Kuva Truman Capote -saitilta, josta löytyy tälläinenkin kirjallinen ja profeetallinen ajatus: Life is a moderately good play with a badly written third actOlen vankasti sitä mieltä, että elokuva arvotetaan omassa mielessä kahdessa vaiheessa.
Ensimmäinen vaihe on elokuvan lopussa, kun pitkät rivit tekijöitä vilisee silmien edessä ja salissa soi loppumusiikki. Toinen arvotusvaihe on silloin, kun astuu hämärästä salista ulos kirkkaisiin valoihin ja kohtaa seuraavan näytöksen sisäänpääsyä odottavien uteliaankysyvät katseet. Sitä laskee silloin nopeasti silmänsä maahan ja menee odottajien ohi näihin katsomatta, peittää tunnejälkensä ja piilottelee silmiään, joissa saattaa vielä olla jäljellä kyynelien aiheuttamaa punotusta tai jopa ihan oikeita kyyneleitä. Tai katsoo uhittelevasti näitä suoraan silmiin.
Molemmilla arvostuskerroilla elokuva on mielessä lähinnä tunnesoppana, ei ole ollut aikaa jäsentää tunteitaan. Arvotus tapahtuu raaoilla hermonpäillä ja työkaluna on sieluun syntynyt epämääräinen sisäinen hehku.
Yleisin elokuvista jäävä tunne on lievä tai suurempi pettymys. Niin kuin useimpien kirjojenkin jäljiltä tietysti. Ja silloin sisäinen hehkukin korventaa kovin vaatimattomalla hiilloksella.
Elokuvilta – ja kirjoiltakin omalla tavallaan – odottaa aina tunnetasolla jotakin suurta ja suurenmoista, erityisesti vastaamaan kirjoittajien, muiden tekijöiden ja päänäyttelijöiden tunnettuuskertoimen ja elokuvan paljonmainostettujen, suureellisten, usein naurettavan ylimitoitettujen ja yleensä itsetarkoituksellisten ”erikoisefektien” luomaa odotustilaa.
Ja niin kuin kaikessa muussakin elämässä, pettymyksen katkeruus on verrannollinen odotusten suuruuteen.
Ensivaikutelman, kahden arvotuskerran, jälkeen elokuvan ”järkiperäinen” arviointi on pelkästään saavutetun mielentilan kertailua ja, jos varsinkin hyväksi tuntemastaan esityksestä kirjoittaa tai selittää muuten ääneen, joutuu jotenkin haparoiden etsimään sanoja kuvaamaan omia tunteitaan.
Oikeita sanoja ei tahdo millään löytää ja usein tyytyy siihen mitä sylki milloinkin suuhun tuo. Oikeiden sanojen löytämiselle on monia esteitä, merkittävin ehkä se, että omia tunteitaan jotenkin arastelee, varsinkin, jos elokuva on löytänyt sielun sisältä kolon, jota ei hevillä halua muiden löytävän. Siksi sille ei ole edes olemassa ”oikeita sanoja”.
Elokuva, niin kuin teatteriesitys ja muukin taide, kirjallisuus mukaan lukien, on peili, joka heijastaa katsojansa sielun kuvia. Jos ei peilistä mitään näe, jää kokijana kylmäksi. Elokuvasta ei ”pidä”, vaikka siitä muut pitäisivät kuinka paljon tahansa.
Tällaista tuli mieleen, kun Douglas McGrath’in elokuvan, Infamous, lopputekstit liukuivat silmien ohi ja sisällä oli juuri sellainen hehku, joka syntyy sielua tyydyttävästä taidekokemuksesta.
En tiedä miten elokuvan nimi on suomeksi käännetty. WSOY:n Englantilais-suomalaisen suursanakirjan (1974, toim. Raija Hurme ja Maritta Pesonen) mukaan sana "infamous" tarkoittaa "huono- tai pahamaineista, kunniatonta, häpeällistä, halpamaista ja alhaista". Se voi tietysti määrittää ihmistä tai asiaa. Mielestäni filmin englanninkielinen nimi on hyvin osuva ja sopivan monimielinen.
Infamous tutkii hyvän ja pahan sekä totuuden ja valheen olemusta, kertoo kirjoittajan työn vaikeudesta ja kuvaa amerikkalaisen kirjailijan, Truman Capoten, kipuamista uransa huipulle – ja loppuliu'un alkua.
