Muhkeat myyjät

Kahdeksan kirjailijaa on ylittänyt miljoonan e-kirjan myyntirajan Amazonin Kindlelle (kuva vieressä).

Listalla ovat Michael Connelly, Stieg Larsson (Larsson varmasti pyörii pelkästä harmista väkkäränä haudassaan, kun ei hommannut kustantajaa aikaisemmin), James Patterson (sopiikin hyvin Kindlellä luottavaksi, eihän sitä muuten kehtaisi julkisesti sylissään pitää, eikä kai monia muitakaan näistä, vaikka toisaalta, eihän omia tapojaan ja mieltymyksiään pitäisi häpeilemäänkään ryhtyä ja mihin sen rajan vetäisisi, Jane Austeniinko, Khaled Hosseiniin kenties, viihdettähän löytyy kirjallisuudesta monelta taholta ja varsinkin lukijan silmästä, jos etsimään alkaa), mutta takaisin listaan, jolla ovat myös Nora Roberts, Charlaine Harris, Lee Child ja lastenkirjailija Suzanne Collins, kaikki oikeidenkin kirjojen myyntitilastojen vinttiketjusta siis.

Viimeksi listalle on yllättänyt John Locke, omakustantaja (ei, ei se kuollut liberaalifilosofi vaan yks' toinen Locke), mm. NYT:n best-selling-listalle yltäneellä kirjallaan Saving Rachel. Lockella on tietysti sopimus kirjojensa levityksestä Amazonin kanssa. Hänen viimeisin kirjansa, kai oikeutetusti, on nimeltään How I Sold 1 Million eBooks in 5 Months ja kuulunee tätä nykyä jokaisen omakustantajaksi haluavan lukulistalle.

Olen lukenut pari kirjaa kokeilumielessä Miniän (ei, ei sen vaan sen toisen) Kindlellä. Mielestäni käyttömukavuudessa on vielä parantamisen varaa. Tällä kehitysasteella Kindle on selvästi nyt markkinoilla olevista paras lukija (syväluotaavan, useita minuutteja kestäneen vertailututkimuksen jälkeen pääteltynä), mutta sopinee lähinnä tilapäiskäyttöön, esimerkiksi lentomatkoille, kesämökille, työmatkoille. Työmatkoilla siitä saattaa olla jopa todellista hyötyä, laite lukee nimittäin sujuvasti myös pdf-tiedostoja.

Älä ota

Ja apropos, Eila Kivikk'aho...

Vuoden 1952 Eila runoili näin otsikolla Muuan Isämeitä

Anna meille - tarkoitan:
älä ota pois.
Vaikeata lastesi
luopua ois.

Elämäämme helpottaa
vaikket koskaan vois,
tätä pientä onneamme
älä ota pois.

Ja vuoden 1975 Eila ennakoiden soiden kuivausongelmia otsikon Vesistö alla näin:

Kuivaamaton suo
maan oma patoallas.
Ja senkö perkaat?
Millä sitten hillitset
kevään, suiston tulvat.

Ihastuttava e-kustantaja Pottereille

Kuva, Pottermore

Kirjailija J.K. Rowling, joka on ulkoapäin katseltuna kuin eteerisenihastuttava runoilija (muistikuvistani koottuna jotenkin viuhkalaulaja Eila Kivikk'ahon, Virginia Woolfin ja yhden entisen englanninkielen opettajani oloinen), on päättänyt kustantaa ja julkaista itse Harry Potter-e-kirjat. Ja mikäpä siinä, turhaa maksaa välikäsille työstä, jota näiden ei edes tarvitse tehdä.

Paperikirjojen omakustantaminen on tietysti vaikeampaa ja työläänpää, vaikka kustannustoimittamisesta onkin kai luovuttu nykyaikaisissa kustantamoissa. Kirjan saattaminen painoon ja jälleenmyyjille vaatinee liikaa työtä omakustantajalta (muutaman runokirjan levittäminen niille, enintään noin 200 runojen lukijalle, jotka runokirjoja osatavat normaalisti, ei ehkä ole liian suuri työ yhdelle ihmiselle).

Rowling piti e-kustantamisoikeudet itsellään luovuttaessaan kirjojansa kustantajalleen, Bloomsburylle. Viisas nainen, ei ihme, että loi mieltäkutkuttavan, lähesuskottavan ja hyvin myyvän kirjamaailman myös. Kaikki Harry Potterit tulevat siis lopulta lähinpään tietokoneeseesi sähköisessä muodossa.

Potter-e-kirjoja ei suojata kopiointien estämiseksi, suojaushan ei kopiointia edes estä. Sen sijaan jokainen myyty kirja pystytään tunnistamaan jälkeenpäin sähköisen leimansa avulla.

Kirjojen markkinointiin ja 'Potter-tulenkantamiseen' on perusteilla uusi WEB-site, Pottermore, joka avattaneen joskus lokakuussa tänä vuonna.

Odotus

Valokuvatorstain 212. haaste: odotus

Ja niin kuin usein käy, odotettu tulee liian äkkiä (ja tarkennus unohtuu).

Huckleberry Finn, Alan Gribben ja talibanit

Huckleberry Finn, Alan Gribben and the Talibans.

Kuva on täältä.

Huckleberry Finn oli kai vielä minun ikäluokalleni tärkeä eskapistinen teksti, jonka avulla kului moni sateinen iltapäivä mukavasti aitan vintillä tai jossakin muussa piilopaikassa unelmoimassa lauttamatkoista pitkin suuria, hitaastivirtaavia jokia kuten esimerkiksi jämijärveläinen valtavirta, Jyllinjoki (olen kirjoittanut mm. tästä kirjasta joskus otsikolla Miehuuden kainalosauvat: poikakirjat). Luin tietysti tekstiä silloin suomeksi käännettynä, koska en englanninkielestä mitään vielä ymmärtänyt.

