Pilatus, Lady Macbeth ja muita ahkeria pesijöitä

Jokainen kristikunnan jäsen tietää varmasti jo alakouluikäisestä lähtien tarinan Pontius Pilatuksen symbolisesta käsien pesusta taivuttuaan, vastentahtoisesti, rähinöivien juutalaisten vaatimukseen ottaa Jeesus hengiltä ristiinnaulitsemalla Kolgatalla yhtenä synkkänä pitkänäperjantaina vajaa kaksituhatta vuotta sitten. Eikö muuten Kolgata olekin sopivan onomatopoeettisesti kolkolta kuulostava nimi teloituspaikalle?

Suomenkielessäkin sanotaan helposti, että ”minä pesen tästä käteni” kun ei pidetä jostakin, oletettavasti sanojalleen epämiellyttävästä asiasta. Niin sanotaan monissa muissakin kielissä.

Pesemisellä ja pahoilla ajatuksilla näyttää olevan arkipäiväistä kielenkäyttöä syvällisempikin yhteys.

Shakespearensa tuntevat saattavat muistaa tarinan Lady Macbeth’istä (Macbeth, V, i), joka, usutettuaan ensin äijäänsä tappamaan kuningas Duncanin, valitti:

--Out, damned spot! Out, I say!

ja jatkoi:

--What, will these hands ne'er be clean? No more o' that, my lord, no more o' that: you mar all with this starting…

Kaikki Arvoisat Lukijat muistanevat myös, että Koraani käskee oikeita uskovaisia peseytymään tarkasti määritellyllä rituaalilla ainakin viisi kertaa päivässä ennen rukoushetkien pyllistelyä kasvot Mekkaan päin käännettyinä.

Raamattu, Koraani ja Shakespeare ovat ennenkin olleet oikeassa kuvatessaan ihmisten sisäistä maailmaa, miksi ei siis pahuuden poispesussakin. Nyt jotkut tiedemiehet Kanadassa ja USA:ssa ovat paremman tutkimuksen puutteessa tarkkailleet kontrolloiduissa oloissa ihmisten pesuhalukkuutta. Ja todenneet, että pahojen ajatusten, pettämisten, valehtelun ja sen sellaisten normaaliin ihmiselämään kuuluvien tekojen ja henkilökohtaisen hygienian välillä on yllättävän suora yhteys.

Asiaa tietysti tutkittiin opiskelijoiden avulla, synnillisistä ajatuksista kun oli kysymys. Tutkitun ryhmän jäseniä pyydettiin ajattelemaan joko jotakin tekemäänsä syntiä tai hyvää tekoa. Sitten heille tarjottiin kosteuspyyhkeitä ja kyniä.

Ne jotka olivat ajatelleet pahoja, nappasivat kaksi kertaa useammin kosteuspyyhkeen kuin hyviä ajatuksia ajatelleet, jotka ottivat mieluummin kynän – ehkä kirjoittaakseen suurenmoiset ajatuksensa paperille. Eikä siinä kaikki. Pahoja ajatelleiden omantunnon tuskat todettiin pienemmiksi, jos saivat pestä kätensä heti ajattelun perään.

Toisessa tutkimuksessa eettisesti arvottomia ajatelleet opiskelijat arvioivat näytettyjen pesuaineiden hinnan korkeammaksi kuin ne, jotka pidättäytyivät pahoista ajatuksista.

Science – lehdessä (8.9.2006) julkaistun tutkimuksen mukaan psykologit ovat jo pitkään epäilleet, että pahoilla ajatuksilla ja puhtaanapidolla on suora yhteys, ja kutsuneet ilmiötä Macbeth-efektiksi. On mm. todettu, että eettisesti epämiellyttäviä Jeesuksesta lukeneet uskovaiset menevät helpommin kirkkoon kuin tällaisia lukemattomat. Ja uskottomat liberaalit, jotka ovat pettäneet moraalisia arvojaan, tuntevat suurempaa tarvetta tarjoutua vapaaehtoistyöhön.

Mutta huono omatunto näyttää olevan helpohkosti voitettavissa. Tutkimuksessa ne pahoja ajatelleet opiskelijat, jotka saivat pestä kätensä, tarjoutuivat puolta vähemmän vapaaehtoistyöhön kuin ne, joilla ei ollut mahdollisuutta rituaaliseen puhdistautumiseen.

Naistenlehtien ”agony aunt”’it ovat tietysti aina tienneet likaisen elämän ja puhtaanapidon yhteyden. Miehiään uskottomuudesta epäileviä partnereita on kehotettu tarkkailemaan miestensä pesuhuonetapoja erityisen tarkkaa. Jos miehen nähdään pesevän käsiään kovin usein (ehkä jopa kokonaisen kerran päivässä) tai ottavan suihkuja tavallista ahkerammin, on heti perusteltua syytä epäillä tämän aviollisen uskollisuuden syvyyttä.

Tämä kaikki kerrottakoon sekä vihjeenä että varoituksena Arvoisille Lukijoille, vaikka moraalittomat ajatukset eivät tietysti saastuta näiden ikivalkoisen tahratonta mieltä. Joten vihje ja varoitus saattavat olla hukkaan heitettyjä.

Ihmiskunnan perintöä

Me puhumme ”tavallisessa elämässä” yleensä eufemismeilla, kaunistelevilla kiertoilmaisuilla, abstrakteilla yleistyksillä, kun yritämme selvitellä ajatuksiamme vaikeissa asioissa.

Sellaiset sanat kuin ”rotu”, ”sukupuoli”, ”enemmistö” tai ”vähemmistö” pulppuavat viileinä ja helpommin suusta ja kynästäkin kuin kuumankonkreettiset, kädet-paskassa -jutut tietystä afrikkalaisesta, tietystä naisesta, tietystä kapitalistista tai tietystä homosta. Eufemismit ovat mukavan etäisiä viileän analyysin kategorioita, niiden avulla ei tarvitse tahrata käsiään tai suutaan likaisilla yksityiskohdilla tai osaaottavilla termeillä: kuten esimerkiksi nimeltä mainittu ammuttu lapsi, pommitettu lapsi tai AIDS:iin kuoleva lapsi. Sana ”asekauppa” ei soinnu läheskään yhtä uhkaavalta kuin, jos kertoisimme 12-vuotiaasta sierraleonelaispojasta, joka on ampunut vanhempansa kuluneella AK-47:llään, Kalašnikovilla.

Eikö muute AK-47 kuulostakin jotenkin viattomammalta kuin jotenkin henkilökohtaisen uhkaava Kalašnikov (venäjäksi Автомат Калашникова образца 1947 года, Avtomat Kalašnikova obraztsa 1947 goda), ehkä siksi lehdet nykyisin puhuvatkin ensin mainituista mieluummin kuin Kalašnikovista, joka sentään on oikean ihmisen, venäläisen Mihail Kalašnikovin nimi. (Kts, Udmurtian suuret pojat Tšaikovski ja Kalašnikov)

Tänä aamuna join kahvia, polttelin tupakkia ja luin The Independent –sanomalehteä samalla kun yritin käynnistää yönkankeita aivojani.

Ehdin lähes unissani katsella Englannin pääministerin Tony Blair’in vaikeuksia TUC:n (Trade Union Conference) vuosikokouksessa Brightonissa, josta minulla on joukko toinen toistaan epäonnistuneempia kuvia muistona joltakin käynniltäni, Irakin sotaa, Applen suunnitelmia tarjota elokuvia iPodiin ja sen sellaista, tavallista aamu-uutisten tykinruokaa. Sitten, sivulla 29, näin Desmond Tutun nimen ja heräsin, otin tukevan kofeiiniryypyn vetäisin savua väärään kurkkuun ja aloin oikein lukea.

Arkkipiispa Tutu kirjoitti artikkelissaan otsikolla The modern successor to the slave trade tavanomaisten aseiden kaupasta.

No, ”slave trade” ja ”asekauppa” ovat tietysti myös mukavia eufemismeja, analyysikategorioita, eikä Tutukaan pysty tietysti kirjoittamaan ilman sellaisia termejä. Sitä paitsi hän on tullut tunnetuksi ”sound bite”istaan (miten tuonkin nyt suomeksi kääntäisi, ”lentävä lause” ei kuulosta oikealta, mutta olkoon). Ja tässäkin kirjoituksessa oli muutama. Mm tämä:

No longer should the peace business be undermided by the arms business

Mikä loistava lause, joka sanoo kaiken, eikä oikein mitään, eufemismin sukua siis.

Mutta hänen artikkelissaan oli tietojakin, jotka häiritsivät rauhallista kahvinjuontia. Sytytin jopa toisen savukkeen vahingossa, ja, koska se jo paloi, päätin vedellä senkin loppuun.

Asekauppa ei suomalaisen elämään vaikuta sitä eikä tätä, paitsi tietysti niiden elämään, jotka saavat siitä työtä, ja niiden, paljon pienempi ryhmä, jotka käärivät kunnon kapitalisteina voitot taskuunsa. Varmaan tälläkin hetkellä on jossakin päin maailmaa, luultavammin afrikkalaisessa loistohotellissa, joku suomalainen, nykyajan Olavi I. Mattila, joka ajattelee eilisen onnistuneita asekauppoja ja laskee ansaittuja voittoja.

Joka päivä, päivä as in ”24 tuntia”: keskiyöstä keskiyöhön tai aamusta aamuun niin kuin muslimit sen laskevat, tai illasta iltaan juutalaiseen laskutapaan, 1000 ihmistä tapetaan tai teurastetaan kuoliaaksi ”tavanomaisilla aseilla” (mikä loistava eufemismi, vastakohtana epätavalliset aseet kuten ydinpommit, antrax ja sen sellaiset).

Eli vuodessa tavallisten aseiden kuolonuhreja on noin 350,000.

Ja pysyvästi haavoittuneet siihen tietysti vielä päälle, nyrkkisääntönä yksi kuollut kolmea tai neljää haavoittunutta kohden ja näistä puolet pysyvästi vammautuneita.

Nämä uhrit kuolevat Kongon puskissa, Ugandan metsissä, Itä-Timorin lehväsmajoissa yksin tai pareittain, ahkerampien tappajien, paikallisten Rokan Anttien, ollessa hommissa ehkä pieninä joukkoinakin.

Syyskuun 11. 2001 New Yorkin WTC-iskussa ja Pentagonissa kuoli lähes samanaikaisesti 2973 ihmistä. Suuri tragedia tietysti.

Sen verran ihmisiä tapetaan kolmessa päivässä tavanomaisilla aseilla, ilman sen kummempia viisivuotismuistojuhlia. Mutta eihän elämä muutenkaan ole reilua, vai onko jollekin luvattu reiluutta?

Tavanomaisia aseita ovat pistoolit, kiväärit, tykit, panssarivaunut, taisteluhelikopterit ja sen sellaiset.

Näistä pienaseet (ihanan pikkuinen ja viaton eufemismi) ovat suurin ongelma, koska niitä on halpa valmistaa, helppo saada kaupaksi ja salakuljettaa sinne missä kysyntä on suurin, eli ns. kolmanteen maailmaan (taas uusi eufemismi) ”oikean asian” puolesta taisteleville köyhille.

Asekauppaa rajoittavaa kansainvälistä sopimusta ei ole olemassa. Ydinaseet on kyllä suljettu pienen, ydinaseiden valmistukseen erikoistuneen klubin ulkopuolisilta mailta, kuten Iranilta (aivan oikein, vaikka tietysti taas epäreilusti). Tavanomaisia aseita sen sijaan saa valmistaa ja myydä niin paljon kuin sielu sietää.

Maailmalla arvioidaan tällä hetkellä olevan 650 miljoonaa käsiasetta ja uusia tehdään ja myydään laillisesti vuosittain 7 miljoonaa. Laiton asekauppa on suurempaa, arviolta 10 miljoonan käsiaseen suuruusluokkaa. Panoksia valmistetaan ammustehtailla vuosittain 16 miljardia kappaletta.

Tajunnan räjäyttäviä lukuja, täytyy sytyttää uusi spliff (ei huolta, se on laillista Pall Mallia vain).

Viime vuonna suurimmat aseiden markkinoijat olivat Venäjä, USA, Ranska, Saksa ja Britannia. Saksaa lukuun ottamatta YK:n turvallisuusneuvoston veto-oikeuden omaavia jäsenmaita. Näiden maiden osuus maailman pienasekaupasta on 82 %. Aseiden myynnistä syntyvät voitot tulevat tietysti takaisin kehittyneisiin maihin, vaikka kaksi kolmasosaa asekaupasta käydään kolmannen maailman maissa (taas mukava pieni eufemismi).

Kolmannen maailman maat käyttävät keskimäärin 22 miljardia dollaria aseiden ostoon joka vuosi. Rahalla voitaisiin jokainen lapsi panna käymään koulua ja vähentää lapsikuolleisuutta näissä maissa 65 %:la vuoteen 2015 mennessä.

Nämä kolmannen maailman aseidenkäyttäjät ovat Tutun tarkoittamia uusorjia, tekevät työtä asekapitalistien puolesta viidakkojen sweatshopeissa, tappokentillä.

Robert Lowell runoili joskus vuosikymmeniä sitten näin: the stiff spokes of the wheel / touch the sore spots of the earth.

Niin ja uudessa romaanissaan The Mission Song, John Le Carré taputtelee kapitalismille mm. näin:

Capitalism's responsibility for the turbulence of the modern world, its heedlessness and chaos, its savagery, its utter self-absorption, capitalism the canary in the mine-shaft. But it's what we have, isn't it? No turning the clock back. Against the jihadists, we have capitalism. Will money trump faith?

Eikö tuo viimeinen lause kuulostakin somasti kuin kysyvältä seiskasoinnulta.

