Lapsista ja lapsenlapsen jne. lapsista

Hanhensulan ”afo-aarreaitasta”: Nautittavat hetket maksetaan nauttimalla. Väkinäisten hetkien maksuksi riittää rahakin.

Olen saattanut jo mainita, että kävin Suomessa. Lensin sinne viime viikon keskiviikkona ja painuin moottoritietä minkä valtion saabista lähti Vantaan kentältä Tampereelle ja hotelli Ilvekseen.

Kummasti kaikki hienotkin hotellit ja erityisesti niiden asuinhuoneet muistuttavat jotenkin kylmän kalsealla tavalla toisiaan. On kylpyhuone sisääntulon vieressä, on yksi leveä tai kaksi kapeampaa sänkyä, jotka vievät suurimman osan tilasta. On yksi tuoli. Ja on televisio, josta saa tilata huomaamattomasti ja tarvittaessa laskuun häpeällisiä todisteita liittämättä ”elokuvakanavan” tai katsella ilmaiseksi paikallisia uutisia.

Aina ruotsalaisessa hotellissa majaillessani katson uutisia sillä silmällä, että toteaisin niiden muistuttavan kovasti suomalaisia uutislähetyksiä.

Eikä tässä toiveessa juuri koskaan pääse pettymäänkään. Pukeutuminen, ilmeet, eleet ja puhujan pään muoto eivät juurikaan eroa suomalaisista uutistenlukijoista. Puhe tulee kovin väkinäisen kankeana ja ilmeet ovat totisen osaaottavia ja vakavia. Riippumatta siitä, mistä milloinkin puhutaan.

Nyt Suomessa ehdin yhtenä aamuna katsella sen oikean suomenruotsalaisen kulttuurieläimen, ent. ministerin, pianistin, psykiatrin ja kirjailijan, Claes Andersonin ja sen mikä-sen-nimi-nyt-olikaan, no, sen lakinaisen joka tapauksessa, sykofanttista (ei ole nyt aikaa tarkastaa tuon sanan suomalaista oikeinkirjoitusta) toistensa nuoleskelua joissakin tärkeissä asioissa. Tämä on kuitenkin ja valitettavasti aamuteeveen kohokohta ja kliimaksi. Niin alas näyttää teeveen anti aamuisin vajonneen. Joten Andersonia ja sitä toista täytyy tästä oikein kiitellä.

Heidän vahdikseen on palkattu hento ja hyvännäköinen nuori nainen, joka yrittää aina välillä piipertää kiehtovalla äänellään jotakin, jonka molemmat suurisuiset kulttuurisudet jättävät huomiotta ja näyttävät muutenkin siltä kuin alkaisivat juuri hotkia aamupalakseen tätä punahilkka-parkaa. Ja molemmat näyttävät jo syöneenkin pari punahilkkaa matkalla Lasipalatsiin, jonka toisessa päässä blogiystävämme Saara jo varmaan samanaikaisesti pitää aamusaarnaansa laiskalle ja muutenkin kovakorvaiselle kirjanmyyjäkunnalleen, jos heistä on joku sattunut ylipäätään tulemaan töihin juuri sinä aamuna.

Mutta pääasia Suomen matkalla oli käynti nelivuotiaan pojanpojan synttäreillä, jotka olivatkin oikein mukavat juhlat. Isovanhemman sielulle tekee oikein hyvää lukea iltasatuja, leikkiä salaa lasten leluilla ja lelluttaa jälkikasvujaan käsistä ja jaloista niin, että kartano kaikuu riemun kiljaisuista ja kai vähän kauhunkin. Desibelejä on noin 150 ja äänenkorkeus juuri isovanhemman korvan kuulokyvyn tuntumassa, jossakin 15,000 hertsin paikkella. Eli samoilla lukemilla hyvin tuntemani Fouga Magisterin moottoreiden kiljunnan kanssa: sekä kovuudeltaan että korkeudeltaan.

Ja sitten kotiin tultuani näen, että Ripsa ja Rauno Räsänen ovat keskustelleet lasten saannista tuolla alempana olevan Plotinos-lastuni kommenttiloorassa. RR on lisäksi jatkanut juttua omalla blogillaan samalla kun on kertonut, mitä mieltä minun olisi ollut hyvä olla Plotinoksesta kirjoittaessani. Tällainen täydentäminen onkin todella hyödyllistä ja toivottavaa, ja siitä on muutenkin vain hyvää sanottavaa, niin että tietää seuraavalla kerralla korjata ajatuksiaan oikeanmakuiseen suuntaan.

Mutta piti oikeastaan vain kirjoittaa lasten ja lastenlasten ja lastenlastenlastenten jne ihanuudesta. En kuitenkaan ehdi sitä nyt tässä kiireessä tehdä, joten laitan tähän alle tekstin aikaisemmin (heinäkuussa 2005) kirjoittamastani lastusta, joka päällisin puolin näyttää edelleen olevan yhtäpitävä tämänhetkisten ajatusmöykkyjeni kanssa.

***

Lapsista ja niiden tekemisestä puhutaan näköjään muuallakin kuin vällyjen alla: puolesta (tosi hienosti, vaikka Sediksellä onkin jäänyt pahasti hihna päälle ja sosiaalitieteilijöiden tavoin puhuu pääasiassa asian sivusta, mutta sehän on sosiologian tai siis hänen tapauksessaan historiankirjoituksen todellinen olemus) ja vastaan. On yllättävää, että lapsia tekemättömät vaativat hyökkäävillä puheillaan lapsellisia perustelemaan lastensa elossapitämistä. Sitäpaitsi, jos joku ei pidä sängyssä iloittelusta, niin voihan lapsen tehdä niinkin, ettei nauti siitä ja vaikka silmät kiinni, niin kuin kai useimmat lapset tehdäänkin.

Tälle blogihenkilölle lapsenteko ei ole oikeus vaan armolahja, jonka on antanut esi-isien ketju. Ja henkilölle elämä on aina kuolemaa, tai oleminen olemattomuutta parempi vaihtoehto.

Tietoisesti lapsettomat ovat valinneet omien ajatustensa mukaan olemattomuuden oman aikansa jälkeen. Se on heidän valintansa ja heidän oikeutensa valita. Eikä siihen tulisi kenenkään lapsellisen puuttua. Jos tarpeeksi moni tekee tämän vapaan valinnan, laji haviää olemasta. Ihminen näyttää olevan ainoa tietoinen olio maailmassa. Koska olemassaolo on tietoisuudesta kiinni, ihmisen mukana häviää koko olemassaolo.

Blogihenkilölle tulee tästä mieleen myös itsemurha, koska ”ihminen” ei ole vain se vaivainen, hetken leijuva tomuhiukkanen, johon joku on vahingossa puhaltanut elävän hengen. Vaan jatkumo, joka alkaa jostakin, me kutsumme alkua Aatamiksi ja Eevaksi, ja jatkuu niin kauan kuin eliöketju, josta ihminen pitää paikkaansa omaksi ajakseen, on olemassa.

Yksilöiden, äitien ja isien, ketju on blogihenkilölle päätähuimaava ajatus.

Jokaisen esi-vanhemman kokemukset, tunteet ja ajatukset ovat mukana, ja muodostavat tämän nimenomaisen henkilön. Kukaan muu kuin juuri tämä ei voisi kirjoittaa juuri tässä paikassa ja tällä hetkellä tätä sanaa ”tätäskä”. Älä Arvoisa Lukija kysy merkitystä, henkilö ei tiedä sitä itsekaan, se vain tulla tupsahti tyhjyydestä ehkäpä maailmankaikkeuden pimeän aineen ja näkyvämmän alkukuran avulla henkilön ajatusmaailmaan – ja siinä se nyt on.

Jokainen omassa ajassaan lapsettomuus-ratkaisuaan tekevä yksilö tekee ratkaisunsa kaikkien esi-isiensä ja kaikkien potentiaalisten jälkeläistensä osalta. Ja jos ratkaisu on olemassaoloa vastaan, sitä voidaan kutsua itsekkyydeksi.

Blogihenkilöllä on ollut suunnaton onni syntyä vanhemmaksi ja myös isovanhemmaksi kahdelle pojalle. Oman lapsensa jäljistä maailmassa on suunnattoman ylpeä, henkilön tapauksessa pojan, koska ei ole tyttäriä siunaantunut, vaikka yrittämisestä ei ole syytä henkilöä syyttää. Oman pojan ajatusten lukeminen mm. näillä ja muillakin palstoilla ja hänen muiden luovien ajatustensa tuotteiden näkeminen ja kuuleminen on suuri onni tai jopa jonkinlainen hurmos. Tietysti hän on itsepäinen inttäjä – tullut toiseen vanhempaansa siinä suhteessa – mutta hän elää ja ajattelee ja luo ja puhuu paskaa pöhnässä ollessaan, jopa ylpeän vanhempansa kanssa. Ja hänen edessään on jatkona jo kaksi poikaa, ja jos onni on tämän eliön puolella, heidän edessään muita poikia ja tyttäriä.

Saara sanoi tuolla omassa blogissaan suutuspäisään, että ” Lasten tekeminen ei ole pelkästään lasten tekemistä. Se on ihmisten tekemistä. Lapsi on IHMINEN.” Vaikka Saara onkin kiukkuinen ämmä, niin kirjoittaa se osaa ja joskus sen ajatusten kanssa on oltava samaa mieltä. Niin kuin nyt tuossakin.

Anita Konkka näytti sanovan jossakin blogissaan lastenlastensa kuvan alla näin: ” Lapsenlapset: Alisa, Jyry ja Jeremi vilpolassani eli parvekkeella viime lauantaina. Alisan sylissä on kissa Noora, työtoverini tai pikemminkin työnjohtaja, koska se valvoo tietokoneen vieressä mitä minä teen. Alisalla on yhtä isot etuhampaat kuin mnulla.”

Ja ihan onkin Konkan etuhampaat Alisalla, eli samassa ihmisketjussa he omalla paikallaan kököttelevät. Ja kissaketjun päästä on Konkalle siunaantunut vielä hyvä ystäväkin, tämä Noora.

Tuulien sylissä, tähtien seassa

Kuva European Space Agency: GALILEO -navigaatiosatelliittien järjestelmä

Suomessa käynneillä on aina omat suuret ilonsa, niin kuin nyt lastenkutsutkin. Ja heti puhkesi runosuoni sykkimään. Kirjoitin edellisessä lastussa olevan Lastenkutsut-runon matkalla Euroopan halki pilvettömällä mutta kovin kuoppaisella taivaalla. Lento suuntautui pohjoisen pallonpuoliskon tuulien nk. polaarinen suihkuvirtauksen (Polar Jet Stream) putken sisällä.

Normaalisti polaarinen suihkuvirtaus esiintyy noin 300 kilometrin levyisenä ja kolmen kilometrin paksuisena putkena 10 kilometrin korkeuden molemmin puolin jossakin 55. ja 65. pohjoisen leveyspiirin välisellä alueella.

Lentoyönä putki oli tavallista etelämpänä ja mutkitteli niin, että Helsingistä Brysseliin joutui lentämään reittilentokorkeudella sen sisällä välillä putken reunaa hipoen. Koska suihkuvirtaus puhaltaa aina lännestä itään, oli Brysseliin mennessä kova vastatuuli. Lentonopeus (maanopeus) näytti ajoittain vain 630 kilometriä tunnissa, kun tyynessä ilmamassassa lennetään airbussilla siinä 850 kmt:n nopeuksilla. (Nämä suihkuvirtauskartat kuvaavat tilannetta 300 hehtopascalin (tai millibaarin, miten vain) eli noin 9700 metrin korkeudella keskimääräisestä merenpinnasta laskettuna.)

Suihkuvirtauksen reuna-alueilla esiintyy yleensä aina voimakasta turbulenssia, joka keinuttelee konetta nukuttavan mukavasti, vaikka viinin pysyminen lasissa vaikeutuukin kohtuuttomalla tavalla (tosin suuhunhan se on tarkoitettu eikä lasissa pidettäväksi).

Alla kimaltelevien kaupunkien valot näyttivät oikean tien Airbussillemme. Niiden avulla olisi ollut helppoa suunnistaa perille saakka, vaikka voi olla, että Finnairin pilotit käyttivät satelliitteja suunnistukseensa.

Nykyisin ilmailun käyttämä amerikkalaisten satelliittien verkosto, nimeltään Global Positioning System (GPS), kattaa hyvin koko Euroopan alueen ja satelliittien avulla suunnistaminen on tarkempaa kuin käyttämällä maassa olevia melko epätarkkoja suunnistuslaitteita.

Eurooppalaiset ovat parhaillaan rakentamassa omaa, amerikkalaisten GPS:n ja venäläisten sitä vastaavan GLONASS-järjestelmän kanssa kilpailevaa suunnistussatelliittien verkostoa, jonka nimi on GALILEO.

Amerikkalaiset ovat eurooppalaisten GALILEO:sta raivoissaan lähinnä kahdesta syystä johtuen.

Ensinnäkin GALILEO kilpailee GPS:n kanssa kaupallisten sovellusten tarjonnassa. Ja toisaalta amerikkalaiset eivät luota siihen, että Eurooppa estäisi satelliittiensa käytön vihamielisiin sotilaallisiin tarkoituksiin. Amerikkalainen GPS on sotilaiden hallitsema järjestelmä (niin kuin venäläisten GLONASS:kin), jonka tarkkuutta muille käyttäjille muutetaan huonommaksi poliittisen tilanteen ja militaristien epäluulojen heilahdusten mukaan. GALILEO puolestaan on poliittisessa eli siviilien hallinnassa ja suunniteltu nimenomaan siviilitarpeita ajatellen.

Satelliittinavigointi on tietysti halpa ja tarkka täsmäohjusten apuneuvo.

Sen avulla ohjuksen saa helposti osumaan kymmenien metrien tarkkuudella oikeaan maaliin. Venäläiset ja kiinalaiset ohjukset ovat tällä hetkellä ainoat Amerikkaa uhkaavat järjestelmät. Mutta Pohjois-Korea ja erityisesti Iran ovat kehittäneet omia aseitaan niin, että ne hermostuttavat amerikkalaisia militaristeja jopa enemmän kuin kuitenkin kohtuullisen sivistyneet ja kultivoidut venäläiset ja kiinalaiset.

