Maailmankansalaisen etikkaa: ksenofobista töpinää

Kuva Wikipedia: Süleyman Suuri

Tänä aamuna Euroopan komission ja parlamentin rakennukset ovat sinikypäräisten rynnäkköpoliisien piirittämiä. Läheisillä sivukaduilla on laivastollinen korkeita mellakkatankkeja, joiden katoilla sojottaa odottavasti uhkaavannäköisiä vesitykkejä.

Piikkilankaesteet suojelevat omaa asuinkatuani niin, ettei ole toivoakaan päästä ajamaan huonosti tyhjäkäyntiä käyvää autoa omaan talliinsa. Paloautoja on tuotu valmiusasemiin hiljaisemmille kaduille ja saksalaisen Messerschmitt-Bölkow-Blohm -lentokonetehtaan valmistama BK117 poliisihelikopteri pörrää ja kaartelee kaiken tämän yläpuolella kuin nälkänsä vuoksi ärtyisenäänekäs korppikotka.

Nimittäin eilen kävi niin, että Euroopan unionin ulkoministerikokous teki taktisen mutta yksimielisen virheen. Virheestä saattaa muodostua jopa strateginen ja sen syvät vaikutukset kantaa kauaksi lastenlastemme ja näiden lasten aikoihin saakka.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja näyttää sanoneen YLE:lle näin:

Tämä on sellainen ratkaisu, jonka kanssa kaikki, mukaan lukien Turkki, voivat elää. Se antaa myös mahdollisuuden mennä eteenpäin, mutta tekee myös selväksi, että sitoumukset on täytettävä.

Tämä saattaa hyvinkin sopia eurooppalaisille ulkoministereille ja heidän poliittiselle elämiselleen. Sen sijaan Turkin hallituksen elinikää se saattaa lyhentää merkittävästi. Jo nyt merkittävä osa turkkilaisista haluaa hallituksensa lopettavan jäsenyysneuvottelut. Hallituksen liekanaru ei ole kovin pitkä muutenkaan ja saattaa lyhentyä vielä entisestään.

Turkin jäsenyysneuvottelut laitettiin siis taas kerran jäihin – syväjäähän, jos uskoo Itävallan poliitikkojen lausuntoja, ranskalaisten ksenofobisia kommentteja, saksalaisten historiansa haamujen pelosta pulppuavaa yltiöpäistä varovaisuutta ja eurooppalaisten muutenkin syvänä vellovaa erilaisuuden pelkoa. Meidänkin perheessämme äänet puolesta ja vastaan menevät keskeltä kahtia.

Tähän mennessä on tapahtunut näin:

Indoeurooppalaiset maanviljelijät muuttivat Euroopan puolelle nykyisen Turkin alueelta ja toivat Anatolian ylänköjen protokaupungeista kuten Konyan tasangon Çatalhöyük’istä, suomeksi ”kylä joenhaarukassa”, (tai miksi sitä silloin 9500 vuotta sitten kutsuttiinkaan) meidän nykyisen maanviljelyksemme ja korkeakulttuurimmekin siemenet. Näin ollen ja tässä mielessä olemme kaikki heidän jälkeläisiään (sen lisäksi, että olemme suomalaisia pakanoita tietenkin, alkuperäisiä eurooppalaisia). Tässä vaiheessa turkkilaiset itse ratsastelivat jossakin Uralin tienoilla samoilla aroilla ja enkä samoissa jengeissä unkarilaisten kanssa, eivätkä tienneet maanviljelyksestä vielä vuosituhansiin tuon taivaallista.

Kulttuurin tie Eurooppaan kulki Anatolian ylänköjen ja Lyydian ja Fryygian hiekkarantojen kautta Hellespontoksen salmen yli mantereelta mantereelle. Aeneas pakeni perheineen Turkista, joka oli silloin vielä Fryygiassa, hävityn Troijan sodan jaloista ja perusti euroopplaisen kulttuurin hautomon Italiaan. Vergilius kirjoitti Aeneisin ja opasti Danten Jumalaiseen näytelmään.

Sitten 1529 – äkkirikastuneiden alankomaalaisten lombardi-pankkiirien ylläpitämän Kaarle V:n ollessa pyhänä roomalaisena keisarina – turkkilaiset hyökkäsivät Wieniin Mikael Karvajalan avustuksella ja valtakunnansulttaaninsa Süleyman Suuren (turkkilaisittain Lainantajan) johtamina. Ikimuistoisen oikeutensa perusteella janitsaarit, joista monet olivat suomalaisia ja ruotsalaisia, ja muut oikeaoppiset soturit ryöstivät ja raiskasivat Wienin putipuhtaaksi ja voipuneeksi vetäytyen sitten Balkanille ja lähemmäksi Istanbulia. Vuonna 1571 keisari Kaarlen poika, Juhana Itävaltalainen, ja eurooppalainen liittoutuma hakkasi venetsialaisten kauppiaiden rahoittamalla laivastollaan ottomaanit Lepantossa ja nosti amiraali Ali Pashan pään koristamaan jotakin seipäännokkaa.

Sitten alueelle vahingossa ratsastaneiden turkkilaisten Osmanien imperiumi hajotettiin, koska olivat kannattaneet I maailmansodan saksalaisia häviäjiä. Raunioille perustettiin ranskalaisten ja englantilaisten yllytyksestä moderni Turkki, jolle annettiin puolet Kurdistanista ja sen verran armenialaisia, että heitä riitti turkkilaisten toimesta tapettaviksi sadoin tuhansin. Puolet Kurdistanista annettiin Irakille, joka tappoi kurdejaan hienostuneesti myrkkykaasuilla eikä brutaalisti ampumalla niin kun turkkilaiset omia kurdejaan.

Kypros jaettiin kahtia, krikkalaiseen eteläosaan ja eurooppalaisten boikotissa olevaan turkkilaiseen pohjoisosaan, ja suomalaiset rauhanturvaajat rakensivat makealöylyisen saunan Nikosian lentokentän viereen, yhden pölisevän sorakuopan reunalle.

Ja niin Euroopan unionin laajennuskomissaariksi nimettiin Olli Rehn, joka puhuu lähes käsittämätöntä englantia. Hän puhuu käsittämätöntä suomeakin, mutta tästä eivät turkkilaiset tiedä mitään. Ja tämän kielivaivaisen epäonnistuneen poliitikon johdolla Ksenofobien unioni valmisteli päätöksen jäädyttää turkkilaisten jäsenyysanomus tärkeimmiltä osiltaan kunnes nämä ottavat lusikan kauniiseen käteen ja päästävät kyproksenkreikkalaisten laivat ja lentokoneet satamiinsa. Kyproksen lipun alta löytyykin mukavasti suuri joukko Brysselissä pörrääviä lobbareita edustustileineen ja ennen kaikkea eurooppalaisten varustamojen laivoja, kaikkiaan 1,819 laivaa eli 16 % eurooppalaisista kauppalaivoista.

Turkki on eurooppalaisittain katsottuna epämiellyttävä ja ahdasmielinen muslimimaa, jolla on takanaan loistava tulevaisuus ja paljon turisteja houkuttelevia hiekkarantoja. Kun katsoo alueen karttaa, näkee helposti turkkilaisten aseman tärkeyden eurooppalaiselle tulevaisuudelle. Tulevaisuudessa Turkissa on joko eurooppalaisia pyrkimyksiä tukeva, eurooppalainen hallinto tai islamistinen, joka tarjoaa iskuetäisyyden Euroopan sydämeen Allahin armeijan raketeille, joita parhaillaan rakennellaan Iranissa. Turkilla itsellään on voimakkaat ja hyvin varustetetut sotavoimat.

Islamistien raketit rakennetaan meidän länsimaisilla rahoillamme.

Nimittäin maailman tunnetuista öljyesiintymisistä lähes 75 % on islamilaisen maailman hallinnassa. Lähi-idän harvainvaltaiset öljysheikit hallitsevat yli 50 % maailman öljystä. Sheikit tarvitsevat euroja ja dollareita rakettiensa ja terroristijärjestöjensä rahoittamiseen. Ja me annamme rahat ilomielin näiden pohjattomiin käsiin (ok, vertaus ei ole kovin hyvä, mutta olkoon) kipeästi tarvittavaa öljyä vastaan.

Jos Turkki ei ole unionin jäsen, se toimii laukaisulavettina islamistien ohjuksille ja muille hyökkäyksille.

Todellisen poliittisen vaihtoehdon puuttuessa islamilaisesta maailmasta jokainen muslimimaa, joka vastustaa islamin vastenmielisimpien muotojen levitystä, pommitetaan ja terrorisoidaan lopulta hyväksymään islamistien poliittinen tahto: Libanon on menossa jo; Algeria ja Egypti seuraavat helposti perässä; Saudi Arabian yksinvaltainen ryöstöhallinto, jolla ei ole muiden kuin maan ökyrikkaiden tuki, kaadetaan tuossa tuokiossa; Irak on meidän itsemme toimesta jo pommitettu kypsäksi hajoamaan etnis-uskonnollisia rajoja pitkin ja ehkä myös halukkaaksi shiialaiselle komennolle; ja Iran on valmiina ottamaan islamilaiset ohjat käsiinsä, mikäli voittavat historiallisen vastenmielisyytensä arabeja kohtaan.

Poliitikot katsovat vain omaa etuaan, erityisesti ranskalaiset poliitikot, joihin ei tietysti voi luottaa nimeksikään missään asiassa. Viimeaikaisista poliittisista virheistä Turkin hylkääminen länsimaailman kulttuurin piiristä on ylivoimaisesti suurin. Edes Irakin sota ei suunnattomasta typeryydestään huolimatta ole strategisesti yhtä idioottimainen osuma omaan maaliin.

Mutta hei, eipä voi valittaa. Jokaisella maalla on tietysti juuri sellaiset hallitsijat kuin maa ja sen vapaan tahdon omaavat kansalaiset ansaitsevat. Ja demokratiassa äänestämällä lahjoittamastaan hallitusvallasta voi kiittää vain omaa itseään; on sitten äänestänyt tai ei.

Saduista ja jumalattarista

Arvoiselle Lukijalle kerrottakoon tiedoksi, että Dionysoksen tarinoihin on lisätty satu nimeltä Menetetty Paratiisi, joka kertoo Taivaista, Aatamista, Eevasta ja tämän somasta vanhemmasta sisaresta, Lilithistä (kuva vieressä sumerilaisten tai assyrialaisten ikuistamana).

Vaikka satu on muuten historiallisesti hyvinkin tarkka ja totuudenmukainen tiedoiltaan, siinä ei mainita mitään Lilithin puolisosta, Samuelista, jolta Jumala oli poistanut suutuspäissään kivekset jonkun Hänen ja Lilithin välillä sattuneen vähäpätöisen erimielisyyden vuoksi. Mahdollisesti erimielisyyksissä oli kysymys sopimus- ja valta-asioista tai ehkä Lilithin asemasta jumalattarena. Mutta mistäpä sen enää näin kaukana tulevaisuudessa tietäisi, onhan maailman luomisestakin jo kulunut yli 6000 vuotta!

Lilithistä voi lukea lisää myös Pennsylvanian Yliopiston School of Arts and Sciences internet-saitilta.

Damien Hirstin preserveerattu karitsa

Tämä linkki liittyy edellisen lastun kommenttipuheenvuoroihin esimerkkinä taiteen määrittelyn vaikeudesta.
Google-kuvahaun tulos kohteessa http://www.artchive.com/artchive/h/hirst/hirst_flock.jpg

Intention osumia ja harhoja

Kuva Bolshoi teatteri: Giselle-baletti kaudella 2006-2007

"Oliko se joka syntyi sama kuin se joka kuoli?", Leena Krohn: Tainaron.

”Kirjoittajat kirjoittavat harvoin ajatuksista, joita he ajattelevat. Yksinkertaisesti sanottuna he kirjoittavat ajatuksista, joita he ajattelevat toisten ihmisten ajattelevan heidän ajattelevan”, Ethan Hubbard, amerikkalainen valokuvaaja ja kirjailija.

Parin viikon takaisella suomenmatkalla luin muiden muassa Aamulehteä ja Hesaria, joissa kerrottiin 50 vuotta täyttäneestä säveltäjä Jouni Kaipaisesta ja hänen sävellystyöstään.

Kaipainen näyttää olevan sellainen taiteilija, että hän tuntee olevansa ”viestin” välittäjä. Monet muutkin taiteilijat taitavat tuntea samanlaista viestipakkoa. Taideteos ei siis olisikaan (vain) taideteos, luotu puhtaasti taiteen vuoksi, vaan sanoma-astia, tai pisara taiteilijan viisauden lähteistä.

Tosin haastateltu säveltäjä ei varmuudella tiennyt, mikä viesti oli välitettävänä ja alkoi puhua tunnetiloista ja sen sellaisista, jotka ovat hyvinkin kaukana viestistä informaation tai sanoman välittäjänä. Vähän ilkeämielisesti, mutta ilman suurempia ponnisteluja, mieleen välähti kliseinen sanonta suutarin ja lestin pysyvästä suhteesta (joka, sivumennen sanottuna, sopisi hyvin tälle lastunikkarillekin).

Mutta se herättää myös kysymyksen: Edeltääkö intentio taideteoksen syntymistä vai taideteoksen tarkoituksellinen tulkinta intention syntymistä?

Kaipaisen jutut palauttivat mieleen myös illan muutama viikko sitten. Katselin Mezzo-kanavalta Bolshoi-teatterin taidolla esittämää, Sergei Prokofjevin kaunista Romeo ja Julia –balettia, lueskelin postista juuri tullutta Kirjailija-lehteä ja yritin olla nukahtamatta ennen aikojani. Monet baletit – ja oopperat – ovat kyllä hyviä unilääkkeitä ja niin on myös Romeo ja Julia ja, yllättävästi, Kirjailija-lehtikään ei häviä näille paljoa siinä suhteessa, mikä puolestaan toi mieleen vanhan kliseen suutarin mukuloista ja näiden kengistä. Unilääkkeenä toimiminen ei ehkä kuitenkaan ole taiteilijan tarkoittama taideteoksen tarkoitus (välitön ongelma: Levon hetki nyt lyö, jo valkenee yö...).

