Kun maailman suurin siviililentokone teki historiaa ja ensimmäisen lentonsa Toulousista, Etelä-Ranskassa tällä viikolla, oli miehistönä joukko kaljupäisen prokuraattorin näköisiä, lihavahkoja ja hengästyneitä ilmojen sankareita. Myös suomalainen ilmailuteollisuus sai pienen osan kunniasta. Arvoisa Lukija saattaa olla yksi niitä henkilöitä, jotka korkkasivat Veuve Clicquot-pullonsa ja nauttivat päivän kunniaksi perusteellisesta kännistä. Tai vaihtoehtoisesti niitä henkilöitä, joiden mielestä ilmailu on tarkoituksetonta mutta turhaa energian kulutusta ihmiskunnan kiihtyvässä loppulaukassa.
Molemmille viikon Airbus-lento on tärkeä uutinen. Korkkaajat tulevat tulevaisuudessa lentämään entistä halvemmalla ja kauemmaksi, joka saattaa olla heidän ympäristölleenkin hyvä uutinen. Ja puunhalaajille, kuten tämä bloginpitäjä, on hyvin vähän lohduttavaa kuulla, että uusi kone on äänetön (suhteellisuus on syntienkin perusta, vaikka joku saattaa olla toista mieltä) ja kuluttaa bensaakin vain saman verran kuin henkilöauto, jos uskoo Airbussin omia laskelmia.
Mutta ensin ilmailun lyhyt historia.
Alussa kivikauden henkilö teki lentokonneen, sitten kuningas Etana lensi kotkan selässä Niinivessä, Ikaros joutui lähelle aurinkoa ja putosi mereen siipivahan sulettua, koneen suunnitellut Daidalos säilyi hengissä, kun ei uskaltanut luottaa omiin rakentajantaitoihinsa. Sitten Montgolfier’in veljekset rakensivat ilmapallon ja lennättivät seikkailustaan hengissä selvinneen, yltiöpäisen ranskalaisen, Pilatre De Rozier’n, Pariisin yläpuolelle ja kuusi vuotta myöhemmin alkoi Ranskan suuri vallankumous. Otto von Lilienthal kuoli liitolento-onnettomuudessa ja polkupyörämekaanikot Oliver ja Wilbur Wright rakensivat moottorilentokoneen, joka pysyi ilmassa muutamia sekunteja. Englantilaiset Alcot ja Brown ylittivät ensimmäisinä Atlantin, suomalainen Väinö Bremer lensi Junnulla ja ensimmäinen suihkumatkustajakone, englantilainen Comet räjähti kolmesti kappaleiksi, kun rakentajat eivät olleet niitanneet siipiä kunnolla paikalleen.
Mutta ennen sitä blogihenkilön äiti rakensi partiotyttönä Jämin lentokentän. Henkilö itse teki neitsytlentonsa ja vuoden 1968 viimeisenä päivänä lensi ensilentonsa neuvostoliittolaisen Tupolev- suunnittelutoimiston yliäänimatkustajakone TU-144, joka tuhoutui näyttävästi Pariisin ilmailunäyttelyssä. Kolme kuukautta myöhemmin englantilais-ranskalainen Concorde lensi Toulousista ja tuhoutui vuosia myöhemmin myös Pariisissa sytyttyään tuleen lentoonlähdössä. Heinäkuussa 1969 ihminen teki ensimmäiset jalanjälkensä kuun kamaralle. Ja syyskuussa 1969 nousi Seattlessa ilmaan ensimmäisen kerran Boeing 747 jumbo. Eli vajaan vuoden aikana ilmailun historian siivet havisivat näyttävämmin kuin koskaan (?) aikaisemmin.
Ja sitten Airbus rakensi A380 superjumbonsa.
Uusi superjumbo saattaa muuttaa ilmailua yhtä paljon kuin aikanaan Boeing B747, joka teki massailmailun mahdolliseksi, ei tietystikään yksin, mutta ilman sitä ei kilpailu tavisten lentomatkoista olisi ollut yhtä edullinen tavisten kukkarolle, B747 toi ilmailuun suurkulutuksen, massaturismin kaikkine etuineen ja haittoineen. Toisaalta A380 saattaa viedä Airbus-konsernin konkurssiin. A380 pystyy lentämään 850 matkustajaa kahdeksantoista tuntia, mahdollistaen mm. lennot Lontoosta suoraan Sydney’in tai New Yorkista Delhiin. Virgin Airways on A380:n ensimmäinen suurasiakas.
Airbussin ainoa kilpailija, Boeing, ei usko suurjumbojen kaupalliseen kannattavuuteen. He keskittyvät pienempien koneiden tuotantoon, vaikka tietysti Seattlessa tehdään vielä jatkossakin jumbokoneita. Boeing kuitenkin katsoo, että suurimmat markkinat ilmailussa ovat lyhyiden ja keskipitkien matkustajakoneiden tuotannossa.
Blogihenkilön rinnassa sykkii ilmailijan sydän ja uuden uljaan lentokoneen näkeminen panee sen kolkkaamaan entistä innokkaammin (jos lepopulssia 45 nyt voi innokkaaksi sanoa). Näin ollen henkilö toivottaa vastasyntyneelle ilmojen jättiläiselle pitkää ja turvallista ikää.
Lastuja
29.4.2005
24.4.2005
Bloginpitämisen onnea tulvillaan,
Ihaillen on blogihenkilön suhtauduttava niihin lukuisiin muihin bloginpitäjiin, joita tulee päivästä päivään luettua hymyillen, itkuisin silmin ja onnen tai myötäelämisen tunteita rinnassa. Muutamia näistä seurattavista on laitettu tämän blogin linkkilistaan ja monia muita ei siellä näy. Jotenkin bogihenkilöä on ujostuttanut laittaa linkkeihin top-listan yläpään nimiä, vanhoja blogikonkareita, joilla ilmiselvästi on uskollinen seuralaisjoukko pitämässä leimahtanutta soihtua valaisemassa kirkkaasti blogiuniversumin pimeitä sokkeloita.
Monien luettavien kohdalla on mielessä kysymys: miksi et sinäkin kirjoita julkaistavaksi muuallakin kuin täällä blogimaailman hämärässä. Tosin ei se ehkä enää niin hämärä ole kuin helposti uskoisi.
Arvoisa Lukija muistaa kirjailija Anita Konkan maininnan siitä, että bloginpitäjien joukko kasvaa kasvamistaan, koko maailmassa on meitä jo yli kymmenen miljoonan ja monissa blogeissa on arkisto-osasto vasta yhden tai kahden kuukauden mittainen. Eikä se tietysti ole pitkä tälläkään blogihenkilöllä. Toiveita on siitä, että arkistoja henkilölle tulisi juuri niin kauan kuin blogilla on elämää ilman tekohengitystä.
Blogihenkilö on erityisesti mielissään siitä, että monia tuntemiaan bloginimimerkkejä voi kutsua oikein ystävikseen, tietysti vain virtuaalisessa mielessä ja hyvin varovasti,ettei vain tule loukattua näiden tunteita ja aiheutettua ystävyyden yksipuolisesta julistamisesta johtuvaa yksipuolista irtisanomista.
Anita Konkan kissa pudotti Milan Kunderan Naurun ja unohduksen kirjan hänen kirjahyllystään koko blogimaailmankaikkeuden ajatuksiin. Ja erityisesti synkkiin ajatuksiin, sillä ranskalaistunut ja ranskaksi nykyisin kirjoittava Kundera esittelee kirjassaan ”grafomanian” käsitteen, joka kuluu samaan kastiin Juha Seppälän taannoisen tavistölväisyn kanssa.
Grafomania tarkoittaa pakkomiellettä siitä, että pitäisi kirjoittaa kirja.
Blogihenkilö on tietysti aina ajatellut, että tämä on aivan looginen ja luonnollinen masokismin muoto, jota henkilö on nähnyt lukuisten ympäristönsä ihmisten harrastavan hedelmättömänä vuodesta toiseen. Ja että kirjailijat olisivat päägrafomaanikkoja, hehän ovat saavuttaneet pakkomielteensä tavoitteen, kirja on tullut julkaistuksi.
Mutta asia ei grafomanian suhteen ole lainkaan näin yksinkertainen.
Grafomaanikko onkin Kunderan (ja ilmeisesti myös Seppälän ja ehkä jopa suuresti kunnioittamani Konkan) mielessä tavis, joka tavoittelee kirjan kirjoittamista. Sen sijaan kirjailija kirjansa julkasun jälkeen ei enää olekaan tavis vaan, niin, kirjailija. Eli kirjoittajien kaksi pääkastia on näin rajattuina: grafomaanikot ja kirjailijat.
Ja tästä päästään sujuvasti blogimaailmaan, jossa grafomaanikot jylläävät joukkovoimalla ja vievät kirjailijoilta lukijoita. Nimittäin Kunderan ennusteen mukaan kaikki maailman kirjoitustaitoiset haaveilevat kirjoittavansa (siksi kai taito on hankittukin) ja, jos kaikki kirjoittavat innokkaasti kuolevia ajatuksiaan (vain kirjailijoilla on kuolemattomia ajatuksia), kukaan ei ehdi lukea kirjailijoiden, eikä muidenkaan, kirjoittamia, nerokkaita tekstejä.
Anita Konkka jatkoi ajatuksiaan Kunderasta viittaamalla Goethen divaanilla syntyneeseen, monimieliseen ajatukseen: elääkö ihminen silloin, kun toiset elävät.
Kunderan mukaan jokaisella kirjailijalla on oma universuminsa, joka luodaan kirjoittamalla kirjoja. Henkilö on tässä toista mieltä.
Nimittäinen blogihenkilölle jokaisen ihmisen ajatusmaailma on oma, ainutkertainen maailmankaikkeutensa. Se luodaan samalla hetkellä kun ihminen syntyy: eli elämän kipinän valaistessa aivomme. Ja se laajenee kokemuksemme ja tietomme karttuessa. Kirjat, ja sanat yleensäkin, ovat sen heijastumia, maailmoja ajatusten maailmankaikkeudessa. Kukaan ei pääse tutustumaan Balzacin, Tšehovin tai Kafkan maailmankaikkeuteen – vain heidän kirjoihinsa.
Blogihenkilö tuli tästä ajatusjonosta masentuneelle mielelle, mutta silti on kirjoitettava. Bloginpitäminen olkoon samassa roolissa kuin kissoille pystytetty raapimispuu: kirjailijan kynnet on pidettävä kiipeämiskunnossa, muuten ei kirjaillisuuden rasvaista paalua pääse ylös riittävällä vauhdilla. Muistuikin mieleen Edith Södergranin sanat: ”Jokainen runo on oleva runon rikkirepimistä, / ei runoa, vaan kynnenjäljet” (Edith Södergran - Tulevaisuuden varjo, 1972, suom. Pentti Saaritsa).
Kundera tunnistaa vielä yhden eron grafomaanikkojen ja kirjailijoiden välillä. Ensinmainittu joutuu hakemaan kirjoittamiselleen opettajia, kirjailijat eivät näitä opettajia tietenkään tarvitse, hehän ovat luonnostaan kirjallisia neroja, syntymävikana. Tätä blogihenkilö ei halua edes ajatella vakavasti, erityisesti saatuaa aikojen kuluessa erinomaista opetusta monilta kirjailijoilta heidän kirjoistaan ja muutenkin. Kunderakaan ei väittäne, että kirjailijanalun, grafomaanikon tai blogimaanikon, ei pitäisi lukea jo julkaistuja kirjoja oppimismielessä. Kukaan ei ole kirjailija syntyessään.
Monien luettavien kohdalla on mielessä kysymys: miksi et sinäkin kirjoita julkaistavaksi muuallakin kuin täällä blogimaailman hämärässä. Tosin ei se ehkä enää niin hämärä ole kuin helposti uskoisi.
Arvoisa Lukija muistaa kirjailija Anita Konkan maininnan siitä, että bloginpitäjien joukko kasvaa kasvamistaan, koko maailmassa on meitä jo yli kymmenen miljoonan ja monissa blogeissa on arkisto-osasto vasta yhden tai kahden kuukauden mittainen. Eikä se tietysti ole pitkä tälläkään blogihenkilöllä. Toiveita on siitä, että arkistoja henkilölle tulisi juuri niin kauan kuin blogilla on elämää ilman tekohengitystä.
Blogihenkilö on erityisesti mielissään siitä, että monia tuntemiaan bloginimimerkkejä voi kutsua oikein ystävikseen, tietysti vain virtuaalisessa mielessä ja hyvin varovasti,ettei vain tule loukattua näiden tunteita ja aiheutettua ystävyyden yksipuolisesta julistamisesta johtuvaa yksipuolista irtisanomista.
Anita Konkan kissa pudotti Milan Kunderan Naurun ja unohduksen kirjan hänen kirjahyllystään koko blogimaailmankaikkeuden ajatuksiin. Ja erityisesti synkkiin ajatuksiin, sillä ranskalaistunut ja ranskaksi nykyisin kirjoittava Kundera esittelee kirjassaan ”grafomanian” käsitteen, joka kuluu samaan kastiin Juha Seppälän taannoisen tavistölväisyn kanssa.
Grafomania tarkoittaa pakkomiellettä siitä, että pitäisi kirjoittaa kirja.
Blogihenkilö on tietysti aina ajatellut, että tämä on aivan looginen ja luonnollinen masokismin muoto, jota henkilö on nähnyt lukuisten ympäristönsä ihmisten harrastavan hedelmättömänä vuodesta toiseen. Ja että kirjailijat olisivat päägrafomaanikkoja, hehän ovat saavuttaneet pakkomielteensä tavoitteen, kirja on tullut julkaistuksi.
Mutta asia ei grafomanian suhteen ole lainkaan näin yksinkertainen.
Grafomaanikko onkin Kunderan (ja ilmeisesti myös Seppälän ja ehkä jopa suuresti kunnioittamani Konkan) mielessä tavis, joka tavoittelee kirjan kirjoittamista. Sen sijaan kirjailija kirjansa julkasun jälkeen ei enää olekaan tavis vaan, niin, kirjailija. Eli kirjoittajien kaksi pääkastia on näin rajattuina: grafomaanikot ja kirjailijat.
Ja tästä päästään sujuvasti blogimaailmaan, jossa grafomaanikot jylläävät joukkovoimalla ja vievät kirjailijoilta lukijoita. Nimittäin Kunderan ennusteen mukaan kaikki maailman kirjoitustaitoiset haaveilevat kirjoittavansa (siksi kai taito on hankittukin) ja, jos kaikki kirjoittavat innokkaasti kuolevia ajatuksiaan (vain kirjailijoilla on kuolemattomia ajatuksia), kukaan ei ehdi lukea kirjailijoiden, eikä muidenkaan, kirjoittamia, nerokkaita tekstejä.
Anita Konkka jatkoi ajatuksiaan Kunderasta viittaamalla Goethen divaanilla syntyneeseen, monimieliseen ajatukseen: elääkö ihminen silloin, kun toiset elävät.
Kunderan mukaan jokaisella kirjailijalla on oma universuminsa, joka luodaan kirjoittamalla kirjoja. Henkilö on tässä toista mieltä.
Nimittäinen blogihenkilölle jokaisen ihmisen ajatusmaailma on oma, ainutkertainen maailmankaikkeutensa. Se luodaan samalla hetkellä kun ihminen syntyy: eli elämän kipinän valaistessa aivomme. Ja se laajenee kokemuksemme ja tietomme karttuessa. Kirjat, ja sanat yleensäkin, ovat sen heijastumia, maailmoja ajatusten maailmankaikkeudessa. Kukaan ei pääse tutustumaan Balzacin, Tšehovin tai Kafkan maailmankaikkeuteen – vain heidän kirjoihinsa.
Blogihenkilö tuli tästä ajatusjonosta masentuneelle mielelle, mutta silti on kirjoitettava. Bloginpitäminen olkoon samassa roolissa kuin kissoille pystytetty raapimispuu: kirjailijan kynnet on pidettävä kiipeämiskunnossa, muuten ei kirjaillisuuden rasvaista paalua pääse ylös riittävällä vauhdilla. Muistuikin mieleen Edith Södergranin sanat: ”Jokainen runo on oleva runon rikkirepimistä, / ei runoa, vaan kynnenjäljet” (Edith Södergran - Tulevaisuuden varjo, 1972, suom. Pentti Saaritsa).