Joukko pieniä maita, sisukas Suomi mukana, on esittänyt asekaupan rajoittavaa sopimusta, joka esitetään YK:n yleiskokoukselle lokakuussa 2006. Yleiskokouksessa vähemmistö ei voi estää päätöksen syntymistä, joten toiveissa on, että sellainen on tulossa. Toinen asia on tietysti sopimuksen ratifioiminen, mutta se on taas – niin, toinen asia.

Lisälukemiseksi:

Mihail Kalašnikovin haastattelu The Guardian – sanomalehdessä 10.10.2003
Tähtäimessä asekauppa, YLE uutiset 6.4.2006
The modern successor to the slave trade, Desmond Tutun artikkeli The Independent-sanomalehdessä, 13.9.2006
UN world conference on small arms collapses without agreement, artikkeli Control Arms nettisaitilla, 7.7.2006

Suomi on hurmattu maailmankartalle!!!

Tämänaamuisessa The Guardian lehdessä minikolumnisti Gwladys Fouché kirjoittaa Suomesta (Finland’s secret weapon), mikä jo sinällään on yllättävää anteliaisuutta. Mutta yllättävintä on se, että kohteena on hiljaisenharmaa pääministerimme, ujo maalaispoika, Matti Vanhanen.

Ja Gwladyksen sanoma on vielä yllättävämpi: Matti Vanhanen on Suomen seksikkäin mies.

Tässä kirjoittaja aluksi vain peilailee Ranskan presidentin, Jacques Chirac’in lausuntoja Suomessa, joita Arvoisat Lukijat jo varmaan ovat saaneet suomalaislehdistä ihastella. Nähtävästi Chirac oli esitellyt Matin Espanjan pääministeri Luis Rodriguez Zapatero’lle kehaisemalla:

Let me introduce you to the sexiest man in Finland.

Gwladys kertaa sanojensa vahvistukseksi Vanhasen naisseikkailuja. Mainitsee ensin, että pääministeri on nykyisin iloinen poikamies ja sitten, että Matin rakkauselämä on ollut lehdistön spekulaatioiden kohteena jo aikaisemmin. Ja kertoo pääministerin huhutusta käynnistä nykyisen kulttuuriministerinsä, entisen Miss Finlandin, hotellihuoneessa. Nimet Karpela tai Saarela eivät livahda vahingossakaan paperille häveliään toimittajan kynästä. Lehti tähdentääkin, että Matti V. on aina kiistänyt huhut lemmensuhteesta. Toimittaja kertoo kyllä Vanhasen nykyisestä seurustelusta Susan Karosen kanssa nimeltä mainiten, ja täsmentää, että ensitapaaminen tapahtui IKEA:n huonekaluhyllyjen välissä.

Suomalaisnaiset ovat muutenkin todistelleet pääministerinsä seksikkyydestä. Mm. Eeva-lehdestä on sanottu yllättävästi, että: ”hän on tavallinen suomalainen mies, ja se on suomalaisiin naisiin vetoavaa”. Häh??? (Huom: Tuo ”häh” ei kuulu Eevan antamaan lausuntoon.) Eli aina suomalainenkin oppii uutta lukiessaan ulkomaisia lehtiä!

Gwladys muistuttaa lukijoitaan Chirac’in aikaisemmista Suomi-lausunnoista. Englantilaistoimittajaa on tietysti ilahduttanut, että presidentti on luokitellut suomalaisruoan englantilaista huonommaksi. Lisäksi hän muistuttaa lukijoitaan, että Chirac on kutsunut Suomen ulkoministeriä (nimeä ei mainita) epäpäteväksi. Tämän lausunnon Chirac’in toimisto on ehdottomasti kieltänyt. Chirac’in on myös nähty suutelevan presidentti Tarja Halosen kättä, mutta toimittaja arvelee, että ranskalainen hurmuri ei ollut saanut mitä oli halunnut Suomen tiukalta presidentiltä. Itse asiassa The Guradianin myyrä Suomesta, tai pitäisikö sanoa koti-tsuhna, oli kertonut luottamuksellisesti, että:

Finns don’t like flashy personalities. Chirac would never be successful here.

Että siitä saat Chirac, täyslaidallisen suomalaista sisua!

Mahdollinen maailma: historiaa seuraaviksi kolmeksi vuosikymmeneksi

Tarkoitus tässä lastussa on puhua tulevaisuuden historiasta.

Älykäs, omahyväinen tyhmyys on ihmistä hyvin kuvaava ominaisuus. Sekä onneksi että onnettomuudeksi, meidän mielemme pystyy toimimaan näennäisen loogisesti tilanteissa, joissa todellisuuden ja tietojen välillä on ammottava kuilu. Tiedemiehet kertoivat hiljan, että me pyrimme täyttämään tätä kuilua arvauksilla, unilla, tarinoilla, myyteillä ja puhtaalla hölynpölyllä, jotka pystymme lisäksi melko vaivattomasti pukemaan sellaiseen muotoon, että kuulijamme ja lukijamme nyökkäilevät usein myöntyvästi ja alkavat hyvässä tai pahassa lykyssä uskoa mitä juuri sanoimme.

Arvoisa Lukija ehkä nyökkää tässä kohtaa hyväksyvästi ja viittaa tämän blogin lastuihin potentiaalisena todisteena tästä väitteestä, mutta tarkoitus ei nyt ole pelkästään tuijotella omaan napaansa vaan katsoa maailmaa vähän laajemmin aina tulevaisuuteen saakka, sehän on, niin kuin kliseenä usein todistamme, vieras maa niin kuin tietysti menneisyyskin.

Hanhensulan päiväkirja: 11.9.2031, Torstai

Kevät on taas tulossa. Isonauraja eli Kookaburra rääkäisi kiimaisesti läheisessä eukalyptusmetsikössä Geelongin takaisilla kukkuloilla aamu-unien läpi ennen heräämistä todistaen ehkä uuden kevään läheisyyttä, kookaburran tarkoitusta on usein hyvin vaikea päätellä aivan oikein.

Tänä torstaiaamuna sen, kevään siis, tuntee jopa vanhoissa luuparoissa. Vanhuus taitaa alkaa hiljalleen vaivata ikääntyviä luita, eivätkä lihaksetkaan toimi enää niin kuin ennen, vaikka kantasoluistutuksilla ja muulla geenimanipulaatiolla ja ihon kiristyksillä (joita kaikkia aikoinaan muuten tyhmyyksissäni kovasti vastustin mielestäni eettisesti hyvin arveluttavina) on elimistöäni uusittu sieltä ja täältä niin, että äitikään ei lastaan omakseen tunnistaisi, jos vielä eläisi.

Kolmekymmentä vuotta sitten eilinen konsertti ja sitä seuraava illallinen eivät olisi tuntuneet mitenkään pahalta, pikemminkin päinvastoin, varsinkaan tällaisessa korkeankirkkaassa aamussa, joka ympäröi terassia ja tuoksuvaa puutarhaa. Meri näkyy vastakorjatuilla silmillä rauhallisena viivana Geelongin talojen yli. Silmät ovatkin nyt paremmat kuin koskaan hiljattain tehdyn ultraäänileikkauksen vuoksi, tuskin olen nähnyt tämän tarkemmin edes lapsena.

Ulkona oli lämmin vielä aamuyöstä, kun kävelimme Melbournen South Bankistä illallisen jälkeen myöhäistä meluavaa elämää sykkiviä, sateen jäljiltä monivärisiä valoja kiiltäviä katuja ja Yarra-joen yli menevää siltaa Flinders-kadun juna-asemalle. Rouva Ruu Morbidi ja Anni jäivät keskustan hotelliinsa, he olivat tulleet levitaatiojunalla Brisbanesta Melbourneen rokkikonserttiin: onhan se harvinaista, että suomalainen yhtye, vaikka onkin sellainen megastara kuin DragonFly, esiintyy Australian lintukodossa. 90,000 katsojaa pullisteli Astro Stadionia liitoksistaan.

Onneksi Mr. Dragon itse, suomalaisnimeltään Korento, oli saanut kolhiintuneen kehonsa esiintymiskuntoon pudottuaan viime viikolla palmusta Vanuatun saarella. Oli siellä ottanut osaa vanuatualaisten puolesta järjestettyyn Rock Cools The Earth – konserttiin. Vanuatun koko väki ollaan siirtämässä meren alle jäävältä saareltaan johonkin päin Australiaa, mutta paikasta käydään vielä kiivasta väittelyä. Onneksi Mr. Dragonille ei käynyt putoamisessa pahemmin ja konsertti pystyttiin viemään läpi niin kuin oli suunniteltu, eikä kipsissä ollut vasen nilkkakaan haitannut lavaesiintymistä juuri yhtään.

Tämän aamun lehdissä käydään tietysti viileän kliinisin analyysein läpi kaukaisen vuoden 2001 syyskuun 11. päivän tapahtumia. Sitä muistellaan vieläkin jonkinlaisena maailman totuudenhetkenä, vaikka kolmenkymmenen vuoden muut tapahtumat ovat haudanneet sen merkityksettömäksi, melkein näkymättömäksi yleisestä tietoisuudesta. Monille meistä vanhemmista ihmisistä se oli uuden vuosisadan, ja vuosituhannenkin, narratiivinen alkupaukku, maailman uusin vuosi 0.

Edessäni pöydällä avoimen, tietokoneeseen yhdistetyn moleskin-päiväkirjani alla on levällään juuri OzzieMediaNetistä tulostamani Herald Sun-lehti – lastenlasten suureksi huviksi haluan vieläkin tuntea paperin kuivuuden sormissani lehtiä ja kirjoja lukiessani ja kirjoittaa muistiinpanoni vanhalla Mont Blanc –mustekynällä, jonka päässä oleva valkoinen tähti on kulunut pois jo vuosikymmeniä sitten. Käsin kirjoitetut tekstit ja piirroksetkin siirtyvät onneksi automaattisesti tietokoneeni Life Record –ohjelmaan aina, kun moleskin on yhteydessä internetiin, joten näiden haja-ajatusten tallentaminen elektroniseen muotoon ei ole vaivalloista tai aikaa vievää.

Herald Sun’issa on sivukaupalla analyyseja 9/11-jälkeisestä maailmanmenosta värikuvineen WTC-rakennusten sortumisesta New Yorkissa, joita en kuitenkaan viitsi tarkemmin lukea vaikka tulostinkin ne paperille. Omatunto soimaa turhasta tulostamisesta, vaikka paperin valmistukseen ei tarvitakaan enää metsänkaatoa. Suomalainenkaan metsäteollisuus ei enää elä kuin metsäyhtiöiden historiikeissa.

Onko siitä tosiaan jo kolmekymmentä vuotta? Tuntuu kuin se olisi ollut vasta eilen, niin kuin useimmat vanhat asiat nykyisin, eilisen asiat taas tuntuvat vuosikymmenten takaisilta, vaikka otan tunnollisesti muistipillerin joka aamu niin kuin lääkäri on käskenyt ja muisti toimii ilman merkittäviä ongelmia.

Juuripuristettu appelsiinimehu saa aivosoluihin lisää vauhtia ja näiden kolmenkymmenen vuoden tapahtumat vierivät räjähtelevinä kuvina aamunkankean mielen sopukoissa.

Islamilaisen Konfederaation, Umman, uusi – nuoren, jo ammoin kuolleen egyptiläisen filmitähden Omar Sharif’in näköinen – kalifi, nimeltäänkin Omar, näyttää antaneen seraljistaan Bagdadissa tiukkoja lausuntoja Herald Sun’ille öljyn uhkaavasta loppumisesta, alueella nyt vallitsevasta Ikuisen Rauhan tilasta ja islamilaisesta demokratiasta.

Lähi-Itä ei ole vieläkään toipunut moraalisesti eikä taloudellisesti vuosien 2008-12 sodasta, jonka lopussa iranilaiset räjäyttivät atomipommin Tel Avivissa ja israelilaiset kuukautta myöhemmin vastaiskuna omansa Teheranissa ja muissa isoissa iranilaiskaupungeissa tappaen yhteensä 10 miljoonaa iranilaista. Juuri toisen kautensa aloittanut Yhdysvaltain romanttiset illuusionsa lopulta menettänyt presidentti Al Gore veti välittömästi maansa joukot pois Afganistanista, Irakista ja Venäjän takaisen Kaukoidän islamilaisista maista, eikä USA ole sen jälkeen ottanut osaa mihinkään sotiin, joita Amerikan mantereen ulkopuolella on käyty.

Yhdistyneet Kansakunnat menettivät loputkin arvovallastaan ja Gorea vuonna 2016 seurannut protektionistinen ja populistinen presidentti Condoleezza Rice potkaisi YK:n päämajan lopullisesti New Yorkista ja järjestö lopetti toimintansa.

(James) Monroen oppi on molempien yhdysvaltalaisten puolueiden ainoa ulkopoliittinen ohjenuora vielä nykyisinkin, ja kukapa heitä voisi siitä syyttää, vaikka amerikkalaiset ovatkin ilmoittaneet harkitsevansa vuonna 2022 Geneveen perustetun Kansojen Ystävyysliiton jäsenyyttä. Terrori-iskut USA:n alueella ovat olleet erittäin harvinaisia, maahan on käytännössä poliisivaltio, jossa kansalaisten vapaudet ovat tarkasti rajattuja ja valvottuja. Venezuelan öljykentät ovat vielä tietysti amerikkalaisjoukkojen vallassa ja todennäköisesti pysyvätkin niin kauan kuin öljyä sieltä on saatavissa. Amerikkalaisjoukkoja on lisäksi Kuubassa ja joillakin muilla Karibian meren saarilla.