Mutta muistelin nuokkuessani myös, kun yhdessä menneen kesän heinäkuun viikonvaihteessa, vuoden kuumimmassa, harhailin Knokken rantabulevardilla ja ajattelin taiteilijan tarkoitusta teokselleen: intentiota. Olin nimittäin edellisen kesäillan viihteeksi kuunnellut Dimitri Šostakovitšin 5. sinfoniaa BBC 2:lta, jossa esitettiin Proms’ien seniltaista konserttia Lontoon Albert Hall’ista.

Šostakovitšin 5. sinfonian ensimmäisessä osassa on vaihe, jota on vaikea sivuuttaa saamatta ainakin muutamia tippoja herkkämieliseen silmäkulmaansa. Tunne on ehkä esteettisempi kuin juodessa ja erityisesti kuunnellessa Finlandiaa, varsinkin sen eteerisen hymnitaitteen iskiessä yllättäen hennon huilumaisesti melun ja kakofonian sekä hämmästyttävän merkillisen orkesterihöyrykoneen puuskutuksen keskeltä kansallisuustunteen herkistämiin neuroniliitoksiin jossakin aivojen kosmisen mustan massan kolossa, joka on varattu juuri sellaisia tarkoituksia varten.

Tuo höyrykone-vertaus tulee muuten, jonkinlaisen onomatopoeettisen kytkennän lisäksi, Atso Almilalta, joka puhuu orkesterista koneena ja tietysti kapellimestarista taitavana koneenkäyttäjänä.

Eikä vertaus taida kovin hullu ollakaan. Atso on muutenkin viisas mies.

Itse asiassa niin viisas, että aina keskustellessamme, kun minä sanon jotakin viisasta musiikista, hän menee omituisen hämmentyneen ymmärtävän näköiseksi. Ja sanoo sitten musiikista jotakin vielä viisaampaa, jota minä en ymmärrä. Mutta en halua näyttää ymmärtämättömyyttäni ja sanon puolestani jotakin mielestäni vielä hyvin paljon enemmän viisaampaa, ja Atso menee hämmentyneen näköiseksi ja…niin edelleen. Merkittävää on, että emme ole vielä joutuneet riitaan mistään asiasta, vaikka olemmekin erilaisten naimakauppojen kautta jotakin täysin määrittelyjen ulkopuolella olevaa sukulaissuhdetta. Ja sukulaisten tulisi tietysti sosiaalisen olemassaolon lakien mukaan olla pysyvästi hedelmällisessä riitasuhteessa.

Mutta ajattelin siellä television edessä nuokkuessani myös taideteosten intentioita, intentioharhaa ja Kalle Puolakan intentioharhan harhaa. (Eikö muuten Kallen nimi ole todistus siitä, että nimi ei ole enne. Kallepuolakan pitäsi nimensä mukaan tietysti olla maanviljelijä Mikkelin maaseurakunnasta eikä Kiasman mahdollisesti tuleva johtaja tai estetiikan mahdollisesti pitkäaikainen professori tai edes mahdollinen suuri, suomalainen filosofi.)

Sibelius saattoi hyvinkin tarkoittaa Finlandia-hymninsä (alun perin nimeltään Suomi herää) aikataivaan rannassa jo silloin näkyvän, itsenäisen Suomen kansallistunteen tulkiksi. Eli sitä musiikin maallikkona, erityisesti näin 89. itsenäisyyspäivän jälkeisenä päivänä, helposti ja jotenkin yli-ihannoivasti ajattelee, että tulevalla kansallissäveltäjällä on ollut mielessään jo kirjoitushetkellä tällainen siveellisesti ja kansallisesti korkealentoinen intentio, ja että hän rakensi musiikkinsa valmiiksi tulevien sukupolvien paatoksellisia nationalistikyyneleitä varten.

Myytithän syntyvät juuri näin: tarkoituksettomasta tai tarkoituksellisesta väärinymmärtämisestä. Nimittäin nykyajassa luodulla Sibelius-saitilla sanotaan säveltäjän intentiosta jotenkin ristiriitaisesti tähän tapaan:

Sibelius halusi kuvata yleisemmin Suomen heräämistä ja taistelutahtoa. Myöhemmin Sibelius kertoi Jalmari Finnelle, että hänellä ei säveltäessään ollut käsitystä Finlandian erikoislaadusta. Vasta viedessään partituurin puhtaaksikirjoittaja Ernst Rölligille hänelle tuli mieleen, että sävellys taisi olla jotain tavallista huomattavampaa.

Oli miten oli, Finlandia-hymni sopisi ehkä paremmin meille kansallislauluksi kuin saksalaisen Friedrich Paciuksen säveltämä Maamme, jota kutsuvat naapurissa kauniilla vironkielellä nimeltä Mu isamaa, mu õnn ja rõõm. Ja apropos, ollessani Punaisen Ristin rauhantöissä Biafran sodassa, kuulin Finlandia-hymnin juuri oikeassa käytössä: hetken itsenäisyydestä haaveilleen ja katkerasti taistelleenkin, pienen ja sisukkaan Biafran tasavallan kansallislauluna. Mutta eipä laulu sitä pientä maata auttanut itsenäistymään ja siitä on jo melkein ihmisikä aikaa joka tapauksessa, joten se siitä.

Musiikki kirjoitettuna ja esitettynäkin on sinällään intentiovapaata huolimatta sen aiheuttamista lisko- tai lintuaivojemme voimakkaista tunnetiloista ja muista reaktioista.

Nuoteilla tai nuottiryhmillä (tai ääniaalloillakaan) ei ole mitään sisäisiä merkityksiä. Musiikilla on (satunnaisen musiikinkuluttajan kannalta onneksi) usein selväkielinen nimi vihjeenä siitä, mitä tarkoituksellisia ajatuksia säveltäjä ajatteli säveltäessään. Musiikkikappaleen osien sisältä löytyvät nuotit tai edes sen elitistinen muotokieli eivät mitenkään erityisesti kerro esimerkiksi Suomen kansan, tai minkään muunkaan kansan, kamppailusta identiteettinsä puolesta venäläistä sortovaltaa vastaan.

Sen sijaan musiikki voi kertoa säveltäjän tarkoittamasta yleisöstä esimerkiksi näin: jenkka: kehä III:n ja Impivaarankin takaiset, maailmasta eksyneet juntit, rokki: pintajengi, pop: muotiin höyrähtäneet Big Brother'n katsojat, hiphop: lökäpöksyiset seinäntuhrijat ja rullalautailija, klassinen: vanhat pierut.

Teoksen nimi, sanotaan vaikka Finlandia tai Suomi herää tai Nousevan auringon maa (biafralaisten Finlandia), antaa viitteen – tai peittää vielä paremmin – säveltäjän mahdollisesti alkuperäisestä intentiosta, antaa ensimmäisen illuusion teoksen tietynlaisesta merkityksestä. Musiikin tunnelataus joko vahvistaa tai heikentää nimen antaman illuusion. Toisaalta sävellyksen synnyttämä tunnelataus voidaan nimellä ja lyriikalla ohjata palvelemaan tiettyä tarkoitusta.

Alla Nousevan auringon maan toinen säkeistö:

...Hail to Biafra, consecrated nation,
Oh fatherland, this be our solemn pledge:
Defending thee shall be a dedication,
Spilling our blood we’ll count a privilege;
The waving standard which emboldens the free
Shall always be our flag of liberty...

Šostakovitšin musiikki on kai selvemmin tilattua intentiomusiikkia kuin monilla muilla säveltäjillä (1. sinfonia oli tietysti nuoruuden vapaan intomielinen tuote). Kalle Puolakka kertoo asiasta pamfletissaan Intentioharhan harha (Estetiikan ainejärjestön, Aistimuksen, Ärsyke-lehden numero 2/2003):

Šostakovitš on yksi musiikin historian ristiriitaisimmista hahmoista. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että hänen ja Stalinin välinen suhde on ainutlaatuinen esimerkki säveltäjän ja tyrannin välisestä kanssakäymisestä. Yhdelläkään säveltäjällä ei ole ollut musiikin historiassa yhtä korostuneen poliittista roolia.

Stalin tilasi Šostakovitšilta teoksen lokakuun vallankumouksen kymmenvuotisjuhliin ja säveltäjä kirjoitti 2. sinfoniansa. Kolmannen hän teki tilauksesta toukokuun ensimmäisen juhlinnan kunniaksi. Yhdeksäs tilattiin 2. maailmansodan päätösjuhliin. 3. sinfonia on arvostelijoiden mukaan epäonnistunut. Puolakka haluaa kuitenkin rakentaa kappaleeseen väkisin uuden intention ja väittää, että säveltäjä kirjoitti tahallaan huonon sinfonian protestiksi Stalinin hallinnolle. Hän ei näytä hyväksyvän sitä, että suuri taiteilija voisi joskus tehdä huonoa työtä. Oli tämän laita miten on, tilaustyö ei tietysti säveltäjän arvoa alenna, jos ei ylennäkään.

Puolakka sanoo jo artikkelinsa nimessä, että intentioharha on itse harhaa ja (vain) taiteilija antaa teokselleen sen intention. Itselleni jää edelleen epäilys siitä, kuka lopulta antaa teokselle tarkoituksen: tekijä vai kokija?

Minkä tahansa taideteoksen, kirjat mukaan lukien, ensisijainen funktio lienee esteettisen nautinnon antaminen. Korkealentoiset ajatukset joistakin teoksen sisään kätketystä sanomasta ovat pötypuhetta. Jos taideteokselle vaaditaan joku muu funktio kuin olla taideteos, esteettinen objekti, se muuttuu joksikin muuksi: kaunokirjallinen teos muuttuu poliittiseksi propagandaksi, runo poliittisen hengen nostattajaksi tai pilkkalauluksi, ooppera käyttönäytelmäksi, veistos monumentiksi. Ja niitä tulisi arvostaa ja arvottaa pääasiallisen funtionsa mukaisilla eikä taiteellisilla kriteereillä.

Viekas taiteilija pystyy harhauttamaan yleisönsä uskomaan, että funktiot ovat olemassa samanaikaisesti. Näin Stalinkin lankesi Šostakovitšin asettelemaan taideansaan ja 60-luvun teatteriyleisö Arvo Salon ja Caj Chydeniuksen ooppera-ansaan. Presidentti Kallion patsaasta, Paasikiven paasista tai Waltarin muistoksi veistetyistä kivistä voidaan kysyä ovatko ne pääasiallisesti kansallisia monumentteja vai taideteoksia. Vastaus ehkä löytyy parhaiten kokijan pään sisältä.

Olen muuten joskus muinaisuudessa, neukkuaikaan, katsellut Bolshoi-teatterissa Joutsenlammen esitystä. Maksoin liput Suomessa ennen lähtöä Visalla, eikä niitä koskaan laskutettu. Sain ne kyllä ennen lähtöä matkatoimistolta Inturistin välittämänä. Silloin teatterin edessä parveili joukko noin nelikymppisiä, viehättäviä, venäjää puhuvia naisia, joita luulin pimeiden lippujen myyjiksi, mutta yllättävästi yrittivätkin ostaa lippujani. En kuitenkaan ilkeyksissäni niitä myynyt ja pääsin näin mahdollisesti ainoan kerran elämässäni nauttimaan Bolshoin silloin koinsyömältä näyttäneestä ruhtinaallisuudesta. Loppuaan kohden esitetty Joutsenlampi kasvoi testosteronin kyllästämäksi, sosialistiseksi kilpahyppelyksi, joka aikaisempien herkkien tassien jälkeen tuntui suomalaisen aamuyön nakkikioskijonon vertaiselta kukkoilulta. Ainakin Bolshoissa näkemäni koreografia oli sitä, muualla ehkä ei niinkään.

Hypyt olivat tietysti komeita katseltaviksi. Baletin tarkoitus, taideteoksena olon lisäksi, on kai luoda harhakuva kehon hetkellisestä irtautumisesta painovoiman kahleista.

Bolshoin hyvinmuodostuneet adonikset ja dianat harhauttivat katsojan muutamiksi silmänräpäyksiksi uskomaan liikkeen pysähtyneisyyteen. Kunnes heräsivät illuusion kahleista ja ymmärsivät katsovansa näyttämölle asetettua väkevänkaunista, houkuttelevaa ja turhamaista fiktiota niin kuin Bolshoin ovien ulkopuolellakin.

Loppuun vielä pätkä P.D.Q. Bach’in Cantatasta ” Blaues Gras”, Duetto: Sag’ mir (vaikkapa opiksi ja ojennukseksi Arvoisten Lukijoiden joukossa mahdollisesti vetelehtiville libreton kirjoittajille, joiden pitäisi olla kirjoittamassa librettoaan eikä seikkailemassa netissä):

Tenor: Tell me, is this creek very deep?
Bass: Can’t be; one of my ducks forded it this morning.
Mister, do you want us to build your house
from the bottom up or from the top down?
Tenor: Well, from the bottom up, naturally!
Bass: Consarn it! We have to tear it down
and start all over again.
Soldier: Very interesting, but stupid!
Bass: ’Til we meet again.
Tenor: May we never meet again.
Tenor & Bass: I’ll say Amen to that.
That’s a big ten-four, good buddy.