Siis sieltä Finnairin lennon ikkunapaikalta, koneen oikealta puolelta, 37,000 jalan eli noin 11,200 metrin korkeudelta, näkyi kaukana maassa kaupunkihelmien ketju. Turku, Naantali, Tukholma, Norrköping, Göteborg, Amsterdam, Rotterdam, Antwerpen ja lopulta Belgian valomeri, joka kattaa mattona lähes koko maan.

Alankomaiden ja Belgian alueet ovat kirkkaimpia valosaastuttajia koko maailmassa.

Suurimpien kaupunkien taivaalla, Helsinki mukaan luettuna, ei nykyisin voi liian valon vuoksi nähdä hyvissäkään olosuhteissa kuin alle 200 tähteä. Etelä- ja Lounais-Suomen maaseudulla näkyy sentään 400-700 tähteä, ja Keski-Suomessa 700-1000. Kainuun ja Lapin maaseudulla näkyy vielä 1300-1900 tähteä, tarkemmilla silmillä ehkä vähän enemmänkin (katso myös Maps of the number of visible stars). Koko taivaankannella on optimaalisissa olosuhteissa paljaan silmän ihailtavana 3000-4000 tähteä.

Eli tähtien määrä ei ole miljoonia niin kuin ”kansanviisaudella” joskus kuulee sanottavan ja pienemmälläkin rantahietikolla on paljon enemmän hiekanjyväsiä, jos niitä viitsii ryhtyä laskeskelemaan.

Lastenkutsut

(Kirjoitettu Kiekun ja Kaikun hengessä)

Edessä on juhlat suurekkaat
Äiti hankkii vaatteet kuosikkaat
”Muuten lähdetä ei töllistä
Sehän on niin häpeällistä”

Juhlija on neljän ikäinen
Tomera ja suuriälyinen
Toiveikkaina silmät kiiltävät
Lahjat edessään kun siintävät

Odotukset suuret vellovat
Paketeista kuuluu kolinat
”Lahjat auki heti revinkin
Niistä ovella jo kiittelin!”

Juhlat riemukkaasti remutaan
Riehutaan ja lauluin kemutaan
Pelkästään kai äidin iloksi
Vaatteet tehdään sottaisemmiksi

Äidit huolekkaina seuraavat
Miten lapsensa noin peuhaavat
”Eivät huonommilta näyttäne
Kieltä ärtyisästi käyttäne?”

Isät viinakaapin löytävät
Joukolla he sinne töytäävät
”Kuule, Kulta, sinä ajanet
lakipykälät on kiukkuiset!”

Isillä on autot kulkevat
Hellät vaimot, silmiin sopivat
Silti silmät sivuun vilkuttaa
Iloisesti puntit kilkuttaa

Mummut innostuvat kehuihin
Kirkasta kun kaatuu mehuihin
Miniätkin saavat kehuja:
”Eivät pussaa vieraan jehuja!”

Ukit kyhjöttävät nurkissaan
Hyvät viskit jäissä purkissaan
”Sitä tarvitaankin kovasti
Istuaksemme kuin rovasti!”

Viimein riemujuhlat loppuvat
Kengät kilvan tiellä kopsuvat
Prinsessat ja Prinssit lastataan
Auton perään tuoliin tuutumaan

Hiljainen on tupa Pauhalan
Juhlaväki löytää Uinulan
Äiti vielä isää viekoittaa
Toiveikkaasti tälle kuiskuttaa:

”Lasta lisää yks tai parittain
Riemuamme siten monistain
Ilon amme ovat lapsoset
Ilonamme vaikka kaksoset!”

Bloginpitäjän tuskaa: Plotinus, Horatius tai oikeastaan keskinkertaisuuden pelko

On ollut niin kiirettä, että ei ole ehtinyt edes kunnolla töitä tehdä saatikka sitten harrastaa harrastuksia niin kuin tätä blogin moolokin kidan syöttämistä. Joskus nuorempana on tullut seisstyä rosman syöttöpukilla ja syötettyä hirmuisesti urahtelevalle rosmapedolle ohraa ja vehnää ja sen sellaista. Kättäpitempänä oli koko ajan lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi kulunut luudantynkä ja näppejään täytyi varoa minkä nuoruudeltaan ja huulludeltaan ehti ja viitsi.

Vanhempi puimaväki kertoi opettavia, uskomattomia ja pelottavia tarinoita jostakin nimeltä mainitusta mutta kaikille tuntemattomasta rosmansyöttäjästä, joka oli menettänyt sormensa rosman urisevaan kitaan ja mädäntyneet sormen kappaleet olivat ilmestyneet joskus kevättalvella laarista kauhottujen jauhojen mukana kakon koristeeksi. Tähän tietysti nuorempana uskoi niin kuin muihinkin agraarilegendoihin, kun vanhemmat ja kaikkivoimaisiksi tiedetyt kerran näin kertoivat.

Blogin ylläpito on kovin samanlaista kuin rosman syöttäminen. Ja molemmissa sormille saanti on koko ajan uhkaamassa. Jos sanot blogissa jotakin muuta kuin hyvää päivää ja kirvesvartta, niin kohta on yksi tai toinen taho lyömässä suojattomille sormille. Ja jos sanot vain sitä kirvesvartta (mitä se sitten tarkoittaakaan), niin lukijat äänestävät jaloillaan. Suo siellä...

Tämä seuraava on blogipetkutusta, eli uudelleen moolokin kitaan syötettyä tavaraa siinä toivossa, että ensinnäkin kukaan ei lukenut sitä huhtikuussa 2005 tai ei ainakaan muistaisi sitä, ja toisekseen, että Arvoisien Lukijoiden joukossa on uusien innokkaiden lukijoiden armeija, joka on lisäksi niin laiska, ettei ole viitsinyt kahlata aikaisempia 435 lastua läpi edes pitkien ja sateisten syysiltojensa viihdykkeeksi. Ja siinäpä onkin oivallinen ongelma bloginpitäjällä: miksi säilöä vanhoja kirjoituksiaan?

***

Otsikon asiat värisyttävät herkkää sielua ja vapaaksi kahleista pyristelevään mieleen hiipii kylmäävä kysymys: onko monomaaninen sitoutuminen johonkin asiaan ainoa mahdollisuus välttää keskinkertaisuutta. Ei oikein osaa sanoa kumpaa vaihtoehtoa pitäisi pelätä enemmän. Tosin sitoutuminen on ollut kautta elämän yksi vaikeimpia asioita, ja tällä iällä ei enää oikein tätä tapaansa viitsisi mennä muuttamaan.

Tosin Mina von Münchausen, eli virtuaaliystävämme Wilhelmiina, todisti, että blogiuran keskenmeno, ja kai keskinkertaiseksi uppoaminenkin, ovat molemmat kirjoittajan omaa syytä, jota ei voi auttaa, mutta että jokainen blogi on sinänsä arvokas jne. Ei ole epäilystäkään etteikö Miina olisi realismiin verhoutunut yltiöoptimistinen nainen. Tähän ei ole muuta sanottavaa kuin että aamen. Ja sitten, että...

Ihminenhän elää loukussaan, johon on syntynyt. Ajassa, jonka on määrännyt sattuma ainoaksi elämän mahdollisuudeksi. Geeneillä, jotka virtaavat suonissa (tai mitä geenit nyt tekevätkään), ja joita ei ole itse valinnut. Sukupuolisessa koristuksessa, joka on rasite. Yhteiskunnassa, joka kasvatti uskomaan omia suuria tarinoitaan (jättäen henkilön väliinputoajaksi modernin ja postmodernin, ideologisen dikotomian ja moniarvoisuuden väliin - ja uskomaan lujasti molempiin). Ja vaatteissa, jotka määrää ympäristö ja erityisesti ystäväpiiri, johon on sattuman oikusta ajautunut.

Lastumaa, tämänkin blogihenkilön muiden virtuaalihahmojen kanssa jakama virtuaalimaailma, on kuin muinainen agora tai stoa, jonka viileässä varjossa kirjoittajat, elämän filosofit – luonnonfilosofit – istuvat hämähäkkeinä loistavien kirjoitustensa päällä, pois torin hälisevän elämän tieltä, odottamassa vastaväittäjiä, joita tulee joillekin monia tai ei tule yhtään. Ja käyvät välillä ruumiittomina leijailemassa muiden lastujen seassa kuuntelemassa ajoittaisia itkuja ja kommentteja, kommentoimassa ja väittelemässä kiukkuisesti ja palaavat sitten höyrypäisinä omalle lastulleen. Joka on sillä aikaa muuttunut. Jotenkin tavallisemmaksi - keskinkertaiseksi.

Jokainen on oman elämänsä filosofi, jolla on oma maailmankuva, vaikka ei sitä sellaiseksi tunnistaisi: uskoo jumaliin, tieteisiin, taiteisiin, Camus’un, Sartreen tai Esa Saariseen ja suodattaa ajatuksia ja ideoita. Ja ajattelee mielessään olevansa oikeassa, vaikka joskus, joissakin asioissa epäilys polttaisi. Omassa maailmassaan jokainen on suvereeni ajattelija, jonka johtopäätöksistä ja päätöksistä ei siinä maailmassa voi valittaa: ja runo, novelli tai romaani ovat sen maailman heijastumia. Emme ole tottuneet maailmassamme olemaan keskinkertaisia, päin vastoin olemme oman maailmamme haastamattomia kukkoja ajatusten hedelmällisellä tunkiolla!

Vaikeuksia syntyy vasta silloin, kun oma maailma koskettaa toisia. Ja silloin herää keskinkertaisuuden haamu.

Eräs kirjoittamisen opettaja puhui keskinkertaisuudesta, jota tämänkin kirjoittaja on silmät ummessa vältellyt ajattelemasta siitä lähtien, kun sanan kuuli ja ymmärsi. Ei ole selvää kuvaa siitä, koska herääminen tapahtui.

Alussa ihminen ei ollut keskinkertainen edes oman maailmansa ulkopuolella.

Esimerkiksi laulellessaan heinäpellolla heinäkasaan tai täytettyyn seipääseen nojaten Talvella Talikkalan markkinoilla, ja kesällä Tampereeeeella… joka muistin mukaan meni kesäisen kuumalla pellolla ihan oikein. Mutta yht’äkkiä, jollakin tuntemattomalla, selittämättömällä, maagisella hetkellä henkilö muuttui keskinkertaiseksi laulajaksi, sitten kankeaksi pianistiksi ja vielä huonommaksi kitaristiksi, jota ei olisi hyväksytty esiintymään edes Talikkalan markkinoilla, missä ne sitten pidettiinkään.

Professorin Niemi-Pynttärin Kun kirjoitan-lastussa löytyi tällainen lause:

…Vai onko niin, että juuri keskinkertaisuuden pelko ja pinnistys estää kirjoittajaa kehittymästä - jospa juuri tuo pelko itse on keskinkertaisuutta…

Lauseesta on vaikea löytää vastustettavaa. Siinähän annetaan keskinkertaiselle tekosyy olla keskinkertainen, hänhän vain pelkää keskinkertaisuutta ja siksi on juuri sitä? Ja muuten olisi ihan jotakin muuta, ja luultavasti parempaa kuin keskinkertainen. Ja ilmeisesti kirjoittajakoulutuksella näitä pelkoja voisi poistaa. (Muuten Kun kirjoitan on nyttemmin uusiutunut Kun kirjoitat -blogiksi ja tyyli on ehkä vaivihkaa muuttunut opettavaisemmaksi, mutta ei tason kustannuksella.)

Antiikinaikainen esteetikko, Plotinos, sanoi taiteilijan pyrkimyksistä ja kauneudesta:

Olemme kauniita kuuluessamme itsellemme, rumia silloin, kun vieraannumme itsestämme. Kun tunnemme itsemme, olemme kauniita; rumiksi muutumme, kun emme tunne itseämme.

Tunnustettu keskinkertaisuus voi siis ainakin olla kaunista, tämä on herkkäsieluiselle lastunikkarille, kuten itselleni, suuresti lohduttava uutinen.

’Kun kirjoitan’ siteerasi myös Horatiuksen kirjoittajanoppaasta Ars Poeticasta:

…taiteessa voi olla vain loistava tai sitten on parasta vaieta ja olla rasittamatta yleisöä…

(Wittgenstein taisi sanoa jotakin samanlaista Tractatuksessa: ” 7. Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava). Lastumaa olisi kovin hiljainen, jos keskinkertaisuudet tottelisivat eivätkä esittelisi omia pähkäilyjään nerojen ajatusten joukossa. Toisaalta me keskinkertaisuudet olemme lukumääräinen enemmistö ja tuomme uusia lukijoita neroillekin.

Sattumalla tätä kirjoittaessaan olen vastaanottanut spam-sanoman joltakin Mehmed Swift’iltä, joka sanoi mm. seuraavaa:

...I have found that VlAGGRA (sic) makes me a super stud and the girl rides me and always has an orgasm or two. It has made me much better in bed and I give her some very long and extended foreplay now...

Tästä mainoksesta voi päätellä, että viagra aiheuttaa monomaanista suhtautumista käsillä olevaan asiaan. Eli jos sitä ei ole omasta takaa, viagrasta voisi olla apua. Mutta mistäpä löytäisi kirjallisen viagran, joka poistaisi keskinkertaisuuden haamun, ja ehkä aiheuttaisi Arvoisassa Lukijassa yhden tai hyvässä lykyssä kaksi orgasmia, ja kirjoittajassa kykyä hyvin paljon pidennettyyn esileikkiin.

Olisiko Oriveden opistolla apua tai lääkkeitä?

