen musiikki voi sattua liikaa sydämeen, järjelle siitä ei niin suurta haittaa ole. Sellaista Suomen miesväen itketystä.

Tosin tässä konsertissa oli vetäjinä kaksi naista. Toisena levyjen kääntäjänä oli kirjailija Maarit Niiniluoto (ja huonon muistinsa vuoksi blogi-henkilö ei häpeäkseen muista toisen viehättävä-äänisen naishenkilön nimeä).

Sivistyskodin lapsi, M. Niiniluoto, on kirjoittamisen avulla keksinyt itselleen roolin sen ulkopuolelta populaarikulttuurista, mahdollisimman kaukaa kotoa, erityisesti suomalaista miehensielua satuttavassa musiikissa, kirjoitettuaan ensin kirjoja monista suomalaisen populaarimusiikin sydäntenmurskaajista, niin kuin siitä Pekka Puupää-Pakarisesta (Niiniluoto, Maarit 1980: Esa Pakarinen - Hanuri ja hattu (WSOY, Helsinki)). Ja hyvä niin. Toisaalla Niiniluoto on kertonut siitä kuinka tärkeää kirjailijalle on ylläpitää unelmiaan ja hänellä on myös ajatuksia karaokesta.

Niiniluoto on myös kirjoittanut Paavo Rintalasta, ja sanoi, että: ” Paavo Rintalan mielestä kansan sydän on terve mutta intellektuellit ovat tolvanoita.” (Uusi Suomi, 10.3.1991) Tähän blogi-henkilö ei uskalla sanoa muuta, kuin, että Rintalahan on tunnetusti viisas mies.

Nyt eivät edes junien kolinat häirinneet Rautavaaran kuuntelua, kun oli sunnuntai. Blogi-henkilön ja puolison taloon kuuluu Schuman’in rautatieaseman menevien ja tulevien junien kolina, suhina, jarrujen vonkaisut, ja rautapyörien ja kiskojen äänekäs kädenvääntö. Pääosin Brysselin ympäristön paikallisjunia, mutta toiset kulkevat tätä rataa Maastrichtiin, Kölniin, Luxemburgiin ja jopa Geneveen saakka. Raiteilla kulkijat jakavat blogi-henkilön ajan yöuniin ja päiväuniin.

”Päiväunet ovat yleensä luovinta unta”, sanoo Jörn Donner kirjassaan Elämän kuvia (s. 230). Blogi-henkilö sai kirjan lahjaksi pojaltaan marraskuussa, ja on lueskellut sitä siitä lähtien lähes päivittäin. Siinä ei ole kovin paljoa tekstiä ja kuviakin voisi olla enemmän, mutta jotenkin se tuntuu kiehtovalta. Sehän on itse asiassa kuin tällainen blogi, näyttääkin siltä, että blogi-muoto sopii hyvin muistelmien muodoksi.

Fiktion kirjoittaminen on päiväunia. Oikeilla kirjailijoilla on jumalainen, sisäsyntyinen kyky muuttaa päiviensä unet sanoiksi, jotka puhuttelevat ohi yhden ihmisen unelmien. Joskus tulevat toden kaltaiseksi, jopa todellisemmaksi kuin tosi.

Yöunilla on toinen funktio, ne selvittävät aivojen kaaosta. Ilman unia ei olisi järkevää ajattelua, vain jäsentämättömiä muistikuvia. Yöunet eivät ennusta, ne siistivät ajatusten taloa, lakaisevat tarpeettoman roskan ajatusmaton reunan alle, tavoittamattomiin. Siellä se kuitenkin on ja hyppää varoittamatta silmille juuri, kun on saamaisillaan järkevän ajatuksen.

Anita Konkalta on blogi-henkilö oppinut unista enemmän kuin koko aikaisemmassa elämässä yhteensä. Muidenkin sietäisi niitä juttuja lukea. Esimerkiksi 17.2.2002, blogi-henkilön syntymäpäivän kunniaksi, vaikka kirjoittaja ei ehkä tiennytkään siitä, hän kirjoitti otsikolla Unista erityisesti Karen Blixen’in uniajatuksia: ” …Lennän unissani miten korkealla tahansa, sukellan pohjattomiin, kirkkaisiin vesiin. Uni on painottomuuden maailma… " (Blixen: Varjoja ruohikolla s. 95)

Ja lopuksi. Arvoisa Lukija ei ehkä tiedä tätä, tai ehkä tietääkin, mutta hän on blogi-maailmassa yhtä arvokas kuin omaisuus todellisessa maailmassa. Blogien lukijoiden jakauma blogien välillä noudattaa nähtävästi samoja lainalaisuuksia kuin varallisuuden jakautuminen. Niin että kaikkien bloggareiden puolesta, toivon Lukijalle vilkkaita blogipäiviä ja onnistuneita hittejä.