Of Human Bondage in Painted Veil

Kuva: elokuvan The Painted Veil poster

…Kätkettynä elämältä / kuollut olen elävältä, / eloni on kuolemaa!... (Pedro Calderon de la Barca, (1600-1681), Elämä on unta, suom. Helvi Vasara)

Useinkaan ei viitsi sanoa mitään niistä elokuvista joita on sattunut näkemään. Joukkopsykoosi pitää yleensä huolen siitä, että kaikki me kuitenkin näemme samat elokuvat ja toisaalta olemme näkemättä toiset samat elokuvat. Mutta nyt teen poikkeuksen, kun nähty elokuva teki sykähdyttävän vaikutuksen (kohtapuoliin aion julkaista toisenkin jutun elokuvissa käynnistä, mutta jääköön toistaiseksi salaisuudeksi missä).

Kävimme viikko sitten sunnuntaina elokuvissa katsomassa ohjaaja John Curran ’in tulkintaa W. Somerset Maugham’in romaanista Kirjava huntu. Elokuva on mielestäni parempi kuin monet sitä arvostelleet kriitikot ovat antaneet ymmärtää.

Näytännön harvalukuinen yleisö oli pääosin naisia, mikä tietysti on erinomainen asia. Toisena miehenä oli joku kolmannella penkkirivillä yksinään niska punaisena paikallaoloaan häpeilevä miesparkaa, joka ehkä oli tulkinnut elokuvan nimen väärin. The Painted Veil värittää vilkasta mielikuvitusta viitteillä hekumallisuudesta, synnillisyydestä, huntutansseista ja sen semmoisista, jopa chick lit –kirjallisuudesta, josta puhuimme aikaisemmin yhden toisen lastun yhteydessä. Jos miesparka tosiaan ajatteli näin, niin hän tietysti erehtyi pahan kerran.

Ensimmäiseksi täytyy tapani mukaan valittaa (tähän juttuu täysin asiaankuulumattomasti) siitä, että pohjana olevan kirjan (ja elokuvan) suomalainen nimi, Kirjava huntu, ei vastaa tarinan sisältöä. Englanninkielinen nimi, The Painted Veil, puolestaan vastaa sitä oikein hyvin. Englanninkielinen nimi viittaa siihen, että tämä ”huntu” (joka siis ilmeisesti viittaa ihmisten sisäisen minän ja ulkokuoren väliseen ristiriitaan tai ehkä koko elämään, piru näistä varmuudella selvän ottaa) on kasvatuksen ja henkilön oman vapaan tahdon, toiveiden ja halujen maalaama, kirjoma tai koristama.

Tällainen huntu tai naamio, jota me kaikki omalta osaltamme kannamme muuallakin kuin täällä Blogistanissa, ei välttämättä ole kirjava vaan saattaa olla hyvinkin yksitoikkoinen.

Kirjavassa hunnussa on lisäksi epämääräisen kevytmielinen tuntu, todellisuudessa useimpien ihmisten ”hunnut” eivät ole kevytmielisiä. Suomalaisen nimen keksijän olisi pitänyt ajatella enemmän kirjan sisältöä nimeä valitessaan. Kirjan käänsi aikoinaan suomeksi Helvi Vasara, joka on kääntänyt myös muita maailmankirjallisuuden helmiä, kuten Calderonin näytelmä Elämä on unta, Louis Bromfield’in Intiaan sijoitettu romaani Sateet tulivat, A. J. Cronin’in lääkäriromaani Sisärengas ja Daphne du Maurier’in mystinen Rebekka. Vasaran käännös Kirjavasta hunnusta on muuten hiljattain julkaistu uudestaan suomeksi pokkarina (Taskukirja Loisto Oy, 2007). Tämä nimivalitus on tietysti puhtaasti subjektiivista ja saattaa olla aivan väärällä perustalla.

Maugham’in romaaniin (julkaistu vuonna 1925) perustuva elokuva ei näytä paljasta pintaa kuin häveliään vähäisessä määrin.

Kirja on rakkaustarina ja kehitystarina, sijoitettu 20-luvun ensimmäisiin vuosiin ja on näin ollen kirjailijalle aikalaistarina, jonka päähenkilönä on englantilainen aviopari. Nainen on ekstrovertti, hemmoteltu ja jo lähes kolmekymppinen vanhapiika, josta on suunnattoman korkean ikänsä ja edelleen jatkuvan naimattomuutensa vuoksi tullut taakka, sekä taloudellisesti että sosiaalisesti, yläluokkaan kuuluvalle lontoolaisperheelleen. Mies on kylmän introvertti tiedemies, lääkäri ja kolonialistinen virkailija vailla perittyjä varoja ja ilman sosiaalisia taitoja. Tarina kertoo ihmisten välisistä suhteista ja avioliitosta –oikeastaan kolmesta – päähenkilöiden, Kittyn ja Walterin, Kittyn isän ja äidin ja Kittyn rakastajan, yläluokkaisen diplomaatti Charles Townsendin ja tämän neuroottisen ja avuttoman vaimon Dorothyn. Lisäksi kirja on ajan ja aikakauden kolonialismin viimeisten hengenvetojen (kolonialismin ”suuruusaika” päättyi jo ensimmäiseen maailmansotaan, jonka Englanti voitti, mutta tapansa mukaan hävisi sotaa seuranneen rauhan) värittämän politiikan kuvausta.

Elokuva – pituudestaan ja hyvyydestään huolimatta – ei kata kunnolla näitä kaikkia ulottuvuuksia. Kittyn ja Walterin suhde katetaan tyydyttävästi alusta loppuun, ja kirjalle jossakin määrin uskollisesti, vaikka loppu lipsahtaakin nykyaikaisen poliittisesti korrektin sormella osoittelun puolelle. Kirja on jotenkin tyydyttävämpi, vaikka raskassoutuisempi. Poissa elokuvasta on – onneksi – myös kirjan pitkä loppuosuus merimatkoineen, uusine suhteineen, Kittyn äidin kuolemisineen ja lopulta Kittyn muutto isänsä kanssa Bahamasaarille. Nämä olisivat tietysti kuuluneet johonkin toiseen – ja ehkä vielä pidempään – elokuvaan, eivätkä tähän nyt katsottuun.

Tarinan kronologinen aika alkaa Lontoosta, jossa Kitty ja Walter tapaavat ja solmivat pika-avioliiton, siirtyy Shanghain eurooppalaisen ”happy valley” –yhteisön dekadenssin kautta syrjäiselle lähetysasemalle, jota ympäröi sielua kivistävän kaunis kiinalainen maalaismaisema äkkijyrkkine, syvänvihreän kasvillisuuden peittämine toppavuorineen. Läheisyydessä on melko irvokkaasti kuvatun koleraepidemian kynsissä kärsivä kiinalaiskaupunki, Mei-tan-fu (kuvattu Kweilin’in kaupungissa Etelä-Kiinan Guangxi Zhuang maakunnassa), maalauksellisen joen (Li-jiang) varrella. Alueella on nationalistien (Guomindangin, Kiinan ”valkoisten nationalistien”, aluksi jopa potentiaalisten ”kommunistien”, joita neukkujen NKP tuki alkuvaiheessa ja joita lopulta johti Chiang Kaisek, Maon arkkivihollinen) ja paikallisen tyhmän, irvokkaan operettimaisen sotaherran (miten tämän war lord’in voisi kääntää paremmin?) joukkojen välisiä jännitteitä ja jopa myöhemmin Kiinassa vallan saaneita kommunisteja vilahtelee elokuvassa jonkinlaisina ilkeämielisinä prototerroristeina. Mutta kaikki tämä on vain mielenkiintoista, mutta huonosti näkyvää, epämääräistä kulissia varsinaiselle tarinalle.

Tämä on kolmas romaanin filmatisointi. Ensimmäisessä (vuodelta 1934) näytteli Kittyn osan Greta Garbo hänelle tunnusomaisen teatraalisesti. Koko muu kuva, senaikaiseen tapaan, oli vain lavastetta Garbon jumaloinnille.


Kuva: elokuvan Of Human Bondage, 1934, poster; pääosissa Leslie Howard ja Bette Davis

Elokuvan pohjana oleva Maughamin romaani (Kirjava huntu) on sukua hänen samoihin aikoihin kirjoittamelleen kirjalle Of Human Bondage (suomennettuna Elämän kahle, alun perin nimi on käännetty hollantilaisen filosofin, Benedictus de Spinozan, Ethican neljännen osan nimen mukaan, latinaksi De Servitute Humana, ehkä ”inhimillinen orjuus” olisi osuvan kuvaava suomennos).

Kirjoissa on pohjana onnettoman rakkauden kuvaus, mutta kirjojen ratkaisut ovat täysin erilaisia.

Kummassakin tarkastellaan ihmisen todellisen vapauden rajoja, tai ihmisen kahleita.

Elokuvaa katsellessa tuli väistämättä mieleen vereväksi tehty Kafka (contradiction in terms:), ehkä siksi, että olen viimeaikoina lueskellut kivuliaan hitaasti Kafkan novelleja (kokoelmasta Erään koiran tutkimuksia). Helvi Hämäläisen Säädyllinen murhenäytelmä on oiva suomalainen versio Maughamin Kirjavassa hunnussa ja Elämän kahleissa kuvaamista ulkomaailmalta peitetyistä, dysfunktionaalisista ihmissuhteista (samalla se tietysti oli Helvi Hämäläisen kosto entiselle rakastetulleen Olavi Paavolaiselle, eli 40-luvun suomalainen ”kiss and tell” –tarina). Maria Jotunin Huojuva talo kuvailee myös Kirjavan hunnun tapaisia teemoja.

Elokuvassa on mielenkiintoisia ja hyvin näyteltyjä sivuhenkilöitä, erityisesti lähetysaseman johtaja, ranskalainen nunna Mother Superior, jota näyttelee Diana Riggs, ja englantilainen diplomaatti Waddington, nättelee diminutiivinen Toby Jones (mm. kooltaan ja muultakin ulkomuodoltaan sopiva Truman Capote elokuvassa Capote). Jungilaisittain katsottuna näitä voitaisiin pitää päähenkilö-"persoonien" ”varjoina”, vaikka en mitään Jungista ymmärräkään.

Mother Superior on ”huonon” Kittyn ”parempi puoli”, ja auttaa Kittyä, joka on sekä kirjan että elokuvan todellinen päähenkilö, tämän omassa kehityksessä, jonkinlaisessa jungilaisessa individuaatio-prosessissa.

Waddingtonin persoonassa voi myös kuvitella tummaa kääntöpuolta (englanninkielen ”gone native” kuvaa tätä täsmälleen) tohtori Fanen ”hyvälle kolonialistille”. Muistetaan, että Maugham kirjoitti kirjansa juuri silloin, kun täysin perusteita vailla oleva, ja myös epäinhimillinen, kolonialismi oli aloittelemassa häviämistään. Englantilaiset pitävät vieläkin yleisesti omaa kolonialismiaan ”hyvänä” asiana siirtomailleen, ja unohtavat aktiivisesti mm. oopiuminkaupan, jota kiinalaiset yrittivät lopettaa ja jota englantilaiset puolestaan, kapitalistisen voitonpyynnin nimissä, asevoimin ylläpitivät; kävivät jopa kiinalaisia vastaan ns. oopiumsodan.

Kuva: Naomi Watts ja Edward Norton kuvattavana Li-jiang joella

The Painted Veil’issä tohtori Walter Fanea näyttelevä Edward Norton lienee oman aikakautensa parhaita Hollywood-näyttelijöitä (jonka aikaisemmista osista voi tässä mainita häiritsevän häikäisevän roolin jännityselokuvassa Primal Fear, jossa pääosan näyttelee Richard Geer). Kitty Fanen osassa Naomi Watts tekee myös hienon roolisuorituksen. Watts tuli yleisön tietoisuuteen David Lynch’in kulttielokuvassa Mulholland Drive vuodelta 2000. Norton ja Watts ovat tuottaneet elokuvan yhdessä, ohjaaja on John Curran. Sekä Norton että Watts näyttelevät hyvinkin Oscar-tasolla, elokuvapolitiikka on kuitenkin raakaa rahantienausta. Filmissä on myös loistavaa elokuvausta (Stuart Dryburgh, aikaisemmin kuvannut mm. elokuvat Piano ja Bridget Jones) ja elokuvamusiikkia (Alexandre Desplat)

Eli sellaista ajattelin pari viikkoa sitten elokuvista ja aloin itse asiassa kirjoittaakin tätä lastua, mutta elämä ja työt tulivat taas harrastusten tielle ja täytyi pitkittää tänne saakka. Muuten, kirjoitellessa tuli mieleen, jossakin määrin irrallisesti, myös kuinka hyvin Moliere kuvasi näytelmissään ”tietyn ikäistä" ja tapaista miestä, jonkalaisista kanadalaiskriitikko Northorp Frye käyttää nimitystä senex, erityisesti sen alalaji senex amans. Elokuvassa Waddington ehkä edustaa (vahingossa) senex'in vastakohtaa tai jungilaista varjoa, puer aeternus 'ta, jota miehet suurin joukoin kadehtivat ja mollaavatkin turhan päiten ja joka valitettavasti useimmille miehille jää vain saavuttamattomaksi pelkurinunelmaksi, niin kuin monet asiat elämässä, vaikka se on itsekin kai vain unta.

