Marcel Aymé ja Vihreä Tamma

Kuva imuroitu jostakin saitilta, jota en nyt löydä: Seinänläpikävelijän (Le passe-muraille) patsas Marcel Aymén aukiolla Pariisissa

Virtuaaliystävä Tuima kyseli edellisen lastun kommenteissa Aymésta ja vihreästä tammasta niin, että ajattelin lastun olevan oikea tapa vastata.

Marcel Aymé on yksi niistä kirjailijoista, joiden tuntemattomuutta ei voi kuin ihmetellä. Romaani Vihreä tamma, niin kuin hänen novellinsakin, ovat hulvatonta ja terävää satiiria, mutta kirjoitettu hyvällä sydämellä. Tarinoita voi hyvin verrata vaikkapa Maupassantin tarinoihin eikä Italo Calvinokaan ole mitenkään hirveän kaukana.

Vihreä tamma (La jument verte) oli läpimurtoteos (tietoa ranskaksi).

Se kertoo Romeon ja Julian sukujen tapaisessa riitakierteessä olevista naapuruksista. Tarina on maalaiselämää ja sukupuolista rakkautta kuvaava älykäs ja naurettavan hauska satiiri. Sijoittuu johonkin menneisyyteen, oletin lukiessani menneisyyden olevan jossakin 1800-luvun loppupuolella (kirjan pohjalta tehty huonohko elokuva sijoitti ajan juuri sinne). Naapureiden lapset rakastuvat toisiinsa ja toisella isännällä on naapurin emännän suhteen myös suuria haluja, tosin kostomielessä. Hänen oman vaimonsa saksalaiset (preussilaiset) sotilaat ”raiskasivat” (lainausmerkeissä siksi, että kyseessä on ranskalainen tarina siihen kuuluvine piirteineen) sodassa, jota naapurin isäntä kannatti ja hän suunnittelee näin ollen poliittista sukupuolisuhdetta naapurinsa vaimoon.

Ihmisten tekopyhyys ja pikkumaisuus saavat kirjassa kyytiä. Se on todella hauska ja ”seksikäs” kirja luettavaksi (kävisi ilman satiirista otetta vaikkapa hienoksi maalaishömpän helmeksi) ja suomennos oli hyvä, tosin Aymén kirjat kai pitäisi lukea ranskaksi, koska hän, kuulemma – itse en tätä osaa arvostella, käyttelee ranskaa todella taidolla.

Yksi mahdollinen syy Aymén ”unohdukseen” (tosin La jument verte on vieläkin paljon luettu kirja Ranskassa ja monet työkaverini sen tuntevatkin) on se, että sodan aikana hän työskenteli toimittajana miehitetyllä alueella Vichyn hallituksen sallimassa lehdessä, jota katsottiin karsaasti sodan jälkeen. Aymé ei ilmeisesti ollut saksalaisten miehittäjien poliittinen kannattaja vaikka näitä myötäilevässä lehdessä kirjoittelikin. 40-luvulla hän melkein joutui syytteeseen, mutta vältti oikeudenkäynnin, sen sijaan ranskalainen intelligentsia hylki hänen töitään (myös siksi, että hän oli erityisesti maalaiselämän kuvaaja) ja siitä kostoksi Aymé kirjoitti satiirisen kirjan nimeltä Uranus, joka kuvasi satiirin keinoin älymystön yksisilmäisyyttä ja tekopyhyyttä. Siitäkin on tehty elokuva, jota tosin en ole nähnyt.

Hän kirjoitti myös paljon lastentarinoita, joissa tapahtui fantastisia asioita ja esiintyi puhuvia eläimiä (niin kuin hänen novelleissaankin), ja siis myös tässä Vihreässä tammassa. Siksi kai Aymé luetaan joskus skifi ja fantasia kirjailijaksi.

Jos sattuu käsiin niin lukekaa ihmeessä, saatatte jopa pitää hänen teksteistään. Itse olen lukenut sen useita kertoja, mutta viimeisimmästä kerrasta on jo monta vuotta. Kirja oli yhden setäni kirjastossa ja on nyt isäni omaisuutta. Hyvä satiiri on aina harvinaista herkkua. Ja Aymé sopii hyvin ”suurten” ranskalaisten kirjoittajien vierelle, jos ei olisi joutunut älymystön mustalle listalle, saattaisi jopa mennä monista ohikin.

Kirja, joka muutti elämääni

Kuva: Kai Ekholmin sivuilta Kielletyt kirjat

Motto:

”…Haavikon 1970-luvun Suomi oli tulos teollisen nousun kulta-ajan jälkeisestä äkillisestä, väkipakoin lietsotusta ja hallitsemattomasta kehityksestä, joka rajoittui teollistumiseen ja tekniikan kehittymiseen, mutta sivuutti tavallisen kansalaisen ja etenkin kehityksestä osattoman maaseutuväestön täysin. Kehityksestä tuli sortoa, sillä se rikkoi vanhan elämänmuodon tarjoten tilalle elinkelvottomia oloja. Kansakunnan linjan mustavalkoiset kuvat esittävät äänetöntä kansaa, kun taas kielen taso, etenkin kuvatekstit, ilmentävät haluttua näkemystä tapahtumista…” (Johanna Pentikäinen: Myytit ja myyttisyys Paavo Haavikon teoksissa Kaksikymmentä ja yksi, Rauta-aika ja Kullervon tarina , s. 15)

Kirjoitan tätä kateellisena (niin kuin tavallista), kateellisena siitä, että en voinut olla Mukkulassa kirjailijoiden seassa, niin kuin esimerkiksi Sanojen A. Konkka (lastu Kooste kirjailijakokouksesta kertoo tilaisuudesta enemmän) vaan olin sen viikonvaihteen sateisessa Knokkessa ja sunnuntai-illan illallisella kahden miellyttävän, mutta äärimmäisen tylsän taiwanilaisen herrasmiehen seurassa, jotka puhuivat lähes pelkästään tietokonejärjestelmistä. Hetkeksi sain keskustelua kääntymään kiinankieleen ja opin, että sana ”kirkas” kirjoitetaan kahta merkkiä käyttäen: aurinkoa ja kuuta tarkoittavia. Nopeasti keskusteli luiskahti takaisin teknologiaan, liikennevirtojen ohjailuun ja Pekingin lentokentän liikennetilastoihin: kuulemma 1100 lentoa päivässä, joka on paljon minkä tahansa mittapuun mukaan laskettuna.

Mutta nyt ajattelen siis kirjoja ja kirjailijoita ja vähän Mukkulaakin (mutta vain kateuden välähdyksenä). Ja olen sitä mieltä, että mikään kirja ei koskaan muuta kenenkään elämää.

Tämä on tietysti itsestään selvä seikka, vaikka radiossa tai Hesarissa muuta väitettäisiin. Sen sijaan kirja voi muuttaa ihmisen elämään, ja monet ovat jo muuttaneetkin, toivottavasti vielä moni muu muuttaa, ja kirjojen kautta voi saada mahdollisuuden muuttaa elämäänsä, jos niin haluaa. Tulla tietoiseksi jostakin ”muusta” jostakin ”erilaisesta”, jonka voi toteuttaa tahtonsa mukaan. Tai olla toteuttamatta.

Listaan tähän lastuun muutaman elämääni muuttaneen kirjan, en tiedä vielä tuleeko niitä kymmenen vai sata. Hesarin bloginpitäjän, Lukupiirin iki-ihanan Kirsi Pihan (Listojen viehätys) houkuttamana tätä listaa väsäilen, mutta jätän pois sellaiset ilmiselvät muuttajaklassikot kuin Sota ja rauha (joka muutti elämään sikäli, että sen parissa on ollut hyvä etsiä unta vielä sen kokonaan kertaalleen luettuaankin) ja Rikos ja rangaistus (vaikka se tulee mieleen aina, kun jotakin vakavampaa ajattelee. Aivan viime aikoina olen tosin päätynyt siihen, että R&R on valoisa ja positiivinen kirja viimeisen lukunsa vuoksi).

Olen jättänyt pois myös sellaiset lukijana omaksi koetut itsestäänselvyydet kuin Sinuhe, Sadan vuoden yksinäisyys, Täällä Pohjantähden alla, Tuntematon sotilas, Seitsemän veljestä, ja Kalevalankin, ja tietysti paljon muita myös, joita en edes muista pois jättäneeni, vaikka ovatkin muuttaneet elämään. Pirkko Saision Punainen erokirja melkein ylti listalleni, mutta on aivan liian tuore kirjallinen tapaus, että voisi sanoa sen muuttaneen elämääni. Kirjan tuoreus, kilahtelevan kristallinen kieli ja jotenkin – ehkä pinnallinen – totuuden ja vilpittömyyden tuntu (jos mikään fiktio voi yleensä olla vilpitöntä) ovat tuoreina mielessä. Samoin ylti listan hännän alle myös Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu, mutta eipä ihan livahtanut hännän alta listalle saakka.

Ja alla on sitten itse lista, johon lopulta ajautui 15 kirjaa. Se on jonkinlaisessa tärkeysjärjestyksessä, vaikka täytyy sanoa, että järjestyksen laatiminen oli lähes yhtä tuskallista kuin itse listan saaminen kokoon. (Viittaan tässä samalla suomalaisten mielielokuvien listaani lastussa Suomalaisten elokuvasuosikit ja vähän omanikin muutamia päivä sitten ja kahteen aikaisempaan lastuuni: Lastenkirja muokkaa ja Miehuuden kainalosauvat: poikakirjat, ja ehkä voisi mainita myös lastun Rakastan, rakastat, jne… myös)

Boccaccio: Decamerone.
Mika Waltari: Mikael Karvajalka (Mikael Hakim)
Ernst Hemingway: Ja aurinko nousee tai ehkä myöhemmin luettu Nuoruuteni Pariisi (Moveable Feast, pidän englanninkielisestä versiosta enemmän), vaikea sanoa
Albert Camus: Sivullinen
Voltaire: Candide
Virginia Woolf: Orlando
Cervantes: Don Quijote
Joseph Heller: Catch 22 (en ole lukenut suomalaista versiota Me sotasankarit)
Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut
Pentti Haanpää: Taivalvaaran näyttelijä
Hermann Hesse: Lasihelmipeli
Marcel Aymé: Vihreä tamma
Jack London: Erämaa kutsuu
Erica Jong: Lennä, uneksi
William Golding: Kärpästen herra

Itselleni tuo lista on tietysti täysin itsestään selvyys, kun sen juuri suurella vaivalla ja hämmästyneenä sain aikaiseksi hylkäämällä monia ja yrittämällä kaivella muistin kätköistä joitakin lähes unohtuneita ”unohtumattomia” teoksia. Kun sitä tässä vielä ihailen, en voi olla sanomatta, että se on oikein hyvä lista – jopa joitakin naiskirjailijoita eksyi joukkoon, vaikka en sitä tietoisesti tohtinut tekeväni.

Decameronea luin erityisesti ”tietyssä iässä”. Nimenomaan siinä iässä, jossa kirja oli vielä tavallaan kiellettyjen listalla, vaikka ei minulta erityisesti kai monia kirjoja olla koskaan kiellettykään, korkeintaan ylenkatsottu jotakin teosta siinä toiveessa, että sillä olisi jotakin vaikutusta lukuhaluihini. Vaikutus oli tietysti useimmiten juuri toivotun vastakohta. Joskus ylenkatsottu kirja aiheutti pettymyksen (esimerkkinä Myklen Laulu punaisesta rubiinista), toisinaan ikuisen jäljen. (Toisaalta kai kaikki kirjat jonkinlaisen jäljen johonkin jättävät.)

