Erilaisten rajojen ylityksiä ja savolaista itsekehuakin

Kuva: Täyssinän rauhan raja vuodelta 1595 flaamilaisen karttamestari Gerhard Mercator'in mukaan

Motto: Nykyisyys ei ole paikka vaan prosessi, jossa toiveet muuttuvat muistoiksi. (Hanhensulka 2005)

Ainaviisaat savolaiset ovat suurella viisaudellaan hedelmöittäneet muiden suomalaisten kulttuuria jo vuosisatojen ajan.

Kun savolaisviisaat alkoivat tosissaan vaikuttaa Suomen kulttuuriin ja erityisesti yleiskieleen, niin muutkin saivat oppia konsonanttien ainoat oikeasti ehtasuomalaiset ääntämispituudet. Ruvettiin sanomaan inessiivissä kahta (geminaatta) ässää, eikä vain yhtä niin kuin länsisuomalaisilla oli tapana, opittiin muutenkin sanomaan sana kokonaisena, ja lopulta osattiin läimäistä imperfektin ja konditionaalin monikkojen perään oikeat –vat ja –vät päätteet. ”Olisivat” siis lopultakin olleet ääntämisessään ”oikeassa” eikä vain ”olisit oikeas” tai ”oikeasa”.

Juvalaisen papin poika Carl Axel Gottlund yritti vielä 1800-luvun alkupuolella vaikuttaa, tosin turhaan, siihen, että suomenkielen annettaisiin kehittyä kirjakielenä vapaasti ja että sitä pitäisi kirjoittaa niin kuin puhutaan ja vierasperäiset hömpötykset, kuten b, f ja g, tulisi kokonaan karsia suomenkielestä.

Gottlund ulosantoi malliksi oman savolaismurteisen suomalaisteoksensa, Otavan eli Suomalaisia Huvituksia, pari vuotta Kalevalaa aikaisemmin. Otavasta kirjoitti turkulainen kirjapainonomistaja Christian Ludvig Hjelt arvostelun Turun Wiikko-Sanomissa nr. 47 2.12.1826, mm. näin:

”Julistamus: Tämän kautta saan minä maanmieheilleni ilmoittaa, että minä askettäin Tukholmissa ollessaini, tapaisin Herran Gottlundin, joka siinä Suomeksi painattaa kirjansa nimeltä: Otawa eli Suomalaisia Huvituksia...; ja jossa kirjassa hän tawoittaa sellaisia aineita, jotka jollakulla tawalla toimittaawat meillen tarkimpaa tietoa meijän esiwanhemmistamme, meijän kielestämme ja tawoistamme, sanalla sanottu, semmoisia, jotka owat meihin Suomalaisiin koskewia...Wiimeiksi täytyn minä muistutella että nämät kirjat painetaan pienillä Latinaisilla puustawilla, ja että ne owat erinomattain kirjoitettu Sawon puheenmurrella…”

Että sillä tavalla kehuskeli ruotsinkielinen toisen ruotsinkielisen savolaista suurteosta, kehui vielä myyvänsä sitä puoleen hintaan suoramyynnissä.

Gottlund puolestaan katkeroitui kovasti, kun Otava unohdettiin heti Kalevalan julkaisun jälkeen. Hänen mielestään Otava oli selvästi parempi teos. Hän antoi Lönnrotin kokoamasta teoksesta mm. tällaisen murskaavan arviointilausunnon:

”[--] tämä suurimaineinen ja paljonkehuttu Kalevala oli surkeasti yhteensäkerrottu ja kokoonpatusteltu teos, pehmerö ja sekamelska.”

Gottlundin Kalevala-lausunnon valossa voi sanoa, että Kalevalalla ja kokoonpatustetuilla blogilastuilla on enemmän yhtäläisyyksiä kuin äkkiarvaaja luulisi. Miksei näitä lastuja voisikin kutsua kansantarinoiksi? virtuaalikansaahan me täällä Blogistanissa kuulumme ja kerromme tarinoita – enemmän tai vähemmän tosia niin kuin kunnon tarinoiden kuuluukin olla.

Kielenhuollon lisäksi muinoiset savolaiset pitivät huolen siitä, että Suomenmaa, jota ei ehkä aivan tarkasti sanoen vielä edes ollut olemassa, kasvoi itään, koilliseen ja pohjoistakin kohti sekä metsästys- ja kalastusmaiksi että viljelysmaiksi myös kaskeamalla venäläisille kuuluvia koskemattomia korpia ja perustamalla uudisasutusta minkä sodan- ja metsänkäynniltään ehtivät.

Savolaiset olivat maanviljelyksessäkin muita suomalaisia edellä.

He eivät pelkästään osanneet kasketa, vaan kaskeksi ”pyällettiin” ja ”sorrettiin” huuhta. Se helpotti vaadittavaa alkutyötä, mikä tietysti houkutteli viisaita mutta laiskoja savolaisia, ja antoi – kunhan ”sorros” oli poltettu halmeeksi – kylvetystä juureisrukiista (eli korpirukiista) jopa satakertaisia satoja.

Kun Valamon luostarista lähtee ajelemaan kohti Pohjois-Savoa Riistaveden kautta, niin kohta kulkee Pähkinäsaaren rajan lähellä, vaikka ei sitä rajaa ole kyllä teihin merkitty.

Se kulki silloin lähes asumattomassa erämaassa. Olavinlinnan vieressä sijaitsevasta Samusalon saaresta (nykyinen Talvisalo) Varkauden Siittiin (missä pirussa se siitti sitten onkin), ja siitä edelleen Rautalammelle ja Pohjanlahteen. Rajan eteläpuolella maa kuului Ruotsin kuninkaalle ja pohjois- ja koillispuolella sen omistivat Novgorodin ”kauppatasavallan demokraattiset” ruhtinaat ja myöhemmin Venäjän tsaari.

Novgorodista on muuten löydetty ensimmäinen suomenkielinen (itämerensuomea) kirjekin, ns. tuohikirje, joka lienee joku Ukkosen jumalan nimissä annettu loitsu, mutta eihän siitä ole pirukaan selvää saanut (tuohikirjeestä numero 292 on Virittäjä-lehden numerossa 4/1999 julkaistu Johanna Laakson artikkeli pdf-muodossa otsikolla Vielä kerran itämerensuomen vanhimmista muistomerkeistä). Mutta tämä ei nyt kyllä kuulu tähän lastuun paljon yhtään, paitsi ehkä siinä mielessä, että kirje osoittaa itämerensuomalaisten olleen Novgorodissakin valistunutta ja kirjoitustaitoista väkeä.

Luostarilta suuntasin Varistaipaleen kanavan kautta ja pitkin Luostaritietä kohti Tuusniemeä ja Riistavettä ja sitä kautta Kuopioon.

Päivä oli kaunis ja lempeä kuin lehmän katse. Illan kovista sateista ei vielä aamulla ollut mitään tietoa. Luostaritie ja Tuusjärven risteyksen jälkeinen Kuopiontie ovat sileällä asfaltilla peitettyjä, vaikka mutkia on jonkin verran enemmän kuin belgialaisilla moottoriteillä. Edessä oli tietysti vähän väliä traktoreita korkeine heinäkuormineen, joten kovin suurella nopeudella tiellä ei voinut ajella.

Kuopiossa kävin pikaisesti vanhempiani tapaamassa: äitiä hautausmaalla ja isää vanhainkodissa. Sitten jatkoin kohti pohjoista Siilijärven ja Lapinlahden kautta Iisalmeen ja Sonkajärvelle.

Lapinlahdella piti pikaisesti poiketa mansikkaleivoksella Liisan ja Matin muistopaikan vieressä bensa-asemalla.

Juhani Ahon Rautatien kuvaamaan aikaan ihmiset korpien perukoilla, niin kuin päähenkilöt Korventaustan Matti ja Liisa, elivät vielä jotenkin varhaisen rautakauden tapaisissa oloissa, heidän asumuksensa eivät olleet kovin paljoa parin vuosituhannen aikana muuttuneet, siellä savolaiskorvissa Iisalmen ympäristössä ei ollut vielä edes se aika ”kun isä lampun osti” ja pirteissä poltettiin valaistukseksi vielä päreitä. Tosin veronsa hekin joutuivat maksamaan, Liisa ja Matti maksoivat ne kirkkoherralle. Samaan aikaan ”rintamaiden” ihmiset valmistuivat moderneissa, venäläistyylisissä kivitaloissaan maailman mullistamiseen tasa-arvolla, kansakoululla ja itsenäisyydellä. Sadassa vuodessa ovat erot maaseudun ja kaupungin välillä merkittävästi tasoittuneet.

Sonkajärvellä menin ensin kirkolle ja tapaaman tyttöjä seurakunnan kansliaan. Olin nimittäin jäänyt heille velkaa 3.5 euroa viimevuoden puolella saamastani virkatodistuksesta, jolla todistin, että en ollut orpo (lastu Tilapäinen orpo etsii vanhempiaan puhelimella sieltä ja täältä).

Kansliassa ei ollut ketään paikalla, ulkona riehuikin kesä valtoimenaan ja aivan liian kaunis ja lämmin ilma. Sen sijaan seurakuntasalin keittiössä puuhaili riuskannäköinen, nuorehko savolaisnainen isojen patojensa vieressä valmistamassa illan ruokailua. Juteltiin, epävarman muistin mukaan, jotenkin tähän tapaan, vaikka vannomaan en tätä kyllä mene.

”Päivää, Hanhensulka, anteeksi vaan kun tänne keittiöön, mutta, tuota, olisin vaan maksanut 3.5 euroa kansliaan, kun jäin marraskuussa sen velkaa, kun toimitin asiaani puhelimessa, mutta siellä ei ole ketään paikalla ja…”
”Päevee, päevee (pyyhkii vaaleanpunaista kättään kuivaksi esiliinan helmaan ja antaa sitä sitten vieraalle). Eihhää hyö ole siellä ennää tähän aekaa ku pittää Iisalamesta käävvä kahtomasa kaapoilla, että mittee sitä suapi piällensä kun on juhlia tulossa.”
”Tuota, mitenkähän minä voesin (savonkieli alkaa jo satunnaisesti tarttua vieraaseenkin) sen maksaa, kun lupasin tulla täälläpäin käädessäni ja…”
”No mittee se maksu koskeepi, tietänevätkö siellä kansliassa?”
”Minä olen Brysselistä, sieltä ei ehkä muut ole jiäneet velkaa ja…”
”No, eei kae Rysselistä suakka. Mittee se veleka koskeepi?”
”Tuota. Minä etsin viime vuonna vanhemmistani tietoa, kun ei virkatodistukseen oltu pantu nimiä, ja isä oli täältä alkujaan kotoisin, vaikka onkin nykyisin vanhainkodissa Kuopiossa. Tänne se olis kyllä halunnut, mutta eihän ne tänne ota kuopiolaisia. Äiti onkin jo kuollut. Mutta hän olikin Jämijärveltä eikä täältäpäin.”
”Vae on äet jo kuollunna. Koskas se kuolj ja onkos se haavattu minne vae tänne Sonkajärvelle?”
”Ei kun Kuopijoon, kuoli yli kolme vuotta sitten, kun, tuota…”
”Mistee päen se issäjs on lähtösi, tiältä Rutakoltako se on alakujjaa?”
”Ei kun tuolta Mäkikylältä, siitä Lammaspurolta, vaekka suku on kyllä muuten Vänninmäestä päin, mummokin siitä kestkivarista alkujaan ja...”
”Ae ,ne on niitäkö hanhensulkija?”
”Tuota, niin ovat, vaikka mummu oli kyllä repoja.”
”Aejjaa, minun mummoni olj kans hanhensulukia ja äet on repoja, lieneekö samoja sukuja, vaekka minä olen kyllä tuolta Jyrkältä päen?”
”Tuota, voivathan ne…”
”No, sinähän voet maksaapi sen vaikka minulle, minäpä pistän tuohon paperille, että kävit tiällä ja halusit maksoa velekojas. Voet antoa sen kolome eurroo, ja oliko se viiskytä senttijä? vaekka minulle, niin minä voen sen toemittaa kanslijan tytöille kunhan tulevat takasin sieltä Iisalamelta.”
”Jne.”

Kansliassa käynnin jälkeen kävin ottamasta muutaman kuvan Sonkajärven komeasta luonnonkivikirkosta ja suvun haudoilta. Kirkon tyyli on selvästi kansallisen herätyksen ajoilta – Sonkajärven seurakunta itsenäistyi Iisalmen maaseurakunnasta vuonna 1920. Yritin katsella myös Miina Äkkijyrkän lehmäveistoksia yhdessä sorakuopassa kirkolta Takkotiehaaraan kulkevan tien poskessa. Mutta eipä niitä näkynyt, koko kuoppa oli pensaikon vallassa ja vanha taidemuistomerkki tyystin tuhottu. Takkotiehaarassa vitostien vieressä on vieläkin pystyssä toinen merkittävä sonkajärveläinen kulttuurinähtävyys, Takko-Baarin rakennus, baaria sana- ja musiikkitaiteilija M.A. Numminen kehui kolme vuosikymmentä sitten Suomen parhaaksi keskikaljabaariksi, ja mikä ettei olisi kehunut.

Kuva Hanhensulka 2007: Kekkosten vinttikaivo Pielavedellä

Vielä ehdin pikaisesti käydä nauttimassa Lammaspuron kesääsurisevasta rauhasta. Ruoho oli pirtin ympärillä kasvanut lähes vyötärön korkeudelle, isosta tuomesta oli yksi haara romahtanut lopullisesti saunapolulle ja punaiset viinimarjat olivat alkaneet somasti punertua. Istuin vähän aikaa pirtissä ja sitten polttelin tupakan rappusilla ja ihailin ruohon seasta nousseita kurjenkelloja, jotka äiti oli siihen lipputangon viereen joskus istuttanut. Rauha oli niin ylenpalttinen, että täytyi nousta autoon ja lähteä tiehensä sitä häiritsemästä.

Rauhallista ei Pohjois-Savon historia ole aina ollut.