J.H. Erkon runoilijat

Täytyy tälläkin palstalla onnitella J.H. Erkon runokilpailun tämänvuotisia voittajia, jotka olivat espoolainen Suvi Boon (s. 1977) ja joensuulainen Lassi Hyvärinen (s. 1981), molemmat opiskelleet kirjallisuutta Helsingin ulkopuolella: Boon Jyväskylässä ja Hyvärinen Joensuussa.

Toisen palkinnon saivat jyväskyläläinen Pekka Jäntti, kotkalainen Anna Saari ja kiiminkiläinen Heli Slunga.

Lassi Hyvärinen, joka on ehkä sama henkilö kuin mainittu voittaja, kirjoittaa Ymmärrettävän runouden liiton blogilla omasta runouden ymmärtämisen historiastaan lastussaan 22.3.2007, otsikolla Ymmärtämisen historiasta. Juttu on luettavissa täältä. Muista voittajista en löytänyt netistä mitään tähän hätään.

Kilpailuun oli tänä vuonna tullut noin 8000 runoa 350 kirjoittajalta.

Hesari julkisti voittajien nimet noin tunti sitten otsikolla Tasainen kärki J. H. Erkon runokilvassa.

P.S. 28.4. Kuten Anita kommentissa mainitsee Lassi Hyvärinen on tietysti Herra Nutz, jonka linkki jo löytyikin tuosta oikeasta paneelista linkkien joukosta. Anteeksi huomaamattomuus.

Suomensukuisista

Kuva: Meldovan tsasouna Setumaassa Viron ja Venäjän rajoilla

Muutamassa edellisessä lastussa puhuttiin karjalaisista, inkerikoista ja muistakin suomensukuisista kansoista. Sen jatkeeksi laitan tähän alle muutaman niihin liittyvän linkin.

Inkerin Kulttuuriseura ry - inkeriläisen kulttuurin edistäjä ja elvyttäjä pitää yllä monipuolisia Inkeri-sivuja.

On olemassa myös kaksikielinen (suomi, venäjä) Virtuaali-Inkeri, joka on myös Inkerin Kulttuuriseuran ylläpitämä sivusto. Sivuilla voit "tutustua entisen, mutta myös nykyisen Inkerin maisemiin ja kadonneiden suomalaiskylien asukkaisiin. Matkaevääksi saat vankan annoksen tietoa historiallisesta Inkeristä".

Virolainen Tuglas-seura tekee Viron kulttuuria, kieltä ja yhteiskuntaa tunnetuksi Suomessa.

Lajka - rajatonta mediaa Karjalasta käsittelee karjalaista kulttuuria sekä venäjäksi että suomeksi, saitilta löytyy myös kaksikielinen kulttuurilehti Lajka näköispainoksena (tämä saitti on melko hidas)

Setukaiset eli setot ovat kaakkois-Viron ja Venäjän rajan tuntumassa elävä pieni virolainen heimo. Setukaisten ystävät -yhdistys edistää setukaisten kielen, kulttuurin, perinteiden ja yhteiskuntaolojen tuntemusta Suomessa. Yhdistys pyrkii tukemaan kaikenlaista Setumaahan ja setukaisiin liittyvää tutkimusta ja edistämään setukaisten oman elämänmuodon, kielen, laulujen, perinteiden, tapojen ja uskomusten säilymistä.

Suomalais-ugrilaisten kansojen informaatiokeskus (Soomi-Ugri Rahvaste Infokeskus eli SURI) on virolainen viron-, venäjän- ja englanninkielinen saitti, jolta löytyy tietoa ugrilaisista kansoista.

Juminkeko on suomalainen Kalevalan ja karjalaisen kulttuurin informaatiokeskus. Saitti on suomen- ja englanninkielinen

Myös liiviläisillä on oma virtuaaliolemuksensa. Vain englanninkielisenä niin kuin tämä kuvauskin. Virtual Livonia is an on-going project, which over the course of the last eight years has sought to establish an online presence for the Livonian people, as well as, educate the world about this nation, its language, and its culture.

Miehuuden kainalosauvat: poikakirjat

Kirjan käsittäminen kai lähtee siitä, että lukija lukee, kiinnittää tekstiin omia uskomuksiaan, tulkitsee niitä ja vetää johtopäätökset. Eli kirjan tulkinta syntyy raa'asta, jäsentämättömästä tekstistä ja lukijan jäsentämättömistä uskomuksista. Siksi on vaikea antaa mistään kirjasta lopullista tulkintaa. Kirja on tulkinnaltaan avoin. Ja sen genrekin jää jotenkin avoimeksi.

Avoimuutta rajoittaa jonkin verran kirjoittajan intentio. Lastenkirjan teksti on usein kirjoitettu niin yksinkertaiseksi, että siinä ei ole kovin suurta mahdollisuutta laajemmille tulkinnoille. Mutta nämä tilanteet ovat harvinaisia. Taitavan nuorten tai lastenkirjailijan, sanotaan esimerkiksi vaikka Tuula Kallioniemi, teksti antaa aikuisellekin mahdollisuuden tulkita sitä oman oletettavasti lasta monimutkaisemman maailman kontekstissa. Näin syntyvä kirja on tietysti aivan erilainen kuin lukijan oman mukulan tulkinta. Ja molemmat ovat ”oikeita”. Esimerkkikirjoiksi tästä voisi mainita sellaiset kirjat kuin Astrid Lindgrenin Veljeni leijonamieli ja Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut.

Viimeisimmässä Parnassossa on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran mainos, jolla yritetään päästä poikakirjojen lukijoiden ajatusten jäljille (mainos SKS:n omalla saitilla). Se herätti uteliaisuuden omista poikakirjamuistoista, jota tuli lopulta kokoon kokonaisen lastun verran Olen kirjoittanut tähän liittyvän lastun otsikolla Lastenkirja muokkaa päivämäärällä elokuun 2. 2005, se alkaa näin:

”[Lastenkirja muokkaa] Lukijansa ajatusmaailmaa peruuttamattomasti ja vaikuttaa vielä vuosikymmenien perästä. Aikuinen lukija suodattaa lukemaansa omaa elämänkokemustaan, kontekstiaan, vasten. Näin hänellä on sielu kuin kondomin sisällä, tämä estää pahimpien virusten tarttumisen, vaikka ei olisikaan täydellinen suoja. Ja niin kuin kondomikin, sielun suoja repeilee silloin tällöin ja luettu teksti sivaltaa sielua syvältä ja synnyttää uusia ajatuksia. Tällaisia sivaltajia ovat Sadan vuoden yksinäisyys, Saatana saapuu Moskovaan, Sinuhe ja Decamerone, ja tietysti monet muut, kuten Garabombo, näkymätön mies.

Lapsilla toimivaa suodatinta ei vielä ole, siksi lastenkirjailija on vaikutusvaltaisempi kuin mikään muu kirjailija, vaikka onkin usein vähiten arvostettu…” jne, jne.

Mutta se lastu kosketteli koko lapsuusaikaista kirjallisuutta. SKS:n mainosmeemi kuitenkin houkuttelee kirjoittamaan pelkistä poikakirjoista.

Ensimmäiseksi on tietysti kysyttävä: mikä on poikakirja?

Ja siihenkin, kovin yksinkertaiselta kuulostavaan kysymykseen, on kovin vaikea vastata. Voisi sanoa aluksi, että sehän riippuu kunkin lukijan omasta tulkinnasta, kontekstistä.

Heti herääkin joukko uusia kysymyksiä, kuten: Ovatko Tarzan-kirjat poikakirjoja? Entä Kolme muskettisoturia? Monte-Criston kreivi? Karl May’n seikkailukirjat? Herman Melvillen superkalastuskirja Moby Dick valkoinen valas? Miten olisi Jack Londonin kirjojen Erämaa kutsuu ja Aavoilla ulapoilla laita? Entä Turgenevin Metsämiehen muistelmat? Tai Walter Scott’in Ivanhoe tai Perthin kaupungin kaunotar? Kiplingin Viidakkokirja luokitellaan lastenkirjaksi, onko se kuitenkin poikakirja vai kenties tyttökirja, entä vakoilutarina Kim? Entäpä Edward Bulwer-Lytton ’in Pompeijin viimeiset päivät? Miksikä voisi kutsua Anni Swanin lälläri-Ollin oppivuosia, poika- vai tyttökirjaksi, tai Tottisalmen perillistä? Miksi voisi luokitella Zakarias Topeliuksen Linnaisten kartanon vihreän kamarin, vieläkin nousee aina tuuhealta tuntuva tukka pystyyn, kun sitä ajattelee, poikakirjanako? Entäpä Seitsemän veljestä?

Omalta osaltani ne tulivat luetuiksi jo ennen kuin täytin kolmetoista vuotta, eli senaikaisen kirjoja ahmineen Hanhensulan mielestä kaikki lienevät olleen poikakirjoja. Joku muu tulkinta niistä on varmasti aivan yhtä oikea. Mutta niin olivat Anni Polvankin tekstit, ja Louisa M. Alcottin ja jopa kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn. Joten paljoa ei Hanhensulka-parka kirjallisuudesta silloinkaan ymmärtänyt.

Kirjat olivat ovi tuntemattomiin maailmoihin, eskapismia, vaikka elämä itsessään oli vielä siinä iässä puhdasta eskapismia: jokainen päivä oli seikkailu sinänsä, eikä olisi vaatinut muiden luomia maailmoja tuekseen. Pitkästymistä? Tietysti sitäkin oli, mutta se oli käyttöaineena uuden keksimiselle, tai kirjojen aukaisulle.

Ja uusiin kirjoihin astui aina mielellään: suurilla odotuksilla, eivätkä odotukset yleensä johtaneet pettymyksiin. Kirjan kesken jättämiseen vaadittiin silloin todella pätevää syytä, jota ei useinkaan löytynyt, ja lähes kaikki kai luettiin loppuun saakka.

Myöhemmin, kun tuli laiskemmaksi, ja tuli kai myös viisaammaksi, silloin ryhtyi valitsemaan, valikoimaan ja ylenkatsomaan; ja jättämään kesken, joskus jopa ilman sen kummempaa syytä: pelkästä keskenjättämisen ilosta. Semmoiseksi sitä muuttui luettuaan ensin Jaakko-sedän kirjastosta Sonkajärven Mäkikylässä Gogolin Kuolleet sielut, sitten Suolahdessa äidiltä lainaksi napatun W. Somerset Maugham ’in Kuu ja kupariraha ja isän hyllystä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen: ja niin poispäin. Jatkaen innokasta kirjasukellusta pariisilaisesta Shakespeare & Co:sta ostettuun David Lodge ’n The Art of Fiction ’iin saakka, jota luen juuri tällä hetkellä. Kohta alan lukea samasta kaupasta ostettua Italo Calvinon kirjaa If on a winter's night a traveler. Tapani mukaan samanaikaisesti on luvun alla muitakin kirjoja, kuten kokoelma Kafkan novelleja, joita en vieläkään ole saanut loppuun saakka jauhetuksi.

Joka tapauksessa, tämän lastun tarpeita varten määritän poikakirjan (lievän seksistisesti) sellaiseksi romaaniksi, jonka päähenkilönä seikkailee mies tai poika. Lisäksi painotan sanaa ”seikkailee”. Kirjalla voi olla tai olla olematta syvempääkin merkityssisältöä – niin kuin hyvällä kirjalla aina on – mutta se ei tietysti tässä genressä ole pääosassa. Toisaalta ”puhdasta seikkailukirjaa” ei ehkä olekaan, kaikki kirjailijat halunnevat välittää myös jotakin sanomaa, tarinan kiinnostavuus ja sanoman sisältö yhdessä määräävät sen kiinnostaako kirja vai ei.

Mitkä poikakirjat muistuvat parhaiten mieleen?

Hollantilaisen Johan Fabriciuksen – kirjailijan, lehtimiehen ja seikkailijan – tarina haveriin päättyvästä merimatkasta kirjassa Kapteeni Bontekoen laivapojat (tekijän esikoisromaani, julkaistu Hollannissa 1923 nimellä De scheepsjongens van Bontekoe, suomentanut Risto Leistelä 1945) on jäänyt jostakin syystä erityisesti mieleeni.