Lähi-idän sodan seurauksena Saharan pohjoispuolisten arabimaiden, Egyptin, Saudi Arabian ja Persianlahden arabiemiirikuntien yksinvaltiaat hallitsijat syöstiin nopeasti vallasta ja kymmenen seuraavan vuoden aikana koko alueella, mukaan lukien muu islamilainen maailma Kiinan länsiosia ja Intian pohjoisosia myöten, riehui sisällissota, jonka loppumisesta on nyt vasta vajaa vuosikymmen. Kaikkien ulkopuolisten suureksi helpotukseksi islamilainen maailma yhdistyi vuonna 2025 Ummaksi, jonka poliittinen keskus on Bagdadissa ja uskonnollinen Mekassa Arabian niemimaalla.

Kiinan jakautuminen, oliko se jo vuoden 2015 aikana (?), alqaiidisten islamilaisterroristien pommiattentaattien, leipämellakoiden ja vallankumouksen seurauksena, teki Intiasta ainoan aasialaisen supervallan. Neljään osaan jakautuneen Kiinan kaakkoisrannikon megakaupunkien muodostama teollisuusmahti, Zhujiang, alkaa tosin taas nousta entiseen asemaansa halpojen ja korkealaatuisten kulutustavaroiden tuottajana. Muissa entisen Kiinan osissa käsitykseni mukaan viljellään kai edelleen riisiä ja syödään se lähes suoraan pelloilta. Tai näin olen asiasta ajatellut, en ole siellä käynyt sitten vuoden 2010. Entinen, vanhan Silkkitien varren suuri, kiinalainen länsiosa, vuodesta 2023 nimeltään Turkanistan, on Islamilaisen Konfederaation köyhin jäsenmaa.

Venäjä on pienentynyt entisestään mutta sen poliittinen painoarvo on kasvanut Neuvostoliiton hajoamista seuranneesta arvovaltakuopasta. Presidentti Putinin varovainen ulkopolitiikka ja tiukka sisäpolitiikka takasivat Venäjälle pitkän ja rauhallisen kehityskauden. Nykyisin Venäjä on hyvinvoiva hyvinvointivaltio, jossa valtio takaa kansalaisille helpon elämän kehdosta hautaan. Nykyinen presidentti on suomalaissyntyinen Matti Aaltonen, jonka suku taitaa olla jostakin Mikkelin seudulta lähtöisin.

Että sellaista ajatellaan Melbournen seudulla tänä torstaina. Oma mieli on kuulas ja optimistinen. Maailman tila on tänään ehkä paljonkin parempi kuin vielä kymmenenkin vuotta sitten osasi toivoa. Lehdestä luin vain pari päivää sitten, että Pariisin ja Lontoon ydinsaastearvot ovat jo lähes hyväksyttävällä tasolla. Monet entiset asukkaat ovat uhanneet muuttaa takaisin, vaikka Euroopan Unionin hallitus ei tekisikään asiassa päätöstä. Heidän mielestään asiaa on jo pitkitetty tarpeeksi kauan. Mutta kirjoitan siitä jossakin muussa päiväkirjamerkinnässä.

Nyt taidan lähteä käymään Melbournessa, en menekään tänään junalla vaan käytän sähköistettyjä rullaluistimiani. Raikas ilma tekee varmasti oikein hyvää - ja liikunta.

Lisälukemiseksi:

Martin Ames, The age of horrorism, The Guardian 10.9.2006

Lukijasta tiedotusvälineeksi: hullun amatöörin synkkä yksinpuhelu

Kuva: Hal Hartley'n elokuva Amateur, jossa entinen nunna, rakkauden amatööri tietysti, odottaessaan Jumalansa kutsua kirjoittelee pornografisia tekstejä.

Blogistania (vai pitäisikö sen kuitenkin olla Blogistan) on pullollaan loistavia fiktion kirjoittajia, joita lukee pieteetillä kuin mitä tahansa hyvää proosaa tai runoutta, ihmetellen mielessään, miksi ei ole saanut lukea tämännimisiä kirjoittajia kansien välistä. Voin olla täysin väärässä, kun en tunne näitä henkilöitä, ajatellessani, että useimmat eivät ole kirjailijoita tai runoilijoita vaan vielä toistaiseksi kirjallisia pyrkyreitä tai harrastajia – amatöörejä siis.

Yhtä mielellään lukee ”oikeiden” kirjailijoiden ja runoilijoiden blogeja, joita onneksi on yhä enemmän tarjolla luettavaksi. Heidän lastujensa kannalta saattaa asioiden tila olla niin, että arvostuskynnyksen korkeus on kovin suuri, ja pienikin lipsahtelu tekstien tasossa liipaisee kateellisessa amatöörinmielessä pahanilkistä iloa. Mutta eiväthän he tiedä tästä joten eipä kai se pahemmin blogistanin elämänkulkua haittaa, eikä kai haittaisi, vaikka tietäisivät.

Sana amatööri merkitsee nykysuomessa harrastajaa tai harrastelijaa – varsinkin viimeksi mainittu on selvästi jotenkin alentuvan alentava, ehkä jopa jossakin määrin tarkoituksellisen loukkaava sana. Sanaa diletantti käytetään helposti synonyymina amatöörimäisyyden halveksittaville piirteille.

Amatööri juontaa latinakielen sanasta amator, rakastaja, joka puolestaan on tekijämuoto sanasta amare, rakastaa, ja on levinnyt lähinnä ranskankielen kautta sanasta amateur.

Amatööri näyttäisi siis tarkoittaneen henkilöä, joka rakastaa jotakin. Se on muuttunut nykykielissä tarkoittamaan henkilöä, joka harrastaa jotakin asiaa, välttämättä sitä rakastamatta, olematta asiassa asiantuntijan, taiturin tai virtuoosin tasolla. Sen vastakohta tarkoittanee siis henkilöä, joka tekee jotakin ansaitakseen siitä leipänsä.

Yleensä tietysti oletetaan, että ammatikseen jotakin tekevä on siinä asianharrastajaa parempi. Eikä siihen ole mitään pahaa sanottavana.

Jotenkin aina vaistomaisesti ajattelee, että taiteiden alalla raja harrastajan ja ammattilaisen välillä on selvä. Sitä ajattelee, että runoilijana tai kirjailijana tunnettu on tietysti harrastajakirjoittajaa parempi, taitavampi ja ansaitsee tulla luetuksi, vaikka lukija ei edes ymmärtäisi kirjoittajan intentioita tai edes kaunokirjallisen tekstin käyttämää hämäryyden kieltä.

Musiikissa on yleensä helppo asiantuntemattomankin tehdä ero Olli Mustosen ja sanotaan vaikka Hanhensulan pianonsoittotaidon välillä vaikka Hanhensulka käyttäisi samoja teatraalisia eleitä soittaessaan, ja varmaan joskus käyttääkin. Raja muusikoidenkin kesken hämärtyy, kun mennään alemmaksi soittajien nokkimisjärjestyksessä. Joku hotellien auloissa pianoa ammatikseen pimputtava soittaja, joka voi jopa laulaa luikauttaa, saattaa olla paljon huonompi kuin omaksi, vaimonsa, vieraittensa tai sukukokousten ”iloksi” soittava harrastelija.

Tämä tuli mieleen, kun ajattelin kommenttia, jonka näin jollakin kirjailijan blogilla viime viikolla, en nyt muista millä. Kommentti meni jotenkin siihen tapaan, että kirjailija-aspirantiksi ryhdytään paljon pienemmillä valmiuksilla kuin muissa taidelajeissa. Ja muistaakseni kommentoija otti juuri musiikin toiseksi esimerkiksi.

En kuitenkaan haluaisi uskoa, että asia on näin.

Otetaan Hanhensulka tässäkin esimerkiksi. Hän oppi lukemaan neljävuotiaana ja kirjoittamaan kun oli täyttänyt viisi vuotta. Ja on siitä lähtien viettänyt suuren osan vapaa-ajastaan nenä kiinni kirjoissa. Monet muusikot eivät aloita näin aikaisin, eivätkä harrasta alaansa niin intensiivisesti kuin kirjojen rakastajat.

Periaatteessa jokainen lukemaan ja kirjoittamaan oppinut kantaa potentiaalisia kirjoittajan ammattivälineitä aina mukanaan – halukkaita silmiä ja innokkaita käsiä.

Taiteilijan tehtävään ei kai voi lähettää työpaikkahakemusta. Tai hakemukseksi ehkä voitaisiin katsoa se, että henkilö ilmoittautuu taiteilijaksi tekemällä jonkin taiteeksi katsomansa työn, näyttämällä sitä muille ja vakuuttamalla (sanattomasti tai sanoin), että kysymyksessä on teos, joka tulisi yleisemminkin hyväksyä taiteeksi.

Ihmeellisen merkillistä on se, missä määrin taiteilijoiksi ilmoittautuvia Suomestakin kutsumalla löytyy. Runotorstain tuoreessa lastussa otsikolla Runobuumi, kirjoittaja, oletettavasti yksi torstaiantologian vetäjistä keroo lukijoilleen näin:

...
Suureen runokilpailuun on määräaikaan mennessä lähetty noin 25,000 runoa. Kilpailuun ottaa osaa peräti 1618 runoilijaa. On siinä palkintolautakunnalla edessä iso urakka.

Runotorstain kirjoittaja itsekin kertoo lähettäneensä sinne (missä "se" sitten onkaan) parikymmentä runoa. Ja todennäköisesti puolenkymmenen runon ammattilaisen raati seuloo runoista kerman ja palkitsee parhaat. Helppo homma:)

Risto Jarvan elokuvassa Loma, runoilevaa pankkivirkailijaa (Antti Litja) iskevä lomailija (Tuula Nyman) tokaisee olemattomilla rahoillaan leveilevälle runoilijalle jotakin, että: En olekaan koskaan ennen tavannut rikasta runoilijaa.

Loma-elokuva kuvaa hymyillen ja myötätunnon tippa silmäkulmassa unelmien ja todellisuuden välistä vain harvoin ja harvoilla täyttyvää rakoa. Pankkivirkailija-runoilija runoili lomaunelmansa naisesta (Eija Pokkinen): Ylväs kuin temppelin pylväs kultaista ripaa kantaen otsalla vaalenevalla...

Ah, niin kaunista. Amatöörin, runoilun diletantin ylpeän ansiokas muistomerkki (vaikka runon saattoi elokuvaa varten kirjoittaa Oikea Runoilija, mistäpä minä sen tiedän). Huolimatta runoilijan romantisoidusta köyhyydestä, halukkaita näyttää olevan runsaasti tarjolla, niin kuin Runotorstai asiasta lastussaan todistaa.

Vaikka meistä jokaisella on mahdollisuus kerätä lukemalla ja kirjoittamalla viisautta, tietoa ja taitoa kirjailijan ammattia varten, ennen aivan viimeisiä vuosia, ei kirjailijaksi voinut opiskella missään opinahjossa.

Kirjallisuuden opinnot yliopistossa eivät tähdänneet kirjailijan ammattiin. Ehkä erilaisissa harrastajapiireissä ja työväenopistoissa ja Oriveden opiston kaltaisissa laitoksissa oli runoilijan tai kirjailijan ammatti jonkinlaisena Shangri La’na opiskelijoiden sielunsilmissä, mutta niissä opiskelua ei oikein voi laskea valmistumiseksi kirjailijan ammattiin.

Carl Gustav Jung käytti sanaa, joka suomenkielellä voisi kuulua vaikkapa individualisoituminen, kuvaamassa ihmisen kehitysprosessia lapsen ja nuoruuden ”luonnollisesta” elämästä aikuisen ”kulttuuriseen” elämään.

Individualisoituessaan Kulttuurihenkilöksi monilla meistä näyttää olevan merkillinen pakottava tarve purkautua luovuuteen jollakin, oletettavasti rakastamallamme alalla. Näin me kirjallisuuden harrastajat sullomme runoja ja proosaa blogeihimme, päiväkirjoihimme tai kirjoituspöydän laatikkoon ilman sen kummempaa huolta turhuuteen tuhlatusta ajasta, jatkuvasti esiin purskahtelevasta alemmuudentunteesta tai jopa sielun pohjia kalvavasta kateudesta. Pelkästään pakottavasta tarpeesta ja rakkaudesta kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen – ja tietysti myös toivorikkaasta uskosta omiin kykyihin.

Kukaan ei synny kirjailijaksi, vaan kasvaa siksi, elää sellaisen elämän…jne.

Maailman nykyisin tunnetuin amatööripianisti, Condoleezza Rice, on sanonut elämänikäisestä harrastuksestaan jossakin haastattelussa näin:

It’s not exactly relaxing if you are struggling to play Brahms. But it is transporting. When you’re playing, there is only room for Brahms or Shostakovich. It’s the time I’m most away from myself, and I treasure it.

Vaikka toisen kirjoittaman musiikin soittaminen ei olekaan omaan kirjoitustyöhön rinnastettava harrastus, sana ”transporting” on erinomainen täky. Kirjoittamisen yhteydessä kuulee puhuttavan ”flow’sta”, tarkoittaen kai tilaa, jossa oikeat sanat virtaavat oikeassa järjestyksessä oikeille paikoilleen ja tekstiä syntyy niin, että jälkeenpäin ei aina edes tunnista sitä omakseen. Oopiumia harrastajakansalle.

Ja kirjoittamisesta tulee jokaisen kirjoituskerran jälkeen vielä entistä enemmän vaativa tarve, jopa pakkomielle. Ja internetissä saa tuotoksensa julkaistua vaivatta ja ilmaiseksi, kynnyksenä pelkästään oma alemmuuden ja häpeän tunne. Amatöörin aino jarru.

Ja netissä voi jopa toivoa, että sitä lukee joku muukin kuin lukemaan pakotettu perheenjäsen tai pahaa-aavistamaton ystävä, jos kumpiakaan netissä roikkuvilla enää on edes olemassa.