Rappasotien aikana, jotka kulminoituivat ns. Pitkävihaan, savolaisurhot ylläpitivät ahkerasti vihaa ”ryssiä” vastaan ja tuhosivat Karjalaa Vienanmerelle ja Petsamoon saakka minkä maatöiltään ehtivät. Karjalaisvainolaiset puolestaan hyökkäilivät Savoon ja tappoivat savolaiset lähes sukupuuttoon Oulunjärven ympäristöstä. Sonkajärven seudut pysyivät kuitenkin vankasti savolaisena, vaikka eihän siellä silloin vielä ollut kuin muutama pahainen talo aarniometsien ympäröiminä. Virallinen raja kulki yli 100 kilometrin päässä lounaassa, joten sonkajärveläiset asustivat vihollisen maita kuin Herran kukkarossa. Uudisasukkaita rajan sijainti ei ollut koskaan kovin paljoa haitannut, tuskin edes tiesivät missä raja tarkastiottaen kulki. Eihän sitä kai valvonutkaan kukaan muu kuin satunnainen venäläiskarhu tai –susi ja sinne vahingossa eksyneet karjalaiset ”sotajoukot”. Muuten rajan yli kuljettiin milloin ja miten huvitti.

Tanskalaistutkija John Lindin mukaan Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa oli sovittu siitäkin, että Ruotsin itärajan ja venäläisten rajan väliin jätetään ei-kenenkään maata tarpeeksi, niin että molemmilla osapuolilla on yhteiset, laajat metsästys- ja kalastusmaat. Jostakin Etelä-Savosta tai ehkä Rautalammin paikkeilta olisi rajalinja Lindin mukaan määritetty niin, että Ruotsin raja kulki Pohjanlahteen ja Novgorodin kauppatasavallan (vuodesta 1478 lähtien Moskovan ruhtinaskunnan) rajaviiva puolestaan kaartui mahdollisesti Vienan mereen tai ehkä Jäämereen jossakin Kuolan niemimaan pohjoisrannalla. Väliin jäi suppilon muotoinen laaja ”tyhjä” alue, eikähän siellä siihen aikaan asunutkaan muita kuin harvoja etelästä poisajettuja lappalaisia ja kauempana pohjoisessa saamelaisia poronpurijoita. Kolttien ortodoksisuuskin on perua vasta 1500-luvulta, ehkä venäläiset eivät ennen edes tienneet saamelaisalamaisistaan.

Tosin kaikki eivät ole tanskalaisten kanssa tässä raja-asian tulkinnassa samaa mieltä, ja mitäs pirua tanskalaiset suomalaisista tietäisivätkään, vohkivat pirut ilkeyksissään ihan hyvän kuparikatonkin Turun tuomiokirkosta.

Pitkänvihan ajalta, 1500-luvun lopulta, on tunnettu sissipäällikkö Pekka Vesainen, Utajärveltä kotoisin ollut pohjoissavolainen talonpoika, joka kävi joukkoineen laillisilla ryöstöretkillä pohjoiskarjalaisten seassa aina Jäämerta myöten. Hän ryösti ja tuhosi Kantalahden kaupungin Vienanmeren rannalla ja Jäämeren rannoilla Petsamon ortodoksiluostarin (jouluyönä 1589) tappaen kaikki luostarin munkit. Pekka Vesaisen sankaritarinan kertoo Santeri Ivalon nuorisolle tarkoitettu kirja, Juho Vesainen (vuodelta 1894), jossa maalaismainen Pekka on muutettu vähän hienommaksi Juhoksi. Kirja tuli itsellenikin tutuksi siinä 9-10 vuoden iässä.

Venäläisiä edustivat näissä viimeisissä rappasodissa pääasiassa karjalaiset talonpoikaisjoukot päällikköjensä, sortavalalaisen Kirilä Rogosinin ja pielisjärveläisen Luuka Räsäsen johdolla. Rappasotien vihollisia kutsuttiin tietysti rappareiksi. Savolaiset (ja muutkin suomalaiset) olivat viimeksi vihanpidossa karjalaisten kanssa jatkosodan aikaan, joten pitkään sitä vihanpitoa on riittänyt.

Täyssinän rauha 1595 lopetti rappasodat. Savolaiset olivat kuitenkin päässeet verenmakuun ja Rautalammin savolaismiehet aloittivat 1596 uuden sodan, tällä kertaa ruotsalaisia valloittajia vastaan. Sotaa kutsutaan nimellä Nuijasota, jolla ei tarkoiteta sotaakäyviä savolais-maanjusseja, joihin pohjalaiset maamoukat myöhemmin yhtyivät (noin kuvaannollisesti vain) ja hävisivät oman osuutensa kapinassa Nokialla Jaakko Ilkan johtamina. Sen jälkeen savolaiset ja hämäläiset talonpojat vielä sotivat vähän aikaa, kunnes heidätkin kukistettiin Klaus Flemingin johtaman ruotsalaisten sotajoukon avulla. Nuijasodan jälkeen suomalaisrahvas elelikin hiljaa kuin kusi sukassa vuoteen 1905 ja suurlakkoon saakka, mutta se ei liity savolaistarinoihin.

Sen sijaan kerron, että omat esi-isäni ovat kai siirtyneet Sonkajärvelle Rautalammilta, joista ensimmäiseksi on tunnustettu eräs Juntti Hanhensulka vuodelta 1505. Koska olen itse tätä naputtelemassa, soveltaen antrooppista periaatetta päättelyssä, lienevät esi-isät selvinneet noista sodista hengissä tai, mikäli olen perinyt heiltä rohkeuteni, piilotelleet visusti piilopirteissään sotien ajan. Sukutarinat eivät tästä kerro ainakaan totuutta.

1500-luvun alusta alkaen olivat uskonpuhdistuksien innoittamat talonpojat kapinoineet muuallakin Euroopassa, mm. Lutherin aikaiset talonpojat Saksassa (Luther piti näitä rosvojoukkona), ja juuri ennen vuosisadan vaihtumista ehtivät siis suomalaisetkin juntit mukaan, joten kovin paljoa ei oltu noihinkaan aikoihin ajasta ja kulttuurin kehityksestä Eurooppaa jäljessä.
Kuva Hanhensulka 2007: Iisalmen Kalapoika

Ajoin Sonkajärveltä Iisalmeen ja söin mansikaleivoksen. Ihailin hetken torin laidassa Kalapojan patsasta. Sitten jatkoin Pielavedelle ja Urho Kekkosen syntymäkodille, jossa otin mm. kuvan hänen vinttikaivostaan, joka olikin oikein komea rakennelma, vaikka tupa ei ollut kovin iso, olipahan pahainen turisteja varten korjailtu pikkumökki piharakennuksineen. Siinä on nykyisin kahvila, mutta en ehtinyt poiketa edes mansikkaleivokselle vaan jatkoin kiireesti eteenpäin. Alkoi nimittäin sadella, ensin hiljalleen pirskotella ja sitten ropista vähän kovempaa, ja lopulta tuli kaatamalla, niin että en viitsinyt mennä Saarijärvelle tutustumaan kivikautiseen kylään, vaikka vakaa aikomus siihen oli. Söin pahimman myrskyn aikana Äänekosken lähellä hirmuisen suurella huoltoasemalla paistettua lohta perunoiden kanssa, ja jatkoin samaan hyssyyn Järvenpäähän miniän passattavaksi ja saunaan.

Kävin ennen Brysseliin lähtöä myös Helsingissä. Oli nimittäin löydettävä Henning Mankellin Kennedyn aivot. En kuitenkaan niitä löytänyt. Kävin vilkaisemassa olisiko Saara viitsinyt tulla töihin ja olisiko Aivoista tietoa, mutta ei ollut viitsinyt eikä kukaan tiennyt koska tulisi. Ostin tämän sijaiselta, kauniilta ja avokauluksiselta, vaalealta tyttöseltä halvalla yhden Arto Paasilinnan ja vielä halvemmalla yhden Marguezin teoksen. Näiden lisäysten jälkeen matkalaukkuun olikin ahdattavana matkasaaliina yhteensä 11 romaania ostettuina ympäri Savoa ja Helsingin seudulta.

Kävimme vielä Ainolassa ja leivoksilla Lottien kahvilassa Tuusulanjärven rannalla, saunottiin taas viimeinen ilta ja aamulla oli edessä lähtö kohti Frankfurtia ja sieltä Brysseliin Lufthansan airbusseilla.

Ja siihen tämänvuotinen savolaisodysseija päättyi. Viimeiseksi näkyi Suomesta pilvien välistä Suomenlinna vahtimassa rauhallisia rantoja maahantunkeutujia vastaan. Vaikka eiväthän nämä enää mereltä tule, vaan Finnairin koneissa Seutulaan – eivätkä aina edes tarvitse lupia tullessaan.

Paperiromaani vetelee viimeisiään

Kuva: Johannes Gutenbergin, kirjapainotaidon isän, patsas Berliinissä

Motto: Älä koskaan luota mihinkään, mikä osaa ajatella, ellet näe missä se pitää aivojaan. (J.K. Rowling: Harry Potter ja salaisuuksien kammio)

Paperiromaanin tuhon ennustaminen on ehkä liian paksua ajassa, jossa kirjoja – kaunokirjallisiakin – julkaistaan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Juuri ilmestynyttä Harry Potteria myytiin ensimmäisten 24 tunnin aikana ympäri maailmaa ainakin 11 miljoonaa kappaletta. Tämä on tietysti hyvä uutinen kirjailijalle, J.K. (Joanne Kathleen) Rowlingille, joka tienasi lähes sata miljoonaa euroa vuorokaudessa, 1000 euron verran joka sekunti. Ja ostorynnistys sen kun jatkuu.

Olisi muuten mielenkiintoista tietää lisääkö Potterien ja muiden huippusuosittujen kirjojen myynti kirjallisuuden kokonaistuloja, vai jakavatko kirjailijat vuosittain yhteistä ja määrällistä kakkua. Maksavatko muut kirjailijat, köyhimmätkin, vähentyneellä myynnillään menestys- ja julkkiskirjailijoiden huikeat tulot?

Potterit ovat pitkiä kirjoja, tarkoitettu pitkien kirjojen rakastajille.

Sellaisten kirjojen lukijoita ei ole kovin paljoa, vaikka ovat sitten sitäkin intohimoisempia. Kuinkahan moni Potter jää lukematta tai heitetään pois kesken lukemisen? ”Tavallisten lukijoiden” keskittymiskyky on ehdollistettu jatkuvasti toistuvilla ”fordistisilla” uutislähetyksillä, lyhyillä ja viihdyttävillä televisio-ohjelmilla ja sarjakuvilla muutaman minuutin mittaiseksi. Tällaisille ”lukijoille” jopa novellin tai sadun kokoinen teksti on liian pitkä ja vaikea luettavaksi. Luulenkin, että useimmat ostetut Potterit jäävät lukematta tai kesken.

Kaunokirjallisen romaanin nimeen vielä vannovia kirjallisia lukijakovanaamoja ei ole laajoiksi joukkoiksi: näitä kirjoihinsekaantujia, masokistisia tekstifornikaattoreita, lajinsa viimeisiä, joita ei pelota kuivin tai pisinkään teksti, ja jotka hotkaisevat Joycea aamiaiseksi, mäiskyttävät Haavikkoa lounaaksi ja nautiskelevat Proustia kevyeksi iltapalaksi. Ja jotka jaarittelevat kirjoista pitkälle aamuyön tunneille saakka, joko virtuaaliolomuodossaan tai – paljon mieluummin – naamat vastakkain ”oikeiden” ihmisten kanssa, elleivät öisin suljettujen verhojensa takana satu muilta salaa antautumaan Päätalon pitkälle proosalle, himokkaalle tekstipornoilulle.

Kuva: J.K. Rowling varsin mediasuloisena tietäjänasussaan skotlantilaisen Aberdeenin yliopiston kunniatohtorina

Seksikkäämmät mediat ovat vallanneet romaanilta alan potentiaalisesti laajan lukijoiden joukon keskuudessa. Mediarajoitteinen Dostojevski ja anteeksiantamattoman ankara, hevosnaamainen Woolf eivät pysty kilpailemaan suomalaissyntyisten Baywatch-impien rintojen kanssa paikasta tarina-auringossa.

Ensimmäisen luun kirjallisuuden kurkkuun löi elokuva, joka itsekin on nyt uhattuna. Tai ehkä aivan ensimmäisen luun iski populaarilehdistö lyhyine kuvallisine juttuineen, jotka voi kai kategorioida sanalla ”sosiaalihömppä”. Lehdistön omakin arvovalta on tietysti uhattuna.

Monet ”laatuelokuvateatterit” ovat, nekin, menneet armeliaaseen taivaaseensa: Kinot, Biot, Aulat, Arenat ja seksikkäät Reginat. Ne on korvattu elokuvatavarataloilla, joiden ohjelmisto määrätään Hollywoodia rahoittavien liikemiesten valintakriteereillä, ja joiden tarjonnan pääosa muistuttaa ylikasvaneita videopelejä. Sisältönä on väkivallalla ja pehmopornolla mässäily; moraalitarina lojuu uhrina liikemiesten sananvapauden alttarille.

Harvoissa arthouse-teattereissa istuu vielä elitistisissä nostalgiakyyneleissään kiehuvia vanhoja akkoja ja ukkoja muutaman uudemmanpolven ”elokuvageekin” kanssa, joiden mielestä filmi näyttää joltakin vain mustavalkoisena, höystettynä ruotsalaistyylisellä hermoja kirskuen raastavalla angstilla, ja joille Fanny ja Alexander on aivan liian lähellä kaupallista roskaa.

Maailman parhaiten kirja kirjan jälkeen myyvät kirjailijat, sellaiset kuin Tom Clancy tai Stephen King, saavat tavallisesti teoksilleen lukijoita – tai ehkä pitäisi sanoa ostajia – muutaman miljoonan verran. Sen sijaan suosittujen tv-sarjojen osat, kuten Friends’ien tai Cheers’in viimeiset, houkuttavat kymmeniä miljoonia samanaikaisia katsojia ja varkain imuroitujen tiedostojen tai ostetun DVD:n avulla satoja miljoonia.

Kirja teknologiana ja romaani tarinaformaattina ovat kiusallisesti silmään pistäviä anakronismeja informaatioajassa. Niiden merkitys moraalin auktoriteettina on olematon, ja viihteeksi niistä ei enää ole uusille informaatiosukupolville, joiden keskittymiskyky on hyperaktiivisuudesta kärsivän auroraperhosen luokkaa. Eikä näkyvissä ole teknologiaa, jolla romaanin tilannetta saisi korjattua.