Arvoisa Lukija on tietysti vuosi sitten katsonut Bennett Miller'in elokuvan Capote ja on aikanaan lukenut elokuvan keskiössä olevan Capoten kirjan, Kylmäverisesti (suom. Tauno Tainio, 1966). Infamous-elokuvan taustalukemiseksi sopivat lisäksi hyvin sekä Capoten romaani Aamiainen Tiffanyllä että kirjailijan kuoleman jälkeen julkaistut ja keskeneräisiksi jääneet muistelmat (Capote oli suunnitellut muistelmistaan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä-teoksen tapaisen lukijan uneenuuvuttajan, mutta kirjalliset voimat olivat loppuneet kesken) siis nämä vajaat ja ystäväpiirin suhteen kovin ilkeät muistelmat teoksessa Answered Prayers, josta The New York Times sanoi aikanaan näin raa'an mutkattomasti:
“…a socio-pornographic ’Ragtime’ rife with the low cackle of camp...”
Capote olisi kai nykylukijoille melko tuntematon kirjailija ilman hänestä peräkkäin tehtyä kahta elokuvaa. Hän oli amerikkalaisen beat-sukupolven aikalainen ja oman aikansa nimekkäimpiä kirjailijoita, sekä kirjallisten kykyjensä että varsinkin kuohuttavien elämäntapojensa, homoseksuaalisuutensa (tosin New Yorkin seurapiireissä siitä ei liene ollut kovin suurta haittaa) ja koko ulkoisen olemuksensa vuoksi. Capote kuvaili itseään mm. "vieterileluksi" (a wind-up toy).
Hän oli New Yorkin uusrikkaiden seurapiirirouvien yliälykäs lemmikki, one-liner-automaatti, sosiokiipijä ja kuuluisista ystävistään ja tuttavistaan pikkuilkeitä huhuja levittelevä "lady-who-lunches" huonosti-istuvassa puvussa shaali harteilla. Capote on todennäköisesti ”varsinaisia” beat-kirjailijoita, kuten Jack Kerouac ja Allen Ginsberg, kuuluisampi suuren yleisön keskuudessa, vaikka monet eivät olisi koskaan hänen kirjojaan lukeneetkaan ja vaikka ”kirjallisissa piireissä” häntä ei ehkä pidetä näiden veroisena.
Omassa mielessäni Capote on "beat-sukupolven kirjailija". Infamous-elokuvassa on”oikeiden” beat-kirjailijoiden ja Capoten toisiaan halveksiviin väleihin liittyvä viittaus. Capote kutsuu hyvän ystävänsä Harper Leen työtä ”konekirjoitukseksi” (typing), kuten oikeassa elämässään omaan ”narttumaiseen” tapaansa kutsui Jack Kerouacin On The Road-kirjaa (eikä ehkä ollut siinä arviossaan kovin väärässä, vaikka tätä ei ehkä pitäisi sanoa ääneen).
Elokuvan juoni seuraa tunnettuja tosielämän tapahtumia. Infamous kertoo siis kirjailijasta, joka lukee New York Times'ista jutun Kansasissa tehdystä raa’asta murhasta ja päättää kirjoittaa siitä reportaasiromaania, kirjallisen kuvan murhasta. Hän lähtee ystävänsä Nelle'n (eli Harper Leen) kanssa Kansasiin, murhaajat löytyvät ja Capote syventää kirjaansa kuvalla kahdesta murhaajasta, Dick Hickock ja Perry Smith.
Kirjailija joutuu tarinansa pauloihin, murhaajat luottavat häneen ja kertovat kaiken. Capoten ja Smithin (jota näyttelee hienosti ”uusi James Bond”, Daniel Graig) välille kasvaa seksuaalista jännitettä. Mutta kirjailija ei anna tämän vaikuttaa kirjansa sisältöön tai luonteeseen vaan haluaa kirjata ylös "objektiivisen totuuden" niin kuin sen omilla silmillään selkeästi näkee. Murhaajat saavat hirttotuomionsa ja kirja julkaistaan teloituksen jälkeen vuonna 1965. Tuomion toteuttaminen antaa kirjalle sopivan kaupallisen sysäyksen ja Capotesta tulee rikas mies ja pystyy lopulta itsekin muuttamaan Manhattanille seurapiirirouviensa, hän kutsuu näitä "swaneikseen", joutseniksi, läheisyyteen.
Kuva: Toby Jones'in Truman Capote ja Sigourney Weaver'in Babe Paley El MoroccossaElokuva alkaa vuonna 1959 kohtauksella New Yorkin seurapiirien suosimassa El Morocco-yökerhossa. Capote (englantilainen Toby Jones) illastaa ja vaihtaa pikkuilkeitä seurapiirijuoruja ystävänsä Babe Paley’n (Sigourney Weaver) kanssa ja lavalla laulaa Kitty Dean (Gwyneth Paltrow) Cole Porter'in kappaletta What is this thing called love? (vuodelta 1929).