Byron'in päiväkirjasta ja muusta kirjoittamisesta

Joulukuun kuudentena vuonna 1818 George Noel Gordon, eli Lord Byron, kirjoitti päiväkirjaansa jotenkin tutun tuntuisesti näin:

Tämä päiväkirja on helpotus. Kun olen väsynyt – niin kuin yleensä olen – päiväkirja otetaan esille ja kaikki muu unohdetaan. Mutta en jaksa lukea sitä läpi – ja Luoja tietää mitä ristiriitaisuuksia se saattaa sisältää. Jos olen rehellinen itselleni (vaikka epäilenpä, että itse valehtelee itselleen enemmän kuin kenellekään muulle), jokainen sivu taitaa tehdä edelliset sivut virheellisiksi, kieltää ne tai vannoo ne täysin vääriksi. Polttelen nyt kaksi sikaria ja menen maata. Sikarit eivät säily oikein hyvin täällä. Ne vanhenevat kuin ”donna di quaranti anni” Afrikan auringossa. Havannalaiset ovat parhaita; - mutta eivät yhtä hyviä kuin hookah-piippu. Olen sikäli kiitollinen tälle päiväkirjalle, että se pitää minut erossa värssyjen teosta; - ainakin väliaikaisesti. Olen juuri polttanut yhden runon takkatulessa (ja suureksi mukavuudekseni tuli syttyi sen ansiosta uudestaan), ja olen savustanut aivoistani ulos yhden toisen runon. Toivoisin, että pääsisin yhtä helposti vapaaksi ajattelusta, tai ainakin ajatusten sekavuudesta.

Byron olisi ehkä hyötynyt bloggaamisen ihanuudesta. Tosin blogi on ”oikean” kirjoittamisen este ja tekemättömyyden tekosyy kuten monet innokkaat bloggarit ovat lastuissaan, näreissään ja päreissään kilvan todistaneet. Monet nykyajan byronit saattavat jäädä syntymättä blogimaailmassa vetelehtimisen vuoksi. Ehkä maailma kestää sellaisenkin vahingon.

Ja siitä tulikin mieleeni, että olen perustanut KunKirjoitan-bloggarin Risto Niemi-Pynttärin hienon Kiiltomadon pääkirjoituksen, Verkko kiristyy, blogissa tapahtuu, innoittamana ”verkkonäyttämölle” uuden blogin nimeltä Dionysoksen tarinoita, jossa aion julkaista novelleja, pakinoita ja muita ”raakahiottuja” fiktionpätkiä, jotka eivät sovi muiden blogieni tarkoitukseen, ja joiden tekstien ”esille panon takana on ilmaan heitetty kysymys: mitäs tästä sanotte”. Siksi niitä voi tietysti myös kommentoida.

Siellä on jo nyt näkyvillä kolme uudelleen lämmitettyä ”novelliani”: Oikeus ja kohtuus, Kirjailijan seitsemän taivasta (joka on ehkä paremminkin pakina) ja Dramatis personae. Blogi on tyrkyllä myös Blogilistalle, joka mainittakoon ujon vaatimattomana vihjeenä mahdollisesti asiasta kiinnostuneille Arvoisille Lukijoille. Tarinoiden sivupaneelissa on kerättynä linkkejä täysin tai lähes täysin fiktiivisiin blogeihin.

Muuten sen verran tähän vielä N-P:n pääkirjoituksesta ja sen aiheuttamasta ”brouhahasta” blogistanissa, että blogikirjoittaminen EI ole puhetta. Paitsi joissakin merkittävän pieneksi vähemmistöksi jäävissä blogeissa, jos niissäkään. Tässä on sanottava, että Diogenes saattaa valehdella suoraan näppäimistönsä kautta, mutta teksti on niin taitavaa, että saattaa olla, että näin ei ole.

Blogikirjoittaminen on tietysti kirjoittamista, tuntuu jotenkin kliseemäisen tyhmältä edes sanoa tuota, ja sen vuoksi perusteltua ajattelua.

Puheen luonteeseen kuuluu se, että puhuttu sana häviää kuin kiinalaisen koiran pieru Timbuktun pölyilmaisille kujille. Minkä on sanonut, on sanonut. Sen voi sanoa heti perään hieman toisin, mutta sitä ei voi ottaa takaisin, niin kuin ehkä useimmat ihmiset ovat kauhukseen elämänsä aikana huomanneet.

Blogiin ei kirjoiteta ”on-line” niin kuin puhetta suolletaan suusta suoraan ilmamassan värinäksi. (Kommenttiloorat ovat ehkä hieman erilaisia tässä suhteessa, varsinkin, kun esimerkiksi useimmissa Vuodatuksen kommenttilaatikoissa näkyvä tila on vain kahden rivin mittainen.)

Jokaiseen sanaan voi – ja tuleekin – palata, maistella sitä hetken ja vasta sitten päättää julkaiseeko sen vai ei. Todistaa en tätä voi, mutta uskon kuitenkin, että jokainen blogikirjoittaja katsoo tekstinsä ainakin kertaalleen ennen julkaisemista: joko kirjoitettu lause lauseelta tai koko lastu kerrallaan. Niin se on!

Kirjoittamisessa voi rauhassa yrittää rakennella tekstinsä kliimaksin juuri oikeaan paikkaan (sinne kultaisen leikkauksen paikkeille) ja kiusata, jos osaa, lukijaansa ennen kuin antaa luvan purkautua.

Kirjoituksellaan voi tavoitella puheenomaisuutta, mutta se on tyyliseikka ja vaatii työtä ja taitoa.

Puhe on transienttia. Blogikirjoitus on paljon pysyvämpää, vaatimatonta kuolemattomuuden tavoittelua itse asiassa. Ja siksi sitä ei päästetä täysin raakana julkaisukynnyksen yli, sanovat Äites ja ketkä muut tahansa mitä sanovat. Ugh! Vaikka voivat he tietysti olla oikeassakin.

Tarina: nainen tarinassa

Kuva: Anita Konkan kirjan Samaa sukua kansikuva (Tammi, 1985, päällys Harri Manner, loppuunmyyty).

Minä kuulun siihen sukupolveen, jossa miehen velvollisuus oli pitää naisestaan huolta tai vaihtoehtoisesti pelätä pahanpäiväisesti.

Jopa näinä poliittisesti korrekteina aikoina käännän niskani sijoiltaan nähdäkseni onko takanani naisia, joita voisin päästää sisään ovista ennen itseäni ja joille voisin aukaista oven hymyillen suojelevaista hymyä, ettei heidän itsensä tarvitsisi liata hentoja, valkoisia käsiään bakteerimereen, joka peittää kaikkia ovenkahvoja. Lisäksi kommentoin positiivisesti uusia vaatteita ja kampauksia, joita naiset eteeni heittävät. Ja menisin jopa heikoille jäille ennen kaikkia naisia – onnekseni sellaisia tilanteita tulee valitettavan harvoin eteen nykyisinä superturvallisina aikoina.

Olen yleensä hämmästynyt ja hämmentynyt, kun jotkut erityisen emansipoidut naiset moittivat käytöstäni seksistiseksi ja vähätteleväksi kiiteltyään ensin asuaan koskevia ihailevan positiivisia arvioitani – tai aukaistua ovea.

Käytöksestäni voin onneksi syyttää ensisijassa äitiäni. Ja toisekseen kaikkia lukemattomia ja luettuja kirjoja, joissa on annettu hyvinkin omaan maailmankuvaani limittyvä kuva naisista. Usein kirjojen nainen on tiukasti stereotyypillinen, jopa kirjoissa, joita naiset itse ovat kirjoittaneet, puhumattakaan Mika Waltarin ja muiden mieskirjailijoiden naiskuvista, jotka kumpuavat miehisten päiväunien syövereistä: toiveista, himoista ja peloista.

Ilmiselvästi Nainen on miestä vaikeampi kirjoitettavaksi tarinoihin.

Miehen kirjoittaminen on suoraviivaista. Tarinoiden mies on tietysti dynaaminen sankari, hyvään tai pahaan taipuvainen, jolle kaikki tapahtuu, joka kohtaa ongelmansa kuin mies, ja joka muuttuu tarinan vanhetessa, paremmaksi tai pahemmaksi. Nainen puolestaan usein vain on, sellainen kuin on. Jopa Olkikoirien (Sam Peckinpah: Strawdogs) tyypillinen miehennynnerö (Dustin Hoffman) muuttuu tappavaksi sankariksi, kun hänen naistansa vahingoitetaan. Ja vielä tavalla, joka on yleisesti hyväksytty ”kuolemaakin pahemmaksi kohtaloksi” kaikille tarinoiden haavoittuville ja helposti katkeaville, mutta hyvältä tuoksuville Saaronin liljoille.

Kalevalassa on kolme mieliinpainuvaa naishahmoa: Pohjan Akka, Lemminkäisen Äiti ja Aino. Kaikki muut naishahmot ovat vain rekvisiittaa miesten seikkailuille: erityisesti miehisten kosteiden unien oivallisen esikuvan, Lemminkäisen, joka kävi levittämässä ennakkotietoa suuresta suomalaisesta rakastajasta virolaisten naisten keskuudessa jossakin paikassa, jota kutsuttiin Saareksi.

Lemminkäinen itse on tyypillinen tarinoiden mieshahmo, dynaaminen seikkailija, haihatteleva aikaansaaja, jota ei edes kappaleiksi paneminen voinut lopullisesti tappaa. Nyt tietysti ymmärtää, että Lemminkäisen hajoaminen oli allegoria suorituspaineiden kurimuksessa kamppailevasta (nyky)miehestä, jonka mielen äidin lämmin syli paranteli uudestaan kokonaiseksi ja valmiiksi uusiin naisseikkailuihin. Pääministeri Matti Vanhasessa näyttää olevan juuri samanlaista poikamaisen herkkää ja naisiin vetoavaa haavoittuvuutta. Ja monilukuiset naiset ovat joutuneet ja joutuvat vahvistamaan hänen mielensä pääministeriyteen sopivaksi kerta kerran jälkeen ilman, että pääministerin uskottavuus poliitikkona menisi. Onneksi hän ei ole nainen.

Väinämöinenkin, ja Ilmarinen, ovat tyypillisiä miessankareita, jotka käyvät Manalassa ja kyntävät kyisiä peltoja. Ja Kullervokin, joka vain kuvaa toisenlaisen mieshahmon, antisankarin, synnynnäisen häviäjän, jonka häviämiselle on selkeästi ymmärrettävät syyt, ja käyttäytymiselle hyväksyttävä selitys. Kullervon näkee tietysti Aki Kaurismäen elokuvissa esimerkiksi Pellonpääksi naamioituna. Pellonpää ei tosin ehkä tarvinnut osaansa mitään naamioitia.

Kalevalan merkittävät naiset ovat kaikki keskenään erilaisia, mutta muussa kirjallisuudessa vankasti edustettuja.

Pohjan Akka on yliluonnollisilla voimilla varustettu noita, kaikin tavoin miesten veroinen. Mutta pelkästään yliluonnollisten voimiensa vuoksi. Tällaiset voimat tekivät Väinämöisestä ja Ilmarisesta dynaamisia jumalia, Pohjan Akasta taas tarinoiden muuttumattoman pahanilmanlinnun. Omaa lukijanurani alkuvaihetta kehysti jäljennös Gallen-Kallelan maalauksesta Sammon puolustus, jossa Pohjan Akka oli suunnattomaksi, riippurintaiseksi kotkaksi muuttuneena kantanut selässään joukon vähäpätöisiä Pohjan sotilaita, joita Väinämöinen uhkasi pitkällä miekallaan. Väinämöinen voitti ja säilytti henkensä, mutta menetti Sammon meren syvyyteen, tosin sen opin tietämään vasta, kun olin valmis, paljon myöhemmin, lukemaan oikean kohdan Kalevalasta.

Lemminkäisen Äiti on hyvän ruumiillistuma, joka pelastaa tarinan Sankarin, Lemminkäisen, kuolemalta (Gallen-Kallela: Lemminkäisen äiti). Pelastamisen päävälineenä ovat harava, vetoaminen jumaliin ja tietysti suunnaton äidinrakkaus. Muuten hänestä emme mitään tiedäkään. Koska hän on naishahmo, emme edes odota, että tietäisimme. Hän on ytimeltään hyvä ja sillä hyvä.

Niin kuin on tarinataiteen dynaamisimman mieshahmon, Jeesuksen, äiti Maria, tai Martta tai jopa Maria Magdalena. Raamattu ei naisten osalta juuri poikkea kalevalaisista tarinoista. Paavalin vaatimus naisen vaikenemisesta seurakunnasta toteutuu kerta toisensa jälkeen. Merkittävästi Juditin kirjaa ei ole hyväksytty Vanhan Testamentin kaanoniin. Judithan oli nainen, joka, Jumalan armosta suoritti itse ilman muuta mihistä tukea miesmäisiä tekoja ja kehittyi. Hänellä oli oma tahtonsa niin kuin miessankareilla, ja hän loi oman asemansa ja kohtalonsa omilla dynaamisilla teoillaan, jotka eivät olleet naiselle sopivia. Eivätkä hyväksyttäviä, ainakaan miespuolisille papeille, jotka panivat kokoon Vanhan Testamentin vanhoista juutalaistarinoista.

Aino esittää tarinoiden yleisintä naishahmoa (Gallen-Kallela: Aino -triptyykki, joka on itselleni ensimmäinen tietoisen seksuaalisesti vetoava kuva, jonka muistan jäljennöksenä lukukamarini seinältä): voimatonta, alistuvaa ja alistettua liljaa, joka sulaa ja hukkuu miehisen ylivoiman edessä. Näitä hahmoja ovat tarinat täynnä. Tarinoiden Sankari, Mies, pelastaa hänet, syöksee hänet turmioon, menee hänen kanssaan naimisiin tai vain panee hänet paksuksi. Ja pelastuksen, avioliiton, edellytyksenä on, että nainen alistuu miehensä valtaan. Jos hän panee miehelle hanttii, tulee turpiin ja hänet tuhotaan. Tietysti hänet tuhotaan joka tapauksessa, mutta sitä ei usein onnellisen lopun kirjoissa näe sanottavan.