Syntymästään saakka Huckleberry Finn on ollut jonkinlainen kulttikirja, ja sitä voi kai jonkinmoisilla perusteilla sanoa Mark Twainin parhaaksi romaaniksi, sillä romaanihan kirja ilmiselvästi on, vaikka ainakin suomalaisena käännöksenä tulkittaan usein 'vain' poikakirjaksi.

Kirjan pääteema on Huckin kasvaminen ajattelemattomasta taparasismista neekeri-Jimin ymmärtämiseen ihmisenä.

Alkukielellä Mark Twain tietysti käyttää aikansa kielellisiä ilmaisuja. Intiaaneista hän käyttää teksteissään sanaa ’injun’, joka puhuttuna kuulostaa melkolailla samalta kuin jos se kirjoitettaisiin ’indian’. Mustista Twain käyttää sanaa ’nigger’, joka jo siinä ajassa lienee tulkittu vähättelevän rasistiseksi ilmaisuksi, vaikka ’kaikki’ sitä tietysti silloin käyttivät. ’Nigger’ esiintyy alkutekstissä 219 kertaa.

Ongelma historiattomalla tekstin arvioinnilla on, että kriitikon oman ajan arvot ja ennakkoluulot vaikuttavat tekstin – tai muun taideteoksen – arviointiin. Jos tekstiä muutetaan merkittävästi, sen merkitys tietysti muuttuu. Huckleberry Finnistä puhuttaessa ei puhella mistään toisarvoisesta teoksesta: on kyse romaanista, jolla on vankka sijansa amerikkalaisen 'kirjallisuuden kaanonissa’. Hemingwayn kerrotaan sanoneen kirjasta näin:

“All modern American literature comes from one book by Mark Twain called ‘Huckleberry Finn’.”

Eli jotenkin, että ”kaikki amerikkalainen kirjallisuus on lähtöisin yhdestä Mark Twainin kirjasta nimeltään ’Huckleberry Finn’”.

Vaikka tama ei pitäisikään täsmälleen paikkaansa, nimikään ei ole oikein, kirjan merkitys englanninkieliselle lukijakunnalle – ei, pitää sanoa lukijasukupolville – on täysin kiistaton.

Tekstiä on alabamalaisen kustantajan pyynnöstä sensuroinut ‘Twain-asiantuntija’ nimeltä Alan Gribben, Auburnin yliopiston englanninkielen ja filosofian opettaja. Sensuroijan perustelu ’nigger’-sanan poistamiseen on, että hän itse on ollut vaivaantunut opettaessaan tätä rasistista tekstiä oppilailleen. Tämänpäiväisissä haastatteluissa Gribben kieltää ajattelevansa Twainia tai tämän kirjoja rasistisiksi. Kielto ontuu. Jos teksti ei olisi Gribbenin mielestä rasistinen, sitä ei tietysti tarvitsisi sensuroida.

Mielestäni tämä Twainin tekstin tärvääminen on verrattavissa kristittyjen tuhoamiin antiikin taideteoksiin, joilta hakattiin sukuelimet ja kasvot pois uskonnollisen vimman vuoksi, neukkuajan historiallisten valokuvien väärennöksiin sen mukaan kuka kulloinkin oli vallassa Moskovassa, natsien kirjarovioihin ja Afganistanissa tapahtuneeseen Buddhan jättiläispatsaan tuhoamiseen talibanien toimesta. Kyseessä ei ole laadultaan erilainen vaan eriasteinen teko, ja siksi halveksittava.

Gribben on korvannut sensuroimansa ’nigger’-sanat, suomeksi ehkäpä 'nekru', sanalla ’slave’, orja. Tämä muuttaa kirjan sanoman toiseksi. ’Nigger’-sanalla on voimakas rasistinen merkitys, sekä omassa ajassaan että tietysti paljon merkittävämmin nykyajassa (Twainin ajassa se kuului yleiskieleen, nykyajan puhdistetussa kielenkäytössä ei).

Alkuteksti siis puhuu nimenomaan mustiin kohdistuvasta rasismista 19. vuosisadan amerikkalaisessa todellisuudessa ja mustien ihmisarvosta, eikä pelkästään ihmisten orjuuttamisesta, joka on muitakin kuin mustia koskettava asia. Kirjan lopussa Huck näyttää ymmärtävän mustien osaa paremmin kuin kirjan alussa ja teksti kuvaa siis Huckin kehittymistä ihmisenä.

Huckleberry Finniä on sensuroita Amerikassa ennenkin. Yksi syy lienee ollut se, että Jim on ollut parempi isähahmo Huckille kuin tämän oma, juoppo mutta valkoinen isä, joka lisäksi on saattanut olla suomalainen, mikä tässä lopussa vielä häpeillen tunnustettakoon.

Lisälukemista:

Guardian: New Huckleberry Finn edition censors 'n-word'

Los Angeles Times: The expurgated 'Huckleberry Finn'

Blog Beers with Demo: Airbrushing

Parempi lause

Nythän on niin, että blogi on internetin sisällöntuotannon hopealankainen kultavärttinä. Jos haluaisi tutkia internettiläisten lajisielun syvyyttä, sen löytäisi parhaiten henkilökohtaisista bogeista. Ilman blogeja internet olisi vain pintavaahtoa, hetkellisiä sielunvärähdyksiä, triviaaleja uutisvälähdyksiä ja asiantuntijoiden tylyä asiatietoa.

Yritin elää monta kuunkiertoa pelkän Facebookin avulla, mutta eihän ajatus mahdu ulostulleena millään 420 merkin mittaiseen pakkopaitaan. Se tarvitsee ympärilleen tilaa kuljeskella, laajeta ja jopa supistua jos niikseen tulee, muuten saa aikaiseksi vain jonkinlaisen mölähdyksen, jonka kanssa ei viitsi, eikä onneksi tarvitse, kovin pitkiä aikoja elellä. Mölähdys hukkuu hetkessä uusien mölähdysten joukkoon, eikä sitä enää ole.