Kundera tunnistaa vielä yhden eron grafomaanikkojen ja kirjailijoiden välillä. Ensinmainittu joutuu hakemaan kirjoittamiselleen opettajia, kirjailijat eivät näitä opettajia tietenkään tarvitse, hehän ovat luonnostaan kirjallisia neroja, syntymävikana. Tätä blogihenkilö ei halua edes ajatella vakavasti, erityisesti saatuaa aikojen kuluessa erinomaista opetusta monilta kirjailijoilta heidän kirjoistaan ja muutenkin. Kunderakaan ei väittäne, että kirjailijanalun, grafomaanikon tai blogimaanikon, ei pitäisi lukea jo julkaistuja kirjoja oppimismielessä. Kukaan ei ole kirjailija syntyessään.
22.4.2005
Takaisin Brysselissä
Mielessä on, että Pariisin kaduilla kun kulkee, monet muistuttavat jostakin luetusta tai omakohtaisesta tapahtumasta. Tämä tuli taaas mieleen, kun blogihenkilö, ynnä puoliso, kävi katsomassa Matisse’n näyttelyn nimeltä ”Matisse, Une seconde vie” (toinen elämä), joka on Ranskan senaatin näyttelytiloissa Musee du Luxembourg’issa Vaugirard-kadulla numero 19. Muskettisoturien ystävät muistavat, että yksi sotureista, Aramis, asui juuri sillä kadulla ja tapahtuihan siellä muutakin juonen kannalta kiinnostavaa talossa numero 25, eli museon viereisessä korttelissa. Victor Hugo puolestaan asui numerossa 90.
Henkilö ei ole koskaan ymmärtänyt Matisse’n paperista leikkaaman taiteen merkitystä. Miksi leikata paperista kuvia, jotka voisi yhtä hyvin maalata kankaalle taiteilijan taidoillaan. Itse asiassa blogihenkilö on hybriksessään epäoikeudenmukaisesti kuvitellut, että Matisse yritti peitellä vaatimattomia taitojaan tällä tavalla. Totuuden nimissä on sanottava, että henkilö ei ajattele näin vain Matisse’sta vaan monista muista taiteilijoista, jotka käyttävä sutia ja maalejakin oikean taiteilijan tavoin.
Näyttely avasi silmiä ja muutti mielipiteitä niin kuin tietysti kuuluu asiaankin. Näyttelyissä ei saisikaan käydä arvostelua varten vaan mieli avoimena, että mieleen imeytyisi se lämmin tunne, minkä esteettinen nautinto tuo tullessaan. Usein ei tietysti pääse näin käymään ja ennakkoluulojen negatiivinen energia pyörii aivoissa estäen uusien ulottuvuuksien löytymisen. Tämän vuoksi kriitikot eivät todella nauti taiteesta ja näyttää usein, että jopa vihaavat taiteilijoita, niin kuin monet kirjallisuuskriitikot kirjailijoita.
Matisse’sta kävi ilme, että tämä oli kärsinyt vakavan sairauden ja joutunut leikkaukseen vuoden 1941 aikana ja toipumisiakanaan alkanut paperikuvioiden leikkailun, jonka huomasi hyväksi tavaksi sommitelmien tekemiseen ja siksi jatkoi sitä vielä sairaudesta täysin toivuttuaan. Ja taiteen arvohan on lopputuloksen esteettisyydessä, eikä käytetyssä menetelmässä.
Mikäpa siinä, ja maalasihan hän vielä uransa aikana, vaikka kuolikin jo 1954, vuotta ennen Einsteinia ja kahta vuotta ennen kuin suomesta tuli demokraattinen diktatuuri, Kekkoslovakia. Blogihenkilöllä ei ole mitään omaa muistikuvaa Matisse’n kuolemasta, vaikka muistaa hämärästi uutiset Einsteinista. Ehkäpä siksi, että tämän ulkomuoto oli lapsen mieleen takertuva, vaikka kyllä Matisse’nkin habituksessa mieleenpainuvia piirteitä toki löytyy. Kekkosesta blogihenkilöllä sen sijaan on paljonkin mielikuvia.
Liput maksoivat 10 € kappale, mutta sijoitus on täysin hintansa väärti ja blogihenkilö suosittelee näyttelyä kaikille Pariisin kävijöille. Jono ei ole kovin pitkä, jos ette satu paikalle heti aukeamisen jälkeen, jolloin jono on aamun hätähousujen vuoksi erityisen pitkä. Sama ilmiö näyttää vallitsevan kaikissa kiinnostavissa näyttelyissä. Suurin osa aikaisista jonottajista on järkevissä kengissä ja löysissä, tummavärisissä vaatteissa odottavia, yksinäisiä naisia, joilla on pitkät, tuulessa heilahtelevat kutrit ja käsissä itsekudotut villakäsineet.
Muuten ei ole mitään erityistä raportoitavaa. Blogihenkilön vaikuttavat piirteet tulivat taas ikuistettua Shakespearen kirjakaupan edessä ja Cluny’kin tuli nähtyä. Henkilöä hirvitti maksaa 14 € kahdesta vaatimattomasta drinkistä Georg V-kahvilassa Champs Elyseellä. Tätä voi jo pitää ryöstönä, mutta Pariisi tekee mielen raukean tyytyväseksi ja tällaiset seikat vaivaavatkin enemmän jälkikäteen jolloin niille ei tietysti enää mitään mahda.
Pariisi on siitä miellyttävä kaupunki, että se tuntuu aidon elävältä ja muuttuvalta. Verrattuna vaikkapa Wieniin, joka on kuoleman ja menneisyyden kaupunki, Pariisi on elämää ja tulevaisuutta varten, vaikka ranskalaisista ei pitäisikään. Lontoo, joka oli ennen blogihenkilön mielikaupunki, on tukehtumassa rikollisuuteensa ja likaansa. Se on selvästi liukumassa entistä kauemmaksi eurooppalaisesta olomuodosta. Ehkäpä Englanti jopa eroaa EU:sta, eikäpä siitä kai olisi mitään ongelmaa Euroopalle.
Muuten New York on muuttumassa koko ajan paremmaksi ja paremmaksi. Rikollisuus on vähentynyt, kadut eivät ole enää likaisia, teatterit täynnä merkittäviä näytelmiä. Ainoa valitettava asia on se, että 42:lta kadulta ovat kaikki tunnelmalliset pornoteatterit hävinneet. Vähän samanlainen menetys kuin vanhat, haisevat hallit Pariisissa. Edistys edistyy joskus aivan väärään suuntaan.
Henkilö ei ole koskaan ymmärtänyt Matisse’n paperista leikkaaman taiteen merkitystä. Miksi leikata paperista kuvia, jotka voisi yhtä hyvin maalata kankaalle taiteilijan taidoillaan. Itse asiassa blogihenkilö on hybriksessään epäoikeudenmukaisesti kuvitellut, että Matisse yritti peitellä vaatimattomia taitojaan tällä tavalla. Totuuden nimissä on sanottava, että henkilö ei ajattele näin vain Matisse’sta vaan monista muista taiteilijoista, jotka käyttävä sutia ja maalejakin oikean taiteilijan tavoin.
Näyttely avasi silmiä ja muutti mielipiteitä niin kuin tietysti kuuluu asiaankin. Näyttelyissä ei saisikaan käydä arvostelua varten vaan mieli avoimena, että mieleen imeytyisi se lämmin tunne, minkä esteettinen nautinto tuo tullessaan. Usein ei tietysti pääse näin käymään ja ennakkoluulojen negatiivinen energia pyörii aivoissa estäen uusien ulottuvuuksien löytymisen. Tämän vuoksi kriitikot eivät todella nauti taiteesta ja näyttää usein, että jopa vihaavat taiteilijoita, niin kuin monet kirjallisuuskriitikot kirjailijoita.
Matisse’sta kävi ilme, että tämä oli kärsinyt vakavan sairauden ja joutunut leikkaukseen vuoden 1941 aikana ja toipumisiakanaan alkanut paperikuvioiden leikkailun, jonka huomasi hyväksi tavaksi sommitelmien tekemiseen ja siksi jatkoi sitä vielä sairaudesta täysin toivuttuaan. Ja taiteen arvohan on lopputuloksen esteettisyydessä, eikä käytetyssä menetelmässä.
Mikäpa siinä, ja maalasihan hän vielä uransa aikana, vaikka kuolikin jo 1954, vuotta ennen Einsteinia ja kahta vuotta ennen kuin suomesta tuli demokraattinen diktatuuri, Kekkoslovakia. Blogihenkilöllä ei ole mitään omaa muistikuvaa Matisse’n kuolemasta, vaikka muistaa hämärästi uutiset Einsteinista. Ehkäpä siksi, että tämän ulkomuoto oli lapsen mieleen takertuva, vaikka kyllä Matisse’nkin habituksessa mieleenpainuvia piirteitä toki löytyy. Kekkosesta blogihenkilöllä sen sijaan on paljonkin mielikuvia.
Liput maksoivat 10 € kappale, mutta sijoitus on täysin hintansa väärti ja blogihenkilö suosittelee näyttelyä kaikille Pariisin kävijöille. Jono ei ole kovin pitkä, jos ette satu paikalle heti aukeamisen jälkeen, jolloin jono on aamun hätähousujen vuoksi erityisen pitkä. Sama ilmiö näyttää vallitsevan kaikissa kiinnostavissa näyttelyissä. Suurin osa aikaisista jonottajista on järkevissä kengissä ja löysissä, tummavärisissä vaatteissa odottavia, yksinäisiä naisia, joilla on pitkät, tuulessa heilahtelevat kutrit ja käsissä itsekudotut villakäsineet.
Muuten ei ole mitään erityistä raportoitavaa. Blogihenkilön vaikuttavat piirteet tulivat taas ikuistettua Shakespearen kirjakaupan edessä ja Cluny’kin tuli nähtyä. Henkilöä hirvitti maksaa 14 € kahdesta vaatimattomasta drinkistä Georg V-kahvilassa Champs Elyseellä. Tätä voi jo pitää ryöstönä, mutta Pariisi tekee mielen raukean tyytyväseksi ja tällaiset seikat vaivaavatkin enemmän jälkikäteen jolloin niille ei tietysti enää mitään mahda.
Pariisi on siitä miellyttävä kaupunki, että se tuntuu aidon elävältä ja muuttuvalta. Verrattuna vaikkapa Wieniin, joka on kuoleman ja menneisyyden kaupunki, Pariisi on elämää ja tulevaisuutta varten, vaikka ranskalaisista ei pitäisikään. Lontoo, joka oli ennen blogihenkilön mielikaupunki, on tukehtumassa rikollisuuteensa ja likaansa. Se on selvästi liukumassa entistä kauemmaksi eurooppalaisesta olomuodosta. Ehkäpä Englanti jopa eroaa EU:sta, eikäpä siitä kai olisi mitään ongelmaa Euroopalle.
Muuten New York on muuttumassa koko ajan paremmaksi ja paremmaksi. Rikollisuus on vähentynyt, kadut eivät ole enää likaisia, teatterit täynnä merkittäviä näytelmiä. Ainoa valitettava asia on se, että 42:lta kadulta ovat kaikki tunnelmalliset pornoteatterit hävinneet. Vähän samanlainen menetys kuin vanhat, haisevat hallit Pariisissa. Edistys edistyy joskus aivan väärään suuntaan.
18.4.2005
Matkoille Pariisiin
Täytyy mennä taas, nyt kolmeksi päiväksi. Puoliso on mukana ja taidetaan ottaa pari puolloa amerikkalaista tai australialaista viiniäkin, joten olo on kuin pyhäkouluun mennessä.
Vakihotelli on Bercy’ssä. Vieressä on Cour St. Emilion’in metroasema. Ennen alueella oli viinintuottajien varastoja ja niiden tilalla nyt sijaitseva, pieni ostos-ja ravintola-alue on rakennettu muistuttamaan vanhoista ajoista, tosin huonolla menestyksellä varsinkin, kun vieressä on lasista ja teräksestä rakennettuja toimisto- ja näyttelykomplekseja. Jopa ”aito” pub.
Metolinja 14 vie keskustaan, se on ensimmäinen kuljettajaton metrojuna Pariisissa. Ei ole edes kuljettajan koppia vaan matkustajat, blogihenkilö mukaanlukien, saavat istua heti tuulilasin takana, jos mahtuvat. Metro-junathan Pariisissa ovat jo pitkään olleet täysin automaattisia, kuljettajia on pidetty lähinnä matkustajien rauhoittamiseksi ja myös varajärjestelmänä. Ihminen on varajärjestelmänä vielä halpa, vaikka epäluotettava. Metrojen sisäänkäynnitkin ovat Pariisissa turistinähtävyyksiä.
Kokousten lisäksi täytyy ehtiä käydä ainakin jossakin taidenäyttelyssä ja tietysti ottamassa perinteiset kuvat Shakespeare & Co:n edessä ja Cluny’n luostarin kaivolla.
Huhtikuu Pariisiissa kuulostaa kovin romanttiselta, ja kaunistahan siellä onkin, kun on hyvä sää. Nyt ennuste on sadekuuroja ja lämmintä noin 13 astetta. Kyllä punanenäisenäkin voi olla romanttisella tuulella, tosin sateenvarjo saattaa haitata oikeaan Pariisi-tunnelmaan pääsyä, ja suuteluakin.
Vakihotelli on Bercy’ssä. Vieressä on Cour St. Emilion’in metroasema. Ennen alueella oli viinintuottajien varastoja ja niiden tilalla nyt sijaitseva, pieni ostos-ja ravintola-alue on rakennettu muistuttamaan vanhoista ajoista, tosin huonolla menestyksellä varsinkin, kun vieressä on lasista ja teräksestä rakennettuja toimisto- ja näyttelykomplekseja. Jopa ”aito” pub.
Metolinja 14 vie keskustaan, se on ensimmäinen kuljettajaton metrojuna Pariisissa. Ei ole edes kuljettajan koppia vaan matkustajat, blogihenkilö mukaanlukien, saavat istua heti tuulilasin takana, jos mahtuvat. Metro-junathan Pariisissa ovat jo pitkään olleet täysin automaattisia, kuljettajia on pidetty lähinnä matkustajien rauhoittamiseksi ja myös varajärjestelmänä. Ihminen on varajärjestelmänä vielä halpa, vaikka epäluotettava. Metrojen sisäänkäynnitkin ovat Pariisissa turistinähtävyyksiä.
Kokousten lisäksi täytyy ehtiä käydä ainakin jossakin taidenäyttelyssä ja tietysti ottamassa perinteiset kuvat Shakespeare & Co:n edessä ja Cluny’n luostarin kaivolla.
Huhtikuu Pariisiissa kuulostaa kovin romanttiselta, ja kaunistahan siellä onkin, kun on hyvä sää. Nyt ennuste on sadekuuroja ja lämmintä noin 13 astetta. Kyllä punanenäisenäkin voi olla romanttisella tuulella, tosin sateenvarjo saattaa haitata oikeaan Pariisi-tunnelmaan pääsyä, ja suuteluakin.
17.4.2005
Suomalaisuus, yhteiskunta ja Euroopan Yhdysvallat
ja valtiokaan ei ole olemassa kuin niistä tehdyissä poliittisissa ja kansainvälisissä såpimuksissa, eli ihmisten mielissä. Niin kuin blogihenkilönkin, vaikka hän ei ole koskaan ottanut osaa minkään valtion olemassaolosta sopimiseen. Henkilö on syntynyt Suomen kansalaiseksi, kuten passi osoittaa, eikä voi tätä tilaa muuttaa kuin pitkäaikaisella ja vaikealla paperisodalla, jos sittenkään.
Isovanhemmat olivat syntyneet Suomen Suurruhtinaskunnan kansalaisiksi, mitä henkilö piti aina jotenkin romanttisena asiana. Kunnes tajusin selvemmin, että ryssien tsaarin alaisinahan he silloin elelivät. Suomalaisina sentään pääsivät kuolemaan, vaikka lieneekö siitä mitään iloa heille enää?
Suomalaisuus muuna kuin kansalaisuutena on kuulumista suomalaisten yhteisöön, eli yhteenkuulumista muiden suomalaisten kanssa siihen liittyvine muine tunteineen.
Blogihenkilö on tunteikas vetistelijä ja ajattelee suomalaisuutta useimmiten jollakin muulla ruumiinosalla kuin aivoilla. Tai aianakin siltä tuntuu. Yhteisöllisyydestään, siis suomalaisuudesta, on paljon helpompi päästä eroon kuin kansalaisuudestaan, jos näin haluaa, mitä henkilö ei siis millään ilveellä halua tehdä.