Tarinoiden mies on siis runollinen sankari, nainen tämän eteerisen hyveellinen muusa, tai vaihtoehtoisesti vaarallinen ja paheellinen viettelijä, Seireeni tai Kirke oman aikansa valeasussa.

Olenkin juuri nautiskellen lueskellut Antwerpenin merimieskirkon kirjatorilta löytämääni, ja luettavaksi pelastamaani, Anita Konkan kirjaa Samaa sukua, jossa Anitaa muistuttava, suomalainen mutta isänsä puolelta inkeriläissukuinen nainen palaa juurilleen rakastellakseen Kasimovkan saunan lattialla serkkunsa Aljošan kanssa ”kuin kaksi rahisevaa heinäsirkkaa” (kirja oli lukemisen arvoinen jo pelkästään tämän kielikuvan vuoksi). Kirja onkin kaikin puolin suositeltava jopa miesten luettavaksi, vaikka onkin naisen kirjoittama.

Sivulla 213 Taina, kirjan päähenkilö, ajattelee näin katsoessaan jäähyväisiksi Aljošaa junan ikkunan läpi:

…Sieluni, hän ajattelee. Venäjäksi se tarkoittaa samaa kuin rakkaani. Rakkaakseen voi elämänsä aikana sanoa muutamaa miestä, sielukseen vain yhtä. Hänestä tuntuu kuin sydän nykäistäisiin irti, kun Aljošan kasvot etääntyvät ja katoavat. Jäljelle jää tyhjä paikka. Hän seisoo käytävällä. Kaupunki lipuu ohitse. Alkaa tumma metsä, jonka latvoja viimeiset auringonsäteet punaavat…

Taina katselee junassa (kirjan samalla sivulla) rakastunutta venäläispariskuntaa, jonka kanssa jakaa saman hytin, ja ajattelee (kateellisena):

…Parin onnettomasti päättyvä rakkaustarina on kirjoitettu kasvoihin. Miehellä on älyä, mielikuvitusta ja viehätysvoimaa. Naiselta ne puuttuvat. Sen näkee silmistä, jotka ovat tyhmät ja laiskat...

George Elliot (oikealta nimeltään Mary Ann Evans) kirjoitti mm. kirjan Mylly joen rannalla, jonka päähenkilö Maggie Tulliver oli kasvavana naisena vilkas, eloisa ja älykäs keskustelija ja kirjojen ahmija, tyypillinen nainen siis, josta kehittyi osaansa alistuen tyytyväinen raamatullinen Martta. Hän hylkää lopussa mahdollisuuden lähteä lätkimään, miehen mukana tietysti, uhkaavasta naisenelämästään, ja täyttää sen sijaan velvollisuutensa: perheensä ja oman luonnollisen asemansa vaatimukset.

Maggie Tulliver siis hukuttautuu osaansa niin kuin Kalevalan Aino viileisiin vesiin. Ja Anita Konkan kuvaama Tainakin tulevan elämänsä pitkään alakuloon. ”…polttaako kesken jäänyt rakkaus vielä kahdeksankymmentävuotiaanakin kuihtuneita suonia…”

George Elliot ja Anita Konkka ovat tässä tyypillisiä naiskirjailijoita, jotka eivät halua piirtää roolimallia nuorille naislukijoilleen vaan kuvaavat elämää sellaisena kuin se on. Muutenhan heidän kirjojensa uskottavuus ehkä menisi - jopa naislukijoiden keskuudessa, miehistä puhumattakaan.

Lapsista ja lapsenlapsen jne. lapsista

Hanhensulan ”afo-aarreaitasta”: Nautittavat hetket maksetaan nauttimalla. Väkinäisten hetkien maksuksi riittää rahakin.

Olen saattanut jo mainita, että kävin Suomessa. Lensin sinne viime viikon keskiviikkona ja painuin moottoritietä minkä valtion saabista lähti Vantaan kentältä Tampereelle ja hotelli Ilvekseen.

Kummasti kaikki hienotkin hotellit ja erityisesti niiden asuinhuoneet muistuttavat jotenkin kylmän kalsealla tavalla toisiaan. On kylpyhuone sisääntulon vieressä, on yksi leveä tai kaksi kapeampaa sänkyä, jotka vievät suurimman osan tilasta. On yksi tuoli. Ja on televisio, josta saa tilata huomaamattomasti ja tarvittaessa laskuun häpeällisiä todisteita liittämättä ”elokuvakanavan” tai katsella ilmaiseksi paikallisia uutisia.

Aina ruotsalaisessa hotellissa majaillessani katson uutisia sillä silmällä, että toteaisin niiden muistuttavan kovasti suomalaisia uutislähetyksiä.

Eikä tässä toiveessa juuri koskaan pääse pettymäänkään. Pukeutuminen, ilmeet, eleet ja puhujan pään muoto eivät juurikaan eroa suomalaisista uutistenlukijoista. Puhe tulee kovin väkinäisen kankeana ja ilmeet ovat totisen osaaottavia ja vakavia. Riippumatta siitä, mistä milloinkin puhutaan.

Nyt Suomessa ehdin yhtenä aamuna katsella sen oikean suomenruotsalaisen kulttuurieläimen, ent. ministerin, pianistin, psykiatrin ja kirjailijan, Claes Andersonin ja sen mikä-sen-nimi-nyt-olikaan, no, sen lakinaisen joka tapauksessa, sykofanttista (ei ole nyt aikaa tarkastaa tuon sanan suomalaista oikeinkirjoitusta) toistensa nuoleskelua joissakin tärkeissä asioissa. Tämä on kuitenkin ja valitettavasti aamuteeveen kohokohta ja kliimaksi. Niin alas näyttää teeveen anti aamuisin vajonneen. Joten Andersonia ja sitä toista täytyy tästä oikein kiitellä.

Heidän vahdikseen on palkattu hento ja hyvännäköinen nuori nainen, joka yrittää aina välillä piipertää kiehtovalla äänellään jotakin, jonka molemmat suurisuiset kulttuurisudet jättävät huomiotta ja näyttävät muutenkin siltä kuin alkaisivat juuri hotkia aamupalakseen tätä punahilkka-parkaa. Ja molemmat näyttävät jo syöneenkin pari punahilkkaa matkalla Lasipalatsiin, jonka toisessa päässä blogiystävämme Saara jo varmaan samanaikaisesti pitää aamusaarnaansa laiskalle ja muutenkin kovakorvaiselle kirjanmyyjäkunnalleen, jos heistä on joku sattunut ylipäätään tulemaan töihin juuri sinä aamuna.

Mutta pääasia Suomen matkalla oli käynti nelivuotiaan pojanpojan synttäreillä, jotka olivatkin oikein mukavat juhlat. Isovanhemman sielulle tekee oikein hyvää lukea iltasatuja, leikkiä salaa lasten leluilla ja lelluttaa jälkikasvujaan käsistä ja jaloista niin, että kartano kaikuu riemun kiljaisuista ja kai vähän kauhunkin. Desibelejä on noin 150 ja äänenkorkeus juuri isovanhemman korvan kuulokyvyn tuntumassa, jossakin 15,000 hertsin paikkella. Eli samoilla lukemilla hyvin tuntemani Fouga Magisterin moottoreiden kiljunnan kanssa: sekä kovuudeltaan että korkeudeltaan.

Ja sitten kotiin tultuani näen, että Ripsa ja Rauno Räsänen ovat keskustelleet lasten saannista tuolla alempana olevan Plotinos-lastuni kommenttiloorassa. RR on lisäksi jatkanut juttua omalla blogillaan samalla kun on kertonut, mitä mieltä minun olisi ollut hyvä olla Plotinoksesta kirjoittaessani. Tällainen täydentäminen onkin todella hyödyllistä ja toivottavaa, ja siitä on muutenkin vain hyvää sanottavaa, niin että tietää seuraavalla kerralla korjata ajatuksiaan oikeanmakuiseen suuntaan.

Mutta piti oikeastaan vain kirjoittaa lasten ja lastenlasten ja lastenlastenlastenten jne ihanuudesta. En kuitenkaan ehdi sitä nyt tässä kiireessä tehdä, joten laitan tähän alle tekstin aikaisemmin (heinäkuussa 2005) kirjoittamastani lastusta, joka päällisin puolin näyttää edelleen olevan yhtäpitävä tämänhetkisten ajatusmöykkyjeni kanssa.

***

Lapsista ja niiden tekemisestä puhutaan näköjään muuallakin kuin vällyjen alla: puolesta (tosi hienosti, vaikka Sediksellä onkin jäänyt pahasti hihna päälle ja sosiaalitieteilijöiden tavoin puhuu pääasiassa asian sivusta, mutta sehän on sosiologian tai siis hänen tapauksessaan historiankirjoituksen todellinen olemus) ja vastaan. On yllättävää, että lapsia tekemättömät vaativat hyökkäävillä puheillaan lapsellisia perustelemaan lastensa elossapitämistä. Sitäpaitsi, jos joku ei pidä sängyssä iloittelusta, niin voihan lapsen tehdä niinkin, ettei nauti siitä ja vaikka silmät kiinni, niin kuin kai useimmat lapset tehdäänkin.

Tälle blogihenkilölle lapsenteko ei ole oikeus vaan armolahja, jonka on antanut esi-isien ketju. Ja henkilölle elämä on aina kuolemaa, tai oleminen olemattomuutta parempi vaihtoehto.

Tietoisesti lapsettomat ovat valinneet omien ajatustensa mukaan olemattomuuden oman aikansa jälkeen. Se on heidän valintansa ja heidän oikeutensa valita. Eikä siihen tulisi kenenkään lapsellisen puuttua. Jos tarpeeksi moni tekee tämän vapaan valinnan, laji haviää olemasta. Ihminen näyttää olevan ainoa tietoinen olio maailmassa. Koska olemassaolo on tietoisuudesta kiinni, ihmisen mukana häviää koko olemassaolo.

Blogihenkilölle tulee tästä mieleen myös itsemurha, koska ”ihminen” ei ole vain se vaivainen, hetken leijuva tomuhiukkanen, johon joku on vahingossa puhaltanut elävän hengen. Vaan jatkumo, joka alkaa jostakin, me kutsumme alkua Aatamiksi ja Eevaksi, ja jatkuu niin kauan kuin eliöketju, josta ihminen pitää paikkaansa omaksi ajakseen, on olemassa.

Yksilöiden, äitien ja isien, ketju on blogihenkilölle päätähuimaava ajatus.

Jokaisen esi-vanhemman kokemukset, tunteet ja ajatukset ovat mukana, ja muodostavat tämän nimenomaisen henkilön. Kukaan muu kuin juuri tämä ei voisi kirjoittaa juuri tässä paikassa ja tällä hetkellä tätä sanaa ”tätäskä”. Älä Arvoisa Lukija kysy merkitystä, henkilö ei tiedä sitä itsekaan, se vain tulla tupsahti tyhjyydestä ehkäpä maailmankaikkeuden pimeän aineen ja näkyvämmän alkukuran avulla henkilön ajatusmaailmaan – ja siinä se nyt on.

Jokainen omassa ajassaan lapsettomuus-ratkaisuaan tekevä yksilö tekee ratkaisunsa kaikkien esi-isiensä ja kaikkien potentiaalisten jälkeläistensä osalta. Ja jos ratkaisu on olemassaoloa vastaan, sitä voidaan kutsua itsekkyydeksi.

Blogihenkilöllä on ollut suunnaton onni syntyä vanhemmaksi ja myös isovanhemmaksi kahdelle pojalle. Oman lapsensa jäljistä maailmassa on suunnattoman ylpeä, henkilön tapauksessa pojan, koska ei ole tyttäriä siunaantunut, vaikka yrittämisestä ei ole syytä henkilöä syyttää. Oman pojan ajatusten lukeminen mm. näillä ja muillakin palstoilla ja hänen muiden luovien ajatustensa tuotteiden näkeminen ja kuuleminen on suuri onni tai jopa jonkinlainen hurmos. Tietysti hän on itsepäinen inttäjä – tullut toiseen vanhempaansa siinä suhteessa – mutta hän elää ja ajattelee ja luo ja puhuu paskaa pöhnässä ollessaan, jopa ylpeän vanhempansa kanssa. Ja hänen edessään on jatkona jo kaksi poikaa, ja jos onni on tämän eliön puolella, heidän edessään muita poikia ja tyttäriä.

Saara sanoi tuolla omassa blogissaan suutuspäisään, että ” Lasten tekeminen ei ole pelkästään lasten tekemistä. Se on ihmisten tekemistä. Lapsi on IHMINEN.” Vaikka Saara onkin kiukkuinen ämmä, niin kirjoittaa se osaa ja joskus sen ajatusten kanssa on oltava samaa mieltä. Niin kuin nyt tuossakin.

Anita Konkka näytti sanovan jossakin blogissaan lastenlastensa kuvan alla näin: ” Lapsenlapset: Alisa, Jyry ja Jeremi vilpolassani eli parvekkeella viime lauantaina. Alisan sylissä on kissa Noora, työtoverini tai pikemminkin työnjohtaja, koska se valvoo tietokoneen vieressä mitä minä teen. Alisalla on yhtä isot etuhampaat kuin mnulla.”

Ja ihan onkin Konkan etuhampaat Alisalla, eli samassa ihmisketjussa he omalla paikallaan kököttelevät. Ja kissaketjun päästä on Konkalle siunaantunut vielä hyvä ystäväkin, tämä Noora.

Tuulien sylissä, tähtien seassa

Kuva European Space Agency: GALILEO -navigaatiosatelliittien järjestelmä

Suomessa käynneillä on aina omat suuret ilonsa, niin kuin nyt lastenkutsutkin. Ja heti puhkesi runosuoni sykkimään. Kirjoitin edellisessä lastussa olevan Lastenkutsut-runon matkalla Euroopan halki pilvettömällä mutta kovin kuoppaisella taivaalla. Lento suuntautui pohjoisen pallonpuoliskon tuulien nk. polaarinen suihkuvirtauksen (Polar Jet Stream) putken sisällä.

