Katselen ikkunasta ulos auringonpaisteiselle pihalle. Vähän virhertavällä nurmikolla on joukko kaneja, jotka lisääntyvät kuin – niin, kanit, ja täyttävät maan, kunnes kiinteistön omistaja, työnantajani, tekee jotakin, josta en haluaa tietää mitään. Ja niin kaikki kanit taas häviävät ja ilmestyvät jonkun ajan kuluttua, kuin napin painalluksella, takaisin isona, yhtenäisenä ja samalla tavalla käyttäytyvänä joukkona.
Maksu jokaisesta uudesta hetkestäsi on, että muistat sen, mistä olet
luopunut. Sinä tiedät, maksoitko oikean hinnan.
Näitä nimenomaisia kaneja on kymmenkunta, ja suurin osa katselee itään päin, istuen takakoivillaan niin kuin kanit usein istuvat, korvat höröllään, kuunnellen innokkaasti jotakin itäisen aidan takaa kuuluvaa ääntä. Karhuja ei Brysselin seudulla ole. Kettuja täällä on jonkin verran, mutta tuskin niitä näin päiväsaikaan piileskelee aidan toisella puolella olevassa pitkässä ruskeaksi pystyynkuivuneessa heinikossa. Kolme kaneista katselee koilliseen – kohti Suomen suloisia rantoja, tuuheita lehtoja, hallavia soita ja humisevia ikihongikkoja – makaillen mukavasti mahallaan jalat käännettyinä suloisesti paksun talviturkin sisään. Lämpimän vuoksi arvatenkin.
Ilman varoitusta kaksi itäkania kääntyy katselemaan koilliseen ja painautuu mahalleen maahan niin kuin muutkin koilliseen katsojat. Lähistöllä tarmokkaasti maata nokallaan kopsiva harakkapari nostaa ennakkoluuloisen ärtyneenä päätään kanien mielenmuutoksista, mutta ruoka näin aikaiseen aamulla näyttää olevan nälkäisten lintujen mielessä tärkeämmällä sijalla ja kopsotus jatkuu.
Erilaisuuden pelko, ksenofobia ja rasismi puolestaan kaivertavat sekä tätä kirjoittavan blogihenkilön mieltä että – ehkä vähän tärkeämmin ja jos uskoo usein kuulemaansa – koko länsimaisen yhteiskunnan juuria. Mutta mitä ihmettä se erilaisuuden pelko, rasismi, on. Henkilön mieltä askarruttaa erityisesti sana piilorasismi.Näitä juttuja hyppäsi ajatuksiin lukiessani eilistä Washington Postia (OK, en mainosta heitä nyt vähään aikaan). Siellä nimittäin referoitiin amerikkalaisen professorin Drew Westen’in tekemää tutkimusta piilorasismista ja äänestämisestä Amerikan presidentinvaaleissa. USA:n politiikassahan on vain kaksi merkittävää puoluetta, joten tällaisia juttuja on helpompi tutkia siellä kuin esimerkiksi Suomessa, jossa lähestulkoon kuka tahansa voi perustaa puolueen ja päästä eduskuntaan – varsinkin, jos on nimeltään Vennamo.
Yksinkertaistaen Westenin – joka on syntyjään itärannikon liberaaleja ja kuuluu johonkin Amerikan yhteiskunnan lukuisista vähemmistöryhmistä – tutkimus sanoo, että ne henkilöt, joilla on piilorasistisia mielipiteitä tai ennakkoluuloja, äänestävät useammin rebublikaanista puoluetta kuin demokraatteja. Ja tämä todistettiin näyttämällä ihmisille kuvia valkoisista ja värillisistä naamoista.
Pieni muistelun pätkä nuoremmilta vuosilta Ylioppilaslehden muistuttamana:
Opiskelijat tulvivat taloonsa. [HYY:n] Hallituksen palkkaamat gorillat heittäytyvät massoja vastaan, yrittävät paikata barrikaadeja (sic!). Raskas marmoripöytä heitetään kohti valtaajia. Sitten otetaan nyrkit avuksi. Liisa Manninen saa raskaan iskun rintaansa. (Johan von Bonsdorff: Kun Vanha vallattiin)
Niin kuin moni muukin Vanhan valtaaja, punaisessa käsivarsinauhassa joukkojaan johtanut trotskilainen Liisa Manninen, Tampereen toimittajakoulun kasvatti on tietysti YLE:n suojatöissä – salanimellä Liimatainen. Kommunismin kaaduttua Manninen on kääntänyt suosionsa kohteeksi arabimaailman, johon tällä valtaajaeliitillä oli jo alun perin hyvät yhteydet, samaa kansainvälistä taisteluahan he kävivät.
Monet valtaajista päätyivät poliitikoiksi – pääosin demareihin, jossa etenemismahdollisuudet olivat paremmat kuin varsinaisessa aatteellisessa kodissa – kommunisteissa – ja monet päätyivät ministereiksi, jopa presidentiksi asti.
Ja tästä päästään sujuvasti Suomen presidentinvaaleihin, joissa en tällä(kään) kerralla äänestänyt.
Vastakkain oli kaksi Suomen poliittisen eliitin kermaan kuuluvaa henkilö, joiden nykyisin julkisuudessa esitettyjen mielipiteiden välillä ei paljoa intohimoja herättäviä eroja ole, huolimatta siitä, että eräs virtuaaliystävä, A. Virtanen, jolla on ilmiselviä vaikeuksia ymmärtää jatkuvuuden ja pysyvyyden välistä eroa, salahaukkui Niinistöä päivittäin Parnasson uusilla kirjallisuussivuilla (ja mikä ettei onhan hänkin kirjailija, tai tarkemmin sanottuna runoilija, joka lisäksi on saanut juuri merkittävän valtionpalkinnon työnsä tunnukseksi – sen lauluja jne). Ja raivoisat ruusut vihreiden riveissä meinasivat repiä toisilta nutturapäiltä pinnit päästä, kun nämä uskaltautuivat kannattamaan Niinistöä toisella kierroksella.