Blogihenkilölle ovat monet ihan viisaat ihmiset sanoneet, että nyt suomalaisuus on uhattuna, koska EU on saamassa perustuslain.
Tätä on on ollut vaikea ymmärtää, koska henkilö on sitä mieltä, että suomalaisuuden säilyminen on suomalaisten tahdosta kiinni, eikä siihen vaikuta jonkun metayhteisön (vaikka olisi mega-kokoakin) laillinen pohja heinäntäyttämän tuohivirsun vertaa. Blogihenkilön suomalaisuuselin, sydän, vuotaa virtanaan jo ennen kuin sanoo seuraavan, mutta sanottavahan se tietysti on:
Jos suomalaiset eivät halua säilyttää suomalaisuuttaan, miksi sen edes tulisi säilyä.
Maailmasta on hävinnyt vähintään tuhansia kieliä – ja yhteisöjä – ihmisenä olomme aikana, mukaanlukien kielien kieli, eli alkukieli, jota ilmeisesti joku örisevä ihmisyhteisö on jossakin maailmankolkassa ja ajan hämärässä hetkessä toisilleen puhellut. Olemmeko huonompia, koska emme osaa enää sitä kieltä? Emme ole, sanoo blogihenkilö omalla, örisevällä vakaumuksen rintaäänellään.
EU:n perustuslakia on valmisteltu vuositolkulla. Itseasiassa Euroopan yhtenäistäjä, Kaarle Suuri aloitti sen jo tuhat ja pari sataa vuotta sitten. Ruotsalaisetkin yrittivät voimiaan (tai siis suomalaisten joukkojen voimia) hakkaamalla päälle Euroopan tantereilla Kustaa II Adolfin aikana, (ja miksipä ei, ovathan he aina olleet sietämättömiä, toisten asioihin puuttuvia näprääjiä). Ja Napoleonin yritys pari sataa vuotta sitten oli jopa lähellä onnistua, niin kuin Hitlerinkin.
Ja nyt on sitten ranskalaisten johtamien europoliitikkojen vuoro yrittää. Arvoisenaan johtajana M. Valéry Marie René Georges Giscard d'Estaing, joka opiskeli sekä École Polytechnique’ssa että École nationale d'administration’ssa, joita ilman ranskalaisessa yhteiskunnassa on huonot mahdollisuudet edetä johtaville paikoille (molemmat ovat jopa vapaamuurauriutta tärkeämpiä portaita ranskalais-eurooppalaisen yhteiskunnan yläpäähän).
Arvoisa Lukija muistaa, että Giscard, joka joutui presidenttinä epäilyksen alaiseksi mm. korruptiosta, johti perustuslain valmistelijoita, Eurooppa-valmistelukuntaa. Hän on tyypillisesti ranskalaiskeskeinen poliitikko, yhdistymiskiivailija, jolla ei näytä olevan suurta näkemystä tai edes kiinnostusta Euroopan suurten maiden ulkopuolisista ongelmista tai tavoitteista ja joka vastustaa ylimielisesti, ja rasistisilla perusteilla, Turkin liittymistä EU:n jäseneksi. Tärkeintä hänelle on ollut varmistaa, että Ranska ja vähemmässä määrin Saksa saavat vaatimuksensa läpi. Ja että pienillä mailla ei ole riittävästi poliittista voimaa, eli äänivaltaa, suurten valtioiden päätösten vastustamiseksi.
Perustuslakia ei ole tainnut monikaan Euroopan kansalaisista lukea (eikä kai omankaan valtionsa perustuslakia) ja lieneekö sillä edes mitään merkitystä. Blogihenkilö on melko varma, että useimmat poliitikotkaan eivät sitä ole tehneet. Valtava äänestäjien enemmistö ei edes ole kiinnostunut koko asiasta. Kuitenkin joka puolella vaaditaan kansanäänestyksiä. Mistä niissä sitten äänestettäisiin? Asiaa ajavien poliitikkojen viehättävyydestä, pukeutumisesta tai puhekyvystä niin kuin kaikissa muissakin vaaleissa..
Perustuslain johdanto on kaunista eurooppalaista sanahelinää:
”Hänen Majesteettinsa Belgian Kuningas (ja suuri joukko muita kuninkaita ja maidensa johtajia)
…hakevat innoitusta Euroopan kulttuurisesta, uskonnollisesta ja humanistisesta perinteestä, josta kehittyneitä yleismaailmallisia arvoja ovat ihmisen loukkaamattomat ja luovuttamattomat oikeudet sekä vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltioperiaate
... Ovat vakuuttuneita
...jälleenyhdistynyt Eurooppa aikoo edetä sivistyksen, edistyksen ja vaurauden tiellä kaikkien asukkaiden, myös heikompien ja vähäosaisimpien hyväksi
...syventämään julkisen elämänsä kansanvaltaisuutta ja avoimuutta
...Euroopan kansat (sic)
...ovat päättäneet
...luoda yhteisen tulevaisuuden yhä läheisemmällä liitolla
...ovat sopineet seuraavaa...”
ja kansalaisten oikeuksista kannattaa vielä mainita I-4 artikla, josta näkee, että:
”…Kaikki kansalaisuuteen perustuva syrjintä on kiellettyä tämän perustuslain soveltamisalalla, sanotun kuitenkaan rajoittamatta sen erityismääräysten soveltamista….”
Ja paljon muuta, kaikkiaan viidensadan sivun verran poliitikkotekstiä käännettynä Unionin kaikille virallisille kielille.
Ranskalaiset äänestävät perustuslaista runsaan kuukauden päästä ja yli puolet ranskalaisista on sen hyväksymistä vastaan. Kuitenkin lopputulos voi olla mikä tahansa vähäisen kiinnostuksen vuoksi. Ranskalaiset pitävät itseään euroopan demokraattisen ajattelun johtajina unohtaen tietysti, että heidän 1789 vallankumouksensa oli lähinnä verinen vitsi, joka päättyi Napoleonin keisariuteen ja Waterloo’n tappioon, jossa Euroopan (epä)yhtenäisyydestä päätettiin pitkäksi aikaa, ja jonka seurauksena suurimpien valtioiden välit eivät ole vieläkään täysin kunnossa. Pienillä ei ole niin väliäkään.
Onneksi suomalaisten ei tarvitse asiassa ääntään käyttää. Sen sijaan korruptoimattomat, hyvin informoidut, älykkäät ja viisaat kansanedustajamme jotakin käsittämätöntä alkukieltä örisevän Suuren Puhemiehensä johdolla tekevät sen meidän kaikkien puolestamme.
Ja mehän olemme heidät itse valinneet!!!
Isovanhemmat olivat syntyneet Suomen Suurruhtinaskunnan kansalaisiksi, mitä henkilö piti aina jotenkin romanttisena asiana. Kunnes tajusin selvemmin, että ryssien tsaarin alaisinahan he silloin elelivät. Suomalaisina sentään pääsivät kuolemaan, vaikka lieneekö siitä mitään iloa heille enää?
Suomalaisuus muuna kuin kansalaisuutena on kuulumista suomalaisten yhteisöön, eli yhteenkuulumista muiden suomalaisten kanssa siihen liittyvine muine tunteineen.
Blogihenkilö on tunteikas vetistelijä ja ajattelee suomalaisuutta useimmiten jollakin muulla ruumiinosalla kuin aivoilla. Tai aianakin siltä tuntuu. Yhteisöllisyydestään, siis suomalaisuudesta, on paljon helpompi päästä eroon kuin kansalaisuudestaan, jos näin haluaa, mitä henkilö ei siis millään ilveellä halua tehdä.
Blogihenkilölle ovat monet ihan viisaat ihmiset sanoneet, että nyt suomalaisuus on uhattuna, koska EU on saamassa perustuslain.
Tätä on on ollut vaikea ymmärtää, koska henkilö on sitä mieltä, että suomalaisuuden säilyminen on suomalaisten tahdosta kiinni, eikä siihen vaikuta jonkun metayhteisön (vaikka olisi mega-kokoakin) laillinen pohja heinäntäyttämän tuohivirsun vertaa. Blogihenkilön suomalaisuuselin, sydän, vuotaa virtanaan jo ennen kuin sanoo seuraavan, mutta sanottavahan se tietysti on:
Jos suomalaiset eivät halua säilyttää suomalaisuuttaan, miksi sen edes tulisi säilyä.
Maailmasta on hävinnyt vähintään tuhansia kieliä – ja yhteisöjä – ihmisenä olomme aikana, mukaanlukien kielien kieli, eli alkukieli, jota ilmeisesti joku örisevä ihmisyhteisö on jossakin maailmankolkassa ja ajan hämärässä hetkessä toisilleen puhellut. Olemmeko huonompia, koska emme osaa enää sitä kieltä? Emme ole, sanoo blogihenkilö omalla, örisevällä vakaumuksen rintaäänellään.
EU:n perustuslakia on valmisteltu vuositolkulla. Itseasiassa Euroopan yhtenäistäjä, Kaarle Suuri aloitti sen jo tuhat ja pari sataa vuotta sitten. Ruotsalaisetkin yrittivät voimiaan (tai siis suomalaisten joukkojen voimia) hakkaamalla päälle Euroopan tantereilla Kustaa II Adolfin aikana, (ja miksipä ei, ovathan he aina olleet sietämättömiä, toisten asioihin puuttuvia näprääjiä). Ja Napoleonin yritys pari sataa vuotta sitten oli jopa lähellä onnistua, niin kuin Hitlerinkin.
Ja nyt on sitten ranskalaisten johtamien europoliitikkojen vuoro yrittää. Arvoisenaan johtajana M. Valéry Marie René Georges Giscard d'Estaing, joka opiskeli sekä École Polytechnique’ssa että École nationale d'administration’ssa, joita ilman ranskalaisessa yhteiskunnassa on huonot mahdollisuudet edetä johtaville paikoille (molemmat ovat jopa vapaamuurauriutta tärkeämpiä portaita ranskalais-eurooppalaisen yhteiskunnan yläpäähän).
Arvoisa Lukija muistaa, että Giscard, joka joutui presidenttinä epäilyksen alaiseksi mm. korruptiosta, johti perustuslain valmistelijoita, Eurooppa-valmistelukuntaa. Hän on tyypillisesti ranskalaiskeskeinen poliitikko, yhdistymiskiivailija, jolla ei näytä olevan suurta näkemystä tai edes kiinnostusta Euroopan suurten maiden ulkopuolisista ongelmista tai tavoitteista ja joka vastustaa ylimielisesti, ja rasistisilla perusteilla, Turkin liittymistä EU:n jäseneksi. Tärkeintä hänelle on ollut varmistaa, että Ranska ja vähemmässä määrin Saksa saavat vaatimuksensa läpi. Ja että pienillä mailla ei ole riittävästi poliittista voimaa, eli äänivaltaa, suurten valtioiden päätösten vastustamiseksi.
Perustuslakia ei ole tainnut monikaan Euroopan kansalaisista lukea (eikä kai omankaan valtionsa perustuslakia) ja lieneekö sillä edes mitään merkitystä. Blogihenkilö on melko varma, että useimmat poliitikotkaan eivät sitä ole tehneet. Valtava äänestäjien enemmistö ei edes ole kiinnostunut koko asiasta. Kuitenkin joka puolella vaaditaan kansanäänestyksiä. Mistä niissä sitten äänestettäisiin? Asiaa ajavien poliitikkojen viehättävyydestä, pukeutumisesta tai puhekyvystä niin kuin kaikissa muissakin vaaleissa..
Perustuslain johdanto on kaunista eurooppalaista sanahelinää:
”Hänen Majesteettinsa Belgian Kuningas (ja suuri joukko muita kuninkaita ja maidensa johtajia)
…hakevat innoitusta Euroopan kulttuurisesta, uskonnollisesta ja humanistisesta perinteestä, josta kehittyneitä yleismaailmallisia arvoja ovat ihmisen loukkaamattomat ja luovuttamattomat oikeudet sekä vapaus, kansanvalta, tasa-arvo ja oikeusvaltioperiaate
... Ovat vakuuttuneita
...jälleenyhdistynyt Eurooppa aikoo edetä sivistyksen, edistyksen ja vaurauden tiellä kaikkien asukkaiden, myös heikompien ja vähäosaisimpien hyväksi
...syventämään julkisen elämänsä kansanvaltaisuutta ja avoimuutta
...Euroopan kansat (sic)
...ovat päättäneet
...luoda yhteisen tulevaisuuden yhä läheisemmällä liitolla
...ovat sopineet seuraavaa...”
ja kansalaisten oikeuksista kannattaa vielä mainita I-4 artikla, josta näkee, että:
”…Kaikki kansalaisuuteen perustuva syrjintä on kiellettyä tämän perustuslain soveltamisalalla, sanotun kuitenkaan rajoittamatta sen erityismääräysten soveltamista….”
Ja paljon muuta, kaikkiaan viidensadan sivun verran poliitikkotekstiä käännettynä Unionin kaikille virallisille kielille.
Ranskalaiset äänestävät perustuslaista runsaan kuukauden päästä ja yli puolet ranskalaisista on sen hyväksymistä vastaan. Kuitenkin lopputulos voi olla mikä tahansa vähäisen kiinnostuksen vuoksi. Ranskalaiset pitävät itseään euroopan demokraattisen ajattelun johtajina unohtaen tietysti, että heidän 1789 vallankumouksensa oli lähinnä verinen vitsi, joka päättyi Napoleonin keisariuteen ja Waterloo’n tappioon, jossa Euroopan (epä)yhtenäisyydestä päätettiin pitkäksi aikaa, ja jonka seurauksena suurimpien valtioiden välit eivät ole vieläkään täysin kunnossa. Pienillä ei ole niin väliäkään.
Onneksi suomalaisten ei tarvitse asiassa ääntään käyttää. Sen sijaan korruptoimattomat, hyvin informoidut, älykkäät ja viisaat kansanedustajamme jotakin käsittämätöntä alkukieltä örisevän Suuren Puhemiehensä johdolla tekevät sen meidän kaikkien puolestamme.
Ja mehän olemme heidät itse valinneet!!!
15.4.2005
Kauniista naisista, poliitikoista ja vähän molemmistakin,
että emmehän me suomalaiset ole vielä tottuneet siihen, että poliitikkona on kaunis ja nuorehko nainen, vaikka kauniissa maassa tietysti on niin paljon tarjolla sitä lajia.
Miten olisimme voineet tottuakaan, kun ne, siis ministerit, ovat järjestään kuin seinästä revästyjä Pohjan akkoja. Tarkoitan siis akkoja siellä Pohjassa (vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa Pohjalla?) Ekenäsin lähellä, jossa on tunnetusti Suomen rumimmat akat. Jaa, että mistäkö blogihenkilö tietää? No, senhän tietää siitä(kin), että siinä lähellä on se Ekenäs, jossa on rumimmat ruotsinkieliset akat koko maailmassa.
Mutta eihän tässä siitä pitänyt, vaan tästä Karpelasta, joka ei siis blogihenkilön mielestä ole seinästä reväistyn näköinen. Vaikka on aika ajoin vaikeuksissa sekä äijän että ämmän kanssa.
Siis mikä siinä on, että kaunis nainen ei saisi olla ministerinä. Alusta lähtien lehtimiehet ovat vainonneet tätä kaunista naista, joka on lisäksi blondi. Vihjailivat ensin, että sillä ei olisi ministeriksi avuja. No onhan se sosionomi, että kyllä sillä hyvin pärjää kirvesmiehille ja mitä niitä nyt ministereinä on ja on ollut. Ja tarvitseeko ministerien edes olla mitään tohtoreita.
Katsotaan nyt esimerkiksi pääministeri Vanhasen isää. Mies on tohtori ja professori, (ja nyt täytyy käyttää englantia apuna): stepped on his dick. Miksi muuten suomenkielessä ei ole yhtä hyvää sanontaa?
Ehkä siksi, että meillä on niin paljon naisministereitä. Ja kukapa miesministeri ei haluaisi tehdä juuri sitä? Ehkä tämä Vanhanenkin halusi, kun oli Karpelan kopissa puoli neljältä aamulla vuoden 1999 toukokuussako se oli (?), no silloin tietysti mahlat juoksee kohisemalla, että siinä mielessä ymmärrettävää. Mutta että kuusi vuotta sitten, on suomalainen keltainen lehdistö vähän hidasta!!! Ja lisäksi tylsää.