Joten kaiken maailman amatöörit: rakastakaa ja kirjoittakaa. Risukasassa on luvallista elää ilman aurinkoakin.

Takaisin kuuhun, matkalla tähtiin

Viime yönä istuskelin terassilla vielä yhden aikaan, polttelin salaa tupakkia ja tuijottelin tähtiä, erityisesti Lyyran tähdistön Vegan, Joutsenen Denebin ja eteläisemmän, Kotkan tähdistön Altairin muodostamaa epävirallista tähtisikermää, ”kesäkolmiota”, joka puolelta yöltä on korkealla etelän taivaalla. Yösilmin ja mielikuvituksella voi valosaasteisella kaupunkitaivaallakin kuvitella näkevänsä Linnunradan pehmeän hohteen Denebin ja Altairin välissä, himmeämmillä Suomen maaseudun taivailla sen pitäisi näkyä hyvin (olet nyt täällä).

Tosin eilen kuu himmensi Linnunradan lähes kokonaan näkymättömäksi. Mutta ihastelin sitten kuun hunajankeltaisia kasvoja roikkumassa kirkkaana Euroopan parlamentin lasipalatsin yläpuolella lähellä taivaanrantaa, lähes täytenä. Kuperakuuta.

Ja ajattelin tähtimatkailua, avaruuden valloitusta ja laiskahkosti myös ihmiskunnan kohtaloa, vaikka se ei mitenkään noussut päällimmäiseksi tietoisessa tajunnassa. (Ihmeellistä miten vaivattomasti ihmisen mieli tekee todella suuret ongelmat vähäpätöisiksi, ja suurentaa vähäpätöiset vaivat vuorten korkuisiksi.)

Ja mietin, mahtoiko eilinen Kuu tietää, että oli juuri saanut uuden kuhmun naamaansa. Arvoisa Lukija ehkä muistaa, että eurooppalaiset tähtimatkaajat, European Space Agency (ESA), juhlivat sunnuntaina viulun säestyksellä osuttuaan kamikaze-lennollaan kuuhun.

Tuhoutuneen avaruusaluksen kappaleet lisäävät omalta osaltaan kuun saasteaittaa, ihmiskunnan perintöä tuleville kuusukupolville. Nyt siellä on jo hylättyjä laskeutumisalusten alaosia, kuuautoja, seismisiä mittauslaitteita, salaperäisesti liehuva Amerikan lippu ja tietysti golfpalloja. Ensimmäinen amerikkalainen avaruusmies (toisena ihmiskunnan edustajana venäläisen kosmonautin Yuri Gagarin’in jälkeen), Mercury-astronautti Alan Shepard pelasi nimittäin Apollo 14:n kuukäynnin komentajana golfia ja iski palloja pitkin kuun mäkiä, johon ne tietysti jäivät levälleen lisätodisteeksi ihmiskunnan käynnistä naapurustossaan.

Ruotsalaisten suunnittelema ja syyskuussa 2003 ylöslaukaistu SMART-1 avaruusalus siis törmäsi suunnitelmien mukaan kuuperään Lacus Excellentiae’n alueella (olisiko suomeksi Erinomaisuuden järvellä) 8000 kilometrin tuntivauhdilla ja nostatti pölypilven, jota tutkimalla tiedemiehet toivovat uskomattomalla hybriksellään pystyvänsä päättelemään, mistä kuun on tehty. Ilmeisesti pöly ainakin todistaisi, että, vastoin yleistä harhaluuloa, kuu ei ole juusto.

Monina muinakin iltoina olen tirkistellyt taivaalle ja katsellut kateellisena ISS –avaruusaseman ohilentoa. Keski-Euroopassa tämä on mahdollista melko usein, koska ISS:n lentorata ulottuu, sekä pohjoisessa että etelässä, johonkin 50 –leveysasteen paikkeille saakka. Avaruusasema liukuu näkyviin lounaan suunnalta, saavuttaa pohjoisimman ulottuvuutensa ja ”kääntyy” sitten kohti itää ja kaakkoa ja jatkaa putoamistaan kohti eteläistä taivasta. Suomi sijaitsee liian pohjoisessa ISS:n katseluun.

Meistä Blogistanin asukkaista monet, ehkäpä Arvoisa Lukijakin, muistavat vielä presidentti J. F Kennedyn kuuluisan avaruuspuheen 25. toukokuuta 1961, jossa hän lupasi kylmän sodan ja avaruuskilpailun uhossa, että ennen kuin vuosikymmen on loppuun kulunut, amerikkalaiset astelevat kuun kamaralla. Hän sanoi mm. näin:

…I believe that this nation should commit itself to achieving the goal, before this decade is out, of landing a man on the moon and returning him safely to the Earth…

Lupaus toteutui 20 heinäkuuta 1969 ja Apollo 11 -astronautit Neil Armstrong, ”side-kick’insä” Buzz Aldrin’in, kanssa jätti ihmiskunnan ensimmäiset saappaanjäljet kuun pölyiselle pinnalle. Ronald Reagan ja George W. Bush ovat luvanneet samansuuntaisia omina hallintoaikoinaan. Itse asiassa enemmänkin: ihminen lähetetään takaisin kuuhun, sitten asuttamaan Marsia ja vielä pitemmälle, vaikkapa Jupiterin ja Saturnuksen isoille kuille, joihin ehkä pystytään perustamaan uusia siirtokuntia. Lupaukset ovat vielä täyttämättä.

Presidentti Bush sanoi puheessaan 14 tammikuuta 2004 mm. näin:

…We will build new ships to carry man forward into the universe, to gain a new foothold on the moon, and to prepare for new journeys to worlds beyond our own

Minun on ajoittain vaikea uskoa, että lähes neljäkymmentä vuotta kuussa käyntien jälkeen, ja huolimatta presidenttien myönteisistä muminoista, avaruusmatkailu on tyytynyt lyhyisiin hyppyihin maan lähikiertoradalla, pääsemättä edes lähelle avaruuden kynnystä, maan painovoimakaivon reunalle.

Viimeisten Apollo-astronauttien tultua takaisin maan pinnalle, kukaan ei ole käynyt juurikaan ISS:n lentorataa kauempana maan pinnalta, suurin etäisyys (tai ”korkeus” ehkä pitäisi sanoa) on itse asiassa ollut alle 390 kilometriä, eli pienempi kuin etäisyys Helsingistä Ouluun.

Painovoimakaivo, jossa ihmiskunta elää, on ollut suurin este sille, että emme vielä ole käyneet muualla avaruudessa.

Jokaista kuljetettua hyötykuorman kiloa varten on maasta nousevalla avaruusaluksella 100 kiloa tukirakenteita ja ennen kaikkea polttoainetta. Ja hyötykuormaa tarvitaan paljon lyhyillekin avaruusmatkoille: kaikki tarpeellinen on oltava mukana hengityshappea myöten. Toistaiseksi avaruuskuljetuksen hyötysuhde on kovin vaatimaton. Eli rahasta on ollut kysymys.

Kuullakin on oma vaatimaton kaivonsa. Tosin kuun pinnalta noustessa hyötykuormaa voi aluksessa olla jopa 60 % koko aluksen painosta. Siksi laajan avaruusmatkailun ja avaruuden asuttamisen kannalta on edullista perustaa kuun siirtokuntia.

Meidän paikallinen painovoimakaivomme – maan massan aiheuttama ajan ja avaruuden taipuminen Einsteinin teorioiden mukaan – sijaitsee vielä laajemmassa kaivossa, Auringon vetovoimakentässä, josta ensimmäiset syvän avaruuden luotaimet ovat jo pystyneet nousemaan pois kohti muita tähtiä ja lentävät jo aurinkotuulen tavoittamattomissa, syvän avaruuden hiukkastuulissa.

Nyt näyttää siltä, että kuu-haaveista on todella tulossa totta.

Viime perjantaina NASA julkisti uutisen siitä, että Lockheed Martin (Space Systems Co., Denver, Colorado) tulee rakentamaan amerikkalaisten seuraavan kuualuksen, joka on nimetty Orion’iksi. Koko järjestelmä suurine ARES –raketteineen näyttää kovasti samanlaiselta kuin Apollo-ohjelman Atlas –raketin, majoitusmoduulin ja kuuhun laskeutuneen ja onneksi sieltä nousseenkin laskeutumisaluksen yhdistelmä.

ORION –järjestelmä on NASA:n tulevaisuuden jokapaikan höylä. Se voi kuljettaa miehistöjä ja tavaraa matalalle maan kiertoradalle ja telakoida ISS-asemaan. Sitä voidaan myös käyttää kuumatkoihin ja jopa pitkillä matkoilla Marsiin ja ehkä kauemmaksikin. ISS:n merkitys ehkä kasvaa ja sille tullee enemmän todellista käyttöä. Nyt ISS:n miehistöt kuluttavat suuren osan ajastaan peukaloidensa pyörittämiseen, rikkaiden liikemiesastronauttien kestitykseen ja aseman korjaustöihin. Aikaisemmin uumoillut tieteelliset ohjelmat ovat jääneet vähälle Avaruussukkula –järjestelmän ongelmien vuoksi.

Ilmeisesti monet meistä eivät ymmärrä tai edes hyväksy ihmiskunnan pyrkimistä Maan (Gaian, Telluksen) ulkopuolelle. Siihen on kai kolme syyrypästä: taloudelliset syyt, tieteelliset syyt ja viimekädessä ihmisen säilyminen lajina. Maapallon ulkopuolinen avaruus tarjoaa tilaa, energiaa ja raaka-ainetta, jonka avulla (yli)suureneva ihmiskunta saattaa selvitä hengissä tuhoutumatta kokonaan tai taantumatta elintilasta käytävien sotien seurauksena. Ihmistä hyödyttävän tieteen ja tekniikan edistyminen avaruusohjelmien avulla on jo nyt tosiasia.

Tällaiset syyt ovat tietysti tärkeitä vain jos haluaa ihmisen ja monien muiden maapallolla elävien olioiden selviytyvän lajina ehkä muutamaa sataa miljoonaa vuotta pidemmälle. Jos tätä ei halua, ei avaruustutkimuksessa tietysti ole mitään järkeä nälän vaivatessa suurinta osaa ihmiskunnasta.

Valokuvatorstai: Valo

Valokuvatorstain tämän (15.) viikon teema on valo.

Kuva Hanhensulka: Heinäkuun taittuvaa valoa Giverny'ssä Monet'n lummelammikolla.

Näimme tämän vasta käytyämme Pariisin Orangerien'n museon Monet-spektaakkelia ihailemassa. Luulisin, että lammella käynti auttaa ymmärtämään Orangerien tauluja paremmin. Ne on maalattu tähän samaan tapaan, ilman taivasta ja alla olevaa maata, pelkkä lampi, lumpeet ja vihreä kasvillisuus. Jotkut näyttävät tästä syystä olevan ylösalaisin seinällä, mutta lammen nähtyään ymmärtää hyvin, mitä Monet todella kuvaa.

Kuvattu 24.7.2006 Sonyn pikkuisella näppäilydigitaalilla (P92) ja jälkikäsitelty PhotoShopissa.

CIA:n extraordinary rendition -lennot

Daidaloksen lennossa käsitellään tänään varsin ilmailunörttimäisesti CIA:n kohuttuja lentoja pitkin ja poikin Euroopan ilmatilaa. Otsikko on Air America, sen perilliset ja CIA:n lennot Euroopassa.

Trinidadin karnevaalit

En valitettavasti ole koskaan päässyt käymään Trinidadissa, vaikka monilla karnevaaleilla on tullutkin käytyä, maisteltua paikallisia juomia, tanssittua ja muutenkin nolattua itsensä perusteellisesti. Tämä saitti antaa herkullista esimakua ja mahdollisesti jopa lisää puhtia niille, joilla mahdollisesti on voittamaton halu tai hiljainen toive käväistä Trinidadissa lähiaikoina.

Afrikka afrikkalaisille ja niin pois päin

Kuva Hanhensulka: Nykyinen lastunikkari kolonialistina Dahomeyssa Biafran sodan avustuslentojen aikaan noin 1000 vuotta sitten.

On pakko aluksi sanoa, kieltämättä hyvin harhaisesti, että rakastan Afrikkaa.

Rakastuin kai jo ensimmäisellä matkallani Nigerian sisällissodan, nk. Biafran sodan aikana jolloin olin kovin nuori ja sinisilmäinen tyhmyri enkä ymmärtänyt juuri mistään mitään. (Nyt en enää ole nuori, tosin silmät ovat vieläkin siniset vaikkakin lähellä vedenharmaata väriltään.)

Myöhemmillä matkoillakin olen onnekseni päässyt käymään kaikkiaan 26 Afrikan maassa ja oppinut, että kun sanoo rakastavansa Afrikan kokoista maanosaa, se ei ole pelkästään yksisilmäinen yleistys vaan kokolailla typerää. Nimittäin Afrikka ei tietysti ole yhtenäinen kokonaisuus. Sen lisäksi tyypillisenä eurooppalaisena tehokkuusajattelun läpitunkemana besserwisser'inä vihaan syvästi monia asioita Afrikassa ja afrikkalaisissa: diktatuurien hyväksymistä, korruptiota, saamattomuutta, näennäistä laiskuutta, tyytymistä osaansa, rikollisuutta, joihin kaikkiin on tietysti loogiset ja historialliset syynsä.