Decamerone siis ajoittui sukupuolisen heräämisen vuosiin. Sehän on tarinakokoelma, novelleja, tietysti ”boccaciolaisia” juoninovelleja (nuoressa mielessä juonena oli tietysti vain se yksi asia, jota ehkä siihen aikaan tosiaan ajatteli joka seitsemäs sekunti, vanhemmiten ajattelutiheys on kai hidastunut sekunnilla tai parilla) vastakohtana samoihin aikoihin lahjaksi saamilleni ”tshehovilaisille”, ”ratkaisemattomille” tai ”avoimiksi jääville” novelleille, jotka olivat Juhani Konkan suomentamassa valikoimassa ja vasta myöhemmin lukemiini "kafkalaisiin", pinnallisesti mielettömiin novelleihin.

Konkan kääntämä Tshehov-kokoelma on hävinnyt aikojen kuluessa, vaikka omassa kirjastossa on kyllä muita Tshehoveja, kuten Nainen ja sylikoira (ja muita novelleja, Otava), jonka kääntäjänä on Ulla-Liisa Heino joskus 70-luvun alussa. Mielenkiintoista on se, että – ilmeisen syvästä ja pysyvästä vaikutuksestaan huolimatta - viihdyttävää Boccaciota ei tule mieleen enää nykyisin lukea, vaikka Tsehov ja Kafka pysyvät tiiviisti aktiivisessa käytössä.

Miksi Decamerone on sitten tällä listalla? Pääsyy on ehkä se, että Decameronen tarinat vaikuttivat pysyvästi rakkauselämään ja suhtautumiseeni naiseen.

Listan loppupäässä oleva Marcel Aymén Vihreä tamma on jokaiselle punaveriselle pikkumiehelle ja miksei –naisellekin, ellei ole jo parantumattomasti eksynyt romanttisten hömppäkirjojen kurjimukseen (uusi kirjallinen, hömppäkirjoja juhliva blogi, hymyänostattavan tunnustuksellinen Hömpän helmet, on syytä tässä yhteydessä mainostaa) pakollinen lukukokemus (tai niin ainakin itse olisin valmis vannomaan), mutta Aymé on kirjoittanut koko joukon novelleja myös, ja jopa lastenkertomuksia.

Yritin joskus lukea hänen kokoelmaansa Le Passe-Mureille (suomeksi se voisi olla Seinänläpikävelijä, vaikka sitä ei kai ole suomeksi edes käännetty), mutta en jaksanut kahlata sitä kokonaan läpi, kun silloin vielä tarvitsin ahkeraan hiirenkorville kääntynyttä ranskankielen sanakirjaani). Mutta sieltä on mielessä novelli nimeltä La Carte suomeksi esimerkiksi Kuponki), joka olisi ihan oivallinen luettavaksi kenelle tahansa (ja sitä paitsi olen kateellinen siitä, että hän, enkä minä, on sen kirjoittanut). Tämä la carte-kuponki on ajatuskokeilu siitä, miltä maailma näyttäisi, jos jokaisen elämä olisi pysyvästi säännöstelty, kortilla, ja jokainen saisi elää vain tietyn määrän päiviä kuukaudessa. Kun oma kuukauden elämisosuus on käytetty, henkilö lakkaa olemasta ja alkaa taas olemisensa seuraavan kuun alussa.

Kansalaiset on Aymén novellissa luokiteltu hyödyllisyytensä mukaan, ja hyödyttömät ihmiset (kuten kirjailijat) saavat olla olemassa vain 15 päivää kunakin kuukautena. Ottaen huomioon kuinka huonosti keskivertokirjailija tienaa, tämä voisi olla ihan käytännöllinen ratkaisu, ja ihmettelenkin, että kulttuuriministeriö ei ole tullut ajatelleeksi tällaista hyvinkin erinomaista ehdotusta kirjallisten määrärahojen niukkuuden paikkaamiseksi. Heräävät ajatukset Hölmöläisistä ja lyhyen peiton jatkamisesta voi helposti häivyttää ajattelemalla kuinka onnellista elämä olisi, kun lukemattomia kirjoja olisi puolet vähemmän.

Tällaisen kirjalistankin tekemiseen menisi puolet vähemmän aikaa.

Mika Waltarin Mikael-trilogiasta valmistui vain kaksi ensimmäistä osaa; kolmannen oli kai tarkoitus vaelluttaa Mikael yksijumala-uskontojen syntysijoille saakka, Kaksoisvirtojen maahan ja ehkä jopa Jerusalemiin ja Egyptiin saakka, mutta niin vain jäi kirjoittamatta ”Mestarikirjailijalta”, vaikka Mikael Hakimin lopussa selvästi viitataan kolmannen osan mahdollisuuteen, ja vahinko on tietysti meidän, jälkipolvien kirjallisten ihailijajoukkojen. Joka tapauksessa kirjan olo listalla on perusteltua, koska yksi syy rauhattomaan ja alati matkustelevaan elämäänni on kai juuri tässä Mikaelissa, joka ehkä jollakin tavalla muistuttaa myös itseäni (jos tämän voi tässä narsistisen hybriksensä kourissa salaiseksi toiveajatuksekseen paljastaa).

Hemingwayn esikoiskirja, Ja aurinko nousee, on omasta mielestäni, vaikka ei ehkä universaalisti näin tunnustettaisikaan, kirjailijan ”paras” kirja. Tosin hyvänä kilpailijana on Nuoruuteni Pariisi (ja siitä herää kysymys: miksi F. Scott Fitzgerald ei ole listalla? johon en osaa kylläkään vastata), enkä osaa ratkaista, kumpi Hemingwayn kirjoista on mieluisampi. Joka tapauksessa Pariisi on tullut kovin tutuksi, ja Shakespeare ja Co –kirjakauppa myös, vaikka ei enää sijaitsekaan samalla paikalla kuin Hemingwayn aikaan.

Camus’n Sivullinen on vähän vaikeampi kirja. Luin sen ensin suomennettuna ja sittemmin (hyvin suurella vaikeudella) ranskaksi (L'étranger).

Sota on kai vaikuttanut ratkaisevasti jokaiseen sodanjälkeiseen sukupolveen, vielä nykyiseenkin vanhempiensa kautta. Itse olen ensimmäistä lähes sodanjälkeistä sukupolvea, jolla on sotaperintönä ensinnäkin koko aikuisikänsä sodassa elävä isä (oli sodassa 19 –vuotiaasta lähtien 24 -vuotiaaksi ja käy sitä läpi vieläkin, 87 -vuotiaana) ja tasapainoisempi äiti, joka oli entinen rintamalotta, ja heidän perintönään vakaa maalaismaailmankatsomus, jossa kaikilla ja kaikella on yksisilmäisen tarkasti määritetty sijansa.

Sen lisäksi elin ajassa, jossa – yht’äkkiä ja lähes varottamatta – kaikki vanhat arvot läjättiin mielettöminä romukoppaan, jopa neukut olivat ystäviä ja hyväntekijöitä eivätkä suinkaan ikiaikaisia perivihollisia. Vanhan tilalle tyrkytetty vaihtoehto oli omassa mielessä yhtä mieletön kuin esivanhempien maailma, vaikka näitä edustavien vanhempiensa kanssa ei enää ollut oikein mitään järkevää keskustelupohjaa, ei ollut mitään sanottavaa toisillemme, paitsi tietysti kasvattajien moittiminen ja kasvatettavan urahteleva mökötys. Lisäksi elin alemman keskiluokan köyhähköä elämää, joka olisi kai kuitenkin lähes kaikille aikaisemmille sukupolville ollut elämää suhteellisessa yltäkylläisyydessä.

Siihen ympäristöön hyppäsi sitten romaanihenkilö, Mersault, joka järjettömästi ja ilman ”pätevää” syytä murhaa jonkun arabin rannalla ja joutuu rikoksesta tuomiolle.

Itsellä ei onneksi ollut arabeja murhattaviksi. Vaikka samantekevyys, arvonihilismi, olikin kovin houkutteleva ja mieltäkiihtova vaihtoehto teini-ikäiselle mielelle, sille ei kuitenkaan halunnut antaa periksi – ainakaan ilman suuria omantunnon vaivoja. Kirjan avulla pystyi kuitenkin murhaamaan jumalansa, jonka nimi oli jo silloin mielessä muuttunut alkamaan pienellä alkukirjaimella, ja lukemaan raamattunsa ilman mustavalkoisia silmälaseja. Siksi kai Sivullinen on niin raivostuttavan voimakkaasti elämään muuttanut kirja.

Camus’n hengessä ja mielenkiinnon kauhulla olen myös seurannut isäni elämän luisumista kuoleman odottamisen vankilassa itsetietoisen mustavalkoisesta voimasta vapaudenaikansa alun, lapsuudenkodin, huonekaluja ja pikkutapahtumia muistelevaan pelon haikeuteen.

Näyttää siltä, että tämä lastu on kasvamassa liian pitkäksi, joten lienee parasta lopettaa kesken ja ehkä palata tähän listaan uudestaan tuonnempana tai ehkä kommenteissa. Sanoo hän, toivorikkaana:)

Hyvää Juhannusta

Kuva: Hanhensulka, olisko joku Agapanthus -sukuinen kukka, australialaisessa pihassa tammikuussa 2007.

Kaikille Arvoisille Lukijoille hyvää juhannusta, lämmintä kokkoa ja hellää säätä.

Ilmailuohjelma Euronews'illa

Harvinaista herkkua, ilmailuohjelma, näytettiin pari päivää sitten saksalais-ranskalaisella Euronews-uutiskanavalla. Se on tehty yhteistoiminnassa EUROCONTROL'in kanssa.

Video on noin 15 minuuttia kestoltaan ja antaa aika hyvän kuvan siitä, miten lentoliikennevirtojen ennakko-ohjailu Euroopassa toimii. Lennonjohtotoiminnasta ei videon avulla saa juuri mitään järkevää käsitystä, mutta se on silti katsomisen arvoinen. Hae jotakin hyvää juotavaa, klikkaa ylläolevaa kuvaa ja ala nauttia.

Video on englanninkielinen, jos halua muuttaa kieltä on mentävä Euronews'in omalle saitille sitä vaihtamaan.

Miehittämättömiä lentolaitteita

Kuva: Boeing on valmistanut miehittämättömän helikopterin, jonka ensimmäinen lento suoritettiin tämän kuun alussa Amerikoissa

Otsikolla ei tarkoiteta UFOja, vaikka siltä näyttäisikin, vaan siviili- ja sotilaslentokoneita ja helikoptereita, joita voidaan lentää muun ilmaliikenteen seassa ilman ohjaamomiehistöjä.

Tällä hetkellä tällaiset lentolaitteet ovat vain viranomaisten (kuten sotilaiden, poliisien ja rajojenvartijoiden) käytössä, mutta rohkeat lentokoneenvalmistajat suunnittelevat jo rahdin ja jopa ihmisten kuljettamiseen soveltuvia maassiivisen kokoisia ilma-aluksia.