Blogihenkilö ei nyt mitenkään vihjaise mitään Vanhasen mahloista. Vaikka suoraan sanoen on se sen näköinen mies, että ei uskoisi, että mahlat edes juoksevat. Mutta naimisissahan se kyllä oli. Vaikka ei olekaan enää. Vaimo otti eron. Miksiköhän?
Olisihan se somaa, jos presidentin vaaleissa olisivat loppusuoralla Vanhanen ja Niinistö. Karpelahan jo sanoi Niinistöstä, että tämä on aivan liian kova, ja sanoisi ehkä Vanhasesta, että se taas on liian pehmeä.
Ja näin suomalaisilla olisi selkeä valintatilanne kovan ja pehmeän välillä. Naiset ainakin olisivat tyytyväisiä saadessaan kerrankin valilta, useimmillahan ei ole valinnan vaihtoehtoa, niin kuin Karpelalla, vaan täytyy tyytyä siihen, mitä on milloinkin tarjolla.
Miten olisimme voineet tottuakaan, kun ne, siis ministerit, ovat järjestään kuin seinästä revästyjä Pohjan akkoja. Tarkoitan siis akkoja siellä Pohjassa (vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa Pohjalla?) Ekenäsin lähellä, jossa on tunnetusti Suomen rumimmat akat. Jaa, että mistäkö blogihenkilö tietää? No, senhän tietää siitä(kin), että siinä lähellä on se Ekenäs, jossa on rumimmat ruotsinkieliset akat koko maailmassa.
Mutta eihän tässä siitä pitänyt, vaan tästä Karpelasta, joka ei siis blogihenkilön mielestä ole seinästä reväistyn näköinen. Vaikka on aika ajoin vaikeuksissa sekä äijän että ämmän kanssa.
Siis mikä siinä on, että kaunis nainen ei saisi olla ministerinä. Alusta lähtien lehtimiehet ovat vainonneet tätä kaunista naista, joka on lisäksi blondi. Vihjailivat ensin, että sillä ei olisi ministeriksi avuja. No onhan se sosionomi, että kyllä sillä hyvin pärjää kirvesmiehille ja mitä niitä nyt ministereinä on ja on ollut. Ja tarvitseeko ministerien edes olla mitään tohtoreita.
Katsotaan nyt esimerkiksi pääministeri Vanhasen isää. Mies on tohtori ja professori, (ja nyt täytyy käyttää englantia apuna): stepped on his dick. Miksi muuten suomenkielessä ei ole yhtä hyvää sanontaa?
Ehkä siksi, että meillä on niin paljon naisministereitä. Ja kukapa miesministeri ei haluaisi tehdä juuri sitä? Ehkä tämä Vanhanenkin halusi, kun oli Karpelan kopissa puoli neljältä aamulla vuoden 1999 toukokuussako se oli (?), no silloin tietysti mahlat juoksee kohisemalla, että siinä mielessä ymmärrettävää. Mutta että kuusi vuotta sitten, on suomalainen keltainen lehdistö vähän hidasta!!! Ja lisäksi tylsää.
Blogihenkilö ei nyt mitenkään vihjaise mitään Vanhasen mahloista. Vaikka suoraan sanoen on se sen näköinen mies, että ei uskoisi, että mahlat edes juoksevat. Mutta naimisissahan se kyllä oli. Vaikka ei olekaan enää. Vaimo otti eron. Miksiköhän?
Olisihan se somaa, jos presidentin vaaleissa olisivat loppusuoralla Vanhanen ja Niinistö. Karpelahan jo sanoi Niinistöstä, että tämä on aivan liian kova, ja sanoisi ehkä Vanhasesta, että se taas on liian pehmeä.
Ja näin suomalaisilla olisi selkeä valintatilanne kovan ja pehmeän välillä. Naiset ainakin olisivat tyytyväisiä saadessaan kerrankin valilta, useimmillahan ei ole valinnan vaihtoehtoa, niin kuin Karpelalla, vaan täytyy tyytyä siihen, mitä on milloinkin tarjolla.
13.4.2005
Nörtti-
Bloggari MariaKristiina, entinen ylpeä feministi, on vetänyt (hyvin) lievät herneet nenäänsä käymälän kutsuttua häntä wannabe nörtiksi. Blogihenkilö ei tunne kumpaakaan keskustelun osanottajaa eikä kyseistä asiaakaan, joten on erityisen hyvin sopiva kommentoimaan sitä.
Mikä on ”nörtti”? Totuus niin kuin nörtin määritelmäkin ovat niin liukuvia, että on vaikea sanoa, mitä niillä itse asiassa tarkoitetaan.
Nörtistä blogihenkilölle tulee hakematta mieleen pyöreät, suurehkot silmälasit, huono iho ja ryhti, aihekeskeinen ja vihkiytymättömille käsittämätön puheenparsi ja olemattomat sosiaaliset taidot. Tässä määritelmässä on se huono puoli, että se kuvaisi kaikkia niitä teini-ikäisiä poikia, joiden vaatteet eivät ole aina siistit ja ”värikoordinoidut”, eli lähes jokaista viidentoista ikävuoden tienoilla olevaa poikaa jokaisessa maailman maassa. Kasvettuaan vanhemmiksi heistä tulee yleensä jotakin muuta kuin nörttejä, kuten Nokian puhelimien muovikuorten suunnittelijoita tai ammattijärjestöjen talousasiantuntijoita.
Tytöt eivät helposti voi olla nörttejä. Tosin joistakin naisista saattaa sellaisia tulla, jos eivät pääse naimisiin tai opiskelemaan kieliä tai sosiologiaa vaan joutuvat Otaniemeen.
Mutta onhan nörttiys paljon muutakin kuin näitä ulkoisia tuntomerkkejä. Englanninkielessä kai vastaava käsite on "geek". Tämä on ehkä nykyisin parempi nörtin vastine kuin ”nerd”, josta nörtti lienee alun perin tullut suomenkieleen, vaikka näiden ero on vielä jossakin määrin huojuva. Ja geek tarkoittaa:
"1. A person who is single-minded or accomplished in scientific or technical pursuits but is felt to be socially inept.
2. A person regarded as foolish, inept, or clumsy.
3. A carnival performer whose show consists of bizarre acts, such as biting the head off a live chicken"
Eli nörtti olisi näin innostuneen yksioikoinen ja taitava jollakin tekniikan (tai tieteen alalla), sosiaalisesti taitamaton, kömpelö henkilö, joka tekee omituisia temppuja, mm. puree eläviltä kanoilta pään irti.
Se, että henkilö kirjoittelee blogia, kun voisi tehdä jotakin järkevää (esimerkiksi onkia kaloja mato-ongella ja heittää saamansa kalat takaisin veteen, tai kirjoittaa yhtä romaania kolme vuotta ilman toivoa sen julkaisemisesta), tekee hänestä auttamatta nörtin. MariaKristiina siis selvästi omaa nörtin olemuksen ja voi näin olla tyytyväinen tilaansa, paitsi, jos lopettaa bloginsa skribellyksen ja palaa taas normaaliin maailmaan.
Ja tästä tulikin mieleen, että blogihenkilö sattui tässä joku aika sitten Maalbeek’in metroasemalla näkemään arvostetun suomalaisen MEP:n, Lasse Lehtisen, jota voisi helposti luulla MEP:ksi naamioituneeksi nörtiksi. Niin erehtyväinen on ihminen.
Mikä on ”nörtti”? Totuus niin kuin nörtin määritelmäkin ovat niin liukuvia, että on vaikea sanoa, mitä niillä itse asiassa tarkoitetaan.
Nörtistä blogihenkilölle tulee hakematta mieleen pyöreät, suurehkot silmälasit, huono iho ja ryhti, aihekeskeinen ja vihkiytymättömille käsittämätön puheenparsi ja olemattomat sosiaaliset taidot. Tässä määritelmässä on se huono puoli, että se kuvaisi kaikkia niitä teini-ikäisiä poikia, joiden vaatteet eivät ole aina siistit ja ”värikoordinoidut”, eli lähes jokaista viidentoista ikävuoden tienoilla olevaa poikaa jokaisessa maailman maassa. Kasvettuaan vanhemmiksi heistä tulee yleensä jotakin muuta kuin nörttejä, kuten Nokian puhelimien muovikuorten suunnittelijoita tai ammattijärjestöjen talousasiantuntijoita.
Tytöt eivät helposti voi olla nörttejä. Tosin joistakin naisista saattaa sellaisia tulla, jos eivät pääse naimisiin tai opiskelemaan kieliä tai sosiologiaa vaan joutuvat Otaniemeen.
Mutta onhan nörttiys paljon muutakin kuin näitä ulkoisia tuntomerkkejä. Englanninkielessä kai vastaava käsite on "geek". Tämä on ehkä nykyisin parempi nörtin vastine kuin ”nerd”, josta nörtti lienee alun perin tullut suomenkieleen, vaikka näiden ero on vielä jossakin määrin huojuva. Ja geek tarkoittaa:
"1. A person who is single-minded or accomplished in scientific or technical pursuits but is felt to be socially inept.
2. A person regarded as foolish, inept, or clumsy.
3. A carnival performer whose show consists of bizarre acts, such as biting the head off a live chicken"
Eli nörtti olisi näin innostuneen yksioikoinen ja taitava jollakin tekniikan (tai tieteen alalla), sosiaalisesti taitamaton, kömpelö henkilö, joka tekee omituisia temppuja, mm. puree eläviltä kanoilta pään irti.
Se, että henkilö kirjoittelee blogia, kun voisi tehdä jotakin järkevää (esimerkiksi onkia kaloja mato-ongella ja heittää saamansa kalat takaisin veteen, tai kirjoittaa yhtä romaania kolme vuotta ilman toivoa sen julkaisemisesta), tekee hänestä auttamatta nörtin. MariaKristiina siis selvästi omaa nörtin olemuksen ja voi näin olla tyytyväinen tilaansa, paitsi, jos lopettaa bloginsa skribellyksen ja palaa taas normaaliin maailmaan.
Ja tästä tulikin mieleen, että blogihenkilö sattui tässä joku aika sitten Maalbeek’in metroasemalla näkemään arvostetun suomalaisen MEP:n, Lasse Lehtisen, jota voisi helposti luulla MEP:ksi naamioituneeksi nörtiksi. Niin erehtyväinen on ihminen.
Lompakosta löytyy
Meemituulella mielenkiintoisia asioita, joten blogihenkilönkin lompakko joutui syvällisen tarkastelun kohteeksi seuraavin tuloksin:
- kaksi repaleista kuvaa puolisosta Luxemburgin Diekirch’issä vuodelta 1995; ja Räyskälässä blogihenkilön tinttilakki päässä ja hopeanvärinen piensnautseri Litzka sylissään vuodelta 1977 (tinttilakin merkitys selviää täältä)
- nuoremman pojan kuva hyvin nuorena (aika ja paikka unohtuneet, mutta ei tältä vuosituhannelta)
- Australialaisen Ambidji Aviation Services firman Managing Director Brian Jackson’in käyntikortti
(muuten sana ambidji on Australian aboriginaalien kieltä: heidän uniaikansa tarinoista ja tarkoittaa henkeä, jonka muoto on sateenkaarenvärikäs käärme).
- Englantilaisen Cranfield’in yliopiston School of Engineering’in “CAA Professor of Air Traffic Managment and Environmental Policy”, Peter Brooker’in tarpeettomaksi käynyt käyntikortti
- David ja Hanna Zuker’n käyntikortti asuinpaikka Hawthorn, Melbourne
- Nuoren voiman liiton puhelinnumero pienellä paperinpalalla
- usean luottokorttiyhtiön puhelinnumerot katoamisen varalla (kortit toisessa lompsassa)
- puhelinyhtiö Belgacom’in klubikortti (käytetty soittamiseen viimeksi joskus kaksi vuotta sitten, kun kännykästä oli loppunut virta)
- Belgiassa suomalaista korttia vastaan annettu ajokortti
- Belgian henkilöllisyystodistus (Carte d’Identite Speciale)
- Europa Asisstance’n ja Tele Claims’in puhelinnumeroita
- Levi’s Store Brusselin kuitti, jolla olisi saanut 330 belgian frangin alennuksen seuraavasta ostostaan vuoden 2000 loppuun mennessä
- suomalainen 10 markan seteli, sarjanumero 1178619641
- Lufthansan Frequent Flyer –kortin PIN-koodi vuodelta 1991 (vanhentunut sen vuoden aikana)
- muistilappu, jossa tuntematon numerosarja ja merkintä 10/7
- 1000 Euron pankkikortin maksukuitti päivätty 5.7.2004 (ei kuvan palaa mitä se koski) ja 50 Euron maksukuitti Habitat’issa päivätty 28.1.2005 ja 200 Euron kassakuitti samassa liikkeessä myös 28.1.2005, joissa alla sanat Thank you Goodbye
- kaksi unohtunutta, kolmesti taiteltua 10 Euron seteliä
- kaksi Ruotsin 20 kruunun seteliä
- 1000 Australian dollarin nostokuitti Westpac-koneesta St. Kilda South’ssa 30.12.2004, alla sanat PLEASE DO NOT LITTER
- 33,27 Euron kassakuitti 25.3.2005 Postista, jossa blogihenkilö lunasti syntymäpäivälahjansa (lähetetty Australiasta 6.2.2005)
- kolme omien pankkitilien muistilappua
- kolme pientä, keltaista sticker’iä, joissa tuntemattomia numerosarjoja, yksi luultavasti belgialainen puhelinnumero
- Match- ja Delhaize-ruokakauppojen asiakaskortit
- Suomalaisen kirjakaupan (uusi ja kaunis) asiakaskortti
- Fortis Bank’in pankkikortti
- bussin aikataulu
- Finnairin lennon AY817 Helsinki-Brussel 1.12.2004 boardin pass’in kanta, portti 29A, boarding time 1600 ja istuin 22D, no smoking
Sanotaan, että silmät ovat sielun peili. Saattaa olla, että lompakostaan voi myös nähdä sieluunsa, vaikkakaan ei kovin syvälle.
- kaksi repaleista kuvaa puolisosta Luxemburgin Diekirch’issä vuodelta 1995; ja Räyskälässä blogihenkilön tinttilakki päässä ja hopeanvärinen piensnautseri Litzka sylissään vuodelta 1977 (tinttilakin merkitys selviää täältä)
- nuoremman pojan kuva hyvin nuorena (aika ja paikka unohtuneet, mutta ei tältä vuosituhannelta)
- Australialaisen Ambidji Aviation Services firman Managing Director Brian Jackson’in käyntikortti
(muuten sana ambidji on Australian aboriginaalien kieltä: heidän uniaikansa tarinoista ja tarkoittaa henkeä, jonka muoto on sateenkaarenvärikäs käärme).
- Englantilaisen Cranfield’in yliopiston School of Engineering’in “CAA Professor of Air Traffic Managment and Environmental Policy”, Peter Brooker’in tarpeettomaksi käynyt käyntikortti
- David ja Hanna Zuker’n käyntikortti asuinpaikka Hawthorn, Melbourne
- Nuoren voiman liiton puhelinnumero pienellä paperinpalalla
- usean luottokorttiyhtiön puhelinnumerot katoamisen varalla (kortit toisessa lompsassa)
- puhelinyhtiö Belgacom’in klubikortti (käytetty soittamiseen viimeksi joskus kaksi vuotta sitten, kun kännykästä oli loppunut virta)
- Belgiassa suomalaista korttia vastaan annettu ajokortti
- Belgian henkilöllisyystodistus (Carte d’Identite Speciale)
- Europa Asisstance’n ja Tele Claims’in puhelinnumeroita
- Levi’s Store Brusselin kuitti, jolla olisi saanut 330 belgian frangin alennuksen seuraavasta ostostaan vuoden 2000 loppuun mennessä
- suomalainen 10 markan seteli, sarjanumero 1178619641
- Lufthansan Frequent Flyer –kortin PIN-koodi vuodelta 1991 (vanhentunut sen vuoden aikana)
- muistilappu, jossa tuntematon numerosarja ja merkintä 10/7
- 1000 Euron pankkikortin maksukuitti päivätty 5.7.2004 (ei kuvan palaa mitä se koski) ja 50 Euron maksukuitti Habitat’issa päivätty 28.1.2005 ja 200 Euron kassakuitti samassa liikkeessä myös 28.1.2005, joissa alla sanat Thank you Goodbye
- kaksi unohtunutta, kolmesti taiteltua 10 Euron seteliä
- kaksi Ruotsin 20 kruunun seteliä
- 1000 Australian dollarin nostokuitti Westpac-koneesta St. Kilda South’ssa 30.12.2004, alla sanat PLEASE DO NOT LITTER
- 33,27 Euron kassakuitti 25.3.2005 Postista, jossa blogihenkilö lunasti syntymäpäivälahjansa (lähetetty Australiasta 6.2.2005)
- kolme omien pankkitilien muistilappua
- kolme pientä, keltaista sticker’iä, joissa tuntemattomia numerosarjoja, yksi luultavasti belgialainen puhelinnumero
- Match- ja Delhaize-ruokakauppojen asiakaskortit
- Suomalaisen kirjakaupan (uusi ja kaunis) asiakaskortti
- Fortis Bank’in pankkikortti
- bussin aikataulu
- Finnairin lennon AY817 Helsinki-Brussel 1.12.2004 boardin pass’in kanta, portti 29A, boarding time 1600 ja istuin 22D, no smoking
Sanotaan, että silmät ovat sielun peili. Saattaa olla, että lompakostaan voi myös nähdä sieluunsa, vaikkakaan ei kovin syvälle.