Ennen ensimmäistä matkaani Afrikka-tietämykseni oli lähinnä Tarzan –kirjojen ja Afrikan tähti –pelin tasoa maustettuna Joseph Conrad'in Pimeyden sydämen tuomalla voimattomalla kuvotuksella. Kuvittelin koko valtavaa maanosaa yhdeksi kokonaisuudeksi, afrikkalaisia, neekereitä kuten vielä silloin oli poliittisesti korrektia sanoa, yhtenäiseksi ihmisryhmäksi. Kuinka yksisilmäisen tyhmä sitä voikaan olla puristuttuaan läpi suomalaisen koulun ja jopa yliopiston seulasta. Nykyisin minua aina naurattaa sydämettömästi suomalaisten, ja muidenkin eurooppalaisten, päivittelyt siitä kuinka vähän Suomea tunnetaan muissa maanosissa. Malka omassa silmässä estää tässäkin totuuden ja todellisuuden näkemisen.

Tämä tuli taas mieleen viime viikolla yhtenä aamuna, kun lueskelin The Independet –sanomalehteä, jossa vaadittiin äkkirikastunutta kirjailijaa, Alexander McCall Smith’iä, puuttumaan botswanalaisten bushmanien, eli San –kansan ihmisten, huonoon kohteluun (McCall Smith told to stop beating around the bush). McCall Smith on tullut tunnetuksi dekkareidensa botswanalaisesta Miss Marple’sta, nimeltään Precious Ramotswe, joka ”seikkaili” ja kutoi jo esikoisteoksessa No 1 Ladies’ Detective Agency. Kirjan (ja monien myöhempien kirjojenkin) tapahtumapaikkana on juuri Botswana, jossa McCall Smith on viettänyt useita vuosia jonkinlaisena virkamiehenä.

Kirjailijan arvostelijoiden mielestä tällä olisi moraalinen velvollisuus puhua San –kansan puolesta, onhan hän ansainnut paljon rahaa käyttämällä yhtä fiktiivistä botswanalaista naista kirjojensa päähenkilönä. Tämän vaatimuksen kateellinen tyhmyys ei ehkä jää Arvoisalta Lukijalta huomaamatta. Tästä huolimatta tästä puhutaan vielä jatkossakin.

Valkoisen miehen taakka. Tuttu käsite tietysti kaikille lukijoille. Tämähän olettaa, että meillä eurooppalaisilla on moraalinen velvollisuus, ja ehkä jopa moraalinen oikeuskin, puuttua afrikkalaisten asioihin, koska ryöstimme maanosaa kolonialismin aikana sen kun ehdimme ja monet kolonialistit rikastuivat huimasti siinä samalla. Erityisesti eteläafrikkalaiset kolonialistit.

Omituista tässä asioihin puuttumisen velvollisuudessa ja oikeudessa on se, että rahan syytäminen Afrikkaa näyttää olevan hyväksyttävää puuhaa, mutta neuvojen antaminen lasketaan helposti uudeksi kolonialismiksi.

McCall Smith sanoo The Independent -lehdessä kysyttäessä näin:

I have thought hard about intervening but it would be misunderstood. It is a very difficult issue for me. Thank you for raising it.

Eli:

Olen ajatellut asioihin puuutumista kovasti, mutta se ymmärrettäisiin väärin. Tämä on hyvin vaikea asia minulle. Kiitos kysymyksen tuomisesta esiin.

Viimeisin botswanalaisongelma siis koskee San -kansaa ja erityisesti sitä, että heitä ollaan siirtämässä pois Kalaharin erämään nuotiotuliltaan suurempiin leireihin, joissa heillä ei ole muuta tekemistä kuin "ryypiskellä viinaa ja nauttia huumeista".

Eurooppalaiset kolonialistit toivat tullessaan (alkaen 1600-luvulta) oman järjestäytyneen yhteiskuntansa vapauteen, metsästykseen ja pienviljelykseen tottuneiden afrikkalaisten nautittavaksi. Seurauksena oli kaupunkimaisten yhteisöjen ja suurkaupunkien syntyminen ja sen mukana köyhyys. Metsästäjäyhteisöissä ei varsinaista köyhyyttä voi esiintyä, kaikki saavat syödäkseen aina kun viitsivät lähteä metsälle.

Köyhyys Afrikassakin on seurausta maanomistussuhteista. Eurooppalaiset, joista useimmat eivät omissa valtioissaan omistaneet maata (perinnöllinen maanomistus takasi vain vanhimmalle pojalle maaomaisuuden, nuorempien oli pakko lähteä sotilaiksi, papeiksi tai etsimään onneaan kaukaisista siirtomaista), rupesivat ottamaan nimiinsä näennäisesti vapaasti tarjolla olevia maa-alueita. Syntyi suurtiloja, kooltaa kymmeniätuhansia hehtaareita, ja suurkaivoksia. Nämä "järkeistivät" alkeellista paikallista maanviljelyä ja muutakin kaivelua, ja maan tuotto kasvoi tietysti huimasti. Tuotteet myytiin Eurooppaan, josta uusi omistava luokka sai rahaa taskujensa tilkkeeksi.

Afrikkalaisista tuli maattomia köyhiä. Ennen eurooppalaisten tuloa maata ei omistanut juuri kukaan ja metsästys ja pienviljely oli kaikkien oikeus. Maanomistuksen mukana vapaa metsästysoikeus kumoutui ja perityt taidot katosivat, entisistä metsästäjistä tuli maatyöläisiä ja kaupunkien slummeissa eläviä satunnaistyöläisiä. Ruokaa sai rahaa vastaan, jota taas oli vain maataomistavan luokan pohjattomissa taskuissa. Pienetkin vaikeudet työn saamisessa johtivat nälkään ja nälänhätään vaikeuksien jatkuessa. Ja sama kierre jatkuu edelleen.

San-ihmiset ovat Afrikan viimeisiä "vapaita" metsästäjiä. Kalaharin autiomaa ei ole houkutellut ketään eurooppalaisia omistajikseen (lukuunottamatta kaivosyhtiöiden suhteellisen pieniä maa-alueita) ja sanit ovat saaneet rauhassa jatkaa kivikautista olemassaoloaan. Nyt vaatimus heidän nuorisonsa sivistämiseksi muuttaa elinoloja. Kaikkien on muutettava helposti kontrolloitaviin leireihin, nuoriso menee kouluihin ja köyhyys tulee heidänkin keskuudessaan vallitsevaksi.

San-kansaa kohtaamassa euroopplaista sivistystä on kuvattu huumorilla sarjassa Gods must be crazy -elokuvia, joita on ehkä näytetty suomalaisissakin teattereissa. Elokuvan päähenkilö oli pari vuotta sitten kuollut san nimeltään N!xau. Huutomerkki kuvaa siinä kohdassa nimeä olevaa klikkaavaa äännettä, jota ulkopuolinen ei aina edes tajua sanan osaksi paremminkin puheviaksi. Tämä ymmärtämättömyys kuvannee meidän eurooppalaisten asennetta luonnonkulttuureihin yleisemminkin.

Joka tapauksessa Afrikka-aktivistit yrittävät nyt saada McCall Smith'inkin osalliseksi valkoisen miehen taakasta, jota tämä ei mielihyvin halua ottaa kannettavakseen. Kukapa haluaisi.

Moraaliset kysymykset ovat aina vaikeita ja kipeitä, ja kipeimmillään ulkopuolisten tarkkailijoiden suureksi huviksi kohteilleen erityisen kiusallisia, koska oikean vastauksen löytäminen on usemmiten mahdotonta.

Pietarilaiskoneen onnettomuus Ukrainassa

Viime yönä Ukrainassa lähellä Donetskin kaupunkia tapahtuneesta pietarilaisen Pulkovo lentoyhtiön matkustajakoneen onnettomuudesta on postaus Daidaloksen lento -blogissa. Onettomuudessa on tiettävästi kuollut yksi suomalainen lentomatkustaja.

Haamupäivityksiä, toivorikkaita unia ja Koskennientä

Haamupäivityksiä on tänään tulossa ehkä enemmänkin. Blogin ulkoasu on taas kriittisen tarkastelun ja pienten muutostenkin alla.

Ettei pelkäksi haamuksi jäisi niin, omia viimeöisiä unia ajatellen, kopioidaan tähän V.A. Koskeniemen runoa ”Endymion” (kokoelma Elegioja), jonka perustana on tarina kauniista nuorukaisesta (sic.) ja tähän rakastuneesta kuun jumalattaresta.

Vain Panin huilu jostain kalliolta,
vain hunajainen tuoksu Hymettolta
ne sekaantuvat sinun unehes,

kun ikinuoruuttasi ikävöiden
käy Luna luokses kesken kuumain öiden
ja suudelmansa sataa huulilles.

Tieto on valtaa; taiteen eliitti, onko sillä valtaa?

Määritellään aluksi sanaa ”valta”, uskoaksemme Teemu Mannisen sanaa, että ” siihen en usko, että on olemassa keskustelua ilman käsitteitä, käsityksiä tai väärinkäsityksiä”. Max Weber on kai määrittänyt vallan näin:

Valta tarkoittaa kaikkia mahdollisuuksia saada oma tahto läpi sosiaalisen suhteen sisällä myös vastarinnankin edessä, samantekevää mihin tämä mahdollisuus perustuu. (suomennos Petri Ylikoski)

Eli valta on weberiläisittäin suhde, joka vallankäyttäjällä on vallankäytön kohteeseen (Jouko Nurmiainen, kts. viite lastun lopusta). Taiteen eliitin valtaa käsiteltäessä on myös mielenkiintoista kysyä: miten valta perustelee itsensä ja mitä se pitää keskeisinä tehtävinään? Tähän vastaaminen vaatii kuitenkin enemmän tilaa kuin yksi lastu, joten vastaus jäänee tältä(kin) osin väkisin vajavaiseksi.

Jokin aika sitten kirjoitin otsikolla Taide, tekijä ja kokija, jossa spekuloin mm. taiteilijan ja taiteen eliitin asemasta. Todistelin (oikein piirtelemäni kuvan kanssa, jota kutsuin nimellä Ars Machina), että taiteilija tekee taiteeksi kutsumiaan teoksia, joilla nuolaisee Taiteen jumalaista kylkeä ja taide-eliitti päättää onko teos taidetta vai roskaa, eli käyttää valtaa.

Kommenteissa Rita Dahl sanoin mm. näin:

…Eliitti on vaikea käsite. Millä perustein jonkun päätetään kuuluvan eliittiin? Mitä eliitti-sana tarkoittaa; tietyn perussivistyksen omaavaa henkilöä vai yhtä tietyllä alalla vallassa olevista? Pitäisin niin kansaa kuin eliittiä imaginäärisinä konstruktioina, johon jokainen varmaan suunnilleen osaa paikantaa itsensä. Ja eliitti on mielestäni enemmän asiantuntijayleisöä kuin valtaapitäviä. Jostain syystä uskon asiantuntijayleisön auktoriteettiin tässä mielessä enemmän kuin itse valtaapitävien...

Eli Rita, joka kai kuuluu taiteen eliittiin, kyseenalaisti eliitin vallan olemassa olon. Samoissa kommenteissa Stockholm Slender, Botanist on Alp –blogin pitäjä, arveli että:

Humanismi - tai "uusi teoria" - ei tosiaan välttämättä ole avuksi taidetta analysoitaessa. Mutta mysteeriltähän se vaikuttaa: on helppoa nähdä hierarkia, eron Kalle Päätalon ja Elizabeth Bowenin välillä, eikä tosiaankaan vain lukijan konstruoimana, silti ei tunnu löytyvän mitään kovin merkityksellisiä älyllisiä argumentteja tukemaan tätä common sense -intuitiota. Funktionaalisuus tai instrumentalismi eivät minusta ole hyödyllisiä…

Sitten lastussani Keskustella vai eikö keskustella, kas siinä pulma sivusin muun haipin ohella valtaa ja sen käyttöä. Rauno Räsänen laajensi keskustelua omalla saitillaan nietscheläisesti väkivallan suuntaan, ja päätyi tähän johtopäätökseen:

Arkaaisessa esihistoriassamme tuska ja nautinto, valta, väkivalta ja kilpailu olivat vielä yhtä ja samaa dionyysistä hurmosta eli yksilöitymätöntä voiman ja purkautumisen tunnetta.

Ja kun hieman raaputamme vuosituhansien aikana syntynyttä kulttuurista (apollonista) pintakerrosta, havaitsemme, että sieltä se löytyy sivilisaation kosmeettisen kuoren alta aivan sama dionyysinen "hirviö" kuin miljoona vuotta sitten. Ihminen.

Tuohon ei ole mitään pahaa sanottavaa. Mutta Räsänen sanoi aikaisemmin tekstissään näin: ”eikä yhteisö toimi ikään kuin se olisi vain yksi valtava ihmisyksilö kuten Thomas Hobbes oletti”. Siitä on hyvä alkaa jäkättää lisää.

Myös Marjatta Ripsaluoma (Ripsa) innostui kommentoimaan ja sanoi vallasta näin:

…Minä en tiedä mitä valta on. Se tuntuu käsitteenä niin tavattoman abstraktilta, että en tajua miten sen vuoksi ylipäänsä voi rajoittaa keskustelua. Sitäkin blogistanissa tapahtuu … Jäin miettimään että ehkä Suomemme maa on liian pieni, sen "intelligentsija" vaivainen, sen yhteydet Eurooppaan hajanaiset. En sano että meillä on liian hyvin asiat, sanon että on pahasti, koska näkyvyys edistää valtaa ja sillä suodatetaan uutta luovaa tekstiä/kuvia/ musiikkia tehokkaasti pois. Se valta tällä hetkellä tuntuu olevan raha…

Ripsa iskee tässä mielenkiintoiseen ilmiöön. Nimittäin paikallinen, tässä tapauksessa suomalainen taiteen eliitti, on suuremmissa kuvioissa, esimerkiksi Euroopan taiteen eliittiin verrattaessa, rahvasta eikä eliittiä. Samaan tapaan kuin sanotaan vaikka turkulainen taiteen eliitti katsotaan kehä kolmosen ulkopuolisena yhteisönä suomalaisen taiteen rahvaaksi.