Nykyiset matkustaja- ja rahtikoneet ovat jo nyt käytännössä automaattisesti lentäviä, ohjaajat on kuitenkin vielä pakko pitää mukana turvallisuussyistä (back-up system, you know), mutta tulevaisuuden entistä varmemmilla ja varmistetummilla tietokoneilla ohjaajista voidaan päästä kokonaan eroon.

Julkisuudessa ei ole esitetty selkeää syytä sille, miksi siviililentokoneissa näin pitäisi edes tehdä, ohjaajat ovat loppujen lopuksi melko halpa ja hyvä back-up-systeemi, joista matkustajatkin - ainakin naispuoliset ja ehkä parin prosentin verran miehenpuolistakin - näyttävät erityisesti tykkäävän.

Tosin suurin (ja aina kuolettava) yksittäinen syy lento-onnettomuuksiin on ns. kontrolloitu lento maahan (controller flight into terrain), eli ohjaaja posottelee koneensa suoraan päin mäkiä. Nissä onnettomuuksissa, joita tapahtuu harvoin, koska nykyaikaisille matkustajakoneille ei onnettomuuksia yleensäkään tapahdu juuri yhtään, lähes poikkeuksetta on syllinen ohjausratin ja pilotin selkänojan välissä, eli siis koneen ohjaaja. Näistä onnettomuuksista päästään helposti eroon paremmalla automaatiolla ja silti pilotti voidaan - täysin turvallisesti - pitää ohjaamossa ihailemassa matkustajien puolesta edessä avautuvia maisemia. Ja hänelle saattaa olla joissakin harvoissa tilanteissa jopa käyttöäkin koneen ohjaamiseksi.

Turvallisuuskysymykset on tietysti ratkaistava ennen miehittämättömien lentokoneiden käyttöönottoa siviilitarkoituksiin.

Sillä alalla onkin vielä jonkinverran tehtävänä. Esimerkiksi eurooppalaisilla ja amerikkalaisilla matkustajalentokoneilla on äärettömän pieni "onnettomuusalttius", luokkaa 0.06 onnettomuutta jokaista miljoonaa lentotuntia kohti (ja vain pienessä osassa näistä menetetään ihmishenkiä, suurimmassa osassa ainoa loukkaantunut on pilotin ylisuuri ego). Sen sijaan nykyisillä miehittämättömillä lentokoneilla tapahtuu keskimäärin 1600 onnettomuutta miljoonalla lentotunnilla. Melkomoinen ero! Joten eipä vielä pidätetä hengitystä miehittämättömien matkustajajumbojen puolesta.


Daidaloksen lennossa kerrotaan tänään hieman lisää miehittämättömistä lentolaitteista.

Alla on videolinkki (Windows Mediaplayer) Northrop Grumman-lentokonetehtaan miehittämättömän ilma-aluksen ensilennosta, klikkaa kuvaa, jos haluat katsella (linkki aukaisee videotiedoston suoraan Mediaplayerille). Muita Grummanin videoita ja kuvia voi katsella täällä.

Kansainvälisiä Runouden iltoja Strugassa

Kuva: Zoran Ančevski

Koska en saa olla Mukkulassa kuuntelemassa kirjailijoiden säkenöivää keskustelua (hehän ovat tietysti kaikki avoimen ekstroverttejä pölisijöitä, niin kuin kirjailijat ovat, joten keskustelun täytyy olla jopa kipinöivän säkenöivää) kauheudesta ja kauneudesta, niin kateuksissani kerron, että Makedoniasta Mukkulaan matkannut runoilija Zoran Ančevski (Hesari kirjoittaa nimen Anchevski) on makedonialaisen Strugan runousiltojen presidentti ja sen lisäksi englantilaisen ja amerikkalaisen kirjallisuuden professori Skopjen yliopistossa.

Ystäväni ja työtoverini Predrag T, joka on Makedonian ensimmäisen makedoniaksi kirjoittaneen romaanikirjalijan, Slavko Janevski’n, vävypoika ja itsekin opiskellut ahkerasti kirjallisuutta Skopjen yliopistossa, vaikka onkin leveämmän leivän pakottamana ajautunut eurooppalaiseksi teknokraatiksi Brysseliin, kertoi minulle Strugasta ja kehotti käymään, tarjosi jopa talonsa Skopjessa tilapäisasunnokseni, mutta toistaiseksi ei sinne ole päässyt ja muuttokiireiden vuoksi ei ehkä pääsekään enää - ainakaan tältä mantereelta.

Runousjuhlat, jotka pidetään aina elokuun kolmannella viikolla, ovat keränneet 45 toimintavuoden aikana Strugaan noin 7000 kulttuuri-ihmistä 95 maasta, joten kiivaasti ovat ovet illoissa käyneet. Tämän vuoden "pyöreänpöydän" keskustelujen teemana on "runous ja paimentolaisuus", joka tietysti voi olla myös "kauheaa ja kaunista" niin kuin jutut Mukkulassa.

Strugassa on pidetty viini-il… eikun siis runoiltoja jo hamasta sosialistikaudesta alkaen 1962, jolloin asioiden hoito oli ollut huomattavasti nykyistä helpompaa. Silloin nimittäin Jugoslavian valtio otti osaa kulttuurin taloudellisen taakan kanniskeluun, eikä järjestäjillä tai osallistujilla ollut pakkoa olla paksua lompsaa. Toisin on nyt. Kaikki maksaa ja jostakin on markkinatalouden tulosvastuullisuuden (rahalla mitatun tietysti) nimissä löydettävä maksumiehet tai –naiset kulttuurille muuten eivät kansainväliset runoratsut Strugassa laukkaa kuumina elokuun iltoina.

Struga on makedonialainen lomakaupunki, rakennettu neoliittiselta ajalta alkaneen asutuksen paikalle aivan Albanian rajan tuntumaan Ohrid-järven ja Crn Drim-joen rannoille vuorien suojaan.

Runouden illat perustettiin kahden strugalaisen veljeksen, Dimitar ja Konstantin Miladinov’in kunniaksi. Molemmat itsenäisyysaktivisteja ja runoilijoita, jotka tallensivat makedonialaista kansanrunoutta (Kantelettaren tapaan, kokoelman runous lauloi pääasiassa rakkaudesta) jälkipolvien iloksi. Veljekset kuolivat 1862 jossakin turkkilaisessa vankilassa – Makedonia oli silloin osa Ottomaanien sulttaanikuntaa.

Strugan runouden illat palkitsevat vuosittain yhden merkittävän runoilijan, palkittujen joukossa on hyvinkin tunnettuja nimiä kuten amerikkalaiset Wystan Hugh Auden (1971) ja Joseph Brodsky (Josif Brodski) (1991), senegalilainen Léopold Sédar Senghor (1975) ja englantilainen Ted Hughes (1994). Tämän vuoden valittu on palestiinalainen runoilija Mahmoud Darwish, jolla on myös Leninin kansainvälinen rauhanpalkinto vuodelta 1983. (Muuten ja asiasta hetkeksi toiseen, Leninin kansainvälisen rauhanpalkinnon sai ensimmäisenä islantilainen Halldór Kiljan Laxness (1949) ja suomalaisia saajia ovat tunnetut kansainväliset pasifistit Felix Iversen (1954), Mirjam Vire-Tuominen (1965), Urho Kekkonen (1979) ja Martti Ahtisaari.)

Suomalaiset runoilijat eivät ole Strugan palkintoon saakka yltäneet, sen sijaan yksi ruotsalainen voittaja listalta näyttää löytyvän: Artur Lundkvist (1977).

Runouden iltojen järjestäjät julkaisevat myös runouden kokoelmia eri maista. Suomen runoutta on julkaistu vuonna 1976, valitettavasti en löydä tähän hätään pirullakaan mistään tietoja siitä, keitä runoilijoita kokoelmaan oli valittu.

Kaurismäen Koistinen, päivitetty versio Chaplinin kulkurista?

Kuva: Edward Hopper, Nighthawks, 1942

Hesari sanoo pari päivää sitten kulttuurisivuillaan (by-line Veli-Pekka Lehtonen), että New York Times kehuu Aki Kaurismäen Laitakaupungin valoja ja, että "elokuvan päähenkilö Koistinen on päivitetty versio Chaplinin kulkurista".

Well, yeees. And no!

Innostuin sen verran Hesarin artikkelista, New York Times kehuu Laitakaupungin valoja, että kaivelin internetin perukoilta, mitä NYT’n arvostelija Stephen Holden itse asiassa leffasta sanoo. Lastun otsikko on Hesarin artikkelista, Holdenin sanat elokuvan päähenkilöstä, Koistisesta, kuuluvat näin:

“This buffeted nobody suggests a contemporary version of Chaplin’s Little Tramp.”

Suomennettuna tuo voisi olla vaikkapa, että: ”Tämä murjottu mitättömyys viittaa (suggest = hint tässä kontekstissa), nykyaikaisena versiona, Chaplinin pikkukulkuriin”.

Myöhemmin Holden sanoo tähän tapaan:

“Lights in the Dusk” is too hard-headed a movie to be a sentimental tribute to the persecuted little guy with integrity in a cold, corrupt world.

Eli jotenkin, että: ”Laitakaupungin valot on liian kovanaamainen elokuva olemaan sentimentaalinen kunnianosoitus (Chaplinin) kiusatulle mutta rehelliselle pikkujätkälle pahassa maailmassa”.

Janne Hyytiäisestä Koistisena NYT sanoo jotenkin, että tämä ”muistuttaa nuorta Mickey Rourkea ilman sisältöä” (stuffing). Ja Maria Järvenhelmestä (elokuvan Mirja) taas, että tämä on ”blondi, Gwen Stefania muistuttava kaunotar” (bombshell). Kumpaakaan en pitäisi mairittelevina lausuntoina.

Se, että Laitakaupungin valot on päässyt NYT’n sivuille arvosteltavaksi, on jo sinänsä merkittävä saavutus (tosin epäilen, että Kaurismäki itse ”veisaa vitut” pääsystä NYT’n sivuille). Artikkeli on sympatiseeraava (mutta jotenkin isovelimäisen vähättelevän alavireinen), tyypillistä kulttuurikolonialistin päähäntaputtelua siis, mutta ei mitenkään erityisen kehuva.

Timo Salmisen elokuvaus saa aitoa kehua. Helsingin kuvausta verrataan Edward Hopper’in alakuloisen varjomaisia kaupunkimaisemia esittäviin maalauksiin ("portrays Helsinki as a bleak, shadowy Edward Hopper cityscape"). Lastun alussa on Edward Hopperin maalaus "Nighthawks".

Katson tietysti Kaurismäen (ja muiden suomalaisten ohjaajienkin) suomalaisia elokuvia suomalaisin silmin. En voi välttyä tästä asenteesta, vaikka haluaisinkin.

Omassa mielessäni Helsinki ja Suomi eivät muistuta jotakin helvetin neukkulaista dystopiaa vuodelta 1948 niin kuin Kaurismäki haluaa katsojilleen uskotella. Tosin onhan asia toisaalta niin, että elokuvan kokonaisuus ei muodostu vain sen kulisseista, joten ympäristökuvauksen "vääristämistä" taiteen nimissä ei tarvitse hirveän väkevästi arvostella.

Hänen elokuvansa ovat todennäköisesti parasta suomalaista elokuvataidetta nykyhetkessä, sitä ei kai voi mennä kieltämään, vaikka niiden onnettomasta henkilöohjauksesta ja taiteellisen vapaasta historiankirjoituksesta ei pitäisikään.

