Koelähetys

Järjestelmän kokeilu. Valitan haamupäivitystä, mutta ongelman vuoksi täytyy kokeilla.

Solacium ja luopumisen ilo

Kuva: Ian Flemming's James Bond declassified Shaken, not stirred

Aloitetaan afolla Hanhensulan afoaitasta:

Ovi houkuttelee sitä, joka jo haluaakin sisään.

Elämä on kuin räpiköisi uimataidottomana hunaja-altaassa.

Sitä tietää kyllä, että räpistely näyttää huvittavalta, mutta itse ei useinkaan sille osaa nauraa, vaikka enkelit ja muutkin sivustakatsojat nauraisivat kippurassa. Eikös joku suomalainen sananlasku sanokin jotenkin, että vahingonilo on puhtainta iloa.

Lopulta joutuu räpiköinnistäkin luopumaan ja hukkuu hunajaansa.

Tai siltä elämä aika monesti tuntuu. Tosin parantumattomana optimistina tunnetta on vaikea sovitella sen kanssa, että omassa mielessä oma ”lasi näyttää olevan ainakin puolitäysi, eikä juuri koskaan puolityhjä”. Vaikka kai se jotenkin soviteltavissa olisi, jos oikein yrittäisi.

Alempana olevan lento-onnettomuuslastun kommenteissa virtuaaliystävä Karpalo kertoi joutuneensa joskus nuoruudessaan hyppäämään koneesta ulos ns. hätähyppynä. Kommentti oli itselleni kovin ajankohtainen ja pani lastuhermon kutiamaan.

Olen mahdollisesti maininnut joskus aikaisemminkin, että olen aikeissa ryhtyä hyvin vapaaksi kirjailijaksi. Puoliso tosin inttää jääräpäisesti, että jään (yäk) eläkkeelle, mutta mitäpä puolisot puolisoistaan todella tietäisivät.

Joten siis vapaan kirjailijan houkutteleva ovi olkoon sieluni silmien edessä, vielä suljettuna tosin, mutta olen vääntämäisilläni sen kahvaa. Kohtalokas päivämäärä on tämän kuun lopussa, jonka jälkeen nyt käyttämäni työpaikan kulkulupa, sopivan symbolisesti, lakkaa toimimasta. Mikä on ihan hyvä asia, eipä tule vetelehdittyä työpaikalla tuputtamassa ”mittaamatonta viisauttaan”, joka roikkuu iholla kuin naava vanhan kuusen kyljissä ja tuntuu vieläkin etsivän sopivaa uraa tai ainakin valistettavaa kohdetta, jota ei siis enää löydy.

Niin muuttuu henkilö yön yli ajan hermolla eläjästä anakronismiksi. Sic transit… ja sitä rataa.

On siis yritettävä itseharhautusta ja ajateltava eläkeläiselämän sijasta astuvansa rohkeasti ja vapaasti uudelle vapaalle uralle, uuteen elämään itse asiassa. Kuin aloittaisi uuden suhteen, astuisi uuteen avioliittoon. Tai ostaisi silkkipaidan, cowboy-saappaat, tiukat nahkanousut ja halvimman mahdollisen bulevardisportin, kahdenistuttavan, ja suuntaisi nokan vaikkapa Tallinnan iloisille kaduille, Pietariin tai johonkin.

Vapaan kirjailijan ura on sikäli hyvä valinta, että siinä ei välttämättä tarvitse edes tehdä kovin paljoa voidakseen kutsua itseään kirjailijaksi (ellei halua välttämättä institutionalisoida kirjailijuuttaan Kirjalijaliiton jäsenyydellä). Ihannemaailmassa täytyisi luonnollisesti olla julkaistuna kirja tai pari, mutta emmehän elä ihannemaailmassa.

Itseään lohduttavasti voisi hyvinkin ajatella, että pelkkä aspiraatio riittäisi ainakin aluksi, ehkä jopa muutamaksi vuodeksi, tietysti hikisen ajattelutyön ohella. Kuuntelisi salaa ihmisten puheita katukahviloissa ja kesäterasseilla, kirjoittelisi asioita molskikantiseen mustaan kirjaseensa ja manailisi jumalilta tai jostakin inspiraatiota. Tai voisi yrittää etsiskellä keinua, jossa Leino kertoi heiluneensa ja taisi Kivikin jotakin samasta keinusta sanoa. Mutta nyt sukelletaan uniin...

"Last night I dreamt I went to Manderley again..."(Daphne Du Maurier, Rebecca)

Muutama yö sitten näin (tietysti) hetkeen liittyvän sopivaa unta siitä kesästä, kun makailin monet päivät lentohaalareissa ilmavoimien käsikäyttöisen polttoainepousarin vieressä pehmeällä Luonetjärven kentän nurmella tupakkia tuprutellen, nuokkuen ja odotellen omaa lentovuoroani.

Herättyäni yritin muistella mitä siinä 21-vuotiaassa päässä mahtoi silloin työrupeaman alussa liikkua.

Teini-iästä periytyvien suvunjatkamisrituaaleihin liittyvien, ja auttamattoman ylimitoitettujen, toiveiden lisäksi siellä ei ainakaan näyttänyt olleen huolta ajasta tai varsinkaan sen kulumisesta. Juuri herättyään tällaisista muistelu-unista ja silmien räpsähdettyä auki, tuntuu hetken siltä, että unessa nähdyn ja nykyhetken välillä ei olisi ollutkaan kuin silmänräpäyksen verran aikaa. Olisi sulkenut silmänsä pehmeällä kesänurmella ja aukaissut ne uudestaan juuri nyt, kun kuulee eilispäivän laulavan ilkkuvia seireeninlauluja ja huomisen takaa kuiskii vigilian monotoninen hyminä.

Jostakin syystä tätä uranvaihtoaskelta suunnitellessa on mielessä pyörinyt alinomaa, että suomenkielessähän on käytössä kaksi jotenkin sopivaa, ja menneisyyden kannalta merkitykseltään toisiaan lähellä olevaa sanaa: sentimentaalisuus ja nostalgisuus. Ne tarkoittanevat melkein samaa tunnetta, mutta eivät aivan samaa.

Jotenkin sentimentaalisuus on negatiiviselta tuntuva sana. Varmasti aivan syyttä, mutta niin vain on, että teksteistäkin sanotaan arvostelevasti, että ne ovat sentimentaalisia, kun ajatellaan jonkinlaista imelähköä ja hapanta tekstinmakua. Sellaista, jota usein ilmenee hömppäkirjallisuudessa, romansseissa, sotakirjoissa, sydämellä luoduissa muistelmissa ja sen sellaisissa.

Nostalgisuus on puolestaan omassa mielessäni selvästi positiivisempi sana. Nostalgisuudessa ei tuntuisi olevan siirappimaisuutta vaan kirkastunutta haikeutta ja ymmärrystä.

Linnan Täällä Pohjantähden alla on ehkä enemmänkin sentimentaalinen ja Tuntematon puolestaan omakohtaisenymmärtävän nostalginen teos. Ja voi olla, että siksi suurempi kansanosa pitää varauksitta Tuntemattomasta ja vierastaa Pohjantähteä.

Sentimentaalisuus on kai johdettu latinan sanasta ”sentire”, joka tarkoittanee ”tuntemista”, ”tunteilua”. Omassa mielessä tuntuu siltä, että sentimentaalisuus kasvaa katumuksista, luopumisista tai toiveiden täyttymättömyyksistä, kirjoittamattomista kirjoista, saamattomista lottovoitoista, suremisesta; puolityhjiä laseja siis.

Nostalgia johdetaan kreikankielen sanasta ”nostos”, jonka merkitys suomeksi olisi ehkä ”kotiinpaluu”. Nostalgialla on omassa suussani jotenkin täyttymyksen makua, haikean ilontäyteistä muistamista, iloa pienistä voitoista. Nostalgikon lasi on puolitäynnä ja juomasta puuttuu happamuuden ja äitelyyden maku.

Iloinen luopuminen tarvitsee tuekseen nostalgiaa, jossa voi virkistää mieltään, jos virkistystä tarvitsee. Sentimentaalisuus tekee tunteet tahmeiksi ja luopuminen tulee vaivalloiseksi, kuin yrittäisi ravistella tahmeiksi käyneistä sormistaan irti niihin takertunutta paperinpalasta.

Ja sitten voi luopua, voi tehdä oman hätähyppynsä, voi roiskaista reippaasti ulos hunajakulhostaan. Voi olla, että päätyy siirappivatiin. Mutta se on sen ajan murhe, ja voihan olla, että uimataito on sen verran hunajassa parantunut, että siirapissa pystyy uimaan niin, että nenä pysyy juuri pinnan yläpuolella.

"...I watched this self that was not me at all and then smiled; a new, small smile." (Du Maurier, Rebecca)

Eli suomeksi jotenkin, että "...Katsoin tätä itseäni, joka ei ollut ollenkaan minä, ja sitten hymyilin, uutta, vienoa hymyä."