Kukaan järjissään oleva ei lue kokonaista romaania nykyisiltä tietokoneen näyttölaitteilta – ainakaan useammin kuin kerran.

Säälittävä, vannoutuneiden romaaninrakastajien nykyinen sukupolvi saattaa olla lajinsa viimeinen.

Kirjanrakastajille inhimillinen heikkous ei saa olla mikään este pitkäveteisimpienkään kirjojen – tai edes kuolettavan tylsän postmodernin runouden – lukemiselle. Lukupaikka voi olla mikä tahansa: kotoinen lukusohvan nurkkaus, metron tahmea muovituoli, nytkähdellen kulkevan bussin hielle, viinalle ja bensalle haiseva pätsi tai epämukava rantatuoli kuumassa auringossa merituulen heittämän suolaisen hiekan kirvellessä silmiä ja tarttuessa lukijan huolellisesti kalliilla aurinkorasvalla suojellulle, ”ikäisekseen ihanalle”, mutta silti hitaasti elottoman paperisille rypyille korventuvalle iholle.

Harper Lee närisee jossakin kirjeessään Oprah Winfrey’n lehdelle nimeltä O näin (tämä on napattu tähän omalta lastultani Satakielestä ja lukemisesta, 28.6.2006):

…Muistatko, koska opit lukemaan, tai niin kuin minä, voitko edes muistaa aikaa jolloin et tiennyt kuinka lukea… Nyt, 75 vuotta myöhemmin runsauden yhteiskunnassa, jossa ihmisillä on kannettavat tietokoneet, kannettavat puhelimet, iPod’it ja mielet kuin tyhjiä huoneita, laahustan edelleen kirjojen parissa. Käyn mieluimmin läpi kirjastojen kirjakasoja, koska nähtyäni vaivaa jonkin oppimiseksi, se pysyy mielessä…Voitko kuvitella käpertyväsi sänkyysi lukemaan tietokonetta…

Kirjailijat yrittävät iskeä takaisin.

Tuloksena on toinen toistaan pienempiä tarinoita, painettu isoilla fonteilla mahdollisimman vähäsivuisiin teoksiin, joita – ehkä kuitenkin vain häpeillen – vieläkin kutsutaan romaaneiksi, ja kirjoitettu yksinkertaisilla sanoilla lyhyisiin virkkeisiin, jotka eivät vioita herkintäkään lukijanhipiää. En tiedä onko englanninkielen termille ”dumbing down” olemassa suomalaista vastinetta. Mutta jos olisi tai tietäisin siitä, niin olisin käyttänyt sitä tässä.

Muisti kuiskii myös varoittavasti: tyhmästä ryhmäylpeydestä lietsottiin kirjojen avulla ajattelemattomien enemmistöjen nationalismia.

Demokratiassa enemmistö maksaa viulut ja valitsee sävelet, sen päätöksistä ei voi valittaa mihinkään, niiden kanssa on vain elettävä. Paperikirjan ja ehkä romaaninkin häviö on oikein, koska, kun ja jos enemmistö niin haluaa ja ostopäätöksillään päättää. Kirjastot seuraavat hitaammin mukana, muuttuvat virtuaalielämyspalvelutaloiksi, joista saa vuokrata kirjojen sijasta virtuaalipelejä ja DVD’itä, ynnä tarjoavat internetyhteyksiä elämyspornoa laajemmin haluaville.

Virtuaaliyhteisö on jo nyt monille tärkeämpi kuin kansalaisuus, rotu, uskonto ja isänmaa. Se jakautuu virtuaaliheimoiksi, joille muodostuu kollektiivista virtuaalikokemista ja kasvaa omaa muistiperintöä, uussuuria virtuaalitarinoita. Yhteistä muistia ei voi polttaakaa kirjan tavoin. Nationalistinen valtioaate, yltiöpäinen ryhmäylpeys ja ajatuspoliisit tulevat mahdottomiksi.

Kuva: Johannes Gutenbergin lahja lukeville laumoille: erikseen metallista valetut kirjasinmerkit

Kirjapainotaito mahdollisti monistetun kansanvalistuksen, tehokkaan propagandan, kansallisuuden aatteena ja tuhoavan nationalismin. Kirjan piirtämä kehä sulkeutuu romaanin kuolemaan.

Omaksi kiusakseen on tämän kirjoittajan muistettava, että auroraperhonen on uuden kasvukauden rehevän aamunkoiton olio.

Kirja sylissä pehmeällä sohvalla istuva kirjoistanauttija saa lukuhurman lisäksi helposti skolioosin, myötäelämisen kyyneleet turvottavat ikävänäköiset pussit silmien alle, ja suurten ajatusten lisäksi lukiessa saattaa myös hautoa itselleen mehukkaita peräpukamia. Joten kirjoitta ehkä eläisi ainakin fyysisesti terveempänä.

Muistetaan vielä tähän loppuun tarinoiden taikurin omia sanoja kirjasta Harry Potter ja puoliverinen prinssi:

Ikä on typerä ja huonomuistinen, kun se aliarvioi nuoruutta.

Krapulasta ja näytelmän naamioista

Kuva Hanhensulka 2007: Valamo on myös viinitila

Muistan, kun aloitin ensimmäiset tosikokeilut viinan kanssa, että olin yleensä kipeä vähintään pari päivää jälkeenpäin.

Aamut erityisesti olivat ankeaa aikaa. Opiskellessa ei ollut varaa hienoihin viineihin ja viskeihin ja edellisillan iloisesta halvan portviinin, kutsuttiinkohan sitä punapääksi(?), tai jallun ja kaljan juomisesta oli aamussa yleensä muistona vihreä lima, tuskalla oksennettuna vessanpöntössä. Se ei haissut erityisen miellyttävältä ja lisäsi kovasti aamun tuskaa ja oksennushalukkuuttakin.

Siinä pöntön vieressä vieraillessa meni mukavasti ainakin aamupäivä, joskus enemmän. Ja ajattelin, että tämä kuuluu asiaan.

Oletin, että ihmisinä olemme samanlaisia, ja että kaikilla muilla on samanlaiset krapulan tuskat ja vaivat, vaikka pystyvät ne miehekkäämmin peittämään. Ja tunsin siitäkin omantunnon vaivoja. Myöhemmin sain selville, että olen lievästi allerginen viinalle, ja nykyisin osaan ottaa sen huomioon, eikä krapulapäiviä juurikaan enää esiinny.

Elämän pääkysymysten äärellä siellä vessanpöntöllä tuskailtiin, sellaisten kuin elämä itse ja tietysti kuolema, kärsimys ja rangaistus. Olivat vaivanneet jo aikaisemmin, mutta tulivat jotenkin kärjistetysti pinnalle opiskelualkoholin ansiosta. Siitä ovat monet muutkin elämälleen sisällön saaneet, jotkut ovat siihen jopa kuolleet, joten mitenkään ensimmäinen en sillä kärsimyksien lähteellä ollut. Siksi ehkä halusin etsiä Saariskosken hautaa Valamon hautausmaalla, ja puhtaasta uteliaisuudesta myös. (Muuten Rauno Räsänen kertoo edellisen lastuni kommenteissa, missä se sijaitsee.)

Opiskeluajan krapula-aamuina soi usein ovikello, ja soittajina oli kaksi suomenkieltä raiskaavaa, nuorehkoa miestä siistissä tummissa puvuissa, jotka, siis miehet eivät heidän tummat pukunsa, halusivat todistaa myöhempien aikojen jeesuksesta ja sen sellaisesta. Ostin heidän ”raamattunsakin” ja lueskelinkin sitä, kun kovassa krapulassa ei kehdannut luennoille aina mennä.

Kirja ei kiinnostanut läheskään yhtä paljon kuin Raamattu ja muukin, erityisesti kaakkoisaasialainen ”uskonnollinen” kirjallisuus, vain uteliaasta mielenkiinnosta sitä luin. Ehkä iältään kovin nuoressa Mormonien kirjassa epätodennäköisyys ja uskomattomuus ovat vielä silmiinpistävämpiä kuin noissa kilpailevissa kirjoissa, joista vuosituhansien kulttuuri on jyrsinyt juuri oikealla tavalla ihmisen kuoleman, kärsimyksen ja rangaistuksen pelkoja kutittelevaa kaunokirjallisuutta ja puhtaat mielettömyydet voi selittää pois vetoamalla aikojen ja tapojen erilaisuuteen.

Saattaa olla myös niin, että Jeesuksen, Buddhan ja Mohammedin rinnalla nimi Joseph Smith on jotenkin toivottoman kalpea. Saman luulisi pätevän myös nimeen Tom Cruise, mutta näin ei välttämättä ole. Tompan ansiosta skientologit saavat varmasti laumoittain lisää fanaattisia kannattajia, julkkiskultti on tehokas suostuttelija niin kuin merkkivaatteiden ja kosmetiikan kulutuksesta näkyy. Opetuslapset ja marttyyrit aikanaan, ja katolisen kirkon pyhimykset vielä tässäkin ajassa, olivat ja ovat uskontonsa tomcruiseja, vaikka eivät enää kuulukaan ajassa elävien joukkoon.

Dostojevski kirjoitti Rikokseen ja rangaistukseen ihmisen hengellisen elämän kaaren terävän masentavilla vedoilla: lankeemus, synti, rangaistus, kiirastuli, synninpäästö ja ajautuminen relativistiseen ”taivaaseen”, joka Dostojevskilla saattoi myös olla Helvetti, vaikea sanoa.

Siinä kaaressa on jumaluskontojen ja kirkkokuntien vahvuus, ja heikkous myös. Vahvuus siksi, että kaarelle ei tarvitse todisteita, jos on vahvaa, peloilla lietsottua sokeaa uskoa. Ihminen on mitä ilmeisimmin geneettisesti ohjelmoitu houkuttelualttiiksi ja uskomaan johonkin, mihin vain. Ja heikkous siksi, että pienikin epäilyksen häivä kuiskii piruna valistuksen herkistämään korvaan, että missä on todistus.

Todistusta vaaditaan jumalista, tai Jumalasta, mutta todellisuudessa halutaan vakuuttelua mahdollisesta palkkiosta, ikuisesta elämästä, tai ainakin riittävää varmuutta siitä, että henkilö itse joutuu elämän rajan ylitettyään varmuudella viimeiselle tuomiolle. Syntisäkkien elämän kannalta on valitettavaa, että vapahdususkontojen tarjoama Kuolema ei enää siinä vaiheessa suostu pelaamaan elämästä tai taivasosasta shakkia edes Fårön sumuisilla rannoilla, tai odottamaan muutenkaan tapojen parannusta, vaan mittaa elämän sellaisena kuin se on eletty ja pläjäyttää pikatuomion ansioiden mukaan.

Uskovalle on tarjolla jumalaksi Rex Tremendis, kauhistuttava kuningas, jota on pelättävä ja jonka takana, ajan tuolla puolen ikuisuudessa, näkyy himmeänä kajona taivasosan ikuinen usko, toivo ja lempeä rakkaus.

Ikuisuus vain häämöttää toivottoman kauhistuttavan kaukana.

Valamon luostarinkin pääkirkossa haisevat ihanat suitsukkeet, silmiä kohtaavat hurskaan mystiset kuvat, mieltä houkuttaa harras, monta kertaa päivässä toistuva vapahdusnäytelmä esiintymisnaamioineen ja korvissa kajahtelee kovana jumalinen puhe. Kirkkojen akustiikka tehdään kai tarkoituksellisesti sellaiseksi, että sanaa kuuleva ihminen tuntee sen iskevän kovana ja korkealta, kirkon kaikuvista kattorakenteista ja sitä ylempääkin, aina Taivaista saakka.

Pappeja syytellään usein siitä, että he valehtelevat häpeämättömästi kuoleman ja rangaistuksen pelossa käristyvälle seurakunnalle. Mutta heidän puolustuksekseen voi ehkä sanoa sen, että ennen kuin yrittävät seurakuntaansa vakuutella ainoan oikean uskon autuudesta, he ovat henkilöinä kamppailleet saadakseen ensin itsensä vakuuttuneiksi Sanan Totuudesta. On vaikea kuvitella, että – ehkä muutamaa rahankerääjäpappia lukuun ottamatta – kukaan viitsisi siinä ammatissa olla ilman syvää, omakohtaista uskoa totuuteensa.

Jotenkin ajattelen, että pappina olo ammattina olisi verrattavissa omiin viinakokemuksiini opiskeluajan krapula-aamuineen.

Erona on se, että omalta osaltani krapula on kylläkin alituiseen uhkaava todennäköisyys, mutta hyväksyttävissä tietyissä rajoissa. Papeilla ei vaihtoehtoa ole; osoitettu epäusko tarkoittaa yhteisöstä erottamista tai eroamista, jopa leivän menetystä. Mutta voin tietysti olla tässä väärässäkin, ja pappina olo saattaa todellisuudessa olla valoisa ja antoisa ammatti, josta saa luovaa tyydytystä näyttelijöiden tavalla.

Edellisiltana nautitut Valamon viinit eivät aiheuttaneet aamulla heikkoa vihjettäkään krapulasta ja maksoin laskuni hotellin vastaanotossa virkistyneellä mielellä ja ruumiilla.

Jotenkin Kunkirjoitan-blogin tämänpäiväisen lastun, Kiimaisen tosikon ongelma, valossa hävettää kertoa, että Valamon hotellin resepsuunissa tekee työtä joukko kauniisti rooliinsa puettuja viehättäviä naisia. Mutta kerron sen kuitenkin. Lähtöpuuhissa minua neuvoi vaaleaan karjalaistukanväriin hyvin sopivaan siniseen kaapuun pukeutunut, oikein kaunis ja salaperäisellä tavalla seksikäs nainen, jolla oli erityisen suloinen pari harmaansinisiä silmiä ja aavistus kiusoittelevista hymykuopista. Hän neuvoi minua ajamaan Kuopioon Riistaveden kautta.

Olin nimittäin lähdössä Pohjois-Savon puolelle makselemaan velkojani. Mutta siitä ehkä jollakin toisella kertaa.