Tämä pikku kohtaus on hyvä pitää mielessä elokuvan aikana. Nimittäin Kitty Dean ”liikuttuu” laulusta, joka kuvastaa hänen oman elämänsä murheita (tietysti, kaikki ikivihreät kappaleethan sanovat lähes jokaiselle jotakin, jopa esittäjilleen!) ja on jättämäisillään laulun kesken, mutta ”kokoaakin voimansa” ja jatkaa urheasti loppuun saakka.
Kohtauksen yleisö, me, katselee henkeään pidätellen sitä varten luodun tekomaailman näyttelijöitä katselemassa näyttelijää, joka teeskentelee olevansa laulaja, joka teeskentelee ylitsevuotavia tunteita, teeskentelee voittavansa ne ja pääsevänsä, niin, perille. Eikö elokuva olekin, no, mitä sanaa pitäisi käyttää, suurenmoinen (?) medium! Paltrow esittää osansa loistavan liikuttavan eleettömästi (häntä ei sen koommin näy kuvassa).
Elokuvassa asetetaan vastakkain amerikkalaisittain uusrikkaista muodostunut, yläluokkainen newyorkilainen "high society" ja pienen Holcombin kaupungin kansasilaisittain syvästi uskovainen "yläluokka", jotka osoittautuvat yllättävän samanlaisiksi. Niin kuin myös kirjailija ja tunnotonta kovanaamaa aluksi näyttelevä toinen murhaajista (kulttuurinälkäiseksi osottautuva Perry Smith), joiden taustat ovat jossakin määrin toistensa kaltaisia.
Tietysti Capote itse on elämänsä tärkein näyttelijä, joka on kasvanut roolinsa sisään ja siinä on vaikea (hänen itsensäkään?) nähdä säröjä, niin kuin murhaajakin on kasvanut omaansa ja molempien seurapiirien ihmiset omiinsa. Elokuvan tekijä yrittää löytää säröjä, niin kuin Capotekin omaa analyysiään, kirjaansa, varten. (No mutta hei, eikös Pentti Haanpään Taivalvaaran näyttelijä tee juuri samaa, istuu omissa jatkuvasti muuttuvissa rooleissaan ja auttaa toisia ihmisiä istumaan omissa toiverooleissaan, säröttömästi.)
Viime vuoden Capote-filmi kuvasi päähenkilönsä pienenä, kieroon kasvaneena, ilottomana mutta lahjakkaana sosiopaattina, joka käytti hyväkseen sekä murhattuja, näiden tuttavia että murhaajia. Infamous piirtää Capotesta helpostipidettävän, jotenkin monipuolisemman ja inhimillisemmän kuvan, mutta ei mitenkään peittele tämän (suuria) heikkouksia. Capote-elokuva ei sisältänyt lainkaan tarkoituksellista huumoria. Infamous’in Capotea katsotaan huumorin ja myötätunnon pehmentämällä silmällä ja katsoja voi hyvällä omallatunnolla yhtyä tähän myötätunnon kutittavanpehmeään hehkuun.
Gore Vidal on sanonut jossakin haastattelussa Capotesta, ja toistaa saman tässä elokuvassa, tosin näyttelijän (Michael Panes) suulla:
"What a Brussels sprout would sound like if a Brussels sprout could talk."
Philip Seymour Hoffmanin näyttelemä Capote oli ”queer little shit with wit”, Toby Jonesin Capote (kuva oikealla) on ”queer little shit with wit, humour and sensibility” ja on lisäksi oikean kokoinen.
Myös Harper Leen kuva on monipuolisempi Infamous-elokuvassa. Lee ja Capote olivat lapsuudenaikaisia ystäviä. Harper Lee käytti Capotea esikuvana Pulitzerilla palkitun romaaninsa Kuin surmaisi satakielen päähenkilölle, Dill’lle.
Elokuvan Harper Lee on Sandra Bullock, joka istuu osaansa oikein hyvin. Voi olla, että osaa varten luonnostaan puoleensavetävä Bullock ei edes tarvinnut maskeeraajia ja vaatteetkin löytyivät omasta vaatekaapista. Ilmiselvästi leffantekijöiden mielestä Harper Lee ei ollut nuorempana mitenkään ylivoimaisen muodikas eikä "flashy" pukeutuja. (Muuten eikö Harper Lee taidakin olla yksi niistä kirjailijoista, joiden toteaa yllättäen aina silloin tällöin olevan hengissä.)