Missähän saisi painetuksi käyntikortteja tekstillä "Hanhensulka, vapaa kirjailija, Maailma; shaken, and stirred".

Hippukin lohtua, vaikka vain quantumin kokoinen, on lohtua, "solacium", "solace".

Työstä

"I don't mind coming to work, but that eight hour wait to go home is a bitch."

"Työhön tulo ei minua haittaa, mutta se kahdeksan tunnin kotiinpääsyn odottelu ottaa pannuun."

BA lento-onnettomuus

Kuva: News of the World, tuleva lentokapteeni briiffaa matkustamon henkilökuntaa välilaskun aikana

Heathrowssa vajaaksi laskussa jääneen British Airways'in Boeing 777:n matkustajat ovat henkensä velkaa Rouva Fortunalle.

Onneksi pilotit eivät tehneet moottoreiden sammuttua mitään radikaalia virhettä estääkseen fysiikan lakeja toimimasta lennon viimeisellä kolmella kilometrillä. Näin koneeseen varastoitunut kineettinen energian, tai pitäisikö sanoa inertia, kantoi sen lentokentän aidan yli nurmikolle, johon sakkasi ja jätti molemmat päälaskutelineensä siihen, ja liukui vielä parisataa metriä kiitotien 27 kynnyksen tienoille ja aiheutti helkkarinmoisen ongelman koko Euroopan ilmaliikenteelle. Heathrow on Euroopan vilkkain lentokenttä ja vaikeudet sen liikenteessä heijastuvat koko läntiseen Eurooppaan.

Koneen kapteenina oli Peter Burkhill (suom. vaikkapa Pekka Tomppelimäki, "burk" nimittäin tarkoittaa Oxfordin sanakirjan mukaan samaa kuin "berk", sillä saattaa tietysti olla joku vanha, jo unohtunut merkityskin, mutta mitäpä me vanhoista) ja ohjaimissa perämies John Coward (eli suomeksi Jussi Pelkuri). Perämiehen kohdalla nimen ei voi sanoa olleen enteenä, selvästi hyvinkin rohkea mies.

Sen sijaan kapteeni Burkhillin nimessä saattaa olla ripaus ennettä.

Tämänpäiväinen News of the World -sensaatiolehti nimittäin julkaisee paljon puhuvan kuvasarjan lentokapteenin nuoruudenpäiviltä jolloin hän lensi British Caledonian-lentoyhtiölle. Ja juhli rankasti, niin kuin lentomiehistöjen oikeuksiin tietysti kuuluukin, jollakin lennollaan Ameriikkaan. Kateellisena niitä kuvia tietysti katselee ja kateellisena on hyvä kirjoittaa tällaista vihjailevaa lastuakin.

Ja eräs toinenkin metamorfoosi

Ja eikö heti perään toinenkin virtuaaliystävä-kommentaattori antaudu ja rupea bloginpitäjäksi. Ripsalla on vielä kovin neitseeltä näyttävä blogi. Mutta sehän on vika, joka korjautuu kuin kull... tota, piti sanoa siis, että ajan kanssa.

Aluksi Ripsa näyttää nauttineen somaa. Mutta sen voiminhan arjalaisetkin valloittivat Intian ja runoilivat tuhansia vuosia säilyneet Veda-runo-viisautensa.

Voimia eteenpäin!

Eräskin metamorfoosi

Kuva: Satakunnan Kansa, Etappisika

Olen yleensä aina armottoman jäljessä ajastani.

Niin kuin nyt tässä virtuaaliystävä etappisiankin tapauksessa. Olen toivorikkaana odottanut, että hänen 15 minuutin taukonsa päättyisi piankin, enkä ole huomannut hänen yht’äkkistä metamorfoosiaan.

Arvoisa Lukija on jo varmasti itse huomannut, että etappisian salaperäisesti virtuaalimaailman hämäristä kammioista teräviä kommentteja iskevästä toukasta onkin kehittynyt loistava perhonen, oikea institutionalisoitu bloginikkari, joka seuraa kirjailija Juha Seppälää Satakunnan Kansan blogiavaruudessa, kuitenkaan sovittamatta edeltäjänsä suuria saappaita ennen metamorfoosia tiettävästi kaksivarpaisiin sorkkiinsa. Seppälältä perityt suuret puikot näyttävät pysyvän oikein hyvin uusissa hyppysissä.

Tämänpäiväisellä palstallaan hän tosin erehtyy kehumaan pyydystä-ja-päästä-kalastajia, joita itse pidän moraaliltaan vähintäänkin kyseenalaisina. Tosin oletan, että kalat tuntevat poskiinsa tarttuneet koukut ja kärsivät niistä. Ja saatan olla väärässä. Sian arvioihin papeista ja poliitikoista voi kuitenkin helposti yhtyä.

Joka tapauksessa hyvää jatkoa, etappisialle, osana länsirannikon vilkasta kulttuuriskeneä.

Brysselin pappilan lehtiä, vihaa ja suomalaisuutta

Kuva: Museovirasto, kansallismuseon kattofreskoja

Olin tiistaina Brysselin pappilan kahvilassa kahvilla ja korvapuustilla.

Puusti oli kaupallisesti tuotettu, melko makoisa, mutta ei sellainen kuin siellä useimmiten saa syödä: itsetehtyä ja lämmintä – suomalaisuutta makoisemmillaan.

Luin samalla viikonvaihteen ja maanantain Hesarien kulttuurisivut ja kiroilin kiukkuisesti. En tosin uskaltanut uskovaisessa paikassa ääneen kiukutella, kunhan kiukkusin itselleni.

Toimittaja Esa Mäkinen oli vieraillut kansallismuseossa, pällistellyt paheksuvasti sen sisääntuloaulan kattoa, jonka Gallen-Kallela on töhrinyt joillakin yltiöisänmaallisilla suomalaismaalauksilla (kts. kuvaa yllä), ja haastatellut kulkiessaan kiukkuisena joitakin suomalaisia, ”laidasta laitaan”. Tai oli ainakin saanut haastateltavakseen yhden puolisuomalaisen, yhden maahanmuuttajan, entisen museon ylijohtajan ja yhden entisen koulukaverini Vammalasta.

Puolisuomalainen oli nimeltään Derek Fewster, jonka äidinmaito on tullut Suomesta ja isänmaan siemenet Englannista. Fewster on artikkelin mukaan väitellyt kansallismuseosta tai jostakin siihen liittyvästä ja toiminut museossa oppaana (väitöksen mainos on nähtävissä internetilläkin: Muinaisen suuruuden visioita: Nationalismi ja Suomen varhaishistorian konstruktio, Helsingin yliopisto, 2006).

Hänen arvionsa ”valkoisen suomalaisuuden” museosta kiteytyi jotenkin näin:

”…museo on valtavan isänmaallinen, mutta isänmaallisuutta ei kommentoida mitenkään…”

Minun oli juttua lukiessa vaikea ymmärtää, miten kivikautisen ruukunkappaleet, nuolenpäät, rautakautiset ruostuneet miekat ja ruotsalaisten jäljiltä jääneet muut sotavempeleet olisivat jotenkin suomalais-”yltiöisänmaallisia”. Isänmaallisen tylsäksi museota voisi hyvällä syyllä syyttää, mutta ei sentään yltiöisänmaalliseksi.

Suomihan on isänmaana vasta 90 vuoden ikäinen ja siltä ajalta on tuskin museoon kerätty isänmaallisia ruukunkappaleita. Mitä tämä ”valkoinen suomalaisuus” sitten piti sisällään, ei haastattelusta ilmennyt. Ei ehkä tarkoittanut rodullisia ominaisuuksia, en tosin ole varma, en edes tiedä Fewsterin etnistä taustaa (tosin nimi saattaa olla Englannin Northumberlandista lähtöisin ja edeltää jopa normannien – 1066, William I, Hastings ja sen sellaiset seikat – tuloa Brittein saarille ja tarkoittanee alun perin henkilöä, joka työskentelee metsissä, joten sopii siltä osin hyvin puoli-metsäsuomalaisen nimeksi), vaan suomalaiskansallista poliittista eetosta, mutta asia jäi artikkelin satunnaiselle lukijalle täysin hämäräksi.

Fewsterin väitöskirjan referaatista voi lukea lisäksi tällaista (ei siis Hesarin jutusta):

”… Kehittyvä tietoisuus muinaisuudesta oli kuitenkin enemmän kuin tieteellinen rakennelma: se oli etnisen omakuvan poliittisesti oikea muoto, joka jatkuvasti muunsi sanomaansa yhteiskunnan tarpeiden ja kehityksen mukaan…”

Näinhän kaikki kansalliset kuvat kai muotoutuvat eonien kuluessa, uudet aatteet sulavat vanhojen sisälle ja kansallinen kuva kulkee rähjäten ja uutta oksentaen kuin Helsingin itäisiin osiin kulkeva yöpussi asiakkaineen.

Fewster päästää haastattelussa suustaan vielä sellaisenkin lauseen, että ”Lallia ei ole olemassa”. Sehän on kuin väittäisi joulupukkia ruotsalaiseksi!