Siinähän sitä onkin kommenttisarkaa yksinäiselle lastunikkarille kynnettäväksi ja lastun puurtamiseksi.

Tämä lastu käsittelee valtaa vain taiteen eliitin kannalta, en uskalla puhua siitä laajemmassa mielessä. Voi olla, että joku on jollakin blogillaan tästä jo puhunut, mutta ei ole sattunut silmään. Olen selaillut lastua varten monia internetiltä löytyviä akateemisia papereita, mm. Mika Karhun esseetä Vallan tunne ja Petri Ylikosken oppimateriaalia nimellä Onko valta dispositiokäsite? sekä Jouko Nurmiaisen referaattia Valta- ja verkostoteoreettisia käsitteitä historiantutkimukseen. Kaikki ovat taviksenkin tajuttavissa olevia tarinoita, linkit löytyvät tämän lastun lopusta.

Thomas Hobbes tosiaan arveli, että ihmisyhteisö on kuin mammuttimainen ihminen. Tämä on helppo ymmärtää, jos ottaa lähtökohdakseen ihmismielen rikkinäisyyden.

Ajattelen itse aina, että sisällämme on pieniä itsenäisesti ajattelevia pesäkkeitä, kutsutaan niitä tässäkin vaikka homunculuksiksi, jotka riitelevät keskenään tajunnan huomiosta ja tuottavat kulloiseenkin sosiaaliseen tilanteeseen sopivan roolin, jota sitten dionysolaisesti hämmästyttävällä näyttelijänlahjalla vedämme niin, että yleisö luulee roolia meidän itsemme ”minäksi”.

Eli elämme elämäämme sarjana erilaisia, dynaamisia ja fiktiivisiä tarinoita. Identiteetti on prosessi eikä staattinen tila tai rajapinta.

Hobbesin visioon on helppo yhtyä tältä kannalta. Sisäiset homunculukset olisivat (valta)eliittejä, jotka kilpailevat – niin – vallasta, jonka määrä on ehkä vakio ja siitä kilpailu on nolla-summa-peliä, ja jonka kilpailukohteena on epämääräinen möykky, jota voi kutsua vaikka "vallan resursseiksi". Poliittinen eliitti on tietysti parhaiten erottuva sosiaalinen ryhmittymä, mutta eliittejä, lobbareita, on lähes joka lähtöön.

Taiteen eliitti ei ole mitenkään erilainen kuin muut eliitit tavoitteidensa tai menetelmiensä osalta.

Marxilaisittain voidaan sanoa, että eliitti reproduktoi vallitsevaa järjestystä käytännöillään ja tekee hankalammaksi järjestyksen muuttumisen (wikipedian tynkäartikkeli sanasta eliitti). Eliitin määrittämisen käytännön tasolla suorittaa eliitti itse (Nurmiainen) me-ja-muut-hengen synnyttämisen ja ylläpitämisen avulla ja erityisesti syntyneen ryhmän johtavan aseman tiedostamisen kautta. Eliitti on vanguard, etujoukko, jota muut katsovat ihaillen ja kadehtien ja yleisesti organisoituina (Lenin) seuraavat kuin lampaat. Tämä on riittävän hyvä eliitin määritys tätä lastua varten.

Petri Ylikoski kirjoittaa pamfletissaan (osoite alla) vallan muodoista ja luettelee niitä kaikkiaan kahdeksan: voimankäyttö, manipulointi, pakottaminen, palkitseminen, legitiimi auktoriteetti, kompetentti auktoriteetti, henkilökohtainen auktoriteetti, ja vakuuttaminen.

Valta siis tarkoittaa paljon muutakin - ja on hienosyisempää - kuin vain voimankäyttöä, eli valtaa, joka on oikeutettu lailla kaikissa totalitäärisissä valtioissa (kaikissa valtioissa itseasiassa, demokratiahan toteutuu valtion kokoisissa jättiorganisaatioissa vain näennäisenä, elitistisenä harvainvaltana puolueiden avulla).

George Orwell'in romaani 1984 on hienosyisen ahdistava ja brutaali kuvaus yllä luetelluista vallan muodoista. Kirjan perusteella tehdyssä elokuvassa toista päähekilöä, vallankäyttäjä O'Brien'ia näytteli Richard Burton niin vakuuttavasti, että omassa mielessäni Burtonin näyttelijänkuva on aina välttämättä tämän vallankäyttäjän näköinen. (Näytteleminen sinällään on tietysti parhaimmillaan vallankäytön muoto, sehän on taitavaa manipulaatiota.)

Taiteen eliitin sisällä voi erottaa erilaisia toimijoita. On esimerkiksi kulttuuriministeri, instituutio, joka asemansa vuoksi on osa (tätäkin) eliittiä, ja jonka ”valta” ilmenee kykynä varmistaa ja ylläpitää taiteen resursseja (rahaa). Kuitenkaan tämä asema ei sinällään anna valtaa määrittää taidetta, hänhän ei osoita rahaa itse vaan noudattaa nimettyjen neuvonantajiensa ja taiteen eliitin antamia neuvoja.

Ministerin henkilökohtaiset ominaisuudet määräävät minkä verran valtaa hän itse asiassa käyttää taiteen yli.

Voimakas kulttuuriministeri, sanotaan vaikka Donner, jos sellainen olisi, voisi käyttää enemmän valtaa taiteen ymmärryksensä vuoksi kuin sanotaan vaikka entinen ministeri Karpela. Nykyinen ministeri Saarela on erilaisessa asemassa, koska hänellä on nyt takanaan tai oikeastaan keittiössään harmaa eminenssi, taiteen asiantuntija, jolla on oma, ehkä tarkasti kohdistuva, taiteen dispositio. (Tiedän, että dispositio on kovin epämääräinen termi, mutta olkoon. Ehkä kuitenkin näytelmäkirjailijoiden olisi kiivaasti teroitettava elokuvakäsikirjoittajan kykyjään pysyäkseen jonkinlaisessa leivässä. Tässä kohdassa pitäisi olla hymiö!) Mitä se tarkoittaa ministerin ja eminenssin itsensä vallan suhteen, tullee nähtäväksi läheisessä tulevaisuudessa.

Taidevaikuttajana ministeri Saarela tietysti käyttää legitiimiä auktoriteettiä, vaikka esimerkiksi apurahojen jako ei olekaan hänen peukalonsa alla (eikä hän näytä, heinäkuisen kulttuuriohjelmansa perusteella katsoen, erityisen kiinnostuneelta siitä, miten kulttuurin määrärahoja itseasiassa käytetään).

Missä sitten on taiteen todellinen valta?

Nurmiainen vertaa weberiläistä ja foucaltilaista valtakäsitettä. Ensinmainitussa valta on vallanpitäjän ja kohteen välinen suhde. Michel Foucault sensijaan katsoo, että "ihmisen olemusta ja myös motiiveja määrittää vahvasti hänen toimintansa ja hänen todennettavissa olevat (sosiaaliset) suhteensa". Eli foucaultilainen valta näyttää ilmenevän sosiaalisena verkostona, joka välttämättä, hämähäkin seitin tavoin, on keskeltä tieheää ja reunaalueiltaan aukkoista.

Taiteen eliittiverkoston sisällä valtaa käytetään ehkä jotenkin weberiläisittäin:

On voimankäyttöä (esimerkkinä vaikkapa kirjailijaliiton kohinat), manipulointia (aivopesua, propagandaa, mainontaa niin, että vallan kohde ei tiedä olevansa taiteen eliitin hyökkäyksen kohteena), pakottamista (uhataan antaa tai edistää apurahojen saantia tai estää apurahojen saanti riippuen taideteosten luonteesta), palkitseminen (annetaan tai luvataan apurahoja tietynlaisista teoksista), kompetenssi (jonkun tahon, sanotaan vaikka apurahojen suosittelijan, katsotaan omaavan ylivoimaista tietoa taiteen luonteesta ja häntä kuunnellaan), henkilökohtainen karisma (henkilöä kuunnellaan, koska hänellä on karismaa, esimerkkinä joku, kuka tahansa, kansankunnan kaapinpäällisistä kulttuurivaikuttajista, Kekkonen aikanaan ääriesimerkkinä), vakuuttaminen (ehkä viattominta vallankäyttöä, perustellaan argumentein, miksi joku taideteos on muita ansiokkaampi).

Joissakin vallankäytön muodoissa (voimankäyttö, manipulointi) kohteelle (taiteilija, suuri yleisö) ei tarvitse kertoa vallankäytöstä, muissa kohteen on oltava tietoinen vallankäyttökyvystä, muuten vallan käytöllä ei ole mahdollisuutta toteutua.

Ylläesitetty weberiläinen vallankäytön mekanismi sisältää lisäksi kaksi subjunktiivista kontrafaktuaalia (Ylikoski): jos vallankäyttäjä haluaa jotakin, kohde toimii halutulla tavalla, ja jos vallankäytön kohde tekee vastarintaa, vallankäyttäjä pystyy nujertamaan vastarinnan ja viemään tahtonsa joka tapauksessa läpi.

Että sellaista on pähkinänkuoressa taiteen eliitin vallankäyttö ja sen erilaisten muotojen ilmeneminen.

Jetta Huttunen sanoo pamfletissaan Tieto on valtaa: Valtaa on siellä missä joku tietää enemmän kuin joku toinen. Internetin kehittyminen muuttaa myös taiteen eliitin valta-asemaa ja vallan kohteiden mahdollisuuksia.

Demokratia lisääntyy. Ihmiset tulevat ylenmäärin onnellisiksi.


Lisälukemista:

Petri Ylikoski: Onko valta dispositiokäsite?
Mika Karhu: Vallan tunne
Jouko Nurmiainen: Valta- ja verkostoteoreettisia käsitteitä historiantutkimuksessa

Blogiongelmia ja kokeiluja

Juha K. Korento, joka on käynyt sadelammin lähettyvillä, ilmoitti tänään, että Firefoxin käyttäjät näkevät tämän blogger-blogin Dionysoksen edelleen huonosti, vaikka IE:lla se näkyykin hyvin ja näyttää ihan hyvältä. Ellen saa asiantilaa korjattua, muutan toiseen palveluun. Myös kuvien käsittely on ollut kovin tukkoista viime aikoina.

Kokeilumielessä olen avannut uuden Dionysoksen kevään Squarespacellä ja päivitän sitä samassa tahdissa tämän saitin kanssa.

Jos joku osaa ehdottaa parannusta Firefoxin (ja Operan) näkyvyyden parantamiseksi, otan ohjeita mielihyvin vastaan. Myös kommentit tuosta toisesta saitista ovat kovin tervetulleita, niitä voi laittaa jopa suoraan sinne toiselle saitille.

Hajumuistoja, tiedettä ja performanssitaidetta

Suomessa olo herkisti hajuaistiakin.

Tietoisella tasolla sellaiset nuoruuden hajut kuin juurileikatun heinän tuoksu, koivunlehtien eteerinen haju, metsän mystinen tuoksu sateen jälkeen, ”saunan haju” (mitä se sitten onkaan), kotieläinten jotenkin homeisen painavilta maistuvat haisut ja juurikorjatun elopellon tuoksut ovat ”itsestään selviä” jopa kliseisiä maaseudun hajumuistoja. Ja tietysti lantaloiden tai keväthangille sontakärryistä kipatun lannan lemut, hevosten ja lehmien tuotokset ovat nostalgisessa mielessä hyvän hajun lähteitä, sikaloiden löyhkään eivät kai edes sikojen omistajat todella totu.

Nuoremmille ikäluokille ehkä liikenteen käryt ja polttoaineiden katkut ovat samanlaisia nostalgian lähteitä kuin vanhemmille valkoapilapellon huumaava tuoksu tai vanamoiden narkoottinen döfis.

Hajut kai (hajuasiantuntijoiden mukaan) jaetaan yleensä seitsemään luokkaan, esimerkiksi näin: aromaattinen, myski, tuoksuva, piparminttumainen, eteerinen, pistävä ja pilaantunut; tai jopa näin: kukka, eetteri, myski, kamferi, makea, pistävä ja mätä. Kaikki muut tuoksut, lemut, katkut ja hajut ovat näiden erilaisia yhdistelmiä.

Hajuaistiltaan ”normaali” ihminen tuntee vähintään 4000 erilaista tuoksahdusta, jotkut tarkemmat jopa 10,000, vaikka tuntuu vaikealta uskoa, että tämä on voitu jotenkin kokeellisesti todistaa. Kyseessä on ehkä paremminkin ”todistaminen”, mutta niinhän monien muidenkin tieteellisten ”totuuksien” osalta on asioiden oikea laita. Täsmällistä tiedettähän ei ole olemassa epäeksaktin analogiselle oliolle niin kuin ihminen on. Matematiikkakin on vain meidän oman mielemme konstruktio, (pseudo-)tieteellinen, mustavalkoisen digitaaliajan ykkösiin ja nolliin sopiva kieli, maailman mallintamisväline. Tieteen totuudet ovat hyviä arvauksia (monet ehkä vahingossa oikeaan osuneita), platonilaisia haamuja luolamme seinällä.

Uskomatonta, ja tieteellekin selittämätöntä, on, että muistamme hajuja. Kehon interface, rajapintasolukko, epiteeli, jonka osana hajuaistisolut ovat nenäontelon katossa, uusiintuu 60 päivän välein. Kuitenkin muistot hajuista (niin kuin väreistä, valoista, kosketuksistakin) ovat toden tuntuisia vanhoinakin, ja uusien hajusolujen aistimukset pystytään yhdistämään muistoissa oleviin. Ja muistot vahvistuvat.