Muilta osin koko kampanja oli lattea, kuin haalistunut, maitoon tehty kalakeitto, vailla intohimoja, ja äänestäjät varmaan ihmettelivät uurnilla, mitä siellä oikein tekevät.
Tämä on tietysti ennakkoluuloinen väite. Joka pulppuaa omista kokemuksistani, valinnoistani, teoistani ja muistoista, joita minulla on omasta elämästäni ja siihen vaikuttavista muista ihmisistä. Ja pulppuaa ehkä vaikeudesta ymmärtää faktojen ja mielipiteiden välistä eroa, tai vaikeudesta yleensä ymmärtää, että mielipiteillä ja faktoina esitetyillä henkisillä asioilla olisi jotakin merkittävää eroa.
Kuva Iltalehti: Miss Suomi-ehdokas haistattaa pitkät poliittisille sellu-mielipiteille.
Minä nimittäin muistan Tarja Halosen parin vuosikymmenen takaa, sen sijaan Niinistön Suomessa en ole edes asunut, joten hänestä minulla ei ole kuin blogiystävieni ennakkoluulojen suodattamia mielipiteitä.
Mielipiteethän ovat kuin persereiät – kuten vanha, roisi sanonta kuuluu – ja lähestulkoon kaikilla ne toimivat samalla tavalla. Eli poistavat kuonaa, jota on tullut ahdettua yläpäästä sisälle.
Arvoisa Lukija hyväksynee sen, että minulla on näitä omia muistikuvia Halosen poliittisesta urasta. En tosin ole koskaan kuullut enkä oikein usko hänen tosissaan sanoneen (vappupäissään tai suutuspäissäänkin tulee usein sanottua asioita, joita ei sitten liiemmälti viitsi jälkikäteen muistella), että Suomen tulisi liittyä Neuvostoliittoon, mutta merkillepantavaa on se, että tällainen väite voidaan esittää eikä se tunnu äkkiä ajatellen mahdottomalta. Hyökkäävän-puolusteleva rektio Halosen leirissä osoittaa, että sielläkään ajatus ei ollut aivan mahdoton. Moni senaikainen äkkiväärä vasemmistolainen toisteli jumalattarensa, suomalaiseksi erityisen värikkään poliitikon Hertta Kuusisen, Terijoen hallituksen 'pääministerimme' Otto-Ville Kuusisen tyttären, sanoja muodossa tai toisessa, kun hän sanoi, että ’Tsekkoslovakian tie on Suomen tie’.
Sen sijaan yritän muistella Tarjan lausuntoja arabimaiden ja länsimaiden välisestä konfliktista, vierailuja länsimaiden vastustajien öljyllä silatuissa hoveissa ja puheita Neuvostoliiton ja Itä-Saksan oloista verrattuna länsimaisiin oloihin, niin kuin esimerkiksi Suomessa. Tämän kaiken siis muistan hämärällä ja ennakkoluulojen värittämällä aikalaismuistilla, ja samasta syystä monilla Tarjan aikalaisena varttuneilla muillakin äänestäjillä on ehkä vaikeuksia antaa ääntään juuri tälle nimenomaiselle äärivasemmistolaiselle naiselle, varsinkin kun hän on lisäksi lakimies. Lisäksi yritin ajatella, mitä hän on saanut mielipiteidensä mukaisesti aikaiseksi ensimmäisen kuuden vuotensa aikana. Ja vastauksen täytyy olla, että ei kokolailla tai juurikaan mitään.
Niinistöllä on varmasti oikeiston mielestä runsaastikin avuja presidentiksi, mutta itse en antaisi ääntäni hänellekään. Varmasti aivan väärillä perusteilla tätä niin kuin Tarjaakin ajattelen, mutta ajattelen kumminkin, että on jotakin, jota en tiedä, valoisasta luonteestaan ja rullaluistimistaan huolimatta, hänessä on jotakin öistä, jotakin pimeydestä, jotakin salattua, jota meillä kaikilla tietysti on, ja niin äänen antaminen on mahdotonta. Onneksi kaikilla äänestäjillä on Suomessa myös mahdollisuus olla äänestämättä. Useimmat poliitikot eivät tietysti huomaa tällaista kannanottoa, mutta siitä huolimatta se on juuri sitä - kannanotto. Voi esimerkiksi aikansa kuluksi ja mielensä virkistykseksi laskeskella äänestämättä jättäneiden ja toisaalta Tarjan ja Saulin ääniosuuksia koko äänestäjäkunnasta. Tarja ei todellakaan ole koko kansan presidentti. Niinhän demokratia tietysti toimii.
Drew Westen on varmasti oikeassa. Vaalikäyttäytymiseen vaikuttavat salaiset ajatukset, ennakkoluulot. Niitä kutsutaan mielipiteiksi. And so what?. Westenin tutkimus vaikuttaakin tyypilliseltä sosiologien nollatutkimukselta, jolle on lisäksi tulkinnassa annettu puoluepoliittinen kierre (spin). What’s new?
Harakkapariskunta on lennähtänyt pihan puihin jököttämään ylimmille oksille karvat ylpeästi pörhöllä. Kanit ovat kaikki hävinneet näkyvistä, osa oikealle, osa vasemmalle. Maailma on muuttunut harmaammaksi ja heikosti vihertävä nurmikko näyttää siltä kuin sille olisi laskeutunut yöpakkasten huurua.