Tähän haluan kiukkuisesti sanoa, että Lallia ei pelkästään ole olemassa, vaan Lalleja on suomalaisuuden historiassa pilvin pimein. Samat Lallit hävittivät Birkaa, hävisivät taistelunsa ruotsalaisia vastaan Nokialla ja tappelivat miekoilla ja jalkajousilla muuallakin Suomenniemellä silloin ja vielä myöhemminkin erilaisten ”vihojen” aikana. Lalleja kaikki tyyni.

Joku kai sen piispankin tappoi, eikä ehkä ollut jonkun Lallin muija vaan joku Lalli itse.

”Kansan suussa” kulkevilla tarinoillahan on useimmiten enemmän tarkkaa symbolista kuin tarkkaa historiallista arvoa. Otetaan tästä esimerkkinä vaikkapa englantilaisten tarina kuningas Knutista (tai englantilaiset kutsuvat häntä nimellä Canute, koska eivät pysty lausumaan k- ja n-kirjaimia samassa tavussa). Tämä Knut/Canute kielsi aikanaan nousuvettä nousemasta, kun oli käsittänyt kaappaamansa itsevallan olemuksen väärällä tavalla. Tarinan alkuperäinen kertoja oli puolestaan käsittänyt itsevallan oikealla tavalla ja tarinaa kerrotaan vieläkin Englannissa, vaikka siinä ei ole historiallista totuutta edes siemeneksi.

Ja apropos, jalkajousi. Tarina Lallista oli siis satuttanut Fewsterin herkkää suomalaissielua, jutusta ei taaskaan selvinnyt miksi. Mutta osasyynä saattoi olla se, että kansallismuseossa näytelty jalkajousi oli liian hyväkuntoinen. Mitä v…*a, kaikkea sitä suusta päätellään, pitäisikö sekin olla kappaleina niin kuin kaikki tai melkein kaikki kivikautiset ruukut.

Muuten Derek Fewster on ruotsinkielinen tutkija ja aktiivinen jäsen suomenruotsalaisten Historiska föreningen’issä. Tosin on hän ollut arkeologien Fibula-seurankin puheenjohtajana. Mutta näillä tiedoilla ei tietysti ole mitään tekemistä hänen väitöskirjansa kanssa.

Maahanmuuttanut kaupunginvaltuutettu, melkein kansanedustaja, Zahra Abdullah sanoi puolestaan, että:

”täällä”, kansallismuseossa siis ”on kaikenlaisia herroja, joita minä en tunne”.

Tota noin, nyt täytyy olla lastunikkarin suu supussa, että pysyy poliittisen korrektiuden rajojen sisällä. Mutta 18 maassa-asumisvuoden jälkeen, voisi kansanedustajaksi aikovalta toivoa Suomen historian tuntemista. Tosin monikulttuurisuuden nimissä oma entinen kulttuuri on ehkä tärkeämpi ja integroituminen toissijainen asia. Tai voi olla niin, että kansanedustajien ei tarvitse muutenkaan tietää Suomesta muuta kuin sen, mistä maksetaan palkat ja miten aukaistaan pankkitili. Kaupunginvaltuutetulla ei ehkä ole edes näin runsaita pääsyvaatimuksia.

Omalla saitillaan Zahra sanoo mm. näin:

”Suomessa ei ole sotaa, ei suurtulvia, ei katastrofiavun tarvetta. Täällä ei tarvitse perustaa tytöille kouluja. Mutta moni muu asia voisi olla paremmin.”

Jättämällä huomioon ottamatta tuota toisen lauseen valitettavaa väärinkäsitysmahdollisuutta lausuntoon voi yhtyä kaikella sydämellä (tosin ehkä sitä ei ole tarkoitettu käsitettäväksi väärin vaan juuri niin kuin nuo sanat sanovat). Moni asia voisi toki Suomessa olla paljonkin paremmin.

Entinen museoalan ammattilainen Marja-Liisa Rönkkö, entinen koulukaveri Vammalasta, tosin pikkusiskon luokalta, kun tämä museoihminen on pari vuotta tätä lastunikkaria nuorempi ihmisenä, sanoi, että ”kansallismuseon pölyttyminen on myytti”.

Hän ei tietysti viitannut villakoirien esiintymiseen, joista taas on toisaalla puhunut kulttuuriministeri Stefan Wallin valittaessaan, että ”yleisö vain likaa museoita” (Kiasman rappiotila, Marja-Terttu Kiviranta, Hesari, 12.1.2008).

Marja-Liisa sen sijaan puhui museon esineidensä kautta esittämästä tarinasta. Tässä ei voi kuin olla yhtymättä ent. koulukaveriin ja museonjohtajaan. Vaikka satunnainen museossa kävijä ei saakaan suomalaisuudesta riittävän selkeää kuvaa, ei ainakaan Fewsterin tarkoittamalla yltiöisänmaallisella tavalla, niin suomalaisuuden narratiivi on kyllä niissä esineissä, joita on pantu esille, mutta tarinaa voisi jotenkin ehkä terävöittää.

Mäkinen muuten arvelee tekstissä huvittavan ”piilorasistisesti”, että Sallan yläasteen oppilas ei pääsisi nykyisestä kokoelmasta suomalaisuuden sisälle. Tässä tietysti oletetaan, että sallalainen yläaste opettaa saamelaisuutta niin paljon, että suomalaisuuden tuntemus jää taka-alalle. Vai miten tuon voisi oikeammin ymmärtää?

Museosta poistuva museonjohtaja Ritva Wäre puolestaan todistaa ammattitaidostaan sanomalla, että ”museota ei voi olla ilman esineitä”. Ja tuotahan ei voisi mitenkään sanoa paremmin, vaikka ei olisi edes puolta lausujan vuosikymmenien työkokemuksesta.

Kuva: Gallen-Kallela, vihaisen Kullervon kirous

Markku Paasonen kirjoitti maanantaina (14.1.2008) Antti Nylénin esseekokoelmasta. Kirjailija itse sanoo tuotteensa taustaksi, että:

”Kaunokirjallisuuden ydin on viha. Jos kirjoittamisessa kimmokkeena ei ole aggressio, ei synny kaunokirjallisuutta, vaan journalismia tai muistovärssyjä.”

En ole varma voinko yhtyä tähänkään lausumaan, varsinkaan, kun kirjailija Nylén suuntaa vihansa erityisesti niin sanottuja suuria ikäluokkia kohtaan, jotka hänen mukaansa ovat tuhonneet ihastuttavan maailmamme.

Viha saattaa joillekin olla kirjoittamisen polttoaineena, mutta uskon itse vankasti, että vihasta ei synny kuin polemiikkia tai vihaisia esseitä. Kaunokirjallisuutta syntyy empatiasta, ymmärtämisestä ja harkitusta luovuudesta.

Kaunokirjallisuudessa saattaa olla mukana jopa iloa, kaikkien muiden empaattisten tunteiden lisäksi, vaikka maailmassa ei ehkä ilolle olekaan tarpeeksi suurta tilaa, vaikka tarvetta olisi paljon enemmän kuin vihalle.

Että sellaista sattui silmiin tiistaina 15.1.2008 Brysselin pappilasta. Ostin lisäksi puolisolle pussillisen Lontoon rakeita, joita ilman hänen lukemisensa ei näytä sujuvan oikein hyvin. Hänellä on luvun alla juuri nyt Henning Mankellin Kennedyn aivot (englanniksi tosin), itse olen aloittanut kirkon kirjatorilta löytyneitä V.S. Naipaulin englantilaistarinoita samalla, kun lopettelen Risto Niemi-Pynttärin Verkkoproosan lukemista.

Sensus communis, suomalaisuus ja ulkosuomalainen bloginpitäjä

Kuva: Jim Carrey On-Line: The Truman Show

Kirjoittelen tätä samalla, kun lueskelen kirjoittajafilosofi Risto Niemi-Pynttärin (RNP) väitöskirjaa Verkkoproosa, erityisesti III osan lukua 1. Sensus Communis (alkaa sivulta 321), johon on kai tullut runsaasti ajattelunaiheita muilta yhteisöajattelijoilta, kuten Jacques Derrida’lta ja Hanna Arendt’ilta. Väitöskirjassa on paljon aineksia yhteisöajatteluun vaikka RNP väitteleekin meistä virtuaalikirjoittajista.