Ja sitten silmät kiinni ja hakkaamaan pelotta näppäimistöä, eihän kirjasta ole kuin neljännes, joku parikymmentätuhatta sanaa, puuttumassa. Onko näihin lastuihinkin jo "uhrattu" monin kertaisesti sen verran? 435 lastua, keskimäärin tuhat sanaa tekee jo melko paksun kirjan tai jopa sen suunnitellun trilogian paksuine osineen. Perkele, mikset ole siitä aikaisemmin riittävän selvästi huomauttanut, kun muuten olet aina neuvoinesi paikalla!

Vuodatuksen kommentointi

Minulla on ollut viime aikoina vaikeuksia Vuodatuksen kommenttien kanssa. Ongelma on, että en pysty kommentoimaan siellä ollenkaan.

Onko kenelläkään muulla ollut vastaavaa ongelmaa?

Valkoinen laulu

Valkoinen,
valkoisine,
valkoisen
valkoista
valkoisena.

Valkoisissa,
valkoisesta
valkoiseen.
Valkoisen
valkoista.

Valkoisin
valkoiseksi,
valkoisella.
Valkoisetta?
Valkoiselta?

Valkoiselle!

Kuva Hanhensulka: Valkoinen laulaja Brysselin Grand Place'lla lokakuussa 2006

Inspiraatio tälle valkoiselle runolle ja kuvalle tuli Runotorstaista (25. haaste) ja Valokuvatorstaista, joissa molemmissa on tämän viikon täkysanana "valkoinen".

Paskaa taivaalle

Kuva Contrails and Aviation Smog -saitilta

Lentäminen ja erityisesti lentomatkailu ovat maailmassa välttämättömiä. 60-luvulla alkanut lentojen halventuminen, ja sen seurauksena ylimääräisen glamourin häviäminen lentämisestä, toi sen ”jokaisen” taviksenkin ulottuville. ”Jokainen” on käynyt lentämällä ainakin Kanarialla tai Kreikassa. Äveriäämmät käyvät vuosittain seikkailumatkoilla Etelänavan jäätiköillä, Himalajalla, Galapagos saarilla tai Patagoniassa ilman sen kummempia ajatuksia jäätiköiden sulamisesta tai merenpinnan korkeudesta. Jotkut lentävät jopa Australiaan saakka, vaikka kärsisivät pitkillä lennoilla ajoittain nilkkojaan vaivaavasta turvotusongelmasta.

Useimmista ihmisistä ehkä tuntuu nykyisin, että lentäminen on jonkinlainen ihmisen perusoikeus, tai saavutettu etu, jonka uhkaaminen aiheuttaa ylenmääräistä ärtymistä.

Ja näin asia tietysti olisikin, elleivät puunhalaajat olisi keksineet valittaa ilman saastumisesta ja uhkaavasta ilmaston lämpenemisestä, joka saattaa tehdä kalliilla ostetut Suomenlahden rannikon loistohuvilat ja jopa Espanjaan tai Kreikan saaristoon perustetut eläkekodit käyttökelvottomiksi. Nimittäin merenpinta nousee – nykyisin vain milleissä mitaten joka vuosi, mutta napajäätiköiden sulaessa nousunopeus kiihtyy ja muutaman kymmenen vuoden kuluttua vedenpinta on jo metrejä korkeammalla kuin nykyisin.

Jotakin tarttis tehrä!

Ongelmana on se, että kukaan ei haluaisi kärsiä siitä jostakin omassa elämässään, kunhan naapurit vain vähentävät älytöntä tuhlailuaan, rajatonta matkusteluaan ja muutakin ympäristön saastuttamista.

Lentämisen osuus Euroopan hiiliperäisten kasvihuonekaasujen päästöistä on vain noin 2 %. Koko liikenteen (maantiet, meritiet, ilmailu ja rautatiet) osuus päästöistä on noin 25 %. Ilmailun hiilipäästöt ovat tonnimäärällä mitattuna lisääntyneet lähes 90 % viimeisten 15 vuoden aikana.

Lentoyhtiöt vetoavat pieneen prosenttiosuuteen vastustaessaan kiivaasti kaikkia toimia saastuttamisensa ehkäisyksi.

Aikaisemmin suunniteltu ilmailun polttoainevero kaatui myös lentoyhtiöiden kovaan lobbailuun, uhkailuun ja muuhun kiukutteluun. Euroopan unionin komissio antoi lopulta perään ja totesi, että tarkoituksella kilpailun ehkäisemiseksi luotu lentoyhtiöiden ja näiden emämaiden kahdenkeskeisten sopimusten verkosto tekisi polttoaineen veronkeräyksen liian monimutkaiseksi, ja pudotti hyvän ehdotuksensa ainakin toistaiseksi.

Ilmailu on nimittäin edelleen kartellijärjestelmä, jonka vartijaksi on perustettu lentoyhtiöiden kattojärjestö IATA (International Air Transport Association). Se että esimerkiksi oma Finnairimme kuuluu British Airways'in, espanjalaisen Iberian, American Airlines'in ja hongkongilaisen Cathay Pacific'in kanssa samaan kartellisopimukseen, nimeltään oneworld, ei ole sattumaa vaan sopii hyvin Finnairin tämänhetkiseen kilpailutilanteeseen. Karttellit ovat matkustajien kukkaron kannalta vahingollisia, hintakilpailu ja halvat hinnat estetään, mutta toisaalta lentoyhtiöiden ja erityisesti näiden osakkaiden kannalta edullisia.

Nyt komissio on ehdottamassa tiukkoja saasterajoituksia ilmatilan käyttäjille. Uudet rajoitukset tulisivat ehdotuksen mukaan voimaan vuoden 2011 aikana ja tiukentuisivat asteittain, kunnes kaikki lentäminen olisi saasterajoitusten piirissä.

Jos rajoitukset koskisivat vain eurooppalaisia lentoyhtiöitä, ulkoeurooppalaiset yhtiöt saisivat ansiotonta etua. Siksi komissio ehdottaa uusien säännösten kattavan kaikki Euroopan lentokentillä tapahtuvan lentotoiminnan. Säädökset koskisivat siis myös mm. amerikkalaisia ja japanilaisia yhtiöitä, jotka lentävät Eurooppaan ja jotka kilpailevat, laillisten kartellisopimustensa rajoissa, samoilla reiteillä eurooppalaisten yhtiöiden kanssa.

Vaikka lentämisen osuus on pieni koko maailmaa tarkasteltaessa, niin lentämisen vaikutus saattaa olla suhteellisesti tätä paljon suurempi. Suuri osa lentosaasteista piereskellään sinne, missä niiden vaikutus on suurin – eli troposfäärin ja stratosfäärin rajan, tropopaussin, tienoille, johonkin 10-11 kilometrin korkeuteen. Eli ilmailun saasteet saadaan kasvihuonekierrätykseen paljon nopeammin kuin esimerkiksi autojen saasteet, joiden täytyy ensin löytää sopivia nousevia ilmavirtauksia päästäkseen ylös pilaamasta ihmisten hengitysilmaa ja sen sijaan samentamaan maapallon kirkasta ilmakehää.

Lisäksi lentämisestä tietyillä korkeuksilla syntyy näkyviä jättöjuovia (eng. contrails). Nämä ovat pääasiassa vesihöyryä, mutta sopivissa olosuhteissa ne leviävät cirrus-pilviksi, jotka mukavasti estävät lämmön häviämisen avaruuteen ja näin auttavat tehokkaasti kasvihuoneilmiön syntymistä.

Komissio on ehdottanut ilmailun liittämistä saastelupien ostojärjestelmää (emissions trading scheme), nykyaikaista ane-kauppaa, jolla lentoyhtiöt voisivat ostaa saastelupia sellaisilta yhtiöiltä, jotka eivät saastuta aivan yhtä paljoa. Tai vaihtoehtoisesti lentoyhtiöt voisivat ostaa synninpäästöjä tukemalla kasvihuoneilmiön vastaista toimintaa, sanotaan vaikka istuttamalla puita puunhalaajien halattaviksi.

Ilmailu kasvaa edelleen hyvin nopeasti. Vuoteen 2030 mennessä lentojen ja lentomatkustajien määrä saattaa jopa kolminkertaistua. Seuraavien 30 vuoden aikana lentoyhtiöiden odotetaan ostavan yli 16,000 uutta matkustajakonetta, jotka tietysti ovat haittavaikutukseltaan vähän nykyisiä koneita hyväntapaisempia. Toisaalta nykyisistä 17,000 matkustajakoneesta vain vähän yli 6,000 poistetaan käytöstä, joten vuonna 2036 lentoyhtiöillä on vielä käytössään kymmenisen tuhatta nykyisin lentävää konetta. Vanhemmat koneet pyritään ikääntyessään yleensä myymään kolmannen maailman lentoyhtiöille, joten näiden suhteellinen osuus ilmailun saasteista tulee edelleen kasvamaan.

Me kaikki varmasti ilomielin kieltäisimme kaikki naapureidemme Virtasten ja Lahtisten seikkailulennot, kun he jo muutenkin saastuttavat ympäristöään täysin itsekeskeisellä ja epäsolidaarisella tavalla. Me itse tietysti lennämme vain välttämättömiä tai ainakin hyvin tarpeellisia lentoja, joita ei missään nimessä saa kieltää.

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Se oli eilen illalla, kun katselin sopivan synkkänä kirjastoani, ja ihmettelin, mitä pirua jotkut kirjat tekevät siellä. Ja toisaalta, missä pirussa ovat jotkut muut kirjat, joiden ehdottomasti pitäisi olla siellä.

Nimittäin Saara, pirulainen, entisine tulipunaisine tukkineen, iski meemillä, jossa pitäisi ottaa kirjastonsa viideltä hyllyltä yhdeksäs kirja ja sanoa siitä jotakin viisasta. Itse hän on täyttänyt oman osansa meemiin viisaalla närinällä, jota yritin lukea naurunpyrskähdysteni kanssa samassa tahdissa. Mutta vaikeaa se oli.

Lähestyin siis kirjahyllyjäni ja katsoin sitä myötähäpeän tunteilla. Vaikka kirjasto on alun perin ollut aakkosjärjestyksessä, niin järjestys on vähitellen kaikonnut. Lukemattomia kirjoja on työnnetty sinne ja tänne, ja osa pantu lappeelleen sinne, missä tilaa vaan on löytynyt. Ja monet ovat pysyneetkin lukemattomina.

Viime lauantainakin menimme Brysselin pappilan kirjamyyjäisiin sillä silmällä. Ja ostimme taas muutaman opuksen, joita olimme ensin himoiten kähmineet pappilan vapaaehtoisten kirjanmyyjien epäluuloisten katseiden alla.

Minä ostin itselleni syntyjään perulaisen, brasilialaisen tai argentiinalaisen Amerikassa vaikuttaneen Carlos Castanedan Tarinoita voimasta –kirjan, joka kertoo jostakin Don Juanista, joka näkee näkymättömiä ja yrittää opettaa kirjan minääkin näkemään samoja asioita. Ostin myös John Le Carré ’n vakoilukirjan Yön pakolainen (1993). Ja ikonikirjan, jota olin aikaisemmin katsellut haikeana kuopiolaisessa ortodoksikaupassa nimeltä Lampukka. Kirja on nimeltään Ikonikirja (Helsinki. Otava 1995), kirjoittaja munkkiveli Arseni, joka tosin taitaa olla nyt arkkimandriitta tai oikea piispa tai jotakin jossakin Joensuun suunnalla. Myymälä on valitettavasti jo hävinnyt kauppojen taivaaseen, tai mihin kaupat sitten häviävätkään kun häviävät. Puoliso osti pari ohutta Outi Pakkasta.

Kaikki ostetut olivat jo sopivasti voilla, suklaalla ja kahvilla sotattuja, joten niitä ei näin ollen tarvitsisi itse edes lukea ja silti näyttäisivät luetuilta. Olen muuten joskus väkivaltaisesti väännellyt lukemattomia kirjojani ja kääntänyt niiden kulmia hiirenkorvalle ennen kuin olen lainannut niitä jollekin tuttavalleni. Jotenkin hävettää, jos kirja on kirjastoon säilötty, eikä kuitenkaan ole luetun näköinen.

Olen aina halunnut omistaa kirjan, enkä ole käyttänyt kirjaston palveluja paljoakaan. Paitsi Sonkajärven Mäkikylässä, jossa setäni Jaska Hanhensulka, joka oli käynyt amerikat ja sodat jo siinä vaiheessa, piti Mäkikylän ainoaa kirjastoa. Jostakin syystä, jota en osaa tyydyttävästi selittää, perintökirjastossamme, joka on levällään pitkin Pohjois-Savoa ja jonka jaosta ei ole vielä edes päästy aloittamaan kunnon riitaa, on monia kirjoja, joissa on kirjaston leima etulehdillä. Mutta tämä ongelma jääköön jonkun muun sala- tai julkipoliisin ratkaistavaksi.

Niin kuin esimerkiksi Boris Akunin ’in tarkkasilmäisen etsivän, jonka nimeä en tiedä, kontolle.

Nimittäin ensimmäinen yhdeksäs kirja löytyi ylimmän hyllyn vasemman puoleisesta laidasta, ja sen nimi on Winter Queen. Voisin kysyä, että mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä, mutta tiedän kyllä vastauksen: puoliso ei lue juuri muuta kuin dekkareita. Ja niitä on löydyttävä koko ajan lisää, mieluimmin P.D. James ’iltä, Ruth Rendell ’lta tai joltakin muulta tutulta kirjoittajalta. Mutta uusiakin kirjoittajia on silloin tällöin kokeiltavana. Akunin todettiin huonohkoksi genrensä edustajaksi, joten itse en edes vaivautunut sitä avaamaan.