Kirja kertoo hollantilaisen Yhdistyneen Itä-Intian yhtiön (Vereenigde Oostindische Compagnie) kapteenista nimeltä Willem Ysbrandtszoon Bontekoe (June 2, 1587-1657, kuva vasemmalla), joka purjehti miehistöineen vuonna 1618 Hoornin kaupungista Hyväntoivon niemen kautta kohti Bataviaa (nyt Jakarta) Hollannin Itä-Intiassa, nykyisen Indonesian Javan saarella. Laiva oli silloisten sotafregattien kokoinen, tykein aseistettu ”itä-intian kauppalaiva” nimeltään Nieuw Hoorn. Tarina seuraa neljän laivapojan kohtaloita laivalla ja Sumatran saarella laivan tuhouduttua. Miehistö ahtautui pelastusveneisiin, mutta pojat joutuivat muusta miehistöstä eroon ja pääsivät monenmoisten viidakkoseikkailujen jälkeen lopulta perille Bataviaan. (Kirjan perusteella tehdään Hollannissa parhaillaan elokuvaa, joka julkaistaneen marraskuussa 2007, ohjaaja on hollantilainen Steven de Jong.)

Mainitsen tämän ensimmäiseksi siksi, että se lienee eniten elämääni vaikuttanut poikakirja, en tietysti voi olla tästä mitenkään varma.

Kuva: Huckleberry Finn (myös muut Huck-kuvat samalta saitilta)

Joka tapauksessa minulle tuli armoton hinku päästä ulkomaille, eksoottisiin maihin, mihin en valitettavasti päässyt ennen kuin paljon myöhemmin: tässä jätettäköön Ruotsin ja Norjan matkat sivuun, maathan eivät mitenkään vastaan kaukokaipuiden kohdetta, vaikka kieltämättä Norjan vuonoissa on ”eksoottisuutta”, kauneutta ja erilaisuutta, jota ei voi tietenkään olla ihailematta. Tietysti aikaisemmin luetut sadut, sellaiset kuin 1001 yön tarinat, olivat virittäneet samalle eksoottisuuden odotukselle, mutta matkakuume taisi laueta juuri kapteeni Bontekoesta.

Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut (suom. Yrjö Kivimies) oli minulle paljon mieluisampi kuin Tom Sawyer, jonka tekstiltään kovin keveistä seikkailuista en sen kummemmin koskaan piitannut.

Huckleberry Finn on mielestäni kaikkien aikojen paras nuortenkirja tai ehkäpä paras romaani (tarkoitan tässä nimenomaan alkutekstiä ja myös Kivimiehen suomennosta, mielestäni Jarkko Laine teki tekstille hallaa käyttämällä murteita omassa suomennoksessaan, tällainen kääntäminen ei juuri koskaan tee alkukieliselle tekstille oikeutta, ehkä Saarikosken Sieppari ruispellossa –käännös on tässä poikkeuksena).

Tietysti en ole lukenut kuin pienen raapaisun nuortenkirjoista, joten parempia saattaa olla pilvin pimein. Twainin Kirjassa viehätti ajankuvaus, orja-Jimin kohtalo ja erityisesti lauttamatka alas Mississippiä, jonka innoittamana yritin rakennella omia lauttoja Suolahden Riihivuoren sahan tarjoamista vaatimattomista rakennustarpeista, tukeista, jotka olivat ”vahingossa” päässeet puomiensa sisältä karkuun joko tuulen tai pienien tukkivarkaiden ansiosta. Keitele-järvi ei kuitenkaan virtaa majesteetillisesti keskisuomalaisten maisemien halki ja lauttailijan urani katkesi lähinnä kahteen seikkaan: lauttojen koossapysymisen ongelmaan ja sauvomiseen, joka ei onnistu kuin hyvin matalassa vedessä.

Lauttamatkaan liittynyt muun maailman sulkeutuminen ulkopuolelle on rinnastettavissa omiin tuntoihini tuntitolkulla kestävillä lentomatkoilla, joista pidän kovasti mm. juuri siksi, että muu maailma ei ole niiden aikana edes kunnolla olemassa. Johtuvatko omat tuntemukseni Twainin teksteistä vai pidinkö niistä, koska sieluni oli jo alun pitäen sopivasti rakennettu? Enpä osaa asiaa analysoida.

Voittajan latu (vie olympialaisiin) –kirjan (1945) on kirjoittanut kansankynttilä Oskari Uutela. Päähenkilö on maalaispoika, Riku Hakala, köyhä tietysti niin kuin ajan sankarikuvaan kuului, valmistumassa kilpahiihtouraansa ja erityisesti Garmisch-Partenkirchenissä pidettäviin talviolympialaisiin vuonna 1936 (jotka sivumennen sanoen menivät suomalaisilta kokolailla kehnosti).

Mallina kirjailijalla lienee ollut sen aikainen suurhiihtäjä Kalle Jalkanen, joka viestihiihdon ankkurina sylkäisi tekohampaansa lumelle, palasi hakemaan ne, otti johdossa olleen norjalaisen hiihtäjän kiinni, meni ohi ja toi Suomelle kultaa (eli Lasse Viren ei ollut ensimmäinen katastrofista voittoon päätynyt suururheilija Suomessa). Kalle Jalkanen kaatui jatkosodassa vuonna 1941 astuttuaan miinaan jossakin päin Kannasta. Tosin kirja ei mainitse mitään tekohampaista tai kaatumisista.

Sen sijaan kirjan köyhistä oloista lähtenyt sankari voittaa kultaa sekä 50 km hiihdossa että viestissä. Ja pääsee lopulta naimisiin ison talon ainoan tyttären kanssa, jonka äidillekin hän lopulta kelpaa, onhan hänellä nyt pari kultamitalia kaulassaan. Aikaisemmin äiti oli tyttärelleen ennustanut mustanpuhuvasti, että: ”kun köyhyys astuu ovesta sisään, niin rakkaus karkaa ikkunasta ulos”. Lopussa taustalla kuului kai viulujen soittoa. Jostakin syystä alle kymmenvuotias lukijapoika oli kovin otettu kirjan tarinasta niin, että on vieläkin säilyttänyt sen mielessään.

Luin myös muita urheiluaiheisia kirjoja, mm. helsinkiläiskirjaa nimeltä Meidän koulu jyllää. Ja lappilaisista, Ounasvaaralta kai, laskettelijanuorukaisista kertovaa kirjaa, jonka nimi on unohtunut eikä löydy edes internetiltä. Kirjassa kilpailtiin sekä alppihiihdossa että mäenlaskussa, jossa nämä Pohjoisen pojat kävivät näyttämässä Etelän hemmotelluille urheilijoille mistä kana… niin no, olkoon. Joka tapauksessa pojat samoilivat lumisateissa pitkin kairoja ja säilyttivät henkensä suomalaisella sisulla ja neuvokkuudella. Kirja muistui hyvin mieliin vuosia myöhemmin, kun tamperelaisena lehtineekeri-opiskelijan-planttuna opiskelutoverini Oilinkin Lassen, joka taitaa vieläkin rymytä toimittajana demarilehtien palstoilla, kanssa pelastimme jonkun apua huutelevan oululaisen rippikoulutytön jäätymästä kuoliaaksi Utajärveläiselle paloaukiolle Rokuan lähellä yhtenä täysikuisena ja paukkuvana pakkasyönä, kun meillä molemmilla vielä pelasivat sekä keuhkot, hartiat että jalatkin kuin aidoilla metsien miehillä. Mutta, niin kuin tunnettu klisee kuuluu, se on jo toinen juttu (taitaa sekin olla Twainia).

Sen sijaan kerron vaikka Jalmari Saulin kirjasta Ketunlukon oravapojat (1923). Se kertoo Ketunlukon kahdesta oravapojasta, jotka metsästelevät oravia ja kai muutakin erilaisilla välineillä, vaikka kunnioittavatkin luontoa syvästi, ja liikkuvat ja seikkailevat muutenkin pitkin metsiä, polttelevat nuotioita, yöpyvät milloin missäkin, ja muutenkin viettävät metsissä vapaata ja huoletonta elämää; vähän niin kuin Kiven veljekset Impivaaran aikaan.

Kirjan seurauksena syntyi mielessä palava halu tehdä samaa. Tosin en koskaan raaskinut tappaa metsän eläimiä, sen kummemmin ansalangoilla kuin pyssyilläkään, vaikka joskus yritin omatekoisella kuusenoksajousipyssyllä ampua pikkulintuja, siinä kuitenkaan onnistumatta. Oravapojat houkuttelivat liittymään partiopoikiin, joiden jäsenenä olin varttuneeseen 16 vuoden ikään saakka, jolloin tulin erotetuksi tupakanpolton vuoksi, mikä tässä katkeruudella ja syyttävästi tunnustettakoon.

Isäni oli metsäteknikko ja sahanhoitaja silloiselta ammatiltaan, siksi kotona oli paljon luontoa käsittelevää kirjallisuutta, samoin sedillä Sonkajärvellä. Joten jo samoihin aikoihin, nyrkillä tapettavan kokoisena, mutta sujuvasti lukutaitoisena, luin myös mm. Samuli Paulaharjun ihmeellisiä ja mieltä kiihottavia kirjoja, mainittakoon tässä vai yksi, novellikokoelma nimeltä Tunturien yöpuolta. Ja ihan ansionsa mukaan, vaikka ei olekaan poikakirja, tai oikeastaan, koska onkin juuri poikakirja. Lukijapoikajoukko vain kattaa kaikki ikäluokat; riittää, kunhan omaavat jonkinlaiset kivekset, ovat lukutaitoisia ja osaavat nauttia hienosti kerrotuista ”jännitystarinoista”.

Mainittakoon tässä myös kaikki kaksitoista silloin jo käännettyä Tarzan-kirjaa, joista mieleen ovat parhaiten jääneet Tarzan apinain kuningas ja heräävän uteliaisuuden kiihokkeeksi seksuaalisuutta täynnä oleva Tarzan ja Oparin aarre.

Kaikki tarzanit tuli luettua moneen kertaan. Niin kuin myös Zane Grey 'n kirjoittamat lännenkirjat (Riksin-sarja). Jostakin syystä en ole koskaan lukenut Louis Lamourin lännenkirjoja (ainakaan tietoisesti), mutta Greytä sitäkin enemmän. En oikein edes muista kuinka monta hänen kirjaansa setien ja kodin kirjastoon oli eksynyt, mutta kaikki tuli luettua, mieleen näyttävät jääneet ainakin Lännen tähtien alla, Ukkosvuori, Purppurarinteiden ratsastajat ja Salaperäinen ratsastaja.

Greyn kirjojen vuoksi Lammaspuron laiska, pienikokoinen, luokkiselkäinen sotasaalishevonen, jonka yleisin nimitys oli Ruuna (useimmin käytettyjä nimiä ei voi tähän oikein painaa), sai kasan räsymattoja selkäänsä, kuolaimet suuhunsa ja pitkistä suitsista tehtiin näppärät tilapäisjalustimet. Sitten Ruunaa yritettiin saada juoksuvauhtiin, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Joskus hevonen suutahti niin, että otti pari kiukkuista juoksuaskelta, ja murjotti sitten lopun päivää suostumatta liikkumaan mihinkään, jos selässä metelöi ratsastusseikkailija nahkasaappaissa ja mustassa miesten liivissä ynnä leveälierinen olkihattu päässä.

Greyn kirjojen tärkein tehtävä oli ehkä se, että löysin Jack Londonin kirjat (samasta Riksi-sarjasta). Näistä voisi mainita vaikkapa kirjat Lumikenttien tytär ja Erämaan laki, mutta niitä oli setien kirjastossa niin monta, että ei niitä kaikkia millään edes muista. Vielä pitää tähän ryhmään mainita James Oliver Curwood ja hänen kirjoistaan Henkipaton uskollisuus, Kazan, susikoira ja Lumikenttien laki.

Ajattelin aina sellaisia klassikoita kuin A. Dumas (vanhemman) Monte-Christon kreivi ja Kolme muskettisoturia (nuorempi A. Dumas on paremmin tunnettu sellaisista kirjoista kuin Kamelianainen, joka ei ole poikakirja), Walter Scott’in Ivanhoe, R.L. Stevenson’in Aarresaari ja Daniel Defoe’n Robinson Crusoe poikakirjoina, koska en koskaan nähnyt kenenkään muun niitä lukevan, vaikka kotikirjastossa olivatkin.

Suurimpaan osaan tässä mainitsemistani ”poikakirjoista” pätee se, että ne käyvät hyvin eskapistisiksi seikkailukirjoiksi kaikenikäisille. Vanhempina niistä voi yrittää löytää syvempiäkin merkitystasoja (jopa Tarzan-kirjoista), jos ei löydä ajalleen mitään tähdellisempää tekemistä.

Poikakirjojen lukijaksi siirrytään yleensä saduista. Kodin ja vanhempien suojapeite on useimmiten siihen saakka pitäneet kasvavan mielen tiedottomana maailman epävarmuudelta, turmelevalta vaikutukselta, elämän kiusalliselta totuudelta. Kovin harvat vanhemmat haluavat valmistaa lastaan epävarmuuteen, mieluummin näitä pidetään pumpulihäkissä niin kauan kuin mahdollista.

Aikaisemmin vanhemmat ikäluokat kertoivat toisilleen tarinoita kummituksista, haltioista, tontuista ja ryssistä. Ja pienet korvat kuuntelivat kaiken tarkkaavaisesti.