Blogi (lastu, aurinkolaiva) sen sijaa antaa aikaa niin Arvoisalle Lukijalleen kuin varsinkin kirjoittajalleen. Ehtii kaivella ajatuksiaan ja katsella lähdeteoksia. Blogihan on luovaa työtä, niin kuin oikeakin runo ja proosateksti: novelli, essee, pakina tai jopa kriitikon mustasappinen vuodatus. Kaikki sukulaisia keskenään, luovaa työtä, joistakin maksetaan, joistakin muista ei. Toisilla saattavat korvat olla kulttuurin suhteen, Nabokovin sanoin, 'pelkkiä ornamentteja' (oletettavasti tarkoitti ei-intellektejä taviksia), toisilla taas oikeille taajuuksille hienosäädettyjä instrumenttejä, kulttuuritutkia.

Joka tapauksessa nythän on niin, että tämä blogi tekohengitetään uuteen uskoonsa niin pian kuin vain suinkin keritään. Seuraava lastu on jo työn alla ja tällä viikolla pitäisi saada näytettävään kuntoon kunhan lauseet on viilattu kauniiksi. Tai ainakin 'paremmiksi' niin kuin Asko Martinheimo opastaa kirjassaan 'Parempi lause' (WSOY, 2000), tähän tapaan (s.11):

"...
Kerronnan yhtenäisyys, eheys ja johdonmukaisuus ovat tärkeämpiä kuin vastaavuus todellisuuden kanssa..."

Mutta odotuksensa ja mahdollisuuksiensa välillä ihmisellä on aina luomisen ikkuna, jonka avaamisessa saattaa olla voittamattomiakin esteitä. Tuostapa tuleekin mieleen se, mitä Kalle Holmberg sanoi suomalaisen näytelmän puolesta esseessään 'Todellisuus ja teatteriperinne' Kiila 30:ssä (Tammi, 1966), s.121:

"...
Tällä hetkellä odotan suurimmalla mielenkiinnolla Arvo Salon ja Marja-Leena Mikkolan lupullista tulemista suomalaiseen näytelmään. Molempien lupaukset ovat jo nyt ilmeiset. Odotan niin ikään Veijo Meren ja Eeva-Liisa Mannerin jatkoa..."

En tiedä vieläkö Holmberg odottaa suurella mielenkiinnolla. Ikkunoiden aukaiseminen on ilmeisen vaikeaa mestareillekin, puhumattakaan vaivaisesta blogikirjoittajasta, kirjojen lukijasta ja rakastajasta. Mutta parhaansahan on itse kunkin yritettävä. Jopa lauseidensa kaunistamisessa.

Eksotiikkaa, erotiikkaa ja muuta huvitusta

Kuvat ©Hanhensulka 2010

Eksotiikka häviää tiedon lisääntyessä.

Jokainen joskus matkaillut on varmasti joutunut sellaisen kiusallisen totuuden eteen.

Jotkut ovat lopettaneet matkustamisen kokonaan. Jos kaikki paikat ovat yhtä eksoottisia, niin mikään ei ole eksoottinen, eikä ole syytä matkustaa saadakseen eksoottisia kokemuksia muistettavakseen. Niitä voi vaikka kuvitella, tai lukea Rudyard Kiplingin kirjoista.

Sitä odottaa omalta Shangri Laltaan kovin paljon.

Shangri Lan satama on vähän kuin avioliitonkin satama. Ennen sen löytämistä sitä ajattelee kuin kuuta ennen ihmisen ensimmäisiä askelia siellä: Onko se juustoa, onko se reikäinen, onko se asuttu, onko sen valo hopealangasta punottua siltaa metsälammen pinnalla lämpimänä kesäyönä, miten aukaista yksinkertainen koukkulukko sitä katsomatta, onko sillä väliä, että kuu ei ole koskaan lukenut Anna Kareninaa eikä juuri mitään muutakaan?

Tällaisia sitä helposti ajattelee Shangri Lastaan, eikä vain ajattele, vaan odottaan juuri niin olevan kuin ajattelee: ei sinne päin tai lähestulkoon, vaan juuri niin kuin sen on mielessään monet kerrat kuvitellut.

Muistan hyvin pettymyksen, kun joskus viisikymmentäluvulla yht'äkkiä ilman sen kummempaa valistusta amerikkalaiset paljastivat, että kuu on rutikuiva paikka – vähän kuin Turku, vaikka eivät amerikkalaiset ehkä juuri siinä yhteydessä Turkua maininneet.

Mutta varmasti tarkoittivat sanoa:

'Kuu on rutikuiva kuin Turku!'

Tai toisella kotimaisella:

'Moon is ruti-dry as Turku!'

Jotenkin tuossa ei olekaan englanninkielellä samanlaista terävän selvyyden oloa kuin suomeksi. Vaikka, jos sitä vähän parantelisi, siitä voisi tulla parempi:

'Moon is dry-ass Turku!'

No ei se paljoa parantunut, mutta kyllä se Turun kuvaukseksi hyvin kelpaa, vaikka Kuun kuvauksena se koetaan ehkä kuulaisten keskuudessa suurena loukkauksena, mutta onko sillä niin suurta väliä, mitä kuulaiset ajattelevat kunniansa loukkauksista. Mit...? Aivan niin, olen Arvoisan Lukijan kanssa täsmälleen samaa mieltä, vaikka en mielelläni käytäkään tuollaista kieltä.

Mutta, vaikka Turku varmasti kaivelee Lukijan mieltä jatkuvan kiihottavasti, niin ei nyt pitänyt Turusta puhua – ainakaan Shangri Lana.

Sen sijaan voin vakuuttaa, että Nepali on aina ollut mielessä Shangri Lana.

Sitä on ajatellut, tietoisesti mielessään mainitsematta Kathmandua, että täällä on kaupunki, joka on kuin Shangri La. Täällä on runollisen kauniita järviä. Täällä on vuolaana virtaavia mahtavia jokia, joiden varsilla sivistystä syntyi. Täällä on kullattuja torneja. Täällä on maa, johon voisi itse (se itse, joka on mielessä jotenkin Michael Cainen oloinen, sympaattinen unelmoija), siis itse tulla, astua esille ja huudettaisiin heti kuninkaaksi.