12.4.2005
Ajatus virtaa
Aivoissa kai jatkuvasti tapahtuu jotakin jopa ihmisen muuten hiljentyessä.
Mielenkiintoista tai ehkä paremminkin masentavaa on, että niin vähän ajatuksista on pysäytettävissä painettuun muotoon esimerkiksi tämän blogin aineistoksi. Uskomattoman suurenmoiset(kin) ajatukset vähän hidastettuina osoittautuvat usein kaoottiseksi kuohuksi, jota ei saa järkevinä ulos edes sormien kautta suusta puhumattakaan. Blogin kirjoittaminen on tietysti hauskaa ja kuvitteellisen hyödyllistä, sitähän voi kuvitella itselleen vaikka tuhansia lukijoita, jos ei tarkasta hittitilastoja. Ajatukset blogin tekoon eivät kuitenkaan tahdo irrota ilmaiseksi blogiskribeltäjän helposti ylikuumenevista aivoista.
Blogihenkilö on lievän flunssan kourissa eikä vointi muutenkaan tunnu olevan parhaimmillaan. Tätä kaikkea ajatellessa blogihenkilö selaili hajamielisesti New Scientist-lehteä 9 April 2005, jossa käsiteltiin mm. tietokoneiden kehitystä ja DNA-asioita sekä puututtiin myös eettisiin kysymyksiin. Tieteenkirjoittajilla itselläänkin näyttää olevan vaikeaa päättää kannattavatko genetiikan eteenpäin menoa tai edistystä yleensä vai vastustavatko sitä. Ovat siis tyypillisiä lehtimiehiä, jotkut ehkä jopa Tampereella oppinsa saaneita.
***
Ensimmäinen silmiin pistänyt pikkujuttu oli tragikoominen autovarkaus Kuala Lumpurissa, Malesiassa. Uhriksi joutunut auton omistaja menetti osan etusormestaan varkaiden huomattua, että auton voi käynnistää vain sellainen henkilö, joka omistaa nimenomaan kyseisen sormen. Päättäväiset varkaat ottivatkin sormen mukaansa, mutta eivät huolineet omistajaa ajelulle.
Tässä on kyseessä tyypillinen insinöörien kehittämä teknologinen ratkaisu, jota ei olla ajateltu loppuun saakka.
Auton omistaja oli sikäli onnekas, että insinöörit olivat päättäneet käyttää etusormea biotunnisteena. Jos olisivat käyttäneet esimerkiksi silmää tai (älä klikkaa tätä seuraavaa jos et ole lujahermoinen!!!) hammastarhaa, seuraukset onnelliselle uuden auton omistajalle olisivat olleet huomattavasti onnettomammat. Jos tämä teknologian kukkanen yleistyy autoissa, voidaan odottaa, että sormitunnisteina tullaan usein käyttämään vaikkapa oman vaimon siroa etusormea. Ei tietenkään sitä, jossa on se hiljan ostettu timanttisormus tai hääsormus, jos sellaisia nyt enää ihmisten sormissa edes on. Eikä tätä tietysti tekisi kukaan tällä virtuaalipaikalla olijoista!
***
Toinen Arvoisaa Lukijaa liberaalina humanistina kiinnostava juttu oli itse asiassa lehden pääkirjoituksessa. Kysymys viranomaisten, lähinnä poliisin, oikeudesta tallentaa DNA-tietoja ihmisiltä, joita ei syytetä mistään rikoksesta lakituvassa. Tekstin mukaan Englannissa on viranomaisille jo aikaisemmin annettu oikeus tallentaa periaatteessa kaikki ottamansa DNA-näytteet ja tehdä niistä tietokonetiedostoja riippumatta siitä, missä yhteydessä näytteet on otettu.
Blogihenkilö ei tiedä missä määrin tämä on mahdollista Suomessa ja kannattasiko meidän suomalaisten olla asiasta otettuja. Äkkiseltään ajateltuna sekä tietojen tallentaminen että ei-tallentaminen vaikuttavat molemmat järkeviltä ratkaisuilta, ja blogihenkilön moraalinen selkäranka ei kestä päätöksen tekemistä puoleen eikä toiseen. Tähän henkilö on tietysti tottunut lähes kaikissa moraalisissa ongelmissa, erityisesti kiusausten edessä, joten tilanteessa ei sinänsä ole mitään uutta.
Harmittaa vietävästi, kun ei pysty tätäkään asiaa mielessään päättämään. Ja ajatusvirta näyttää jopa nopeutuvan blogihenkilön puntaroidessa ongelmaa päässään, joten tuloksena on vain tavallista suurempi kaaos aivoissa.
Mielenkiintoista tai ehkä paremminkin masentavaa on, että niin vähän ajatuksista on pysäytettävissä painettuun muotoon esimerkiksi tämän blogin aineistoksi. Uskomattoman suurenmoiset(kin) ajatukset vähän hidastettuina osoittautuvat usein kaoottiseksi kuohuksi, jota ei saa järkevinä ulos edes sormien kautta suusta puhumattakaan. Blogin kirjoittaminen on tietysti hauskaa ja kuvitteellisen hyödyllistä, sitähän voi kuvitella itselleen vaikka tuhansia lukijoita, jos ei tarkasta hittitilastoja. Ajatukset blogin tekoon eivät kuitenkaan tahdo irrota ilmaiseksi blogiskribeltäjän helposti ylikuumenevista aivoista.
Blogihenkilö on lievän flunssan kourissa eikä vointi muutenkaan tunnu olevan parhaimmillaan. Tätä kaikkea ajatellessa blogihenkilö selaili hajamielisesti New Scientist-lehteä 9 April 2005, jossa käsiteltiin mm. tietokoneiden kehitystä ja DNA-asioita sekä puututtiin myös eettisiin kysymyksiin. Tieteenkirjoittajilla itselläänkin näyttää olevan vaikeaa päättää kannattavatko genetiikan eteenpäin menoa tai edistystä yleensä vai vastustavatko sitä. Ovat siis tyypillisiä lehtimiehiä, jotkut ehkä jopa Tampereella oppinsa saaneita.
***
Ensimmäinen silmiin pistänyt pikkujuttu oli tragikoominen autovarkaus Kuala Lumpurissa, Malesiassa. Uhriksi joutunut auton omistaja menetti osan etusormestaan varkaiden huomattua, että auton voi käynnistää vain sellainen henkilö, joka omistaa nimenomaan kyseisen sormen. Päättäväiset varkaat ottivatkin sormen mukaansa, mutta eivät huolineet omistajaa ajelulle.
Tässä on kyseessä tyypillinen insinöörien kehittämä teknologinen ratkaisu, jota ei olla ajateltu loppuun saakka.
Auton omistaja oli sikäli onnekas, että insinöörit olivat päättäneet käyttää etusormea biotunnisteena. Jos olisivat käyttäneet esimerkiksi silmää tai (älä klikkaa tätä seuraavaa jos et ole lujahermoinen!!!) hammastarhaa, seuraukset onnelliselle uuden auton omistajalle olisivat olleet huomattavasti onnettomammat. Jos tämä teknologian kukkanen yleistyy autoissa, voidaan odottaa, että sormitunnisteina tullaan usein käyttämään vaikkapa oman vaimon siroa etusormea. Ei tietenkään sitä, jossa on se hiljan ostettu timanttisormus tai hääsormus, jos sellaisia nyt enää ihmisten sormissa edes on. Eikä tätä tietysti tekisi kukaan tällä virtuaalipaikalla olijoista!
***
Toinen Arvoisaa Lukijaa liberaalina humanistina kiinnostava juttu oli itse asiassa lehden pääkirjoituksessa. Kysymys viranomaisten, lähinnä poliisin, oikeudesta tallentaa DNA-tietoja ihmisiltä, joita ei syytetä mistään rikoksesta lakituvassa. Tekstin mukaan Englannissa on viranomaisille jo aikaisemmin annettu oikeus tallentaa periaatteessa kaikki ottamansa DNA-näytteet ja tehdä niistä tietokonetiedostoja riippumatta siitä, missä yhteydessä näytteet on otettu.
Blogihenkilö ei tiedä missä määrin tämä on mahdollista Suomessa ja kannattasiko meidän suomalaisten olla asiasta otettuja. Äkkiseltään ajateltuna sekä tietojen tallentaminen että ei-tallentaminen vaikuttavat molemmat järkeviltä ratkaisuilta, ja blogihenkilön moraalinen selkäranka ei kestä päätöksen tekemistä puoleen eikä toiseen. Tähän henkilö on tietysti tottunut lähes kaikissa moraalisissa ongelmissa, erityisesti kiusausten edessä, joten tilanteessa ei sinänsä ole mitään uutta.
Harmittaa vietävästi, kun ei pysty tätäkään asiaa mielessään päättämään. Ja ajatusvirta näyttää jopa nopeutuvan blogihenkilön puntaroidessa ongelmaa päässään, joten tuloksena on vain tavallista suurempi kaaos aivoissa.
11.4.2005
Ajatuksista yleensä
On vaikea päästä irti erityisesti asioista, joita internetin väki näyttää kutsuvan nimellä ”meme” tai suomalaisittain meemi, eli sanoista, joiden pitäisi antaa uusia assosiaatioita. Blogihenkilölle meemi on tarkoittanut tarttuvaa ajatuksen itua, joka elää riittävän kauan levitäkseen mielestä toiseen (viruksen tavoin).
Tämä ajatus on aikoinaan tarttunut henkilön päähän luultavasti Richard Dawkins’ilta, kirjasta Selfish gene. Meemeistä puhuessaan Dawkins muuten myönsi, että Jumala on olemassa, vaikkakin vain ajatuksen ituna tai ajatusmuottina miljardien ihmisten meemisaasteisissa aivoissa.
Internet-väen meemi-käsitys on ehkä triviaalimpi, usein vain yksi sana, eli se muistuttaa yksinkertaisuudessaan monia muita asioita internetillä ja ilmeisesti ajassa yleensä, meidän aikamme zeitgeist’ia. Samaan kastiin voidaan myös kai lukea hiphop tai räppi: musiikki, joka ei aivan ole musiikkia. Samassa hengessä irrallisia sanoja, jotka eivät aivan ole ajatuksia, voitaisiin kai kutsua ajatuksen iduiksi. (Tässä on blogihenkilön kannalta mukana ehkä myös ripaus tekopyhyyttä). Blogien kilpailuttaminen kuuluisi ehkä samaan zeitgeist-soopaan, vaikka tietysti voi sanoa, että henkilöllä ei ole varaa puhua, kun ei tullut valituksi millään listalla edes ehdolle.
Blogihenkilön pää on vielä kuin hörhöläispesä viimeviikkoisesta matkustamisesta ja työn paineesta, eikä aivojen pimeistä sopukoistakaan tahdo löytyä ajatuksen poikasta, jota voisi laajennella blogin kokoiseksi. Joten henkilön täytynee hypätä meemi-rattaille ja listata alla asiat, jotka haluaa tehdä ensimmäisen kerran ennen kuolemaansa.
1. Tavata lapsen lapsen lapsen lapsensa ja esitellä tälle samana päivänä kirjoittamansa runon (jonka voi tietysti kirjoittaa tapaamattakin, mutta ainahan voi parempaa toivoa)
2. Vierailla Lhasa’ssa
3. Matkustaa junalla Pekingistä Ulan Bator’iin ja ratsastaa Ulan Bator’ista Mörön’iin.
4. Vierailla avaruudessa (tässä blogihenkilö ajattelee lähinnä Kuuta tai Marsia, mutta siihen ihmisaika alkaa olla loppumaisillaan kesken ja henkilön täytynee sen sijaan tyytyä haaveilemaan hypystä avaruuden kynnykselle)
5. Viettää kaksi viikkoa ortodoksiluostarissa
6. Lukea Karamazovin veljekset venäjäksi
7. Keskustella Shakespearen kanssa (tässä mielessä on löytää hänen salaisuutensa täydellisen näytelmän kirjoittamiseksi, parasta olisi kuulla siitä kasvotusten)
8. Viettää viikko keskustellen Margaret Atwood’in kanssa
9. Viettää viikko ryypiskellen Veikko Huovisen ja Arto Paasilinnan kanssa (Paasilinna oli viime viikolla tavattavissa Antwerpenissä, mutta kohtalon oikusta blogihenkilö ei voinut olla paikalla)
10. Purjehtia maailman ympäri
Että semmoisia, sen sijaan blogihenkilö kuunteli eilen illalla YLE:n SAT1:ltä ilmeisesti Silja Hiidenheimon ja Mervi Kantokorven (nimet eivät kuuluneet kunnolla henkilön vanheneviin, ja keskustelun kiihkeydestä punaisina kohiseviin korviin) sanailua runoista ja runouden opettamisesta (Kolmekymmentä minuuttia sanallisia siirtoja). He näyttävät keskustelevan taas tänään radio 1:llä kello 18:00.
Kantokorpi arveli, että opetuksen tulisi alkaa helpoista runoista ja niiden kautta sujuttautua vaikeampiin, kuten Haavikon tuotantoon. Hiidenheimo oli sitä mieltä, että opiskelijat olisi alusta alkaen pakotettava lukemaan Haavikkoa ja muita vaikeita runoja. Jokainen järkevä ihminen on tietysti Kantokorven (ja blogihenkilön) kannalla tässä asiassa. Hiidenheimo sanoi myös keskustelun tuoksinassa jotenkin näin: ”Mielestäni runo, jonka ymmärrän ensilukemisella, ei ole runo.”
Blogihenkilö ei tietysti ollut uskoa korviinsa. Ehkä lausunto selittää, miksi Suomessa julkaistaan pääasiassa vain sellaisia runokirjoja, joita ostetaan alle 250 kappaletta. Keskustelija Hiidenheimohan on itsekin kustannustoimittaja.
Muuten blogihenkilö huomasi YLE:n saitilta omaksi kauhukseen, että proosan lukeminen ei kehitä aivoja, sen sijaan runon lukeminen kehittää niitä. Ja kaikki nämä vuodet henkilö on kuvitellut, että laajan proosateoksen lukeminen olisi aivoille hyödyllisempää kuin lyhyen, vaikkakin vaikean, runon tavaaminen. Tämä selittäisi sen, miksi blogihenkilöllä on niin suuria vaikeuksia runouden ymmärtämisessä: Proosa on tietysti alentanut ymmärryspääoman runokynnyksen alapuolelle!
Niin sitä ihminen erehtyy ja panostaa vääriin ajatuksiin. Onneksi huomasin ennen kuin on täysin liian myöhäistä.
Tämä ajatus on aikoinaan tarttunut henkilön päähän luultavasti Richard Dawkins’ilta, kirjasta Selfish gene. Meemeistä puhuessaan Dawkins muuten myönsi, että Jumala on olemassa, vaikkakin vain ajatuksen ituna tai ajatusmuottina miljardien ihmisten meemisaasteisissa aivoissa.