Minäkin muistan yhden säikähdyttävän tarinan Jämijärveltä, jossa on Kontinkylän viereisellä kankaalla vanha hautausmaa. Tarinan mukaan siellä ilmestyy pyöräilijän tarakalle kummitus, joka ei puhu eikä pukahda mitään, kunhan istuu ja häviää pois siinä Sydänmaan tienhaarassa, joka on hautausmaan lounaiskulmauksessa. Voin vieläkin vannoa, että, kuultuani tarinan, aina, kun pyöräilin hautausmaan ohi, minun pyöräni tarakalla istui juuri tämä sama kummitus ja pyörä kulki kovin vavalloisesti, vaikka en uskaltanut katsoakaan taakseni ennen kuin Sydänmaan tienhaaran jälkeen. Ja aivan oikein, kummitusta ei enää näkynyt ja pyörät alkoivat taas pyöriä ilman sen suurempaa vaivaa, joten tarina on ilmiselvästi totta.

Nykyajassa lapsille ei juurikaan kerrota tällaisia juttuja, ja sadutkin ovat nykyisin enimmäkseen verettömiä ja hajuttomia, eivätkä pelota edes tyttöjä. Niinpä ensimmäinen tarakalle yllättäen hypännyt haamu säikähdyttää pahanpäiväisesti, kun ei ole aikaisempaa varmaa tietoa haamujen olemassaolosta ja niiden harmittomasta käyttäytymisestä.

Näin sivistys jää lapsilta tältä osin kovin vajavaiseksi.

Mainingit, sukupolvet ja muukin nuorison turmellus

Kuva: Mika Waltarin näytelmän Kuriton sukupolvi (vuodelta 1936) perusteella tehdyn elokuvan "poster" Porin tulitikkutehtaan (Suomen toinen, perustettu 1856, omistaja ruotsalainen yksityinen monopolifirma Svenska Tändsticks A.b., alkuperäinen omistaja suurliikemies Ivar Kreuger, joka teki maatajärisyttävän itsemurhan 30-luvulla) tikkuaskin kannessa. Elokuva on vuodelta 1957, ohjaaja Matti Kassila, käsikirjoitus Juha Nevalainen, dialogikäsikirjoitus (erityisesti stadin slangi) Ritva Arvelo. Muuten tuossa kuvassa taitaa Tauno Palon ja Jussi Jurkan lisäksi olla Maija Karhi, vaikka Kaija Siikalalla olikin elokuvassa tärkein naisrooli.

Hamassa muinaisuudessa valvoin kirkkaassa yössä ja istuin täydenkuun huntuvalossa Capo Verdellä, Santiagon (Praia) saaren eteläkärjessä meren yläpuolella hotelli Praiamarin huoneen pienellä parvekkeella, tuijotin hurmioituneena Atlantin yli kohti etelää, missä Etelän risti häämötti lähellä taivaanrantaa, ja imeskelin löyhkäävää ja pahallemaistuvaa capoverdeläistä savuketta, jossa ei ollut filtteriä. Syljeskelin tupakanriput suustani kaiteen yli suoraan mereen.

Parvekkeen alla, suolaveden ja ajan rapauttaman kallioseinämän vieressä hehkui vaaleana kapea kaistale rantaa.

Atlantin mainingit keikahtivat kohisten hiekalle yksi toisensa jälkeen ja monet kohahtivat rantakallioon saakka. Seuraava maininki kohisi jo innokkaana lähellä rantaa, kun edellinen suhisi vielä rantakivikon seassa omaa kuolinvirttään. Uusi imaisi ahneesti vanhan aallon alleen. Keinuvat vedet sekoittuivat toisiinsa, kaappasivat rannasta mukaansa hienoa santaa ja ravinteita, ja siirsivät rantahietikon hiekanjyviä ja sorakiviä millin tai pari suuntaan tai toiseen - tai jättivät kaiken juuri siihen, missä olivat olleetkin, ja hukkuivat vähin äänin vielä uudempien aaltojen alle.

Elokuvassa Half Nelson, joka, sivumennen sanottuna, pitäisi jokaisen katsoa mikäli mahdollista, toinen päähenkilöistä, historianopettaja Dan Dunne (osassa näyttelee Ryan Gosling, jonka suoritus oli ehdolla parhaaksi miespääosaksi viimeisimpien Oskarien jaossa) sanoo oppilailleen historiasta, jotenkin hegeliläisittäin, näin:

History is all about conflicting forces creating change.

Suomeksi ehkä jotenkin, että: Historia kuvaa vastakkaisia voimia, jotka luovat muutosta.

Lauri Viljanen sanoo vuonna 1930 Tulenkantajia edeltäneen sukupolven voimamiehestä Kerttu Saarenheimon Tulenkantajat -kirjan mukaan (WSOY 1966, s. 21) näin:

”Juhani Ahon poismeno uuden vuosikymmenen (kuoli 8.8.1921 toim.huom.) aamunkoitossa oli symbolinen tapaus. Hänen kanssaan meni hautaan kaunis, ensimmäinen eurooppalais-suomalainen traditio, jota oli ylläpidetty kaksikymmentä vuotta liian kauan.”

Karl Mannheimin "tunnetun" sukupolviteorian mukaan ”sukupolvi on sosiaalisesti rakentunutta yhteyttä”.

New Scientist –lehden (14.4.2007) artikkeli (They made me do it) toissa viikolla kuvasi, miten tällainen sukupolvi-yhteys johtaa ylettömiin ylilyönteihin, tarkoituksettomaan sadismiin, joukkoriehuntaa ja viime kädessä kai sotaan, jota voitaneen pitää joukkotyperyyden huipentumana. Suomalaisen sananlaskunkin mukaan: joukossa tyhmyys tiivistyy.

Nuorisomuoti, nuorisomusiikki, nuorisomökötys ja nuorison muutkin vanhemmille ikäpolville vastenmieliset tavat voidaan hyvin lukea myös tällaiseksi ”yhteydestä rakentuneeksi” ja helposti tarttuvaksi joukkoliikkeeksi. Ja Mannheimin määritystä seuraillen torjunta aiheuttaa polvien välisen konfliktin, vastakkaisen voiman, josta siis hollywoodilaisten elokuvakäsikirjoittajien hegeliläisen ajatuksen mukaan voi syntyä jotakin uutta.

Elokuvissa nuoriso, elokuva-aikakaudesta riippumatta, usein ja aivan erityisesti esitetään vanhempiaan ihanteettomampina, ja tietysti implisiittisesti huonompina.

Näin esitettyjen nuorten arvomaailma perustuu yksilöllisten tarpeiden tyydyttämiseen karun työtäihannoivan uskon etiikan sijaan. Toisaalta - myös suomalainen, sodassa merkittävimmät kokemuksensa pakosta saanut - vanhempien (pitäisi ehkä nykyajassa sanoa isovanhempien) sukupolvi ei elokuvissa, eikä kai ”oikeassa elämässäkään”, kykene sopeutumaan yhteiskunnan muuttuvaan todellisuuteen, edistykseen, jonka ovat itse saaneet aikaiseksi.

John Landis 'in ohjaama Animal House -elokuva (National Lampoon's Animal House vuodelta 1978, suomeksi Delta-jengi), osoittaa - amerikkalaisten - yksiviivaisen ideatonta suhtautumista nuorison ja vanhemman sukupolven väliseen kuiluun. Ja, vielä merkittävämmin, kuiluun kahden sosiaalisesti erilaisiksi rakentuneen nuorisoryhmän välillä: niiden, jotka haluavat menestyä (hiljainen enemmistö) ja niiden, jotka eivät sitä halua (äänekäs vähemmistö).

Pääasiana elokuvassa on päätön riehuminen ja itsekeskeisen nautinnon tavoittelu, joka elokuvan tekijöillä riittää juonen perusteluksi, mutta todellisuudessa osoittautuu täysin riittämättömäksi, jopa typeräksi perustaksi.

Hyväksi odotettu elokuva latistuukin huonoksi (muuten mikä valtava ero ideoissa ja ajatuksissa vain vuosikymmen vanhemman, 60-lukuisen, idealistisen "hippie road movie" Easy Rider 'in (1969), jossa ensimmäisenä käytettiin julkaistuja levytyksiä - mm. Steppenwolf - elokuvamusiikkina, ja 70-luvun nihilistisen Animal Housen välillä). Merkittävästi elokuvan pääosassa ollut John Belushi kuoli ”oikeassa elämässään” viinan ja huumecocktailin, nimeltä speedball (piikitettyä kokaiinia ja heroiinia), vaikutuksesta jossakin hotellipahasessa Hoollywoodin Sunset Boulevardin varrella.

Minä kuulun siihen osaan "nuorisosta", joka on siinnyt suurissa ikäluokissa, on monesti ristiinnaulittu, lähinnä omituisten mielipiteidensä vuoksi, ja, vaikka ei olekaan vielä kuollut ja haudattu, niin on ainakin sen verran ylösnoussut, että ajattelee”slow-hand” Eric Clapton ’ia Jumalaksi, ja Bob Dylan ’ia arkkienkeli Mikaelin uudelleensyntyneeksi ihmisraunioksi maanpäällä.

Näin ollen en oikeastaan saisi kirjoittaa tätä lastua, olen selvästi jäävi sanomaan juuri mitään nuoruuden turmeltumis-asioista. Mutta samoin perustein olisivat jäävejä myös kaikki muut koskaan syntyneet tai syntyvät ikäpolvet.

Nuoruus on vuosi vuodelta muuttumassa entistä pidemmäksi aikakaudeksi.

Vanhuus näyttää kohtaavan nykyihmistä vain siinä vaiheessa, kun Alzheimer tai dementia ovat vieneet mielestä viimeisetkin vastustuskyvyn rippeet. Siihen saakka ihminen on ylipitkällä, vanhuudesta kieltäytyvällä nuoruusajallaan tai enintään keski-ikäisyyden kynnyksellä.

Keski-ikäisyys määrittyy helpoimmin suhteessa henkilöön itseensä: jokainen, joka on kymmenen vuotta itseä vanhempi, on keski-ikäinen.

Anglosaksisessa maailmassa mainosteollisuus on kehittänyt uuden termin keski-iän pelottamille ihmisille: middle youth. Se tarkoittanee mainostajien demografiassa ikäluokkaa noin 35 vuodesta lähelle 50 ikävuotta.

Suuret ikäluokat ovat olleet onnekkain sukupolvi maan päällä, ainakin täällä Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa, kenties jopa Japanissa saakka.

Vanhemmat tarjosivat yltäkylläisen lapsuuden, vapaan kasvatuksen ja suitsemattoman nuoruuden (kaikki suhteellisesti ottaen tietysti). Ja sodaton rauha Euroopassa takasi yhteiskunnan runsaasti tukeman kohtuullisen turvatun aikuisuuden, hyvän koulutuksen, "rajoittamattoman" kulttuuritarjonnan, lähes "ilmaisen" terveydenhoidon (opimme jopa rakastamaan korkeita veroja), matkustusmahdollisuudet tavismassoille, ja suhteellisen vapauden, hyvinvoinnin ja pitkähkön elämän.

Meidän vanhempiemme mielestä olimme ehkä hemmoteltu ja ainavalittava tyhjäntoimittajien tai kaiken pyhän repijöiden rupusakki. Ja lapsemme syyttävät meitä kiitokseksi saastaisesta luonnosta, narsismista, konsumerismista ja siitä, että emme suostu edes lähtemään eläkkeelle tai kaikilta osin edes kuolemaan; ennusteiden mukaan tulemme elämään inhimillisesti ottaen aivan liian kauan.

Olemme siis selvästi väliinpudonnut ikäluokka. Ja se väli on osoittautunut hunajan ja mannan ynnä nektarin täyttämäksi runsauden kaukaloksi.

Toisaalta, kaikkien menneiden ja tulevien sukupolvien tavoin, "tiesimme" myös olevamme maailmanhistorian ensimmäinen ajatteleva ja kapinoiva ikäluokka (kunnes opimme lukemaan paremmin), joka (sananmukaisesti) pani vanhat arvot roskikseen ja loi uudet ja paremmat. Tässä panemisessa auttoivat sekä jo vanhempiemme sodassa löyhentynyt sukupuolimoraali että E-pilleri, joka on ollut turvanamme jo neljä vuosikymmentä.

Tosin löyhän moraalin ja pillerin avulla loimme lapsillemme kolmanteen ja neljänteen sukupolveen AIDS-epidemian, mutta munathan eivät pysy koskemattomina, jos niistä haluaa nauttia.

Meidän kunniaksemme tehtiin jopa sellaisia elokuvia kuin Kadonnut sukupolvi. Tosin pohjana olevan näytelmän oli kirjoittanut "tulenkantaja-vanhus", Mika Waltari, joskus historian hämärissä, 30-luvulla, josta ei edes haluttu tietää mitään hyvää: omien (iso)vanhempiemme kukkeasta keväästä, synnillisestä mustapaitojen ja innostavien marssilaulujen kymmenluvusta. Siinä ajassa ongelmanuorisona olivat vasta itsenäistymisen jälkeen syntyneet, jotka todellisuudessa jatkoivat 20-luvun Tulenkantaja-sukupolven aloittamaa - tai oikeammin sanottuna - omalta osaltaan jatkamaa kulttuurikapinaa: vanhan repimistä ja uuden luomista.