Harhailuja muistoissa ja Etelä-Savossakin matkalla Valamoon

Kuva: venäläisetkin tekivät elokuvan Tulitikkuja lainaamassa (Za spichkami), olihan Algoth Untola aatteen miehiä omassa ajassaan, vaikka ei ehkä välttämättä olisi sitä aatetta ajanut, jonka sisältä elokuva tehtiin vuonna 1980.

Lampaansyöjät on kai suomalaisten paras vastine elokuvalle Easy Rider, jonka alkumusiikki, Steppenwolfin Born To Be Wild, on ikihitti, vaikka omalta osaltani koko kappale kyllästyttää jo siinä määrin, että käännän nopeasti kanavaa, jos älyän sen alkavan soida.

Sekä Lampaansyöjät että Easy Rider ovat omaan kulttuuriinsa sidottu miehinen unelma vapaudesta tai ehkäpä haikea illuusio vapaudesta, miten vain ne haluaa tulkita.

Lampaansyöjät on siitä erikoinen kirja, että siitä tehty Seppo Huunosen elokuva oli lähes yhtä hyvä kuin Veikko Huovisen romaani, ” suomalainen reippailutarina”, vaikka eivät ne kai saaneet kirjallisia tai muita taiteellisia piirejä aikanaan erityisen lämpimiksi, tosin yleisö piti niistä kuin hullupuurosta.

Elokuvassa Sepen ja Valtterin vapauden illuusiota pitivät yllä senaikaiset koomikkosuosikit Leo Lastumäki ja Heikki Kinnunen, jotka törttöilivät myös Vesa Nuotion ja Pertti Reposen Ällitälli-televisio-ohjelmassa. Ällitälli lienee vieläkin suomalaisen televisioviihteen huippusaavutus, tai ehkä pitäisi vaatimattomammin sanoa, että ”yksi niistä”. En tiedä puhuuko tuo enemmän suomalaisen televisioviihteen tasosta vai Ällitällistä.

Jotenkin Lampaansyöjiä eteläsavolaisilla maanteillä muistellessa tuli mieleen myös Jaakko Pakkasvirran elokuva Kesäkapina, en tiedä kyllä miksi. Paitsi, että siinäkin elokuvassa kierreltiin Suomea. Joukkoa oli enemmän kuin Lampaansyöjissä, eivätkä ne siinä elokuvassa ampuneet edes lampaita. Elokuvantekijöinä oli senaikaisen elokuvataiteen kuohukermaa, mukaan lukien elämääsuurempi Peter von Bagh, joka oli mukana käsikirjoituskollektiivissa. Elokuvaa ei ole tullut katsottua vuosikausiin, eikä Jörn Donnerin Perkelettäkään, kuvia Suomesta (Perkele! Bilder från Finland) (linkki vie Sediksen blogille), joka on tilitys sen vuosikymmenen vaihteen suomalaisesta murrostodellisuudesta.

Mieleen tuli myös nuoren Donnerin ”road-romaani” Uusi maammekirja (linkki vie Kansatieteilijän desktopilta -blogilla), josta tosin en kovin paljoa muistanut, niin kuin en kyllä noista kahdesta elokuvastakaan, vaikka jostakin ajaessa mieleen nousivat. (Nyt Brysselissä kaivelin Donnerin Uuden Maammekirjan, lukukirja aikuisille suomalaisille, kotikirjastosta ja olen vähän selaillutkin aikani kuluksi, vaikka kyllä kai se muutenkin hyvin ja liiankin nopeasti kuluisi.)

Muitakin muistettavia road-leffoja on tehty.

Ridley Scottin Thelma ja Louise on puhdas road-leffa, jossa tyypilliset miehiset road-henkilön roolit on vaihteeksi annettu naisille. Entäpä David Lynch’in Wild at heart, vaikka se on ehkä liian urbaania tarinaa ollakseen hyväksyttävää roadia. Jotenkin ajattelen, että Rauni Mollbergin nimimerkkikirjailija Aapelin tekstistä vääntämä televisioelokuva Siunattu hulluus sopisi myös tähän kastiin.

Siunatussa hulluudessa veljekset Ana ja Vilippus vievät ”hullua” veljeään Elmeriä hullujenhuoneeseen, vaikka eivät taida ihan sinne saakka päästä. Elmerillä on "pääkuori tehty niin ohkaisista tarpeista, että tyhmyys paistaa läpi" joten hulluhan hän selvästi on, vaikka voi siitä tarinasta muuhunkin lopputulokseen päätyä.

Olisiko Aleksis Kiven Nummisuutarista kovin varhaiseksi ja jalantehdyksi road-tarinaksi myös, onhan Kivi muutenkin suomalaisen tarinan edelläkävijä. Ja tietysti vasemmalta laidalta voidaan iskeä kirjailija Algoth Untola – Algoth Tietäväinen – Irmari Rantamala – Maiju Lassila ja tämän Tulitikkuja lainaamassa esimerkkinä varhaisesta suomalaiskansallis-liperiläisestä roadista, jota tehdään hevosen vetämissä vaunuissa – taisivat olla oikein linjaalirattaat ellen väärin muista vai olivatko sittenkin laatikkomallia.

Sillain sitä ajatus laajenee, kun ajoneuvoaan ajaessa asioita oikein alkaa kiivaammin ajatella.

Kuva Hanhensulka 2007: Valamon pääkirkko ilta-auringossa

Kuopiosta ajoin sitten Valamoon onneksi näkemättä lampaita, (kovin) hulluja tai edes sikoja tai tulitikkuja, tosin kasvissyöjänä olisin ehkä ainakin lampaat ja siat jättänyt omaan, kohtaloaan ennakoivan pelokkaasti määkivään ja röhkivään rauhaansa.

Road-leffan tunnetta ei saa oikein aikaiseksi yksin. Siihen tarvittaisiin ajoittain joviaalisti vastaanjäkättävä kaveri, humoristinen side-kick, tai ehkä kokonainen ryhmä sellaisia (joukossahan tyhmyys, kuten hyvin tiedetään, tiivistyy), jolle voisi kommentoida tien ja maailmankin tapahtumia ääneen, mutta mistäpä sellaisen siihen ajohätäänsä nappasi.

Ensin suuntasin nissanin nokan takaisin kohti etelää pitkin peltipoliisien koristamaa vitostietä Leppävirralle, jossa pysähdyin bensa-asemalle ostamaan tiekarttaa. Samalla söin taas nälkääni yhden mansikkaleivoksen, joita tuli mielensä ja vatsansakin virkistykseksi syötyä aika ajoin ajaessa – tämä leppävirtalainen taisi olla jo viides leivos kahden kuluneen ajopäivän aikana.

Suomalainen suvi-illansuu hymyili lempeänlämpimästi kuin ”ylipoliisipäällikkö Fjalar Jarva”, jonka olemuksen muistan vielä hämärästi kaukaa 60-70-lukujen vaihteen tienoilta, jopa ilman Lampaansyöjien apua. Kuka se mahtoikaan sanoa jotakin, että historia on vieras maa? Vieraalta näyttää suurelta osin omakin ”historia”, kuin unelta tai melko pitkäveteiseltä elokuvalta, vaikka sen usein luulee muistavansa kovinkin tarkasti.

Onkohan nyky-Suomessa Fjalar Jarvan kaltaista julkkispoliisia?

Itse en sellaista muistanut väistellessäni niitä peltipoliiseita, mutta saattaahan sellainen silti olla olemassa. Tietysti nykyajassa ei olisi kysymys Jarvan kaltaisesta etäisestä poliisipampusta. Poliisijulkkis olisi tietysti poliittisesti korrektiksi koulutettu, sliipattu maailmanmies, joka puhuisi sujuvasti muitakin kieliä kuin suomea ja ruotsia (vähän kuin Mauri Sariolan Susikoski siis). Rikolliset ja muut polulta hairahtuneet eivät tällaiselle poliisille olisi rikollisia tai hairahtuneita, vaan ”asiakkaita”, joita ”palvellaan” ilman pampun häivääkään viihtyisillä poliisiasemilla, joilla eivät saisi edes ”asiakkaat” tupakoida. Fjalar Jarva ei ehkä nykyisin edes viitsisi ryhtyä poliisimieheksi, en tiedä olisiko se sitten hyvä asia vai mahdollisesti huono, ja tarkemmin ajatellen, ei ehkä Susikoskikaan.

Leivosta syödessä oli aikaa tutustua tiekarttaan ja päätin ajaa Leppävirralta Heinävedentietä Joensuuntielle ja siitä Karvion kanavan yli Valamontielle ja sitä Juojärveen pistävässä Papinniemessä, entisillä Papinniemen kartanon mailla sijaitsevaan Valamon luostariin.

Reitti on sellainen, että siitä voi hyvin huudahtaa kliseemielessä Irwiniä matkien, että ”kappale kauneinta Suomea!” Kauneinta Suomea tosin voi löytää myös melkein mistä muualta tahansa.

Jotenkin minulle, kliseistä tai ei, järvinen metsämaisema pelto- ja suoaukeuksineen on edelleen todellisinta suomalaismaisemaa. Vaikka nyt ehkä pitäisi sellaisiksi laskea Kehä III:n sisällä aukeavat (tai paremminkin sulkeutuvat) maisemat. Maa- ja metsäteollisuus eivät enää ole suomalaisten pääasiallinen ylpeilyn sekä leveämmän leivän ja hyvinvoinnin lähde, nyt työpäivät puuhastellaan HiTech-teollisuuden piirissä ja tehdään bisnestä Nokian puhelimilla.

Nykysuomalaiselle ehkä tyypillinen ja rauhoittava maisema onkin moderni kaupunki. Metsä koetaan pelottavaksi ja vieraaksi, lapset pidetään jopa maalaismaisissa oloissa tarkasti erillään metsistä. Ja onhan tilanne muuttunut: ennen ei tarvinnut maalla ja erityisesti metsissä pelätä kuin lähes sukupuuttoon ammuttuja susia ja karhuja. Nykyisin pedot tarkoittavat aivan jotakin muuta.

Nämä Heinäveden seudut tulivat tutuiksi jo lentokoulutuksen yhteydessä.

Ilmasta eteläsavolainen järvimaisema ei helposti aukea nopeassa lentokoneessa karttaa katsellessa, ei edes Saab Safirissa. Koulutusaikana suuri osa lentoajasta, varsinkin huonommalla ilmalla, oli eksynyttä toikkarointia tutun tuntemattomalta näyttävässä, ylenpalttisen runsaassa järvimaisemassa, jossa ei juuri erityisiä maamerkkejä näkynyt.

Meillä oli vielä siihen aikaan käytössä 1:400,000 kartta, johon ei ollut merkitty mitään ilmailuasioita, ei ollut lentoväyliä tai lentokenttien lähialueita. Sen sijaan lentoesteet näkyivät karttamerkkeinä, ja yhtenä kesänä jouduin tarkistelemaan esteiden korkeuksia tulevia ilmailukarttoja varten. Pari viikkoa lennettiin krapulaisina pyörteisessä kesäilmassa kartta kourassa keikkuen kunnes kaikki eteläsavolaisetkin lentoesteet oli tarkistettu. 21-vuotiaana sellainenkin elämä kävi hyvin päinsä, keho kesti helposti kovempaakin rasitusta, eikä krapulakaan kovin paljoa lentämistä haitannut.

Leppävirralta käännyin siis pois vitostieltä ja suuntasin kohti Heinävettä.

Kuva Hanhensulka 2007: Valamon Papinniemi ilta-aurigossa

Yllättävää on kuinka vähän uudelta maantieltä näkyy järviä. En ole varma, mutta sellainen muistikuva on mieleen jäänyt, että aikaisemmat maantiet olivat lähempänä järviä ja asutusta. Niitä on varmaan viimevuosina kovasti oiottu ja satunnaiselle ajajalle tarjolla olevat näkymät ovat paljon aikaisempaa yksitoikkoisempia. Joensuuntieltä jatkoin Valamon tielle, luostarin hautausmaan ohi ja pienen sillan yli parkkipaikalle.

Ensimmäisenä huomasin parkkipaikan kulmassa taulun, jolla kiellettiin tupakanpoltto koko luostarin alueella. Taisin kirota melko katkerasti sen nähtyäni, vaikka kovin pyhällä paikalla seisoinkin, mutta ajattelin sitten, että ortodoksinen usko on kai kaikista Suomen kristinuskoista ihmisystävällisin, joten tähänkin suurehkoon ongelmaan ehkä löytyy tuonnempana molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu, niin kuin sitten löytyikin.

Valamon hotelli oli tavallaan pettymys, ei siksi, että se olisi jotenkin huono, vaan siksi, että se oli liian hyvä. Odotin saavani asua munkkimaisissa olosuhteissa, enkä hyvän hotellin yltäkylläisyydessä. Vaikka pettymys olikin melko suuri, pystyin kyllä hyvin elämään sen kanssa. Ja lievennykseksi otin Trapesa-ravintolassa valamolais-venäläisen teepöydän kyytipoikana luostarin omaa kuivaa valkoviiniä, tehty valkoisista viinimarjoista, joka kulahteli tienkuivasta kurkusta alas tyydyttävien ähkäisyjen säestämänä.

Olisi siellä ollut väkevämpiäkin valamolaisia juomia tarjolla, mutta en viitsinyt niitä tällä kerralla kokeilla. Varsinkin, kun minusta näytti, että ravintolassa mustassa kaavussa ja väärinpäin käännetty pata päässä asteleva lihava pappismunkki, tai saattoi se olla joku korkeampikin uskonnollinen viskaali, ehkä ihan igumeeni tai arkkimandriitti, katseli pullopattereita sillä silmällä, että juomisen ei pitäisi kovin kauaa jatkua.

Eikä se jatkunutkaan, jo yhdeksältä ravintola ja muut yleisötilat laitettiin kiinni, eikä ajanvietteeksi ollut sen jälkeen oikein muuta tarjolla kuin harrasta uskonnollista kaivautumista oman sielun kuraisemmille perukoille.

Sen sijaan lähdin kiertämään Valamon rantoja.

Juojärvi on luostarin länsi- ja luoteispuolella, eteläpuolella on kapeahko lahti, jota pitkin pääsee itäpuolella avautuvalle Juurikkaselälle. Juojärvi on vielä kivikautisella korkeudellaan, vaikka Saimaan vesistö on muuten laskenut paljon noista ajoista.