Tuo Hopper-vertaus on erityisen onnistunut ja tuo mieleen Kaurismäen elokuvien jonkinasteisen ekspressionistisen latauksen. Niitä voisi verrata jopa sotienjälkeiseen maalaustaiteen suuntaan, jota kutsuttiin abstraktiksi ekspressionismiksi (siinä määrin kuin taiteen eri lajeja voi yleensä toisiinsa verrata). Esimerkiksi tästä kelvannee oheinen Franz Kline’n New York vuodelta 1953 (kuva lastun alla). Vaikka onhan näissä elokuvissa sormella osoitteleva sosialistisen realismin kerros myös, ja se on niiden epämiellyttävin ominaisuus: saarnaaminen taiteessa on yhtä epämiellyttävää kuin saarnaaminen muussakin kulttuurissa (sanoo hän ja kirjoittaa saarnaavan lastun:).

Kaurismäen luuseri-sarjan kolmesta elokuvasta ensimmäinen, Kauas pilvet karkaavat, on mielestäni paras (itse asiassa se on ainoa Aki Kaurismäen elokuva, josta voin yleensä sanoa pitäväni).

Eli vielä loppulauseeksi, Hesarin arviosta poiketen, sanoisin, että New York Times ei kehunut Kaurismäen Lautakaupungin valoja, vaikka kirjoitti siitä lievästi myönteisen arvion. Artikkelin, Loser, Loser Burning Bright in the Grim Helsinki Night, voi käydä kukin itse lukemassa.

Kuva: Franz Kline, New York, 1953

Hollywoodista White House’en

Kuva: Yhdysvaltain seuraava (?) presidentti, Fred Dalton Thomson

Kaikki tietysti tiedämme, että poliitikon elämä poliitikkona on pelkkää näyttelemistä (veronmaksajien rahoilla juhlimisen lisäksi tietysti).

Käsikirjoituksen poliitikon luonneosalle kirjoittavat yleensä joko puolueen sanasepot tai ohjelmalehtiset, joista saa vankan repertuaarin turvallisia ja taattuja latteuksia, joita voi toistella arvokkaan näköisenä televisiossa, lehdissä ja tupailloissa tai missä poliitikot sitten uhrejaan, äänestäjiä, pyydystävätkään.

Paitsi, jos on ”näyttelijä Jumalan armosta” (jeesus, tuo näyttää liian kliseiseltä jopa tietokoneen näyttölaitteella), niin kuin entinen minidiktaattorimme U.K. Kekkonen, joka pystyi reaaliajassa ammentamaan näpäköitä lausuntoja pohjattomasta elefantinmuististaan.

Hän olikin kulttuurin läpitunkema mies, niin kuin aikalaiset hyvin muistavat häntä nuoleskelleista lehtiartikkeleista erityisesti erkkolaisissa ja tietysti maalaisliittolaisissa lehdissä niin kuin ainavalveutuneessa Keskisuomalaisessa. Puhui kuulemma sujuvasti latinaakin, eikä ollut koskaan naisissa tai juovuksissa, puhumattakaan juovuksissa naisissa.

Mutta Kekkonen oli erikoistapaus, syntynyt mediapresidentiksi paljon ennen kuin mediapresidenttejä edes tarvittiin.

Kafkan romaanissa Linna, eräs K, maanmittari, saapuu kutsuttuna johonkin kylään, jossa on linna. K:lle pitäisi kylässä olla työpaikka, mutta kukaan ei tiedä asiasta mitään. Ainoa tietolähde olisi linna itse, mutta sinne pääsyn estävät byrokraatit, joiden ohi on lähes mahdotonta päästä.

Linna ylläpitää valtaansa tuntemattomuuden syöttämällä kansan mielikuvituksen liekillä, valta Linnassa niin kuin todellisessakin elämässä on kuviteltua valtaa. Jos vallan haltijat joutuisivat valtaansa käyttämään he menettäisivät valta-voimansa. Suuri byrokraattien joukko käyttää sitä kuvitellun vallan sijasta. Ja kansan pelokas mielikuvitus pitää yllä kuvitelmaa vallasta vallanpitäjien puolesta.

Kafkan K:n tarina tuo mieleen myös vanhan sadun keisarista ja tämän uusista vaatteista.

Ihmiset ovat kautta aikojen katselleet tällaisia "linnoja" ja "keisareita" alhaalta ylöspääin. Jotenkin tuntuu siltä, että nykyajassa, jossa valistuksen kolme vuosisataa luulisi jo muuttaneen tavallisten ihmisten suhtautumista keinotekoisiin auktroiteetteihin, tälläista ylöskatsomista tapahtuu enemmän kuin koskaan ennen. Kunnioittavan pelokkaiden katseiden kohteena eivät ole vain hallitsijat; julkkiskultti on tullut vallan ihailun viereen - ehkä jossakin mielessä jopa sen tilalle.

Kuninkaista ja kuningattarista, ja monista muistakin aatelisista, on tullut todellisuudessa impotentteja yhteiskunnan loisia, joilla julkkisarvonsa vuoksi on kuitenkin kuviteltua valta-arvoa niin kuin ennenkin. Ja sen lisäksi julkkisarvoa. Mikä mieltä hämmentävä anakronismi, feodaaliyhteiskunnan yököttävä jäänne. Jopa sellaisissa "demokraattisissa" maissa kuin Ruotsi, Tanska, Norja ja Englanti, jotka tosin ovat vieläkin luokkayhteiskuntia, joten tätä ei pidä kovin paljoa ihmetellä.

Poliitikot eivät ole enää erityisen arvostettu ihmisryhmä. Mehän tiedämme nyt, kun heidät olemme itse valinneet, että ennen valintaa he olivat osa meidän omaa ympäristöämme: tavallisia Matteja, Sauleja, Ilkkoja, Tainoja ja jopa Tarjoja. Heikkouksineen, mitättömyyksineen ja muine epämiellyttävine ominaisuuksineen.

Julkkisten kerma ovat rikkaat, kauniit, ylivoimaisen kuuluisat ja varsinkin ne, jotka esittävät itseään elokuvissa, lukien sujuvasti käsikirjoittajan tekemää älykästä, sujuvaa, huvittavaa, kutkuttavaa tai pelottavaa tekstiä. Näiden superjulkkisten kannalta on välttämättömänä pitää etäisyyttä ihailijoihinsa, tavalliseen kansaan. Jos ei muuten, niin "linnalaisten" suojelemiseksi liialta tuttuudelta, keisarin uusilta vaatteilta.

Ja suurin osa meistä taviksista suostuu innokkaina leikkiin mukaan, vaikka omassa elämässä hiertäisi kivi tai monta kiveä kengissä kuinka paljon tahansa.

Osallistuvat julkkisleikkiin, jota eivät edes leikiksi tunnista. Eivät tunnista tavikset eivätkä edes julkkikset, jotka ryhtyvät ajattelemaan itseään muita parempana, älykkäämpänä, pystyvämpänä. Ja antavat lausuntoja kaikista mahdollisista asioista, toistelemalla PR-henkilöidensä kirjoittamia latteuksia ja klisheitä, jotka muistuttavat erehdyttävästi älykkäitä mielipiteitä. Ja "pelastavat" Afrikan nälkiintyneet massat rokilla ja laulamalla.

Otsikolla ei tarkoiteta tässä lastussa presidentti Ronald Reagania, vaikka hänet muistetaan hyvin B-luokan näyttelijänä, josta tuli osaansa erinomaisesti istuva A-luokan presidentti.

Seuraavissa Yhdysvaltain presidentin vaaleissa suomalaiset saattavat päästä pöyhkeilemään (kieltämättä varsin) pienellä osalla Valkoiseentaloon pääsevän henkilön valinnassa. Nimittäin Renny Harlin ohjasi Die Hard 2-elokuvan; se julkaistiin 1990, mutta ei yltänyt Oskareiden saajaksi asti. Ja ihan hyvällä syyllä, nimittäin mahtavia erikoisefektejä lukuun ottamatta, elokuva ei tarjonnut oikein mitään, mistä suomalaiset olisivat voineet saada pehmeänmukavaa hehkua kulttuuririntoihinsa. Mutta tämä asia on nyt onneksi korjaantumassa.

Kaikki tietysti tiedämme, että Hilary Clintonista on tulossa Yhdysvaltain seuraava presidentti. Right? Well, wrong!

Seuraavan presidentin nimi tulee, oman asiantuntevan ennustukseni mukaan (jonka juuri luin The Independent-sanomalehdestä joten sen täytyy tietysti olla totta eikä vain lehtimiesten spekulointia) olemaan Fred Dalton Thomson, joka on entinen huippulakimies, vielä nykyinenkin Hollywood näyttelijä ja vuoteen 2003 saakka istunut senaattori. Hän peri paikkansa Al Gorelta tämän siirtyessä Washingtoniin kantamaan Bill Clintonin salkkua ja valmistautumaan noloon häviöönsä George W. Bushille vuoden 2000 presidentin vaaleissa.

Fred Thomson näytteli lentokentän operatiivista päällikköä Die Hard 2:ssa. Hänet voisi muistaa esimerkiksi seuraavasta älykkäästä keskustelusta Bruce Willisin John McLanen kanssa:

…
Trudeau: Okay, we've got a body in the morgue that seems to have died twice. Now, assuming this isn't a computer error, what do we assume?
John McClane: That someone's about to seriously fuck with this airport.
Trudeau: What the hell is that supposed to mean? I know we're all dummies up here, McClane, but give us a little taste of your brilliant genius! What are we talking about, a hijacking -
John McClane: I don't know.

Thomson ei olisi mitenkään kokematon osaansa seuraavana presidenttinä. Hän on näytellyt USA:n presidenttiä elokuvissa ainakin kahdesti . Tänä vuonna julkaistaan HBO:n tuottama TV-elokuva Bury My Heart at Wounded Knee, joka perustuu Dee Brown’in samannimiseen romaaniin vuodelta 1970, suomennettu 1970 nimellä Haudatkaa sydämeni Wounded Kneehen. Elokuvassa Fred Thomson näyttelee presidentti Ulysses S. Grant’ia. Vuoden 2005 elokuvassa Last Best Chance hän näyttelee fiktiivistä presidentti Charles Ross’ia. Joten kokemusta hänellä on jopa enemmän kuin Ronald Reaganilla, joka ei kai ennen White House’en pääsyään näytellyt presidenttiä.

Poliitikkonäyttelijöitä on muitakin kuten tietysti Kalifornian kuvernööri Arnold Schwarzenegger ja Clint Eastwood, joka on kai vasta kahdeksankymppinen vaikka nykyisin näyttää vähintään satavuotiaalta tai kuolleelta, ja toimi jonkin aikaa kalifornialaisen Carmel-by-the-Sea-pikkukaupungin pormestarina. Molemmat ovat tainneet hautoa presidenttiunelmia. Samoin kuin Warren Beatty, Micheal Douglas ja ehkä jotkut muutkin presidenttiä esittäneet näyttelijät.

Arvoisa Lukija saattaa myös muistaa englantilaisen elokuvan The Music Lovers vuodelta 1971 (se näytettiin hiljan jollakin belgialaisella tv-kanavalla), joka kertoo säveltäjä Pjotr Tshaikovskista (osassa Richard Chamberlain) ja tämän musiikista. Elokuvassa näyttelivät aina julkisuudessa synkästi murjottava Glenda Jackson (Tshaikovskin leväperäisen rakastajattaren ja pienenaikaisen vaimon, Antonina Milyukovan, osassa) ja paljon vähemmän tunnettu englantilainen näyttelijä Andrew Faulds (sellisti Karl Davidovin osassa). Sekä Jackson että Faulds olivat Englannin parlamentin monivuotisia jäseniä, Jackson jopa ympäristöministeri jonkin aikaa.