Normaalisti polaarinen suihkuvirtaus esiintyy noin 300 kilometrin levyisenä ja kolmen kilometrin paksuisena putkena 10 kilometrin korkeuden molemmin puolin jossakin 55. ja 65. pohjoisen leveyspiirin välisellä alueella.

Lentoyönä putki oli tavallista etelämpänä ja mutkitteli niin, että Helsingistä Brysseliin joutui lentämään reittilentokorkeudella sen sisällä välillä putken reunaa hipoen. Koska suihkuvirtaus puhaltaa aina lännestä itään, oli Brysseliin mennessä kova vastatuuli. Lentonopeus (maanopeus) näytti ajoittain vain 630 kilometriä tunnissa, kun tyynessä ilmamassassa lennetään airbussilla siinä 850 kmt:n nopeuksilla. (Nämä suihkuvirtauskartat kuvaavat tilannetta 300 hehtopascalin (tai millibaarin, miten vain) eli noin 9700 metrin korkeudella keskimääräisestä merenpinnasta laskettuna.)

Suihkuvirtauksen reuna-alueilla esiintyy yleensä aina voimakasta turbulenssia, joka keinuttelee konetta nukuttavan mukavasti, vaikka viinin pysyminen lasissa vaikeutuukin kohtuuttomalla tavalla (tosin suuhunhan se on tarkoitettu eikä lasissa pidettäväksi).

Alla kimaltelevien kaupunkien valot näyttivät oikean tien Airbussillemme. Niiden avulla olisi ollut helppoa suunnistaa perille saakka, vaikka voi olla, että Finnairin pilotit käyttivät satelliitteja suunnistukseensa.

Nykyisin ilmailun käyttämä amerikkalaisten satelliittien verkosto, nimeltään Global Positioning System (GPS), kattaa hyvin koko Euroopan alueen ja satelliittien avulla suunnistaminen on tarkempaa kuin käyttämällä maassa olevia melko epätarkkoja suunnistuslaitteita.

Eurooppalaiset ovat parhaillaan rakentamassa omaa, amerikkalaisten GPS:n ja venäläisten sitä vastaavan GLONASS-järjestelmän kanssa kilpailevaa suunnistussatelliittien verkostoa, jonka nimi on GALILEO.

Amerikkalaiset ovat eurooppalaisten GALILEO:sta raivoissaan lähinnä kahdesta syystä johtuen.

Ensinnäkin GALILEO kilpailee GPS:n kanssa kaupallisten sovellusten tarjonnassa. Ja toisaalta amerikkalaiset eivät luota siihen, että Eurooppa estäisi satelliittiensa käytön vihamielisiin sotilaallisiin tarkoituksiin. Amerikkalainen GPS on sotilaiden hallitsema järjestelmä (niin kuin venäläisten GLONASS:kin), jonka tarkkuutta muille käyttäjille muutetaan huonommaksi poliittisen tilanteen ja militaristien epäluulojen heilahdusten mukaan. GALILEO puolestaan on poliittisessa eli siviilien hallinnassa ja suunniteltu nimenomaan siviilitarpeita ajatellen.

Satelliittinavigointi on tietysti halpa ja tarkka täsmäohjusten apuneuvo.

Sen avulla ohjuksen saa helposti osumaan kymmenien metrien tarkkuudella oikeaan maaliin. Venäläiset ja kiinalaiset ohjukset ovat tällä hetkellä ainoat Amerikkaa uhkaavat järjestelmät. Mutta Pohjois-Korea ja erityisesti Iran ovat kehittäneet omia aseitaan niin, että ne hermostuttavat amerikkalaisia militaristeja jopa enemmän kuin kuitenkin kohtuullisen sivistyneet ja kultivoidut venäläiset ja kiinalaiset.

Siis sieltä Finnairin lennon ikkunapaikalta, koneen oikealta puolelta, 37,000 jalan eli noin 11,200 metrin korkeudelta, näkyi kaukana maassa kaupunkihelmien ketju. Turku, Naantali, Tukholma, Norrköping, Göteborg, Amsterdam, Rotterdam, Antwerpen ja lopulta Belgian valomeri, joka kattaa mattona lähes koko maan.

Alankomaiden ja Belgian alueet ovat kirkkaimpia valosaastuttajia koko maailmassa.

Suurimpien kaupunkien taivaalla, Helsinki mukaan luettuna, ei nykyisin voi liian valon vuoksi nähdä hyvissäkään olosuhteissa kuin alle 200 tähteä. Etelä- ja Lounais-Suomen maaseudulla näkyy sentään 400-700 tähteä, ja Keski-Suomessa 700-1000. Kainuun ja Lapin maaseudulla näkyy vielä 1300-1900 tähteä, tarkemmilla silmillä ehkä vähän enemmänkin (katso myös Maps of the number of visible stars). Koko taivaankannella on optimaalisissa olosuhteissa paljaan silmän ihailtavana 3000-4000 tähteä.

Eli tähtien määrä ei ole miljoonia niin kuin ”kansanviisaudella” joskus kuulee sanottavan ja pienemmälläkin rantahietikolla on paljon enemmän hiekanjyväsiä, jos niitä viitsii ryhtyä laskeskelemaan.

Lastenkutsut

(Kirjoitettu Kiekun ja Kaikun hengessä)

Edessä on juhlat suurekkaat
Äiti hankkii vaatteet kuosikkaat
”Muuten lähdetä ei töllistä
Sehän on niin häpeällistä”

Juhlija on neljän ikäinen
Tomera ja suuriälyinen
Toiveikkaina silmät kiiltävät
Lahjat edessään kun siintävät

Odotukset suuret vellovat
Paketeista kuuluu kolinat
”Lahjat auki heti revinkin
Niistä ovella jo kiittelin!”

Juhlat riemukkaasti remutaan
Riehutaan ja lauluin kemutaan
Pelkästään kai äidin iloksi
Vaatteet tehdään sottaisemmiksi

Äidit huolekkaina seuraavat
Miten lapsensa noin peuhaavat
”Eivät huonommilta näyttäne
Kieltä ärtyisästi käyttäne?”

Isät viinakaapin löytävät
Joukolla he sinne töytäävät
”Kuule, Kulta, sinä ajanet
lakipykälät on kiukkuiset!”

Isillä on autot kulkevat
Hellät vaimot, silmiin sopivat
Silti silmät sivuun vilkuttaa
Iloisesti puntit kilkuttaa

Mummut innostuvat kehuihin
Kirkasta kun kaatuu mehuihin
Miniätkin saavat kehuja:
”Eivät pussaa vieraan jehuja!”

Ukit kyhjöttävät nurkissaan
Hyvät viskit jäissä purkissaan
”Sitä tarvitaankin kovasti
Istuaksemme kuin rovasti!”

Viimein riemujuhlat loppuvat
Kengät kilvan tiellä kopsuvat
Prinsessat ja Prinssit lastataan
Auton perään tuoliin tuutumaan

Hiljainen on tupa Pauhalan
Juhlaväki löytää Uinulan
Äiti vielä isää viekoittaa
Toiveikkaasti tälle kuiskuttaa:

”Lasta lisää yks tai parittain
Riemuamme siten monistain
Ilon amme ovat lapsoset
Ilonamme vaikka kaksoset!”

Bloginpitäjän tuskaa: Plotinus, Horatius tai oikeastaan keskinkertaisuuden pelko

On ollut niin kiirettä, että ei ole ehtinyt edes kunnolla töitä tehdä saatikka sitten harrastaa harrastuksia niin kuin tätä blogin moolokin kidan syöttämistä. Joskus nuorempana on tullut seisstyä rosman syöttöpukilla ja syötettyä hirmuisesti urahtelevalle rosmapedolle ohraa ja vehnää ja sen sellaista. Kättäpitempänä oli koko ajan lyhyemmäksi ja lyhyemmäksi kulunut luudantynkä ja näppejään täytyi varoa minkä nuoruudeltaan ja huulludeltaan ehti ja viitsi.

Vanhempi puimaväki kertoi opettavia, uskomattomia ja pelottavia tarinoita jostakin nimeltä mainitusta mutta kaikille tuntemattomasta rosmansyöttäjästä, joka oli menettänyt sormensa rosman urisevaan kitaan ja mädäntyneet sormen kappaleet olivat ilmestyneet joskus kevättalvella laarista kauhottujen jauhojen mukana kakon koristeeksi. Tähän tietysti nuorempana uskoi niin kuin muihinkin agraarilegendoihin, kun vanhemmat ja kaikkivoimaisiksi tiedetyt kerran näin kertoivat.

Blogin ylläpito on kovin samanlaista kuin rosman syöttäminen. Ja molemmissa sormille saanti on koko ajan uhkaamassa. Jos sanot blogissa jotakin muuta kuin hyvää päivää ja kirvesvartta, niin kohta on yksi tai toinen taho lyömässä suojattomille sormille. Ja jos sanot vain sitä kirvesvartta (mitä se sitten tarkoittaakaan), niin lukijat äänestävät jaloillaan. Suo siellä...

Tämä seuraava on blogipetkutusta, eli uudelleen moolokin kitaan syötettyä tavaraa siinä toivossa, että ensinnäkin kukaan ei lukenut sitä huhtikuussa 2005 tai ei ainakaan muistaisi sitä, ja toisekseen, että Arvoisien Lukijoiden joukossa on uusien innokkaiden lukijoiden armeija, joka on lisäksi niin laiska, ettei ole viitsinyt kahlata aikaisempia 435 lastua läpi edes pitkien ja sateisten syysiltojensa viihdykkeeksi. Ja siinäpä onkin oivallinen ongelma bloginpitäjällä: miksi säilöä vanhoja kirjoituksiaan?

***

Otsikon asiat värisyttävät herkkää sielua ja vapaaksi kahleista pyristelevään mieleen hiipii kylmäävä kysymys: onko monomaaninen sitoutuminen johonkin asiaan ainoa mahdollisuus välttää keskinkertaisuutta. Ei oikein osaa sanoa kumpaa vaihtoehtoa pitäisi pelätä enemmän. Tosin sitoutuminen on ollut kautta elämän yksi vaikeimpia asioita, ja tällä iällä ei enää oikein tätä tapaansa viitsisi mennä muuttamaan.

Tosin Mina von Münchausen, eli virtuaaliystävämme Wilhelmiina, todisti, että blogiuran keskenmeno, ja kai keskinkertaiseksi uppoaminenkin, ovat molemmat kirjoittajan omaa syytä, jota ei voi auttaa, mutta että jokainen blogi on sinänsä arvokas jne. Ei ole epäilystäkään etteikö Miina olisi realismiin verhoutunut yltiöoptimistinen nainen. Tähän ei ole muuta sanottavaa kuin että aamen. Ja sitten, että...

Ihminenhän elää loukussaan, johon on syntynyt. Ajassa, jonka on määrännyt sattuma ainoaksi elämän mahdollisuudeksi. Geeneillä, jotka virtaavat suonissa (tai mitä geenit nyt tekevätkään), ja joita ei ole itse valinnut. Sukupuolisessa koristuksessa, joka on rasite. Yhteiskunnassa, joka kasvatti uskomaan omia suuria tarinoitaan (jättäen henkilön väliinputoajaksi modernin ja postmodernin, ideologisen dikotomian ja moniarvoisuuden väliin - ja uskomaan lujasti molempiin). Ja vaatteissa, jotka määrää ympäristö ja erityisesti ystäväpiiri, johon on sattuman oikusta ajautunut.

Lastumaa, tämänkin blogihenkilön muiden virtuaalihahmojen kanssa jakama virtuaalimaailma, on kuin muinainen agora tai stoa, jonka viileässä varjossa kirjoittajat, elämän filosofit – luonnonfilosofit – istuvat hämähäkkeinä loistavien kirjoitustensa päällä, pois torin hälisevän elämän tieltä, odottamassa vastaväittäjiä, joita tulee joillekin monia tai ei tule yhtään. Ja käyvät välillä ruumiittomina leijailemassa muiden lastujen seassa kuuntelemassa ajoittaisia itkuja ja kommentteja, kommentoimassa ja väittelemässä kiukkuisesti ja palaavat sitten höyrypäisinä omalle lastulleen. Joka on sillä aikaa muuttunut. Jotenkin tavallisemmaksi - keskinkertaiseksi.

Jokainen on oman elämänsä filosofi, jolla on oma maailmankuva, vaikka ei sitä sellaiseksi tunnistaisi: uskoo jumaliin, tieteisiin, taiteisiin, Camus’un, Sartreen tai Esa Saariseen ja suodattaa ajatuksia ja ideoita. Ja ajattelee mielessään olevansa oikeassa, vaikka joskus, joissakin asioissa epäilys polttaisi. Omassa maailmassaan jokainen on suvereeni ajattelija, jonka johtopäätöksistä ja päätöksistä ei siinä maailmassa voi valittaa: ja runo, novelli tai romaani ovat sen maailman heijastumia. Emme ole tottuneet maailmassamme olemaan keskinkertaisia, päin vastoin olemme oman maailmamme haastamattomia kukkoja ajatusten hedelmällisellä tunkiolla!

Vaikeuksia syntyy vasta silloin, kun oma maailma koskettaa toisia. Ja silloin herää keskinkertaisuuden haamu.

Eräs kirjoittamisen opettaja puhui keskinkertaisuudesta, jota tämänkin kirjoittaja on silmät ummessa vältellyt ajattelemasta siitä lähtien, kun sanan kuuli ja ymmärsi. Ei ole selvää kuvaa siitä, koska herääminen tapahtui.

Alussa ihminen ei ollut keskinkertainen edes oman maailmansa ulkopuolella.