Otin ilta-auringon valossa monta kuvaa – mm. yhden varsin huonon kuvan kuikkapariskunnasta iltauinnillaan – ja käväisin myös auringon laskeuduttua luostarin hautausmaalla, jossa on kaksi kaunista tsasounaa kuolleitten munkkien vartijoina, vanhempi omistettu Herman Alaskalaiselle ja uudempi Johannes Kastaja-Edelläkävijälle. Hautausmaalla voi ihailla kauniisti veistettyjä grobuja.

En löytänyt pimenevässä illassa mustia varjoja heittävien havupuiden seasta ja ristien paljoudesta Pentti Saarikosken hautaa (bloggari Angorina kertoo siitä ja grobuistakin), ja taisin etsiessäni vahingossa säikäyttää jonkun hartaana penkillä hämärässä yksin istuvan, hurskaan naisen pahanpäiväisesti, joten lopetin etsinnän siihen ja palasin ihailemaan luostaria.

Valamossa on myös kulttuurikeskus, jossa on erilaisia ortodoksiseen uskoon liittyviä näyttelyitä ja jossa entisöidään ikoneja. Ja tietysti Valamon kansanopisto, jossa opetetaan sekä uskomiseen liittyviä teoreettisiä asioita että käden taitoja, kuten ikonimaalausta ja koristetaontaa.

Luostarissa kuuli ja näkyi venäjää tai karjalankieltä puhuvia nuoria munkkeja, joten ilmeisesti Valamolla on yhteyksiä rajan taakse, erityisesti Jumalanäidin syntymän miesluostariin Laatokan Konevitsan saarella. Konevitsan luostari avattiin uudelleen viidenkymmenen vuoden tauon jälkeen vuonna 1991 Valamon luostarin (ja koko Suomen ortodoksikirkon) avulla.

Uuden Valamon merkittävin nähtävyys on pääkirkko, joka on pyhitetty Kristuksen kirkastumiselle (muistopäivä 6.8. on yksi kirkkovuoden 12 suuresta ortodoksijuhlasta). Pääkirkon yhteydessä on pienempi pyhättö, ns. talvikirkko.

Kuva Hanhensulka 2007: Valamon Pyhän Nikolaoksen rantatsasouna

Koko Suomen ortodoksikirkon merkittävin aarre on pääkirkossa esillä oleva Konevitsan jumalanäidin ikoni, jonka kääntöpuolella on Käsittätehty Kristus-ikoni. Entinen Valamon pappismunkki, silloinen arkkipiispa Paavali siunasi kirkon käyttöön vuonna 1979. Talvikirkko on pyhitetty kreikkalaissyntyisen Sergei ja karjalaisen Herman Valamolaisten muistolle, perimätiedon mukaan nämä perustivat Vanhan Valamon luostarin Laatokan saarelle ehkä jo vuonna 992 tai ainakin viimeistään 1100-luvulla. Ensimmäiset suomalaiset kristityt olivatkin ortodoksiuskoisia, vaikka ruotsalaisvoittoinen historiamme ehkä vieläkin väittää toisin.

Vanha Valamon luostari on taas käytössä alkuperäisessä tarkoituksessaan. Tästä pääsee katsomaan, mitä venäläisessä Valamossa nykyisin tapahtuu. Sinnehän taidettiin myös hiljakkoin rakentaa presidentti Putinille edustushuvila suomalaisista hirsistä (SK 51/2004).

Valamon laivarannassa otin lisää kuvia. Sieltä lähtee reiteilleen, mm. vastarannalla sijaitsevaan Lintulan naisluostariin, Valamon luostarin laiva, Sergei. Laiturilta tuijottelin ihaillen Juojärven rantoja ja laiturin vieressä olevaa Pyhän Nikolaoksen tsasounaa.

Kuva Hanhensulka 2007: Auringonlasku Juojärven takana

Ja menin sitten maata.

Nukuinkin oikein hyvin, kun olin ensin lukenut kaunista kuvakirjaa, jossa oli satu Sergei-munkista, joka oli tuhat vuotta sitten perustanut johonkin venäläisten metsien keskelle luostarin ja jutellut karhujen kanssa. Mutta uni alkoi maittaa jo sen verran, että eivät sadun yksityiskohdat oikein jaksaneet painua muistiin. Nukuin pitkästä aikaa aivan unettomana viiteen saakka aamulla, jolloin nousin ylös uudelle kuvauskierrokselle ja kuudelta alkavaan aamuhartauteen, johon ei näyttänyt kerkiävän kukaan muu hotellin asukkaista, munkkeja ja nunnia ja muita korkea-arvoisempia hurskaita siellä tosin oli suurehkolla joukolla.

Aamiaisella, jossa oli tarjolla puuron lisäksi myös erinomaisia puolukka-sillejä, suunnittelin uusia savolaisseikkailuita, mutta sekin on jo aivan toinen tarina.

Viitostietä eksyksissä

Toissaviikon Suomen matkalla ensimmäisenä aamuna, kunhan selvisin saunomisesta, ajoin Järvenpäästä Kuopioon viitostietä pitkin ja poikkesin Warkauden kirjamarkkinoilla, joka on uusien tiejärjestelyn vuoksi aikaisempaa vaikeampi löytää. Täytyy osata päätellä missä risteyksessä kääntyy uusille mahtaville ulosmenoteille, joita sinne on rakennettu ihmisten kiusaksi, vaikka viitostie ei edes ole moottoritie vielä. Tosin se on niin täynnä sakkorysiä, että täytyy koko ajan ajella toinen silmä nopeusmittarissa kiinni, onneksi niitä on sentään vielä kaksi kappaletta käytössä ja melko hyvässä kunnossakin, vaikka varsinkin aamuisin tuppaavat vähän vetistelemään - ja joskus myös elokuvia katsellessa.

Ostin sieltä kirjatorilta pari kirjaa viitosella kappale. Toinen on Mika Waltarin Mikan runoja ja muistiinpanoja 1925-1978. Toinen Arto Paasilinnan Yhdeksän unelmaa, kirjailijan elämän pohjapiirrustukset, jossa tämä muistelee yhdeksää elämänsä talohanketta ja kai kirjoittelee muutenkin elämästään ja muisteluistaan. En ole vielä ehtinyt aloittaa kummankaan lukemista, kun käväisin pikimiten Pariisissa viime viikolla.

Kirjatorilta ajoin Kuopioon tapaamaan isää, joka on ystävällisten, "oekeitten immeisten" kieltä puhuvien naisten hoivissa uudessa vanhainkodissa. Olin myöhässä, koska eksyin matkalla, olinhan ensimmäistä kertaa tässä uudessa paikassa ja onhan Kuopio suuri kaupunki. Kävin eksyneenä ensin katsastamassa Kuopion toria, mutta tuttu muikkupaikka ei ollut omalla paikallaan ja näin muikut jäivät tällä matkalla nauttimatta.

Lopulta pääsin perille ja keskustelin isän kanssa vanhainkodin puutarhassa ummet ja lammet. Keskustelua käytiin jotenkin tähän tapaan.

”Mitenkäs sinä tänne tulit?”
”Tuota Leväsen tietä tulin, vaikka olin kyllä vähän eksyksissä, kun...”
”Mitenkäs sinä osasit tänne tulla?”
”No hyvin minä tänne lopulta osasin, viitostieltä ajoin ensin torille, kun en heti osannut Leväsentielle.”
”Sieltäkös Rysselistä sinä tulit?”
”Joo, sieltä, lensin Helsinkiin ja vuokrasin auton.”
”Onkos teille tullunna lissää lapsia, vai eikö ole enempiä?”
”Ei, eihän sitä enää tässä iässä lapsia.”
”No, mistäs sinä tiesit, että minä olen tiällä?”
”?!?, tiedänhän minä sen, L:n kanssakin ollaan juteltu, ja...”
”No, mistäs se L. tiesi, että minä olen tiällä?”
”?!?!?, no onhan se käynyt ja soittanutkin, ja...”
”Jaa niin soittamallahan se tämän tiesj. Mitenkäs sinä tänne tulit?”
”No viitostietä ensin ja torille ja sitten Leväsentietä.”
”Mutta mitenkä sinä tulit meren ylj?”
”Tota, tota noin, minä tuota viitostietä, ja...”
”Piäseekös tänne aatolla ajamalla?”
”Hyvin oikein, viitostietä ja...”
”Eihän se vitostie Virroon kule, sehän mennee Kuopijoon!”
”Tuota...”
”Vaekka kyllä Venäjän kaatta voipi kae aatollakkii ajjaa, jos vaen piäsee ryssien rajan ylj.”
”Jne...”

Iltaruokailun aika oli jossakin vaiheessa käsillä mummoilla ja papoilla, näitä ei tainnut olla isän lisäksi kuin yksi tai kaksi. Mummoja oli sitäkin enemmän, jotkut yrittivät iloisesti flirttailla ”nuoren” vierailijan kanssa, mutta tämä ei kielivaikeuksien takia oikein kunnolla osannut flirttailla takaisin, kun ei ollut tiennyt Viroon joutuneensa, vaikka viitostietä oli Kuopioon ollut ajavinaan.

Sitten jatkoin matkaa Heinävedelle Valamoon. Mutta se onkin jo toinen tarina.

Suomalaisen suviyön auvoa

Kuva Hanhensulka 2007: Tokhaapsalun kiitotien 26 finaali nähtynä 11 km korkeudelta, vanhat hävittäjäkoneiden suojat ovat pieninä tähtinä näkyvissä rullaustien reunalla. Haapsalun pikkukaupunki näkyvissä kuvan oikeassa alakulmassa

Kaikki lastun kuvat saa suuremmiksi klikkaamalla niitä (koko noin 600x400).

On merkillinen tunne kellua 11 kilometrin korkeudessa rikkinäisen pilvipeiton yläpuolella ja katsella alas maanpäälle.

Leikkikaupungit liukuvat näkyviin ja jäävät taakse kävelyvauhdilla. On aikaa katsella ja ajatella näkemäänsä. Moniväriset peltosuunnikkaat tilkuttavat utuista maata. Näkee jokia, jotka on padottu ihmisen hyödyksi, järviä, joiden rantavesissä kelluu abstraktin ihmistaiteen saasteläikkiä. Ja merta, jota halkovat valkoiset matovanat edessään pieni valkoinen piste, kuin hentokuorinen muna, joka matelee eteenpäin tuskin havaittavalla vauhdilla ja vetää perässään omaa historiaansa.

Me kaikki ”tiedämme”, jotkut jopa uskovat, että Maa ja kaikki, mikä siinä kasvaa, on lahjoitettu ihmiselle käytettäväksi ikiajoiksi (ihmisen määrätön hybris on jopa siunattu pyhillä kirjoituksilla, kts. 1. Moos. 1:28-30). Tarpeettoman ylisuuriksi kasvaneiden aivojensa rajattoman idealistisen luovuuden ansiosta henki hallitsee materiaa ja hallinnan rumuuden ja todellisen koon näkee parhaiten kiipeämällä ilmaan – avaruuden kynnykselle.

Yhdentoista kilometrin korkeudella erottaa jo, että horisontti on hitaasti kaareutuva viiva, emme elä maanpinnan pannukakulla vaan pallomaisella avaruusasemalla, kodissa, jolle ei ole vaihtoehtoa. Jos alus palaa, me palamme sen mukana.

On yhteensattuma, että ihmisen silmänkorkeudelta verkkaisella kävelyvauhdilla katseltu ”maisema” polulla jalkojen alla, pikkukivineen, muurahaisineen ja käpyineen, liikkuu näennäisesti samansuuruisella kulmanopeudella kuin maisema lentokoneesta katseltuna. Lentokoneen matkalentokorkeudelta tiiraillut maisemat liukuvat yhden asteen verran sekunnissa. Siksikin kai maiseman katselu ylhäältä tuntuu jotenkin turvallisen tyynnyttävältä. Vaikka ihminen astuu kerralla eteenpäin vain yhden metrin verran ja suihkukone rynnistää matkalentokorkeuksilla parisataa metriä sekunnissa, harhautettu silmä näkee maanpinnan verkkaisen vauhdin, ja on tyytyväinen itseensä ja koko näkyvään, hitaasti muuttuvaan maailmaansa.

Viime viikolla istuin Lufthansan koneissa ensin Brysselistä Müncheniin ja sieltä Tšekin, Puolan ja Balttian maiden ilmatilan kautta Helsinkiin.

Alkumatkasta rikkinäinen pilvipeitto esti paljoa näkemästä. Itämeren yläpuolella pilvet alkoivat rakoilla enemmän ja Latvian ja Viron rajoilta näkyi jo utuinen maan- ja merenpinta niin, että tunnisti tuttuja seutuja. Pärnu, jonka hienohiekkaisilla rannoilla on asteltu joskus muinaisuuden kullatuissa muistoissa, jäi taakse, ja kalevalaiset Saaret, Hiiumaa ja Saarenmaa, tulivat näkyviin. Tuntui jo melkein kuin olisi kotona saakka.

Hiiumaan, suomeksi kai Hiidenmaa, ja paljon pienemmän Vormsin saarten kohdalla mantereella, Läänemerin lahden rannan Haapsalun satamakaupungin lähettyvillä, kaupungista lounaaseen Kiltsin kylässä, näkyy lentokenttä, joka on ollut lähes käyttämätön viimeiset viisitoista vuotta neukkujen lähdettyä lopullisesti Virosta. Kentän nimi on Tokhaapsalu, kiitotie (08/26) on 2500 metrin mittainen ja sen ympärillä näkyy atomipommeilta turvattuja hävittäjien suojia kuin pieniä, monisakairaisia tähtiä. Neukuilla oli siellä torjuntahävittätukikohta, jolta lähtevät koneet kävivät kuvailemassa ruotsalaisten ja NATO:n vakoilukoneita, ja joskus Finnairin reittikoneitakin, Itämeren yläpuolella.