Mutta siteerataan ensin suurta suomalaista kulttuurivaikuttajaa (kirjoitin suomalaisista kulttuurivaikuttajista oikein lastunkin marraskuussa 2006, se saattaa osaltaan selittää sitä, miksi tästä lastusta tuli sellainen kuin tuli, RNP:ltä varastettujen ajatusten lisäksi tietysti), Juhani Ahoa, Panu-romaanin 2. luvun alkupuolelta, josta löytyy tällaista:

”…Synkimmän kuusikon sisässä kahden mäen notkelmassa pienen aukeaman keskellä, minne eivät puhurin pisimmätkään piikit ulottuneet läpi metsän naavaisen turkin, tuikahteli hiiltyvä nuotio sulattamassaan lumikuopassa. Vähän matkaa nuotiosta, joka oli tehty kahdesta kuivan kelohongan pölkystä, seisoi suksia kuin seipäitä pistekodassa asetettuina käret toisiaan vasten. Suksikodan ympärillä oli pieniä kelkkapulkkia täynnä nahkoja ja turkiksia. Nuotion ympärillä makasi havujen päällä, jalat tuleen päin, turkkeihin käärityitä miehiä kuin säteitä ympyrässä. Yöllä oli vähäsen lunta vihmonut ja pudotellut sitä nukkuvien päälle.

Kun teiriparvi pyrähti lentoon, heräsi siitä yksi nukkuvista miehistä, pudisti kohmettuneita jäseniään, siivosi lumen tuuheasta parrastaan ja kiiruhti heittämään tervaksia nuotioon, joka leimahti siitä isoon liekkiin ja karkoitti hetkeksi ympäriltään päivän valon, joka oli alkanut tunkea kuusienkin alle…”

Siinäpä on oivallista supisuomalaisuuden tekstuaalista stimulaatiota ja simulaatiota.

Ehkä nykyihminen, edes raavas mies, ei enää helposti samastu tähän Ahon nuotiotulilta heräämisen tunnelmaan. Omat aikalaiseni samastuvat siihen kai suuremmin ponnistelematta, vaikka eivät luonnosta ja tulilla makoilemisesta sen kummemmin piittaisikaan.

Perinteiselle suomalaisuudelle metsä on tietysti tärkeä suomalaisavaruuden osa. Se voi olla romanttisen haaveileva, sinihämyinen kehto, sielun virvoittaja, impivaaralaisen piilopirtin vankkaseinäinen suoja, vihollisista vihjaava uhkaava korpi tai ihmisen elinedellytys – käytettäväksi ja muokattavaksi niin kuin haluaa, vaikkapa metsä-guru (Nils) Osaran opettamilla aukeaksi kynityillä linjoilla.

Metsä on suomalaisuudelle kuin suomalaisuus suomalaiselle.

Tämän lastun otsikon pitäisi ehkä oikeudenmukaisuuden vuoksi kuulua osoittelevasti: ”minun suomalaisuuteni”. Mutta mitäpä oikeudenmukaisuudella ja blogilastulla on tekemistä toistensa kanssa. Ensin mainittu on utopian alaan kuuluva epämääräisesti liikkuva maalitolppa ja toinen taas on todellista elämää.

Meillä kaikilla on oma yksityinen, julkinen ja nykyajassa myös virtuaalinen suomalaisuutemme. Ulkosuomalaisuus saattaa olla virtuaalista.

Virtuaalisuus on pseudojulkinen ominaisuus, ilman ruumista näytelty ja itse valittu rooli, joka poikkeaa muusta julkisesta suomalaisnaamiosta, jossa roolisielujen vankila, ruumis, on näytelmän elintärkeänä osana ja johon on synnytty viattomasti, ja syntymällä jouduttu yhteisölliseen limboon (limbus infantium), ilman omaa syytä. Vasta viattomuuden karistua huomataan, että miellyttäväkin limbo on kylläkin sijana hyväilevän pehmeä paikka, kuin linnun maidossa kelluisi, mutta aina Paratiisin ulkopuolella, ja aidan takana vilkkuvat ikuisesti virkistävät vedet ja vihreämpi nurmi.

"Suomalaisuus" on tietysti pelkkä sosiaalinen konstruktio. Se on kokemuksenvarainen ominaisuus, suomalaissielu, jonka kanssa (fyysisen) suomalaisen kehon olemassaololla on vain vähän tekemistä.

RNP viittaa väitöskirjassaan (s. 321) Hanna Arendtin arveluun, että ”julkinen, se mikä on kaikkien todettavissa, muodostaa kokemuksen todellisesta”. RNP lisää, että ”todellisuuden tajua yksilö ei voi saavuttaa erillään sosiaalisesta maailmasta” ja vähän myöhemmin (s. 322), että ”toisaalta todellisuutta ei voi olla myöskään ilman yksityistä”.

RNP puhuu myös ”kollektiivisesta hallusinaatiosta”.

Matrix-elokuvan kaunis, mutta ahdistava ”todellisuus” oli elokuvan paralleelimaailmassa elävien kapinallisten mielessä tulkittu kollektiiviseksi hallusinaatioksi, joukkoerehdykseksi, jota tosin elokuvassa kai väitettiin monimutkaisessa kommunikaatioverkostossa tapahtuvaksi simulaatioksi.

Arvoisa Lukija muistanee Jim Carrey -filmin The Truman Show. Siinä tekoyhteisö uskotteli yhdelle jäsenelleen, Truman Burbank’ille, että tämä eli oikeassa yhteisössä, jolla oli oma aikansa, paikkansa ja ”yhteisöllisyytensä”, oma ”suomalaisuutensa” siis. Yhteisö oli vain reaali-tv-ohjelma Trumanista. Se toteutettiin näyttelijöiden sopimuksina televisioyhtiön kanssa ja lakkaamatta näyteltynä käsikirjoituksena, saippuaooppera-simulaationa, jota johti Jumalan korvike, ohjelman ohjaaja. Vain Truman luuli tai "tiesi", lapsen tavalla, vaikka oli jo kasvanut tekoyhteisössä aikuiseksi, kokemaansa todellisuutta oikeaksi.

Muistetaan toistakin Jim Carrey-filmiä, nimeltään The Number 23, jossa Carreyn näyttelemä Walter Sparrow lukee sattumalta kirjan ja alkaa uskoa, että hänen elämänsä pyörii luvun 23 ympärillä ja toteuttaa kirjan historiaa, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Hän samaistui kirjan kuvaaman narratiivin osaksi.

Suomalaisuus (mikä tahansa muukin yhteisöllisyys) on sekä yksityistä että julkista hallusinaatiota. Se syntyy yksityiseksi hallusinaatioksi suomalaisuuden sisäistämisenä, sen tunnustamisena erilliseksi entiteetiksi valistuksen kautta, jonka sisältönä on julkinen hallusinaatio, ja valistusta seuraavana yhtymisenä suomalaisuuden paatokseen: myyttiin, narratiiviin, historiaan, nykyhetkeen, tulevaisuuteen eli suomalaisuuden "sensus communikseen".

RNP sanoo (s. 324), että

"…tämä sensus communis – joka ei ole sensus
universalis – merkitsee sitä, että totuus ja varmuus ovat suhteellisia ja kulttuurisesti rajautuneita kokemuksia".

Ihmisen (geenien ohjaama) laumaeläinsielu kai sisältää ”sensus universaliksen” pohja-ainekset ja kulttuuri muokkaa niistä yksilölle ”sensus communiksen”, joka sitoo hänet tiettyyn laumaan, tietyksi lajiksi, omaan rotuunsa, perheeseensä, sukuunsa, heimoonsa ja kansaansa. Kumpikaan "sensus" ei voi olla olemassa ilman toista.

Joku ilkeämielinen voisi puhua yhteisövalistuksesta aivopesuna, mutta omaan yhteisöönsä kasvamista ei mielletä sellaiseksi, vain muut yhteisöt suorittavat aivopesua eettisesti epäilyttävien ja usein kuvottavien tapojensa levittämiseksi.

RNP sanoo sensus communiksesta väitöskirjansa sivulla 322:

” …Omakohtaisissakin kokemuksissa on kyse yhteisestä todellisuudesta, siitä, että aistit todistavat meidän elävän samassa maailmassa. Tämä merkitsee sitä, että varmuus todellisuudesta vahvistuu yhteiseltä pohjalta hahmotetun evidenssin perusteella... Sensus communis viittaa sosiaalisesti jaettuihin käsityksiin, aistimuksiin ja merkityksiin, jotka koskevat todellisuutta. Todellisuuden tajun lisäksi kyse on sosiaalisten vivahteiden tajusta, miellyttävän ja epämiellyttävän eroista, tyylin ja kauneuden kokemuksista.”

Me siis synnymme kokemuksesta, valkoisiksi tai mustiksi, suomalaisiksi, ruotsalaisiksi, mustalaisiksi tai saamelaisiksi, ja usein jopa sosialisteiksi, demareiksi, vihreiksi, vanhoillisiksi tai kepulaisiksi, ehkä jopa golfinpelaajiksi tai turvenuijiksi. Ja, jos pysymme omassa yhteisössämme kiinni, myös pysymme koko ikämme siinä todellisuuden hallusinaatiossa, johon synnyimme.

Niin kuin RNP todistaa (s. 324):

” Lopultakin siis todellisuuden taju on aina jo oppimisen ja kulttuurin muodostamaa sensus communista.”

Ulkosuomalaisena ”suomalaisuuteen” suhtautuu eri lailla kuin eläessään vielä Suomessa.