On koko joukko tuoksuja, joita emme tavallisesti huomaa muistella tietoisella tasolla, muuten kuin niiden laukaisemien muistojen valaistessa aivojen suljettuja kammioita - tai muiden stimulaatioiden laukaistessa hajumuistoja.

Tänä aamuna ajatellessani laiskasti hajumuistoja lueskelin The Independent –sanomalehteä, jossa mm. puhuttiin irlantilaisesta performanssitaiteilijasta nimeltään Kira O’Reilly. Hänen viimeisin performanssiteoksensa nimi on Inthewrongplaceness (suomeksi ehkä Vääräpaikkaisuudessa), jossa hän istuu neljä tuntia alastomana verisellä lakanalla kuollut sika sylissään täytetyn joutsenen katsellessa tapahtumaa vierestä.

En halua tässä arvostella teoksen taiteellisia arvoja. Sen sijaan kuvan näkeminen toi heti mieleen, ensinnäkin arvostetun Turner –palkinnon voittaneen Tracey Emin’in sijaamattoman vuoteen likaisine lakanoineen tai teltan, jonka seiniin hän oli ommellut kaikkien rakastajiensa nimet.

Sitten, ja ennen kaikkea, lemumuiston nuoruudesta. Tapettavaksi tuotavan sian pelon löyhkän, siantappajien hämillisen innokkaan atavistisen tappajan lemun ja sitten kuolleen sian kalmankatkun, kun se oli nostettu takajaloistaan roikkumaan tappopaikan katosta ja ruumista valeltiin tulikuumalla vedellä, että kaikki karvat saataisiin ajeltua terävällä veitsellä valkoisenvaaleanpunaiselta iholta, ja kuuman veren hajun ja vielä höyryävin sisälmysten löyhkän. Hajumuistojen värisinfonia, jonka laukaisi lehden mustavalkoinen kuva taiteilijasta työssään.

Niin, olen tainnut ennenkin sanoa olevani kasvissyöjä.

Vanha-elokuussa

Vanha-elokuussa
Originally uploaded by hanhensulka.

Edellisen lastun kuvankäsittelyssä tuli pieni virhe. Joten tässä luvattu kuva Vanhasta ylioppilastalosta elokuun yön valossa.

Hyvästi poutapilvet

Ajoin kesää riehuvan suloisen Suomeni läpi Porista Tampereelle (johon jätin puolison tyttöystävänsä hoiviin pariksi päiväksi), Jyväskylään ja Kuopioon. Ja yön nukuttuani Iisalmen kautta Sonkajärvelle ja Mäkikylän Lammaspurolle, lapsuusmuistoihin.

Yksinajajalle nostalgia on ainauhkaavana demonina. Tie imee eteenpäin, mutta muistot ilkkuvat silmäkulmassa ohivilistävinä koivikkoina, kuusikkoina ja hongikkoina, siintävinä järvenselkinä ja välkähtävinä lampina. Muistot välähtelevät vuorotellen mielessä vastaantulevien autojen kanssa. Levollinen ja itseensä tyytyväinen on se, joka saa muistella vain onnellisia muistoja. Rauhattomat muistavat kaiken, tekevät elämäänsä syvyyttä, eivätkä lillu paikallaan napaansa myöden itsetyytyväisyyden makeanliimaisessa liejussa.

Jyväskylä pysähdytti vain hetkeksi, ei löytynyt sopivaa kalaravintolaa tarpeeksi nopeasti, joten ostin vain hesarin matkaseuraksi ja jatkoin muistelumatkaa. Suolahti veti puoleensa kuin pirunkirnu, mutta pystyin vastustamaan kiusausta – tällä kerralla. Soitin nykyisin hajuttoman Lievestuoreen kohdalla miniälle, joka oli lasten kanssa Karttulassa kesämökillä (poika äänittää seuraavaa albumiaan eikä ehdi nauttia muiden kanssa ihanasta kesästä), salaa toivoen ja pelätenkin, että tämä kutsuisi iltapäiväkahville ettei tarvitsisi mennä yhtä soittoa Kuopioon saakka ajomatkan varsinaista tarkoitusta varten, vanhan isän ajatonta yksinäisyyttä häiritsemään. Onneksi miniä ei kutsunut ja isän kanssa sai keskustella yksityiskohtaisesti yhteisistä ja vielä vanhemmista ajoista: isän lapsuudesta, nuoruudesta ja tietysti sotavuosista, jotka kai hänen ikäluokallaan (20-syntyneet) ovat muistoissa aina päällimmäisinä.

Isä oli tehnyt äidin kuvista surusilmäisen albumin, jossa on koko tämän kuvallinen elämä säilöttynä pieteetillä tulevia sukupolvia varten.

Ensimmäinen kuva kaksivuotiaasta valkotukkaisesta tytöntylleröstä, joka katsoo hämmästyneen pelonpyörein silmin suoraan kameraan nyt jo 85 vuoden takaa. Kahdeksanvuotiaana lettipäänä alakoulun ylemmällä luokalla, sinä vuonna, kun äiti sai tietää, että siihen saakka äidiksi luulemansa nälkävuosien aikana syntynyt, työnkovettama ihminen olikin mummu ja sisarekseen luulemansa mustasilmäinen ja mustatukkainen kaunotar oli äiti. Ja myöhemmin, kuusitoistavuotiaana partiotyttönä Jämin lentokentän rakennustöiden tauolla harjun aurinkoisessa kupeessa ujosti hymyillen muiden jämijärvisten nuorten kanssa.

Yhdeksäntoistavuotiaana Lotta-koulussa Niinisalossa pyöreissä John Lennon-laseissa. Ja lisää lottakuvia: lottaleiriltä Karjalassa, rintamalottana Kannaksen Valkjärvellä ja Lempaalassa paikalleen jämähtäneen, Leningradia piirittävän rintaman tuntumassa. Sitten kihlattuna, sotamorsiamena ja hoivaamassa esikoistaan (minua) ja nuorempia mukuloitaan, istumassa äitinsä, mummonsa ja tyttärensä kanssa, neljä naissukupolvea Jämijärven syreenipensaiden alla.
Ja myöhempiä muistoja, pyöreämuotoinen nainen uimapuvussa jonkun huvilan terassilla kesäisellä Keiteleellä, mustikkamatkalla Keiteleen saarille höyryhinaajalla, bussiretkellä Helsingissä, Skodan vieressä Norjan vuonoilla, tulilla Tenojoen rannalla. Suremassa avointen arkkujen ääressä, laskemassa seppeleitä, katsomassa hautakiviä. Ja lastensa kanssa Ikaalisissa, Suolahdessa, Äänekoskella Hämeenkyrössä, Vammalassa ja lopulta Kuopiossa. Ja istumassa kangaspuissa kankaita louskuttamassa, muurilettujen paistoa Sonkajärvellä satavuotisen sään harmaaksisyömien hirsiseinien rajaamalla pihalla, lastenjuhlia, kevätjuhlia, rippijuhlia, ylioppilaskekkereitä, häitä, sitten lapsenlapsien kanssa Sonkajärvellä, ja itseleivottu kestipöytä lapsensa tohtoriksitulojuhlista. Kuvia tyttäristä, miniästä ja äidistä itsestäänkin itsekehrätyssä, -kudotussa ja –ommellussa Tuukkalan muinaispuvussa.

Ja lopulta siunaustilaisuudesta maaliskuussa 2004 ja lepopaikasta Mäntyniemessä luonnonkivisen muistomerkkinsä suojassa. Tavallinen ihmisen elämä.

Sunnuntaiaamuna nopeat hyvästit Kuopiolle – isä ei edes muistaisi esikoisensa käyntiä – ja sitten takaisin samaa tietä Tampereelle hakemaan puolisoa kyytiin. Pysähdyimme vielä Iittalassa ostamassa suomalaista designia. Maanataina pikainen käynti Järvenpäässä jälkikasvua ja miniää hyvästelemässä ja tietysti siiderit Vanhan terassilla ja nopea käynti asematunnelin kirjahyllyjen välissä punaisen tukan ja iloisenterävästi välähtävien naurusilmien hohteessa.

Sitten tiistaina SAS:n MD87:llä Köpiksen kautta sateiseen ja viileään Brysseliin. Ja tämäkin haikea kesäleikki on nopeasti häviämässä muistojen joukkoon.

Jossain Suomessa

Neljäs Suomen päivä on jo hyvää vauhtia menossa. Kunhan tulin Suomeen niin heti sunnuntaina täytyi jälkikasvun pesueen kanssa vierailla kuumassa Suomenlinnassa, jossa menikin melkein koko päivä. Ja tietysti täytyi kasvissyöjänkin syödä pihassa grillattua Suomenlahden lohta. Ja hyvälle maistui.

Sitten maanantaina kävin kirjakaupassa ostelemassa kulttuurilehtiä ja toisessa, halpakaupassa, katselemassa kirjoja. Saaran tulipunaisen tukan näkeminen häkellytti niin, että ostin hädissäni Paasilinnaa ja polttelin Saaran kanssa yhden tupakan, tosin Saara itse ei tiennyt treffeistämme mitään. Luulin muuten saaneni Arto Paasilinnaa, mutta olinkin hädissäni napannut nuorinta veljeä, Mauria. Kirjan nimi taisi olla Kivijumalat. Ulkoa kirja näytti aivan samalta kuin Arton kirjat näyttäisivät, joten vahinko oli ihan hyvin ymmärrettävissä. Ja hyvä näitä muitakin paasilinnoja on tietysti lukea, joten "vahinko" ei haittaa mitään.

Lisäksi kävin Kiasmassa ARS06 näyttelyssä, ja olikin hieno näyttely, jossa pelottelin itseäni horjumalla sukkasillani Maaria Wirkkalan liikkuvassa huoneessa ja katselemalla toukkien syömää luurankoa. Ja täytyi vielä poiketa Kansallismuseossa kertailemassa Suomen kansan kivikautista historiaa, ei ollut aikaa muille osastoille tällä kertaa.

Että sellaista on Suomessa ollut tähän saakka. Nyt naputtelen tätä Porissa, ylihuomenna Tampereen kautta Kuopioon pitkin kuumasta kuplivia teitä. Helteet onneksi jatkuvat vielä, tosin Porissa sataa tihuutti äsken, mutta kuivempaa on kai luvassa.

Matkalle suloiseen Suomeen

Huomenna lähden nauttimaan (tietysti täysin esteettisesti) Suomen suloisesta suvesta.

Päätavoite on tavata aikaisempia sukupolvia - sekä eläviä että kuolleita - ja erityisesti ihailla perässä tulevia sukupolvia, joita onkin jo siintynyt kaksi, osa vielä paksut vaipat keikkumassa vilistävien haarojen välissä. Ja tietysti ostamaan suomalaista kirjallisuutta – ynnä kopallista aikakauslehtiä – perille kokonaiseksi yhdeksitoista päiväksi (jos on kirjaehdotuksia uusista nimikkeistä niin antakaa toki ymmärtämättömälle vihje). Runotorstaissa sattuikin sopivasti tällä viikolla olemaan teemana matka, johon osallistuin runolla nimeltä Perille.

Lennämme SAS:lla (liput 160 euroa kappale, koska Finnair tarjosi lippujaan 730 eurolla) Kööpenhaminan kautta Helsinkiin, jossa hotellina on akateeminen Academica, joka onkin onnistunut hotellivalinta: lähellä keskustaa ja hinnaltaan ihmeen edullinen.

Kaikki lentoliput, vuokra-auton ja hotellien varaukset tein tietysti internetillä: säästyi aikaa ja luultavasti rahaakin.

Jos olisin mennyt matkatoimistoon, niin kuin vielä viisi vuotta sitten, olisin ollut virkailijan armoilla. Hänellä olisi ollut tietoa, jota minulla ei voinut olla. Jos hän sanoi, että halvin lippu on Finnairilta hintaan 730 euroa, minun olisi ollut tyytyminen tähän tai aloitettava matkatoimistojumppa, ja kaikissa toimistoissa olisin ollut paikallisten virkailijoiden hyväntahdon varassa. Heidän tietonsa olisi ollut latenttia valtaa, johon minun olisi ollut tyytyminen, vaikka he eivät tietoisesti valtaa olisi käyttäneetkään. Se ei olekaan niin, enää.

Nyt kuka tahansa voi olla matkatoimistovirkailija, tehdä omat suunnitelmansa internetillä, valita omat palvelunsa ja maksaa omat kustannuksensa silloin, kun itse sopivaksi katsoo.

Tiedon valta hajautuu internetin avulla. Asiantuntijat ja eliitit menettävät palan omasta arvostaan. Tavikset lähestyvät antiikin kreikkalaisten kaupunkivaltioiden vapaiden kansalaisten asemaa.

Demokratia lisääntyy. Ihmiset tulevat ylenmäärin onnellisiksi.

Keskustella vai eikö keskustella, kas siinä pulma

Jotenkin tuo otsikko ei ole yhtä näpsäkältä kuulostava kuin Ollako vai eikö olla... tai To be or not to be... Ei ihme, että Hamletin repliikiksi tuli viimemainittu, muuten koko näytelmä olisi saattanut hävitä taivaan tuuliin, kuumaksi ilmaksi, niin kuin keskustelun tiimellystä usein sanotaan englanniksi. Tässä lastussa kuitenkin keskustellaan keskustelemisesta.

Kaunotaiteellinen teos, esimerkiksi runo tai blogin lastu, joka on myös laskettava esseen matkijaksi (ehkä), merkitsee jonkun ajatuksen tai idean. Taideteos esittää keskustelupuheenvuoron (historiallisessa) sarjassa väitteitä tekijän mieltä askarruttavasta ajatuksesta.