Tokhaapsalun kentän käyttäjänä oli neukkuaikaan 425. hävittäjälennosto (IAP 425, NATO-englanniksi Interceptor Aviation Regiment). Käytössä oli 38 MiG23-hävittäjää, jonkalaisista Suomenkin ilmavoimat jossakin vaiheessa haaveili, mutta tyytyi lopulta MiG21 MF-koneisiin, joilla korvattiin vanhentuneet F-mallin migit, MiG21-koneet olivat halvempia ja muutenkin paremmin suomalaisille sopivia. Haapsalusta lähteneet hävittäjäkoneet leikkivät usein sotaa suomalaisten MiG21:ien kanssa Suomenlahden yläpuolella. Suomalaiset totesivat nopeasti, että 21-koneet kaartoivat korkealla lennettäessä selvästi 23:sia tulisemmin, joten kaartotaistelun suomalaiset aina voittivat, vaikka muuten olisivat olleet tositilanteessa alakynnessä neukkujen suuren ylivoiman vuoksi.

Sekä Pärnussa että Tallinnan lähettyvillä oli myös hävittäjätukikohdat, joilla oli enemmän koneita kuin Tokhaapsalussa, eli niillä kolmella kentällä oli jo enemmän taistelukalustoa kuin Suomen ilmavoimilla yhteensä. Ja vielä enemmän olisi löytynyt Leningradin ”puolustuspiiristä” ja itärajan takaa eri kentiltä aina Muurmanskia myöten. Hyvä ettei lähdetty silloin soitellen sotimaan!


Kuva Hanhensulka 2007: Naissaari Tallinnan edustalla, vasemman alakulman tuntumassa, länteen terävästä niemenkärjestä erottaa juuri ja juuri Lõunakülan pikkukaupungin ääriviivoja

Ja Suomenlahti, johon ilmavoimien koppalakkini joskus hukkui kiukkuisen tuulenpuuskan vuoksi. Ensin Tallinnan pikkusaaristo, komearantainen Naissaari suoraan Tallinnan edustalla, ja sitten Helsingin edustan saaristo, Korkeasaari näkyi hyvin ja Helsingin ahtaannäköinen keskusta ennen kuin kaarreltiin Malmin lentokentän länsipuolitse ja laskeuduttiin kiitotielle 33, joka on Helsingissä käytössä vain harvoin riippuen kulloisistakin tuulista.

Kuva Hanhensulka 2007: Laskeutuminen Helsinki-Vantaan lentoaseman kiitotielle 33, takana näkyy "Seutulan" yleisilmailuterminaali

Suomessa vallitseva tuuli on lounaasta (ei siis luoteesta kuten olin tähän kirjoittanut vahingossa), ja Seutulan kentällä käytetään siksi useimmiten pääkiitotietä 22 laskeutumisiin ja lentoonlähtöihin. Kiitotiet nimetään magneettisen suuntansa mukaan; kiitotie 22:n (sekä oikean että vasemmanpuoleisen) lentoonlähtö- ja laskeutumissuunta on 221 astetta. Sama kiitotie toisesta päästä katsottuna on nimeltään 04 (magneettinen suunta 041 astetta). Tällä matkalla siis laskeuduttiin kiitotielle 33, jonka suunta on 326 magneettista astetta. Toisesta päästä poikkikiitotie on nimeltään 15 (suunta 146 astetta).

Terminaalissa otin esille vanhan Nokian puhelimeni, jonka olin kaivellut laatikon pohjalta esiin Pohjanmeressä uineen uudemman Nokian tuhouduttua korjaamattomaksi, ja huomasin, että joku oli soittanut päivän aikana 22 kertaa ja jättänyt useita äänisanomia. Se joku oli poikani, joka halusi tietää koska laskeudun Helsinkiin ja olenko mahdollisesti vuokrannut auton Suomessa olon ajaksi (olin kyllä, ja sain Hertziltä käyttööni mukiinmenevän mukavan Nissan Noten, jonka perälle iso matkalaukkuni mahtui kuin olisi sitä varten suunniteltu).

Soitot ja kyselyt johtuvat Hanhensulkien geeneistä. Nimittäin tässä suvussa miehet ovat verkkoaivoisia idiootteja (yours truly mukaan luettuna), jotka lopettavat arkiasioiden muistamisen (historian vuosiluvut ja sen sellaiset tärkeät asiat tosin muistetaan erittäin hyvin) samalla tulenpalavalla sekunnilla, kun pappi on Hanhensulkien miesten suunnattomaksi onneksi sanonut aamenensa. Valitulla aviosiipalla on sitten aina norsun muisti, vaikka ovat muuten aivan suloisia sekä ulkonäöltään että luonteeltaan, ja siihen muistiin voi tallentaa omia asioitaan tarpeen mukaan, jos muistaa sen tehdä.

Usein tällaista vaikeaa asiaa ei tahdo muistaa, ja syntyvä keskustelu kulkee jotenkin näin:

”Kulta, milloin se Appi Hanhensulka tulleekaan Suomeen??
”No, en mä nyt oikein muista.”
”No, soitapa sille!”
”Mikäs sen kannettavan numero onkaan? Kun– ”
”32-477-3……, (senkin idiootti)!” (noita viimeisiä sanoja ei usein tarvitse edes sanoa ääneen, eikä niitä sanotakaan, niiden voi kuitenkin olettaa aina olevan mukana)
...
”Voi v…., se ei vastaa taaskaan puhelimeensa. Ei oo vissiin muistanu kääntää päälle!”
”No, olisko se tulossa jo tännään, vae vasta huomenissa?!” (lisääntyvä savonmurre osoittaa tarkkaavaiselle kuulijalle, että jännite on kasvanut uhkaavalla tavalla, tätä eivät Hanhensulat kuitenkaan koskaan huomaa, kun eivät ole tarkkaavaisia kuulijoita)
”Joo, tänään…vai olisko se vasta huomenna?!?”
”(senkin idiootti), soitapa uuvvestaan!”
”Jne…”

Illalla mentiin sitten saunaan. Miniä P. meni nukkumaan jo 11 paikkeilla. Saunassa keskustelua jatkui puoli kolmeen saakka, ja välillä istuttiin ihanassa kesäyössä terassin tuoleilla ja polteltiin maukkaita pikkusikaareita, maisteltiin lonkeroita ja sandelseja ja löydettiin aivan oivallisia ratkaisuja moniin hyvin monimutkaisiin, koko maailmaa koskeviin ongelmiin.

Elo oli muutenkin oikein auvoista leppeässä suomalaisessa suviyössä.

Naiset ja miehet ovat erilaisia kirjalliselta maualtaan(kin)!

Luin minilomalta tultuani Kirjailijan häiriöklinikalta päreenveistäjän onnettomista kissakokemuksista ajalta, jolloin kirjoittaja oli ollut viiden tai kuuden vuoden ikäinen. Kovin surullinen tarina (Vanha arpi), joka sopii hyvin naisen kirjoittamaksi. Mies ei sellaista helposti skribeltäisi, eikä oikein kai kehtaisi tunnustaa lukeneensakaan. Sellaisia ovat miehet, ja naiset myös. Ei ole mitenkään sattuma, että kirjailija Kirsti Ellilä on erityisen viehättynyt romanttisista novelleista. Eikä siitä ole mitään pahaa sanottavana.

Päinvastoin. Siinä viehtymyksessään Kirsti on mitä tyypillisin nainen.

Olen nimittäin katsellut salaa lastunikkareiden kirjoituksia itseensä kovasti vaikuttaneista kirjoista ja yrittänyt näistä listoista vetää johtopäätöksiä siitä, millaisia ihmisiä nikkarit oikeasti ovat. Tässä on tietysti oletettava, että itse kukin puhuu lastuissaan totta, mikä ei ehkä ole ollenkaan varma asia. Täällä Blogistanissahan tietysti kaikki olemme oman virtuaalisen lume-itsemme näköisiä, huolella omin toivein ja (harha)luuloin rakennetun, ja huolella ylläpidetynkin myös, vaikka joskus tulee kuvaan säröjä, joita kirjoittaja ei ehkä itse huomaa. Tästä on useita esimerkkejä, otetaan esille vaikkapa kaksi.

En tiedä oletteko, Arvoisat Lukijat, huomanneet miten erilainen Sun Äitis on (nais)bloggarina verrattuna aikaisemmin Blogistanin pimeydestä pelkkiä kommentteja heitelleeseen sun äitiis. Tai ehkä vieläkin merkillisemmän metamorfoosin kokenut kommentoija etappisika, joka ei näytä yhtään nykyisen itsensä, sofistikoidun maailmanmiehen, bloggari Etappisian, näköiseltä.

Mutta tästä en aikonut tänään mitään kirjoittaa. Sen sijaan kirjoitan naisten ja miesten erilaisuudesta.

Nimittäin olen myös lueskellut The Guardian-lehden huhtikuun 6 päivän, 2006, National-sivuja, joissa kerrottiin kahdesta mielenkiintoisesta kirjallisuustutkimuksesta, joista piti kirjoittaa jo silloin viime vuoden keväällä, mutta leike hukkui aikanaan satojen muiden leikkeiden joukkoon ja löytyi viikonvaihteessa, kun yritin siivoilla hyllyjeni ja laatikoiden ”roskaa”. (Ja tämä palauttaa mieleen yllätyksen, jonka koin, kun ensimmäisen kerran kävin tapaamassa Aamulehden silloista toimitussihteeriä, Ilkka Juonalaa, tämän ahtaassa ja tunkkaisessa toimistossa Tampereen keskustassa. Ensin huoneessa ei näkynyt koko miestä, mutta sitten joku suurempi leikekasa jossakin nurkassa liikahti, ja alta kömpi Johanna Sinisalon peikkoa häkellyttävällä tavalla muistuttava mies, tosin paljon kooltaan suurempi, joka tarkemmalla tutkiskelulla osoittautui itse toimitussihteeriksi. Tosin Sinisalon peikoista ei vielä silloin ollut mitään tietoa, eikä kai edes kirjailija Sinisalosta. Mutta tästä ei nyt pitänyt…)

Ensimmäinen tutkimuksista oli BBC4-radiokanavan Women’s Hour-ohjelmalle tilaama ja nimeltään Woman's Watershed Fiction 2004. Siinä kohteena olivat naiset ja tarkoitus oli löytää kirja, joka on ollut naisille merkittävin. Tutkimus tehtiin vuonna 2004 Lontoon yliopiston Queen Mary Collegen toimesta (tutkijoina kaksi naista, sukupuolella ei tietysti tieteellisen tutkimuksen johtopäätösten suhteen ole mitään merkitystä, kuten kaikki hyvin tiedämme), Lisa Jardine ja Annie Watkins. Vastaus saatiin kaikkiaan 14,000 naiselta, joukossa BBC4:n kuuntelijoita, neljännen vuoden kirjallisuuden opiskelijoita, kirjallisuuden tutkijoita ja Hay-on-Wye’n kirjallisuusfestivaalien (The Woodstock of the Mind kuten Bill Clinton näyttää sitä kutsuneen) osanottajia. Hyvin hyvällä tahdolla voi sanoa, että Hay-on-Wye on brittien Vammala, eli tuntematon pikkukaupunki, joka on saanut kirjallisuudesta tavan hankkia turistieuroja, mikä on tietysti ihan hyvä asia sekä kirjallisuuden ystäville että turisteille ja ehkä jopa kirjakaupoille.

Vuotta myöhemmin samat tutkijat kuulostelivat miesten makuja, kyselyyn otti osaa yhteensä 500 miestä, jotka ovat ”tunnetusti” kirjallisuuden ystäviä.

Molemmissa tapauksessa lukijoita pyydettiin nimeämään yksi kaunokirjallinen teos, joka heidän omasta mielestään on ollut tai on edelleen heille itselleen jotenkin tärkeä. Monet miehet nimesivät suosikikseen muun kuin kaunokirjallisen teoksen, tyypilliseen miesten tapaan.

Lastun alaosassa on esitelty molempien listojen kymmenen ensimmäiseksi tullutta teosta äänimääränsä mukaisessa järjestyksessä.

Silmiinpistävää on ensinnäkin se, että miesten listalla on vain yksi naiskirjailijan teos, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, sijalla 10. Itse olen lukenut kaikki miesten nimeämät teokset, mikä ei ehkä ole yllätys, kun katsoo vasemman housunpunttinsa sisältöä.

Naisten listalle, joka on selvästi miesten listaa monipuolisempi, on eksynyt useita mieskirjailijoita, mm. 8. sijan Joseph Heller (Catch 22), 9.sijalla Marcel Proust (Kadonnutta aikaa etsimässä), 13. sijan Gabriel Garcia Marguez (Sadan vuoden yksinäisyys), 16. Gustave Flaubert (Madame Bovary), 17. C.S. Lewis (The Lion, the Witch and the Wardrobe, suom. Velho ja leijona) ja 19. Joseph Condrad (Pimeyden ydin).

Naiset olivat saaneet ykköseksi ja kakkoseksi kaksi Bronten siskosta, Charlotten Kotiopettajattaren romaani ensimmäisenä ja Emilyn Humiseva harju toisena. Tältä listalta en olekaan lukenut kaikkia. Lukematta ovat jääneet sijalta 7 Doris Lessingin feministiraamattu The Golden Notebook (vaikka olen kyllä lukenut hänen joitakin muita teoksiaan, kuten The Memoirs of a Survivor, Eloonjääneen muistelmat, suom. Kyllikki Villa) sekä sijalta 12 Jeanette Wintersonin Oranges are not the only fruit (Ei appelsiini ole ainoa hedelmä, suom. Raija Mattila).

Miesten lista on synkkää luettavaa, kuolleitten valkoisten miesten kirjoittamia painavia sanoja. Ensimmäisenä on (tietysti) Albert Camus’n Sivullinen, sitten J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa, Kurt Vonnegatin Teurastamo 5 jne.

Sivullinen (arvostelu Kiiltomadolla) ei ole sattumalta mieslistan ykkösenä. Koko kirjalista on täynnä vieraantuneiden miesten kuvauksia, välinpitämättömyyttä ja ilman tunnetason sitoumusta tai jopa tunteettomuutta.

Tyypillisesti kaikki sillä listalla olevat teokset ovat sellaisia, jotka luetaan kirjojen ahmimisiän loppupuolella tai juuri sen jälkeen, kun on lopulta tajuttu, että kirjallisuudella on muukin funktio kuin ajan tappaminen tai muu seisottaminen. Muulloin "tyypilliset" miehet ehkä eivät näitä kirjoja lukisikaan.