Internet-väen meemi-käsitys on ehkä triviaalimpi, usein vain yksi sana, eli se muistuttaa yksinkertaisuudessaan monia muita asioita internetillä ja ilmeisesti ajassa yleensä, meidän aikamme zeitgeist’ia. Samaan kastiin voidaan myös kai lukea hiphop tai räppi: musiikki, joka ei aivan ole musiikkia. Samassa hengessä irrallisia sanoja, jotka eivät aivan ole ajatuksia, voitaisiin kai kutsua ajatuksen iduiksi. (Tässä on blogihenkilön kannalta mukana ehkä myös ripaus tekopyhyyttä). Blogien kilpailuttaminen kuuluisi ehkä samaan zeitgeist-soopaan, vaikka tietysti voi sanoa, että henkilöllä ei ole varaa puhua, kun ei tullut valituksi millään listalla edes ehdolle.
Blogihenkilön pää on vielä kuin hörhöläispesä viimeviikkoisesta matkustamisesta ja työn paineesta, eikä aivojen pimeistä sopukoistakaan tahdo löytyä ajatuksen poikasta, jota voisi laajennella blogin kokoiseksi. Joten henkilön täytynee hypätä meemi-rattaille ja listata alla asiat, jotka haluaa tehdä ensimmäisen kerran ennen kuolemaansa.
1. Tavata lapsen lapsen lapsen lapsensa ja esitellä tälle samana päivänä kirjoittamansa runon (jonka voi tietysti kirjoittaa tapaamattakin, mutta ainahan voi parempaa toivoa)
2. Vierailla Lhasa’ssa
3. Matkustaa junalla Pekingistä Ulan Bator’iin ja ratsastaa Ulan Bator’ista Mörön’iin.
4. Vierailla avaruudessa (tässä blogihenkilö ajattelee lähinnä Kuuta tai Marsia, mutta siihen ihmisaika alkaa olla loppumaisillaan kesken ja henkilön täytynee sen sijaan tyytyä haaveilemaan hypystä avaruuden kynnykselle)
5. Viettää kaksi viikkoa ortodoksiluostarissa
6. Lukea Karamazovin veljekset venäjäksi
7. Keskustella Shakespearen kanssa (tässä mielessä on löytää hänen salaisuutensa täydellisen näytelmän kirjoittamiseksi, parasta olisi kuulla siitä kasvotusten)
8. Viettää viikko keskustellen Margaret Atwood’in kanssa
9. Viettää viikko ryypiskellen Veikko Huovisen ja Arto Paasilinnan kanssa (Paasilinna oli viime viikolla tavattavissa Antwerpenissä, mutta kohtalon oikusta blogihenkilö ei voinut olla paikalla)
10. Purjehtia maailman ympäri
Että semmoisia, sen sijaan blogihenkilö kuunteli eilen illalla YLE:n SAT1:ltä ilmeisesti Silja Hiidenheimon ja Mervi Kantokorven (nimet eivät kuuluneet kunnolla henkilön vanheneviin, ja keskustelun kiihkeydestä punaisina kohiseviin korviin) sanailua runoista ja runouden opettamisesta (Kolmekymmentä minuuttia sanallisia siirtoja). He näyttävät keskustelevan taas tänään radio 1:llä kello 18:00.
Kantokorpi arveli, että opetuksen tulisi alkaa helpoista runoista ja niiden kautta sujuttautua vaikeampiin, kuten Haavikon tuotantoon. Hiidenheimo oli sitä mieltä, että opiskelijat olisi alusta alkaen pakotettava lukemaan Haavikkoa ja muita vaikeita runoja. Jokainen järkevä ihminen on tietysti Kantokorven (ja blogihenkilön) kannalla tässä asiassa. Hiidenheimo sanoi myös keskustelun tuoksinassa jotenkin näin: ”Mielestäni runo, jonka ymmärrän ensilukemisella, ei ole runo.”
Blogihenkilö ei tietysti ollut uskoa korviinsa. Ehkä lausunto selittää, miksi Suomessa julkaistaan pääasiassa vain sellaisia runokirjoja, joita ostetaan alle 250 kappaletta. Keskustelija Hiidenheimohan on itsekin kustannustoimittaja.
Muuten blogihenkilö huomasi YLE:n saitilta omaksi kauhukseen, että proosan lukeminen ei kehitä aivoja, sen sijaan runon lukeminen kehittää niitä. Ja kaikki nämä vuodet henkilö on kuvitellut, että laajan proosateoksen lukeminen olisi aivoille hyödyllisempää kuin lyhyen, vaikkakin vaikean, runon tavaaminen. Tämä selittäisi sen, miksi blogihenkilöllä on niin suuria vaikeuksia runouden ymmärtämisessä: Proosa on tietysti alentanut ymmärryspääoman runokynnyksen alapuolelle!
Niin sitä ihminen erehtyy ja panostaa vääriin ajatuksiin. Onneksi huomasin ennen kuin on täysin liian myöhäistä.
7.4.2005
Älykkäästä elämästä ja piereskelystäkin
Voi sanoa, että kiirettä on ollut niin, ettei ole ehtinyt kunnolla pöksyjä vaihtaa saatikka naputella tätä blogia. Eli työ alkaa häiritä harrastuksia, niin huonoksi on mennyt elämä. Edes kommentteja ei ole ehtinyt analysoida, mutta sunnuntaina tullee siihen olemaan enemmän aikaa.
Blogihenkilö pääsi käymään Pariisissa päiväseltään eilen, kotoa viideltä aamulla ja takaisin iltapimeässä. Siellä oli kylmää ja sateista, vaikka kevät on kyllä pidemmällä kuin Brysselissä. Ardenneilla oli vielä kylmempää. Onneksi henkilö ei polta enää, muuten pitäisi värjötellä kylmissään tunnin välein tienposkessa posket lommolla, ja yskiä keuhkojaan pihalle savun ja kylmän vihoista. Tänään on lähtö Lontooseen ja Bournemouth’iin. Ennustivat sinne viitisen astetta lämmintä ja sadetta, voi tulla jopa räntää. Tervetuloa länsieurooppalaiseen kevääseen.
SETI’n kuunteluohjelmaan blogihenkilö otti osaa monen vuoden ajan. Mutta eipä onnistunut avaruusolioiden havaitseminen henkilön tietokoneella ja niinpä loppui koko touhun. Muistona on 29 kesäkuuta 2003 päivätty todistus seinällä 2500 kuuntelupaketin analysoimisesta SETI’n laskuun.
Tämä tuli mieleen lukiessa Englannin Open University’n ennusteita siitä, että ihmiskunta löytää todisteita elämän olemassa olosta jollakin muulla planeetalla, ja jossakin muussa aurinkokunnassa, jo seuraavan kymmenen vuoden kuluessa.
Tämä vieras elämä on OU:n professorien mielestä pelottavan samanlaista kuin omankin planeettamme elämä. Eli rakenteet tulevat hiilestä, otuksilla on aivot ja niiden lähellä silmät tai ehkä vain silmä. Ja tietysti jonkinlaiset kädet, joita täytyy olla vähintään yksi, mutta voi olla useitakin. Rakenteet voivat myös olla silikonista, joka tosin ei ole yhtä hyvä kuin hiili rakentumaan monimutkaisiksi elämän järjestelmiksi.
(Korjaus 29.4.2005: Kuten nimimerkki Timon kommentista ilmenee, tässä olisi pitänyt puhua piipohjaisesta elämästä, vaikka ehkä joillakin naisilla on elämä alkanut vasta silikonin pohjalta. Pahoittelut epätarkkuudesta, joka johtuu englanninkielen liiasta vaikutuksesta blogihenkilön humanistinaivoissa.)
Ehkä Arvoisaa Lukijaakin kiinnostaa tieto, että kaukaa katseltuna paras näkyvä merkki oman maapallomme elämästä on eläinkunnan piereskelystä ilmaan nousseet kaasut, erityisesti märehtivät eläimet ovat hyviä kaasuntuottajia. Mutta blogihenkilö näyttää muistavan, että keskimääräinen mies piereskelee kahdeksan litran verran päivässä ja nainenkin päästelee kuuden päivälitran vauhdilla.
Blogihenkilö on ajatellut niin kauan kuin muistaa, että meidän maapallomme elämä ei ole ainoalaatuista. Tämmöiseen uskominen kuuluu samaan harhaan kuin maapallokeskeisyys maailmankuvassa aikanaan. Avaruus on henkilön (ja aika monen sellaisenkin henkilön, jonka tulisi asiasta jotakin järkevää tietää) uskon mukaan täynnä elämää, jotkut muodot jopa älykkäitä. Ihminen on elänyt ajattelevana oliona vasta häviävän pienen ajan. Ihmisen olemassaolon aika on lyhyt, niin kuin pierua vertaisi hirmumyrskyyn ja vielä lyhyempikin. Jos saamme elää lajina, edessä on hetki, jossa joudumme päättämään sen, miten suhtaudumme älykkääseen avaruusolioon. Varmaan niin kuin suhtaudumme yleensäkin vieraisiin, eli yritämme tuhota sen. Ja ehkä tuhoamme itsemme siinä samalla.
Muuten, se että silikoni kasvattaa älyä on jo tietysti todistettu täällä maan päällä. Nimittäin blogihenkilö on ollut huomaavinaan silikonirintojen ja älyn yhteyden. Joku nuori, näppärä nainen, jolla ei ollut mitään sanottavaa ennen kuin asennutti silikonirinnat, onkin niiden kanssa antamassa lausuntoja lehdissä ja jopa televisiossa perinteisesti älyä vaativissa asioissa, tai vetämässä televisio-ohjelmia. Jotkut kirjoittavat jopa omia kolumnejaan.
Arvoisa Lukija ottanee huomioon, että blogihenkilö ei mitenkään ylenkatso isoja silikonirintoja, päinvastoin, eikä ajattele, että niiden vuoksi ei ansaitsisi paikkaansa television auringossa ja lupaa sanoa mitä ajattelee asioista parhaaseen television katseluaikaan. Ihmetystä on herättänyt se, että ilman isoja rintoja näiltä henkilöiltä ei ole kysytty kantaa asioihin, mutta rintojen kanssa lausunnoista ollaan oltu kiinnostuneita.
Mutta siitä avaruuden elämästähän tässä piti puhua. Koska kaasuilla on havaitsemisen kannalta niin merkittävä rooli, pitäisi ihmiskunnan kollektiivisesti päättää tulisiko piereskely kieltää laeilla vai ehkä jopa vaatia, että sitä pitäisi jokaisen harrastaa entistä enemmän ulkoavaruuden olioiden auttamiseksi heidän tarkastellessa maapalloa ja ihmetellessä onko siellä ehkä älykästä elämää.
Sitä taitavat monet täällä maanpäälläkin ihmetellä ja jopa ajatella, että sellaista ei täältä löydy. Blogihenkilö ei halua ottaa tähän asiaan mitään vankkaa kantaa.
Blogihenkilö pääsi käymään Pariisissa päiväseltään eilen, kotoa viideltä aamulla ja takaisin iltapimeässä. Siellä oli kylmää ja sateista, vaikka kevät on kyllä pidemmällä kuin Brysselissä. Ardenneilla oli vielä kylmempää. Onneksi henkilö ei polta enää, muuten pitäisi värjötellä kylmissään tunnin välein tienposkessa posket lommolla, ja yskiä keuhkojaan pihalle savun ja kylmän vihoista. Tänään on lähtö Lontooseen ja Bournemouth’iin. Ennustivat sinne viitisen astetta lämmintä ja sadetta, voi tulla jopa räntää. Tervetuloa länsieurooppalaiseen kevääseen.
SETI’n kuunteluohjelmaan blogihenkilö otti osaa monen vuoden ajan. Mutta eipä onnistunut avaruusolioiden havaitseminen henkilön tietokoneella ja niinpä loppui koko touhun. Muistona on 29 kesäkuuta 2003 päivätty todistus seinällä 2500 kuuntelupaketin analysoimisesta SETI’n laskuun.
Tämä tuli mieleen lukiessa Englannin Open University’n ennusteita siitä, että ihmiskunta löytää todisteita elämän olemassa olosta jollakin muulla planeetalla, ja jossakin muussa aurinkokunnassa, jo seuraavan kymmenen vuoden kuluessa.
Tämä vieras elämä on OU:n professorien mielestä pelottavan samanlaista kuin omankin planeettamme elämä. Eli rakenteet tulevat hiilestä, otuksilla on aivot ja niiden lähellä silmät tai ehkä vain silmä. Ja tietysti jonkinlaiset kädet, joita täytyy olla vähintään yksi, mutta voi olla useitakin. Rakenteet voivat myös olla silikonista, joka tosin ei ole yhtä hyvä kuin hiili rakentumaan monimutkaisiksi elämän järjestelmiksi.
(Korjaus 29.4.2005: Kuten nimimerkki Timon kommentista ilmenee, tässä olisi pitänyt puhua piipohjaisesta elämästä, vaikka ehkä joillakin naisilla on elämä alkanut vasta silikonin pohjalta. Pahoittelut epätarkkuudesta, joka johtuu englanninkielen liiasta vaikutuksesta blogihenkilön humanistinaivoissa.)
Ehkä Arvoisaa Lukijaakin kiinnostaa tieto, että kaukaa katseltuna paras näkyvä merkki oman maapallomme elämästä on eläinkunnan piereskelystä ilmaan nousseet kaasut, erityisesti märehtivät eläimet ovat hyviä kaasuntuottajia. Mutta blogihenkilö näyttää muistavan, että keskimääräinen mies piereskelee kahdeksan litran verran päivässä ja nainenkin päästelee kuuden päivälitran vauhdilla.
Blogihenkilö on ajatellut niin kauan kuin muistaa, että meidän maapallomme elämä ei ole ainoalaatuista. Tämmöiseen uskominen kuuluu samaan harhaan kuin maapallokeskeisyys maailmankuvassa aikanaan. Avaruus on henkilön (ja aika monen sellaisenkin henkilön, jonka tulisi asiasta jotakin järkevää tietää) uskon mukaan täynnä elämää, jotkut muodot jopa älykkäitä. Ihminen on elänyt ajattelevana oliona vasta häviävän pienen ajan. Ihmisen olemassaolon aika on lyhyt, niin kuin pierua vertaisi hirmumyrskyyn ja vielä lyhyempikin. Jos saamme elää lajina, edessä on hetki, jossa joudumme päättämään sen, miten suhtaudumme älykkääseen avaruusolioon. Varmaan niin kuin suhtaudumme yleensäkin vieraisiin, eli yritämme tuhota sen. Ja ehkä tuhoamme itsemme siinä samalla.
Muuten, se että silikoni kasvattaa älyä on jo tietysti todistettu täällä maan päällä. Nimittäin blogihenkilö on ollut huomaavinaan silikonirintojen ja älyn yhteyden. Joku nuori, näppärä nainen, jolla ei ollut mitään sanottavaa ennen kuin asennutti silikonirinnat, onkin niiden kanssa antamassa lausuntoja lehdissä ja jopa televisiossa perinteisesti älyä vaativissa asioissa, tai vetämässä televisio-ohjelmia. Jotkut kirjoittavat jopa omia kolumnejaan.
Arvoisa Lukija ottanee huomioon, että blogihenkilö ei mitenkään ylenkatso isoja silikonirintoja, päinvastoin, eikä ajattele, että niiden vuoksi ei ansaitsisi paikkaansa television auringossa ja lupaa sanoa mitä ajattelee asioista parhaaseen television katseluaikaan. Ihmetystä on herättänyt se, että ilman isoja rintoja näiltä henkilöiltä ei ole kysytty kantaa asioihin, mutta rintojen kanssa lausunnoista ollaan oltu kiinnostuneita.
Mutta siitä avaruuden elämästähän tässä piti puhua. Koska kaasuilla on havaitsemisen kannalta niin merkittävä rooli, pitäisi ihmiskunnan kollektiivisesti päättää tulisiko piereskely kieltää laeilla vai ehkä jopa vaatia, että sitä pitäisi jokaisen harrastaa entistä enemmän ulkoavaruuden olioiden auttamiseksi heidän tarkastellessa maapalloa ja ihmetellessä onko siellä ehkä älykästä elämää.
Sitä taitavat monet täällä maanpäälläkin ihmetellä ja jopa ajatella, että sellaista ei täältä löydy. Blogihenkilö ei halua ottaa tähän asiaan mitään vankkaa kantaa.