Tässä ei ole mitään ihmeellistä, valitettavaa tai edes hävettävää. Meidän kaikkien oma yhteisöllisyytemme on yksilöllistä. RNP:tä taas siteeratakseni (s. 325) ”… vaikka julkinen maailma koetaan yhteiseksi, silti jokaisella on siinä oma kohtansa. Kenenkään positio ei ole täsmälleen sama kuin toisen”.

Suomessa aikanaan asunut suomalainenkin on tietysti suomalainen, kantaa passia, uskoo ilmaiseen koulutukseen, jakopaikalla ilmaisiin terveyspalveluihin, yhteiskunnan ilmaisiin turvaverkkoihin, kohtuulliseen taloudelliseen tasa-arvoon (usein kateellisena hammasta purren), oikeamieliseen presidenttiin, lahjomattomiin virkamiehiin. Ja vihaa ryssiä ja ruotsalaisia juuri suomalaisille ominaisella, kohtuuden rajoissa pysyvällä tavalla: toisia pelonsekaisesti ikuisina vihamiehinä, toisia kateudenpistoksin paremmin menestyvinä isoinaveljinä. Sanalla sanoen on suomalainen niin kuin suomalaisen kuuluu suomalainen olla. No siihen tuli enemmän kuin vain yksi sana. Mutta Arvoisa Lukija ymmärtänee ajatuksen uoman.

Mutta ulkosuomalainen joutuu ympäristönsä vaikutuksille alttiiksi, jos osaa jotakin muuta kieltä tai pitää muuten silmiään auki ja ymmärtää.

Näkee, että jollakin muulla passilla ei tarvitse jonottaa samalla lailla kuin suomalaisella, että terveydenhoitoa voi tehokkaasti hoitaa muutenkin kuin suomalaisissa terveyskeskuksissa, että vanhukset tulevat inhimillisemmin hoidettua suurperheiden osana, ja että hallintoa voi pyörittää vähemmälläkin lahjomattomuudella.

Erilaisuuden kohtaaminen nakertaa hiljaa suomalaisjuuria niin kuin loinen isäntänsä juurakkoa.

Yhteisö-paatos on aina vain pintavaahtoa, jota vahvistetaan julkisilla paaros-simuloinneilla: yhteisön maammelauluilla, porilaistenmarsseilla, vannomalla lippuvaloja, laulamalla jumalaompilinnamme-virsiä ja sen sellaisilla välineillä, joiden alkeet on peritty yhteisestä atavistisesta alkuhämärästä, ja vielä kaempaakin.

Paatoksen pintavaahdossa jatkuvaa myötä- tai vasta-muokkautumista ei heti huomaa, mutta joissakin alaviitteissä, akanvirroissa tai muissa hämärissä sielun sopukoissa vaikutus tuntuu ja ylettyy pieninä raapaisuina tai ainakin hentoina kosketuksina jopa pintavaahdon paatoksen sekaan.

Suomalaisuuskalja väljentyy, eikä vaahto enää korista naukkailijan ylähuulta.

Muokkautumisensa seurauksena saattaa, hetkellisesti, joskus rakastaa jopa venäläisiä, ainakin joitakin kauniimpia Pietarin huorista, tai tuntea ruotsalaiset kaksoisveljikseen ( tai –sisarikseen), voi jopa ajatella, että Etelän miehet eivät kaikki ole pelkureita tai gigoloja tai molempia, tai amerikkalaiset kaikki matalahenkisiä, Raamattuaan heiluttavia mammonanpalvelijoita.

Suomalaissielu muuttuu hiljaa niin kuin jää sulavaksi vedeksi.

Suomalaisuudesta tulee hennon haikeaa nostalgiaa, joka saattaa joskus itsenäisyyspäivänä kuohahtaa iloisesti kuin lasiin kaadettu sampanja, ja laantua yhtä nopeasti. Vaikka pohjalta tulee pintaa kohti jonona pieniä iloisia kuplia, niitä on aikaa myöden vähemmän ja vähemmän.

Sitä muutuu eurooppalaiseksi aivan huomaamattaan. Ja se kai oli aikanaan Euroopasta maana uneksivien tarkoituskin, ei rysähtävä vallankumous vaan hiljainen väsyttäminen.

Luovan kirjoittamisen väitös

Kuva: Risto Niemi-Pynttäri, Verkkoproosa

Manailen yhtenään sitä, että joudun asumaan täällä Brysselin periferiassa, enkä saa pitää sormiani suomalaisen kirjallisen keskustelun hermolla kuin säännellyn ajoittain ja hetkellisesti niin kuin naapuritilan sonni silmiään houkuttavasti aidanseipäiden välistä vilahtelevissa hekumallisissa lehmälaumoissa - muista elimistä puhumattakaan.

Nytkin vasta ehdin tänään sisäistää sen, että virtuaalituttava, hattupäistä tohtoriahan ei oikein uskalla ystäväksi kutsua, Kun kirjoitan -verkkokirjoittaja Risto Niemi-Pynttäri on väitellyt tohtoriksi verkkokirjoittamisesta vähintäänkin omituisella, mutta jotenkin somasti internet-aikaan sopivalla päivämäärällä, 28.12.2007. (Lue myös väitöksen lektio Arvoisa kustos, kunnioitettu vastaväittäjä, hyvät kuulija)

Väitöskirjan, VERKKOPROOSA, Tutkimus dialogisesta kirjoittamisesta, (Jyväskylän yliopisto, 2007) verkkojulkaisijana on ntamo, jolta väitöstä voi tilata. Se on ladattavissa omiin ahneisiin bitti-hyppysiin pdf-muodossa täältä (sivuja on 497 joten tiedostolla on kokoa kokolailla).

Soikkeli on tietysti jo ehtinyt Bittein Saarten verkkolehti VerkonAatoksessa antaa arvionsa väitöstilaisuudesta otsikolla Vahva väitös verkkoproosasta.

Vähän Elsassin Berg'eistä ja muistakin sukujuurista

Kuva: Jean M. Auel'in Maan lapset-sarjan ensimmäinen osa The Clan of the Cave Bear, 1980

Kesäkuun 26, 2006 kirjoitin otsikolla Hakkaa päälle ja sitä rataa mm. näin:

"Olen tainnut ennenkin mainita ensimmäisen ranskankielen opettajani täällä Brysselissä. Hänen sukunimensä oli Berg ja hän kertoi sukunsa isälinjan olevan jonkun Vaasan seudulta lähtöisin olevan hakkapeliitan alenevaa polvea. Tämä oli haavoittunut jossakin kahakassa – ehkä juuri linnan valtauksessa – ja jäänyt asustelemaan Elsassiin parannuttuaan ja saanut jälkeläisiä"

Sitten pari päivää sitten sain (eläköön lukijapalaute!) tällaisen mielenkiintoisen sähköpostin yhdeltä Pertiltä:

"Tervehdys
Olen ymmärtääkseni yksi mainitun Berg -suvun jälkeläinen. Suvun juuret näyttävät johtavan Bernadotten suvun kotiseudulle (Pau) "Pausta, Ranskasta kotoisin olevan prokuraattori Henri Bernadotten (1711–1780) ja Jeanne St. Jean (1725–1809) poika sai kasteessa nimet Jean Baptiste. " sekä Elsassin Irmstett:iin (Johannes Salomon *1631, Odile Berg*1656)
DNA ja sukututkimuksen vuoksi netissä "seikkaillessani" tuli esiin yo. teksti. Mitenkähän saisin yhteyttä ranskanopettajaanne? "

Valitettavasti EU Komission kielikoulu, jossa tapasin ranskankielenopettajani sukunimeltään Berg, on suljettu jo kymmenen vuotta sitten (meidän organisatiomme lopetti ilmaiset ranskanopinnot huomattuaan, että niistä ei ollut juuri mitään apua). Siksi en todennäköisesti voi auttaa Perttiä ottamaan yhteyttä sukunsa elsassilaiseen haaraan. Mutta yritän kuitenkin ja kerron Pertille, jos saan tähän viehättävään Ms Bergiin yhteyttä. Hän oli pienikokoinen ja jäntevä mustatukkainen nainen, jolla oli soma hymy ja silmät, joihin helposti saattoi vaikka hukkua koko oppitunnin ajaksi. Ranskaa en kovin paljoa oppinut, vaikka ei se ollut tämän opettajan syytä, uneksivan ajatukset eivät ole kovin otollisia oppimisille.

Muuten ja à propos, suomalaisten geeniperimä on miesten osalta pääosin itäeurooppalaista perua ja naisten yllättävästi suurelta osalta länsieurooppalaista perua.