Nimittäin Englannissa (eikä ole mitään syytä uskoa ettei näin olisi Suomessakin) miehet "tyypillisesti" ahmivat kirjoja sotaväki-ikään saakka, lopettavat niiden lukemisen muutamaksi vuosikymmeneksi ja aloittavat uudestaan siinä viidenkympin villityksen tienoilla, jolloin monelle tulee (uudestaan) mieleen kirjoittaa se Suuri Suomalainen Romaani, joka jäi kesken alle parikymppisenä, kun naisten hameenhelmojen tuoksut tai sen sellaiset lopullisesti voittivat haluttavuudessaan kirjallisten laakereiden houkutuksen.

Naiset puolestaan etsivät kirjoista syviä tunteita, elämän olosuhteiden voittamistaisteluita ja tietenkin liekeissä loimuavia intohimoja. Sanalla sanoen chick lit-kirjallisuutta. Mikä näkyykin hyvin naisten listan alkupäässä. Tosin onhan siellä ”kunnon kirjallisuuttakin”.

Ja sitten listoihin (olenkin kirjoittanut omista unohtumattomista lukukokemuksistani hiljan lastussa Kirja joka muutti elämääni).

Naisten (suomennettu) lista:

Charlotte Brontë: Kotiopettajatteren romaani
Emily Brontë: Humiseva harju
Margaret Atwood: Orjattaresi
George Eliot: Middlemarch
Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
Toni Morrison: Minun kansani, minun rakkaani
Doris Lessing: Kultainen muistikirja
Joseph Heller: Me sotasankarit
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä
Jane Austen: Viisasteleva sydän

Ja miesten kymmenen lista suomennettuna:

Albert Camus: Sivullinen
J.D. Salinger: Sieppari ruispellossa
Kurt Vonnegut: Teurastamo-5
Gabriel Garcia Marguez: Sadan vuoden yksinäisyys
J.R.R. Tolkien: Hobitti eli sinne ja takaisin
Joseph Heller: Me sotasankarit
George Orwell: 1984
F. Scott Fitzgerald: Kultahattu
Milan Kundera: Naurun ja unohduksen kirja
Harper Lee: Kuin surmaisi satakielen.

Lisää turvallisesta seksistä

Nimimerkki th antoi kommentissaan toistaviikon takaisessa AIDSin estämislastussa viittauksen mielenkiintoiseen blogiin, jossa keskustellaan Steven E. Landsburgin kirjasta More Sex Is Safer Sex, johon viittasin lastussa Estä AIDS: anna mahdollisimman monelle. Blogin Althouse pitäjä on nimeltään Ann Althouse, ja hän kirjoitti kirjasta samannimisessä lastussaan 6.7.2007.

Erityisen mielenkiintoiseksi ko. lastun tekee se, että kirjailija itse on käynyt kommentoimassa Annin lastua, puolustamassa mielipiteitään kommentoijia vastaan ja perustelemassa muutenkin kannanottojaan.

Omankin lastuni kommenteissa on keskustelu edelleen jatkunut.

Suomeen

Kuva Hanhensulka: Veljmiehen takapuoli Kuopion aamun auringossa elokuussa 2006

Tänään ja eilen alkoi Belgiassakin lopulta kesä. Knokken rantakadulla oli leuto kesätuuli ja lämmintä ainakin 28 astetta. Kokeilin uutta, uintimatkalla Pohjanmeressä kastuneen kameran tilalle ostettua Sonyn alfasysteemiä ja hyvin otti kuvia vaikka kaikkia toimintoja ei vielä edes osaa kunnolla käytellä. Pakko oli jotakin oppia, että osaisi Suomessa filmata sukua ja kauniita maisemia.

Nimittäin huomenaamulla lennän Belgian kesää pakoon Munchenin kautta Helsinkiin ja Järvenpäähän. Seuraavana aamuna aikaisin kohti Savoa, Kuopioon ja pikaseltaan Sonkajärvelle. Sitten pari yötä Valamon luostarissa, jos hyväksyvät sekulaarisen syntisäkin kattonsa alle ja takaisin Järvenpäähän. Jossakin välissä täytyy ostaa kirjoja, käskyn mukaan ehdottomasti ainakin Kennedyn aivot tai ei ole kotiin takaisin tulemista ja Kartano-laseja tusinan verran (viinilasien seuraksi vesilaseja) Mannerheimintiellä olevasta muotoilijanliikkeestä ynnä lontoonrakeita kopallinen tuliaiseksi. Ja perjantaina kipinkapin Frankfurtin kautta takaisin Brysseliin, että ehtii maanantaiaamun kokouksiin.

Että sellainen kesälomanpoikanen on edessä. Säätkin ovat näköjään Suomessa kohtuulliset.

Estä AIDS: anna mahdollisimman monelle

Kuva: Sorry, Koen Demuynck, belgialainen valokuvaaja, jonka töitä voi tarkastella enemmän täällä.

Ennen kuin siirrymme asiaan, seksiin, pannaan tähän alkuun muutama asiaan jotenkin kuuluvan seksikäs episodi amerikkalaisista oikeudenkäynneistä (tietysti pelkkiä tositarinoita, sain nämä nimittäin juuri edellisen lastun kommenteissa mora-puukolla uhatulta Maryltä).

***
ATTORNEY: Are you sexually active?
WITNESS: No, I just lie there.
***
ATTORNEY: What was the first thing your husband said to you that morning?
WITNESS: He said, "Where am I, Cathy?"
ATTORNEY: And why did that upset you?
WITNESS: My name is Susan!
***
ATTORNEY: So the date of conception (of the baby) was August 8th?
WITNESS: Yes.
ATTORNEY: And what were you doing at that time?
WITNESS: Uh.... I was gett'in laid!
***

Vanha totuushan on se, että neulan löytäminen heinäsuovasta on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Mitä enemmän heinää, sitä mahdottomammaksi löytäminen tulee. Toisaalta, jos pistää kätensä ompelurasian neulalokeroon, neulan löytäminen on erittäin todennäköistä ja useimmiten tuskallistakin.

Ja tästä päästäänkin sujuvasti seksiin, jumaliin, heteroihin, homoihin, Afrikkaan, HIV-tartunnan vaaraan ja AIDS:n leviämiseen.

Mennäänpä vaikka Afrikkaan hetkeksi. Afrikkalaisissa kylissä, niin kuin tietysti kaikki varmuudella tiedämme, miehet makailevat savimajoillaan, juovat itsepanemaansa olutta, laskevat itse alullepanemiaan mukuloita ja vartioivat, että heidän taas raskaaksi panema, pellolla, pieni vauva selkäpussissa työskentelevä vaimonsa ei pääse vieraisiin.

Tämän verran tiedämme siis "varmuudella".

Toisaalta suurehkolla varmuudella tiedämme, että afrikkalaiset miehet eivät itse tyydy yhteen sukupuolisuhteeseen. Ja tämä on aivan ymmärrettävää: alituiseen raskaana, väsyneenä ja oletettavasti tyytymättömänä elelevän vaimon rakastelu ei ehkä ole erityisen miellyttävää.

Seksiä etsitään muualta.

Valitettavasti naapurinmiehet ovat yhtä tarkkoja vaimoistaan, joten naapurista ei seksinnälkään ole apua saatavissa. Mutta afrikkalaisissa yhteiskunnissa, niin kuin kai kaikissa muissakin patriarkkaalisissa yhteisöissä on miesten onneksi keksitty ilotalolaitos.

Tämä ei ole mitenkään uutta. Sumerilaisten Inanna-jumalatteren (hän oli sama rakkaudenjumalatar kuin akkadialaisten Ishtar ja myöhemmin Välimeren rantojen Artemis) juhlamenoihin kuului, itse asiassa jumalattaren jokavuotinen uudelleensyntyminen suorastaan vaati, että häntä palvovat, uskovaiset, naiset ottivat Inannan paikan temppelin lattialla ja antoivat auliisti kenelle miehelle tahansa, joka sattui eksymään sandaaleissaan temppelin ovesta sisään riittävän suuruinen uhriraha kädessä (olihan Inannan pappienkin saatava iloittelusta osansa ja lisäksi jokapäiväinen leipänsä).

Ilotaloinstituutiolla on siis pitkät ja jumalallista alkuperää olevat kunnialliset juurensa.

Inannan palvelittajattariksi joutuivat, tai pääsivät, ilman sosiaalista stigmaa kaikki halukkaat naiset koko temppeliä ympäröivältä seudulta.

Varsinaisia ilotyttöjäkin, jotka harvemmin temppelissä käyviä "tavallisia naisia" todennäköisemmin saivat, työnsä jokapäiväisyyden vuoksi, jonkin epämiellyttävän tartunnan, ehkä temppeleissä oli tarjolla, mutta palvelusta joutui maksamaan suuremman summan rahaa, onhan ammattilaisen ja iloluontoisen amatöörin palveluilla tietysti selvästi havaittava tasoero, mutta näiden suhteellinen osuus oli pieni, ja, varmasti hyvin kiitollisten miesten kannalta iloisena ja onnekkaana sattumana, muiden, halvempien naisten osuus vastaavasti suuri.

Ilotyttöjä ei Afrikassa ole kai kovin suurta suhteellista määrää, eikä siellä tiettävästi palvota Inannaa.

Ehkä näitä tyttöjä on jonkin verran enemmän kuin meillä ”sivistyneissä maissa”, koska köyhyys ajaa useampia naisia näihin tehtäviin ja miesten promiskuiteetti on jonkin verran länsimaita suurempaa. Näin ollen miesparat joutuvat suureen haluunsa etsimään apua samoista rajoitetuista lähteistä kuin kaikki muutkin kyläläiset. Seurauksena on tartunnan saanti ja oman vaimokullan ja tämän sittemmin synnyttämien lasten tartuttaminen ja sen kautta sukupuolitautien vallaton leviäminen, niin kuin afrikkalaisten AIDS-tilastot meille selkeästi kertovat.

Siirrytään välillä seksinnälässään kiehuvista afrikkalaismiehistä taloustieteilijöihin.

Amerikkalainen taloustieteilijä Steven I. Landsburg on hiljakkoin julkaissut kirjan, jonka nimi on More Sex Is Safer Sex (Free Press). Kirjan alku on jo vuodessa 1996, jolloin Landsburg julkaisi samannimisen artikkelin SLATE-lehdessä, jota voi lukea internetillä. Kirjassa (ja artikkelissa) Landsburg todistaa vastaansanomattomasti, että mahdollisimman monen yhteisönjäsenen synnillinen elämä pelastaa yhteisön AIDS:n vaaroilta. Ja toisaalta, että seksuaalisesti ahdasmielinen yhteiskunta, jossa kuitenkin on saatavilla rajoitetusti seksuaalisia palveluja, on oikea HIV-inkubaattori.

Jos jätetään yhteisillä neuloilla suonensisäisiä huumeita käyttävät pois laskuista, niin suurin AIDS:iin sairastuneiden ryhmä länsimaissa ovat homoseksuaaliset miehet. Landsburgin mallia tutkimalla tämä ei ole mitenkään yllättävää. Homoseksuaalien osuus, eli sen heinäkasan suuruus, josta AIDS-neulan voi löytää, ei ole suuri (arviot kai vaihtelevat 1-2 %:n luokassa koko miespopulaatiosta). Sosiaalisen paineen vuoksi homomiehillä ei usein ole pysyvää partneria ja näiden on tyydyttävä siihen, mitä milloinkin puistoista tai homobaareista on saatavilla. Tilanne johtaa (ehkä näennäisesti) promiskuiteetin suhteelliseen lisääntymiseen (jota satunnaiset biseksuellit elämystenetsijät pahentavat) ja todennäköisyys HIV-tartuntaan ryhmän sisällä on suuri. AIDS-tapauksien lukumäärä on myös suhteettoman suuri.

Eli heinäkasan (promiskuiteettisen populaation) ja neulojen (HIV:n kantajien) suhteelliset määrät ratkaisevat sen leviääkö AIDS populaatiossa hyvin vai huonosti.

Kuten islamistit suurella äänellä todistavat, länsimainen yhteiskunta on syntisäkki. Landsburgin päätelmien valossa voimme siis sanoa tähän, että: Näin jatkukoon vastakin, inshallah, ja kiitos koko paheelliselle porukalle.

Erityisesti sinkkuna elävien on välttämättä hankittava enemmän sukupuolisuhteita kuin ne vaivaiset 2.25 vuodessa (englantilainen tilasto), joihin he laiskuuttaan ja välinpitämättömyyttään nykyisin yltävät, ja populaation terveyden vuoksi antakoot sekä rumille että kauniille silmien väriin, hymykuoppien somuuteen, siviilisäätyyn tai sujuvakieliseen suuhun katsomatta.

Kuusikymmentälukuiset näyttävät siis seksiasiassakin olleen aivan oikeassa.

PS 23.7.2007: tästä asiasta on kirjoittanut myös mm. Ann Althouse lastussa 6.7.2007 blogissaan Althouse. Lastun kommenteissa esiintyy kommentoijana myös itse kirjailija Steven E. Landsburg.

Suloinen suvipäivä Pohjanmeren aalloissa

Kansainvälisissä organisaatioissa on tapana järjestää ohjelmoituja poissaolopäiviä, joita kutsutaan nimellä ”away day”. Ne on tarkoitettu tiimien sisäisten suhteiden lujittamiseen, eli englanniksi sanottuna ”team buiding". Suomeksi niitä kai kutsuttaisiin "opintopäiviksi".

Viimeviikon loppu meni mukavasti tällaisilla poissaolopäivillä. Menimme Hollantiin. Ensin paikkaan, jonka nimi on Arnemuiden, ja sitten hotelliin, Badhotel Domburg, Domburgin pikkuisessa rantakaupungissa, joka on Pohjanmeren rannalla.

Ensin purjehdimme. Lämpötila oli noin 13 astetta, tuuli kova ja puuskainen, 5-6 boforia tai pallia suomeksi, ja satoi joko kovaa tai vähän hiljaisemmin. Sateesta ei tietysti ollut suurempaa haittaa, koska meri präiskäisi saavillisen vettä ryntään yli jokaisen aallon kohdalla. Purjehdimme viidellä veneellä marinasta Verse Meer –nimiseen kaupunkiin, jossa syötiin lounasta. Veneet aamutuimaan porukalle luovuttanut marinanvartija vakuutteli iloisesti, että nämä purjeveneet eivät voi kaatua, koska veneen pohjan alla roikkuu sukkulamaiseksi muotoiltu köli, jonka paino on ruhtinaalliset 185 kg.