4.4.2005
Paavista, teksteistä ja uskosta yleensä
Tulee mieleen eksegetiikka, joka lienee yritystä ymmärtää mitä tahansa tekstiä, mutta erityisesti uskonnollista, lähtien sen tarkoituksesta. Toisaalta paavi Johannes Paavali II:n kuolema toi blogihenkilön mieleen oman suhteensa Raamattuun ja uskontoon yleensä.
Se on vielä nykyihmisellekin ajatuksen kuohuja herättävä kysymys. Toisaalta pienenä ihmisenä pahassa maailmassa eläminen pelottaa ja omien vanhempien vanhuuden myötä turva, johon lapsena, ja vielä myöhemminkin, tottui ei enää ole tarjolla. Blogihenkilönkin täytyy yrittää tulla toimeen omin avuin, vaikka se onkin vaikeaa avujen vähäisyyden vuoksi. Ja samalla on yritettävä antaa moraalista tukeaan lapsilleen ja jopa lapsenlapsilleen, tosin nämä viimemainitut eivät vielä blogihenkilön viisaita ajatuksia halua kuunnella, kiinnostavampaa näyttää olevan lelujen pureskelu ja vaippoihin paskantelu, olisiko esimakua siitä, mitä he sisällään ajattelevat henkilön syvällisistä ajatuksista.
Tunnustettakoon heti, että blogihenkilö ei ole uskovainen ihminen. Jos Raamatun uhkakuvat kuolemanjälkeisestä elämästä ovat tosia, blogihenkilö päätyy syntiensä ja hyveidensä epätasapainon vuoksi suoraa päätä Helvetin esikartanoihin ja Saatana tullee ilomielin hyväksymään henkilön vuokralaisekseen keitettäväksi öljyssä tai mitä siellä nyt sitten tapahtuukaan. Virkistävät vedet eivät missään tapauksessa tule olemaan henkilön kohtalona.
Uskontoon suhtautumisessa blogihenkilöä on aina kovasti kiinnostanut Blaise Pascal’in tapa ajatella Jumalan olemassaoloa. Hänhän sanoi, että koska asiaa ei voi todistaa ja on olemassa ehkä 50/50 (tai jotakin sen suuntaista) mahdollisuus sille, että Jumala on olemassa, on Häneen parempi uskoa kuin olla uskomatta. Maanpäällä kulkiessa ei uskovaisuuteensa joudu niin järin paljoa uhraamaa, joten sijoitus uskoon on kohtuullinen ja palkkio (eli iankaikkinen elämä) on niin suuri, että sitä kannattaa yrittää tavoitella (jos iankaikkista elämää yleensä haluaa).
(Muuten oikeinkirjoitusohjelmani tarjosi iankaikkisen tilalle iänkarkkinen, olisiko ohjelmalla mahdollisuus freudilaiseen lipsahdukseen?)
Kantin yritys todistaa Jumalan olemassaolo moraalisin argumentein ei sen sijaan ole blogihenkilö koskaan erityisesti vakuuttanut, vaikka pitääkin Kantia suuressa arvossa ja käyttää hänen kategorista imperatiiviaan joskus aborttikeskustelun mausteena.
Vaikka Pacal’in ja Kantin ajatukset ovatkin kiinnostaneet, blogihenkilö on kuitenkin pysynyt agnostikkona koko ajattelevan elämänsä ajan, ja voi olla, että tämä jatkuu hamaan hautaan saakka. Kirkkoisä Augustinushan oli selvästi myös agnostikko, sen lisäksi hän oli kasvissyöjä niin kuin blogihenkilökin, joten agnostikkona ja herkullisten kasvisten syöjänä blogihenkilö on hyvässä ja korkea-arvoisessa seurassa. Filosofisia pähkäilyjä tässä ja monissa muissakin asioissa henkilö pitää usein sanahelinänä eikä niistä sen kummemmin piittaa.
Blogihenkilö on aina lukenut Raamattua kiinnostuneena sen kauniin kielen ja mielenkiintoisten, kauniiden ja hirmuisten tarinoiden vuoksi. Henkilö herkistyi tällaisille tarinoille jo lapsesta lähtien lukiessaan H.C. Andersenin ja varsinkin Grimmin veljesten satuja. Esimerkiksi kyntensä blogihenkilö muistaa aina leikata Jörö-Jukan ansiosta, ja hermostuksissaan meinaa aina leikata palan sormestaan samalla, ja näin on itse asiassa joskus käynytkin.
Ei voi sanoa, että blogihenkilön Raamatun luku olisi eksegetiikkaa, vaikka tietysti lukijana tarkoitus on yrittää ymmärtää, mitä tekstin kirjoittaja ehkä tahtoi sanoa pari vuosituhatta sitten. Mm. tätä kuvaamaan henkilö on kirjoittanut seuraavan pikku haikun:
Kun istutat puun
hipaiset ystävääsi
ajan virrassa
Mutta ennen kaikkea lukijana kai yrittää ajatella, mitä teksti sanoo hänelle itselleen.
Kaikesta tästä ajattelusta tulee hakematta mieleen ”hermeneuttinen ongelma” yleensä –tulkitsemisen ongelma – kaikki tekstien lukeminenhan tapahtuu yhteisön tradition tai ajassa elävien ajatteluvirtausten sisällä, jotka asettavat lukemiselle ennakkoedellytyksiä ja vaatimuksia. Sekulaarinen aikamme ei oikein valmista uskomaan kahden vuosituhannen ja kauempienkin tekstien sanomaa.
Vanha-testamentti on huolella valittu kokoelma juutalaisia pyhiä kertomuksia, josta on jätetty paljon pois jopa ehkä sellaista, jolla olisi enemmän sanottavaa omalle ajallemme. Esimerkiksi Judithin kirja olisi ehkä jopa sekulaarille feminismille hyvänä esimerkkinä siitä, että naiset ovat jo vuosituhansia kamppailleet oikeuksiensa edestä ja monissa tapauksissa jopa hyvin tuloksin. Patriarkaalinen uskontomme on kuitenkin karsinut senkin pois pyhistä teksteistään.
Oli miten oli uskon ja totuuden kanssa, blogihenkilö tuntee kunnioitusta puolalaissyntyistä paavia kohtaan. Hän osoitti omalla elämällään, että totalitäärisen terrorinkin alla voi elää rohkean elämän ja tavoitella totuutta. Vaikka hän oli ”konservatiivi” elämän oikeuden puolustamisessa (aborttikanta, suhtautuminen eutanaasiaan ja geenimanipulaatioon), sosiaalisena ajattelijana hän oli radikaali ja puhui mm. globalisaation aiheuttamista ongelmista ja monikansallisten yritysten vaikutusta vastaan.
Uskonnolla sinänsä lienee vain väline arvoa sille, että ihminen yrittää ymmärtää olemassaoloaan ja maailmaansa, niin kuin ateismillakin ja jopa agnostikkoudella.
Se on vielä nykyihmisellekin ajatuksen kuohuja herättävä kysymys. Toisaalta pienenä ihmisenä pahassa maailmassa eläminen pelottaa ja omien vanhempien vanhuuden myötä turva, johon lapsena, ja vielä myöhemminkin, tottui ei enää ole tarjolla. Blogihenkilönkin täytyy yrittää tulla toimeen omin avuin, vaikka se onkin vaikeaa avujen vähäisyyden vuoksi. Ja samalla on yritettävä antaa moraalista tukeaan lapsilleen ja jopa lapsenlapsilleen, tosin nämä viimemainitut eivät vielä blogihenkilön viisaita ajatuksia halua kuunnella, kiinnostavampaa näyttää olevan lelujen pureskelu ja vaippoihin paskantelu, olisiko esimakua siitä, mitä he sisällään ajattelevat henkilön syvällisistä ajatuksista.
Tunnustettakoon heti, että blogihenkilö ei ole uskovainen ihminen. Jos Raamatun uhkakuvat kuolemanjälkeisestä elämästä ovat tosia, blogihenkilö päätyy syntiensä ja hyveidensä epätasapainon vuoksi suoraa päätä Helvetin esikartanoihin ja Saatana tullee ilomielin hyväksymään henkilön vuokralaisekseen keitettäväksi öljyssä tai mitä siellä nyt sitten tapahtuukaan. Virkistävät vedet eivät missään tapauksessa tule olemaan henkilön kohtalona.
Uskontoon suhtautumisessa blogihenkilöä on aina kovasti kiinnostanut Blaise Pascal’in tapa ajatella Jumalan olemassaoloa. Hänhän sanoi, että koska asiaa ei voi todistaa ja on olemassa ehkä 50/50 (tai jotakin sen suuntaista) mahdollisuus sille, että Jumala on olemassa, on Häneen parempi uskoa kuin olla uskomatta. Maanpäällä kulkiessa ei uskovaisuuteensa joudu niin järin paljoa uhraamaa, joten sijoitus uskoon on kohtuullinen ja palkkio (eli iankaikkinen elämä) on niin suuri, että sitä kannattaa yrittää tavoitella (jos iankaikkista elämää yleensä haluaa).
(Muuten oikeinkirjoitusohjelmani tarjosi iankaikkisen tilalle iänkarkkinen, olisiko ohjelmalla mahdollisuus freudilaiseen lipsahdukseen?)
Kantin yritys todistaa Jumalan olemassaolo moraalisin argumentein ei sen sijaan ole blogihenkilö koskaan erityisesti vakuuttanut, vaikka pitääkin Kantia suuressa arvossa ja käyttää hänen kategorista imperatiiviaan joskus aborttikeskustelun mausteena.
Vaikka Pacal’in ja Kantin ajatukset ovatkin kiinnostaneet, blogihenkilö on kuitenkin pysynyt agnostikkona koko ajattelevan elämänsä ajan, ja voi olla, että tämä jatkuu hamaan hautaan saakka. Kirkkoisä Augustinushan oli selvästi myös agnostikko, sen lisäksi hän oli kasvissyöjä niin kuin blogihenkilökin, joten agnostikkona ja herkullisten kasvisten syöjänä blogihenkilö on hyvässä ja korkea-arvoisessa seurassa. Filosofisia pähkäilyjä tässä ja monissa muissakin asioissa henkilö pitää usein sanahelinänä eikä niistä sen kummemmin piittaa.
Blogihenkilö on aina lukenut Raamattua kiinnostuneena sen kauniin kielen ja mielenkiintoisten, kauniiden ja hirmuisten tarinoiden vuoksi. Henkilö herkistyi tällaisille tarinoille jo lapsesta lähtien lukiessaan H.C. Andersenin ja varsinkin Grimmin veljesten satuja. Esimerkiksi kyntensä blogihenkilö muistaa aina leikata Jörö-Jukan ansiosta, ja hermostuksissaan meinaa aina leikata palan sormestaan samalla, ja näin on itse asiassa joskus käynytkin.
Ei voi sanoa, että blogihenkilön Raamatun luku olisi eksegetiikkaa, vaikka tietysti lukijana tarkoitus on yrittää ymmärtää, mitä tekstin kirjoittaja ehkä tahtoi sanoa pari vuosituhatta sitten. Mm. tätä kuvaamaan henkilö on kirjoittanut seuraavan pikku haikun:
Kun istutat puun
hipaiset ystävääsi
ajan virrassa
Mutta ennen kaikkea lukijana kai yrittää ajatella, mitä teksti sanoo hänelle itselleen.
Kaikesta tästä ajattelusta tulee hakematta mieleen ”hermeneuttinen ongelma” yleensä –tulkitsemisen ongelma – kaikki tekstien lukeminenhan tapahtuu yhteisön tradition tai ajassa elävien ajatteluvirtausten sisällä, jotka asettavat lukemiselle ennakkoedellytyksiä ja vaatimuksia. Sekulaarinen aikamme ei oikein valmista uskomaan kahden vuosituhannen ja kauempienkin tekstien sanomaa.
Vanha-testamentti on huolella valittu kokoelma juutalaisia pyhiä kertomuksia, josta on jätetty paljon pois jopa ehkä sellaista, jolla olisi enemmän sanottavaa omalle ajallemme. Esimerkiksi Judithin kirja olisi ehkä jopa sekulaarille feminismille hyvänä esimerkkinä siitä, että naiset ovat jo vuosituhansia kamppailleet oikeuksiensa edestä ja monissa tapauksissa jopa hyvin tuloksin. Patriarkaalinen uskontomme on kuitenkin karsinut senkin pois pyhistä teksteistään.
Oli miten oli uskon ja totuuden kanssa, blogihenkilö tuntee kunnioitusta puolalaissyntyistä paavia kohtaan. Hän osoitti omalla elämällään, että totalitäärisen terrorinkin alla voi elää rohkean elämän ja tavoitella totuutta. Vaikka hän oli ”konservatiivi” elämän oikeuden puolustamisessa (aborttikanta, suhtautuminen eutanaasiaan ja geenimanipulaatioon), sosiaalisena ajattelijana hän oli radikaali ja puhui mm. globalisaation aiheuttamista ongelmista ja monikansallisten yritysten vaikutusta vastaan.
Uskonnolla sinänsä lienee vain väline arvoa sille, että ihminen yrittää ymmärtää olemassaoloaan ja maailmaansa, niin kuin ateismillakin ja jopa agnostikkoudella.
2.4.2005
Blogien ekologiaa
Blogin pitäminen on eräs anarkismin vain vähän väkivaltainen muoto, se edustaa mahdollisuutta julkaisuvapauteen, jota yhteiskunnassa ei enää, ilman suuria rahoja, paljoa muuten ole (tämä vapaus saattaa olla jossakin määrin näennäistä). Keskiluokkainen tasapäistämistendenssi ei ole vielä kokonaan saastuttanut blogin pitämistä, vaikka blogihenkilön kaltaiset blogiskribeltäjät ovatkin nopeasti muuttamassa tilannetta.
Blogi ja sen pitäminen ovat tulleet yhden vaiheensa yli Suomessakin, tämä anarkismin muoto on ajautumassa pois pyörteisistä akanvirroista ja imeytymässä osaksi valtavirtaa. Arvoisa Lukija on jo huomannut, että bloginpitäjille on myönnetty tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Juttu ei liene aprillipilaa, jota puolestaan löytyy muualta.
Valtavirta on näin heittänyt syötin uudelle, anarkistiselle tulokkaalle ja se on tietysti otettu innokkaasti vastaan. Tämä on hieno julkinen tunnustus siitä, että blogit ovat korkeatasoista tiedonjulistusta, eräs kansanvalistuksen jalostettu muoto, usein hyvinkin vakavamielistä vaikkakin yksitoikkoista.
Valtavirtaan ajautunut harrastus ei tietysti enää eliittejä kiinnosta, joten lähiaikoina on odotettavissa blogikatoa ja vanhempien bloginpitäjien siirtymistä johonkin muuhun, jota kansa ei ole vielä huomannut löytää omaksi harrastuksekseen. Tämäkin bloginpitäjä tekisi mielellään äänekkään poistumisen blogien näyttämöltä, mutta ei halua sitä tehdä kahdesta syystä: 1) kukaan ei sitä ehkä huomaisi, mikä olisi näyttävän poistumisen tehneelle erityisen ikävää, ja 2) tämä on hauskaa. (hah, haa)
Suosioon tullut anarkismi ei ole enää anarkismia vaan muuttuu poliittiseksi paskanjauhamiseksi tai kaupalliseksi riistoksi. Yhdellä tasolla tiedonjulkistamisen palkinto on kunnianosoitus bloggariuudisraivaajille, toisella tasolla se tuo mieleen Oceanian kansalaisen Winston Smith’in, jota O’Brien palkitsi ymmärtämisellä, ja jolla oli käytössään muistiinpanovälineet.
Kirjailijan päiväkirjassa Anita Konkka valitti 30.3.05, että blogin pitäminen ei ole enää hauskaa, koska se on jo niin selvästi osa valtavirtaa ja kuluu kansan käsissä. Joku Anitan lukija oli lähettänyt viestin, että kirjailijat eivät vielä-enää (?) ole bloginpitämisen terävimmällä huipulla vaan amatöörit ovat valtaamassa tai jo vallanneet sen paikan. Anita ei tietysti ollut pitänyt tästä piikittelystä, ja rumastihan se olikin tehty. Muistamme tietysti myös kuinka Juha Seppälä taannoin huitaisi viattomien mutta maineettomien tavisten suuntaan.
Seppälä oli ehkä peloissan siitä, että blogit vievät lukijoita kirjallisuudelta. Anita Konkan kommentin voi helposti ymmärtää epäilyksi siitä, että blogit vievät lukijoita blogeilta. Eli blogimaailman on tullut kilpailua ja luultavaksi jäädäkseen sinne.