Hups, tuliko tämä kaikki puhuttua julkisuudessa. Sanoinko vahingossa tällaisia kuvitelmia ääneen, vaikka oli tarkoitus vain itsekseen taas ajatella.

Mutta näin ei edes täällä Nepalissa ole. Todellisuus on jotenkin todellisempaa kuin kuvitelmat.

Ja todellisuudesta puhuakseni: Voi olla, että jos Suomi olisi kuin Englanti, niin minäkin olisin täällä kolonialistina, vaikka tunnen itseni mieluummin liberaaliksi humanistiksi.

Täällä on yksi englantilainen, johon hyvin sopii sana 'slob' (niin kuin kovin moneen muuhunkin englantilaiseen, ja vielä useampaa ranskalaiseen, mutta olkoot ne nyt rauhassa saippuoittaan). Lisäksi hän on seksisti ja rasisti ja kolonialismin apologisti, sanalla sanoen: tyypillinenenglantilainen.

Yritän välttää hänen kanssaan syömistä. On vaikea syödä kohteliaasti sellaisen henkilön kanssa, joka kertoo (kuulovaikeuksien vuoksi, joka ei tietysti ole hänen syytään) kovaäänisesti kolonialistisia, rasistisia ja seksistisiä latteuksia, sylkien samalla suuhunsa juuri ahtamaansa ruokaa pitkin omaa lautastaan ja hyvin tärkättyä pöytäliinaa aina minun lautaselleni saakka.

Jotenkin kauhulla tulee sellainen ajatus päähän samalla kun yritän varjella lautastani ainakin suuremmilta lihanpalasilta, olenhan sentään kunniallinen vegetariaani, siis sellainen ajatus, että jos olisin englantilainen niin olisin juuri tämän henkilön tapainen rasistinen, seksistinen ja kolonialistinen anakronismi ja 'slob', jolla on lisäksi täysin yhteensopimattomat värit ja rumasti roikkuvat housut ynnä hoitamattomat kengät, joihin on tungettuna harmahtavat, ent. valkoiset, tennissukat. Aivan, aivan: Lenita pyörtyisi pelkästä ajatuksestakin, mikä ei sinällään olisi täysin huono asia.

Enkä siis olisikaan täällä kohteliaanvaatimattomana, liberalistis-humanistisena kansainvälisenä (pikku)virkamiehenä, joka katsoo kiinnostuneen oloisena suoraan silmiin ja hymyilee ystävällisen vaatimattomasti jokaiselle kohtaamalleen henkilölle paitsi miehille, ja on palvelemassa Shangri Lataan kuin yhteistä hyvää, eikä suinkaan huudattamassa itseään kuninkaaksi. Vaikka – Arvoisa Lukija ei tätä ehkä vielä tiedä – vaikka siis täällä olisikin sattumalla juuri nyt kuninkaan virka vapaana.

En kuitenkaan tullut tänne siksi, vaan parantuakseni työnhimostani, rahanhimostani ja Nepalin lumostani.

Nimittäin asiahan on niin, että tieto vähentää uskomuksia.

Tämän sanominen näin ääneen tuntuu kovin lapselliselta, kun ajattelee sitäkin, että monet tiedemieheksi itseään kutsuvat uskovat joko avoimesti tai salaa – ajatellen varmuuden vuoksi ja matemaattisesti iäisyysasemaansa, Blaise Pascalin tavoin – kaiken maailman jumaliin. Meidänkin luterilaisia tiedemiehiä voisi mainita, jotka uskovat kristinuskon kolmeen jumalaan, joista kuviensa mukaan yksi näyttää jotenkin Karl Marxilta, toinen jotenkin palestiinalaiselta Intifada-taistelijalta, ja kolmas ajoittain Chevy Chaselta elokuvassa Näkymättömän Miehen Muistelmat.

Mutta kolme on kovin vähän jumalista puhuttaessa.

Nimittäin täällä Shangri Lassa jumalia on jokaisessa kadunkulmassa, on kotijumalia ja vierasjumalia, on naisjumalia ja miesjumalia, on kaupunkijumalia, käärmejumalia ja sadonkorjuujumalia (eikös tuo Karl Marxin näköinen ollut sadonkorjuujumalia joskus nuoruudessaan ennen aikaa nelisen- tai viitisentuhatta vuotta sitten luodessaan koko maailman kuudessa päivässä ennen kuin lepäsi seitsemäntenä ja ihaili kättensä töitä).

Itse asiassa täällä Shangri Lassa on jumala jokaiseen lähtöön, tuloon, tekoon ja ajatukseen, jonka voi kuvitella, eivätkä nämä ihmiset, joita muhamettilaiset ja kristityt kutsuvat ilkeyttään pakanoiksi, ole kovin nokonuukia siitä millekä jumalalleen milloinkin uhrejaan kantavat: pääasia on värikkyys ja rytmikäs meteli.

Lisäksi Shangri Lan jumalat ovat sikäli ajan hengessä kiinni, vaikka ovatkin jo kovin vanhoja – vanhempia kuin Karl Marx – että opettavat ihmisille uusia seksiasentoja temppeleidensä kattojen tukirakenteissa, mitä ei voi pitää mitenkään vähäpätöisenä asiana ajatellen vaikkapa lähetystyöntekijöitä ja näiden vaimoja ja heidän tunnetusti vaatimatonta yhteistä asentovalikoimaansa. Saattaa olla, että ensimmäiset kristityt intialais-nepalilaiset ja muut arjalaisrotuiset olivat vähintään hämmentyneitä saadessaan avio-oppia tänne ensimmäisenä tulleilta lähetyssaarnaajilta.

Nämä paikalliset oppaat esittelevät iloisen ylpeinä pienoisveistoksia iloisesti parittelevista uskovaisista ja väittävät, että ne, kuten Kama Sutra, olivat nimenomaan opetusintoa yhteiskunnassa, jossa vanhemmat olivat niin häveliäitä, että eivät kehdanneet puhua mukuloilleen kukista ja mehiläisistä.