Esimerkiksi laulellessaan heinäpellolla heinäkasaan tai täytettyyn seipääseen nojaten Talvella Talikkalan markkinoilla, ja kesällä Tampereeeeella… joka muistin mukaan meni kesäisen kuumalla pellolla ihan oikein. Mutta yht’äkkiä, jollakin tuntemattomalla, selittämättömällä, maagisella hetkellä henkilö muuttui keskinkertaiseksi laulajaksi, sitten kankeaksi pianistiksi ja vielä huonommaksi kitaristiksi, jota ei olisi hyväksytty esiintymään edes Talikkalan markkinoilla, missä ne sitten pidettiinkään.

Professorin Niemi-Pynttärin Kun kirjoitan-lastussa löytyi tällainen lause:

…Vai onko niin, että juuri keskinkertaisuuden pelko ja pinnistys estää kirjoittajaa kehittymästä - jospa juuri tuo pelko itse on keskinkertaisuutta…

Lauseesta on vaikea löytää vastustettavaa. Siinähän annetaan keskinkertaiselle tekosyy olla keskinkertainen, hänhän vain pelkää keskinkertaisuutta ja siksi on juuri sitä? Ja muuten olisi ihan jotakin muuta, ja luultavasti parempaa kuin keskinkertainen. Ja ilmeisesti kirjoittajakoulutuksella näitä pelkoja voisi poistaa. (Muuten Kun kirjoitan on nyttemmin uusiutunut Kun kirjoitat -blogiksi ja tyyli on ehkä vaivihkaa muuttunut opettavaisemmaksi, mutta ei tason kustannuksella.)

Antiikinaikainen esteetikko, Plotinos, sanoi taiteilijan pyrkimyksistä ja kauneudesta:

Olemme kauniita kuuluessamme itsellemme, rumia silloin, kun vieraannumme itsestämme. Kun tunnemme itsemme, olemme kauniita; rumiksi muutumme, kun emme tunne itseämme.

Tunnustettu keskinkertaisuus voi siis ainakin olla kaunista, tämä on herkkäsieluiselle lastunikkarille, kuten itselleni, suuresti lohduttava uutinen.

’Kun kirjoitan’ siteerasi myös Horatiuksen kirjoittajanoppaasta Ars Poeticasta:

…taiteessa voi olla vain loistava tai sitten on parasta vaieta ja olla rasittamatta yleisöä…

(Wittgenstein taisi sanoa jotakin samanlaista Tractatuksessa: ” 7. Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava). Lastumaa olisi kovin hiljainen, jos keskinkertaisuudet tottelisivat eivätkä esittelisi omia pähkäilyjään nerojen ajatusten joukossa. Toisaalta me keskinkertaisuudet olemme lukumääräinen enemmistö ja tuomme uusia lukijoita neroillekin.

Sattumalla tätä kirjoittaessaan olen vastaanottanut spam-sanoman joltakin Mehmed Swift’iltä, joka sanoi mm. seuraavaa:

...I have found that VlAGGRA (sic) makes me a super stud and the girl rides me and always has an orgasm or two. It has made me much better in bed and I give her some very long and extended foreplay now...

Tästä mainoksesta voi päätellä, että viagra aiheuttaa monomaanista suhtautumista käsillä olevaan asiaan. Eli jos sitä ei ole omasta takaa, viagrasta voisi olla apua. Mutta mistäpä löytäisi kirjallisen viagran, joka poistaisi keskinkertaisuuden haamun, ja ehkä aiheuttaisi Arvoisassa Lukijassa yhden tai hyvässä lykyssä kaksi orgasmia, ja kirjoittajassa kykyä hyvin paljon pidennettyyn esileikkiin.

Olisiko Oriveden opistolla apua tai lääkkeitä?

Ja sitten silmät kiinni ja hakkaamaan pelotta näppäimistöä, eihän kirjasta ole kuin neljännes, joku parikymmentätuhatta sanaa, puuttumassa. Onko näihin lastuihinkin jo "uhrattu" monin kertaisesti sen verran? 435 lastua, keskimäärin tuhat sanaa tekee jo melko paksun kirjan tai jopa sen suunnitellun trilogian paksuine osineen. Perkele, mikset ole siitä aikaisemmin riittävän selvästi huomauttanut, kun muuten olet aina neuvoinesi paikalla!

Vuodatuksen kommentointi

Minulla on ollut viime aikoina vaikeuksia Vuodatuksen kommenttien kanssa. Ongelma on, että en pysty kommentoimaan siellä ollenkaan.

Onko kenelläkään muulla ollut vastaavaa ongelmaa?

Valkoinen laulu

Valkoinen,
valkoisine,
valkoisen
valkoista
valkoisena.

Valkoisissa,
valkoisesta
valkoiseen.
Valkoisen
valkoista.

Valkoisin
valkoiseksi,
valkoisella.
Valkoisetta?
Valkoiselta?

Valkoiselle!

Kuva Hanhensulka: Valkoinen laulaja Brysselin Grand Place'lla lokakuussa 2006

Inspiraatio tälle valkoiselle runolle ja kuvalle tuli Runotorstaista (25. haaste) ja Valokuvatorstaista, joissa molemmissa on tämän viikon täkysanana "valkoinen".

Paskaa taivaalle

Kuva Contrails and Aviation Smog -saitilta

Lentäminen ja erityisesti lentomatkailu ovat maailmassa välttämättömiä. 60-luvulla alkanut lentojen halventuminen, ja sen seurauksena ylimääräisen glamourin häviäminen lentämisestä, toi sen ”jokaisen” taviksenkin ulottuville. ”Jokainen” on käynyt lentämällä ainakin Kanarialla tai Kreikassa. Äveriäämmät käyvät vuosittain seikkailumatkoilla Etelänavan jäätiköillä, Himalajalla, Galapagos saarilla tai Patagoniassa ilman sen kummempia ajatuksia jäätiköiden sulamisesta tai merenpinnan korkeudesta. Jotkut lentävät jopa Australiaan saakka, vaikka kärsisivät pitkillä lennoilla ajoittain nilkkojaan vaivaavasta turvotusongelmasta.

Useimmista ihmisistä ehkä tuntuu nykyisin, että lentäminen on jonkinlainen ihmisen perusoikeus, tai saavutettu etu, jonka uhkaaminen aiheuttaa ylenmääräistä ärtymistä.

Ja näin asia tietysti olisikin, elleivät puunhalaajat olisi keksineet valittaa ilman saastumisesta ja uhkaavasta ilmaston lämpenemisestä, joka saattaa tehdä kalliilla ostetut Suomenlahden rannikon loistohuvilat ja jopa Espanjaan tai Kreikan saaristoon perustetut eläkekodit käyttökelvottomiksi. Nimittäin merenpinta nousee – nykyisin vain milleissä mitaten joka vuosi, mutta napajäätiköiden sulaessa nousunopeus kiihtyy ja muutaman kymmenen vuoden kuluttua vedenpinta on jo metrejä korkeammalla kuin nykyisin.

Jotakin tarttis tehrä!

Ongelmana on se, että kukaan ei haluaisi kärsiä siitä jostakin omassa elämässään, kunhan naapurit vain vähentävät älytöntä tuhlailuaan, rajatonta matkusteluaan ja muutakin ympäristön saastuttamista.

Lentämisen osuus Euroopan hiiliperäisten kasvihuonekaasujen päästöistä on vain noin 2 %. Koko liikenteen (maantiet, meritiet, ilmailu ja rautatiet) osuus päästöistä on noin 25 %. Ilmailun hiilipäästöt ovat tonnimäärällä mitattuna lisääntyneet lähes 90 % viimeisten 15 vuoden aikana.

Lentoyhtiöt vetoavat pieneen prosenttiosuuteen vastustaessaan kiivaasti kaikkia toimia saastuttamisensa ehkäisyksi.

Aikaisemmin suunniteltu ilmailun polttoainevero kaatui myös lentoyhtiöiden kovaan lobbailuun, uhkailuun ja muuhun kiukutteluun. Euroopan unionin komissio antoi lopulta perään ja totesi, että tarkoituksella kilpailun ehkäisemiseksi luotu lentoyhtiöiden ja näiden emämaiden kahdenkeskeisten sopimusten verkosto tekisi polttoaineen veronkeräyksen liian monimutkaiseksi, ja pudotti hyvän ehdotuksensa ainakin toistaiseksi.

Ilmailu on nimittäin edelleen kartellijärjestelmä, jonka vartijaksi on perustettu lentoyhtiöiden kattojärjestö IATA (International Air Transport Association). Se että esimerkiksi oma Finnairimme kuuluu British Airways'in, espanjalaisen Iberian, American Airlines'in ja hongkongilaisen Cathay Pacific'in kanssa samaan kartellisopimukseen, nimeltään oneworld, ei ole sattumaa vaan sopii hyvin Finnairin tämänhetkiseen kilpailutilanteeseen. Karttellit ovat matkustajien kukkaron kannalta vahingollisia, hintakilpailu ja halvat hinnat estetään, mutta toisaalta lentoyhtiöiden ja erityisesti näiden osakkaiden kannalta edullisia.

Nyt komissio on ehdottamassa tiukkoja saasterajoituksia ilmatilan käyttäjille. Uudet rajoitukset tulisivat ehdotuksen mukaan voimaan vuoden 2011 aikana ja tiukentuisivat asteittain, kunnes kaikki lentäminen olisi saasterajoitusten piirissä.

Jos rajoitukset koskisivat vain eurooppalaisia lentoyhtiöitä, ulkoeurooppalaiset yhtiöt saisivat ansiotonta etua. Siksi komissio ehdottaa uusien säännösten kattavan kaikki Euroopan lentokentillä tapahtuvan lentotoiminnan. Säädökset koskisivat siis myös mm. amerikkalaisia ja japanilaisia yhtiöitä, jotka lentävät Eurooppaan ja jotka kilpailevat, laillisten kartellisopimustensa rajoissa, samoilla reiteillä eurooppalaisten yhtiöiden kanssa.

Vaikka lentämisen osuus on pieni koko maailmaa tarkasteltaessa, niin lentämisen vaikutus saattaa olla suhteellisesti tätä paljon suurempi. Suuri osa lentosaasteista piereskellään sinne, missä niiden vaikutus on suurin – eli troposfäärin ja stratosfäärin rajan, tropopaussin, tienoille, johonkin 10-11 kilometrin korkeuteen. Eli ilmailun saasteet saadaan kasvihuonekierrätykseen paljon nopeammin kuin esimerkiksi autojen saasteet, joiden täytyy ensin löytää sopivia nousevia ilmavirtauksia päästäkseen ylös pilaamasta ihmisten hengitysilmaa ja sen sijaan samentamaan maapallon kirkasta ilmakehää.

Lisäksi lentämisestä tietyillä korkeuksilla syntyy näkyviä jättöjuovia (eng. contrails). Nämä ovat pääasiassa vesihöyryä, mutta sopivissa olosuhteissa ne leviävät cirrus-pilviksi, jotka mukavasti estävät lämmön häviämisen avaruuteen ja näin auttavat tehokkaasti kasvihuoneilmiön syntymistä.

Komissio on ehdottanut ilmailun liittämistä saastelupien ostojärjestelmää (emissions trading scheme), nykyaikaista ane-kauppaa, jolla lentoyhtiöt voisivat ostaa saastelupia sellaisilta yhtiöiltä, jotka eivät saastuta aivan yhtä paljoa. Tai vaihtoehtoisesti lentoyhtiöt voisivat ostaa synninpäästöjä tukemalla kasvihuoneilmiön vastaista toimintaa, sanotaan vaikka istuttamalla puita puunhalaajien halattaviksi.

Ilmailu kasvaa edelleen hyvin nopeasti. Vuoteen 2030 mennessä lentojen ja lentomatkustajien määrä saattaa jopa kolminkertaistua. Seuraavien 30 vuoden aikana lentoyhtiöiden odotetaan ostavan yli 16,000 uutta matkustajakonetta, jotka tietysti ovat haittavaikutukseltaan vähän nykyisiä koneita hyväntapaisempia. Toisaalta nykyisistä 17,000 matkustajakoneesta vain vähän yli 6,000 poistetaan käytöstä, joten vuonna 2036 lentoyhtiöillä on vielä käytössään kymmenisen tuhatta nykyisin lentävää konetta. Vanhemmat koneet pyritään ikääntyessään yleensä myymään kolmannen maailman lentoyhtiöille, joten näiden suhteellinen osuus ilmailun saasteista tulee edelleen kasvamaan.

Me kaikki varmasti ilomielin kieltäisimme kaikki naapureidemme Virtasten ja Lahtisten seikkailulennot, kun he jo muutenkin saastuttavat ympäristöään täysin itsekeskeisellä ja epäsolidaarisella tavalla. Me itse tietysti lennämme vain välttämättömiä tai ainakin hyvin tarpeellisia lentoja, joita ei missään nimessä saa kieltää.

Mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä?

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Se oli eilen illalla, kun katselin sopivan synkkänä kirjastoani, ja ihmettelin, mitä pirua jotkut kirjat tekevät siellä. Ja toisaalta, missä pirussa ovat jotkut muut kirjat, joiden ehdottomasti pitäisi olla siellä.

Nimittäin Saara, pirulainen, entisine tulipunaisine tukkineen, iski meemillä, jossa pitäisi ottaa kirjastonsa viideltä hyllyltä yhdeksäs kirja ja sanoa siitä jotakin viisasta. Itse hän on täyttänyt oman osansa meemiin viisaalla närinällä, jota yritin lukea naurunpyrskähdysteni kanssa samassa tahdissa. Mutta vaikeaa se oli.

Lähestyin siis kirjahyllyjäni ja katsoin sitä myötähäpeän tunteilla. Vaikka kirjasto on alun perin ollut aakkosjärjestyksessä, niin järjestys on vähitellen kaikonnut. Lukemattomia kirjoja on työnnetty sinne ja tänne, ja osa pantu lappeelleen sinne, missä tilaa vaan on löytynyt. Ja monet ovat pysyneetkin lukemattomina.