Akuninin kirjan vasemmalla puolella on Douglas Adams ’in The Long dark Tea-Time of the Soul, jonka sen sijaan olen lukenut useammin kuin kerran vaikka se onkin dekkari. Kirjassa holistinen yksityisetsivä Dirk Gently, löytää rikkaan asiakkaansa murhattuna ja tämän ruumiista erotetun pään pyörimässä gramofonilla. En halua paljastaa enempää kirjan juonesta (tuokin oli jo liikaa), koska joku Arvoisasta Lukijasta haluaa ehkä tutustua kirjaan lähemmin. Tosin Anita Konkka taisi yrittää sitä lukea ja totesi sen liian pitkäveteiseksi. Akuninin kirjan oikealla puolella on Isaac Asimov ’in Alaston aurinko (suom. Matti Kannosto, Kirjayhtymä, 1976), jota en ole avannut noin 25 vuoteen, mutta en raaskinut antaa sitä divariin, johon myin satoja kirjoja ennen viimeisintä lähtöä Suomesta. Mutta on se tullut luettua aikanaan useammin kuin kerran. Alaston aurinko on sci-fi-mysteeritarina, Asimovin robottisarjasta ja jatkoa kirjalle The Caves of Steele, jota en ole lukenut suomeksi, vaikka se on kyllä suomennettu nimellä Teräsluolat (suom. Matti Kannosto, Kirjayhtymä 1974). Asimovin ohella olen erityisen ihastunut omistamaan, ja lukemaankin, Kim Stanley Robinson ’in, Arthur C. Clark ’in ja Robert A. Heinlein ’in kirjoja. Viimemainittua on Kurt Vonnegut kehunut parhaaksi sci-fi-kirjailijaksi, mutta en ole tästä aivan samaa mieltä.

Sitten suoraan kerrosta alemmaksi, g:llä alkavien kirjojen pariin. Ja yhdeksäs on Graham Greenen Kymmenes mies, joka on syvästi psykologinen tarina miehestä, joka arvotaan vankijoukosta ammuttavaksi (joka kymmenes mies ammutaan), mutta ostaa elämänsä lahjoittamalla omaisuutensa köyhemmälle miehelle, joka suostuu hänen tilallaan ammuttavaksi. Nyt ollaan syvällä minun osastossani. Greenen ”kaikki” kirjat on luettu moneen kertaan oppimismielessä. Sellaiseen myyntimenestykseen täytyy olla jokin kirjoista näkyvä syynsä. En vain ole sitä vielä löytänyt, mutta jatketaan lukemista. Vasemmalla puolella on Greenen Voima ja kunnia ja oikealla A Burnt-out Case.

Sitten riviä alempaa löytyy Kim Stanley Robinsonin The Memory of Whiteness, sen vasemmalla puolella Derek Robinsonin Piece of Cake (ei hääppöinen lentokirja) ja oikealta K. S. Robinsonin The Wild Shore. The Memory of Whiteness on tarina matemaatikosta ja muusikosta nimeltä Holywelkin, joka keksii uuden hiukkasfysiikkaan liittyvän teoria ja lisäksi rakentaa soittimen, jota kutsuu nimellä Orchestra ja esittää maailmanhistorian ihmeellisintä musiikkia suurissa konserteissa pitkin aurinkokunnan siirtokuntia. Holywelkinin teoria pohjautuu aikaisempiin teorioihin, mm. nimeltä mainittuun todelliseen Kaluza-Klein teoriaan, joka laajentaa Einsteinin suhteellisuusteorian viiteen ulottuvuuteen ja todistaa sähkömagneettisen voiman viidennen ulottuvuuden painovoimaksi. Tai jotakin sen suuntaista, josta en ymmärrä tuon taivaallista (sic.). Tästä huolimatta kirja kannattaa lukea, se on yksi kiinnostavimmista sci-fi-kirjoista ever. Jotenkin sen maailma yhdistyy jopa Hermann Hessen Lasihelmipelin teemoihin.

Riviä alempana löytyy yhdeksäntenä Carl Saganin ja Ann Druyan ’in (Saganin viimeinen vaimo) In Shadows of Forgotten Ancestors : A Search for Who We Are, sen vasemmalla puolella on Josef Skvorecky ’n The Return of Lieutenant Boruvka, joka on joku dekkari. Ja oikealla puolella Carl Saganin Ensimmäinen yhteys, josta on tehty samanniminen hyvä elokuva pääosassa Jodie Foster. In Shadows of Forgotten Ancestors selittää lukijalle, missä ja miksi me olemme elämän kehityskulussa. Evoluutioteorialla on tietysti vankka osuus kirjan sisällöstä. Pariskunnan televisiosarja Cosmos selitti puolestaan, missä me olemme koko maailmankaikkeudessa. Joten näiden kahden avulla ihminen tietääkin lähes kaiken itsestään, paitsi, jos haluaa käyttää Raamattua vaihtoehtoisena selityksenä.

Sagan on kai sanonut jotenkin deistisesti, että (wikipedia):

Jos 'Jumalalla' tarkoitetaan fyysisiä lakeja jotka määräävät universumin rakenteen, niin selkeästi sellainen Jumala on olemassa. Tällainen Jumala on kuitenkin tunteellisesti epätyydyttävä... painovoimalain rukoilemisessa ei ole paljoakaan järkeä.

Ja sitten kerrosta alemmaksi ja yhdeksäs kirja on Omar Khaijam ’in Teltantekijä, vieressä vasemmalla on Christian Stukenbroch ’in ja Barbara Töpper ’in 1000 Masterpieces of Euroopean Painting ja vasemmalla Selected Verses of C.J. Dennis, joka on australialainen (ja paikallisella englannilla kirjoittava) runoilija 1900-luvun alusta. 1000 Masterpieces of Euroopean Painting on melko hyvä taidekirja, jota voi jopa suositella ainakin sellaiselle, joka on kiinnostunut taiteista ammatti-ihmistä matalammalla tasolla.

Sitten siirryin ’studion’ puolelle ’kirjastohuoneesta’ ja yhdeksäs kirja oli Colin Renfrew ’n Before Civilization - the Radiocarbon Revolution and Prehistoric Europe. Vasemmalla puolella on tätä paljon kiinnostavampi Spencer Wells ’in The Journey of Man, ja oikealla Steven Mithen ’in After the Ice. Ellei ole todella kiinnostunut argeologisten löytöjen ajoittamisesta ja erityisesti löytöjen radiohiiliajoituksista, ei Renfrew ’n kirjasta ole paljoakaan iloa. Sen sijaa nämä kaksi muuta kirjaa ovat kiinnostavia jokaiselle, jota kiehtoo ihmisen alkuperä, eri rotujen sukulaisuus, ja ympäristö sekä kulttuuri edellisen jääkausimaksimin jälkeen (ihmisen ”historiaa” viimeiseltä 15,000 vuodelta).

Että sellaisia yhdeksänsiä kirjoja löytyi Hanhensulkien kirjahyllystä. Jotkut löydetyistä kirjoista joutuvat heti uuden lukemisen alle, joten kyllä tästä Saaran potkaisusta alkaneesta meemistä oli oikein hyötyäkin.

Ai niin, ja sitten kolme uutta uhria. Haastetaan vaikkapa Korennon elämää, Tärkeimmät ja Sunblindin ill. jatkamaan meemiä.

Tunnettuutta

Juuri erotettu Yhdysvaltain puolustusministeri Donald Rumsfeld on tullut tunnetuksi sekä filosofina että selkeistä lausunnoistaan, jotka muistuttavat runoutta.

Runouden eräs tuntomerkki on tietysti se, että sitä ei ymmärrä kukaan muu kuin runousopin filosofian maisterin tutkinnon suorittanut runon eliitti. Sama pätee filosofiaan yleisemminkin. Jossakin YLE:n torstai-illan runo-ohjelmassa sanoi eräs tunnettu runouden asiantuntija, jonka nimeä en nyt muista, että hänen mielestään runo ei ole runo, jos hän ymmärtää sen heti.

En tiedä onko asianomainen Rouva Runoratsu tutustunut Rumsfeld 'in filosofiseen runouteen, mutta, koska maassa jo makaavaa, erotettua ministeriä siis, on tietysti mukavaa ja turvallista potkia, tässä on yksi itse kääntämäni eksemplaari, jota kutsun otsikon mukaan nimeltä Tunnettuutta:

Kuten tiedämme
on tiedettyjä tiedettyjä,
jotka tiedämme tietävämme
Tiedämme myös että
on tuntemattomia tiedettyjä,
joita emme tiedä tietävämme.
Ja toisaalta
tiedämme, että on asioita
joista tiedämme, että niitä emme tiedä.
Mutta on myös tuntemattomia tuntemattomia,
joita tietämättämme
emme tiedä.

Rumsfeldin runoutta lauluiksi sovitettuina on nautittavissa täällä. Myös kirjailija Hannu Helinin blogissa on tämä sama runo suomennettuna 12.11. päivätyssä lastussa, siinä on kuitenkin mielestäni looginen virhe.

Uutishimoa

Minä olen Hanhensulka ja olen uutisriippuvainen, uutisnisti. Aluksi käytin vain kevyttä kamaa kuten Maaseudun Tulevaisuutta, Pohjois-satakuntaa ja Aku Ankkaa, mutta siirryi nopeasti tuhdimpaan tavaraan: ensin Aamulehteen, sitten Keskisuomalaiseen ja lopulta sorruin Helsingin Sanomien lukijaksi. Nykyisin luen jopa Ilta-Sanomia ja Iltalehteä, suoraan keskushermostoon ruiskautettuna internetiltä.

Ja jos sanomalehtiä ei ole välittömästi käytössä ahmin aikakauslehtiä, jopa Parnassoa, Muinaistutkijaa, Niin ja Näin-lehteä, Nuorta Voimaa ja Kirjailija-lehteä jotka kaikki olen tilannut levittäjiltä omaan postilaatikkoon pudotettaviksi. Suomessa käydessäni ostan jokaisen kulttuuri- ja ilmailulehden joka sattuu silmiini. Seutulan turvatarkastajat nuuhkivat epäluuloisena lehtilastiani, heillä ei ole vielä siihen koulutettuja koiria. Ja utelevat, onko kama tarkoitettu vain omaan käyttöön. Häpeissäni yritän joskus piilottaa lehtiä housuihini, varsinkin jos olen sortunut ostamaan Suomen Kuvalehden.

Onneksi joka-aamuisen uutishimoonsa saa nopeaa tyydytystä halvalla internetin välityksellä, esimerkiksi saitilta nimeltään The BigProject.co.uk/news, joka listaa suuren joukon sanomalehtiä ja muita uutislähteitä ympäri maailmaa.

Saittia katsellessa on mielenkiintoista mietiskellä sanomalehtien tulevaisuutta.

The Independent lehden tämän aamun numerossa on asiasta laajahko haastatteluartikkeli otsikolla The Future of newspapers. Jutun mukaan Piers Morgan, Daily Mirror 'in jokin aika sitten kenkää saanut värikäs ja kärkevä päätoimittaja kiteyttää asiaa näin:

Every newspaper has a great future online. End of story. Within five years every newspaper will be free and they'll all be online. And if they're not, they should be. There will still be a presence in print but that will be for older readers and you will find that anybody under the age of 35 will only read newspapers online.

Eli hän ennustaa, että viiden vuoden sisällä jokainen sanomalehti on saatavilla ilmaiseksi internetin kautta. Tai jos ei ole, niin ainakin pitäisi olla. Hänen mukaansa paperilehdet ovat vain vanhemmille ihmisille ja kaikki alle 35 -vuotiaat lukevat lehtensä on-line.

Itse pidän kovasti paperin tunnusta käsissäni ja luen päivittäin kahta tai kolmea paperilehteä. Ja lisäksi puolta tusinaa on-line-lehteä eri puolilta maailmaa.

Ongelmana on-line-lukemisella on se, että maksusysteemit ovat vielä liian alkeellisia ja useimmille luottokorttien käyttäjille jossakin määrin pelottavia. Vanhan Visa-korttini tilalle annettiin pankista hiljan älysirulla varustettu kortti ja sen jälkeen internetillä maksaminen tuli niin vaikeaksi, että en ole sitä alkukokeilun jälkeen edes viitsinyt yrittää.

Hesarista ostin aikaisemmin lukuoikeutta silloin tällöin. Viimeksi ostamani 20 euroa meni vanhaksi huomaamattani. Oli silloin käyttänyt ehkä parin euron verran lukuoikeutta, eli Hesari sai mahtavien tulojensa lisäksi minulta vielä 18 euroa ylimääräistä. Arvoisa Lukija voi arvailla vituttaako!

Mielestäni parhaita on-line lehtiä ovat Washington Post ja New York Times, olen molempien sähköpostilistalla ja molempien artikkeleita on helppo lukea näytölaitteelta ja usein niitä tulee jopa tulostettuakin, että voi ärtyneenä tehdä paperille sivumerkintöjä ja alleviivailla sinisellä ja punaisella kynällä samalla, kun höröttelee tyytyvästä naurua tai kiristelee kiukkuisesti hampaitaan.

Taidan kuitenkin olla Piers Morganin kanssa lehtien tulevaisuudesta samaa mieltä.

Kulttuurivaikuttajat

Kuva Ylioppilaslehti Vanhan valtaajia

Ajatukset ovat syy, elämäsi on seuraus. Sokrates

Korjaus 13.11. kello 0815: Paavolaisen virka yleisradiossa oli tietysti teatteriosaston päällikkö eikä pääjohtaja. Kello kaksi yöllä kuka tahansa näyttää pääjohtajalta.

BBC on järjestänyt katsojilleen mahdollisuuden äänestää siitä, kuka on tärkein elossaoleva kulttuurivaikuttaja Englannissa.

Ehdokkaita on kymmenen, toiset tuttuja ympäri maailmaa, toiset tuttuja enimmäkseen briteille itselleen. Melko yllättäviä nimiä itse asiassa:

David Attenborough (ekosoturi, oman aikansa ekologian Don Quijote), Allan Bennett (kirjoittaja, mm. The Histroy Boys), David Bowie (rokkari), Kate Bush (kirjaviisas poptähti), Michael Caine (näyttelijä), Stephen Fry (kirjoittaja, ”broadcaster”, kynä mm. Blackadder-sarjan takana), Paul McCartney (muusikko), Morrissey (muusikko, laulaja ja lauluntekijä), Kate Moss (valokuvamalli) ja Vivienne Westwood (muotisuunnittelija).