Olemme siis osaltamme luonnollinen lenkki Kapinoivien tai Kadotettujen Sukupolvien toisilleen puhumatonta hyökyä: isiä ja poikia ja äitejä ja tyttäriä, jotka eivät tunne toisiaan, eivätkä myöskään ymmärrä.

Luin hiljan Helsingin kaupungin tietokeskuksen julkaisemasta Kvartti-lehden numerosta 3/05 toimittaja Vesa Keskisen jälkijättöisen artikkelin suomalaisesta nuorisosta 50/60-lukujen vaihteessa.

Vuoden 1959 Viikkosanomien numeroissa 47 (kansikuva vasemmalla)ja 50 oli ollut juttu siitä nuorisosukupolvesta, johon minäkin siis tunnen jotenkin kuuluvani (lisäksi, jotenkin salaisen ilahtuneesti ja jopa oudosti häpeillen, muistan lukeneeni jutun jopa tuoreeltaan Viikkosanomista).

Päätoimittajansa Aatos Erkon (joka silloin toimitti vastuullisesti Viikkosanomia) ohjauksessa, otsikolla Isänmaan toivot, tuleva huippureportteri (toimittaja on tietysti hänen osaltaan aivan liian kesy ilmaus) Sakari Räsänen kirjoitti isänmaan toivoista, joista kai suuri osa on jo kuollut tai ainakin melkein eläkkeellä. Huippulehtikuvaaja Pertti Jenytin oli ottanut jutun höysteeksi joukon puhuttelevia kuvia, joita on Kvartista varastettuina näytillä tämän tekstin ohessa.

Pääkirjoituksen Nuoriso ja pukeutuminen (Viikkosanomat, 50/1959) toimittaja (mahdollisesti Räsänen itse, vaikka saatoi olla Erkkokin) sanaili tähän tapaan:

...nykynuorisomme on kansamme parhaiten pukeutuva osa, jos arvosteluperusteeksi otetaan se, että on tajuttava kehityksen suunta, on paremmin ymmärrettävä pukujen värejä ja viivoja, on osattava yhdistää koristavuus käytännöllisyyteen. Se taju on kansassamme kokonaisuudessaan melko mitätön...

Pääkirjoituksessa viitattiin sosiologeihin MacDougall, James Laver sekä ranskalainen Pierre Clerget. Pääkirjoitus päättyi MacDougallilta lainattuun lauseeseen:

...Kukaan ei ole koskaan pystynyt todistamaan, vaikka asiaa on tieteellisesti todistettu ja tilastoin tutkittu, että moraalisääntöjen noudattamisella sekä vaatemuodin tyylillä tai vaatteiden runsaudella tai vähyydellä olisi
minkäänlaista keskinäistä vaikutusyhteyttä.

Ja sitten yhtenä aamuna The Independent –lehden Extra-osiossa (johon ei valitettavasti pääse käsiksi internetillä) oli laaja toimittaja John Savage ’in kirjoittama artikkeli otsikolla Teenage kicks, The Birth of Youth Culture, jonka lähdemateriaaliksi Savage oli lueskellut omaa, juuri-ilmestynyttä kirjaansa Teenage: The Creation of Youth Culture (julk. Chatto & Windus).

Savage kertoo nuorisokulttuurin "alkaneen" jo 1920-luvulla, ensin Amerikassa, josta se levisi nopeasti Eurooppaan ja kai meille Suomeenkin. Uuden nuorison lähtölaukauksen oli ampunut kirjallaan This side of The Paradise (ei suomennettu, englanniksi sen voi lukea täältä) amerikkalainen Nobel-kirjailija F. Scott Fitzgerald. Kirjassa määritetään uusi nuorisotyyli, The Slickers, jonka tunnusmerkkejä ovat: edistyksen ihailu, sosiaalisten arvojen älykäs tulkinta, hyvä pukeutumienen (ja sen julkinen vähättely), hyvä koulutus ja sivistys ja niiden esiintuoti (Suomessa merkkinä usein päässäpidetty ylioppilaslakki), menestyminen ja pään peittona rasvattu, sileä tukka eli slick, josta tyylille tulee nimi.

Fitzgeraldin määritys sopii oikein hyvin meidän omille modernin tieteen ja teknologian ylistäjillemme, Tulenkantajille. Esseekokoelmassaan Nykyaikaa etsimässä vuodelta 1929 arkki-tulenkantaja Olavi Paavolainen huudahtaa innokkaana:

"Eikö pilvenpiirtäjä ole yhtä ihmeellinen kuin Keopsin pyramidi? Eikö lentokoneessa ole toteutunut "Tuhannen ja yhden yön" satujen unelma lentävästä taikamatosta?"

Alussa referoin runoilija Lauri Viljasen Tulenkantajissa esitettämää mökötystä Juhani Ahon Suomen kulttuuria ajatellen inhimillisesti ottaen aivan liian myöhäisestä kuolemasta.

Todellisuudessa Tulenkantajia edeltänyt kulttuurisukupolvi, jota Tulenkantajat leimasivat vanhanaikaisiksi, on Suomen kulttuurihistorian merkittävin.

Tulenkantajien ihailussa unohtuu helposti, että erityisesti juuri 1910-luvulla julkaisi sepustuksiaan suuri joukko merkittävimpiä kirjoittajiamme, itseasiassa enemmän kuin minään muuna aikana. Silloin kirjoittivat sellaiset mestarirunoilijat kuin V.A Koskenniemi, Juhani Siljo, Otto Manninen, Aaro Hellaakoski, Viljo Kojo, Larin-Kyösti, Huugo Jalkanen, Joel Lehtonen, L. Onerva ja Eino Leino. Ja prosaistit F.E Sillanpää, Joel Lehtonen (joka siis kunnostautui myös runoilijana), Ilmari Kianto, Aino Kallas, Arvid Järnefelt ja Maila Talvio. Jotkut jo kirjallisia "vanhuksia", toiset vasta 1910-luvulla julkaisemisen aloittaneita. Einari Vuorela ehti julkaista esikoisensa sen vuosikymmenen aikana ja oli muutenkin vähän liian varttunut uudelle Tulenkantajien yltiöhuumaantuneelle sukupolvelle ja jäi arvostuksessa jotenkin väliinputoajaksi.

Tyypillisen, jo iällä olevan , vaikkakin kovin nuorekkaaksi itsensä tuntevan, vanhan pierun tapaan ajattelen usein nenääni nyrpistellen, että ylenmääräinen itsensä rei’ittäminen on kovin vulgaaria, nuorten naisten liian syvälle leikatut kaula-aukot, vaikkakin kieltämättä kovin suloisia silmälle, ovat aivan liian rohkeita, ja että minihameet ovat talvella aivan liian kylmä vaatekappale kenelle tahansa naiselle, vaikka tällaisen takana kävely esimerkiksi Lontoon Carnaby Street'illä lämmittää vanhaakin mieltä oikein mukavasti.

Sanalla sanoen, tämän lastun kirjoittaja ei ole vain iäkäs vaan myös tekopyhä.

Joskus viimevuosisadan alussa Saksassa syntyi nuorisoliike nimeltään Wandervogel. Se oli jonkinlainen vaeltelukerho, jonka jäsenet kulkivat pitkin Eurooppaa nahkahousut ja paksut vaeltelukengät jalassa sekä eväitä täynnä oleva reppu olalla. Vaeltelevat ”vogelit” olivat pääosin nuoria poikia ja miehiä, joita lisäksi epäreilusti epäiltiin usein reippaiden tapojensa vuoksi homoiksi.

Muutama sata vuotta aikaisemmin, jo keskiajalla, Suomessakin oli eurooppalaiseen tapaan juopottelevia ja kapakoissa räyhääviä vaeltajia, teinejä, joiden kulttuurijälkeläisiä saksalaiset ”vogelit” jotenkin olivat, vaikka heidän tapansa eivät olekaan yhtä huonoja kuin rahaa ja kaljaa pummailevilla teineillä. Englanninkielinen termi "teenager" otettiin yleiseen käyttöön vasta vuodesta 1944 alkaen, joten se on suunnilleen saman ikäinen kuin suuret ikäluokat. Suomessa on kuitenkin pitäydytty jo satojen vuosien ikäiseen teini-nimitykseen, "toistaikäinen" ei olisikaan oikein kunnolla suuhun sopiva, sitäpaitsi taitaa sana "teenager" meilläkin olla nykyisin yleistymässä.

Kauan sitten Capo Verdellä mainingit jatkoivat tasaista mojahteluaan rantahiekalle. Yritin laskea maininkien lukumäärää ja vertailla niiden kokoja. Tunnettu totuushan on, että joka seitsemäs aalto on muita suurempi. Valitettavasti sotkeuduin laskuissani pimeyden ja hyvän portugalilaisen vihreän viinin (vinho verde 'n) vaikutuksesta. Seitsemännen aallon sääntö saattaa silti pitää paikkansa.

Ehkä näin on myös kulttuurisukupolvien osalta. Kukkeimmasta kulttuuriajastamme, 1910-luvulta, on nyt aikaa lähes sata vuotta. Jos polvet lasketaan 15 vuoden aikaväleillä, niin ehkä kymmenen vuoden kuluttua, tai niillä main, alkaa uusi kukoistavan suomalaiskulttuurin aikakausi.

Nykyisten vanhempien on näin ollen syytä alkaa tarkkailla jälkeläisiään sillä silmällä, että nämä ovatkin vain väärinymmärrettyjä neroja, eivätkä sottaisia, murjottavia, televisiota työkseen tuijottavia ja muutenkin pahantapaisia kiusankappaleita, joiksi heitä helposti muuten voisi, täysin aiheetta ja virheellisesti, luulla.

Lisälukemista:

Mervi Pantti: Hallittu kurittomuus, Nuorison nousu ja sukupolvikonflikti suomalaisessa elokuvassa 1960-luvulla, Tampereen yliopiston kirjasto, 2003

Erkki Astala & Tommi Hoikkala: Kurittomat sukupolvet, suomalaisen elokuvan nuorisokuvasta, Tampereen yliopiston kirjasto, 2002

Jyrki Pöysä: Tunteiden paloa, Rakastuminen elävöitymisen kuvana elokuvassa Kuriton sukupolvi (1957), ELEKTROLORISTI 1/1997

J.P. Roos: Laajat ja suppeat sukupolvet; esimerkkinä suuret ikäluokat ja niiden ympärille kertyneet sukupolviliikkeet, Helsingin yliopisto

Amerikkalaisten aseista ja laeista

Kuva: Tom Toles "pilapiirros" Washington Post 'issa 18.4.2007 Virginia Tech yliopiston "ampumisvälikohtauksesta" ja aseista. Klikkaa kuvaa niin näet vieläkin paremmin!

Pariisista paivaa

Terveisia Pariisista, johon oli pakko lahtea kiireen kanssa edustamaan itseaan ja organisaatiota myos yhteen kokoukseen. Paiva paistaa, lampoa on parikymmenta astetta ja hevoskastanjat tyontavat nuppujaan auki kohinalla niin kuin kevaaseen kuuluu.

Katselin juuri tauolla televisiosta etelakorealaissyntyisen joukkomurhaajan tunnustusta. Olipa kunnolla paansa sotkenut nuori mies. Eilen lueskelin hanen lyhytta "naytelmaansa" yahoolta; ei ihme, etta opettaja oli lahettanyt oppilaansa psykiatrille. Uskomatonta on, etta tama pystyi silti ostamaan kaksi pistoolia jostakin nurkkakaupasta, tosin toinen oli vain 0.22 reikainen hernepyssy, vaan kylla sillakin saa paahan tehokkaan reian. Mutta toisaalta Amerikkahan on vapaa maa, niin kuin taaz tuli todistettua.

Itsellani on sikali kosketusta tahan asiaan, etta pari vuotta sitten esittelin paperin yhdessa konferenssissa tassa samassa Virginia Techin talossa, silla kerralla ei ampujia onneksi nakynyt ja kaikki kokousedustajat taisivat paasta hengissa omiin koteihinsa. Huvittavaa asiassa on se, etta lahella oleva Washington on maailman vaarallisin suurkaupunki; tosin Lontoo yrittaa kaapata tata paikkaa itselleen. Tai ei se ehka huvittavaa ole. Tama campus, niin kuin useimpien yliopistojen Amerikassa, on vihrea ja viihtyisa, aivan toista kuin useimpien Suomen yliopistojen "campukset". Kylla siella olisi kevannut hyvin vaikka opiskella.

Nyt takaisin kokoukseen keskustelemaan sellaisista miellyttavista asioista kuin "conflict resolution algorithms", "complexity management" ja "tactical controller tools". Paatahuimaavan kiinnostavaa kamaa, Arvoisa Lukija ehka sanoo, ja on siina ihan oikeassa.