Presidentti Fred Dalton Thomson, sehän kuulostaakin jotenkin presidentilliseltä, mutta niin kai kuulosti William Jefferson Clintonkin ja jotenkin hämärämmin myös Hilary Rodham Clinton.

Englanninkielen sana rodham tarkoittaa muuten "lettosuon ympärille tehtyä patoa". Tosin sanan rodham voi jakaa kahtia sanoiksi rod (vitsa, piiska, tanko) ja ham (kinkku), jotka nekin saattavat kuvata Hilarya, jollakin tarkemmin määrittämättömällä tasolla.

Ilmailukoulutusta Rovaniemellä

Tänä aamuna sekä Rovaniemen kaupunki että Tartu Aviation College ilmoittivat kansainvälisen lennonjohtajien koulutuksen aloittamisesta Rovaniemellä. Daidaloksen lento on tietysti ainavalppaana ja kirjoittaa siitä myös tänään.

Pelosta ja Afrikasta

Kuva: Chimamanda Ngozi Adichie, kirjailija, Belgian Liegessä asuvan Daria Tunca'n luomalta saitilta

Aion kirjoittaa tässä lastussa vähän afrikkalaisesta kirjailijasta nimeltään Chimamanda Ngozi Adichie, joka on syntyjään nigerialainen ibo, tai nykyisin on oikeammin sanoa igbo, joka on yksi Nigerian suurimmista etnisistä ryhmistä heti haussojen ja jarubojen jälkeen.

Adichie on juuri voittanut englantilaisen Orange-kirjallisuuspalkinnon, joka jaetaan vuosittain ”maailman parhaalle” englanniksi julkaistulle naiskirjailijalle.

Palkitun romaanin nimi on Half of a Yellow Sun, jossa tämä keltaisen auringon puolikas viittaa 1970 Nigerian sisällissodassa kukistuneen Biafran lippuun. Sain romaanin käsiini maanantaina ja aloin lukea saman tien. Kirja on kirjoitettu englanniksi; kauniilla, rikkaalla ja soljuvalla kielellä, jota on ilo lukea. Viimeaikoina vain hyvin harvoin olen aloittanut kirjan lukemisen yhtä suurilla osotuksilla ja näyttää siltä, että lukukokemuksesta ei tule pettymystä niin kuin usein tapahtuu. Sen nauttiminen on vielä kesken, joten en sano siitä tassä lastussa paljoa, mutta yritän palata siihen joskus myöhemmin.

PS: lisäys 13.6. kello 0100: Half of a Yellow Sun virallinen saitti on täällä.

Tähän asti tunnetuin igbo-syntyinen kirjailija on ollut Chinua Achebe, joka kirjoitti mm. kirjan Things Fall Apart. Se on iso tarina isosta aiheesta: kolonialismin vaikutuksesta igbo-heimon vaiheisiin. Achebe on ehdolla tämän vuoden International Booker-palkinnon saajaksi kirjallisesta elämäntyöstään. Ehdokaslista on muutenkin aika pelottavan näköinen, kuin who-is-who kansanvälisessä nykykirjallisuudessa, niin kuin tietysti asiaan kuuluukin: Chinua Achebe, Margaret Atwood, John Banville, Peter Carey, Don DeLillo, Carlos Fuentes, Doris Lessing, Ian McEwan, Harry Mulisch, Alice Munro, Michael Ondaatje, Amos Oz, Philip Roth, Salman Rushdie, ja Michel Tournier. Voisiko kirjallisuuslista enää paljoa tuosta parantua. Itselläni olisi vaikeuksia valinnan tekoon, monet listalaisista ovat "suosikkikirjailijoitani", mitä se sitten tarkoittaneekaan käytännössä.

Narsistisena virtuaalilastujen nikkarina täytyy minun tietysti kirjoittaa vähän lisää itsestäni. Ja siksi aloitan tämän lastun puhumalla pelosta ja sodastakin.

Pelko on ihmisen syvimpiä viettejä ja aistimuksia. Se on itse asiassa niin syvällä, että sen rinnalla ovat vain sellaiset perusasiat kuin nälkä ja himo. Tai rakkaus olisi ehkä parempi nimitys ihmisten naimishimolle, vaikka epäilen vahvasti, että rakkaus on kulttuurinen konstruktio, joka kasvaa vasta sielun tullessa tietoiseksi itsestään. (eikö ole muuten somaa, että indoeurooppalainen ”lust” on muuttunut suomalaiseksi ”lystiksi” täällä metsäläisten keskuudessa: miten hyvin sopiva ja iloinen asia!)

Joka tapauksessa kaikissa näissä, ja pelossakin, puhumme ihmisen itsensä, lajin, säilymisestä.

Kuva Hanhensulan privaattikokoelmista: Punaisen Ristin avustustyöntekijä, kovin nuori Hanhensulka, tutkii hämmästyneenä afrikkalaista öljypalmupuuta (Elaeis guineensis)

Pelossahan on pohjalla eläinten ”fight or flight” -reaktio, eli ”tapellako vai paeta”. Pelon vastakohta +/- asteikolla olisi ehkä raivo. Pelko voisi olla sen positiivisessa päässä ja raivo puolestaan negatiivisessa, riippuen siitä, miten itse kukin näihin kahteen sisuksissaan suhtautuu.

Erilaisuuden vierastaminen on samaa ihmiselle lajina ominaista pelkoa. Toiseutta ei pelätä vain länsimailla, vaikka joskus poliittisesti korrektissa hysteriassa siltä tuntuu, samaa epäluuloa ja vihamielisyyttä synnyttävää pelkoa esiintyy tietysti muuallakin. Sitä ei vain muiden osalta välttämättä kutsuta rasismiksi. Pelko syöttää rasismia ja saattaa johtaa väkivaltaisuuksiin jopa sotiin.

Afrikassa heimokultturien vuosisataiset pelot ja kostokierteet ovat usein syinä aseellisiin selkkauksiin. Ruandan hutsit ja tutut tappoivat toisiaan niin kuin tekivät naapurimaan Burundin hutsit ja tutut. Naapureiden heimovaltasuhteissa oli erona se, että toisessa tutut olivat enemmistönä ja tappoivat hutseja ja toisessa tilanne oli päinvastainen.

Sotilaskirjoja lukeneet ovat oppineet, että pelkoon turtuu.

Voin omalta osaltani sanoa, että en ole pelkoon mitenkään merkittävällä tavalla tottunut tai turtunut, vaikka olenkin ollut sotilas 2.5 vuotta elämästäni, lentänyt satoja tunteja sekä sotilas- että siviilikoneilla ja sen lisäksi kiertänyt YK:n passilla varustettuna mm. Afrikassa, jossa olin kovin nuorena myös Punaisen Ristin hommissa Biafran sodassa. (Arvoisa Lukija näkee tästä aasinsillasta, että olemme lähestymässä asiaa, mutta on tässä siihen vielä tekstimatkaa jäljellä.)

Kaikissa noissa toimissa pelko oli mielessä vähän väliä. En ole mitenkään rakennettu kestämään pelkoa, en henkisesti enkä ruumiillisesti. Henkisesti olen mieluumminkin pelkuri ja ruumiillisesti olen aina muistuttanut heinäseivästä, jolla on pajunvitsoista rakennetut raajat. (Ja nykyisin johonkin puoleenväliin näyttää tarttuneet omena, joka on sidottu seipääseen polkupyörän löysähkösti täytetyllä sisäkumilla, ja kutsun niitä vatsakseni ja vyötärökseni. Mutta tämä on ns. sivulause, eikä varsinaisesti kuulu kirjalliseen lastuun.)

Biafra oli yksi ensimmäisiä afrikkalaisia mediasotia, joissa valkoisilla ei ollut paljoakaan tekemistä taistelumielessä; Biafran puolella taistelleen ruotsalaisen kreivi Carl Gustaf Von Rosenin ruotsalaisilla MFI-koulutuskoneilla varustettuja ”ilmavoimia” ja Nigerian puolella lennelleitä itäsaksalaisia MiG-21- ja Iljushin IL-28 -lentäjiä lukuun ottamatta.

Biafran sota oli myös kolonialismin "aiheuttama".

Nigerian perustamisesta olivat vastuussa englantilaiset siirtomaaherrat, jotka eivät siellä, eivätkä juuri missään muuallakaan, kunnioittaneet afrikkalaisten "villi-ihmisten" ikiaikaisia heimorajoja. Useimmissa Afrikan maissa asukkaat, kansalaiset, ovat ensisijaisesti oman heimonsa jäseniä omine kielineen ja erilaisine kulttuureineen, ja vasta toissijaisesti "kansallisvaltionsa" kansalaisia. Näin on vieläkin, vaikka osaksi tämä on muuttumassa, mutta muutos on hidas, eikä ehkä edes toteudu kaikissa Afrikan maissa koskaan.

Biafran sodassa afrikkalaiset tappoivat "vieraita" afrikkalaisia, igbot joruboja ja haussoja ja nämä igboja. Taustalla oli erilaisuuden lisäksi sekä kilpailu vallasta että rikkauksista, sillä Nigerian öljyvaroista suuri osa sijaitsi juuri Biafrassa tai sen välittömässä ympäristössä. Eli kyseessä oli heimo- ja öljysota niin kuin monet muutkin sodat viime vuosisadalla olivat ja ovat ilmeisesti tälläkin hetkellä.

Kuva: National Museum of African Art, Inscribing Meaning, uli -taiteilija Agbaejije Anunobi luo seinämaalausta nigerialaiseen obi-taloon

Oma sotakokemukseni Biafrasta rajoittui hyvinpalkattuun, miellyttävän työntäyteiseen ja ajoittain joutilaiseen aikaan Cotonoun kaupungissa Dahomeyssä (nykyinen Benin), josta Punainen Risti lensi käytettyinä lahjotetuilla tai vuokratuilla DC-6-, DC-7- ja C-97-koneilla avustuslentoja, ja pikakäynteihin Biafran ainoaan aukiolevaan henkireikään, eli Ulin lentokentälle.

Avustuslennot tehtiin yöaikaan. Nigerian raja ylitettiin juuri auringon laskun tienoilla. Ulin kenttä oli maantienpätkä, jota oli vähän levennetty ja vahvistettu lentotoimintaa varten, kiitotien leveys oli vain 23 metriä. Kenttä sijaitsi lähellä Niger-jokea, sen itäpuolen epäterveellä suoalueella. Liikkuminen kiitotien, muutaman pikkutien ja pyöreiden lastausalueiden ulkopuolella oli vaikeaa ja vaarallistakin julmetun suurten tai myrkyllisten käärmeiden vuoksi.

Joka yö Punaisen Ristin koneet Fernando Po'n saarelta ja Cotonousta ja Kirkkojen Maailmanneuvoston avustuskoneet Sao Tome'n saarelta lensivät Portugalista ja Etelä-Afrikasta saakka tulleiden aselentojen seassa, näillä oli aina avustuslentoihin nähden etuoikeus.