Briteillä on varaa jättää hämmästyttäviä nimiä omalta listaltaan. On vaikea ajatella, että on oikein jättää kaikki englantilaiset kirjailijat pois listalta ja laittaa sinne Kate Moss.

Ketä olisi suomalaisella listalla, jos otetaan vaikkapa koko viime vuosisata tarkastelun kohteeksi ja jättämällä ”pelkät” poliitikot huomion ulkopuolelle? Vaikea valita, kansainvälisesti kuuluisia kulttuurivaikuttajia meillä ei tietysti ole kovin montaa: Sibelius ja E-J Rautavaara ehkä, Waltari mahdollisesti, Sillanpää (?), Alvar Aalto maybe, arkkitehti Saariset, filosofit Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka, ja Marimekon Armi Ratia. Olisiko vielä muita.

Mutta rajataan aikaa vielä sen verran, että hyväksytään vain ne, jotka ovat tehneet päätyönsä 1900-luvun loppupuolella, selvästi sotien jälkeen. Tämä jättää pois sellaiset kulttuurijättiläiset kuin Waltarin, Leinon, Gallen-Kallelan, Sibeliuksen, Yrjö Kallisen (suomalaisen kulttuurin renessansimies) ja Nils Arthur Osara (Suomen metsien tuhoaja tai pelastaja riippuen arvottajan näkemyksestä).

Oma kymmenen listani olisi ehkä seuraava:

Väinö Linna, lähinnä Tuntemattoman sotilaan vuoksi. Pohjantäden alla-teossarja ei ehkä ilman Tuntematonta riittäisi. Juoksuhautoihin kaivautuneiden ja niistä ylösnousseiden sielun tulkki.

Urho Kekkonen on otettava kulttuurivaikuttajien listalle, vaikka olikin poliitikko. Hän hakkasi suomalaisen kulttuurielämän omaksi kuvakseen ja yleensäkin reaalipolitiikan ruotuun kirjeillään kulissien takana ja muulla kirjoitustyöllään mm. kolumnistina ”tuntemattomana” nimimerkien suojasta.

Olavi Paavolainen toi Suomeen modernismin tulenkantajineen ja kiskoi suomalaiset väkisin nukuttavasta maaseutuidyllistä dekadenteiksi kapunkilaisiksi, vaikka ei itse paljon mitään luonutkaa. Hän oli yleisradion teatteriosaston päällikkönä sotien jälkeen ja näin ollen juuri ja juuri voidaan laskea vuosisadan loppupuolen vaikuttajiin. Paavolainen, Loistava Apollo kuten Matti Kurjensaari häntä kutsui, oli harvoja suomalaisia kulttuurijättiläisiä, vaikka voi ehkä sanoa, että hänessä nuoruuden lupaus jäi toteutumatta, niin kuin tietysti monille muillekin on käynyt.

Edwin Laine on sodanjälkeisen Suomen merkittävin elokuvantekijä. Tuntematon sotilas, Niskavuori-elokuvat ja Sven Tuuva kertovat suomalaisesta sellaisena kuin se ”todellisuudessa” on.

Tauno Palo on suomalaisen elokuvan ”kulta-ajan” Davidin patsas tai Sikstiiniläiskappeli. Hänen ansiostaan syntyi suomalaisten elokuvamaku, joka jatkuu vieläkin lähes samanlaisena.

Olavi Virta lauloi ja ryyppäsi kunnon suomalaisen miehen tavoin itsensä Suomen kansan sydämiin ja ennenaikaiseen hautaan. Suomalainen hunajan turruttama populaarimusiikki alkoi Virrasta.

Ralf Långbacka erityisesti Turun kautena asetti teatterille mittatikun, jota voi käyttää vielä tänäänkin. Tämän hän teki kylmän rauhallisesti ilman Holmbergin tai Turkan yli-ihmishaippia.

Vanhan valtaajat, mielenkiintoisella tavalla elitistinen ja kansanvaltainen oman talon valtaus oli vuoden 1968, Euroopan Annus mirabilis, huipentuma suomalaisittain järjestettynä, tietysti viimeisenä toimena oli Vanhan siivoaminen. Valtaus oli lähtölaukaus radikalisoitumiselle ja politisoitumiselle, joka johti lopulta taistolaisten ylimittaiseen kulttuuriterroriin. Kulttuurielämän suurimpia muutoshetkiä Suomen historiassa.Valtauksen merkityksestä voi kyllä olla toistakin mieltä.

Pekka Tarkka loi ”hyväksyttävän” suomalaisen kirjallisuuden toimiessaan Hesarin kriitikkona ja kulttuuriosaston esimiehenä (1969-2000).

Vexi Salmi, Irwiniä ei olisi ilman Salmea, eikä olisi monia muitakaan iskelmätähtiä. Siitä harvinainen runoilija, että on todella löytänyt suomalaiset. Hänellä on ollut pysyvää vaikutusta suomalaisuuteen ja on lisäksi tehnyt runoilulla tyydyttävästi leipänsäkin. Ainoa runoilija, jolla on ihan oikea oma kolumni "valtakunnallisessa" "sanomalehdessä".

Siirtyminen blogger betaan

Ilmenee, että minun täytyy vaihtaa templatea päästäkseni lopultakin siirtämään dionysoksen kevään blogger betaan. Valitettavasti sydäntä lähelle tullut ulkomuoto muuttuu teollisen käytännölliseksi välivaiheessa, jota valitan itse itkemällä joka yö kello kolmeen kunnes nukahdan ja näen unta beta salpaajasta, joka yrittää syödä korvaamattoman arvokkaan blogini. Herään hiessä ja huomaankin helpottuneena, että se oli vain unta.

Mutta edistys edistyy, ja siirtyminen on kai pakollinen.

Joten hyvästi ainakin hetkeksi aikaa Sonkajärven Mäkikylän Lammaspuron vuosisatainen hirsiseinä, johon käytettyt puut ovat kai olleet leveätä Karjalan punahonkaa tai ehkä savolaisesta pettuleipämetsästä kaadettuja, mistäpä sen enää voisi tietää. Ja tervetuloa utilitäärinen ikävä. Ainakin siksi aikaa, kun opin uuden betan salaisuudet.

Mannerlaatat liikkuvat ja piiri pieni pyörii

Maailmanpolitiikan mannerlaatat ovat taas lähteneet liikkeelle.

Ensin Vanhanen erotti tyttöystävänsä (tapahtuiko se tekstiviestillä ei ole itselläni tiedossa). Ja sitten Amerikan kansa potkaisi presidenttiään herätysmielessä munille ja tämä erotti puolustusministerinsä refleksinomaisesti .

Donald Rumsfeld on sekä nuorin (Gerald Fordin hallinnossa) että vanhin USA:n puolustusministeri. Kuukauden päästä hän on lisäksi pisimpään puolustusministerinä toiminut amerikkalainen.

Vanhasen tyttöystävän nuoruudesta tai vanhuudesta ei minulla ole sen kummempaa tietoa. Eikä hänen palvelunsa pitkäikäisyydestä, enkä lähde siitä mitään spekuloimaankaan. Ehkä Vanhanen vain kyllästyi siihen, että tyttöystävä esiintyi enemmän julkisuudessa kuin pääministeri itse.

Presidentti Bushin uusi puolustusministeri Robert Gates on kuulemma pragmatisti. Voi olla, että onkin. Hän on ollut CIA:ssa sekä agenttina että päällikkönä (Bush seniorin aikaan 1991-93). Muistamme tietysti kaikki sen, että Ronald Reagan yritti nimittää hänet CIA:n päälliköksi jo vuonna 1987, mutta Gatesin aikaisemmista seikkailuista säikähtäneiden kongressin jäsenten hampaiden kalke kuului Valkoiseen taloon saakka ja ehdotus vedettiin pois.

Gates, Bushien hyvä ystävä Texasista, oli nimittäin CIA -uransa aikana sotkeutunut nk. Iran-Contra skandaaliin.

Skandaalissa oli kysymys siitä, että Yhdysvallat oli presidentti Reaganin ja varapresidentti Bushin vallan alla myynyt sekä laittomasti että salaa aseita periviholliselleen Iranille, joka oli silloin sodassa Saddam Husseinin Irakin kanssa, joka puolestaan oli oikein hyvin amerikkalaisten aseistama sekä tavanomaisilla että joukkotuhoaseilla, joita amerikkalaiset väittivät tällä olleen vielä tämän nykyisen Irakin sotansa alussa, ja sitähän amerikkalaiset käyvät vieläkin. Piiri pieni... Tai eihän tätä tietysti oikein pieneksi piiriksi voisi kutsua.

Iranille myydyistä aseista saadut tulot käytettiin Nigaraguan oikeistolaisten contra-sissien rahoittamiseen, nämä puolestaan olivat sodassa demokraattisilla vaaleilla maan johtoon valittuja kommunistisia sandinista-henkilöitä vastaan. Sekä sandinistat että contrat olivat lähinnä poliittisia terrroristeja sekä murhamiehiä ja -naisia, joten moraalisilla perusteilla katseltuna oli aivan sama kumpi puoli maassa oli vallalla.

Gates muistuttaa ulkomuodoltaan kovasti Iran-contra-skandaalin tunnetuimmaksi tullutta syytettyä merijalkaväen everstiluutnantti Oliver Northia, joka tuli erityisen tunnetuksi siitä, että vihjeen saatuaan silppusi toimistonsa todistusaineiston juuri ennen kuin FBI suoritti omat tutkimuksensa. Presidentti Reagan ja silloinen varapresidentti Bush pääsivät syyllisyysvihjailuista kuin koira veräjästä, ja amerikan kansakin ilmeisesti hyväksyi heidän toimintansa, isä-Bushan valittiin Reaganin jälkeen presidentiksi.

Laatat liikkuu ja karavaani kulkee, vai kuinka se vanha arabialainen sanonta taas kuuluikaan.

Maailmankansalaisen etikkaa: agnostikkoöljyä

Kuva Suomen ortodoksinen kirkko, tsasouna sumussa

Teen taas räsäset. Ensin Räsäseltä (joka taitaa juuri olla siirtymässä bloggerin beta-ohjelmistoon järjestelmän näyttämien varoitussanomien perusteella pääteltynä) pätkä hänen kommentistaan lastuuni 6.11.2006 otsikolla Maailmankansalaisen etikkaa: Ihmiskunnan perintöä (koko kommentti on sen lastun kommenttilaatikossa), jossa vihjaisin, että Julius Caesarista alkanut yksinvallan kehitys Rooman valtakunnasta mahdollisti kristinuskon vaikutuksesta kirkon ja valtion välisen avioliiton ja "jumalallisen" yksinvallan jatkumisen meidän päiviimme saakka.

Vielä on tosin sanottava tähän, että itse olen epäilysöljyssä koko ”nuoren ikänsä” kiehunut agnostikko, jota voi ehkä hyvin hyvällä tahdolla kutsua deistiksi, teismin kaltainen persoonallisen Jumalan oppi on tietysti tälle katsannolle hyvin vieras.

Siis Räsästä:

…
Konstantinukselle areiolaisuudessa avautui kuitenkin mahdollisuus julistaa itsensä keisarina Jumalan vallan välineeksi (hallitsija sai valtansa Jumalalta) ja jopa Jeesuksen sijaiseksi maan päällä. Tämä sopi erinomaisesti pitkään vallinneseen keisarin jumalaksi korottamiseen Roomassa.

Mutta asia ei ollut kristinuskon kannalta lainkaan itsestään selvä, vaikka esimerkiksi kirkkohistorioitsija, Kesarean piispa, Eusebioskin kannatti subordinationismia.

Alunperinkään kristityt eivät suostuneet palvomaan keisaria jumalana, eikä siihen löytynyt syytä myöskään Nikaian synodin (325) eikä etenkään Khalkedonin synodin (451) jälkeen.

Nikaian synodi määritteli kolminaisuusopin, jossa Jeesuksen jumaluus "ratifioitiin". Jeesus eli Poika oli nyt samaa luontoa Isän ja Pyhän Hengen kanssa.

Tämä ei kuitenkaan vielä ratkaissut areiolaiskiistaa lopullisesti, koska kolminaisuusoppi ei määritellyt sitä, mikä on Jeesuksen jumaluuden ja ihmisyyden välinen suhde.

Areiolaisuus vaikutti 300-luvun alkupuolelta lähtien ja vasta Khalkedonissa määriteltiin oppi Krituksen luonnosta, joka ratkaisi riidan systemaattisella tasolla.

*
Myöhempi kristinusko liittoutui joka tapauksessa hallitsijoiden kanssa - se on selvää, mutta tämä on sitten jo kirkkopolitiikkaa - ei niinkään alkuperäistä kristillisyttä eikä myöskään kristinuskon teologisista perusteista johdettava itsestäänselvyys.

Bysantissa keisari oli kuitenkin kirkon suojelija (ellei peräti hallinnollinen johtaja -
lännessä sitä oli paavi), eli ortodoksisen käytännön voinee sanoa tältä osin jatkaneen Rooman keisariajan ja areiolaisen kirkkopolitiikan perinteitä, vaikkei se virallisesti areiolaisuutta edustanutkaan.
…

Minulla itselläni on hyvin yksisilmäinen, lähinnä kai tietämättömyyteen perustuva käsitys kristinuskosta, joka lähtee siitä, että se (kirkkokuntana tai herätysliikkeenä) on Paavalin, virkamiehen ja oman aikansa johtamistaidon konsultin, luomus.

Ilman Paavalia ei ehkä olisi kristinuskoa maailmanuskontona, hän loi muodon epämääräiselle hengelle. Islamissa Muhammad on ehkä enemmän Paavalin kuin Jeesuksen osassa. Paavali loi "myllykirjeillään" uskonnon, joka oli ennen kaikkea tapoja ja muotoa. Mutta voin tässä tietysti olla väärässä.

Jeesuksesta emme tiedä mitään muuten kuin muiden kuulopuheidensa mukaan kertomana. Hän saattoi olla vuorisaarnan Jeesus, yhteiskunnallinen radikaali, kapinallinen, jota rangaistiin niin kuin kapinallisia rangaistiin niihin aikoihin. Mutta saattoi hän tietysti olla jotakin muutakin. Myös Pietarin ja Paavalinkin kohtaloksi tuli kapinallisen kohtalo.