Huomenna takaisin Brysseliin, sunnuntaina pikavisiitille Hollannin tulppaanipelloille, jotka kuulemma ovat taydessa kukassa. Perasta kuluu, sanoi...kuka se nyt olikaan.

Mistäs tulet, kustas tulet?

Kuva: Pähkinäsaaren rauhan raja poikki Suomenniemen

Luin Yliopisto-lehdestä 1/2007 jonkun irlantilaisen, Renvall-instituutissa vierailevan lehtorin, nimeltä Gavan Titley (suvun entinen nimi O’Titley, "O'-"osuus oli jonkun esi-isän toimesta "myyty" englantilaisille valloittajille) pakinaa Lähellä mutta niin kaukana, jonka viimeiset lauseet kuuluivat näin:

…”Isänmaallisuuden ilmaukset muuntuvat siirtyessään toisaalle, ja siirtyessään ne väistämättä aktivoivat magneettikentän, joka samaan aikaan hylkii ja vetää puoleensa. Se ei miksikään muutu, vaikka ihmiset kuinka vakuuttaisivat thai-suupalojen ääressä, miten homogeeninen maa Suomi on”.

Lauseethan ovat lähes käsittämättömiä, niin että niiden ei pitäisi edes satunnaiselle suomalaiselle patriootille aiheuttaa ärtymyksen häivääkään.

En tiedä, miksi tuosta piti vetäistä kevyet herneet nenäänsä, tosin lehtori Titley oli sitä ennen kertonut siitä, miten heikosti suomalaiset olivat jossakin joulujuhlassa Irlannissa osanneet puhua tunteistaan olla suomalaisia. No, totuushan on, että verrattuna yltiönationalistisiin irlantilaisiin, meillä suomalaisilla nationalismi on paremmin pullotettua, ja korkki pysyy yleensä tiiviisti kiinni.

Mikä onkin ihan oikein, muuten me olisimme tehneet samaa kuin Irlannin tasavallan irlantilaiset ja Brittien Ulsterin irlantilaiset, joiden nationalistinäkemykset ovat yltiöpäisen raivokkaita, mutta toisilleen täysin vastakkaisia. Toisen osapuolen tunteita ei suostuta hyväksymään mistään hinnasta, mieluummin näitä toisia on vaikka tapettu, ja ohrapeltojen tähkät ovat heiluneet muustakin kuin tuulesta; vähän niin kuin Kansallisteatterin verhot Tšehovin Kolmen sisaren jumalointitaputusten tuulenpyörteissä. Kansallisen Kolmen sisaren yleisöllä ja kansallismielisillä irlantilaisilla yltiöpäillä on sikälikin yhteistä, että molemmat ryhmät ovat nähneet saman näytelmän monia kertoja, ja katselleet itseään näytelmän peilistä, ja jokaisella ”esityskerralla” kurkkuun nousevat samat tunteet, jotka puretaan samalla lailla. Da capo, da capo…!

Suomalaisille tällainen yltiönationalismi on tietysti vähintäänkin outoa.

Vaikka voisi tietysti olla toisinkin. Onhan Suomessakin vanhat jäänteet kolonialismin vaikutuksesta: omistava, 20-perheinen yläluokka on vieläkin paljolti ruotsalainen, mutta suomalaisena sitä ajattelee, että no olkoon, pirut, minkäs kohtalolle mahtaa!

Mutta silti kai useimmilla suomalaisilla on jatkuvasti, päivittäin, tunti tunnilta ahdistavana polttona kansallismieltä painamassa kysymys: kusta tänne on tultu?

Suomalaisten geenejä on tutkittu sillä silmällä ulkomaistenkin toimesta, mm. italialaissyntyinen Stanfordin proffa (emeritus, active???) Luigi Cavalli-Sforza on laskenut sitä, kuinka paljon suomalaisten geenit (noin 50 markkerilla mitattuna) eroavat "eurooppalaisten" keskimääräisistä geeneistä. Tuo keskimääräinen "eurooppalainen" on lähes "spot-on" belgialainen, hollantilainen tai saksalainen, kaikki tietysti germaanien jälkeläisiä, jotka lisäksi hakkasivat roomalaisjoukot jossakin Teutoburgien metsässä vuonna 8 ja estivät näin antiikin sivistävän vaikutuksen leviämästä germaanimetsiin liian aikaisessa vaiheessa. Me suomalaiset olimme silloinkin piilossa germaaien selän takana rauhallisissa pohjoismaisissa ja pohjoisvenäläisissä ikimetsissä yltäkylläisten kalastusvesien ja metsästysmaiden keskellä luistavine lylyinemme, karhunnahkapohjaisine kalhuinemme ja viehättävine rantasaunoinemme, joissa ei kai vielä silloin ollut punamullanpunaisia seiniä valkoisin kulmalaudoin, vaikka muuten varmaan olivat silmälle kevyenkauniita.

Joka tapauksessa Cavalli-Sforza totesi, (huom. tuo linkki vie suomalaiselle jumalasuomi-saitille, jossa on turhanpäiväisiä popup-mainoksia katsojan kiusana) että suomalaiset eivät ole kovinkaan kauaksi eronneet geeneiltään parhaista eurooppalaisista, mutta kuka nyt itallialaisten tietoihin luottaisi.

Onneksi suomalaiset itse, joihin tietysti voi luottaa kuin vuoreen, ovat kaivelleet geenikasaamme ja katselleet sitä myös alueellisten eli heimo-geenierojen löytämiseksi. Ehkä useimmilla meistä – ja geenitutkijoistakin kenties – on salaisena ajatuksena, että geenit todistaisivat meidät yhtenä homogeenisenä ryhmänä eurooppalaisiksi eikä aasialaisiksi huolimatta siitä, mitä jotkut indoeurooppalaisten kielten tutkijat, ruotsalaiset kolonialistit ja saamelaisaktivistit asiasta sanovat.

Minulla on ruotsalaisia ystäviä, joiden kanssa tulee usein puhuttua kielistä ja etnologiasta. Kunnon salavihaisen suomalaisen tavoin tietysti haluan puhua näiden kanssa vain englantia, erityisesti kuullakseni heidän sanovan seuraavan lauseen:

Jumping Jack just judged Joyful John to be a gypping jerk.

Tätä kuulee kuitenkin valitettavan harvoin. No, jääköön suomalaisen ylemmyyden tunne tällä erää tähän.

Sen sijaan voin kertoa, että yhden entisen jäntevän tennispartnerini (hävisin aina), malmöläisen Bo H’n suku on hänen omien sanojensa mukaan äidinäidin kautta jotakin epämääräistä sukua suomalaisille Armfelteille. Bo H. on naimisissa natsien jaloista Ruotsiin pelastuneen itävallanjuutalaisen taiteilijan kanssa, jolla on, iästään huolimatta, runsas, pitkä ja kauniinkiiltävä tukka melkein kuin joogan opettajalla, vaikka ei joogasta mitään tiedäkään. Sen lisäksi hän väittää, että korkeista (korkeistA! KORKEISTA!!!) poskipäistäni näkyy selvästi, että suomalaiset ovat mongolien sukua. Minä en itse tätä näe, ja mielestäni omat poskipääni ovat yhtä plastisen litteät kuin tämän taiteilijan itsensä, nenänikin on yhtä suuri, vaikka ei olekaan niin kyömyinen.

Mutta sen verran asia aina kiusaa, että geeniperimästä on enemmän ja enemmän kiinnostunut ja tilaisuuden tullen yrittää lueskella, mitä tutkijat asioista sanovat.

Olen viimeaikoina tavaillut suomalaisen tutkijaryhmän (Tuuli Lappalainen, Satu Koivumaki, Elina Salmela, Kirsi Huoponen, Pertti Sistonen, Marja-Liisa Savontaus, ja Päivi Lahermo) Science Direct –saitilla julkaisemaa paperia, kirjoitettu vuonna 2005, julkaistu vuosi sitten, nimeltä Regional differences among the Finns: A Y-chromosomal perspective (Helsingin ja Turun yliopistojen yhteistyötä), joka on nähtävissä täällä pdf-muotoisena. Sitä on myös melko myönteisesti kommentoitu joidenkin geenitutkijoiden blogeilla; mm. täällä ja täällä.

Huolimatta siitä, että Suomen kansan geneettinen perimä on aikaisemmin oletettu jyrkän homogeeniseksi, osoittautuukin, että olemme paremminkin heteroita, ja meitä suomalaisia on selkeästi kahta erilaista ryhmää: länsisuomalaiset ja itäsuomalaiset.

Tämä saattaa tulla yllättävänä shokkina Arvoisalle Lukijalle. Siihen on kuitenkin uskottava, koska geenit näin kertovat.

Lisäksi, mikä ei voi olla sattumanvarainen tila, tämä geeniraja kulkee suomen poikki vinosti jostakin Lappeenrannan tienoilta Oulun eteläpuolelle Oulaisten seudulle tai sinne päin. Arvoisa Valistunut Lukija tietysti yhdistää tämän viivan heti vuoteen 1323 ja Pähkinäsaaren rauhaan. (Muuten tuo vuosiluku taitaa olla suomalaisilla yhtä hyvin mielessä kuin 1066 tai 1666 englantilaisille: ensimmäisenä William Valloittaja voitti Englannin aikaisemmat saksilaiset maahantunkeutujat Hastingsin taistelussa ja toisena tapahtui Lontoon suurpalo.

Kuva: Pähkinäsaari Neva-joen niskassa Laatokan reunalla

Pähkinäsaaren (inkeriksi Lyyssinä) Pähkinälinnassa solmitussa rauhassa Novgorodin (eli karjalaisittain Uusilinnan) ”kauppatasavallan” (sekä Moskovan ja Vladimirin) ruhtinas Juri Danilovitš ja ruotsalaisten kuningas Maunu Eerikinpoika (vain 7 vuotias tehdessään tämän suomalaisia silmäänkusseen rauhansopimuksen) sopivat Ruotsin itärajasta, joka kulki Kannaksen Siestarjoesta Rautalammin kautta Pohjanmaalle Pattijokeen.

Ja tämä Jurin ja Maunun sopima raja siis vaikuttaa vielä nykyisessä atomiajassa elävien suomalaismiesten munaskuissa kiikkuvien siittiöiden jakautumiseen kahteen toisistaan selvästi erilaiseen geeniryhmään. Sensijaan naisten epäillään kuuluvan homogeenisesti samaan länsieurooppalaiseen tyttökatraaseen joten tässä lastussa ei heistä tarvitse sen enempää kirjoitella.

Länsisuomalaissen miehen tunnistaa erityisesti vallitsevasta haploryhmä I1a:sta ja itäsuomalaiset puolestaan haploryhmästä nimeltä N3.

Mielenkiintoiseksi on, että länsisuomalainen pysyvä asutus on argeologian langettamassa valossa Suomenniemen vanhinta pysyvää asutusta. Itä-Suomen pysyvä asutus on jonkin verran nuorempaa perua. Itäsuomalaiset asuivat selvästi erilaisissa olosuhteissa myös: länsisuomalaisilla oli enemmän kylämäistä asutusta, itäsuomalaisilla pysyvät talot olivat suurempia ja rakennettu avarakatseisen komeiden kukkuloiden päälle tai viehättävien järvien rannoille.

Toinen mielenkiintoinen tähän liittyvä seikka on sukunimien historia. Itäsuomalaisilla on ”aina” ollut oma sukuun liittyvä nimensä: sellaiset nimet kuin Karhunen, Kääriäinen, Kärkkäinen, Kauppinen jne. ovat vanhoja nimiä ja esiintyvät jo ensimmäisissä kirjallisissa lähteissä, kuten oikeudenkäyntipöytäkirjoissa. (Oma ensimmäinen tunnistettava isänpuolen esi-isäni on vuodelta 1505 ja kiusalliselta etunimeltään Juntti.) Sen sijaan länsisuomalaiset olivat usein ilman suvun nimeä ja kulkivat jonkun – yleensä isänsä, jos sellainen oli tiedossa – poikina tai tyttärinä skandinaaviseen tapaan.

Ilmiselvästi ruotsalaisten kuninkaat katselivat Östermarkiaan asutuksen jakautumisen mukaan.

Näin ollen Ruotsin itärajan ensimmäiseksi määrittänyt rauhansopimus Pähkinäsaaressa ei piirtynyt sattumalta siihen kohtaa kuin piirtyi. Ruotsin hallitseva luokka tunsi ehkä läheistä yhteenkuuluvuutta varsinaisiin ja pohjalaisiin suomalaisiin, itäsuomalaiset ajateltiin muukalaisiksi, eiväthän he edes puhuneet ruotsia niin kuin kunnon suomalaiset rannikkoalueilla ja sen läheisyydessä.

Valittaen on myös pääteltävä, että Suomenniemen ensimmäinen pysyvät jäljet jättänyt asuttamien tapahtui etelästä ja lännestä. Myöhemmin tänne eksyneet N3-haploryhmää lisää levittelevät itäjuntit puolestaan tulivat kaakosta.