Ruoka-apua tuotiin Uliin 500 tonnia yössä: pyörryttävän pahalle haisevaa, kuivattua kalaa, maitojauhetta, lääkeaineita, avustushenkilökuntaa, mm. tukholmalaisia poliiseja avustusalueiden järjestyksenpitoon, ja sen sellaisia hyödykkeitä.

Useimpina öinä tuotiin Biafrasta pois pahasti haavoittuneita sotilaita, jotka koottiin Cotonoun lentokentän konkurssiin menneen ravintolan tiloihin, omistaja oli ranskalainen M. Marcel Paris (ei ehkä ollut oma nimi), joka sai näin hyvän korvauksen tyhjäksi jääneistä ravintolatiloistaan, odottamaan kuljetusta Eurooppaan (mm. Suomeen) ja Amerikkaan.

Biafralaiset hoitivat itse koneiden lastauksen ja purkamisen sekä Ulissa että Cotonoussa: sitkeän näköisiä laihoja mutta lihaksikkaita ja rivakkoja miehiä näkyivät olleen. He ilmestyivät jostakin pimeän rajalta koneelle, kävivät heti toimeen, tyhjensivät koneen nopeasti ja kuljettivat painavat säkit hartioillaan pimeyden rajan yli valonheittimien ulottumattomiin, toivat pimeydestä pahasti haavoittuneita sotilaita ja siviilejä ja hävisivät nopeasti purkamaan toisia koneita.

Kokemukseni Biafrasta rajoittui siis muutaman kirkkaan valonheittäjän valaisemalla lentokentän lastausalueella vietettyihin tunteihin, biafralaisten purkajien katseluun avustuskoneen vierestä, ja nopeaan lentoon takaisin Cotonou'un. Nigerian raja oli kirjoittamattomien sääntöjen mukaan ylitettävä ennen päivännousua, tätä niin kuin kaikkia muitakin hyväksyttyjä, kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä rikottiin joka yö.

Kukin kone teki 3-5 avustuslentoa yön aikana. Lentohenkilökunnalle maksettiin peruspalkan ja päivärahojen lisäksi lentolisää, tehtävästä riippuen 25-100 dollaria jokaiselta lennolta, joten useimmat miehistöt rikkoivat päivännäkösääntöjä täyttääkseen omaa lompsaansa niin paljon kuin ehtivät.

Nuorelle suomalaiselle idealistille Afrikka oli merkillinen sekoitus eksoottisuutta, villiyttä ja primitiivistä kulttuuria, johon oli sekoittunut siirtomaa-ajan jäljiltä rippeitä eurooppalaisuudesta. Dahomeyssa suuri osa asukkaista puhui paikallisten kielten lisäksi ranskaa ja jotkut vähän englantia, Nigeriassa (ja Biafrassa) puhuttiin omien kielten lisäksi hämmästyttävän sujuvaa, vaikkakin voimakkaan murteellista englantia. Tosin jotkut paremmin koulutetut ibot puhuivat englantia englantilaisella korostuksella, ja paljon paremmin kuin useimmat avustamaan tulleet eurooppalaiset.

Punaisen Ristin toimistossa työskenteli mm. alunpitäen kongolainen (batetela-heimosta niin kuin sankarinsa ja Kongon Demokraattisen Tasavallan ensimmäinen vaaleilla valittu pääministeri Patrice Lumumba) Ludovique, poliittinen idealisti ja kommunisti, joka oli hankkinut tutkinnon Prahan yliopistossa opiskelemalla marxilaista politiikkaa ja tiedotusoppia. Hän ei pitänyt valkoisista ryhmänä, vaikka yksilöinä heidän kanssaan tulikin toimeen tyydyttävästi.

Oma afrikkalaisen politiikan ihmettelyni ärsytti häntä ja ilmeisesti myös mairitteli jossakin määrin. Joka tapauksessa öisten työvuorojen aikana hän kertoi Lumumbasta (jota hän kovasti muistutti näöltään) ja tämän politiikasta ja kuolemasta, Afrikan ja Dahomeyn sosialistisesta tulevaisuudesta, korruptiosta, odotettavissa olevista vallankumouksista (sellainen tapahtuikin Dahomeyssa pari vuotta Biafran sodan päättymisen jälkeen) ja poliittisista kokouksista muiden vasemmistolaisten afrikkalaisten kanssa monissa Afrikan maissa ja tietysti myös opiskeluajastaan Prahassa. Lopulta hän lähti Kinshashaan (vuoteen 1966 saakka nimi oli Belgian kuninkaan ja siirtomaarosvon, pimeäsydämisen Leopold II:n mukaan Leopoldville) johonkin poliittiseen kokoukseen, jolta ei enää palannut Punaiselle Ristille. Enkä tiedä mitä hänelle sen koommin on tapahtunut.

Ludovique edusti afrikkalaista keskiluokkaa, niin kuin toinenkin toimistovirkailija, laihajäseninen ja muutenkin pienikokoinen Maximilian, jolla oli neljä vaimoa, useita lapsia ja muutama rakastajatar siinä sivussa. Ludovique oli rodullisesti lähellä Keski-Afrikan ja rannikkoalueen mustaihoisia, länsimaalaisittain katsoaen hän oli "tyypillinen" afrikkalainen, Maximilian oli puolestaan Saharan alueen syvänruskeita ja sileäihoisia ihmisiä, Dahomeyssa koko ikänsä asunut ja siellä opiskellut talousmies. Ludovique halveksi Maximilianin pinnallisuutta ja poliittista välinpitämättömyyttä ja Maximilian taas pelkäsi Ludoviquen kiihkeyttä ja kongolaista alkuperää. Onneksi he eivät joutuneet juuri koskaan tekemään työtä yhdessä.

Yleensä eurooppalaisena katsoo afrikkalaista yhteiskuntaa ja ajattelee, että siinä ei ole kuin muutama vallankahvan ylellisyydessä elävä korruptoitu poliitikko, sotilas ja suurliikemies ja heidän alaisuudessaan valtava joukko sivistymätöntä "alaluokkaa", joka elääkituuttaa jatkuvassa puutteessa, syöpäläisten, tautien ja naapureidensakin raiskaamina.

Usein länsimaalaisilta unohtuu se, että, niin kuin kaikissa yhteiskunnissa, näiden kahden ääripään välillä on suurempi tai pienempi kyvykäs keskiluokka, joka on yleensä hyvin koulutettua väkeä ja joiden keskuudesta tulevat hallinnon virkamiehet, pastorit, opettajat, sairaanhoitajat, lääkärit, kauppiaat, lehtimiehet, poliisit, sotilaat, poliitikot ja muut nykyaikaista yhteiskuntaa pyörittävät ja ylläpitävät ihmiset. Rikkaalla ja koruptoituneella yläluokalla on vähän tai ei ollenkaan vaikutusta ihmisten jokapäiväiseen elämään.

Yhteiskunta pyörii rattaat kirskuen tai hyvin voideltuina huolimatta siitä, mitä yläluokka tekee muilta kansalaisilta varastamillaan rahoilla; tässä suhteessa meidän länsimaisen yhteiskuntamme ja afrikkalaisen yhteiskunnan erilaisuudessa on kysymys vain aste-eroista.

Kirjailija Chimamanda Ngozi Adichie kirjoittaa keskiluokkaisesta afrikkalaisuudesta heristelemättä sormeaan, saarnaamatta tai valittamatta. Hän sanoo muutamassa haastattelussa kertoessaan länsimaalaisten suhtautumisesta kirjoituksiinsa mm:

"...I was writing about middle-class Africans who had cars and who weren't starving to death, and therefore (to them) it wasn't authentically African (story)..."

eli suomeksi jotenkin, että:

"...kirjoitin keskiluokkaisista afrikkalaisista, joilla on autoja ja jotka eivät ole kuolemassa nälkään, ja sen vuoksi (arvostelijoille) tämä ei ollut autenttista afrikkalaista tarinaa..."

Adichien tarkoitus on kertoa Afrikasta, joka ei ole suunnaton pakolaisleiri, vaan suunnaton ja värikäs maanosa, jolla on oma tulevaisuutensa ja jossa on menestyksellä elämäänsä elävien ihmisten joskus iloinen, joskus surullinen joukko omine tarinoineen, eikä vain yksi ja sama nälkäännääntyvien suurisilmäisten ja sairaan isovatsaisten lasten tarina, niin kuin länsimainen media asioista kertoo.

Adichie sanoo The Guardian-lehden G2-liitteen haastattelussa 8.6.2007:

"...On niin kuin afrikkalaisilla ei olisi lupaa olla eri yhteiskuntaluokista, että autentisuus olisi jotenkin synonyymi köyhyyden kanssa ja vaatisi eurooppalaisilta sääliä ja sympatiaa. Afrikka on paikka, johon länsimaalaiset menevät selvittelemään omia moraalikysymyksiään. Tätä näkee elokuvissa ja monissa Afrikkaa käsittelevissä kirjoissa, ja se ottaa rajusti päähän...Afrikkalaisten täytyy itse kirjoittaa omat tarinansa eikä antaa länsimaalaisten määrittää asioita heille kuten ovat tehneet jo viimeisen verisen sadan vuoden osalta..."

Adichien romaanista kerron lisää kunhan olen sen lukenut kokonaan, ja jos laiskuudeltani ehdin.

Malilaista musiikkia ja vähän banjonsoittajien irvailua

Kuva: Festival sur la Niger, malilainen muusikko Bassekou Kouyate ja ngoni-soitin

Banjon soittajista sanotaan, että heidän taitonsa ei ole musikaallista lahjakkuutta vaan hermovika. Asia saattaa olla näin. Mutta banjon arvellaan kehittyneen afrikkalaisten orjien mukanaan tuomista soittimista, tai ainakin soittimien rakennus- ja soittotaidosta.

Länsiafrikkalainen kora on ehkä näistä mustan Afrikan soittimista tunnetuin, sen arvellaan olevan kotoisin 1700-luvulta. Sitä soitetaan yleisesti monissa Länsi-Afrikan maissa. Vähemmän tunnettu soitin tulee Malista ja on nimeltään ngoni, joka muistuttaa pientä melaa, johon on viritelty 3-5 kieltä ja jota soitetaan ilman plektraa. Ngoni on ikivanha, sitä on soiteltu Saharan laitamilla ainakin 800 vuotta.

Kuuluisin malilainen ngoni-musiikin esittäjä oli hiljan muusikoiden taivaaseen vilahtanut Ali Farka Toure. Hänen oppilaansa on malilainen Bassekou Kouyate, jonka esi-isät ovat esittäneet musiikkia ehkä 1100-luvulta saakka. Tällaisia musikaalista traditiota muistissaan kantaneita malilaisperheitä kutsutaan nimellä griot. Kouyate esiintyi mm. autiomaan musiikkijuhlilla, Festival au désert, jotka pidettiin mm. tämän vuoden tammikuussa parin tunnin kameli-matkan päässä Timbuktusta Saharan hiekkadyynien keskellä.

Bassekou Kouyaten oma WEB-saitti on täällä, ja siellä voi kuunnella erillisiä trackejä. Kouyaten vaimo on laulaja nimeltään Amy Sacko ja hänen viehättävää malilaisolemustaan voi ihailla täällä, Festival sur le Niger-musiikkijuhlien saitilla (eli suomeksi Juhlat Niger-joen rannalla). Juhlat pidetään Segoussa, Malissa helmikuussa (meidän timbuktulaiset virtuaaliystävämme Mr. Bones tai muu entourage, jotka ilmiselvästi nauttivat matkanteosta kohti Timbuktua paljon enemmän kuin mahdollisesta perillepääsystä, ovat saattaneet käydäkin näilläkin juhlilla). Malin musiikkiskeneen voi laajemmin tutustua myös täällä.