Sinun (RR:n siis) käsityksesi alkukristillisyydestä on jossakin määrin romanttinen, niin kuin kai useimpien meistä muistakin.

Mutta alkukristillisyys ei, niin kuin itsekin sanoit, periytynyt meille ja joka tapauksessa alkukristillisyyttä oli montaa eri makua (sehän oli rönsyilevän spontaania ”väärinymmärrystä” ilman muotoa, juutalaisuuden lahkokuntia, joissa juutalainen laki oli vielä vahvasti mukana).

”Meidän kristinuskomme” on (kai) peräisin 4. vuosisadalta, jolloin ensinnäkin Konstantinus Suuri oli jo kääntynyt (vallanhalusta ja reaalipoliittisista syistä?) kristityksi ja toisaalta Julianuksen (kristityille Julianus Apostata eli Luopio, Rooman viimeinen ei-kristitty keisari) yritys kääntää Rooma (uus)hellenistiselle tielle oli epäonnistunut tämän ennenaikaisen kuoleman johdosta. Julianus, joka oli Ateenan Platonin koulun kasvatti, vaikutti Nikean ja Konstantinopolin kokousten välillä.

(Platon siis hävisi lopullisesti ja) Kirkosta tuli jo Nikean (kokouksen) jälkeen (huom. kokousta johti (areiolainen) Konstantinus Suuri ja siellä kuitenkin Jeesuksesta tehtiin yhteisellä päätöksellä ei-luotu jumaluus) (aristoteelinen ja aristokraattinen) osa (valtio)hallintoa ja se on jatkunut näihin päiviin saakka läntisessä siivessä (kuninkaat ja keisarit saivat valtansa Jumalalta, jota edusti paavi ja tämän paikalliset politrukit).

Ortodoksinen kirkko on asia erikseen (huomaan kyllä viittauksesi Bysanttiin), mutta ortodoksinen kirkkohan on ollut enemmän kuin vain hallinnollinen järjestelmä ja vallan osa. Se on kai Jeesuksen ruumis maanpäällä, jossa Pyhällä Hengellä on läntisestä kirkosta eroavasti paljon suurempi merkitys, ja kirkon, Jeesuksen ruumiin, sisällä kaikki ihmiset – uskovat ja uskottomat – elävät elämäänsä. Siellä Pyhä Henki ja Jeesus ovat läsnä olevia maanpäällä ja Jumala on kaikkialla (eikä siis varsinaisesti missään, paitsi tietysti Taivaassa).

(Sivuhuomautus: Tämä kolminaisuusoppi muistuttaa kovasti monijumaluutta, ja siksi erehdysten välttämiseksi kaikissa kristillisissä kirkoissa alleviivataan pyhän kolminaisuuden ykseyttä. Pyhän Hengen ja Jeesuksen itsenäisyys JA jumaluus ovat siis vaikeasti selittettäviä (ja käsitettäviä) asioita, varsinkin, kun Raamatussa on muitakin hämäriä ja selittämättömiä viittauksia monijumaluuteen.)

Ehkä en ymmärrä aivan oikein, mutta näyttää siltä, että läntisissä kirkoissa Jeesuksen syntymällä on hyvin suuri merkitys ”sanan” alun, selityksen ja levityksen vuoksi, kun taas ortodokseilla Jeesuksen kuolemalla on suuri merkitys: se takasi kaikkien lunastuksen ja pääsemisen osalliseksi Jeesuksen ruumiista, pyhästä seurakunnasta, joka on jokaisessa ihmisessä itsessään. Pääsiäinen on ortodokseille suurempi juhla kuin joulu. Ehkä siksi ortodoksinen usko ei ole miekkauskoa niin kuin läntinen usko on aina ollut.

Tosin kaikkien pääkirkkokuntien, ortodoksit mukaan luettuna, ”credo” on nikealainen. Mutta onhan niissä erojakin. Luterilainen puhuu meistä (ryhmänä) uskomassa, kun taas ortodoksinen puhuu minusta. Läntinen tehokkuus näkyy tässäkin organisaationa ja itäinen spiritualismi henkilökohtaisena sisäistyksenä. Jokainen ortodoksiuskovainen on kirkko itsessään, luterilainen on ulkopuolisen, kirkko-organisaation, jäsen.

Läntisessä kirkossa uskovalla on oikeuksia ja velvollisuuksia, itäisessä näitä ei tarvita, koska kirkko on jokaisessa yksilössä itsessään. Ehkä tästä syystä läntiset kapinalliset ovat päätyneet yksilölliseen liberalismiin ja kapitalismiin, ja itäiset kommunismiin. Kommunismi ei ehkä kansanliikkeenä olisi ollut mahdollinen muualla kuin ortodoksisen uskon piirissä, molemmissa on tämä yksilön kaikennielevä ”credo”. Ajattelen tässä lähinnä 1800-luvun kommunisteja Chernishevski ja sen sellaiset, mieluummin kuin Leniniä ja hänen ”äpärälastaan” Stalinia.

Maailmankansalaisen etikkaa: kielisoppaa ja englanninkielen ylivaltaa

Kuva Hanhensulka: yksinäisen surffaajan monikielinen työpiste

Viimeaikoina olen sattumalta kuunnellut suomalaisten poliitikkojen puhumaa englanninkieltä ja nähnyt jopa näiden englanninkielen taitoja arvosteltavan. Eikä syyttä.

Kansainvälisissä kokouksissa on osattava puhua englantia, ei kuningattaren englantia välttämättä, mutta passelia mongertelua, josta saa selvää. Näin ei aina pääse käymään, mikä ei välttämättä ole valitettavaa mongertajan omalta kannalta katsottuna, mutta hänen edustamansa asia kärsii siitä kohtuuttoman paljon.

Meidän naapurimaamme Viron oman kielen äännepohja on kai melko lailla samanlainen kuin suomenkielenkin. Venäjän taitajina useimmat virolaiset tietysti tuntevat soinnilliset konsonantit kuin kullalla päällystetyt molarinsa, joten heillä on lievä etulyöntiasema suomalaisiin veljiinsä ja siskoihinsa nähden. Mutta se ei selitä kielitaidoissa ilmiselvästi ilmenevää erilaisuutta.

Kun Venäjä vapautui viisitoista vuotta sitten tai niihin aikoihin, maailmalle levisi heti kohta entisistä neukkutasavalloista ihmisiä, jotka eivät vain hallinneet englanninkielen taitoa erinomaisesti vaan lisäksi saivat sanomansa ymmärretyksi ilman sen kummempia ponnistuksia. Samanaikaisesti, ja vielä tässäkin ajassa, monet suomalaiset ministerit ja europarlamentaarikot mongertelivat kokouksissa ja haastatteluissa jotakin, josta hyvällä tahdolla käsitti, että politiikasta puhutaan. Mitään tolkkua ei monistakaan sen kummemmin saanut.

Entinen presidenttimme Mara puhuu myös kovin suomalaisvoittoista englantia, yksine ässä-äänteineen ja lähes soinnittomine konsonantteineen, mutta hänen puheessaan on aina ymmärrettävä sanoma, jota kehtaa mielihyvin kuunnella vaikka BBC:llä, jos sikseen tulee. Useimpien muiden vallankahvassa olijoiden englannista ei voi sanoa samaa. Suomalaisena ainoa käteen jäävä tunnetila on armoton myötähäpeä ja lisääntyvä kansallisen alemmuuden tunto.

Ja sama pätee suomalaisiin puhujiin monissa muissakin kokouksissa. Useimmiten näissä tilanteissa medium (kieli siis) on todella perille menevä sanoma, muu mahdollinen sanoma hukkuu mediumin alle.

Viimeisimmässä Tieteessä tapahtuu lehdessä (7/2006) fil. tri Vesa Oittinen, samalla, kun mollaa edellisessä numerossa kirjoittanutta Juha Sihvolaa (jonka nimen kirjoitin valitettavasti väärin muutama päivä sitten julkaistussa lastussa), valittaa englanninkielen ylivallasta. Oittinen on kirjoittanut samasta asiasta aikaisemminkin samassa lehdessä, tällä kertaa hän antaa esimerkiksi väärinkohtelusta kirjoittamansa artikkelin kohtalon (eräässä) englanninkielisessä lehdessä. Osa kirjoituksesta oli ollut saksan ja osa venäjän kielellä ja nämä osuudet olivat jääneet arvioinneissa kokonaan vaille huomiota. Ehkä Oittinen itsekin näkee lausunnossaan piilevän (tahattoman) komiikan. Miksi englanninkieliseen lehteen pitäisi kirjoittaa saksaa tai venäjää?

Kielen tarkoitus on tietysti auttaa kuulijaa tai lukijaa ymmärtämään tarkoitettu sanoma. Siinä auttaa huomattavasti, että esittää asiansa kielellä, jota vastaanottaja ymmärtää. Yhä useammin kai sekä historioitsija että filosofit tulevat Euroopan ulkopuolisilta kielialueilta: Japanista, Kiinasta, Intiasta jne. Joissa ei ehkä pidetä vanhoja eurooppalaisia kieliä enää varsinaisina tieteen valtakielinä (suomenkielestä puhumattakaan) ja joissa käytetään englanninkieltä suhteellisen vaivattomasti.

On naiivia kuvitella, että maailma ei tarvitsisi (yhtä) yhteistä kieltä. Sitä on tarvittu ennen ja tullaan tarvitsemaan tulevaisuudessa.

Englanninkielestä on (oikein tai väärin) muodostunut kulttuurin useimpien alojen yhteinen kieli, yleiskieli, joka on lisäksi siitä erinomainen kieli, että se sieppaa uudet asiat sisäänsä ja sylkäisee ne tuossa tuokiossa ulos valmiina, käyttökelpoisina ja ymmärrettävinä termeinä, joiden avulla on miellyttävä kommunikoida saman alan muiden henkilöiden kanssa. Jos osaa muitakin kieliä, niin hyvä on ja se on varmaan monilla aloilla jopa välttämätöntä. Monipuolisesta kielitaidosta ei tietysti ole mitään haittaa. Tosin epäilen, että usein on niin, että jos ei saa asiaansa selväksi englanninkielellä, ei sitä saa sen kummemmin selkeäksi muillakaan kielillä. Mutta tämä saattaa olla täysin perätön epäluulo.

Kaikkien on parasta hyväksyä englanninkielen valta-asema realistisena tosiasiana, muuten jää omankin alansa sivuraiteelle, eivätkä hyvätkään ideat pääse esille siellä missä niille voisi olla käyttöä tai ymmärtämystä.

Tämän ei tarvitse tarkoittaa amerikkalaista poliittista ylivaltaa, vaikka juuri tämän hetken maailma näyttää olevan kallistuneena se suuntaisesti.

Joku suomalainen tutkija, jonka niemeä en nyt muista enkä ehdi etsiä vepistä (Lappeenrannassa muistaakseni julkaistu tutkimus, tieto on piilossa mm. jossakin tämän blogin lastusta), sanoi taannoin, että 80 % englanninkielisistä keskusteluista käydään muiden kuin englantia äidinkielenään puhuvien välillä. Intialaiset, kenialaiset, nigerialaiset, jamaikalaiset jne. puhuvat englantia toisena, usein ensimmäisenä, äidinkielenään ja pitävät sitä omanaan. Samanaikaisesti saksa ja ranska taantuvat suhteellisesti enemmän ja enemmän marginaaliseen asemaan (tietysti esimerkiksi 1800-luvun filosofiassa saksan asema oli hyvin vankka, mutta siitähän on jo melko pitkä aika, vai mitä).

Tiedemiehet edustavat vain itseään ja ehkä omaa laitostaan. Ministerien osalta asia on meitä kaikkia koskeva.

Englanninkieltä taitamatonta poliitikkoa ei pitäisi lähettää edustamaan maan asioita edes Unionin kokouksiin, jossa komission tulkkien armeija yrittää pitää suomalaistenkin poliitikkojen puheet edes jotenkin ymmärrettävinä. Tosin monien kohdalla ei ehkä suomenkaan puhuminen auta kovin paljoa.

Mutta se on jo toinen juttu.

Kasvissyötiä ja muuta poliittista koreutta

Napin kuva on täältä

Minun on tunnustettava ensimmäiseksi olevani jäävi puhumaan kasvisten syönnistä; olen nimittäin vegetaari, kasvisten mässyttäjä. En aivan vegaani sentään, enkä puhdas vegetariaanikaan, vaikka halu siihen onkin kova.

Lastenosastossa kirjailija Jukka Laajarinne kirjoitti pari päivää sitten otsikolla Kielletty kieli poliittisesta korrektiudesta ja kasvissyönnin vaikeasta taidosta niin houkuttavasti, etten voinut olla ottamatta osaa iloitteluun. Ja nyt aion tehdä Räsäset, eli kopioin oman puheenvuoroni tänne ja pari pätkää myös kirjailijan alustuksesta. Hän puhui lastussaan myös poliittisesta korrektiudesta, erityisesti sanasta, jota nän häveliäästi kutsui N-sanaksi, vaikka ilmiselvästi tarkoitti vanhaa suomenkielen sanaa "neekeri".

Ihan hiljan luin jostakin, että Suomessa on paheksuttu lasten pelihimoa, erityisesti Afrikan tähden osalta, rotusyrjinnän perusteella. Kirjailija Laajarinne mainitsi myös Peppi Pitkätossun potentiaalisena rasistina.

Mutta ensin kasvissyönnistä, josta Laajarinne sanoi lastussaan mm. näin:

Pari kuukautta sitten havahduin todellisuuteen: olin jo jonkin aikaa syönyt eläimiä suunnilleen parin viikon välein. En enää voinut kutsua itseäni kasvissyöjäksi. Nyt tulen tilitykseni pointtiin. Se, että en voinut enää sanoa itseäni kasvissyöjäksi, vaan jouduin tunnustamaan olevani sekasyöjä, vaikutti käyttäytymiseeni. Tapahtui kategoriasta toiseen siirtyminen, identiteetin uudelleenmäärittely, jonka jälkeen olen pari kertaa jopa ostanut lihaa kaupasta (toki vain sellaista lihaa, jota myydään eläinystävällisesti tuotettuna).