Purjehdus muuttui jonkinlaiseksi seikkailuksi paluumatkalla.

Oman kunnian puolusteluksi täytyy tässä ensin tähdentää, että tapahtumaköyhällä menomatkalla olin itse istunut ruorissa tyyrmannina, enkä ohjannut purjevenettä ensimmäistä kertaa. Laivan kapteenina oli kokenut tanskalainen ”merikarhu”, Poul, ja muina miehistön jäseninä aloittelevat purjehtijat, irlantilainen Mary ja makedonialainen Predrag.

Paluumatka aloitettiin yltyvässä tuulessa, hiivarissa niin kuin merikielellä pitäisi kai sanoa, tosin sade oli hetkeksi lakannut. Mary ohjasi ensin ja jouduimme pian matalikolle, jossa vettä oli juuri sen verran, että purjeveneen, Belz 620, köli raapi pitkät matkat meren pohjalla kasvavaa meriheinää. Mutta pääsimme sieltä kumminkin pois kunnialla, vaikka ylpeys taisi jo siinä vaiheessa olla kovalla koetuksella.

Sitten Predrag vaihdettiin peräsimeen. Predrag ei ole koskaan aikaisemmin purjehtinut. Hänellä ei lisäksi ollut omaa tajua siitä, että vene kääntyy vasemmalle, jos ruorinvartta kääntää oikealle, ja päinvastoin. Eikä tätä tajua pystytty siirtämään Predragin slaavinkielisiin humanistinaivoihin kapteeni-Poulin ja itsenikin hyvistä yrityksistä huolimatta.

Puolituntia myöhemmin olimme kryssaamassa tiukasti styyrpuurin halssilla (tuuli tuli siis oikealta puolelta) keskellä jotakin Pohjanmeren rannikon aallokkoista pikkuselkää karikkojen ja saarien joukossa, sade oli alkanut uudestaan ja tuuli jatkui entistä kovempana. Ja sitten piti vaihtaa suuntaa ja alkaa luovia kohti marinaa.

Poul-kapteeni käski luffata eli kääntää kokka kohti tuulta, ylähangan puolelle siis, eli luuvarttiin, niin kuin näissä tapauksissa on tavallista, jotta vene saataisiin käännettyä turvallisesti ja kunnialla tuulensilmän kautta toiselle halssille.

Perämies-Predrag käänsi tottelevasti venettä, mutta väärään suuntaa, myötätuulen puolelle eli alahankaan, aloittaen vahingossa ämmänkäännöksen (anteeksi kaikki Arvoisat Naislukijat tätä seksististä merikieltä) eli jiipin, joka on aina kovassa tuulessa vaarallinen temppu. Molempien purjeiden skuutit piti irrottaa (huom. minä en ollut kiinni kummassakaan skuutissa, Poul piti isonpurjeen skuuttia kädessään ja Maryllä oli etupurjeen, genoan tai suomalaisittain ja ruotsalaisittain ”jennin” skuutti). Mary tempaisi skuuttiaan ylöspäin saamatta sitä irti lukosta ja siirtyi nopeasti toiselle laidalle, joka vielä viisti lähellä merenpintaa. Jennin skuutti ei irronnut lukonleuoista ja lisäksi Mary asetti hyvin muodostuneen mutta isohkon ahterinsa (pysytään näissä meritermeissä) isonpurjeen skuuttilukon päälle estäen tehokkaasti senkin irtoamisen skuuttilukosta.

Kapteeni-Poul huusi hätäisiä käskyjä englanniksi ja kirosi tanskaksi, kukaan ei oikein ymmärtänyt kumpiakaan huutoja, vaikka äänensävystä pääteltiin, että hätä oli lähes käsillä ja paniikki alkoi siirtyä miehistön ajatusten syvyyksistä kohti tietoisempia mielen tasoja. Lopulta perämies-Predrag kuitenkin tajusi käännösvirheensä ja yritti ohjata keulaa kohti tuulta. Mutta vauhti ei riittänyt, kuin avuttomaan luffaamiseen, purjeiden vetoenergia siirtyi vauhdinpidosta veneen kallistuspuuhaan. Vene tilttasi enemmän ja enemmän ja lopulta paapuurin (alahangan) laita, jolla Mary jo siis istui pakokauhuisena, alkoi hörppiä vettä. Sitten edelleen skuutatun ja tuulessa pullistuvan jennin alaliikki joutui aaltojen alle ja alkoi täyttyä vedellä. Lopulta maston huippu osui veteen ja veneemme lossasi gastinsa aaltojen joukkoon. Kiinteä ja liikkuva takila painuivat mastoineen hitaasti näkymättömiin skönen vihaisenvihreisiin sisuksiin.

Itse rimpuilin styyrpuurin vanteissa. Yritin vetää lämpimästi, muodikkaan monin vaatekerroin puettua, mutta nyt sateesta raskasta, ruhoani laidan yli liukkaan pohjan päälle, mutta ei onnistunut, ja painuin lopulta muun gastin joukkoon Pohjanmeren viileisiin ja suolaisiin aaltoihin, jotka olivat pari astetta ilmaa lämpimämpiä, joten alussa siellä tuntui oikeastaan kuin olisi linnunmaitoon laskeutunut. Tosin en ole aivan varma tästä vertauksesta, en nimittäin tiedä, onko linnunmaito lämmintä vai onko mahdollisesti kylmää.

Tällaisissa havereissa, joissa on aikaa antaa ajatustensa askarrella, ei oikein tahdo uskoa mitä on tapahtumassa. Sitä ajattelee avuttomasti, että kölivenehän ei kaadu ja että kohta se marinanpitäjän mainostama, painava köli alkaa purra ja meressä makaava masto ja veden alle hävinneet purjeet kääntyvät taas kohti synkänharmaita taivaita ja kaikki on niin kuin aikaisemmin. Mutta näin ei käynyt.

Veden varassa Mary vaati, että jossakin kuivassa lokerossa turvassa ollut Pradan laukku, jonka sisällä oli hänen ”koko omaisuutensa”, on pelastettava, kävi miten kävi. Ja pidettävä kuivana. Naisen sana on tietysti viisaan herrasmiehen laki, joten pidin kastunutta laukkua vasemman käden varassa irti vedestä ja roikuin oikean käden sormien ensimmäisellä nivelellä jossakin listassa, joka tunki pari senttiä ulos veneen muuten täysin sileästä pohjasta.

Meillä kaikilla oli jotenkin yht'äkkiä liian pieniltä tuntuvat pelastusliivit päällä. Minulla oli tuulta pitävä pusero liivin alla, sitten vettä ahnaasti imevä huppari, jonkalaista englantilaiset kutsuvat sanalla ”fleece”, sen alla kauluspaita, rintataskussa muutama kymppi euroja, ja alimpana ihokas, molemmat paidat Calvin Kleinin tekoa. Jalassa oli pari Levi’n 501-farkkuja ja tietysti lenkkitossut eikä nauhattomia purjehduskenkiä, jotka puoliso oli pakannut mukaan ja olivat nyt auton takaosassa kuivassa lentolaukussa. Veden alla, puseron vetoketjutaskussa olivat tietysti kamera ja kännykkä ynnä auton elektroninen avain.

Yli puoli tuntia kului kuin siivillä kylmähkössä vedessä. Lokkiparvi irvaili vahingoniloisesti yläpuolella.

Ohi purjehti veneitä, jotka hädin tuskin pysyivät itse pystyssä. Muita ei näkynyt ja mieleen alkoi hiipiä jonkinlaista epäilyksen tuntua, vaikka lennokkaat mereen, Pradaan ja purjehdukseen liittyvät kokkapuheet vielä sinkoilivat veden pinnalla näkyvien päiden välillä kuin vilkkaasti liikkuva, näkymätön rantapallo.

Ylösnostettu vasen käteni, jossa oli siis se Pradan täyteenahdettu käsilaukku, alkoi hitaasti puutua tunnottomaksi. Samoin varpaat puristavissa lenkkareissa. ”Fleece” ei enää imenyt pisaraakaan uutta vettä ja painoi monta lisäkiloa, tuulenpitävän takin taskut olivat täynnä vettä, samoin vuoren ja pintamateriaalin välinen tila, jossa normaalisti oli vain ohut lämpöä eristävä kerros jotakin keinokuituista ”villaa”. Farkut imeytyivät kiinni takapuoleen, reisiin ja pohkeisiin. Ja alushousut nipistelivät kiukkuisesti vasenta kivespussia. Paisuneet, vedentäyttämät kengät houkuttelivat kehoa kohti parin sylen syvyydessä olevaa pohjaa.

Sitten näkyi pelastuslaiva, näytti jotenkin pienehköltä hinaajalta. Ensin se liikkui hitaasti kauempana parin saaren takana, hävisi hetkeksi ja tuli taas näkyviin ja käänsi kokkansa tarmokkaasti kohti haveripaikkaa. Ruskeaksi korventuneet nuori mies ja vielä nuorempi nainen näyttivät olevan miehistönä; opiskelijoita ehkä, ansaitsemassa kesälomapalkkaansa. He parkkeerasivat laivansa parinkymmenen metrin päähän vastatuulen puolelle, ihmettelivät aikansa siinä, huutelivat jotakin hollanniksi ja kiersivät lopulta toiselle puolelle venettä.

”Heitä köysi”, huusimme me vedessä liukenevat omia neuvojamme. Köysi heitettiin ja Predrag nappasi sen lapiokäsiinsä. Jostakin syystä laiva lähti taas eteenpäin. Predrag piti köydestä kiinni ja halkoi hetken aallokkoa komealla slaavilaisella nenällään.

”Päästä irti, päästä irti”, neuvoimme me muut huutamalla hänen peräänsä. Predrag päästi irti ja ui kömpelösti vastatuuleen takaisin kaatuneelle veneelle. Pelastuslaiva kiersi suurehkon lenkin ja lähestyi lopulta varovasti sivutuulen puolelta, heitti köyden uudestaan ja nuori pelastusnainen laski lyhyet pelastusrappuset alas veteen laivan styyrpuurin puoleiselle lanteelle. Sidoimme köyden tyylikkäillä merimiessolmuilla maston juureen, vedimme itsemme köyden avulla pelastuslaivan kyljelle ja nousimme vaivalloisesti lyhyitä portaita laivan peräkannelle, jossa oikein kauniilta näyttävä pelastusnainen tervehti ensin hollanniksi sitten englanniksi.

”Mistäs te olette?”

”Irlannista, Makedoniasta, Tanskasta ja Suomesta.”

”Olettekos tavanneet internetillä?”

”Ei kun toimistossa Brysselissä.”

”Minäpä keitän kaakaot”, lupasi iloisesti neon-valkeilla hampailla hymyilevä pelastusnainen ja sipsutteli sirosti ohjaushyttiin.

Laiva lähti varovasti liikkeelle, köysi kiristyi ja heti kun veneemme sai vähän vauhtia, masto pullahti ylös vedestä. Purjeet olivat valmiiksia skuutattuina sopivalle halssille ja vene hypähti iloiseen vauhtiin. Saimme ohjattua sen köydestä laivan perään kiinni. Poul ja minä hyppäsimme veneeseen, laskimme purjeet alas ja ohjailimme venettä laivan perässä takaisin kotimarinaan. Mary ja Predrag nauttivat pelastuslaivassa kaakaota ja sieltä kuului kohta ärsyttävän iloinen naisennauru laivan peräaallolla nyökyttelevään purjeveneeseen saakka.

Autolla tyhjensin taskuni. Kamera, puhelin ja avaimet olivat tietysti sököt. Uudet avaimet oli haettava 150 kilometrin päästä Brysselistä. Mekaaninen avain toimi niin, että sain autosta ennen lähtöä kuivat vaatteet päälleni ja lämpimät purjehduskengät jalkaani. Auton varashälytin jäi uikuttamaan alakuloisesti marinan rantaan.

Mutta se oli kyllä häveliäästi hiljaa, kun tulin viiden tunnin kuluttua takaisin. Kello oli puoli kymmenen illalla ja minulla oli paljon kylmempi kuin iltapäivällä veden varassa. Tosin hypotermia ei enää uhannut. Ajoin hotelliin ja päivän kunniaksi otin Badhotelin baarissa muutaman tuiman Oban-viskipaukun (tehty vuodesta 1794 saakka) – ilman jäitä tietysti. Lämmittivätkin oikein mukavasti mahanpohjaa, ja maistuivat tutusti hienostuneen savuisilta niin kuin 17-vuotiaan yksimaltaisen viskin tuleekin maistua merenkyntäjän suussa.

Elämä oli oikeastaan muutenkin aika coolin tuntuista, joten polttelin kotoa auton avainten kanssa mukaan nappaamani Monte Christo-sikaarin numero 4, jonka pulleat savut hyväilivät oikein hellästi suolaveden herkistämiä poskia.

Ossip Zadkine: De Poeet

Kuva: Hanhensulka ©2007

Kesäkuun alussa virtuaaliystävä Tuima (Tuumailua-blogin kirjaaja) ehdotti, että kuvaisimme lempipatsaitamme ja julkaisisimme kuvat blogeissa. En pääse lempipatsaitani kuvailemaan tähän hätään, mutta päätin ottaa kuvia joistakin, jotka sattuvat kutittamaan silmää.

Ensimmäiseksi sattui viime sunnuntaina tuo yllä oleva patsas belgialaisen Knokken rantakaupungin taiteilijoiden joka sunnuntai kaupattavine tauluineen miehittämällä Albertplein-torilla.

Patsaan on muotoillut valkovenäläis-juutalainen kuvanveistäjä Ossip Zadkine (1890-1967) ja se on paljastettu vuonna 1956. Patsaan nimi on De Poeet, eli suomeksi tietysti Runoilija. Zadkine "veisti" kubistista taidetta - niin kuin kuvasta ehkä näkyykin.

Sanottakoon vielä, että kuvassa näkyvät henkilöt eivät liity Hanhensulan sukuun, vaan ovat täysin viattomia sivullisia (huolimatta tuon farkkupuseromiehen selvästi suomalaisenoloisesta habituksesta).