Minä en usko Kama Sutran tai kattorakenteiden seksikuvaelmien opetustarkoitukseen.

Uskon sen sijaan, että ne on tehty samasta syystä kuin ns. taiteelliset naistenkuvat Rubensin rehevissä maalauksissa ja Playboyn keskiaukiokuvituksissa ja internetin videomateriaalissa: halvaksi erotiikaksi, Willendorfin Venus-patsaiden jälkeläisiksi.

Tosin en ole aivan varma olivatko Rubensin maalaukset halpoja edes omassa ajassaan – olihan hän aikansa rikkain taiteilija ennen kuin venytti likviditeettinsä liian ohueksi kerrokseksi elämänsä pinnalle ja menetti omaisuutensa senaikaisille liikemiehille – taiteentukijoille, jotka halusivat seinälleen rehevää pornografiaa ja mahdollisimman halvalla.

Sillä tavalla matkustaminen avartaa tietoja ja hämärtää eksotiikan olemattomaksi, eikä Shangri Lakaan aina selviä pienittä kolhuitta.

Noissa oheisissa kuvissa yhden patanilaisen temppelin tukirakenteista ei siis olekaan eksoottista Kama Sutran opetuskuvitusta vaan eroottista mieliku-vitusta.

Maailmaperintöä ja suomalaisia presidenttejä

Tänään taas Kathmandun Durbar -aukiolla. Sen niminen on ainakin kaikissa kolmessa Kathmandu-laakson kaupungissa: Kathmandussa, Patanissa ja Bhaktapurissa.

Vanha nimi on Hanuman-dhoka. Täynnä temppeleitä ja museo, joka kuvaa Nepalin kolmen viimeisen jumalana palvotun kunkun elämää: Tribhuvan'in, Mahendra'n ja tämän pojan, Birendra'n (joka ammuttiin) . Kaikki samaa sukua ja 'jatkonimeltään' Bir Bikram Shah.

Tämäkin Durbar-aukio, niin kuin ne kaksi muutakin (tuossa alla olevassa videossa näkyvä isoin aukio on Bhaktapurin Dunbar), on Maailmanperintö ja näinollen YK:n armollisessa suojeluksessa, mitä se suojelu käytännössä merkinneekään. Ainakaan se ei edellytä YK-joukkoja siivoamaan haisevia roskia, jotka peittävät aluetta vähän kuin olisivat tarkoituksellista päällystetyötä.

Sitä museota kierrellessä sattui silmään tutunnäköinen kunniamerkki. Ja selevällä suomen kielellä siinä vieressä oli kunniakirja, jossa sanottiin, että plänikkä oli Koiviston antama kunkkuveljelleen. Ja itse merkissä Birendra-kunkulle luki, että 'Isänmaan hyväksi'.

Varmaan isänmaansa hyväksi Koivisto oli valkoisenruusun ketjuineen Birendralle lyönyt kaulaan ja tainnut antaa 'pystykorvan' samalla laakilla, sennäköinen ase siellä yhdessä lasikaapissa näytti olleen. Kuparilaatasta en saanut huonon valon ja erikoisennäköisten kirjainten vuoksi mitään selvää.

Tämä kunkkukin oli kova ampuja niin kuin Koivistokin, saaleilla vain oli eri määrät jalkoja.

Kunkku oli näköjään ammuskellut tiikereitäkin, niitähän oli Nepalissa vielä hänen aikaansa muutama sata. Eli hänellä on näin ollen yhtymäkohtia ainakin kahden Suomen presidentin kanssa: Mannerheim oli myös tapana ammuskella tiikereitä eläkepäivillään Suomessa silloin 20-luvulla. Tai siis Marskin ammuskelu tapahtui kyllä Intiassa eikä Suomessa - tietääkseni, mutta se on vain pieni yksityiskohta, josta ei nyt sen enempää.

Päivä Bhaktapurissa

Video ©Hanhensulka 2010. Musiikki Aisha Duo, Despertar (Silent Songs, 1969).

Kävelin päivän (14.8.2010) Kathmandun naapurikaupungissa Bhaktapurissa ja näppäilin useimmiten tähtäilemättä lonkalta kuvia silmiin sattuvista ihmisistä tai muista ihmeistä. Kuvat eivät ehkä ole valokuvauksen historian parhaita laadultaan, mutta itselle tietysti korvaamattoman arvokkaita.

Bhaktapur on yksi kolmesta vanhasta kaupungista Kathmandun laaksossa, muut kaksi ovat Kathmandu ja Patan. Aikoinaan kaikkia kaupunkeja hallitsi Malla-sukuinen hallitsija (ennen 240 vuotta hallinneita ja muutama vuosi sitten kumoonkaadettuja Shah-suvun kunkkuja). Sekä Mallat että Shahit olivat joko veljeksiä tai muuten läheisiä sukulaisia ja paikallisten kapinallisten puutteessa tappoivat toisiaan aikansa kuluksi.

Yksi näistä Malla-kuninkaista näkyy hetken näissä kuvissa istumassa Bhaktapurin päätorilla pylvään päässä, ne vanhat hallitsijat tuppasivat korottamaan itsensä jumaliksi, muuten eivät ehkä olisi pystyneetkään varastamaan yksinkertaisen kansa, minunkaltaiseni siis, vapautta ja omaisuutta. Vieläkin on tietysti samat menot yhteiskunnassa, vaikka nykyiset ryöstäjät eivät olekaan nimeltään kuninkaita.

Projektista on yli puolet takanapäin, kotiin Melbourneen lähdetään 6 lokakuuta Bangkokin kautta niin kuin tullessakin.

Lento-onnettomuus Everestin juurella

Kuva Himalaya Times: Lukla, yksi Nepalin turismin tärkeimmistä kentistä. Tunnetaan myös nimellä Tenzing-Hillary Airport. Kentän kautta kuljetetaan kaikki Everestiä ihailemaan menevät turistit, jotka jatkavat sieltä joko samoillen tai helikoptereilla.