Tässä lastussa lueskeltu tutkimus ei pysty sanomaan mitään geenisukulaisuudesta nykysuomalaisten ja suomalaisugrilaisten itäisten ryhmien välillä. Syynä on yksinkertaisesti se, että niistä itäisistä ryhmistä ei ole geneettistä tietoa saatavilla. Saattaa olla, että sitä ei edes tule koskaan saataville, koska Venäjän populaatio on sekoittunut niin paljon, että puhtaasti suomalaisugrilaisia ryhmiä ei enää ole Venäjänmaalta löydettävissä.

Tämän tutkimuksen tehnyt tutkijaryhmä näyttää kannattavan Suomen asuttamisessa jatkuvan pienen lisäasutuksen mallia ja katsovat joukkomuuttojen – kansainvaellusten – olevan pois laskuista.

Eli malli saattaisi olla semmoinen, että aluksi tänne eksyi, heti jääkauden päättyessä, vähäinen joukko saaliseläinten perässä vaeltelevaa alku-ugrilaista N3-porukkaa (heitä kutsuttiin myöhemmin lappalaisiksi, huom! ei saamelaisia, joita jo asui Jäämeren rannalla).

Sitten tuli lisää samoja geenejä kantavia ihmisiä, uudemman kampakeraamisen kulttuurin suomalaisugrilaista porukkaa – isommalla joukolla, metsästäjiä ja kalastajia, miehiä, pussit pullollaan haploryhmän N3 siittiöitä, ja naisia – jostakin etelän suunnalta. Samaa geeniryhmää kaikki kuin aikaisemmin tänne tulleet.

Uudisasukkaat levisivät koko maahan ja erityisesti naiset päättivät jäädä niille sijoilleen. Silloiset suomalaisyhteisöt saattoivat olla matriarkaalisia ja miehiä naitiin sukuihin tarvittavalla kiihkeydellä. Ylijäämämiehet saivat painua johonkin muualle norkoilemaan ja päätyivät hiljalleen vielä pohjoisemmaksi, ehkä Lapin perukoille, saamelaiskotien kynnyksille saakka.

Lounais-Suomessa ja Pohjanmaan rannikkoalueella vielä vähän Vaasasta pohjoiseenkin jöröt ugrilaismiehet korvattiin hiljalleen sujuvakäytöksisillä ruotsalais- ja virolaismiehillä (nämä leimat eivät tietysti vielä olleet käytössä, he olivat vain miehiä, joiden pusseissa lellui pääasiassa haploryhmän I1a -siemeniä) alkaen muutama tuhat vuotta sitten. Suomeen tunkeutuminen johtui ehkä siitä, että he joutuivat siirtymään omilta asuinsijoiltaan Itämeren rannoilla pois etelästä tunkeutuvien kiukkuisten indoeurooppalaisten germaani-maanviljelijöiden tieltä.

Itäsuomalaiset saivat lisämiehitystä pieninä joukkoina, ehkä jopa yksitellen, jostakin Laatokan takaa ja etelämpääkin. He olivat kuulleet kauniista, mukavaluonteisista ja siistinoloisista suomalaisnaisista järvenranta-asuntoineen ja makealöylyisine saunoineen, ja päättäneet, että näiden vierellä olisi hyvä köllötellä pitempäänkin. Miesten veljet ja serkut kuulivat myös huhuja näistä ihanista naisista ja päättivät seurata sukulaistensa perässä. Jotkut pelokkaammat toivat tullessaan jopa kiukkuisia karjalaisakkojaan ja ihania inkerikkoja, joita eivät saaneet tai malttaneet jättää aikaisemmille asuinsijoille tai halusivat muuten pysyä naistavaran suhteen omavaraisena.

Ja lopulta meitä on tullut tänne tarpeeksi saakka niin, että olemme voineet perustaa jopa suurempia kaupunkeja – kuten Lieksa ja Kajaani – pienistä kyläpahasista puhumattakaan – sellaisista kuin Tohmajärvi, josta esimerkiksi iki-ihana karjalaisneito Katri-Helena on alun pitäen lähtöisin.

Ja myöhemmin mutta vähäisemmässä määrin samanlaista liikettä on tapahtunut I1a- ja muitakin germaanigeenejä mukanaan tuovien lisämiesten toimesta. On lounaasta saattanut tulla jopa tanskalaisiakin ja teutoniritarikunnan aikaan rohkeita ritareita jopa Preussista saakka.

Pienenä ihmeenä voidaan pitää sitä, että indoeurooppalaisten (eli arjalaisten) germaanien ja slaavien paine ei ole kokonaan tuhonnut suomalaiskielistä kulttuuria Karjalassa, Virossa ja Suomessa. Ehkä suuret salot, metsästys- ja kalastuskulttuurin säilyminen ja huonot mahdollisuudet maanviljelykseen ja karjanhoitoon (sikojenkasvatusta lukuunottamatta) ovat olleet alkuperäisasutuksen turvana.

Oli miten oli, täällä ollaan kuin lintukodossa Euroopan Unionin peräkylissä, ja saatetaan säilyä vielä monien seuraavien sukupolvienkin ajan, elleivät kuumuutta pakoon pohjoisemmaksi tunkevat uudet indoeurooppalaislaumat pääse sotkemaan asioita täälläkin.

Tosin onhan täällä vielä paljon tilaa, Euroopan harvaanasutuimmassa maassa, vaikka väki ei olekaan niin homogeenista kuin aluksi luulin.

Schwellenangst

Kuva: New York Times, Kurt Vonnegut työhuoneessaan

Viimeyönä oli taas terävän kirkas tähtitaivas ihailtavana jopa Brysselin valomeren himmentämässä yössä. Kävin lukutauolla terassilla Kafkan novellien parista ja yritin laskea taivaan tähtiä.

Kaikki isot tutut talviyön tähdet olivat helposti laskettavissa ja Saturnus köllötti viikkokausia pitämällään paikalla Reguluksen rinnalla, vaikka onkin liukunut vähän länteen päin niin kuin sen vaeltajantapoihin kuuluu. Maapallo ajaa taas hitaammin kulkevan Saturnuksen ohi omalla, paljon lyhyemmällä kiertoradallaan.

Nopeasti terassilta laskien tähtiä näkyi yhteensä vain nelisenkymmentä, joka ei ole kovin paljoa, vaikka näenkin sieltä vain ehkä 35 % koko taivaankannesta. Mutta onpahan kuitenkin enemmän kuin ei yhtään, Brysselissä pitäisi kirkkaassa yössä näkyä koko taivaanlaella sadasta pariinsataan tähteä. Mustarastas kuului harjoittelevan vaimennetulla äänellä kevätlaulujaan. Se taisi olla jossakin Justus Lipsiuksen talon katolla tai siellä päin. Yöllä sitä on lähes mahdotonta nähdä, onhan se yksi ainoista kokonaan (oranssia nokkaa ja silmänympäryksiä tietysti lukuun ottamatta) mustista linnuista Euroopassa. Tunnetuin näistä mustista linnuista on korppi.

Yritin muistella mustarastaan nimeä saksaksi, ja tulihan se sieltä – ansern – sillä on joku toinenkin nimi zwart-jotakin, mutta ei muistunut mieleen. Mutta muistui sen sijaan yksi toinen sana – Schwellenangst. Älä Arvoisa Lukija kysy? Ajatuksistaan ei kai Pirukaan ota selvää.

Saksan kielessä on käytössä – sanan angst lisäksi –sen johdannaisiakin tai yhdyssanoja. Schwellenangst on yksi niistä, ja se onkin oikein hyödyllinen sana. Suomeksi sen voisi kääntää sananmukaisesti esimerkiksi kynnyspeloksi, liittyy myös sanaan kynnyskysymys.

Lienee yleisesti hyväksytty totuus, että suurimmalla osalla tavallisia värisilmänsä puolesta vammaisia ja muutenkin huonostipukeutuvia heteromiehiä, schwellenangs ilmenee esimerkiksi muotiliikkeiden ulko-ovien edessä, samoin kenkäkauppojen, naisten alusvaateliikkeiden, kukkakauppojen ja monien muiden samantapaisten liikkeiden ovilla – jopa kauniistikoristeltujen suklaakauppojen kynnyksillä, vaikka suklaa kuinka maistuisi suussa.

Alkon oven takana ei vastaavaa kynnyspelkoa ehkä nykyisin ilmene. Vaikka vielä joskus iloisella 60-luvulla, kun Alkossa täytyi todistaa olevansa hyvämaineinen, alkoholia juomaton ja täysi-ikäinen (21 vuotta) Suomen kansalainen, joka lisäksi oli ostotilanteessa selvinpäin, schwellenangst oli kovinkin yleistä miesten keskuudessa. Pääosalla naisia tämä oli todellinen kynnyskysymys, niin, että Alkon kynnyksen yli ei hyvämaineinen nainen voinut edes ajatella astuvansa, ellei samalla kovalla äänellä selittänyt minkä miehen puolesta oli kauppaan tullut.

Mutta ilmenee schwellenangstia muuallakin. Esimerkiksi kirjoittajilla ja kai muillakin luovilla taiteilijoilla. Itselläni sitä ilmenee kaikissa kirjoitusvaiheissa: ensimmäiseksi uuden työn aloittamisessa ja vähän väliä kirjoitustyön kestäessä, myös lopettaminen saattaa olla yhtä vaikeaa. Kirjoittajan blokki on kai tuttu useimmille kirjoittajille – niin ammattilaisille kuin harrastelijoille, niin työkseen asiatekstiä puurtaville kuin kaunokirjallisia taivaita takoville.

Minusta näyttää kovasti, että kirjoittajan blokiksi kutsutaan yleisimmin sitä, kun kirjoitta on saanut loistavan idean, löytänyt mahtavan ensimmäisen lauseen, keksinyt todella kiinnostavan päähenkilön ja aloittanut työnsä ilman sen kummempaa tarinasuunnitelmaa (ei ollut muka aikaa istahtaa ajattelemaan, koska luovuuden lähteet pulppusivat kuin teurassian katkaistu kaulavaltimo), on sitten päässyt toiseen tai kolmanteen lukuun ja – kaboom – kirjoitusenergia on kuin taikaiskusta kadonnut taivaan tuuliin.

Itse asiassa useimmilla meistä tavisskribeltäjistä on sellainen kuva, että ammattilaisten kirjoitusprosessi on juuri tuollainen taistelu.

Kynnet verellä ja verestävin silmänvalkuaisin ja votkapullon tai kahvipannun (jos on jo joutunut kuivuteltavaksi) avulla paksussa tupakansavussa eteenpäin raahautuvaa rimpuilua paikalta karkaavien muusien (tässä tarjotaan sanan muusa monikon genetiiviä eikä suinkaan vähemmän romanttisen muusi-sanan vastaavaa muotoa; vanhanaikaisessa kielessä ei tällaista ongelmaa ollut, koska voi ilman sen kummempaa omantunnontuskaa käyttää muotoa ”muusain”, tosin sen voi puolestaan sotkea jonkinlaiseen laitteeseen, jolla muusataan jotakin, eli muusaimeen, mutta olkoon, kun edes Wordin sanasto ei tunne sanaa muusain tässä mielessä), siis kirjoittaminen on paikalta karkaavien muusain tai modernimpien muusien kanssa taistelua.

Tästä meillä lukijoilla on paljon hyviä todistuskappaleita; Ernst Hemingwaystä Mika Waltarin kautta Pentti Saarikoskeen ja vielä nuorempiinkin klassikkoaspirantteihin saakka!

Jotkut ovat kärsineet schwellenangstistaan niin paljon, että ovat lopettaneet kirjoittamisen kokonaan, ja jos siihen ei voimaa löytynyt, lopettaneet koko elämisen.

Hemingway käytti siihen haulikkoa, Woolf kivillä täytettyjä taskuja, Aldous Huxley yliannosta LSD:tä (jonka ja meskaliininkin voimalla hän oli muutenkin kirjoitellut), 17-vuotias runoilija Thomas Chatterton syömättömyyttä, jne,”so it goes”.

Kurt Vonnegut ’in äiti, joka oli myös kirjailija (jotakin pulp fiction'ia kai), otti yliannoksen unilääkkeitä ja jopa Vonnegut itse yritti lopettaa päivänsä 1984 siinä onnistumatta.

Vain vähän nimeltään tunnettu kirjailija Robert E. Howard päätti päivänsä ampumalla. Hänen työnsä tunnetaan hyvin ”Conan the Barbarian” –tarinasta ja ”Red Sonja’sta”, joiden tunnetuksi tekemisessä on ollut erityisen avulias Kalifornian kuvernööri Arnold Swarzenegger lihasmassansa kanssa ja tietysti televisio.

Japanilainen kirjailija Yasunari Kawabata käytti kaasua kuollakseen. Häneltä on suomeksi julkaistu ainakin: Lumen maa (suom. Yrjö Kivimies), Tuhat kurkea (suom. Eeva-Liisa Manner), Kioto (suom. Eeva-Liisa Manner) ja Kämmenenkokoisia tarinoita (suom. Kai Nieminen).