Teos itse saattaa vaivihkaisesti viitata johonkin satoja vuosia vanhaan taideteokseen. Ja sieltä juuret, teemakeskustelun alku, saattavat juontaa tuhansien vuosien takaiseen satunnaiseen ajatusten vaihtoon. Viittailu, intertekstuaalisuus, on keskustelua elävien ja kuolleiden kanssa. Ja tällainen keskustelu on tietysti molemmin suuntainen. Margaret Atwood puhuu kirjassaan Negotiating with the Dead mm. Orwell'in 1984:n päähenkilöstä, Winston Smith'istä, joka ihmetteli päiväkirjan kirjoittamisen ongelmaa:

How could you communicate with the future? It was of its nature impossible. Either the future would resemble the present, in which case it would not listen to him: or it would be different from it, and his predicament would be meaningless.

Suomeksi jotenkin, että:

Kuinka voisit keskustella tulevaisuuden kanssa? Sehän on jo luonnostaan mahdotonta. Tulevaisuus joko muistuttaa nykyhetkeä, eikä halua kuunnella: tai se on erilainen, ja hänen nykyisiä vaikeuksiaa ei ymmärrettäisi. (NB. paremman suomenkielisen käännöksen saa kirjasta 1984, jota en pysty tässä
tilassani tarkastamaan.)

Menneisyydessä joku keskustelija kotitulien ääressä saattoi kysyi matalalla ja suopursuoluen kostuttamalla äänellä, että:

Mitä tapahtuu kun ihminen kuolee?

Tai toinen keskustelija, joka kysyi heleämmällä, naisellisella äänellä, että:

Mitä varten mun täytyy aina mennä kerään suopursuja, kun Kaukomieli saa vaan leikkiä keihäillä?

Me jatkamme samoista aiheista. Ajan takaa aikaisemmat puheenvuorot tihkuvat vain vajavaisesti – suullisesti, ”kansan” keskuudessa pyörivien sananlaskujen, runojen, satujen tai muiden tarinoiden välittäminä, jotka jossakin vaiheessa kirjoitettiin ylös kun osattiin. Tai ”alkuperäiskansojen” jättäminä taideteoksina.

Kaikki harkitseva tai harkitsematonkin puhe on jatkoa keskusteluun, ketjun osa, niin kuin meidän koko kulttuurimme ja itse asiassa olemassaolomme ihmisenä – esi-isien ja jälkeläisten päätähuimaavan pitkässä ketjussa ”Eevasta” ja ”Aatamista” alkaen.

Parin viikon takaisessa The Times Literary Supplement’issa (TLS) on Alberto Manguelin kirjoittama arviointi Stephen Miller’in kirjasta Conversation. Manguel kertoo myös itse kokemistaan keskusteluista, mm. niistä, joita Jorge Luis Borges kävi parin kirjallisen ystävänsä kanssa Buenos Aires’issa näin:

Kolmen ystävyksen keskustelut kuulostivat kuin kamariorkesterin soitolta. Yksi ääni ehdotti teemaa, toiset käyttivät ja kääntelivät sitä, ja hylkäsivät sen lopulta tyrkyttääkseen uusia teemoja, maustaen kokonaisuutta lainauksilla, anekdooteilla, paljastavilla pikkutiedoilla ja kaskuilla.

Haikea muistojen virta iskeytyy mieleen: kauan unohtuneiden savuisten ja intomielisten aamuöiden kiihkeiden keskustelujen haamut; niiden jotkut verevät keskustelijat ovat jo kuolleet, vaikka elävätkin vielä jäljellä olevien häilyvissä muistoissa.

Jos keskustelujen osanottajia pyydettäisiin kuvaamaan yhdellä sanalla tai lauseella, mitä aikoivat keskustelussa sanoa, puhujilla itsellään ei ehkä olisi tähän mitään järkevää lausetta tarjolla, ainoastaan sarja joitakin löyhästi yhteensopivia ajatuksenhituja, joiden perusteella on vaikea mennä väittämään mitään tähdellisen tarkkaa keskustelun kulusta (Manguelin mukaan tämä on yksi onnistuneen keskustelun tunnusmerkkejä). Mutta kuvailevat sanatkin ovat viittauksia aikaisempiin tuntemattomien aikojen ja jäkättäjien puheenvuoroihin. Eikä ole epäilystäkään etteikö joku keskustelija, tulientuijottaja jossakin asuinluolassa kauan sitten, olisi ajatellut samanlaisia ajatuksia (ehkäpä juuri samalla hetkellä, ajan olemushan ei meille ole vieläkään itsestään selvyys).

Manguel kertoo TLS:n jutussaan sumerilaisesta runosta, Babylonian jumalat, kirjoitettu keskusteluksi, jossa useat osanottajat spekuloivat aiheesta ”miksi hyville ihmisille tapahtuu pahoja asioita”.

Raamattunsa lukeneille tulee tietysti heti mieleen Vanhan Testamentin Jobin kirja ja sen keskustelut samasta asiasta, teodikean ongelma, paradoksi itse asiassa, josta on vain lyhyt askel jumaluuden ja moraalin merkityksettömyyteen. Karamazovin Ivan huudahtaa: "jos Jumalaa ei ole, on kaikki sallittua" (tai jotakin sinne päin), ja kysyy lisäksi: "Jos tarkoituksesi on pystyttää rakennus onnelliselle ihmiskunnalle, mutta tätä varten sinun olisi pakko kiduttaa yhtä ainoaa lasta, suostuisitko rakentamaan tämän talon hänen kyynelilleen?".

Platonin dialogit periytyvät meille saakka synonyymeinä syvällisestä ajattelusta. Keskustelulla on siis pitkät ja kunniakkaat juuret.

Yksi typerimmistä sanonnoista, joita tiedän, kuuluu näin: ”asiat riitelevät, eivät ihmiset”.

Ja kuitenkin juuri päinvastainen on totta, eivät asiat tietenkään riitele, vaan ihmiset itse riitelevät ja käyttävät viattomia asioita välineinään.

Keskustelutaito, ihmiskulttuurin historiallisesti tärkein välittäjä, näyttää olevan hätää kärsimässä meidän blogistaniassamme. Syynä on mm. ehkä se, että väittelyä ei opeteta suomalaisissa kouluissa ja opimme spontaanisti sen tilalle vänkäyksen sinänsä jalon mutta usein hedelmättömän taidon. Sohaisemalla kusiaispesään, mitä ei tietysti pitäisi tehdä, voisi sanoa, että viimeaikaiset ”keskustelut”, tai ehkä paremminkin niiden yllättävä loppuminen, suuresti arvostamieni bloginpitäjien (Saara, Maalainen, ja monet muutkin) välillä näyttäisivät vahvistavan tätä käsitystä.

Keskustelutaidon opetus suomalaisissa kouluissa kai loppui siihen, kun antiikista periytyvien aineiden (artes liberales), varsinkin trivium 'in "kolmen taidon" dialektiikan, grammatiikan ja retoriikan, opetus lopetettiin ja tilalle tuli modernin elämän vaatimat todelliset ”tiedeaineet” ja korkea matematiikka (quadrivium aikaisemmassa kielenkäytössä), joita tietysti voidaan pitää tähdellisempänä nykyaikaisessa yhteiskunnassa kuin sanotaan vaikka tiedon rakastamisen ja mielipiteiden vaihdon opetusta. Äidinkielen tunneilla oltiin (ainakin minun kouluaikanani joskus mesoliittisen kauden loppupuolella) enemmän kiinnostuneita pilkkujen häilyväisistä, usein jopa helposti kyseenalaistettavista oikeista paikoista kuin triviumin tarjoamista taidoista.

Parhaimmillaan lastu on kuin oikeiden lehtien kolumni tai kansansatu, jossa esitellään ongelma, pyöritetään sitä kielellä sinne ja tänne, sylkäistään ulos perusteltu mielipide ja vetäistään koko juttu yhteen mukavalta maistuvalla solmulla tai loppulauseella, joka tekee lastusta kuin häntäänsä syövän käärmeen, tai tarjoaa ajatusaihion lukijoiden pideltäväksi ja puristeltavaksi ja maisteltavaksi. Ja josta voi kaadella omien ajatustensa ryteikköön virvoittavia ideoita ja uusia, valaisevia näkymiä.

Ongelma – lastunikkarille itselleenkin osittain – on se, että tekstiä täytyy analysoida ajatusten saamiseksi esille. On ihmeteltävä kirjoittajan tarkoitusta, niin kuin tutkijat ihmettelevät tutkiessaan vuosisatojakin vanhoja tekstejä.

Blogit ovat monille lastunikkareille seuranpitäjiä, joiden keskustelut saattavat olla ainoita mahdollisia tilaisuuksia mielipiteidenvaihtoon. Vaikka lastut kirjoitetaankin lähinnä omien ajatusten selvittämiseksi, niihin saatavat kommentit (joita joillekin blogeille tulee kadehdittavan paljon) selvittävät myös lastuntekijän omia ajatuksia.

Tosin bloggaaminen sopii hyvin modernin keskustelutaidon toisiaan vain vähän hipaisevien monologien ja mielipiteiden vaihdottomuuden konseptiin. Blogikeskustelu on vielä enemmän asynkronista ohipuhumista kuin naamat punaisina kasvokkain tapahtuva puheenvuorojen huutaminen.

Lastunikkari A sanoo jotakin, jonka B ymmärtää osittain tai kokonaan väärin ja sanoo omassa lastussaan kuinka perseestä A:n ajatus – ja yleensäkin koko A blogeineen – on. A vastaa parin päivän päästä päreellä, jossa valaisee B:n lastusta itseään näennäisesti loukkaavat lauseet, ymmärtää nekin väärin ja keskittyy päreessään B:n vähemmän ihailtaviin puoliin ja vähättelee B:n mielipiteitä yleisemminkin, ja jopa ulkonäköä tai tämän (kuvaannollisten) kivesten kokoa. Ilmoittaen samalla, että B:n blogi saa A:n puolesta jäädä vastaisuudessa omaan surkeaan arvoonsa. Molemmat jatkavat olemassaoloaan mököttäen hetken virtuaalisesti omissa nurkissaan.

Manguel kertoo englantilaisesta Mary Wortley Montagu’sta, joka piti vihaamansa Alexander Pope’n kirjoja pottansa alla saadakseen (omien sanojensa mukaan) ”paskantaa niille joka päivä”. Kuulostaa tutulta, vaikka ei menisikään ulosteiden asteelle. Sekin tietysti oli eräänlaista mielipiteiden vaihtoa, vaikkakin hänen tapauksessaan erityisen yksisuuntaista.

Kiiltomadon "keskusteluista" tulee joskus mieleen Michel Foucault'in näkemys, että valtaa harjoitetaan enemmän kuin sitä pidetään hallussa. Kirjallisuuden verkkolehden, Kiiltomadon, taannoinen maaliskuun iduksen (tai taisi olla päivää ennen) keskustelun uudelleen avaus näin:

Kirjallisuuskritiikin verkkolehti Kiiltomato.netin keskustelu- ja ilmoitustaulu ovat uudistuneet. Hyvät keskustelijat ja ilmoitustaulun käyttäjät, olkaa hyvät ja rekisteröitykää; sen jälkeen viestein vaihto käy sujuvasti. Tervetuloa keskustelemaan kirjallisuudesta! Kiiltomadon toimitus

oli jossakin mielessä mieltäkutkuttava jättäessään kokonaan huomiotta vuosikausien kädenväännön juuri kirjallisuudesta Kiiltomadon sivuilla. Foucault'in biovallan kolmijako tuli siitä herkästi mieleen. Tieto keskittyy keskustelijoihin, valta Kiiltomadon "päätoimittajaan" ja keskustelijoiden haluun tai haluttomuuteen keskustella ja ruumis tietysti Kiiltomatoon itseensä ja keskustelijoiden nimimerkkeihin, joita voidaan "tappaa", ja siinä mielessä lähestytään blogistaniassakin hetkittäin keskiaikaista suvereenia yksinvaltaa. Vain kolminaisuuden harmonia takaa Kiiltomadon keskustelujen jatkumisen.

Blogeja voidaan hyvin verrata Kiiltomadon vallankäytön kolmiyhteyteen. Molemmat kärsivät tai jopa tuhoutuvat, ellei niiden foucaultilainen kolminaisuus toimi. (Sivumainintana muistettakoon tässä, että Foucaultin väitöskirja taisi käsitellä hulluuden historiaa.)

Indoeurooppalaisissa kielissä on latinasta periytyvä keskustelua tarkoittava sana, esimerkiksi englannin ”conversation”, joka tulee joko latinankielisestä ”conversari”-sanasta (suomeksi ”pitää seuraa”) tai sanasta ”convertere” (suomeksi ”vaihtaa tai muuttaa”).

Suomen kielen ”keskustelu” tulee puolestaan kai samasta kannasta kuin ”keskus”, ”keskittää”, ”keskitys”, ”keskiö”, ”keskimmäinen” jne. ja tämä ehkä kuvaa hyvin sekä suomalaista kansanluonnetta (jos sellaista yleensä kansalla on) ja keskustelukulttuuria.

Molemmat lienevät periytyneen sellaisinaan blogistaniaan.

Oxford English Dictionary on-line

Arvoisa Lukija ehkä jo tietääkin, mutta mainitsen kuitenkin, että Oxford English Dictionary on nyt myös internetillä. Klikkaa vieressä olevaa ikonia ja linkki vie suoraan OED:n saitille. Se tulee näkymään myös blogin sivupaneelissa, jos osaan sen sinne peukaloida tällaisena hienona kuvana. Joka tapauksessa linkki sinne on jo paikallaan tekstimuodossa.