Jossakin puheenvuorossaan elokuvan Lee saa ennakoida oman tulevan kirjallisen uransa lyhyyttä (hän ei julkaissut Satakielen jälkeen muuta romaania) ja arvelee muodikkaasti amerikkalaisen yhteiskunnan edellyttämää tehokkuutta ja siitä seuraavia odotuspaineita syyksi sille, että kirjailijoiden on vaikea saada aikaiseksi seuraavaa kirjaansa.
Capote oli hyvä elokuva ja Philip Seymour Hoffman oli erinomainen Truman Capote. Infamous on mielestäni parempi elokuva ja Toby Jones on parempi Capote. Lisäksi hän on oikeaa taskukokoa, eikä ulkomuodoltaankaan paljoa eroa esikuvastaan. Voisivat olla vaikka kaksoisveljiä, vaikka eivät olekaan.
Infamous’ta voi suositella lämpimästi sekä katsojille että Oscar-palkinnon jakajille.
Muuten itseäni tarkkailemalla olen ollut tulevinani siihen tulokseen, että elokuvissa kyynelehtii yleensä tyhjänpäiväisen sentimentaalisuuden ja itsensä vuoksi. Myötäeläminen on positiivinen ja kannustava tunne, joka ei aiheuta turhaa itkeskelyä. Onko itku siis aina itkua itsen vuoksi?
Cole Porter: What is this thing called love? (kertosäkeet):
"...
What is this thing called Love?
This funny thing called Love?
Just who can solve its mystery?
Why should it make a fool of me?
I saw you there one wonderful day
You took my heart and threw it away
That’s why I ask the Lord in Heaven above
What is this thing called Love?"
8 kommenttia:
En ole tietenkään kyseisiä leffoja nähnyt.
Jos on vaikuttava leffa ja loppu itkettää, niin hävettää ihan helkutisti. Vaikutan niin NAISELTA, pahus vie!
Sen sijaan Capoten kirjoja näkyy hyllyssä olevan Music for Chameleons ja Answered Prayers. Kameleonttimusiikki-opuksesta tykkäsin kovasti.
Joo, Capote on Ginsbergin ja kumppaneiden aikalainen, mutta eivät tainneet liikkua samoissa piireissä.
Infamous kuulostaa sinänsä kyllä hyvältä nimeltä. Se on just sellasen homon määritelmä, joka vie sosiaalisen roolinsa äärimmäisyyksiin. Tietyllä pateettisella uhmalla.
Se on yksi keino taistella paheksuntaa vastaan, joka varsinkin Aidsin voittokulun jälkeen oli lähinnä täysmittaista syrjintää.
Ja minulle tuli etsimättä mieleen toinen vähän samanmoinen, Core Vidal, jonka sinäkin mainitsit.
Vidal on sen verran saanut viime aikoina itsestään irti, että on kirjoittanut useita teräviä artikkeleita Irakin sotaa ja herra presidenttiä vastaan, mm. liberaaliin aikakauslehteen nimeltä The Nation, joka löytyy myös netistä.
Vanhahan se on jo Vidalkin.
Eipä meistä kenestäkään nuoria tahdo iän mukana tulla. Vidalista olen aina pitänyt, joistakin kirjoista (esim. Creation ja Julian) oikein kovastikin (en juuri nyt muista mitä olen suomeksi lukenut, ehkä en mitään). Voi kai jopa sanoa, että ne ovat vaikuttaneet omaan ajatteluun niin, että sen itsekin luulee tiedostavansa.
Tuo Infamous -nimi sopii niin moneen asiaan siinä leffassa ja moneen Capoten sielunaspektiin myös.
Murha sinänsä on tietysti "infamous" tekona, ja Capoten käyttäytyminen (niin kuin siis tämän ohjaaja sen tulkitsi) oli ehdottomasti "infamous". Roolinsa homona Capote vei tosiaan äärimmäisyyksiin ja tyyliä määrittävä sana "camp" istuu hänessä kuin nenä punaisten poskien välissä.
Kiitos The Nation -vihjeestä, laitetaan tähän vielä klikattava osoite
Capote on aina ollut minulle yksi joukosta, jota kutsun The Writers, eli yksi suurista.
Capote-leffaa en ole nähnyt, en niin perusta elämäkertaelokuviin(loppu arvattavissa, hah), mutta tuon In cold blood katsoin jokin aika sitten. Yllätyin positiivisesti, sillä pelkäsin pahinta, koska pidän kirjasta.
Holly Golightlyn tarina on kuin linnun maitoa krapulaisena aamuna.
Infamous on lukematta.