Kalevi Wiikin mukaan suuri osa miehistämme on lähtöisin Ukrainan alueelta, jossa oli jääkauden pahimman kauden aikaan (n. 18,000-20,000 vuotta sitten) suomalaisesi-isien turvapaikka pakkasilta. Siihen aikaan Ukraina oli arktisen metsän peitossa ja pohjoispuolisilla nykyisen Venäjän tasangoilla oli aukeaa ruohoaavikkoa, jolla laidunsi biisoneita, poroja, jättiläishirviä, mammutteja ja sen sellaista riistaa, josta esi-isämme kilpailivat luolaleijonien, karhujen ja susilaumojen kanssa. Tästä ajasta kertoo Jean Untinen-Auel Aila-kirjoissaan, erityisesti Maan lapset-sarjan kolmessa ensimmäisessä osasassa (kaikissa suomentajana Erkki Hakala: Luolakarhun klaani (1981), Hevosten laakso (1982) ja Mammutin metsästäjät (1988).

Suomalaisten naisten jääkaudenaikaiset turvapaikat ovat siis olleet lännemmässä. Sielläpäin oli silloin Wiikin mukaan useampiakin turvapaikkoja. Yksi oli nykyisessä Kreikassa, toinen Italiassa ja kolmas baskialueella Ranskan eteläosissa ja Iberian niemimaalla, jonka eteläosissa silloin vielä asui jopa neandertaalilaisia "homoja". Syytä naisten ja miesten osaksi eri suunnilta tulleille geeneille ei tiedetä.

Arvoisat Lukijat saattavat myös muistaa Oxfordin proffan nimeltä Bryan Sykes, joka muutama vuosi sitten julkaisi kirjan Seven daughters of Eve (Corgi Books, 2001, ei liene suomennettu). Kirjassa Sykes väitti, laajoihin Eurooppalaisten geenejä luodanneisiin tutkimuksiinsa vedoten, että kaikki eurooppalaiset ovat seitsemän jääkaudenaikaisen naisen jälkeläisiä. Hän kutsui naisia kovin eksoottisilla nimillä Ursula, Xenia, Helena, Velda, Tara, Katrine ja Jasmine (täältä näkee refugien ajat ja paikat). Nämä ovat eläneet 10,000-45,000 vuotta sitten pienillä alueilla eri puolilla Eurooppaa Etelä-Venäjältä Iberiaan saakka.

Kirja oli mielenkiintoinen, vaikka en pitänytkään Sykesin fiktiivisistä pätkistä tutkimuksen seassa. Fiktiolla hän yritti kuvailla näiden esiäitiemme kovaa elämää jääkauden armoilla, ja sellaista elämä varmasti olikin, mutta se osa tekstistä oli jotenkin lukion ainekirjoituksen tasoista ja häiritsevää muuten jämäkän tieteellisen tekstin seassa. Makuasia tietysti.

Wiik on viime aikoina joutunut uusien hyökkäysten kohteeksi erityisesti indoeurooppalaisia tutkivien suomalaislingvistikkojen taholta "radikaalien" mielipiteidensä vuoksi. Maallikolle indoeuroopikkojen mielipiteet kuulostavat siltä, kuin suomalaiset olisivat pullahtaneet yllättäen maasta valmiina suomalaisina tai vaihtoehtoisesti olivat sukua samojeedeille ja muille Uralin seudulla ja takana asuville poronpurijoille. Wiik ei tällaista kantaa hyväksy. Saattaa olla, että tuossa vähän liian kärjekkäästi yksinkertaistin indoeuroopikkojen tulisia mielipiteitä, mutta sodassa ja rakkaudessahan on kaikki luvallista, en tosin tiedä miksi, enkä varmuudella edes kummaksi tätä tekstinosaa sanoisin.

Itse olen kuitenkin Wiikin kannalla. Ainakin hänellä on loogiselta vaikuttava teoria sekä suomaisen kulttuurimme ja suomenkielen että geeniemme selitykseksi. Indoeuroopikot taas toistavat periaatteessa sitä mantraa, jonka ovat perineet ruotsalais-kolonialistisilta rasistitiedemiehiltä. Nämänhän väittivät, että suomalaiset ovat mongolien jälkeläisiä ja ruotsalaisiin verrattuna alempaa rotua. Kantaa opetettiin ruotsalaisissa kouluissa vielä sotien jälkeenkin ja voidaan opettaa vieläkin, mistäpä senkin tietää. Taisi tulla taas langettua yksinkertaistamisen ylen mustaan syntiin.

Mutta Pertin sanomasta siis piti puhua. Valitettavasti en voinut auttaa tämän sukututkimuksia tällä erää, mutta yritetään "my level best" niin kuin kenialaiset sanovat ja ovat näyttäneet viime aikoina yrittävänkin.

Pikareskia historiankirjoitusta

Kuva: Flashman sotisovassa

Monet omanikäiseni ihmiset muistavat eläkkeellä olevan kapteenin ja paronin, Karl Friedrich von Münchhausen’in, ja hänen ihmeelliset seikkailunsa.

Kirjassa, jota itse kovin nuorena luin, oli kansikuva pontevasta paronista nostamassa itseään ja hevostaan suosta käyttämällä kahvana omaa lettiään (kirja lienee ollut Parooni von Münchhausenin ihmeelliset matkat ja seikkailut maalla ja merellä, suom. Aulis Savolainen, Otava, 1952). von Münchhausen oli oikeasti 1700-luvulla elänyt preussilainen sotilas, jolla oli taipumusta valehteluun tai ainakin jonkinasteiseen liioitteluun. Hänen tarinoitaan kirjasi ylös moni senaikainen kirjoittaja, ensimmäisenä Rudolf Erich Raspe, joka eli samalla vuosisadalla ja näin ollen saattoi jopa tuntea paronin tai ainakin kertoi aikalaistarinoita.

Arvoisat Lukijat myös tuntenevat Homeroksen Odysseian, Cervantesin Don Quijoten, Voltairen Candiden ja Swiftin Gulliverin. Panemme samaan kasaan myös Virginia Woolfin Orlandon ja Thomas Mannin veijari Felix Krull’in.

Heitetään suomalaisista joukkoon mukaan ainakin Haanpään Taivalvaaran näyttelijä ja jotkut Yhdeksän miehen saappaiden käyttäjistä, Kiven Nummisuutarit erityisesti merimies Niko ja tietysti riehakas Olviretki Schleusingenissa, Linnan Tuntemattoman tarinoista sotamies Rahikainen ja jousipyssymies Honkajoki. Lasse Lehtisen romaanit on ehkä tähdätty tähän samaan ryhmään ja oman Blogistanimme Mina von Münchausen lienee bloginsa nimeä valitessaan ajatellut näitä samoja kirjoja.

Aivan liian vaatimattoman kirjallisen maineen omaavalla Joel Lehtosella oli tähän ryhmään viittaavia ihmistarinoita mm. Henkien taistelussa. Eikä ole syytä unohtaa Paasilinnan veljeksiä tästä luettelosta: Arton päähenkilöt kuuluvat ilman muuta tähän samaan kirjalliseen perinteeseen ja miksei myös Ernon tarinat Kadonneessa armeijassa. Maria Jotuni ammensi samoista lähteistä mm. Arkielämän seikkailuissa ja näytelmässä Kultainen vasikka. Waltarin vaeltaja-Mikael Karvajalka ja jopa joltakin osin Sinuhe voitaisiin panna samaan kasaan, ja tietysti hänen ”sydämetön näytelmänsä” Gabriel tule takaisin.

Onhan näitä, kun kasaa ryhtyy kaivelemaan, niin kuin Outsiderin Pekka Lipponen, joka ehkä on enemmän seikkailusankari eikä näin ollen aivan tarkasti ottaen kuulu tähän kasaan.

Saksankielessä on käyttökelpoinen sana ”Schelm”, josta kai oma ”kelmi”-sanamme on johdettu. Kelmin sukulaisia ovat ”heittiö”, ”huijari” ja ”veijari”. Englanninkieliset kutsuvat tietynlaisia ihmisiä sanalla ” poltroon”, ”rogue” tai ”cad” ja amerikkalaiset tuntevat hyvin tyypin, jota kutsutaan ”Walter Mitty’ksi”. Varmasti kaikissa kielissä on vastaavia nimikkeitä ihmisille, joiden ei voida sanoa olevan aivan ihmiskunnan kuohukermaa, mutta eivät ole järin suuria konniakaan, ja joita yhteinen kansa salaa tai julkisesti ihailee, ja kertoilee heidän tarinoitaan alakuloista kateutta tuntien.

Kirjallisuudessa näitä veijari-henkilöitä voi kai kutsua sanalla ”pikaro” ja heidän muistokseen on määritetty oikein erityinen kirjallisuuden alalaji nimeltä ”pikareski”, veijariromaani, johon siis nuo yllämainitut teokset luokittelen.

Arvoisa Lukija huomannee, että olen tulkinnut termiä ”pikareski” melko vapaamielisesti ja suuri joukko kirjallisuuden ammattitulkitsijoista Lukijoiden joukossa ei ehkä hyväksy tätä täyttämääni tulkinta-avaruutta. Mutta, kuten Peter N. Dunn sanoo kirjassaan ”Spanish Picaresque Finction, A New Literary History” (Cornell University Press, 1993): ”Genres are instruments not simply of critical classification or prescription but of meaning and interpretation”, ja näin ollen tämän lastun tarpeisiin tulkintani lienee hyväksyttävissä.