Tämän aamun lento-onnettomuudesta Kathmandun lähettyvillä on vähän lisätekstiä ja Nepal TV:n tekemä videoDaidaloksen lennossa. Kuvassa näyttäisi olevan juuri Dornier, joka tapauksessa se on Luklan kiitotien lentoonlähtöpaikalla. Kiitotielle laskeudutaan vain tuolta toisesta päästä eli ylämäkeen ja lentoolähdöt suoritetaan alamäkeen.

Malagaseista vielä sen verran, että...

Selvyyden vuokksi sanottakoon, että malagasit tuossa edellisessä lastussa ovat tietysti menettäneet Madagaskarilla herrakansan asemansa ja maan todellisuus on nyt aivan toinen kuin se oli silloin neljännesvuosisata sitten.

Malagaseja ei varmaan Euroopassa ole pidetty siirtomaaherroina, heitähän ei alkuperämaastaan mitenkään johdettu - eivät tainneet sinne päin edes pitää yhteyttä. Jostakin tuntemattomasta syystä vain olivat joskus vuoden tuhat paikkeilla muuttaneet Madagaskariin ehkä Borneon suunnalta (kielisukulaisuus on sinne päin) ja päättäneet, että uudella seudulla on hyvä olla, ja pitäneet omanaan koko maanosan (eihän sitä oikein kehtaa pelkäksi saareksi kutsua on se sen verran suurikokoinen ja kelluu kai omannimisellään mannerlaatalla).

Nyt maa on mennyt vielä enemmän alaspäin. Itsenäisyydestä Afrikan yleiseen tapaan on jo viisi vuosikymmentä ja Antananarivossa toisen väriset - ja kokoisetkin (malagasit ovat nimettäin yhtä pieniä kuin alkuperäisen maansa muutkin asukkaat) - ihmiset pitämässä valtaa.

Dance macabre ja hipaisevat olkapäät

Video Hanhensulka: jollakin Olympuksen pikkukameralla filmattu Changu Narayanin Käärmejumalan juhlissa Kathmandun lähettyvillä 14.8.2010.

Aivan liian monta vuotta sitten istuin lasi erinomaista viskiä hentoluisissa kourissani Madagaskarilla, Fianarantsoan kaupungissa, joka taitaa olla omasta mielestään saarimaan kultturelli keskus, vaikka onkin melko kaukana pääkaupungista, Antananarivosta. Vähä kuin Jyväskylä siellä Suomessa siis, tai ehkä Turku? Fianarantsoan nimikin kuuluu malagasista suomeksi käännettynä jotenkin, että 'erinomainen koulutus'.

Olin tullut kutsuttuna näihin juhliin, ja olin aivan sopimattomasti pukeutunut. Häpesin asuani salaa vilpoisasti paitahiasillani, vaikka olinkin kietaissut soman solmion kaulaani ja vetäissyt jopa sukat jalkoihini.

Muut juhlijat olivat hännystakeissa ja pitkissä hameissa. Molemmat olivat nähneet parhaat vuotensa jo ehkä ennen omaa syntymääni, pukujen kantajatkaan eivät enää olleet kovin nuoria. Joka tapauksessa kaikki olivat koristeita kaupungin kermakakusta: useat ranskalaisten kolonialistien kouluttamia ranskalaisissa yliopistoissa tai eliitin omassa hallintokorkeakoulussa, virkamiehiä ja toimihenkilöitä, teknokraatteja ja kansankynttilöitä, jotkut professoreja maakunnan uusimmasta ylpeydenaiheesta, Fianarantsoan yliopistosta.

Hännyksiin ja lattiaa laahaaviin hameisiin pukeutuneet juhlijat olivat, ainakin pääosin, malagaseja, tulleet saarelle joskus tuhatkunta vuotta aikaisemmin Borneolta tai jostakin sieltä päin, puhuivat keskenäänkin voimakkaan murteellista ranskaa ja tanssivat nyt juuri jotakin vanhaa ranskalaiskolonialista seuratanssia, joka oli jotenkin hämärästi tuttu Tyrvään yhteislyseon vanhojen tassien kerhosta, johon jostakin raivoisanmustasukkaisen rakastuneen päähänpistosta olin joskus ilmoittautunut finninaamoineni. (Siitä muistuukin mieleen Proust ja hänen hedelmättömän toivoton rakkautensa Albertineen, mutta menköön saman tien pois mielestä, että tämä tarina pääsisi itse asiaan, eikä Proustilla tietenkään ollut naamassaan mitään niin rahvaanomaisen maatiaista kuin finnit ovat.)

Tanssijat kulkivat ympyrää lattialla, joka näytti liidutulta, ja pyörähtivät vakavina yhteen suuntaan ja kohta taas toiseen yhtä vakavina, kumarsivat ja niiasivat, niiasivat ja kumarsivat niin että hännystakin helmat ja avoimia kaula-aukkoja ympyröivät röyhelöt heilahtivat tarkoituksellisen merkittävästi. Evätkä pelkästään vakavina, vaan toden tosissaan, selittämättömän sentamentaalisen ja kunnioittavan nostalgiansa kynsissä.

Oli kuin tanssin tarkasti satoja vuosia sitten säännösteltyjä vakavia askelia olisi laahustettu Versailles'n saleissa, tanssijoiden iho olisi aasialais-afrikkalaisen ruskeanharmaan värinsä sijasta ollut kymmeniä esi-isäsukupolvia valkoisempi ja aika olisi ollut sata tai pari sataa vuotta aikaisempi. Niin kuin ehkä olikin.

Katselin tätä hännystelyä ja helmoja likaavaa askellusta sivusta, lasiseinän takaa, johon pianolla kolkuteltu musiikki ei kuulunut kuin muutamana irrallisena sävelen puolikkaana silloin tällöin. Ja yritin muistella mitä Camus oli joskus sanonut.