Ja minä siihen, että:

"Itse olen kasvissyöjä. Olin aluksi vegaani, mutta se osoittautui mukavuuden haluiselle henkilölle liian vaativaksi alaksi. Aloin ensin syödä juustoja. Sitten sorruin lohen ja sillin syöntiin. Ja lisäsin vielä sardiinit siihen joukkoon. Ja kaviaarin. Mutta sen jälkeen vedin viivan alle. Ja kutsun edelleen itseäni kasvissyöjäksi, ja kaikki tuttavani ajattelevat tavoistani samoilla nimillä.

Minä en ole yhtä kohtelias kuin sinä, vaan kieltäydyn aina lihan syönnistä, vaikka emäntä (tai siis tasa-arvon vuoksi kai sanottava myös isäntä) olisivat yllättyneitä. Muistutan kyllä aina kutsun saatuani kasvissyönnistäni, eikä kukaan ole vielä päin naamaa asiasta valittanut.

Muuten kasvihuoneilmiön, energiankulutuksen ja resurssien riittämättömyyden vuoksi kaikkien pitäisi olla kasvisruokavaliolla.

Kuva: on täältä

Tuhlailun osalta kasvissyöjillä on noin 12 kertainen etu niihin nähden, jotka kierrättävät kalorinsa lihakarjan ruoansulatuskanavan kautta. Ja jotenkin ajatus tuosta kierrätyskanavasta tuntuu muutenkin - mikä olisi oikea sana, saastainen on ehkä liian tiukka - sanotaan vaikka epäpuhtaalta, vaikka siinä tietysti on vähän halalin tai kosherin uskovaista innokkuutta."

Sitten luin Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksen julkaisusta, Campuksesta, tietoja lihan kulutuksesta Suomessa. Siellä kerrottiin mm. näin:

Vuonna 2002 Suomessa teurastettiin 55 miljoonaa lintua, 2,1 miljoonaa sikaa ja 340 000 nautaa. Suomalaiset syövät keskimäärin melkein painonsa verran lihaa vuodessa. Sianlihaa kuluu 32 kg, naudanlihaa 18 kg, broilerinlihaa 13 kg ja muuta lihaa vielä 8 kg. Erityisesti riistan ja siipikarjan kulutus kasvaa nopeasti.

Olen kirjoittanut aikaisemminkin tästä kasvissyöntiasiasta lastussa Etiikkaa ja kasvien syöntiä, jonka julkaisin heinäkuun 19, 2005. Siinä lastussa oli myös juttua Juhani Ahon ongelmista eläinten tappamisen suhteen, josta hän oli kirjoittanut lastussaan Sunnuntai (kokoelmasta Lohilastuja ja kalakaskuja).

Laajarinne lisäsi vielä omaan kantaansa kommenttilaatikossa vähän Ahon hengessä näin:

...Tuosta kasvissyöntijutusta: itse ryhdyin kasvissyöjäksi ensisijaisesti epäeläimellisten (vrt. epäinhimillisten) lihantuotantomenetelmien vuoksi. Nuo ekologiset syyt ovat tietenkin järjellä ajateltuina aivan yhtä painavia. Ehkä painavampiakin...

Poliittisesta korrektiudesta puhuessaan Laajarinne sanoi mm. tälläista:

...Entäs sitten tämä pahamaineinen N-sana... Kiperä juttu. On PK-ihmisiä, jotka väittävät, että N-sana ei ole koskaan ollut neutraali ilmaus, vaan se on aina ollut alistamisen puhetta. Väitän vastaan. N-sanaa on käytetty monella neutraalilla tai jopa myönteisellä tavalla, joihin voi tutustua vaikkapa hieman vanhempaa kirjallisuutta (esimerkiksi Peppi Pitkätossua) lukemalla. Ja se, että N-sanan käyttökiellosta on tulossa kategorinen imperatiivi jopa siinä mitassa, että myös ikivanhojen kirjojen uusintapainoksista sana poistetaan, merkitsee kielellisen historiamme vääristelemistä. Suomalainen N-sana oli arvolataukseltaan toinen kuin amerikkalainen N-sana...

Ja minä siihen, että:

"Neekeri-sanan kanssa olen periaatteessa samaa mieltä, kun olen elänyt ne ajat, kun yhtäkkiä huomasin olevani rasisti käyttäessäni sitä kieltä mihin olin tottunut. En tietysti pitänyt ajatuksesta ja olin ehkä sen sanan osalta oikeassa.

Kuitenkin kielihän määrittää (ajatus)maailmamme rajat.

Yksi feministien tavoitteista oli muuttaa mies-keskeistä sanastoa (siinä tietysti mentiin joissakin tapauksissa yli toisesta laidasta: esim. puhemies eduskunnan tasolla, joka siis myös kai olisi pitänyt poistaa vaatimusten mukaan; tai mokotus neiti-sanasta). Mutta pitkin hampain on myönnettävä, että feministit olivat arki- ja varsinkin virkakielenkäytön suhteen melko oikeassa. Tasa-arvon rajat ovat nyt ehkä kielessä oikeampia kuin olivat 70-luvulla jolloin nämä kiistat aloitettiin.

Alkoholisti on ulkomainen laina ja korvaa hyvä suomalaisen sanan juoppo. Huvittavaa on seurata Englannissa keskustelua anglosaksien ja normannien kielen käytöstä nykyenglannissa (esim. talk ja discuss). Julkisuudessa oli esimerkkinä joku aika sitten varapääministeri Prescot, joka oli muuttanut "maalaisen" saksikielensä poliitikkona ollessaan heinompaan normanniperäiseen. Tutkimuksissa huomattiin, että myös kirjoittajat käyttivät ranskalaisperäistä sanaa mieluummin, vaikka puhujina tyytyivätkin saksisanaan. Haluttiin olla hienompia.

Eli ehkä PK-käyttäytyminen on osaksi muotia, eikä vain todellisten asenteiden muutoksia. En tiedä ovatko feministit huolissaan tällaisista asioista oman ongelmansa kanssa."

Lisää lukemista englanninkielellä vegaanien ihmeellisestä maailmasta on täällä.

Maailmankansalaisen etikkaa: Ihmiskunnan perintöä

Kuva: Victor Winstone’n Gertrude Bell (Barzan Publishing)

Tekopyhyys ja älykäs tyhmyys ovat ihmistä melko hyvin kuvaavia ominaisuuksia.

Erityisesti englantilaisilla on monisatavuotiset, imperialistiset perinteet tekopyhyydestä, enemmän tai vähemmän älykkäästä tyhmyydestä ja varsinkin puuttumisesta asioihin, jotka eivät heille mitenkään kuulu.

Useimmiten puuttumiset on perusteltu milloin mistäkin maailmankolkasta kumpuavalla uhalla Englannin turvallisuutta tai taloudellisia etuja vastaan, ja perustelut on puettu paremman kulttuurin, hallinnon tai uskonnon levittämisen hyväätarkoittavaan kaapuun.

Nykyajassa imperiuminsa kauan sitten menettäneet englantilaiset ovat amerikkalaisten apureina tuhoamassa Irakia ja Afganistania kertoen, että kysymyksessä on Uuden Yhteiskunnan rakentamisprojekti, jonka ensivaiheessa on näytetty lähinnä tuhottavan entisen yhteiskunnan infrastruktuuria ja moraalista perustaa. Kyseessä on heidän mukaansa hyvin perusteltu sota terrorismia vastaan, ovathan sekä afgaanit että irakilaiset selvästi terroristeja jo ulkonäöltäänkin ja erityisesti uskonnollisilta mielipiteiltään, jotka ovat epäilyttävän spiritualistisia.

Mutta on myös sanottava, että historia on taas kerran tullut nykyaikaan kuokkavieraaksi ja pureskelee ahneesti pehmeän ylimielisiin länsimaisiin persuuksiin.

Historiantunneilla, tämän lastunikkarin kouluaikaan joskus neoliittisen kauden alkuvaiheessa, kai, opettajat vakuuttivat, että historian ei pitäisi olla vain henkilöiden historiaa, vaan sitä pitäisi lähestyä kaikkien ajassa eläneiden näkökulmasta, sosiaalisena tapahtumana, jonkinlaisena dialektina, vähän niin kuin Karl Marx opetti meitä kaikkia tekemään omassa yhteiskuntakritiikissään.

Se on tietysti pelkkää pötyä ja omat silmät ja historian todelliset tapahtumat osoittavat aivan muuta.

Jonkun sattuman oikusta ja/tai omilla suurenmoisilla kyvyillään tärkeään aseman päässeen yksilön vaikutus historian kulkuun – jopa kymmenien tai satojen vuosien taakse – on paljon yksilön omia voimavaroja suurempaa ja perusteellisempaa.

Otetaan yliyksinkertaistaen esimerkiksi historiallinen metatarina, historian kaapin päältä, päähenkilöksi ja priimusmoottoriksi vaikkapa Julius Caesar, joka hallitsi vain muutaman vuoden, mutta teki Augustuksen hallinnon mahdolliseksi, joka taas mahdollisti jumalaisen ja rajattoman keisarivallan Roomassa. Sen avulla rajattomaan valtaan hyvin sopiva kristinusko voitti madzalaisuuden (zarathustralaisuus), mitralaisuuden, gnostilaisuuden ja muut kilpailevat vanhat ja uudet uskonnot koko valtakunnan alueella. Sitten kristinuskon oppiriidat ja sen Raamatun perusteella tukemien keisareiden vallanhimo jakoivat Rooman kahdeksi kilpailevaksi osaksi ja jakautuminen tuhosi lopulta valtakunnan vielä pienemmiksi osiksi, ja mahdollisti Lähi-idän, myös Turkin, ja Pohjois-Afrikan, jopa Espanjan, joutumisen jihadia käyvän ekspansiivisen islamin valtaan. Voimakas Rooma olisi ollut sen esteenä. Ja vielä nytkin käymme uskonsotaa Irakissa ja muissa maissa, ja Bushin sanoin olemme ristiretkellä.

Ilman Caesarin muutamaa vallassaolovuotta tuo kaikki olisi tapahtunut aivan toisin. Ei välttämättä paremmin, pelkästään toisin.

Toinen esimerkki on tunnettuusarvoltaan vähäisempi kuin Caesar.

Jo kaatuneen britti-imperiumin vaikuttajista voidaan tässä yhteydessä mainita nainen, Gertrude Bell: yläluokkainen "matahari", seikkailija (naispuolinen Arabian Lawrence siis), imperiumin virkanainen ja kirjoittaja, joka sananmukaisesti piirsi Irakille (ja sen rajanaapureille) vielä nykyajassakin voimassaolevat rajat.

Gertrude Bell – arabit kutsuivat häntä nimeltä Al Khatum, Lady, tai miksei suomalaisittain Rouva – oli naiseudestaan huolimatta Lähi-idän vaikutusvaltainen ”harmaa eminenssi” ja ”kuninkaantekijä”, joka ei itse ollut vallan kahvassa, mutta jolla oli mahdollisuus kuiskia seireeninlaulujaan valtaapitävien vastaanottavaisiin korviin sekä kotona Englannissa että salongeissa ja ehkä monissa eriuskoisissa sängyissä (tosin tämä(kin) on pelkkää pahanilkistä arvelua) paikan päällä, Kairossa, Mekkassa, Basrassa ja Bagdadissa.

Häntä voi kutsua jopa Irakin perustajaksi.

Bellillä oli virallinen asema brittien Bagdadin hallinnossa virkanimikkeellä Oriental Secretary (itämainen sihteeri, oikeastaan poliittinen upseeri, politrukki) tehtävänään yhteydenpito arabeihin laajalla alueella ja neuvoa brittien suurlähetystöä ja paikalla sotinutta armeijaa arabimaailman asioissa.

Tuohon maailmanaikaan tärkeä tehtävä naiselle, vaikka sitä ei tietysti omassa poliittisesti korrektissa ajassa saisi noin sanoa.

Irak itsenäistyi vasta vuonna 1932, mutta itsenäisyyttä oli valmisteltu jo 1. maailmansodasta lähtien. Mesopotamiassa olleet turkkilaiset ja näitä tukeneet saksalaiset heitettiin sodan seurauksena pois ja näin Ottomaanien sulttaanit menettivät 400-vuotisen otteensa Mesopotamian, ja yleensäkin Arabian, vallankahvasta.

Länsivallat, erityisesti Englanti ja Ranska, kiiruhtivat varmistamaan öljynsaantinsa, Mesopotamia oli öljyrikas alue ja sieltä saatava öljy oli taattava länsimaisen kehityksen voiteluaineeksi. Itseasiassa Arvoisan Lukijan ja myös minun itseni nykyisen hemmotellun aseman rakentajaksi ja takaajaksi.

Öljynsaanti taattiin roomalaisilta perityllä hajoita ja hallitse (divide et impera) -menetelmällä: antamalla Arabian länsiosan (Hejaz) hallitsevalle perheelle, Husseineille eli hasemiiteille, takuut tuhansien kilometrien takana syntyvän maan, Irakin, kuninkuudesta, johon istutettiin Feisal ibn Hussein (ranskalaisten potkaistua hänet pois Syyrian nukkekuninkaan istuimelta, johon britit olivat hänet aikaisemmin laittaneet).

(Samalla Arabian keskiosan kuningaskunnan AbdulAziz Ibn Saudin valta Keski-Arabian (Najd) öljyvaroista taattiin erityisesti amerikkalaisten painostuksesta. Sinne syntyi Saudi-Arabia, jonka Saudien perheen yksinvalta on vieläkin amerikkalaisten erityisessä suojelussa. Myös Jordania annettiin mekkalaisille husseineille (ensimmäinen kuningas oli mainitun Feisalin veli, Abdullah ibn Hussein), eikä sielläkään varmaan kyselty kansalaisilta olisiko oikein tuoda maahan kuningas Arabiasta saakka. Tosin Jordanian kuninkaat ovat olleet Lähi-idän harvoja kohtuuden ääniä, mikä on kohtuuden nimissä sanottava!)