Mutta, olisiko Capote nykylukijalle tuntemattomampi, niin kuin kirjoitit, ellei hänestä olisi tehty leffaa? Hiukan haluaisin epäillä sitä. Tai ehkä se olisi toiveajattelua, koska Capote on itselleni merkittävä kirjoittaja.
Capoten tunnettuudesta sen verran, että voisit SusuPetal kysellä sivistyneeltä ympäristöltäsi Capoten todellista tunnettuutta. Saatat yllättyä samaan suuntaan kuin minäkin. Nimi on tietysti tuttu, kirjoitukset eivät ehkä niinkään.
Valitettavasti Infamous on pelkkänä leffan käsikirjoituksena, joka kai syntyi sen In cold blood-kirjan ja George Plimtonin kirjoittaman Capoten elämäkerran nimeltä Truman Capote, In Which Various Friends, Enemies, Acquaintances, and Detractors Recall His Turbulent Career, referenssi täällä, perusteella. Siksi Infamous-leffassakin on Capoten tunteneiden henkilöiden kuten hänen joutsentensa ja Gore Vidalin "haastatetluja". Nekin toimivat hienosti filmillä.
Vaikka et paljon perusta elämäkertaleffoista, niin uskon vankasti, että jos tämän Infamousin katsot, et tule pettymään.
Elämänkertaleffat ovatkin vaikeita töitä. Kyse ei ole näköisyydestä, vaan kaikesta siitä taustatyöstä joka pitää jokaisen leffan tekoon osallistujan tehdä.
Jos käsikirjoitus ei ole hyvä, ei tule mitään. Jos ohjaaja ei syvenny aiheeseen sama juttu. Jos tärkeimmät roolihenkilöt ovat kehnoja näyttelijöitä, rupeaa haukotuttamaan.
Viimeisin elämänkertaleffa jonka näin oli Ed Harris'n Pollock, joka siis kertoi nimensä mukaan Jackson Pollock-nimisestä kuvataiteen uudistajasta, n.k. action painterista.
Tässä tapauksessa ohjaaja ja pääosan näyttelijä panivat itsensä 200% likoon, koska ne olivat yksi ja sama ihminen.
Harmitti että sekin piti nähdä telkkarista, jossa Pollockin suuret kankaat eivät näyttäneet oikein miltään.
Mutta SusuPetalin tavoin tunnen lievää ennakkoluuloa elämänkertaleffoja kohtaan, ehkä siksi että ne niin usein tehdään pömpöösiksi kuviksi sekä aikakaudesta että henkilöistä.
Voisin kuvitella että Infamous'ssa on saanut olla valoisaakin huumoria.
En tunne ketään homoseksuelliä joka ottaisi queenbee-roolin tosissaan eikä tekisi siitä suurta komediaa aina tilaisuuden tullen.
Capote-elokuva on hieno, Philip Seymour Hoffman tekee komean uransa ehkä parhaan roolisuorituksen. Myös Carel Reiszin Kylmäverisesti on hieno elokuva. Sen sijaan en ymmärrä, että Capote-elokuvan vanavedessä Tammi julkaisee Capoten KYlmäverisesti-romaanin vanhan suomennoksen Capote-elokuvan kannella (siis Philip Seymour Hoffmanin kuvalla). Tauno Tainion suomennos on vanhentunut ja muutenkin lähes lukukelvoton. Näin härskiä kulttuuritoimintaa en ole koskaan ymmärtänyt.
Hyvä kun muistutit. On pitänytkin käydä tämä katsomassa. Viimski näin The Italian-leffan. Siitä kai voisi vähän polkata jossain vaiheessa... -ruu
Sen jälkeen kun opin englantia ymmärtämään riittävästi, en mielelläni ole englanninkielisiä kirjoja lukenut suomennettuina, koska sitä ajattelee, tietysti kovin itsekeskeisesti, että oma tulkinta on aina oikea ja että kirja aina menettää jotakin jonkun muun käännöksenä. Lisäksi käännösaika vaikuttaa käännöksen tasoon.
Tosin on olemassa monia hyviä käännöstöitä, joita lukee mielellään. Klassisena esimerkkinä Saarikosken kääntämä Sieppari. Sen osalta käännös saattaa olla jopa "liian hyvä".
Ja tästä tulenkin lopuksi siihen, että kirjailijan "äänen" kääntäminen toiselle kielelle lienee yhtä mahdotonta kuin runon kääntäminen "oikein".
Näin ollen suomeksi emme lue esim. Dostojevskin "ääntä" vaan eri kääntäjien omaa "ääntä", joka saattaa tosin olla yhtä miellyttävä lukea kuin Dostojevski olisi, jos olisi kirjoittanut suomeksi, ehkä jopa miellyttävämpi.
Lähetä kommentti