Viime lauantainakin menimme Brysselin pappilan kirjamyyjäisiin sillä silmällä. Ja ostimme taas muutaman opuksen, joita olimme ensin himoiten kähmineet pappilan vapaaehtoisten kirjanmyyjien epäluuloisten katseiden alla.

Minä ostin itselleni syntyjään perulaisen, brasilialaisen tai argentiinalaisen Amerikassa vaikuttaneen Carlos Castanedan Tarinoita voimasta –kirjan, joka kertoo jostakin Don Juanista, joka näkee näkymättömiä ja yrittää opettaa kirjan minääkin näkemään samoja asioita. Ostin myös John Le Carré ’n vakoilukirjan Yön pakolainen (1993). Ja ikonikirjan, jota olin aikaisemmin katsellut haikeana kuopiolaisessa ortodoksikaupassa nimeltä Lampukka. Kirja on nimeltään Ikonikirja (Helsinki. Otava 1995), kirjoittaja munkkiveli Arseni, joka tosin taitaa olla nyt arkkimandriitta tai oikea piispa tai jotakin jossakin Joensuun suunnalla. Myymälä on valitettavasti jo hävinnyt kauppojen taivaaseen, tai mihin kaupat sitten häviävätkään kun häviävät. Puoliso osti pari ohutta Outi Pakkasta.

Kaikki ostetut olivat jo sopivasti voilla, suklaalla ja kahvilla sotattuja, joten niitä ei näin ollen tarvitsisi itse edes lukea ja silti näyttäisivät luetuilta. Olen muuten joskus väkivaltaisesti väännellyt lukemattomia kirjojani ja kääntänyt niiden kulmia hiirenkorvalle ennen kuin olen lainannut niitä jollekin tuttavalleni. Jotenkin hävettää, jos kirja on kirjastoon säilötty, eikä kuitenkaan ole luetun näköinen.

Olen aina halunnut omistaa kirjan, enkä ole käyttänyt kirjaston palveluja paljoakaan. Paitsi Sonkajärven Mäkikylässä, jossa setäni Jaska Hanhensulka, joka oli käynyt amerikat ja sodat jo siinä vaiheessa, piti Mäkikylän ainoaa kirjastoa. Jostakin syystä, jota en osaa tyydyttävästi selittää, perintökirjastossamme, joka on levällään pitkin Pohjois-Savoa ja jonka jaosta ei ole vielä edes päästy aloittamaan kunnon riitaa, on monia kirjoja, joissa on kirjaston leima etulehdillä. Mutta tämä ongelma jääköön jonkun muun sala- tai julkipoliisin ratkaistavaksi.

Niin kuin esimerkiksi Boris Akunin ’in tarkkasilmäisen etsivän, jonka nimeä en tiedä, kontolle.

Nimittäin ensimmäinen yhdeksäs kirja löytyi ylimmän hyllyn vasemman puoleisesta laidasta, ja sen nimi on Winter Queen. Voisin kysyä, että mitä helvettiä tämä kirja tekee täällä, mutta tiedän kyllä vastauksen: puoliso ei lue juuri muuta kuin dekkareita. Ja niitä on löydyttävä koko ajan lisää, mieluimmin P.D. James ’iltä, Ruth Rendell ’lta tai joltakin muulta tutulta kirjoittajalta. Mutta uusiakin kirjoittajia on silloin tällöin kokeiltavana. Akunin todettiin huonohkoksi genrensä edustajaksi, joten itse en edes vaivautunut sitä avaamaan.

Akuninin kirjan vasemmalla puolella on Douglas Adams ’in The Long dark Tea-Time of the Soul, jonka sen sijaan olen lukenut useammin kuin kerran vaikka se onkin dekkari. Kirjassa holistinen yksityisetsivä Dirk Gently, löytää rikkaan asiakkaansa murhattuna ja tämän ruumiista erotetun pään pyörimässä gramofonilla. En halua paljastaa enempää kirjan juonesta (tuokin oli jo liikaa), koska joku Arvoisasta Lukijasta haluaa ehkä tutustua kirjaan lähemmin. Tosin Anita Konkka taisi yrittää sitä lukea ja totesi sen liian pitkäveteiseksi. Akuninin kirjan oikealla puolella on Isaac Asimov ’in Alaston aurinko (suom. Matti Kannosto, Kirjayhtymä, 1976), jota en ole avannut noin 25 vuoteen, mutta en raaskinut antaa sitä divariin, johon myin satoja kirjoja ennen viimeisintä lähtöä Suomesta. Mutta on se tullut luettua aikanaan useammin kuin kerran. Alaston aurinko on sci-fi-mysteeritarina, Asimovin robottisarjasta ja jatkoa kirjalle The Caves of Steele, jota en ole lukenut suomeksi, vaikka se on kyllä suomennettu nimellä Teräsluolat (suom. Matti Kannosto, Kirjayhtymä 1974). Asimovin ohella olen erityisen ihastunut omistamaan, ja lukemaankin, Kim Stanley Robinson ’in, Arthur C. Clark ’in ja Robert A. Heinlein ’in kirjoja. Viimemainittua on Kurt Vonnegut kehunut parhaaksi sci-fi-kirjailijaksi, mutta en ole tästä aivan samaa mieltä.

Sitten suoraan kerrosta alemmaksi, g:llä alkavien kirjojen pariin. Ja yhdeksäs on Graham Greenen Kymmenes mies, joka on syvästi psykologinen tarina miehestä, joka arvotaan vankijoukosta ammuttavaksi (joka kymmenes mies ammutaan), mutta ostaa elämänsä lahjoittamalla omaisuutensa köyhemmälle miehelle, joka suostuu hänen tilallaan ammuttavaksi. Nyt ollaan syvällä minun osastossani. Greenen ”kaikki” kirjat on luettu moneen kertaan oppimismielessä. Sellaiseen myyntimenestykseen täytyy olla jokin kirjoista näkyvä syynsä. En vain ole sitä vielä löytänyt, mutta jatketaan lukemista. Vasemmalla puolella on Greenen Voima ja kunnia ja oikealla A Burnt-out Case.

Sitten riviä alempaa löytyy Kim Stanley Robinsonin The Memory of Whiteness, sen vasemmalla puolella Derek Robinsonin Piece of Cake (ei hääppöinen lentokirja) ja oikealta K. S. Robinsonin The Wild Shore. The Memory of Whiteness on tarina matemaatikosta ja muusikosta nimeltä Holywelkin, joka keksii uuden hiukkasfysiikkaan liittyvän teoria ja lisäksi rakentaa soittimen, jota kutsuu nimellä Orchestra ja esittää maailmanhistorian ihmeellisintä musiikkia suurissa konserteissa pitkin aurinkokunnan siirtokuntia. Holywelkinin teoria pohjautuu aikaisempiin teorioihin, mm. nimeltä mainittuun todelliseen Kaluza-Klein teoriaan, joka laajentaa Einsteinin suhteellisuusteorian viiteen ulottuvuuteen ja todistaa sähkömagneettisen voiman viidennen ulottuvuuden painovoimaksi. Tai jotakin sen suuntaista, josta en ymmärrä tuon taivaallista (sic.). Tästä huolimatta kirja kannattaa lukea, se on yksi kiinnostavimmista sci-fi-kirjoista ever. Jotenkin sen maailma yhdistyy jopa Hermann Hessen Lasihelmipelin teemoihin.

Riviä alempana löytyy yhdeksäntenä Carl Saganin ja Ann Druyan ’in (Saganin viimeinen vaimo) In Shadows of Forgotten Ancestors : A Search for Who We Are, sen vasemmalla puolella on Josef Skvorecky ’n The Return of Lieutenant Boruvka, joka on joku dekkari. Ja oikealla puolella Carl Saganin Ensimmäinen yhteys, josta on tehty samanniminen hyvä elokuva pääosassa Jodie Foster. In Shadows of Forgotten Ancestors selittää lukijalle, missä ja miksi me olemme elämän kehityskulussa. Evoluutioteorialla on tietysti vankka osuus kirjan sisällöstä. Pariskunnan televisiosarja Cosmos selitti puolestaan, missä me olemme koko maailmankaikkeudessa. Joten näiden kahden avulla ihminen tietääkin lähes kaiken itsestään, paitsi, jos haluaa käyttää Raamattua vaihtoehtoisena selityksenä.

Sagan on kai sanonut jotenkin deistisesti, että (wikipedia):

Jos 'Jumalalla' tarkoitetaan fyysisiä lakeja jotka määräävät universumin rakenteen, niin selkeästi sellainen Jumala on olemassa. Tällainen Jumala on kuitenkin tunteellisesti epätyydyttävä... painovoimalain rukoilemisessa ei ole paljoakaan järkeä.

Ja sitten kerrosta alemmaksi ja yhdeksäs kirja on Omar Khaijam ’in Teltantekijä, vieressä vasemmalla on Christian Stukenbroch ’in ja Barbara Töpper ’in 1000 Masterpieces of Euroopean Painting ja vasemmalla Selected Verses of C.J. Dennis, joka on australialainen (ja paikallisella englannilla kirjoittava) runoilija 1900-luvun alusta. 1000 Masterpieces of Euroopean Painting on melko hyvä taidekirja, jota voi jopa suositella ainakin sellaiselle, joka on kiinnostunut taiteista ammatti-ihmistä matalammalla tasolla.

Sitten siirryin ’studion’ puolelle ’kirjastohuoneesta’ ja yhdeksäs kirja oli Colin Renfrew ’n Before Civilization - the Radiocarbon Revolution and Prehistoric Europe. Vasemmalla puolella on tätä paljon kiinnostavampi Spencer Wells ’in The Journey of Man, ja oikealla Steven Mithen ’in After the Ice. Ellei ole todella kiinnostunut argeologisten löytöjen ajoittamisesta ja erityisesti löytöjen radiohiiliajoituksista, ei Renfrew ’n kirjasta ole paljoakaan iloa. Sen sijaa nämä kaksi muuta kirjaa ovat kiinnostavia jokaiselle, jota kiehtoo ihmisen alkuperä, eri rotujen sukulaisuus, ja ympäristö sekä kulttuuri edellisen jääkausimaksimin jälkeen (ihmisen ”historiaa” viimeiseltä 15,000 vuodelta).

Että sellaisia yhdeksänsiä kirjoja löytyi Hanhensulkien kirjahyllystä. Jotkut löydetyistä kirjoista joutuvat heti uuden lukemisen alle, joten kyllä tästä Saaran potkaisusta alkaneesta meemistä oli oikein hyötyäkin.

Ai niin, ja sitten kolme uutta uhria. Haastetaan vaikkapa Korennon elämää, Tärkeimmät ja Sunblindin ill. jatkamaan meemiä.

Tunnettuutta

Juuri erotettu Yhdysvaltain puolustusministeri Donald Rumsfeld on tullut tunnetuksi sekä filosofina että selkeistä lausunnoistaan, jotka muistuttavat runoutta.

Runouden eräs tuntomerkki on tietysti se, että sitä ei ymmärrä kukaan muu kuin runousopin filosofian maisterin tutkinnon suorittanut runon eliitti. Sama pätee filosofiaan yleisemminkin. Jossakin YLE:n torstai-illan runo-ohjelmassa sanoi eräs tunnettu runouden asiantuntija, jonka nimeä en nyt muista, että hänen mielestään runo ei ole runo, jos hän ymmärtää sen heti.

En tiedä onko asianomainen Rouva Runoratsu tutustunut Rumsfeld 'in filosofiseen runouteen, mutta, koska maassa jo makaavaa, erotettua ministeriä siis, on tietysti mukavaa ja turvallista potkia, tässä on yksi itse kääntämäni eksemplaari, jota kutsun otsikon mukaan nimeltä Tunnettuutta:

Kuten tiedämme
on tiedettyjä tiedettyjä,
jotka tiedämme tietävämme
Tiedämme myös että
on tuntemattomia tiedettyjä,
joita emme tiedä tietävämme.
Ja toisaalta
tiedämme, että on asioita
joista tiedämme, että niitä emme tiedä.
Mutta on myös tuntemattomia tuntemattomia,
joita tietämättämme
emme tiedä.

Rumsfeldin runoutta lauluiksi sovitettuina on nautittavissa täällä. Myös kirjailija Hannu Helinin blogissa on tämä sama runo suomennettuna 12.11. päivätyssä lastussa, siinä on kuitenkin mielestäni looginen virhe.

Uutishimoa

Minä olen Hanhensulka ja olen uutisriippuvainen, uutisnisti. Aluksi käytin vain kevyttä kamaa kuten Maaseudun Tulevaisuutta, Pohjois-satakuntaa ja Aku Ankkaa, mutta siirryi nopeasti tuhdimpaan tavaraan: ensin Aamulehteen, sitten Keskisuomalaiseen ja lopulta sorruin Helsingin Sanomien lukijaksi. Nykyisin luen jopa Ilta-Sanomia ja Iltalehteä, suoraan keskushermostoon ruiskautettuna internetiltä.

Ja jos sanomalehtiä ei ole välittömästi käytössä ahmin aikakauslehtiä, jopa Parnassoa, Muinaistutkijaa, Niin ja Näin-lehteä, Nuorta Voimaa ja Kirjailija-lehteä jotka kaikki olen tilannut levittäjiltä omaan postilaatikkoon pudotettaviksi. Suomessa käydessäni ostan jokaisen kulttuuri- ja ilmailulehden joka sattuu silmiini. Seutulan turvatarkastajat nuuhkivat epäluuloisena lehtilastiani, heillä ei ole vielä siihen koulutettuja koiria. Ja utelevat, onko kama tarkoitettu vain omaan käyttöön. Häpeissäni yritän joskus piilottaa lehtiä housuihini, varsinkin jos olen sortunut ostamaan Suomen Kuvalehden.