Omalle luonteelleni uskollisena olen aina ihaillut pikareskiromaaneja.

Voi olla, että ns. kirjallisissa piireissä näitä tarinoita ei arvosteta, mutta niissä on paljon muutakin kuin pelkkää ”pakoa todellisuudesta”. Jyväskylän yliopistossa väitelleen Anna-Riitta Tunturin mukaan pikareskit liittyvät historiallisiin murrosaikoihin ja niissä on hauskuuden lisäksi joskus terävääkin yhteiskuntakritiikkiä ("Der pikareske Roman als Katalysator in geschichtlichen Abläufen. Erzählerische Kommunikationsmodelle in "Das Leben des Lazarillo von Tormes", bei Thomas Mann und in einigen finnischen Romanen" abstrakti).

Viime viikolla kuoli englantilainen kirjailija George MacDonald Fraser, joka oli 1960-luvulla kyllästynyt toimittamaan sanomalehteä ja päätti kirjoittaa itselleen pakotien toimituksen rutiineista viktoriaanisella romaanilla.

Hän löysi tarinaansa päähenkilön, Harry Flashman’in, 1800-luvulla julkaistusta Thomas Hughesin kirjasta Tom Brownin kouluvuodet, joka kuvaa englantilaisen Rugbyn sisäoppilaitosta 1800-luvun alussa (luettuani sen kovin nuorena, aloin kärttää pääsyä sisäoppilaitokseen, mutta jostakin syystä isäni suhtautui pyyntöön kovin nuivasti). Koulun rehtorina toimi ”edistyksellinen” kasvattaja (edistyksellisyyshän on täysin suhteellista) Thomas Arnold, ja Tom Brown oli koulun oppilas, joka mm. joutuu ilkeän poikajoukon kiusaamaksi. Joukon johtajana on huonotapainen ja valehteleva pelkuri, Flashman, joka lopulta erotetaan koulusta ryypiskeltyään oluella terästettyä ginitotia.

George MacDonald Fraser päätti lainata koulukiusaajan omien kirjojensa sankariksi, teki Flashmanista sotilaan ja seikkailutti häntä 12 kirjan verran pitkin brittiläistä imperiumia, jossa, niin kuin kaikki tiedämme, ei aurinko koskaan laskenut.

Kirjat muodostavat kenraaliksi kohonneen Flashmanin fiktiivisen muistelmasarjan, jota Fraser kutsuu nimellä ”Flashman papers”. Ensimmäinen osa, Flashman, julkaistiin 1969 ja viimeiseksi jäänyt Flashman on the March 2005. Ensimmäinen osa on myös suomennettu nimellä Flashmanin seikkailut (Aarne Valpola, Otava, 1969), muista suomennoksista ei minulla ole tietoa. Erkki Arnin arvion 11. osasta (Flashman and the Tiger) voi lukea Hesarista (26.2.2000, Uljas pelkuri opettaa).

Kuva: Suomalainen Flashman

Flashman viettelee naisia, hänellä taitaa viimeisen osan aikana olla jo 500 valloitettua sydäntä tai muuta ruumiinosaa, ikään katsomatta, selviää pelkuruudestaan huolimatta kaikista käymistään taisteluista kunnialla ja saa jokaisesta lisää mainetta ja kunniamerkkejä.

Kirjat tarjoavat seikkailujen lisäksi tarkkaa tietoa kuningatar Viktorian aikaisesta Britti-Imperiumista. Historialliset tiedot, Flashmanin osuutta lukuun ottamatta, ovat tarkkoja. Itse asiassa kirjoista saa hyvän läpileikkauksen Imperiumin 1800-luvun loppupuolen tapahtumista, kirjoissa on lähdeluetteloita ja viitteitä, jotka selittävät tapahtumien taustoja. Ne käyvät hyvin vaikka oppikirjoista, jos pystyy erottamaan fiktion ja faktan toisistaan.

Flashman käy sotaa Afganistanissa, taistelee zuluja vastaan Etelä-Afrikassa, ottaa osaa Meksikon vallankumoukseen, ampuu kenraali Custerin vahingossa kuoliaaksi tämän viimeisessä taistelussa Little Big Hornissa, pelastaa englantilaiset panttivangit Abessinian hullun keisarin Theodoren (oikeasti Tewodros II) käsistä, ottaa osaa Intian sepoe-kapinan kukistamiseen ja ryntää piereskellen huonon venäläissampanjan aiheuttamien ilmavaivojen vuoksi kevyen prikaatin (brittien vieläkin ylpeydellä ja kunnioittaen muistelema Charge of the Light Brigade) etunenässä Balaclavan taistelussa.

Pelosta piilotellen pyörtyillen ja piereskellen hän selviää kaikista taisteluista hengissä ja lisäksi, vaatimattomasta panoksestaan huolimatta, sankarina.

Seikkailujensa ohessa Flashman tapaa ”kaikki” sen aikaisen maailman merkkihenkilöt. Kuten kuningatar Viktorian ja tämän puolison, prinssi Albertin, Meksikon keisari Maksimilianin, presidentti Lincolnin, kenraali Custerin, Khartumin piirityksen sankarikenraali Gordonin, Abessinian keisari Tewodros II:n, kirjailija Oscar Wilden, rautakansleri Bismarckin, näyttelijä Lilley Langtryn, Florence Nightingalen, Sherlock Holmesin ja tohtori Watsonin, Madagaskarin kuningatar Ranavalonan, sikhien maharinin Jeenanin. Lähes kaikki historiallisia henkilöitä oikeassa historiallisessa kontekstissa, ja kaikki tapaamansa naiset hän tietysti sai kaadetuksi sänkyyn.

Kirjat voi hyvin lukea pelkkinä seikkailukirjoina, niissä on jännitystä, seksiä ja romantiikkaa. Mutta niissä on myös vakavampi pohjavire.

Fraser oli konservatiivi ja piti brittien imperiumia alusmaidensa hyväntekijänä. Silti kirjoissa on imperialistisen hallinnon kritiikkiä. Hän yrittää osoittaa, että merkittävät tapahtumat eivät välttämättä tapahdu niin kuin on suunniteltu vaan sattumalla ja henkilökohtaisen edun tavoittelulla on niissä yhtä suuri tai jopa suurempi osuus kuin yhteisellä hyvällä tai virallisella politiikalla. Ja tapahtumia ja sotia johtavat kruunupäät ja kenraalit näyttävät läheltä katsottuina tavallisilta pieniltä ihmisiltä, jotka eivät ole Flashmania parempia moraaliltaan ja ovat jopa tätä tyhmempiä.

Flashman-kirjat eivät ole Suomessa suosittuja jostakin syystä. Ajatellen sitä kuinka lähellä suomalaisten sydäntä sellaiset antisankarit kuin Sven Duuva, Nummisuutarien Esko ja Jukolan veljekset ovat, luulisi, että Flashmaneille löytyisi suomalaistenkin lukijoiden keskuudessa ihailijoita. Tietysti jonkun pitäisi ne ensin kääntää suomeksi ja jonkun toisen taas julkaista. Kirjat eivät ole poliittisesti korrekteja, päinvastoin, ja tämä on ehkä ainakin osasyynä sille, että niitä ei ole meillä julkaistu. Olisi aika herätä.

Heräämisestä puheen ollen, suomalaisen sankaruuden revisionistisen historian voisi samalla panna paperille. Flashmanilainen kertomus Mannerheimista tai Kustaa Mauri Armfeltistä saattaisi olla lukijoille vähintään yhtä mielenkiintoinen kuin viralliset elämäkerrat tai Mauri Sariolan kritiikittömän ihailevat tarinat. Onhan meillä jo Huovisen näkemys Hitleristä ja Stalinistakin, miksei sitten suomalaisten sankareista.

Lemminkäinen voisi olla vielä mielenkiintoisempi. Hänhän on Kalevalan merkittävin antisankari ja ilmiselvä pikaro. Eikä Lemminkäisen tarinassa tarvitsisi edes olla kovin nokonuuka historiallisten tosiasioiden oikeasta olomuodosta.

Lukulista

Aloitan vuoden 2008 alusta (kokeilumielessä) uuden lastukategorian "lukulista", jonka alla märehdin viimeksi luettuja kirjoja ja ehkä muita mielenkiintoisia lukujuttuja. Se piti aloittaa jo viime vuoden aikana, mutta siirtyi ja siirtyi varsinaisen lukemisen viedessä "kaiken" vapaa-ajan.

Parhaillaan lopettelen kirgiisialaisen Tšingiz Aitmatov'in kokoelmateoksen Varhaiset kurjet ja muita novelleja uudelleenlukemista. Palaan siihen tuossa tuokiossa.

Kirjallisia juoni-ideoita, katkenneita kynsiä ja roskienkuljetusta

Kuva: Parnasso 7/2007, kansi

Kirjan idean pitäisi voida tiivistää yhteen lauseeseen.