Ja muistinkin, muutenhan tätä juttua ei olisi voinut edes kirjoittaa. Hän nimittäin sanoi jotenkin, että todella absurdia on katsella lasiseinän takana kiivaan äänettömästi puhelimeen puhuvaa miestä. 'Ja miettiä', totesi siis Camus, 'miksi tämä on hengissä'.

Tanssijat eivät paljoa puhelleet lasiseinän takana, mutta Camus'n ajatus tunki väkisin mieleen herkullisten viskipaukkujen välillä. Tuhat vuotta pienellä ryhmällä ja vieraalla mantereella, ja silti elossa ja paikallisesti katsottuna, ja jos armeliaasti unohti ranskalaiset, jopa herrakansana, joka voi katsella alaspäin jossakin muualla laahustavia oikeita afrikkalaisia.

Madagaskarissa ei silloin juurikaan satanut, vaikka vuodenaika oli suunnilleen sama kuin täällä Nepalissa on juuri nyt. Kellon aika oli tietysti kovasti toinen, onhan täällä Nepalissa kellot vasta varttia vaille silloin kun muualla ovat puntit tasan.

Nepalissa sen sijaan on monsuunikausi parhaimmillaan. Parhaimmillaan siinä mielessä, että aika on oikea; olenhan nyt juuri täällä ja aina halunnut kahta asiaa: kokea aasialaisia monsuunisateita ja käydä Nepalissa. Olen tosin halunnut aina monia muitakin asioita, mutta niistä joskus toisella kertaa.

Sen voin jo nyt varmuudella sanoa, että aikaisemmmissa elämissä koettu länsiafrikkalainen 'monsuuni' Dahomayssa, Biafrassa ja Liberiassa ei eroa nepalilaisesta juuri millään merkittävällä tavalla: molemmat kohisevat maahan saakka tasaisena seinänä, kummatkin kastelevat kesäpaidan ja kesäisen tummansinisten housujen alla herkkänä karheutta pelkäävän ihon viimeistä ihohuokosta ja -karvaa myöten niin, että sitä tuntee todella olevansa märkä munaskuita myöten niin kuin kai suomeksi vieläkin sanotaan. Aivan kuin räystästynnyriin pudonnut kollikissa. Tai vastasyntynyt ja nurmikolle yllätyksekseen pötkähtänyt sonnivasikka.

Mutta siihen lasikaapissa kiivastelevaan absurdiin puhelimenkäyttäjään palatakseni, ymmärrän nykyisin ja jopa silloin Fianarantsoan baarissa melko hyvin mitä Camus tarkoitti. Vaikka tuon sanominen saattaa kyllä olla yltiöpäistä liiottelua.

Mutta kuunneltuani nyt jo kohta neljä viikkoa hotellin ala-aulan koreilla sohvilla istuen nepaliksi, hinduksi, punjabiksi, gusaratiksi, bengaliksi, urduksi ja newariksi käytyjä arjalais- indo-eurooppalaisia keskusteluja (höystettynä muutamalla lauseella näiden sukulaiskieliä, englantia, saksaa ja italiaa, joista sentään ymmärtää sieltä täältä sananpoikasen, ja tietysti tiibettiä, kiinaa ja japania), samalla kun olen yrittänyt lukea kolmatta kertaa Italo Calvinon kirjaa nimeltä Six Memos for the New Millenium (Vintage International, 1988), ihmettelen joskus vegetaarille sopimattoman toivorikkaan odottavana, miksi itsekukin keskustelijoista on vielä hengissä ja ehkä ymmärrän Camus'n tarkoitusta paremmin, mutta kovin varma en kyllä ole.

Hotelliaulan sananvaihto kuulostaa useimmiten siltä kuin keskustelijat olisivat tuossa tuokiossa käymässä toistensa kurkkuun kiinni, ottamassa kai jokaisella hotellini seinällä roikkuvia kukreja, kurkha-veitsiä, kiivaasti heiluviin käsiinsä ja sahaamassa pelkkää hyväntahtoista meluisuuttaan vastapuolen keskustelijalta kurkun poikki.

Vakuutan tässä kiireesti Arvoisalle Lukijalle, että näin ei kuitenkaan ole käynyt, edes omasta toimestani, ja sain sen Calvinon kirjankin lopulta luettua loppuun ja siirryin tutkimaan James Woodin esseekokoelmaa vastuuttomasta minästä, nauramisesta ja romaaninkirjoittamistaidosta, The Irresponsible Self: On Laughter and the Novel (Farrar, Straus and Giroux, 2004).

Arvoisa Lukija jo tietäneekin, että James Wood on itseasiassa Englannin Putte Wilhelmsson; vähän kiltimpi vain, vähän sosiaalisempi ja omaa pienemmän egon ja suuremman lukijakunnan, asuuhan hän nykyisin Amerikassa.

Madagaskarista ja Nepalista puhuminen samaan hengenvetoon on tässä tarkoituksellista. Osaksi tietysti siksi, että voin salaista syyllisyyttä ja likaisentuntuista ylpeilyä osoittaen mainita käyneeni molemmissa maissa.

Mutta iltaisin istun useimmiten illallisen ja voimakkaan kahvin aiheuttaman hyvänolon kalvaessa sisuksia hotelli Everestin ala-aulassa ja kuuntelen pianonsoittoa ja räyhääviä keskustelijoita. Pianon päällä on nuhruinen lappu, jossa lukee jotenkin, että: 'This is a Paino Keyboard. It must be played. Please do not touch'.

Pianoa soittaa tummaan pukuun, valkoiseen, hieman nuhruiseen paitaan, mustiin kenkiin ja valkoisenharmaisiin sukkiin pukeutunut nepalilainen 'painonsoittaja'. Tullessaan soittotuolinsa taakse hän kumartaa olemukseensa sopivan ylpeästi ja lintumaisen kevyesti, kääntäen päätään sekä oikealle että vasemmalle, jossa istun nojatuolissani lähes joka ilta juuri tähän aikaan. Hän nyökkää tunnistavasti, istuu tuoliinsa ja ottaa pienen muistikirjan esille ja asettelee sen huolellisesti pianonsa nuottitelineeseen.