Gertrude Bell piirsi omin hennoin yläluokkaisin käsin Bagdadin suurlähetystössä omalle kartalleen Mesopotamiaan uuden maan, Irakin, rajat. Samalla määräytyivät Turkin, Syyrian, Jordanian, Kuwaitin, Saudi-Arabian ja Persian rajat. Yleiseen kolonialistiseen tapaan kynän jäljet eivät noudattaneet mitään luonnollisia uskonnollisia tai heimo-rajoja ja Irakin uudelle alueelle tuli sekä pohjoisen kurdeja (suurin osa öljystä on siellä), länsipuolen sunni-muslimeja (joita Arabian mekkalaiset wahhabi-sunnit tietysti tukivat) ja kaakkoisen öljykenttien ja jokirantojen shiia-muslimeja (joita Persian shiiat katsoivat tietysti uskonveljinään kuuluvaksi omaan vaikutuspiiriinsä).

Ja, voila, tästä voidaankin hypätä suoraan nykyaikaan, jossa Irakia revitään juuri samoihin kolmeen suuntaan. Ja jossa pureskellaan länsimaisia persuuksia.

Gertrude Bell oli oman aikansa älykäs tyhmyri.

Rikkaan teollisuusperheen turhaksi tunnettu tytär, joka ei halunnut naimisiin jollekin sisäänsiitetylle idiootille, vaan etsi ja löysi tyhjälle ja toimettomalle elämälleen uuden suunnan. Ja siitä halusta ei ole mitään pahaa sanottavaa, vaikka lopputulokset ovatkin äärimmäisen ikäviä irakilaisille.

Tähän loppuun vielä kevennykseksi muistelu Charlotte Brontë 'n Shirley'stä, joka on suomennettu vuonna 1988 samalla nimellä (suomentaja Kaarina Ruohtula).

Brontë sanoo päähenkilöstä, Shirley Keeldar ’ista (on muistettava, että Shirley on itse asiassa miehen nimi, vaikka sen nykyisin useimmiten kuulee vain naisten yhteydessä, eli vähän niin kuin suomalainen nimi Toini, joka sattuu olemaan äitini nimi myös, vaikka hänet tunnettiinkin toisella nimellään), siis Brontë sanoo Shirleystä tähän tapaan:

…she had no Christian name but Shirley: her parents, who had wished to have a son, finding that, after eight years of marriage, Providence had granted them only a daughter, bestowed on her the same masculine family cognomen they would have bestowed on a boy, if with a boy they had been blessed…

Kirjan päähenkilöllä on ennakoivia piirteitä Gertrude Bell’istä, vaikka tämä ei ollutkaan peheensä ainoa lapsi. Hänkin oli löytänyt elämälleen muuta sisältöä kuin ylellisyydessä elämisen ja vain omaa ulkomuotoaan ajattelevan ”high society” -bimbon roolin, vaikka Charlote Brontën aikana ei sanaa bimbo vielä ollut edes keksitty. Konsepti sinällään oli silloin – niin kuin ehkä kaikkina aikoina – tunnettu.

Seuraava keskustelun pätkä kirjan henkilöiden, Shirleyn ja Carolinen, välillä valaissee asiaa ehkä paremmin. Pätkä on siis Bronten Shirley ’stä, Luvusta XI:

…
'Caroline,' demanded Miss Keeldar abruptly, 'don't you wish you had a profession - a trade?'

'I wish it fifty times a day. As it is, I often wonder what I came into the world for. I long to have something absorbing and compulsory to fill my head and hands, and to occupy my thoughts.'

'Can labour alone make a human being happy?'

'No; but it can give varieties of pain, and prevent us from breaking our hearts with a single tyrant master-torture. Besides, successful labour has its recompense; a vacant, weary, lonely, hopeless life has none.'
…

Keskustelu osoittanee kuinka paljon feministit ovat muuttaneet maailmaa naisten osalta. Muuten muistanemme myös, että sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa on nykyisin nainen ulkoministerinä.

Lisälukemista: ulkoministeri Erkki Tuomiojan artikkeli Gertrude Bell'istä

Illallista ja yöllistä laiskottelua

Samalla, kun korjailin templatea ja lisäilin joitakin aikaisemmin unohtuneita osoitteita, kuuntelin Annie Lennox 'in musaa, Waiting in Vain ja Take me to the river molemmat Medusa -albumilta. Ja silmät kosteina Eva Cassidy 'n Somewhere over the rainbow 'ta, jossa ei ole muuta kuin enkelin ääni ja akustinen kitara. Ja sukupuolisen tasa-arvon vuoksi myös Bowie 'n Let's dance 'a.

Onneksi aikaisemmin illalla ehdin katsella myös Steven Spielberg 'in uutta televisiosarjaa nimeltä Into The West joka näytettiin BBC 2:lla. Hieno sarja, ensimmäinen osa oli puolentoista tunnin mittainen, mutta se oli selvästi televisiosarjan ensimmäinen osa eikä omilla jaloillaan seisova täysipitkä filmi loppuratkaisuineen, joten "lopullista" mielipidettä varten täytyy katsella loputkin sarjasta.

Vielä aikaisemmin illalla BBC näytti Spielbergin haastattelun, jossa hän selitti mm. miksi filmi 1941 oli floppi ja miksi ET on hänen oma suosikkileffansa. Itselläni olisi vaikeuksia valita. AI:sta en pitänyt, Indiana Jonesit olivat hienoja seikkailuja, ET aukaisi silmien kyynelkanavia mukavasti (tosin pillitän ahkerasti lähes kaikissa muissakin elokuvissa), Saving private Ryan 'in alun 12 minuuttia (oliko se 12?) Normandian maihinnoususta oli parasta sotakuvausta ever, Minority report on hieno scifi leffa, Cruise on filmiosissaan aina täysin nautittava, vaikka ihmisenä ei ole kovin helposti edes kauempaa nielaistavissa, jne. Oma suosikkini Spielbergin elokuvista on ehkä kuitenkin Munich.

Huomenna (tai siis tänään, sunnuntaina) menemme katsomaan Woody Allen 'in uusimman, Scoop.

Taidanpa mennä tästä lopultakin nukkumaan. Ulkona täysikuu möllöttää kirkkaalla taivaalla ja peittää lähes kaikki tähdet näkyvistään. Sirius taitaa sentään näkyä lähellä kaakon taivaanrantaa, vaikka saattaa se olla jokin muukin valo. Jossakin pimeyden suojassa lensi hanhiparvi kaakattaen Schumanin liikenneympyrän suunnalta kohti Leopold -puiston ankkalammikkoa, tai johonkin sinne päin. Ehkä nekin etsivät rauhallista yöpuuta, vaikka eivät ehkä puissa öitään vietäkään.

Ongelmia kommenteissa

Jostakin syystä en pääse katselemaan kommentteja tuossa Nostra maxima culpa -jutussa. Näen, että siellä on kolme kommenttia, mutta en muuta. Yritän jotenkin korjata tilanteen, mutta toistaiseksi eivät taitoni ole riittäneet. Muissa lastuissa näyttävät kommentit toimivan oikein.

PS. ongelma korjautui sillä, että julkaisin koko blogin uudestaan. Tiedoksi vain, jos jollekin tulee samanlainen näkymättömyysongelma.

PS 2. Onko kukaan kuullut Timbuktusta mitään sitten syyskuun alun?

Haamupäivitystä ja viittausta muualle

Jouduin korjailemaan blogin templatea hieman. Jotta ei olisi aivan tyhjä haamupäivitys, viittaan tässä Daidaloksen lennon sivuille, jossa kerrotaan mm. yhdestä lyhyenlännäksi jääneestä purjelennosta kauan sitten.

Nostra maxima culpa (ehkä)

Kuva The Devil wears Prada

Pentele pitää yllään Pradaa (The Devil wears Prada), joka aloitti eilen oman Oscar-kauteni, on tunnustuksellinen elokuva – uskontona ovat muoti ja kosmetiikka.

Ei ole huono elokuva, mutta ei se ole oikein hyväkään.

Tarina sinänsä on ajankohtainen ja jokaista kulutushysteriassa rypevää henkilökohtaisesti koskettava. Ja mielenkiintoinen. En tiedä onko Anttila enää olemassa. Mutta on ehkä hyödyllistä ottaa huomioon, että edes halpakaupoista asusteitaan ostavat eivät ole vapaita kulutusyhteiskunnan Penteleen pauloista.

Kuten elokuvan tärkein henkilö – ei pelkästään siksi, että ainoan todella merkittävän roolin hiljaisella äänellä rämäyttävä Meryl Streep on siinä osassa ja, tapansa mukaan, varastaa koko shown – ”fiktiivisen” muotilehden, Runwayn, päätoimittaja Miranda Priestly sanoo sen jotenkin, että halpakaupasta ostettu erikoisen sinisen värinen jumpperi on tarjolla vain siksi, että muodin diktaattorit valitsivat sen pari vuotta aikaisemmin huippumuodin IN-väriksi. Tai jotakin sen tapaista, ei ollut muistikirja katsoessa mukana.

Eli muodin ruokaketjun alimmat portaat tarjoavat sitä tavaraa, jota huippumuoti pitää yllään tänään, mutta ratkaisevan parin vuoden viivytyksellä. Siksi jokainen, joka elää muodin jokaisen yskäisyn mukana, säälii halpakaupoista ostettujen, ja näin ollen vanhojen, vaatteiden pitäjiä, huolimatta siitä, kuinka hyvin vaatteet muuten sopivat kantajalleen ja sointuvat muihin asusteisiin.

Elokuvan päähenkilö on Andrea (Andy) Sachs, joka saa sattumalla paikan Priestlyn PA:na, toisena sellaisena. Osassa on suussa sulavan näköinen, koiranpentusilmäinen ja töröhuulinen Anne Hathaway. Andy haaveilee urasta lehtinaisena, erityisesti New Yorker –lehdessä. Priestly on elokuvan Devil, pentele tai ehkä häntä voisi kutsua jopa Paholaiseksi, joka terrorisoi alaisiaan ja jota palvellaan ”polvillaan” kuin entisen Rooman keisareita. Elokuva muistuttaa jotenkin Sex and the City –televisiosarjaa, eikä syyttä, ohjaaja on David Frankel, joka ohjasi kuusi S ja C:n episodia. (Sivuhuomatus: Frankel otti myös osaa BBC:n ja HBO:n yhteistuotantoon, Rome, sekä kirjoittajatiimissä että 7. episodin ohjaajana. Rome oli mahtava, mutta läpeensä nukuttava tarina Roomasta Caesarin aikaan kahden tavallisen roomalaisen ja ”suurien” historiallisten hahmojen näkemänä alkaen vuodesta 52 e.a.a.)

Pentele-elokuvan metatarinan voisi luonnehtia suomalaisella sananlaskulla: Jos Pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Eli tässä tapauksessa työn (tai yksinvaltaisen pomon) vaatimusten täyttäminen yksityiselämän kustannuksella. Andy Sachsilla on nimittäin myös poikaystävä. Heidän suhteensa elokuvassa on pitkäveteinen, täysin epäuskottava ja yksiulotteinen, ja aiheuttaa katsojassa lähinnä yökötystä ja varpaitta kipristelevää myötähäpeää. Myös elokuvan (metatarinan) ratkaisu on jotenkin epätyydyttävä, vaikka ehkä muut eivät ajattele siitä samalla tavalla.

Elokuva perustuu newyorkilaisen, Lauren Weisberger’in ensimmäiseen, samannimiseen romaaniin, jota en parhaalla tahdollanikaan jaksanut lukea kokonaan läpi. Weisberger on toiminut (USA:n) Vogue -muotilehden päätoimittajan Anna Wintour’in assistenttina, joten romaania voisi ehkä luonnehtia omaelämäkerralliseksi.

Elokuva on selvästi kirjaa parempi. Siinä on jopa jytyä, joka näyttää kirjasta puuttuvan täysin. Tosin jyty tulee lähinnä Streepin suorituksesta. Toinen hyvin istuva rooli on Runwayn muotigurun, Nigelin, osa, jota näyttelee Stanley Tucci. Hänet ehkä muistetaan Puck’in osasta Michael Hoffmanin A Midsummernight’s Dream (1999).

Kirjassa Priestlyn ja Sachsin juutalaisuudella oli merkittävä osuus toisin kuin elokuvasta, joka on ehkä silläkin tavalla tehty helpommin kaikkien nieltäväksi.

Painovaikeuksien kanssa kamppaileville elokuvasta on ehkä tulossa ylimääräistä painolastia. Pääosan Andyn koko on amerikkalainen 6, joka vastaa eurooppalaista 8:aa (suomalaisittain 36). Ja hän on Priestlyn mielestä lihava, ja lopulta kai omastakin mielestään, koska laihtuu elokuvan ajan (yksi vuosi) aikana kokoon 4. Muotihuoneissahan taidetaan nykyisin sanoa, että uusi (koko) 2 on entinen 0 ja uusi 0 on -2. Että siihen malliin. Tämä ei tosin vaivannut minua, vaan istuin katsomossa tyytyväisenä uusissa 34/34 tuuman 501:ssäni, jotka ovat juuri oikean mittaiset 185 sentilleni.

Muodin oikuthan ovat kuluttajien itsensä, meidän kaikkien siis, omaa syytä. Olemmehan nimittäin jo antaneet Muoti-Paholaiselle lähes koko kätemme, ja vielä vapaaehtoisesti.

Muuten en itse tullut elokuvasta ulos tyydytettynä, mutta en kovin pettyneenäkään (samoin sanoi puolisoni, joka palvoo Pradaa, vai pitäisikö nyt sanoa Pentelettä, uhraamalla milloin missäkin asiaan kuuluvassa pyhätössä). Tosin omat odotukseni eivät olleet alun alkaen kovin suuret. Meryl Streep tullee olemaan osastaan Oscar-ehdokas.