Kouyaten saitilta löytynyt Jonkoloni-kappale kuulostaa aikalailla samanlaiselta kuin Cotonoussa, Dahomeyssä Biafran sodan aikana vapaana ollessa yöt ja päivät kuuntelemani musiikki, jota kutsuin paremman nimen puutteessa nimeltä ”namu-namu-jenkka”. Levy oli 78 kertaa pyörähtelevä iso kiekko, jossa ei ollut enää tietoakaan esiintyjistä tai musiikin nimistä. Sain sen Cotonoun kauppatorilta ostamani vanhan levysoittimen mukana.

Soittimessa oli toistotoiminto ja levyllä vain yksi kappale, toinen puoli oli naarmuuntunut pilalle. Pidin kappaletta soimassa aina, kun olin "kotona Cotonoussa" (kotihan on aina siellä, missä milloinkin pitää puhtaita kalsareitaan), ja musiikki tulee joskus vieläkin kummittelemaan uniini - soihan se pahus korvissani kuukausikaupalla. Siitä tuli niin pyhää musiikkia nuorelle Hanhensulalle, että levy laitettiin läksiäisjuhlien kunniaksi säpäleiksi Excelsior-yökerhon baaritiskin kulmaan useiden afrikkalaista valkoista rommia, nimeltä Clementine, sisältäneiden jäähyväiscocktailien jälkeen kyynelten valuessa virtanaan pitkin entistä kuoppaisemmiksi painuneita poskia. (Pahus olisi sittenkin pitänyt ottaa se levy mukaan.) Levysoitittimen lahjoitin viimeiselle ”houseboylle” nimeltä Thomas, joka oli oikein mukava mies ja piti talon erinomaisen siistinä ja sukat silitettyinä, vaikka valmistikin kamalan makuista ruokaa.

Myös ainavalpas Australian yleisradio (Australian Broadcasting Corporation, ABC) tarjoaa internetin välityksellä tilaisuuden nauttia mm. afrikkalaisesta musiikista. ABC:n 55-minuuttista ohjelmaa, Weekend Planet, voi kuunnella joko windowsin mediaplayerillä tai realplayerillä täällä. Siellä soitellaan musiikkia Kouyaten ensimmäiseltä albumilta nimeltä Segu Blue ja muuta banjosukuista musaa myös Japanista. Segu blue-albumilla esiintyy myös, Amy Sacko.

Kirjallisista isistä ja pojista (ainakin muutamasta)

Kirjoittamisesta ei ole viime aikoina tullut oikein mitään. Vaikka olen kovasti yrittänyt aktiivisti ajatella sitä.

Nimittäin virtuaaliystäväni Saara, joka kiroilee 5.6. blogissaa näiden päivien nopeasti menevää kimallusta, ja joka, pirulainen, sen lisäksi selvästi vihaa minua, haastoi kirjoittamaan sadan sanan novellin jostakin pirun aiheesta, jota en juuri nyt pirullakaan muista. Mutta sillä ei ole pirunkaan merkitystä, koska en sitä piruuttani kuitenkaan tee (tosin olen kyllä saanut joitakin paperille, kaikki toinen toistaan julkaisukelvottomampia). Olen sekä laiska että hedelmätön tekemään juuri mitään näistä Blogistanissa liikkuvista meemeistä (tosin onhan niitä joitakin helpompia tullut tehdyksi), ja saan niistä yleensä pitkäaikaisen päänsäryn (niistä tai armagnacista, mistäpä senkin pirun tarkasti tietäisi).

Aivoissani on joka tapauksessa ollut jo jonkin aikaa solmu, joka estää kunnollisten ideoiden syntymisen (tosin ei ole ideoista puutetta, piekmminkin niiden toteuttamisesta). Tätä kai kutsuttaisiin kirjoittajan plokiksi tai joksikin, joka kuulostaa samalta, ja sointuu sanan blogi kanssa. Kirsti Ellilä (joka sivumennen on saanut tällä kertaa feminiinisen herätyksen) tiesi mitä tekee, kun nimesi bloginsa Häiriöklinikaksi. Joka tapauksessa, kirjoittajan plokki voi kai vain kohdata henkilöä, joka on oikea kirjoittaja. Ellei ole, niin syy kirjoittamattomuudelle on jossakin muualla. Ja sille ei ole mitään seksikästä nimitystä, elleivät ”ideaton idiootti” tai ”luomaanpystymätön luupää” tai ”tuottamaton tuhka-aivo” kuulosta seksikkäältä. Eivätkä ne kai kuulosta.

Mutta Saarasta tulivat mieleen vanhempi-lapsi-parit ja erityisesti ne, jotka näyttävät kantavan samoja luovia geenejä aivosolukossaan, tai missä luovat geenit nyt sitten muhivatkin.

Ja tähän teemaan sopivasti sattui tänään silmään kirjallinen uutinen The Independent-lehdestä.

Nimittäin yhden suosikkikirjailijani, John Le Carré’n (jonka ”oikea” nimi on David Cornwell), poika, Nicholas Cornwell, on saanut julkaisusopimuksen esikoisteokselleen nimeltä The Wages of Gonzo Lubitsch. Random Housen arvellaan maksaneen Cornwellille (hän käyttää kirjailijanimeä Nick Harkaway) 300,000 puntaa julkaisuoikeuksista. The Independent arvelee kirjan olevan vähän saman tapainen kuin Douglas Adamsin kirjat, joten lukijalla pitäisi olla ainakin hauskaa. Tarina kertoo maailmasta, jossa ihmiskunta elää hyvin kapealla elinkelpoisella nauhamaisella alueella, johon syötetään ihmisten tarpeiksi keinotekoisesti happea. Päähenkilöt ansaitsevat elantonsa sammuttelemalla öljypaloja ympäri maailmaa, niin kuin ensimmäisen Irakin sodan aikana kuuluisaksi tullut öljypalojen sammuttaja, teksasilainen Red Adair.

Kirjallinenkin luovuus näyttää siis periytyvän joissakin tapauksissa suoraan sukupolvelta seuraavalle. En muista tähän hätään suomalaisia esimerkkejä kuin Krohnit, jotkut Donnerit, Waltarin isän ja tyttären ja sen sellaiset (tietysti näissä vertailuissa täytyisi ensin määrittää ”kirjallinen luovuus” ja ehkä myös "kirjailija", mutta jääköön nyt tekemättä). Sen sijaan Englannissa näitä on joitakin muitakin.

Esimerkiksi Evelyn Waugh (1903-1966) ja Auberon Waugh (1939-2001), isä ja poika isän naisellisesta nimestä huolimatta. Evelyn on ”suurempi” ja, niin kuin moni muukin on ollut – kriitikoiden mielihalujen mukaan jopa samassa ajassa eläneet kirjailijat toisiaan seuraavissa kritiikeissä – ”oman ikäluokkansa merkittävin” kirjailija. Auberon-poika huomasi tämän, kyllästyi ainaiseen vertailuun ja lopetti kirjojen kirjoittamisen viidennen romaaninsa jälkeen ja jatkoi lehtimiehenä ja esseistinä.

Evelyn Waugh on julkaissut yhteensä viitisentoista romaania ja koko joukon matkakirjoja, novelleja ja esseitä, ”merkittävin” romaani on ehkä satiirinen Brideshead Revisited vuodelta 1945 (Mennyt maailma, suom. Maija-Liisa Auterinen, joka on myös suomentanut Camus'ta ja Sartre'a). Muita en olekaan suomeksi lukenut, englanniksi luetuista on ehkä parhaiten mielessä Scoop (vuodelta 1938, tosin luin sen muutamaa vuosikymmentä myöhemmin).

Waugh muuten sanoi jossakin BBC:n haastattelussa James Joycesta tähän tapaan:

…you could watch him going mad sentence by sentence. If you read Ulysses, it’s perfectly sane for a little bit, and then it goes madder and madder - but that was before the Americans hired him. And then they hired him to write Finnegan’s Wake, which is gibberish.

Eli jotenkin, että:

”…voit lukiessa lause lauseelta nähdä hänen (Joycen siis) tulevan hulluksi. Jos luet Odysseusta, se vaikuttaa täysin järkevältä pienen matkaa, ja sitten se muuttuu hullummaksi ja hullummaksi – mutta se julkaistiin ennen kuin amerikkalaiset palkkasivat hänet. Ja sitten he palkkasivat hänet kirjoittamaan Finnegan’s Wake’n, joka on mieletön”.

Tuo kai kuvaa Evelyn Waugh’n suhtautumista kirjallisuuteen yleisemminkin, ehkä osaksi siksi hänen kirjojaan on nautinto lukea.

Auberon Waugh'sta, joka on paremmin tunnettu pistävistä lehtijutuistaan kuin kirjoistaan ja ennen kaikkea Private Eye –lehdykäisessä pitämästään satiirisesta päiväkirjasta, The Guardian –lehti sanoi negrologissaan mm. ”paskamainen, juoppo, snobi, vittuilija, rasisti ja seksisti”, eli ilmiselvästi erinomaisen maineen omaava, tavallinen kirjailija. Auberon sanoi isästään (BBC:n mukaan):

”pelottavin puoli Evelyn Waugh'ssa vanhempana oli, että hän piti itsellään oikeuden – ei ainoastaan kieltäytyä pitämästä lapsistaan – vaan myös mainostaa akuuttia ja perustelematon ylenkatsettaan näitä kohtaan”.

Isältä pojalle näyttää siis siirtyneen muutakin kuin kirjallisia geenejä.

Auberon Waugh perusti kirjallisen aikakauslehden Literary Review, joka jakaa vuosittain palkinnon ”huonoimmasta seksikohtauksesta kirjallisuudessa”. Viimeisimmän palkinnonjaon (marraskuulta 2006) shortlista on näkyvillä täällä, siellä on myös palkinnon jakajia pöyristyttäneet otteet ehdokaskirjoista. Joukossa, ei tosin voittajana, näkyy olevan uusin ”kirjalliseksi jättiläiseksi” leimattu amerikkalainen Thomas Pynchon.

Auberon Waugh'n kirjoja ei kai ole käännetty suomeksi. Itse olen lukenut vain yhden, Consider the Lilies (vuodelta 1968), joka oli nautittavan ironista luettavaa, mutta ei houkutellut tutustumaan muihin kirjoihin.

Auberon Waugh on tunnettu myös Mukkulasta, jossa hän vuoden 1975 kokouksen yhteydessä (jolloin kirjailijoiden teemana oli ”Kirjallisuus ja kansallinen identiteetti”) sen teemaan erinomaisesti sopivasti sanoi:

"Keskustelu, jonka osanottajat pyrkivät väen väkisin liennytykseen, johtaa helposti periaatteettomien ja lyhytnäköisten mauttomuuksien käyttöön."

No eihän nyt toki Mukkulassa. Tänä vuonnahan siellä, siis Mukkulassa, keskustellaan 17-19 kesäkuuta ”kauneudesta ja kauheudesta”.

Toinen kirjallisesti merkittävä isä-poika yhdistelmä Englannissa on Kingsley Amis (1922-1995) ja Martin Amis (s. 1949).