Tai näin ainakin väittävät ne, jotka tästä asiasta hyvin tietävät, eli luovan kirjoittamisen opettajat. Jos tiivistelmää ei pysty tekemään, ajatus jatkuu, ei kirjastakaan tule mitään.

En ole tällaista tiivistämistä aikaisemmin saanut tehdyksi. Kirjani ovatkin useimmiten päätynet viidennen luvun tienoilla tiiliseinään: henkilöiden pinnallisuuteen, juonen rönsyihin ja koristeelliseen kieleen.

Joten uudenvuoden alkajaisiksi tein, muiden ohessa, hyvän päätöksen aloittaa aina kirjani mietiskelyn tiivistetyllä lauseella. Lauseen pitäisi olla sellaisenaan käytettävissä kustantajan mainoksissa. Päätöksen vahvistin tuikealla Armagnac-ryypyllä, ja vein tyhjentyneen pullon kierrätyspussiin.

Heti, kun sain päätöksen vahvistettua, niin eikö tullutkin ensimmäinen tiivistelmälause mieleen:

Maailmassa, jossa viikset on julistettu laittomiksi, sydämensä rakkaussuhteesta särkenyt atomifyysikko elää kiihkeän rakkaustriangelin siamilaisten kaksosten kanssa.

Ilahtuneena onnittelin itseäni: siinäpä on hyvä kirjatiiviste. On rakkautta, sydänsuruja ja tragediaa. Eli sitä mitä lukijoiden suuri enemmistö kirjaltaan haluaa. Tästä voi tehdä chick lit’iä tai chic lit’iä, jännitystä tai pseudotiedettä. Se antaa mahdollisuuden tutkia ihmisen osaa, human condition, jota ei aikaisemmin ole tutkittu. Mitäs, ajattelin, hymyillen samalla viekkaan merkitsevästi itselleni, jos toinen kaksosista päättäisi murhata kaksosensa mustasukkaisuuden puuskassa.

Ah, maltan tuskin odottaa, että pääsen tätä kirjaa kirjoittamaan. Aloitan sen vaikkapa huomenna tai ehkä ylihuomenna, koska kaupoissa on alkanut alennusmyyntikausi ja ne ovat auki lauantaina. No, nyt puoliso kertoo, että ne ovat auki myös sunnuntaina, joten ehkä kirja pitäisi aloittaa vasta maanantaina tai tiistaina. Viimeistään ensi viikolla joka tapauksessa.

Juuri kun ajattelin uuden kirjani juonta, symboliikkaa, intertekstejä ja alluusioita, mieleen pompahti vielä parempi idea:

Maailmassa, jossa avioliitto on laitonta, paheellinen joukko juoppoja ja huumeita käyttäviä urheilutoimittajia hullaantuu Sibeliuksen musiikkista ja päättää perustaa musiikkilehden nimeltä Säveltä suoneen.

Tuon idean yhtenä liipaisijana saattoi olla se, että puoliso käski viedä roskapussit, valkoisen, sinisen ja keltaisen, kylmän kellarin roskienkeräyshuoneeseen. Samalla, kun raahasin painavia roskapusseja hissiin, ajattelin ihaillen uutta, huumeita ja musiikkia syväluotaavaa kirjaani, mutta ajatuksia häiritsi vielä uudempi idea:

Vastaanotettuaan toverinsa sähköpostisanoman Olkiluodon puissa asuva radioaktiivinen varislauma joutuu hissiin Väyrysen näköisen älykkään liberaalipoliitikon kanssa. Hissi jää jumiin viidennen ja kuudennentoista kerroksen väliin ja heiluu uhkaavasti.

Onneksi oma hissini ei jäänyt kerrosten väliin. Puoliso oli (vahingossa???) heittänyt viimeisimmän Parnasson keltaiseen roskapussiin, josta pelastin sen viime hetkellä, vaikka pussinsuu oli suljettu tiiviisti punaisella muovinauhalla, jota aukaistessa katkaisin yhden kynsistäni. Palasin pimeän ja kylmänkolkon autotallin läpi hissille imeskellen murheellisena sormeani, josta kynsi oli lohjennut, ja eikö tullut taas mieleen uusi ja vielä parempi kirjaidea:

Kampin ja rautatieaseman välillä metrotunnelissa joukko kännissä örveltäviä kaljapussi-kirjallisuuskriitikoita syö vahingossa vuoden annoksen viagraa ja päättää elää sellaisen elämän, josta kasvaa Putte Wilhelmsson.

Idean syntymistä saattoi autaa se, että siinä Parnassossa oli julkaistu Putte Wilhelmssonin kirje jollekin toiselle kirjallisuuskriitikolle, jossa, hieman tässä sanomaa lyhentäen, sanottiin, että se toinen kirjallisuuskriitikko ei ole pelkästään tyhmä vaan lisäksi sivistymätön, ja Putte Wilhelmsson todisti lisäksi itse eläneensä tarkoituksellisesti sellaisen kiihkeänsurullisen kirjallisuuselämän, josta kasvaa juuri kriitikoksi. Samalla, kun päätän elää itsekin sellaisen elämän, saan uuden kirjaidean:

Planeetta Zerbak’illa elävä seksihullujen urbaanien kannibaalien joukko yrittää voittaa joukkosuunnistuksen maailmanmestaruuden. Kilpailua käydään synkissä korvissa, joissa harhailee sabotoitujen karttojen vuoksi eksyneitä, hyvinsyötettyjä naissuunnistajia.

Vaikka idea on erinomainen, hylkään sen melko pian, koska ajattelen, että Nobelin kirjallisuuspalkinnon saaminen SciFi:llä saattaa olla vaikeaa. Varsinkin nyt, kun palkinto annettiin juuri äskettäin jollekin Doris Lessingille, joka, kuten kaikki Arvoisista Lukijoista hyvin tiennevät, on tieteiskirjailija. Epäilen, että jopa Erkon ja Finlandia-palkinnon jakajadiktaattorit ylenkatsoisivat tieteiskirjallisuutta. Vaikka saihan dramaturgi Johanna Sinisalo aikanaan peikkokirjallaan Finlandian. Tosin kirja taisi olla fantastista realismia eikä SciFiä, mutta en ole tästä aivan varma. Kirjoittaako hän vielä?

Tätä ajatellessani olin tullut huoneistomme ovelle, jonka olin unohtanut lukita. Juuri, kun puoliso oli moittimaisillaan huolimattomuuttani, välähti päässäni uusi idea:

Kutistuttuaan neljännekseen normaalista koostaan juomalla sinistä tenua työtön kirjallisuuskriitikko päättää iskeä Ässien jääkiekkojoukkueen cheerleaderit yhden toisensa jälkeen.

Tämä idea toimisi mielestäni monella tasolla. Siinä olisi postmodernia uhmaa, tieteen ikäviä sivuvaikutuksia ja rakkauttakin. Intoani häiritsi jossakin määrin se, että julkaisijan löytäminen tällaiselle urbaanieetokselle olisi ehkä vaikeaa ahdasmielisessä ajassamme.

Kirjalliset ajatukseni keskeytyivät muutenkin, koska puoliso ei pelkästään moittinut minua lukitsemattoman oven vuoksi, vaan työnsi vihaisesti imurin käteeni ja käski siivota lukutuolini ympärille kertyneet joulupiparimurut. Lisäksi hän uhkasi, että hyvin istuviksi muotoutuneet samettihousuni heitettäisiin roskiin, ellen antaisi niitä pestäviksi.

Täysin ansiottomat moitteet masensivat innokasta kirjallisuusmieltäni. Ja hyvin alkanut kirjallisuusiltani päättyi tylysti housuttomana imurin ja pesukoneen ujellukseen. Päätin kirjoittaa kaikki hyvät ideani kuitenkin muistiin heti kun kotitöiltäni ehdin, jos muistan.

P.S: Omien kirjaideoiden jatkoksi voi hyvin kokeilla vaikkapa tällä saitilla (Script Frenzy!) olevaa ideageneraattoria nimeltä Plot Machine.

Hyvää Uuttavuotta

Kaikille Arvoisille Lukijoille Onnellista Uuttavuotta 2008!

Kuva Hanhensulka: vanhan Hotel de Villen torni nousee udun sekaan Brysselin laaksosta uudenvuodenpäivänä noin kello 1200.

Uudenvuodenpaiva 2008

Valokuvatorstain uudenvuodenpäivän kuvapeittoehdotuksen inspiroimana.

Brysselissä ilotulitus oli peruutettu terroristiuhan vuoksi ja yökadut olivat siksi tavallista tyhjemmät. Suurtorin valo- ja äänishowtakaan ei päässyt katsomaan (liikaa ihmisiä paikalla ja poliisit sulkivat pääsyn aukiolle jo ainakin 23:30). Ilma oli lämmin (ehkä +5-7 astetta) eikä satanut vaikka taivas oli sumuisen suttuinen.

Kuvien seassa välähtävä kirkon sisäkuva on St. Nicolaksen kirkosta lähellä suurtoria. Yölliset katunäkymät Grand Sablon -aukiolta ja Toison d'Or -kadulta.