Onneksi joka-aamuisen uutishimoonsa saa nopeaa tyydytystä halvalla internetin välityksellä, esimerkiksi saitilta nimeltään The BigProject.co.uk/news, joka listaa suuren joukon sanomalehtiä ja muita uutislähteitä ympäri maailmaa.

Saittia katsellessa on mielenkiintoista mietiskellä sanomalehtien tulevaisuutta.

The Independent lehden tämän aamun numerossa on asiasta laajahko haastatteluartikkeli otsikolla The Future of newspapers. Jutun mukaan Piers Morgan, Daily Mirror 'in jokin aika sitten kenkää saanut värikäs ja kärkevä päätoimittaja kiteyttää asiaa näin:

Every newspaper has a great future online. End of story. Within five years every newspaper will be free and they'll all be online. And if they're not, they should be. There will still be a presence in print but that will be for older readers and you will find that anybody under the age of 35 will only read newspapers online.

Eli hän ennustaa, että viiden vuoden sisällä jokainen sanomalehti on saatavilla ilmaiseksi internetin kautta. Tai jos ei ole, niin ainakin pitäisi olla. Hänen mukaansa paperilehdet ovat vain vanhemmille ihmisille ja kaikki alle 35 -vuotiaat lukevat lehtensä on-line.

Itse pidän kovasti paperin tunnusta käsissäni ja luen päivittäin kahta tai kolmea paperilehteä. Ja lisäksi puolta tusinaa on-line-lehteä eri puolilta maailmaa.

Ongelmana on-line-lukemisella on se, että maksusysteemit ovat vielä liian alkeellisia ja useimmille luottokorttien käyttäjille jossakin määrin pelottavia. Vanhan Visa-korttini tilalle annettiin pankista hiljan älysirulla varustettu kortti ja sen jälkeen internetillä maksaminen tuli niin vaikeaksi, että en ole sitä alkukokeilun jälkeen edes viitsinyt yrittää.

Hesarista ostin aikaisemmin lukuoikeutta silloin tällöin. Viimeksi ostamani 20 euroa meni vanhaksi huomaamattani. Oli silloin käyttänyt ehkä parin euron verran lukuoikeutta, eli Hesari sai mahtavien tulojensa lisäksi minulta vielä 18 euroa ylimääräistä. Arvoisa Lukija voi arvailla vituttaako!

Mielestäni parhaita on-line lehtiä ovat Washington Post ja New York Times, olen molempien sähköpostilistalla ja molempien artikkeleita on helppo lukea näytölaitteelta ja usein niitä tulee jopa tulostettuakin, että voi ärtyneenä tehdä paperille sivumerkintöjä ja alleviivailla sinisellä ja punaisella kynällä samalla, kun höröttelee tyytyvästä naurua tai kiristelee kiukkuisesti hampaitaan.

Taidan kuitenkin olla Piers Morganin kanssa lehtien tulevaisuudesta samaa mieltä.

Kulttuurivaikuttajat

Kuva Ylioppilaslehti Vanhan valtaajia

Ajatukset ovat syy, elämäsi on seuraus. Sokrates

Korjaus 13.11. kello 0815: Paavolaisen virka yleisradiossa oli tietysti teatteriosaston päällikkö eikä pääjohtaja. Kello kaksi yöllä kuka tahansa näyttää pääjohtajalta.

BBC on järjestänyt katsojilleen mahdollisuuden äänestää siitä, kuka on tärkein elossaoleva kulttuurivaikuttaja Englannissa.

Ehdokkaita on kymmenen, toiset tuttuja ympäri maailmaa, toiset tuttuja enimmäkseen briteille itselleen. Melko yllättäviä nimiä itse asiassa:

David Attenborough (ekosoturi, oman aikansa ekologian Don Quijote), Allan Bennett (kirjoittaja, mm. The Histroy Boys), David Bowie (rokkari), Kate Bush (kirjaviisas poptähti), Michael Caine (näyttelijä), Stephen Fry (kirjoittaja, ”broadcaster”, kynä mm. Blackadder-sarjan takana), Paul McCartney (muusikko), Morrissey (muusikko, laulaja ja lauluntekijä), Kate Moss (valokuvamalli) ja Vivienne Westwood (muotisuunnittelija).

Briteillä on varaa jättää hämmästyttäviä nimiä omalta listaltaan. On vaikea ajatella, että on oikein jättää kaikki englantilaiset kirjailijat pois listalta ja laittaa sinne Kate Moss.

Ketä olisi suomalaisella listalla, jos otetaan vaikkapa koko viime vuosisata tarkastelun kohteeksi ja jättämällä ”pelkät” poliitikot huomion ulkopuolelle? Vaikea valita, kansainvälisesti kuuluisia kulttuurivaikuttajia meillä ei tietysti ole kovin montaa: Sibelius ja E-J Rautavaara ehkä, Waltari mahdollisesti, Sillanpää (?), Alvar Aalto maybe, arkkitehti Saariset, filosofit Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka, ja Marimekon Armi Ratia. Olisiko vielä muita.

Mutta rajataan aikaa vielä sen verran, että hyväksytään vain ne, jotka ovat tehneet päätyönsä 1900-luvun loppupuolella, selvästi sotien jälkeen. Tämä jättää pois sellaiset kulttuurijättiläiset kuin Waltarin, Leinon, Gallen-Kallelan, Sibeliuksen, Yrjö Kallisen (suomalaisen kulttuurin renessansimies) ja Nils Arthur Osara (Suomen metsien tuhoaja tai pelastaja riippuen arvottajan näkemyksestä).

Oma kymmenen listani olisi ehkä seuraava:

Väinö Linna, lähinnä Tuntemattoman sotilaan vuoksi. Pohjantäden alla-teossarja ei ehkä ilman Tuntematonta riittäisi. Juoksuhautoihin kaivautuneiden ja niistä ylösnousseiden sielun tulkki.

Urho Kekkonen on otettava kulttuurivaikuttajien listalle, vaikka olikin poliitikko. Hän hakkasi suomalaisen kulttuurielämän omaksi kuvakseen ja yleensäkin reaalipolitiikan ruotuun kirjeillään kulissien takana ja muulla kirjoitustyöllään mm. kolumnistina ”tuntemattomana” nimimerkien suojasta.

Olavi Paavolainen toi Suomeen modernismin tulenkantajineen ja kiskoi suomalaiset väkisin nukuttavasta maaseutuidyllistä dekadenteiksi kapunkilaisiksi, vaikka ei itse paljon mitään luonutkaa. Hän oli yleisradion teatteriosaston päällikkönä sotien jälkeen ja näin ollen juuri ja juuri voidaan laskea vuosisadan loppupuolen vaikuttajiin. Paavolainen, Loistava Apollo kuten Matti Kurjensaari häntä kutsui, oli harvoja suomalaisia kulttuurijättiläisiä, vaikka voi ehkä sanoa, että hänessä nuoruuden lupaus jäi toteutumatta, niin kuin tietysti monille muillekin on käynyt.

Edwin Laine on sodanjälkeisen Suomen merkittävin elokuvantekijä. Tuntematon sotilas, Niskavuori-elokuvat ja Sven Tuuva kertovat suomalaisesta sellaisena kuin se ”todellisuudessa” on.

Tauno Palo on suomalaisen elokuvan ”kulta-ajan” Davidin patsas tai Sikstiiniläiskappeli. Hänen ansiostaan syntyi suomalaisten elokuvamaku, joka jatkuu vieläkin lähes samanlaisena.

Olavi Virta lauloi ja ryyppäsi kunnon suomalaisen miehen tavoin itsensä Suomen kansan sydämiin ja ennenaikaiseen hautaan. Suomalainen hunajan turruttama populaarimusiikki alkoi Virrasta.

Ralf Långbacka erityisesti Turun kautena asetti teatterille mittatikun, jota voi käyttää vielä tänäänkin. Tämän hän teki kylmän rauhallisesti ilman Holmbergin tai Turkan yli-ihmishaippia.

Vanhan valtaajat, mielenkiintoisella tavalla elitistinen ja kansanvaltainen oman talon valtaus oli vuoden 1968, Euroopan Annus mirabilis, huipentuma suomalaisittain järjestettynä, tietysti viimeisenä toimena oli Vanhan siivoaminen. Valtaus oli lähtölaukaus radikalisoitumiselle ja politisoitumiselle, joka johti lopulta taistolaisten ylimittaiseen kulttuuriterroriin. Kulttuurielämän suurimpia muutoshetkiä Suomen historiassa.Valtauksen merkityksestä voi kyllä olla toistakin mieltä.

Pekka Tarkka loi ”hyväksyttävän” suomalaisen kirjallisuuden toimiessaan Hesarin kriitikkona ja kulttuuriosaston esimiehenä (1969-2000).

Vexi Salmi, Irwiniä ei olisi ilman Salmea, eikä olisi monia muitakaan iskelmätähtiä. Siitä harvinainen runoilija, että on todella löytänyt suomalaiset. Hänellä on ollut pysyvää vaikutusta suomalaisuuteen ja on lisäksi tehnyt runoilulla tyydyttävästi leipänsäkin. Ainoa runoilija, jolla on ihan oikea oma kolumni "valtakunnallisessa" "sanomalehdessä".

Siirtyminen blogger betaan

Ilmenee, että minun täytyy vaihtaa templatea päästäkseni lopultakin siirtämään dionysoksen kevään blogger betaan. Valitettavasti sydäntä lähelle tullut ulkomuoto muuttuu teollisen käytännölliseksi välivaiheessa, jota valitan itse itkemällä joka yö kello kolmeen kunnes nukahdan ja näen unta beta salpaajasta, joka yrittää syödä korvaamattoman arvokkaan blogini. Herään hiessä ja huomaankin helpottuneena, että se oli vain unta.

Mutta edistys edistyy, ja siirtyminen on kai pakollinen.

Joten hyvästi ainakin hetkeksi aikaa Sonkajärven Mäkikylän Lammaspuron vuosisatainen hirsiseinä, johon käytettyt puut ovat kai olleet leveätä Karjalan punahonkaa tai ehkä savolaisesta pettuleipämetsästä kaadettuja, mistäpä sen enää voisi tietää. Ja tervetuloa utilitäärinen ikävä. Ainakin siksi aikaa, kun opin uuden betan salaisuudet.

Mannerlaatat liikkuvat ja piiri pieni pyörii

Maailmanpolitiikan mannerlaatat ovat taas lähteneet liikkeelle.

Ensin Vanhanen erotti tyttöystävänsä (tapahtuiko se tekstiviestillä ei ole itselläni tiedossa). Ja sitten Amerikan kansa potkaisi presidenttiään herätysmielessä munille ja tämä erotti puolustusministerinsä refleksinomaisesti .

Donald Rumsfeld on sekä nuorin (Gerald Fordin hallinnossa) että vanhin USA:n puolustusministeri. Kuukauden päästä hän on lisäksi pisimpään puolustusministerinä toiminut amerikkalainen.

Vanhasen tyttöystävän nuoruudesta tai vanhuudesta ei minulla ole sen kummempaa tietoa. Eikä hänen palvelunsa pitkäikäisyydestä, enkä lähde siitä mitään spekuloimaankaan. Ehkä Vanhanen vain kyllästyi siihen, että tyttöystävä esiintyi enemmän julkisuudessa kuin pääministeri itse.

Presidentti Bushin uusi puolustusministeri Robert Gates on kuulemma pragmatisti. Voi olla, että onkin. Hän on ollut CIA:ssa sekä agenttina että päällikkönä (Bush seniorin aikaan 1991-93). Muistamme tietysti kaikki sen, että Ronald Reagan yritti nimittää hänet CIA:n päälliköksi jo vuonna 1987, mutta Gatesin aikaisemmista seikkailuista säikähtäneiden kongressin jäsenten hampaiden kalke kuului Valkoiseen taloon saakka ja ehdotus vedettiin pois.

Gates, Bushien hyvä ystävä Texasista, oli nimittäin CIA -uransa aikana sotkeutunut nk. Iran-Contra skandaaliin.

Skandaalissa oli kysymys siitä, että Yhdysvallat oli presidentti Reaganin ja varapresidentti Bushin vallan alla myynyt sekä laittomasti että salaa aseita periviholliselleen Iranille, joka oli silloin sodassa Saddam Husseinin Irakin kanssa, joka puolestaan oli oikein hyvin amerikkalaisten aseistama sekä tavanomaisilla että joukkotuhoaseilla, joita amerikkalaiset väittivät tällä olleen vielä tämän nykyisen Irakin sotansa alussa, ja sitähän amerikkalaiset käyvät vieläkin. Piiri pieni... Tai eihän tätä tietysti oikein pieneksi piiriksi voisi kutsua.

Iranille myydyistä aseista saadut tulot käytettiin Nigaraguan oikeistolaisten contra-sissien rahoittamiseen, nämä puolestaan olivat sodassa demokraattisilla vaaleilla maan johtoon valittuja kommunistisia sandinista-henkilöitä vastaan. Sekä sandinistat että contrat olivat lähinnä poliittisia terrroristeja sekä murhamiehiä ja -naisia, joten moraalisilla perusteilla katseltuna oli aivan sama kumpi puoli maassa oli vallalla.

Gates muistuttaa ulkomuodoltaan kovasti Iran-contra-skandaalin tunnetuimmaksi tullutta syytettyä merijalkaväen everstiluutnantti Oliver Northia, joka tuli erityisen tunnetuksi siitä, että vihjeen saatuaan silppusi toimistonsa todistusaineiston juuri ennen kuin FBI suoritti omat tutkimuksensa. Presidentti Reagan ja silloinen varapresidentti Bush pääsivät syyllisyysvihjailuista kuin koira veräjästä, ja amerikan kansakin ilmeisesti hyväksyi heidän toimintansa, isä-Bushan valittiin Reaganin jälkeen presidentiksi.

Laatat liikkuu ja karavaani kulkee, vai kuinka se vanha arabialainen sanonta taas kuuluikaan.