Miesten mies Jack London otti yliannoksen morfiinia ja amfetamiinia. Ruotsalainen Harry Martinson (ehkä parhaiten tunnettu eeppisestä runoteoksestaan Aniara) leikkasi itsensä kuoliaaksi saksilla, koska ei kestänyt Nobel-palkinnon jälkeistä kritisismiä, vuoden 1974 palkinnon suosikkien joukossa olivat mm. Graham Greene (no hän oli siellä kai lähes joka vuosi), Saul Bellow ja Vladimir Nabokov joten kritiikki ei ehkä ollut aivan aiheetonta.

Kuva: neuvostorunoilijat Vladimir Majakovski ja Lilia Brik

Valalankumousrunoilija Vladimir Majakovski ampui itsensä, mutta kirjoitti jälkipolville muistutukseksi: ”en suosittele tätä muille”. Stalin kirjoitti Majakovskin kuoleman jälkeen sisäasiain kansankomissaarille ja NKVD:n (KGB:n edeltäjä) pomolle Nikolai Ježov ’ille runoilijasta näin:

”Toveri Jesov, pidä huolta Brik ’in kirjeestä (toim.huom. jossa tämä oli valittanut Stalinille Majakovskin mollimisesta). Majakovski on edelleen Neuvostoliiton aikakauden paras ja lahjakkain runoilija. Hänen kulttuuriperintönsä ylenkatsominen on rikos. Brik ’in valitus asissa on, minun mielestäni, perusteltua.”

Ensimmäisen tunnetun romaanin, satiirin Satyricon, kirjoittaja Petronius Arbiter päätti päivänsä Rooman keisarin käskystä mutta hitaanlaisesti. Hän nimittäin aukaisi rannevaltimonsa ja sulki ne taas useaan kertaan kuunnellen samalla runojen lausuntaa, kunnes aamun valjetessa ja voipuneena jätti ne lopulta auki. Satyriconista ei ole kuin pätkiä jäljellä, pisin yhtenäinen katkelma on nimeltään Trimalkion pidot.

Sylvia Plath käytti itsemurhaansa kaasua, niin kuin monien naisten tapana on niissä maissa, joissa kaasu-uunit ovat yleisiä, väkivaltaiset miehet puolestaan käyttävät hommaan pyssyjä. Plath on ehkä tunnetumpi runoilijana, mutta suomeksikin on julkaistu romaani The Bell Jar (suom. Mirja Rutanen, Lasikellon alla, Otava, 1997).

Lähteistä ei löytynyt onko varsinainen schwellenangst näytellyt näissä tapauksissa minkäänlaista osaa. Mutta tietysti täytyy epäillä, että näin asianlaita saattaa olla.

Weltschmertz on toinen saksankielen sana, joka sopinee tähän yhteyteen. Sen parhaaksi kuvaukseksi taas menettelee John Steinbeck ’in romaani Tyytymättömyyden talvi, (Tammen keltainen kirjasto, 1962, sorry, en löydä suomentajan nimeä mistään), joka sopiikin oikein hyvin jokaisen monopolaarin depressiivisen henkilön vakiolukemiseksi, niin kuin tämän lastunikkarin, joka tulee pitkästä jonosta monopolaareja miehiä, jotka ovat sattuman jostakin oikusta vahingossa luiskahtaneet geenien jaossa juuri sille depressiiviselle puolelle.

Itsensä monopolaarisen depressiiviseksi fatalistiksi tunnustanut Kurt Vonnegut sanoo päähenkilöstään Billy Pilgrim ’istä Teurastamo 5:ssä:

”Among the things Billy Pilgrim could not change were the past, the present, and the future.”

suomeksi kai jotenkin, että

"Niiden asioiden joukossa, joita Billy Pilgrim ei voinut muuttaa, olivat menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus."

Huh, ei sitä aluksi tiedä kuinka synkäksi tai riemukkaaksi teksti tulee, kun elää saa. Ei tiedä ennen kuin on tekstin lopussa, joka näyttää olevan tämän tekstin osalta tässä näin.

So it goes

Kuva: New York Times

Venäjä juhlii kosmonauttejaan

Kuva: Gagarinin avaruusaluksen reitti maapallon ympäri

Tänään on Venäjän kosmonauttien juhlapäivä, päivä on myös Juri Gagarin’in suorittaman ensimmäisen miehitetyn avaruuslennon vuosipäivänä (12.4.1961).

Yliluutnantti (ylennettiin lennon aikana majuriksi ja nimettiin Neuvostoliiton sankariksi) Juri Gagarin lensi Vostok-1 –avaruusaluksella yhden kierroksen maapallon ympäri. Lento kesti yhteensä 68 minuuttia.

Lennon loppuvaiheessa (noin 7 kilometrin korkeudessa) Gagarin poistui Vostokistaan heittoistuimella ja laskeutui erillisellä laskuvarjolla maahan lähellä Uzmorijen kylää Saratovin alueella lähellä suomalaisten entisiä asuinsijoja Volgan mutkassa. Venäläiset eivät siinä vaiheessa olleet varmoja Vostokin kestävyydestä, eivätkä halunneet menettää aivan ehjää kosmonauttiaan. Huhujen mukaan he olivat jo menettäneet ainakin yhden kosmonautin, nimeltään Ivan Ivanovits, siinä vaiheessa, mutta näille huhuille ei ole olemassa mitään todistusaineistoa, joten jääkööt huhuiksi.

Huhuja lietsomassa saattaa olla se, että ennen Gagarinin lentoa neukut lähettivät Baikonurin kosmodromilta kokeilumielessä avaruuteen miehenkokoisen pelokkaannäköisen nuken, jonka rintaa oli kiinnitetty nimilappu Ivan Ivanovits. Myös nukke pääsi takaisin maan kamaralle ja kannettiin paareilla pois laskeutumispaikalta.

Arvoisa Lukija muistanee, että amerikkalaiset kokeilivat aluksiaan nukkien sijasta simpansseilla, jotka osoittautuivat ihmisen veroisiksi avaruuskulkijoiksi, mutta huolimatta halpuudestaan, korvattiin kuitenkin amerikkalaisilla ihmisastronauteilla, joista ensimmäisenä lensi taivaalle Alan Shepard 5.5.1961 avaruusaluksellaan nimeltä Freedom 7. Shepard kävi myöhemmin jopa kuussa, tammikuussa 1971, lennolla Apollo 14.

Gagarin puolestaan kuoli 27 maaliskuuta 1968 lento-onnettomuudessa lennonopettajansa, Vladimir Serugin’in, kanssa lähellä Moskovaa.

Kuva: neukkujen 12 kopekan postimerkki, joka juhlii avaruusajan Neuvostoliiton sankareita

Onnettomuus synnytti huhumyllyn, joka jatkuu vieläkin. Huhuista uskottavin on se, että Gagarin ja Serugin olivat molemmat päissään ja silloinhan ei mies ole parhaimmillaan (tosin Suomen ilmavoimissa sanotaan, että ”majurina mies ei ole parhaimmillaan”, mutta en ole varma pätikö tämä myös Puna-ilmavoimien majureihin). Joka tapauksessa lentosankareiden kone, MiG-15, meni mäkeen nokka edellä ja jätti jälkeensä suuren kuopan lisäksi mahdollisuuden Radio Jerevanin tapaiseen näykkimiseen.

Muiden huhujen mukaan:

Serugin tappoi molemmat, koska oli kateellinen Gagarinin suunnattomasta suosiosta. Molemmat pelastuivat heittoistuimilla ja Gagarin lavasti oman katoamisensa, hankki plastiikkakirurgeilta uuden naamataulun ja elää, ehkä samassa paikassa kuin Elvis, onnellisena elämäänsä loppuun saakka. Arvellaan myös, että ulkoavaruuden oliot kaappasivat Gagarinin. Tai että, Gagarin selvisi onnettomuudesta hengissä ja kuoli vasta 1990 jossakin moskovalaisessa mielenterveysinstituutiossa, joita herraparatkoon onkin Venäjänmaalla ollut riittävästi kautta aikain. Myös silloista Neuvostoliiton johtajaa, Leonid Brezhnev ’iä on asiassa syytetty: hänen väitetään olleen kateellinen Gagarinin maineesta ja kiukuissaan tämän huolettomista, vodkanvoitelemista elämäntavoista, ja järjestäneen onnettomuuden näistä syystä.

Vuoden 1968 onnettomuuden tutkinnassa mukana ollut insinööri Igor Kuznetsov on yrittänyt saada Kremliä aloittamaan uuden onnettomuudentutkinnan. Igorin mukaan koneen paineistuksessa oli vika, jonka vuoksi kone meni mäkeen. Igor haluaa uudella tutkimuksella puhdistaa suuren Neuvostoliiton sankarin ja koko Äiti Neuvostoliiton maineen. Presidentti Vladimir Putin on kuitenkin estänyt tutkinnan aloittamisen.

Vaikka olenkin sitä mieltä, että Putin jatkaa omalla hallinnollaan tsaarien ja Neuvostoliiton kommunistipuolueen kunniakkaita hirmuhallintoperinteitä ja ylläpitää hitaastipalavaa kansanmurhaa Tsetseniassa, niin tässä nimenomaisessa asiassa olen hänen kanssaan samaa mieltä. Muutama vuosikymmen sitten MiG-15:lle sattunut onnettomuus ei ole mikään erityinen ihme, erityisesti, kun ohjaimissa oli tunnetusti kovin viinaanmenevä mies.

Näin ollen Gagarinin kuolemassa ei ole mitään sen kummempaa ihmettelemistä.

Gagarinin kunniaksi on nimetty asteroidi (Gagarin 1771), mutta tästä ei pidä kovin paljoa innostua, nimittäin Beatle-rumpali Ringo Starikin on saanut nimensä jonkin asteroidin kylkeen.

Venäjä on tällä hetkellä avaruusmatkailun johtava maa. Tilanne jatkuu samanlaisena kunnes amerikkalaiset saavat avaruussukkulansa korvattua jollakin luotettavammalla kuljetuslaitteella. Tämä tapahtunee vasta vuoden 2012 jälkeen tai niillä main. Kansanvälisen avaruusasema ISS:n miehistöjen ja tavan kuljetus hoidetaan lähes yksinomaan venäläisellä kalustolla. Tosin avaruussukkulaa käytetään silloin tällöin, ja kovin pelokkaasti, painavamman kaman, kuten ISS:n uusien modulien, kuljettamiseen.

Ensi lauantaina (14.4.2007) ammutaan Venäjän suurimmalta kosmodromilta Baikonurissa (Tjuratam, Kazakstanissa) ilmaan (lento Soyuz TMA-10) miehistö, jonka turistijäsenenä on unkarilaissyntyinen miljardööri Charles Simonyi, joka on viides avaruusturisti. Aikaisemmat olivat amerikkalaiset Dennis Tito (2001) ja Greg Olsen (2005), eteläafrikkalainen Mark Shuttleworth (2002) ja amerikaniranilainen naisturisti Anousheh Ansari (2006).

Simonyi on entinen Microsoftin työntekijä (mm. Wordin ja Excelin pääarkkitehti, toivotaan silti hänen turvallista paluutaan takaisin maanpinnalle:), joka on sittemmin perustanut oman firman nimeltä International Software Corp. 58-vuotias Simonyi muutti Unkarista Amerikkaan 20-vuotiaana opiskelijana ja on nykyisin USA:n kansalainen.

Muuten vielä sen verran noista Venäjän rakettien laukaisuasemista, että Vienan meren etelärannalla, Plesetskissä, on kosmodromi, jolta ammutut raketit aiheuttavat Suomessa eniten ns. UFO-havaintoja (Venus-planeetan lisäksi tietysti, monille meistä näyttää olevan lähes mahdotonta uskoa, että taivaalla on jopa hyvin kirkkaita taivaankappaleita). Sieltä lähtevät raketit suuntaavat usein Kuolan niemimaan ja pohjoisnavan ylittävälle radalle (vakoilu- ja sääsatelliitit ammutaan sinne päin, että saataisiin helposti pohjois-eteläsuuntaisille molemmat navat ylittäville radoilleen). Suomessa raketit näkyvät komeasti ja viranomaiset saavat aina näihin liittyviä UFO-ilmoituksia.

Plesetsk oli aikaisemmin maailman vilkkain avaruusasema ja sillä on edessään vielä suurempi tulevaisuus.

Kazakstanin epävarman poliittisen tilanteen vuoksi Baikonur aiotaan sulkea sen jälkeen, kun nykyisin käytetyt Proton-raketit siirretään eläkkeelle. Venäläisten pääasemaksi tulee silloin Plesetsk, joten UFO-havaintojen määrä Suomessa ei ainakaan vähene. Tosin monet raketit tultaneen ampumaan itäisille nousuradoille niiden vaatimien avaruustrajektorien vuoksi.