Blogikirjoittajien ohjesivustoa lukemalla bloggaaja pääsee suorinta tietä bloggarien taivaaseen, eli top sadan joukkoon Pinserillä. Huippupaikkaa pitää tällä hetkellä joku schitzo ja kakkosena on mitvit mutta Pinseri itse on aivan kannoilla. Schitzo ilmoitti tänään lopettavansa blogin pitämisen, joten ykköspaikasta alkoi armoton kisa, joka valitettavasti päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin (tähän). Tämä on blogien ekologiaa.
Näin blogihenkilönkin hetkeksi ylöshypähtänyt toivo laski alas masentuneen itsesäälin alhoon. Tuijottamalla ja ajatuksen voimalla on siis edelleen yritettävä saada sijaansa nousemaan ylöspäin armottomalla top-listalla, kun muuta ei voi.
Blogi ja sen pitäminen ovat tulleet yhden vaiheensa yli Suomessakin, tämä anarkismin muoto on ajautumassa pois pyörteisistä akanvirroista ja imeytymässä osaksi valtavirtaa. Arvoisa Lukija on jo huomannut, että bloginpitäjille on myönnetty tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Juttu ei liene aprillipilaa, jota puolestaan löytyy muualta.
Valtavirta on näin heittänyt syötin uudelle, anarkistiselle tulokkaalle ja se on tietysti otettu innokkaasti vastaan. Tämä on hieno julkinen tunnustus siitä, että blogit ovat korkeatasoista tiedonjulistusta, eräs kansanvalistuksen jalostettu muoto, usein hyvinkin vakavamielistä vaikkakin yksitoikkoista.
Valtavirtaan ajautunut harrastus ei tietysti enää eliittejä kiinnosta, joten lähiaikoina on odotettavissa blogikatoa ja vanhempien bloginpitäjien siirtymistä johonkin muuhun, jota kansa ei ole vielä huomannut löytää omaksi harrastuksekseen. Tämäkin bloginpitäjä tekisi mielellään äänekkään poistumisen blogien näyttämöltä, mutta ei halua sitä tehdä kahdesta syystä: 1) kukaan ei sitä ehkä huomaisi, mikä olisi näyttävän poistumisen tehneelle erityisen ikävää, ja 2) tämä on hauskaa. (hah, haa)
Suosioon tullut anarkismi ei ole enää anarkismia vaan muuttuu poliittiseksi paskanjauhamiseksi tai kaupalliseksi riistoksi. Yhdellä tasolla tiedonjulkistamisen palkinto on kunnianosoitus bloggariuudisraivaajille, toisella tasolla se tuo mieleen Oceanian kansalaisen Winston Smith’in, jota O’Brien palkitsi ymmärtämisellä, ja jolla oli käytössään muistiinpanovälineet.
Kirjailijan päiväkirjassa Anita Konkka valitti 30.3.05, että blogin pitäminen ei ole enää hauskaa, koska se on jo niin selvästi osa valtavirtaa ja kuluu kansan käsissä. Joku Anitan lukija oli lähettänyt viestin, että kirjailijat eivät vielä-enää (?) ole bloginpitämisen terävimmällä huipulla vaan amatöörit ovat valtaamassa tai jo vallanneet sen paikan. Anita ei tietysti ollut pitänyt tästä piikittelystä, ja rumastihan se olikin tehty. Muistamme tietysti myös kuinka Juha Seppälä taannoin huitaisi viattomien mutta maineettomien tavisten suuntaan.
Seppälä oli ehkä peloissan siitä, että blogit vievät lukijoita kirjallisuudelta. Anita Konkan kommentin voi helposti ymmärtää epäilyksi siitä, että blogit vievät lukijoita blogeilta. Eli blogimaailman on tullut kilpailua ja luultavaksi jäädäkseen sinne.
Blogikirjoittajien ohjesivustoa lukemalla bloggaaja pääsee suorinta tietä bloggarien taivaaseen, eli top sadan joukkoon Pinserillä. Huippupaikkaa pitää tällä hetkellä joku schitzo ja kakkosena on mitvit mutta Pinseri itse on aivan kannoilla. Schitzo ilmoitti tänään lopettavansa blogin pitämisen, joten ykköspaikasta alkoi armoton kisa, joka valitettavasti päättyi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin (tähän). Tämä on blogien ekologiaa.
Näin blogihenkilönkin hetkeksi ylöshypähtänyt toivo laski alas masentuneen itsesäälin alhoon. Tuijottamalla ja ajatuksen voimalla on siis edelleen yritettävä saada sijaansa nousemaan ylöspäin armottomalla top-listalla, kun muuta ei voi.
1.4.2005
Kutsumuksesta, korruptiosta ja huonosta omastatunnosta
”Koska jalous ja maineikkuus muistuttavat toisiaan, kunnioitettuja pidetään onnellisina mutta maineettomia onnettomina.” (Marcus Tullius Cicero: Laeista, suom. Veli-Matti Rissanen, WSOY)
Ulkona on utuisen auringonpaisteinen kevät ja ruohikko on yhtä vihreä ja puhdas kuin Luonetjärven aliupseerikerhon biljardipöydän verka kuusikymmenluvun lopulla, kunnes yksi Pertti P oli tuhrinut siihen spermaansa ja muutakin joidenkin lippujuhlien jälkeen.
Eli muistelujen tiellä ollaan ja syynä on se, että blogihenkilö lueskelee edelleen Donnerin Elämän kuvia (Kirjapaja 2004), jossa tämä muistelee myös aikaansa Porin keskussairaalassa siviilipalvelumiehenä. Ei ole Donnerin tekstistä siviilipalvelun sotilasfarssiksi, sen sijaan hän kirjoittaa, että sairaaloissa on kahdenlaisia työssäkäyviä: palkkarenkejä ja kutsumustyön tekijöitä.
Tästä tuli mieleen omat kutsumustyövuodet ja eräs kohtaus 80-luvun loppupuolella Mogadishun lentokentän lähtöselvityksessä. Lipuntarkastuksen jälkeen jokaisen matkustajan täytyi esittää matkatavaransa jollekin tarkastajalle, joka vaati kahtakymmentä Amerikan dollaria vaivansa palkaksi.
Pohjoismaisella kasvatuksessa on se huono puoli, että korruptioon yleisesti ottaen suhtautuu kielteisesti. Ja niinpä tuleva blogihenkilö nosti asiasta metelin ja aikansa selitettyään, miksi ei hyväksy korruptiota, saikin ainoan matkalaukkunsa heitettyä viereiseen seinään lekalla hakatusta, rosoreunaisesta reistä seinän toiselle puolelle, ei tosin tiennyt mihin, mutta samalla koneella se kuitenkin saapui Nairobiin.
Jälkeenpäin Kenya Airways'in Boeing 707:n viimeisellä penkkirivillä vettä juodessaan idealistinen kutsumustyön tekijä, tuleva blogihenkilö, ihmetteli, miksi oli evännyt sen parikymppisen köyhältä somalilta. Henkilölle itselleen sillä ei ollut mitään merkitystä taloudellisesti, YK:n päivärahat olivat jo silloin hävyttömän korkeat (vaikka ei hän niistä mitenkään pahaa ääntä pitänyt moittimismielessä). Sen sijaan somalivirkailijalle, joka sitä pyysi, rahalla olisi ollut suuri merkitys. Itse asiassa summa olisi ollut lähes puolet tämän kuukauden virkamiespalkasta.
Ciceron etiikkaan liittyy oleellisesti sopivuuden (decorum) käsite. Hän käski arvostaa-arvostella tekoja sen mukaan olivatko ne moraalisesti sopivia (säädyllisiä, kauniita), henkilönä Cicero taisi itse asiassa olla moraaliton suunpieksijä ja kirjailija, mutta sillä ei ole tämän blogin yhteydessä merkitystä.
Me tavalliset ihmiset, jotka emme Cicerosta tai moraalin teorioista paljoa tiedä tai edes välitä tietää, harrastamme vaistonvaraisesti samanlaista arvottamista. Joku teko on hyvä, jos se on kaunis tai säädyllinen tai sopiva. Cicero kirjoitukset olivat tässä suhteessa ehkä tiukemmin moraalin kyllästämiä ja selittivät, että sopiva teko ilman moraalista sopivuutta on moraaliton. Tai jotakin sinne päin, blogihenkilöllä on aina vaikeuksia ymmärtää, mitä filosofit mistäkin asiasta ajattelivat tai edes sanovat. Ja siksi Camus’n Ruttokin on vielä henkilön käsityskyvyn ulkopuolella; puhumattakaan Joyce’sta ja erityisesti Odysseuksesta, jota tulee ajateltua lähes joka päivä ja aina yhtä usvaisilla tuloksilla.
Joka tapauksessa, blogihenkilö ei ajatellut Ciceroa Mogadishun matkatavarantiskillä selittäessään somali-virkamiehelle pää punaisena korruption moraalittomuutta.
Etäisyyden kasvaessa lisääntyy myös viileä harkinta, blogihenkilölle jo lentokoneessa yrittäessään tähystellä josko kaukana alapuolella keltaisena näkyvästä maasta erottuisi Turkanan järvi, ihmislajin kehto (tai eräs kehto, eipä sitä niin varmasti ainoaksi kehdoksi saisi kai sanoa). Ja olihan se näkyvinään, kun osasi oikein ulos tiirailla.
Mutta samalla blogihenkilöä vaivasi huono omatunto. Jos hän olisi voinut lennähtää nopeasti lähtökentälle ja päästä takaisin Nairobin koneeseen menettämättä sanottavasti aikaa, näin olisi tapahtunut. Mutta nyt siis ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kiehua itsesyytösten öljyssä ja lirkutella matkustamohenkilökunnalle, joista pari oli tullut tutuksi jo aikaisemmilla lennoilla.
Somalian lentokenttävirkailijan epäonni koitui onneksi narobilaiselle kerjäläiselle, joka seuraavana aamuna tavanomaisten kolikkojen sijasta sai kokonaisen sadan shillingin setelin pyyntöjensä palkaksi.
Ja blogihenkilö sai puolestaan ansaitun rangaistuksen koko jutusta sitä seuraavana aamuna, jolloin samalle kerjäläiselle ei enää riittänytkään kolikot, jotka blogihenkilö laittoi tämän käteen. Tätä kutsutaan taloustieteissä kai inflaatioksi. Ja kostoksi suivaantunut kerjäläinen huuteli henkilön perään swahilin kielisiä kirouksia, joiden vaikutus väheni vasta useiden päivien perästä.
Näin moraalin rikos sai ansaitsemansa rangaistuksen. Ja se kai on tämän tarinan moraali.
Ulkona on utuisen auringonpaisteinen kevät ja ruohikko on yhtä vihreä ja puhdas kuin Luonetjärven aliupseerikerhon biljardipöydän verka kuusikymmenluvun lopulla, kunnes yksi Pertti P oli tuhrinut siihen spermaansa ja muutakin joidenkin lippujuhlien jälkeen.
Eli muistelujen tiellä ollaan ja syynä on se, että blogihenkilö lueskelee edelleen Donnerin Elämän kuvia (Kirjapaja 2004), jossa tämä muistelee myös aikaansa Porin keskussairaalassa siviilipalvelumiehenä. Ei ole Donnerin tekstistä siviilipalvelun sotilasfarssiksi, sen sijaan hän kirjoittaa, että sairaaloissa on kahdenlaisia työssäkäyviä: palkkarenkejä ja kutsumustyön tekijöitä.
Tästä tuli mieleen omat kutsumustyövuodet ja eräs kohtaus 80-luvun loppupuolella Mogadishun lentokentän lähtöselvityksessä. Lipuntarkastuksen jälkeen jokaisen matkustajan täytyi esittää matkatavaransa jollekin tarkastajalle, joka vaati kahtakymmentä Amerikan dollaria vaivansa palkaksi.
Pohjoismaisella kasvatuksessa on se huono puoli, että korruptioon yleisesti ottaen suhtautuu kielteisesti. Ja niinpä tuleva blogihenkilö nosti asiasta metelin ja aikansa selitettyään, miksi ei hyväksy korruptiota, saikin ainoan matkalaukkunsa heitettyä viereiseen seinään lekalla hakatusta, rosoreunaisesta reistä seinän toiselle puolelle, ei tosin tiennyt mihin, mutta samalla koneella se kuitenkin saapui Nairobiin.
Jälkeenpäin Kenya Airways'in Boeing 707:n viimeisellä penkkirivillä vettä juodessaan idealistinen kutsumustyön tekijä, tuleva blogihenkilö, ihmetteli, miksi oli evännyt sen parikymppisen köyhältä somalilta. Henkilölle itselleen sillä ei ollut mitään merkitystä taloudellisesti, YK:n päivärahat olivat jo silloin hävyttömän korkeat (vaikka ei hän niistä mitenkään pahaa ääntä pitänyt moittimismielessä). Sen sijaan somalivirkailijalle, joka sitä pyysi, rahalla olisi ollut suuri merkitys. Itse asiassa summa olisi ollut lähes puolet tämän kuukauden virkamiespalkasta.
Ciceron etiikkaan liittyy oleellisesti sopivuuden (decorum) käsite. Hän käski arvostaa-arvostella tekoja sen mukaan olivatko ne moraalisesti sopivia (säädyllisiä, kauniita), henkilönä Cicero taisi itse asiassa olla moraaliton suunpieksijä ja kirjailija, mutta sillä ei ole tämän blogin yhteydessä merkitystä.
Me tavalliset ihmiset, jotka emme Cicerosta tai moraalin teorioista paljoa tiedä tai edes välitä tietää, harrastamme vaistonvaraisesti samanlaista arvottamista. Joku teko on hyvä, jos se on kaunis tai säädyllinen tai sopiva. Cicero kirjoitukset olivat tässä suhteessa ehkä tiukemmin moraalin kyllästämiä ja selittivät, että sopiva teko ilman moraalista sopivuutta on moraaliton. Tai jotakin sinne päin, blogihenkilöllä on aina vaikeuksia ymmärtää, mitä filosofit mistäkin asiasta ajattelivat tai edes sanovat. Ja siksi Camus’n Ruttokin on vielä henkilön käsityskyvyn ulkopuolella; puhumattakaan Joyce’sta ja erityisesti Odysseuksesta, jota tulee ajateltua lähes joka päivä ja aina yhtä usvaisilla tuloksilla.
Joka tapauksessa, blogihenkilö ei ajatellut Ciceroa Mogadishun matkatavarantiskillä selittäessään somali-virkamiehelle pää punaisena korruption moraalittomuutta.
Etäisyyden kasvaessa lisääntyy myös viileä harkinta, blogihenkilölle jo lentokoneessa yrittäessään tähystellä josko kaukana alapuolella keltaisena näkyvästä maasta erottuisi Turkanan järvi, ihmislajin kehto (tai eräs kehto, eipä sitä niin varmasti ainoaksi kehdoksi saisi kai sanoa). Ja olihan se näkyvinään, kun osasi oikein ulos tiirailla.
Mutta samalla blogihenkilöä vaivasi huono omatunto. Jos hän olisi voinut lennähtää nopeasti lähtökentälle ja päästä takaisin Nairobin koneeseen menettämättä sanottavasti aikaa, näin olisi tapahtunut. Mutta nyt siis ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kiehua itsesyytösten öljyssä ja lirkutella matkustamohenkilökunnalle, joista pari oli tullut tutuksi jo aikaisemmilla lennoilla.
Somalian lentokenttävirkailijan epäonni koitui onneksi narobilaiselle kerjäläiselle, joka seuraavana aamuna tavanomaisten kolikkojen sijasta sai kokonaisen sadan shillingin setelin pyyntöjensä palkaksi.
Ja blogihenkilö sai puolestaan ansaitun rangaistuksen koko jutusta sitä seuraavana aamuna, jolloin samalle kerjäläiselle ei enää riittänytkään kolikot, jotka blogihenkilö laittoi tämän käteen. Tätä kutsutaan taloustieteissä kai inflaatioksi. Ja kostoksi suivaantunut kerjäläinen huuteli henkilön perään swahilin kielisiä kirouksia, joiden vaikutus väheni vasta useiden päivien perästä.
Näin moraalin rikos sai ansaitsemansa rangaistuksen. Ja se kai on tämän tarinan moraali.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)