Kingsley Amis on 50-luvun englantilaisia ”nuoria, vihaisia miehiä” kuten mm. kirjailijat John Osbourne ja Alan Sillitoe. Hän on kirjoittanut parikymmentä romaania ja kokoelmittain runoja, novelleja ja esseitä.

Omista Kigsley Amis kokemuksistani on kliseisesti parhaiten mielessä Onnellinen Jim, joka on julkaistu jo 1954 ja oli hänen ”läpimurtoteoksensa”.

Martin Amis kirjoitti isästään ja näyttää ajatelleen niin kuin kai useimmat isät ajattelevat. Hän sanoi mm näin (Experience vuodelta 2000):

”Suojeleva hahmo, isä, mies, joka seisoo pojan ja kuoleman välissä, ei enää ole täällä; ja mikään ei ole enää samanlaista. Hän on pois. Toki tajuan tämän olevan tavanomaista; kaikkien, jotka elävät, täytyy kuolla, kulkea olemassaolon läpi ikuisuuteen. Isäni menetti oman isänsä, ja minun lapseni menettävät omansa, ja näiden lapset (tätä on äärettömän tuskallista ajatella) menettävät omansa.”

Minulla on sellainen hytinä, että siinä missä Auberon Waugh tunnetaan aina Evelyn Waugh’n poikana, Kigsley Amis muuttuu hiljalleen paremmin tunnetuksi Martin Amisin isänä. Tästä viitettä antaa google, jonka etsintäkoneen mukaan Kingsley Amis ei näytä julkaisseen suomeksi juuri muuta kuin kirjan Otetaan taas, juomisen nautinto. Vaikka kirja sopii hyvin jatkuvasti tissutelleen Amisin kuvaan, niin googlen tulos saattaa kertoa jotakin, kliseistä ehkä, myös Suomen kansasta.

Poika-Amis'ia on moitittu viime viikkoina eroavan pääministeri Tony Blairin nuoleskelusta. Poistuva pääministeri nimittää perinteen mukaan koko joukon uusia ritareita, ja Martin haluaisi ehkä kutsua itseään Sir’ksi, hänen isänsä oli nimittäin myös isketty ritariksi.

En ole, muistaaksen, lukenut yhtään Martin Amis’in kirjaa suomeksi. Englanniksi on luettu muutama, mm. esikoiskirja The Rachel Papers (vuodelta 1989, sitä on ilkeämielisesti sanottu isä-Kingsleyn kirjoittaman Lucky Jimin pojaksi, molemmat kuvaavat yliopistoelämää), joka olisi ehkä paremmin sopinut luettavaksi opiskeluaikaan (jos se olisi jo silloin ollut olemassa), London Fields (1999) ja Money (1986). Näitä kahta sanotaan hänen parhaiksi kirjoikseen, mutta en ole lukenut kaikkia muita (ainakaan vielä), joten en uskalla sanoa asiaan sitä enkä tätä. Kaikki mainitut oli nautinto lukea.

Muuten olen viimeaikoina mm. lueskellut lisää Kafkaa, katsellut Reijo Mäen dekkareiden kansia, puoliso on niitä oikein lukenutkin, lukenut Matti Kurjensaaren kirjoittamaa kirjaa Olavi Paavolaisesta, nimi on tietysti Loistava Apollo ja Spencer Wells’in The Journey of Man: A Genetic Odyssey –kirjaa (josta on tehty myös televisiosarja), katsellut Beethovenin Fidelion, jossa Martti Talvela vielä mörisi elävien kirjoissa, seurannut televisiosta mielenkiintoista ohjelmasarjaa Seven Ages of Rock, joka sai juuri käsiteltyä Punk Rockin seuraavaksi käsitellään tietysti heavyä, ja Peter Townshend’in (you know, The Who) rokkioopperaa Tommy (josta aika on pahasti ajanut ohi, vaikka musiikki on kiinnostavaa) ja seurannut Kuningatar Elisabethin pianokilpailua belgialaiselta televisiokanavalta.

Niin sunnuntaina kävimme taas Knokkessa, Belgian rannikolla, jossa yritin ottaa kuvia, mutta kaikki kolme ladattavaa paria pattereita oli tyhjentynyt ja kuvien ottaminen jäi pelkästään tähtäilyksi, manailuksi ja puolison ”minähän-olen-sanonut”-juttujen kuunteluksi. Eli ihan tavanomainen sunnuntai.

Muutenkaan en ole saanut juuri mitään aikaiseksi. Että sellaista on elämä Euroopan painopisteessä.

Suomalaisten elokuvasuosikit ja vähän omanikin

Kuva: Gabriel - tule takaisin -elokuvan posteri

Helsingin sanomat on hiljan tutkinut 1200 lukijansa elokuvamakua. Suosikkilista muodostui seuraavanlaiseksi:

1. Tuntematon sotilas (Edwin Laineen versio, 1955))
2. Komisario Palmun erehdys (Matti Kassila, 1960)
3. Kahdeksan surmanluotia (Mikko Niskanen, 1972)
4. Mies vailla menneisyyttä (Aki Kaurismäki, 2002)
5. Täällä Pohjantähden alla (Edwin Laine, 1968)
6. Jäniksen vuosi (Risto Jarva, 1977)
7. Valkoinen peura (Erik Blomberg, 1952)
8. Arvottomat (Mika Kaurismäki, 1982)
9. Kulkurin valssi (Toivo Särkkä, 1941)
10. Kauas pilvet karkaavat (Aki Kaurismäki, 1996)

Ihan mukiinmenevä lista, kattaakin yli 60 elokuvavuotta. Muutama subjektiivisen tyly kommentti kuitenkin.

Ensinnäkin kiinnittää huomiota se, että Suuren Elokuvagurujemme leffoista "vain" kolme on selviytynyt tälle listalle (oletettavasti äänestäjistä suurin osa oli Hesarin kulttuurisivujen vakituisia ihailijoita), helpot ja tavallisellekin pulliaiselle katselemalla avautuvat Mies vailla menneisyyttä ja Kauas pilvet karkaavat ovat kiikkumassa listalla, samoin vanhemman veljeksen Arvottomat. Näiden keskinäinen sijoitus listalla heijastanee enemmän muistin uutuutta kuin elokuvien todellista ”paremmuusjärjestystä”.

Toisekseen pistää silmään se, että Kulkurin valssi (vuodelta 1941, käsikirjoitus Mika Waltari) muistetaan vielä ja sijoitetaan Aki Kaurismäen kieltämättä parhaan elokuvan Kauas pilvet karkaavat yläpuolelle. Ehkä Ansa Ikosella ja Tauno Palolla on vetovoimaa yli aikakausien ja elokuvien katsojasukupolvien. Toisaalta itselläni ei ole tietoa haastateltujen ikäjakaumasta ja elokuvien saamista kannatusäänistä.

Olisi oikeastaan melkomoinen ihme, jos Tuntematon sotilas ei päätyisi suomalaisten elokuvanautintojen äänestyksessä ykköseksi. Vaikka sodista on kulunut jo nyt yli 60 vuotta, ne ovat muokanneet kaikkia sodanjälkeisiä sukupolvia ja sota on jonkinlaisena myyttisenä suomalaisena sankaritaruna kai jokaisen kansalaisen mielessä. Tuntematon on syrjäyttänyt Kalevalan, joka on hiljalleen häipymästä yhteisestä kokemusmuistista ja siirtymässä olymposlaiselle unitasolle, jossa sitä ei enää tosissaan edes lueta. Tuntemattomalla, sekä kirjalle että elokuvalle, tullee käymää samalla tavalla.

Suomen sosiaalidemokraattisen kansanosan heräämisen ja valtaannousun synteettinen eepos, Täällä Pohjantähden alla, on ehkä jo osaksi näin tehnytkin. Olen melko varma, ja sille on olemassa jonkinlaista oman kokemuksen luomaa todellisuuspohjaakin, että Pohjantähteä on luettu paljon Tuntematonta vähemmän. Ja samaa pätee niiden elokuvasovelluksiinkin. Tuntuu myös siltä, että Pohjantähden varmasti moni panee tällaisille listoille ykköseksi, vaikka ei olisi koskaan kirjaa lukenut tai elokuvaa nähnyt.

Voi ehkä myös kysyä, missä määrin fyysisesti mammuttimaiseksi tekijänsä käsissä (ja mielessäkin?) kasvanut Kahdeksan surmanluotia (1972) on todellisuudessa Mikko Niskasen parasta tuotantoa. Omasta mielestäni Sissit (1963), Pojat (Niskasen esikoinen vuodelta 1962) ja erityisesti Käpy selän alla (1966) ja jopa myöhäistuotannon Ajolähtö (1982) ovat selvästi sekä merkittävämpiä että parempia elokuvia. Mutta taide on tietysti aina subjektiivista – sekä tekijälleen että kokijalleen.

Jarvan tuotannostakin voisi vähän mutista. Jäniksen vuosi (1977) on siitä harvinainen elokuva, että se on melko selkeästi lähdeteostaan parempi (ottaen huomioon senkin tosiasian, että kirja on Arto Paasilinnan paras tai ainakin yksi parhaista teoksista). Omassa subjektiivis-nostalgisessa miehessä Työmiehen päiväkirja (1967) ja Ruusujen aika (1969) nousevat Jäniksen vuoden edelle.

Mukavaa tuossa Hesarin lukijoiden listassa on kuitenkin se, että suosikkielokuvat jakautuivat niin laajalle ajanjaksolle ja että eriomaisen unohdettavista ja Hollywoodia apinoivista nykyelokuvista ei yksikään läpäissyt äänensäantajien seulaa.

Oma listani, äkkiä ajatellen, olisi ehkä seuraavanlainen:

1. Niskavuoren Heta (Edwin Laine, 1952)
2. Valkoinen peura
3. Ruusujen aika (Risto Jarva, 1969)
4. Tuntematon sotilas
5. Kulkurin valssi
6. Gabriel tule takaisin (Valentin Vaala, 1951)
7. Syyskuinen sunnuntai, (Jörn Donner, 1963), lähinnä siksi, että tämä oli esikoinen, ehkä Mustaa valkoisella (1968) on kuitenkin parempi elokuva.
8. Kauas pilvet karkaavat
9. Ihmiset suviyössä (Valentin Vaala, 1948)
10. Säädyllinen murhenäytelmä (Kaisa Rastimo, 1998)

Kahden ensimmäiseksi sijoittamani välillä on vaikea löytää oikeaa järjestystä (ovathan ne kovin erilaisia elokuvia, tänäään tuntui tältä, huomenna ehkä toiselta). Donnerin Syyskuinen sunnuntai tehtiin Ruotsissa (rahoitusta ei Suomesta löytynyt), joten en ole varma voiko sitä edes laittaa suomalaiselle listalle. Onhan Donnerista itsestäänkin kai joskus vaikea sanoa onko hän suomalainen vai ruotsalainen.

Että semmoista tänään, kun lämpötila on lopultakin kiivennyt kesäisiin lukemiin, ilmassa on utua ja kosteuden makua muutenkin, illalla saattaa sataa. Mustarastaat ovat aloittaneet toiset reviirilaulunsa tätä ”kesänä” ja naapurin harakkapari rakensi kaksi pesää samaan puuhun –eivät ehkä pitäneet ajatuksesta, että naapurissa asuisi joku muu. Lienevätkö suomesta alun perin?