Romanssia ja naisdekkareita

Pitkäperjantai ja joulu olivat lapsuuden ajan pitkäveteisimmät päivät. Täytyi kulkea varovasti pyhävaatteissa ja yrittää seurustelemalla tappaa pitkäpiimäistä aikaa, jouluna tosin pystyi leuhkimaan saamillaan lahjoilla ja kadehtimaan muiden lahjoja, jos omissa ei ollut liikoja kehumisia. Pitkänäperjantaina ei ollut edes sitä kevennystä ja mämmi oli pannut mahan huonoon kuntoon, niin, että puolet ajasta meni ulkohuusseissa istuessa, joka kevättalven kylmissä ei ollut herkullista ajankulua.

Kuva: Giacomo Casanova veljensä taidemaalari Francesco Casanovan jälkipolville ikuistamana

Näin ollen en kirjoita mitään pitkänperjantain sanomasta, vaikka luterilaisen kirkon Juudaksen syyttely ottaakin aina päähän. Jos Jumala kerran on kaikkitietävä ja kaikkivoiva, Hän tietysti tiesi Juudaksesta ennakolta ja oli pannut hänet jopa asiallekin - petturin rooliin - muuten meillä ei ehkä 2000 vuoden kuluttua olisi paastosta vapauttavaa pääsiäisjuhlaa.

Mutta siitä siis ei pitänyt kirjoittaa. Sen sijaan kirjoitan naisista.

Ja johdannoksi on kaikille miehille sanottava, että, jos teillä ei ole Taivaan antina tai vanhempienne geenien perusteella aloituslauseen keksimisen armolahjaa, voitte heittää hyvästit ansiokkaalle Casanovan uralle. Naiset nimittäin päättävät ensimmäisten 30 sekunnin aikana onko tarjolla olevasta rutjakkeesta poikaystäväksi tai jopa aviomieheksi saakka. Tätä on tutkittu oikein yliopistotasolla. Koekaniineina oli 100 naista ja miestä, ja syntyneitä suhteita tullaan tarkastelemaan jatkossakin niiden syvyyden ja pitkäikäisyyden selvittämiseksi.

Mutta siitäkän ei pitänyt kirjoittaa.

Sen sijaan Arvoisa Lukija tietänee varsin hyvin, että naiset ylläpitävät kirjallisuutta. Lukijoista - sekä ostajista että lainaajista - suurin osa on naisia. Ja taitaa olla naisenemmistö jopa kirjoittajisssakin nykyisin.

Tämän vuoksi naisten kirjallisen maun tietäminen on jokaiselle toivorikkaalle kirjoittajalle ensiarvoisen tärkeää. Jos nimittäin haluaa myydä kirjojaan niin, että niistä lähtee jokapäiväinen leipä. Tietysti suurin osa kirjailijoista vakuuttaa naama vakavana julkisuuteen, että heille ei ole väliä, vaikka kirjojaan ei lukisi kukaan. Kysymys siitä, miksi he sitten ylipäätään kirjoittavat julkaistavaksi jää arvailujen varaa.

Perinteisesti romanttisten kirjojen on oletettu olevan naislukijoiden ehdottomia suosikkeja. Seksivapaat kirjat, joissa kaunis ja hento sankaritar saa komean ja rohkean alfa-mies-sankarin itselleen ja joutuu - anteeksi pääsee - naimisiin (naisethan tietysti pääsevät ja miehet joutuvat avioliiton onnelaan). Mutta - nähtävästi - tämä romanssin suosio ei välttämättä enää pidäkään paikkaansa. Englannissa tehdyn tutkimuksen mukaan (Woman & Home -lehti) naiset ovat hylkäämässä romanssit murhatarinoiden ja seikkailukirjojen vuoksi.

Kirjailija Kirsti Ellilä taisi eilisessä päreessään (13.4. Tapasin toimittajan) ehdotella miehenpuolille nais- ja tyttökirjojen lukemista oppiakseen jotakin naisen sielunelämästä, joka onkin miehille yhtä tuntematon, kuin auton kaasarin rakenne naisille. Mutta tämä ehdotus ei ehkä sitten olekaan hyvä.

Sen sijaan miesten ehkä pitäisi lukea sellaisia naiskirjailijoita, joiden kirjat vilisevät älykkäitä ja fyysisestikin kykeneviä naissankareita, jotka osaavat lukea karttaa, ajaa autoa, hakata konnilta hampaat kurkkuun ja vietellä puolustuskyvyttömät miehet sukupuolisten halujensa tahdottomiksi tyydyttäjiksi. Näyttää siltä, että nykyajan naiset haluavat samaistua senkaltaisiin roolihahmoihin miuluummin kuin sanotaan vaikka Jane Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon Elizabeth Bennetiin (Keira Knightley näytteli jotakin muuta kuin Austenin kuvaamaa naista viimeisimmässä elokuvassa), vaikka kirjassa on sentään onnellinen loppukin.

Mutta 40 % naisista ei pidäkään onnellisesta lopusta. Muistini mukaan tämä korreloi hyvin muiden tilastojen kanssa. Taitaa olla niin, että nykyisin saman verran avioliitoista päätyy avioeroon. En tiedä onko näillä kahdella tilastolla mitään tekemistä toistensa kanssa.

Nykyajan rikoskirjailijoiden paksuin kermakerros muodostuu lähes pelkästään naisista. P.D. Jamesin tai Ruth Rendellin kirjat ovat omassa olympolaisessa korkeudessaan, johon nykyisillä mieskirjailijoilla ei liene mitään asiaa. Tietysti mm. Alexander McCall Smith kirjoittaa nautittavia kirjoja ja hänellä on lisäksi kirjoissaan naissankarikin, botswanalainen Precious Ramotsve (Botswana's only - and finest female private detective).

Agatha Christiellä oli iki-ihana Miss Marple sankarittarena. Patricia Cornwellin tohtori Kay Scarpetta on nykyaikaisempi versio älykkäästä naissankarista. Samoin Gillian Slovon Kate Baeier. Monilla muillakin naiskirjailijoilla on pystyviä naissankareita, jotka näyttävät miehille heille luonnostaan kuuluvan vähempiaivoisen luolamiehen paikan.

Suomessa naiset ovat perinteisesti dekkareissakin pysyneet statisteina "omalla paikallaan". Ja ratkaiseet juttuja asioihin sotkeutuvan amatöörin tai rikostutkijan vaimon roolissa. Tosin onhan meillä Leena Lehtolaisen Maria Kallio, joka ei häviä yhtään nykyajan ulkomaisille kilpasiskoilleen.

Unohtamatta tietysti mitenkään meidän blogistaniamme ikiomaa Suuren Naisdekkarin Vera Vaaraa.

Miesten on hyvä muistaa tämä ja tuo yllämainittu 30 sekunnin päätösaika naisten parinvalinnassa. Jos nimittäin enää uskaltavat naisia edes lähteä iskemään tosi tarkoituksella.