Kirjassa on muutaman tahdin mittaisia pätkiä musiikkia, jota hän soittaa joka ilta, pysähtyy joskus kesken tahdin ja tekee pienen korjauksin nuotteihinsa. Tutuntuntuisia kappaleita, elokuvamusiikkia useiden vuosikymmenien takaa. Täsmälleen samassa järjestyksessä.

Ohutta musiikkia linnunluun ohuilla sormilla ja omalla 'aksentilla' esitettynä.

Uskallan juuri ja juuri kuunnella sitä samalla kun luen kirjaani, olenhan sopivan ohut itsekin. Jos olisin kilon tai pari paksumpi, olisin sopimattoman paksu kuuntelemaan sellaista ohutta ohuesti ohuilla sormiluilla soiteltua musiikkia. Ehkä juuri tästä syystä Punjabista ja muualtakin Intiasta tulleet paksuhkot hotellivieraat eivät edes huomaa tupakansavuisessa ilmassa risteileviä ohuita musiikinvärähtelyjä.

Jotenkin madagaskarilaisia tanssijoita ja näitä nepalilaisia ajatellessani ovat mieleen tulleet myös Tšehov ja Dostojevski.

Ensinnäkin Fjodor Karamazovin Veljeksistä, jossa hän vihaa naapuriaan; ei siksi, että naapuri olisi tehnyt Fjodorille pahaa, vaan siksi, että pahantekijä oli ollut Fjodor itse. Hän sanoo asiasta jotenkin, että: 'kerran tein hänelle todella häpeällisen ja likaisen tempun, ja heti kun olin sen tehnyt vihasin häntä temppuni takia'.

Vaikka Fjodor Pavlovits ei ollutkaan siirtomaaherra, niin siirtomaaherruuteen yleisesti kuuluva siirtomaa-alamaisten vihaaminen saattaisi olla jopa näin pienestä inhimillisestä tekijästä riippuvainen.

Tšehovilla on novelli jonka nimi taitaa olla Virkamiehen kuolema (suom. Juhani Konkka).

Novellissa päähenkilö, vähemmän kaunis ulosottomies Ivan Dmitritš Tšervjakov, yskäisee teatterissa täysin vahingossa räkää ylemmän virkamiehen, oikean kenraalin, takille. Asia vaivaa häntä ajan kuluessa enemmän ja enemmän kunnes hän kuolla kupsahtaa pelkästä häpeästä.

Dostojevskilla on tarina vähän samasta asiasta Kellariloukossa (joka on taidettu kääntää uudestaan nimellä Kirjoituksia kellarista).

Tarinassa kertoja joutuu vastakkain voimakkaan upseerin kanssa, joka nostaa kertojan kevyesti tieltään sivuun, ja jatkaa matkaansa sen enempää asiaa ajattelematta. Sen sijaan kertojan mieltä tapaus kaivertaa aina enemmän ja enemmän. Hän päättää lopulta kostaa häpeällisen kohtalonsa kävelemällä upseeria päin Nevski Prospectilla antamatta tälle tietä. Hän yrittää aikansa ja lopulta ajattelee: 'Miksi se olen aina minä, joka väistää? Miksi aina täsmälleen minä, eikä milloinkaan hän?' Kertoja jatkaa jääräpäisesti kostotoimiaan ja eräänä päivänä upseeri ohittaakin kertojan hipaisemalla vain tämän olkapäätä ja kertoja on ekstaasissa, koska uskoo lopulta kostaneensa häpäisijälleen.

Näistä tarinoista tulee jotenkin mieleen sekä Madagaskarin hännystakkinen ja laahustavahameinen vaatimattomuuttaan ylpeä malagasiväestö että Nepalin ainaitsenäiset nepalit, jotka ovat kovasti ylpeyttään ylpeähköä kansaa.

Omassa mielessäni madagaskarilaiset olisivat jotenkin tšehovilaisia käytökseltään ja nepalilaiset (ja intialaiset myös) jotenkin dostojevskilaisia tässä nimenomaisessa katsantokannassa.

Madagaskarilaiset kuolisivat häpeästä, jos sattuisivat räkäisemään ranskalaisherrojensa takinselkiin.

Nepalilaiset (ja intialaiset) puolestaan kostaisivat tuossa hotellin edessä kulkevalla Babar Mahal'illa (joka muistuttaa kovasti monikilometrista bussipysäkkiä sekä ajotiellä että jalkakäytävällä) olemalla väistämättä vastaansa tulevia herrakansojen edustajia, kuten suomalaisia valkonaamoja, kunnes ohikulkijoiden olkapäät hipaisisivat toisiaan. Täällä Intian alueella olkapäävoittaja lankeaisi ekstaasiin, yhtyisi jumalaansa ja Krishnan tapaan rakastaisi tyydytettynä taas hetken kaikkia ja kaikkea (kunnes tarvittaisiin uutta kostoa jostakin yhtä suuresta rikoksesta).

Kummatkin kansat tulisivat tyydytettyä: toisen kunnia korjaantuisi kuolemalla häpeästä, toisen olkapään hipaisulla. Jossakin tässä tarinassa kai piilee jokin opetuskin, mutta en ole aivan varma.

Koiria ja ajatusvirtaa

Kuva New York Times: Portrait of the Cartoonist as a Dog Owner by Joe Sacco.

Poika siellä jossakin Hämeenlinnan liepeillä vietti lämpimän hetken koiransa kanssa ja jakoi sen Facebookillaan. Itse en ole mikään suuri koirien ystävä, vaikka pitkän elämän aikana on monia koiria ollutkin ystävänä, monet jopa useimpia ihmisystäviä läheisempiä.

Pojan lämmin hetki muistutti mieleen pikku pätkän Shakespearen komediasta, joka on suomeksi jostakin syystä tunnettu nimellä Kaksi nuorta veronalaista kääntänyt mm. Paavo Cajander, alkukielellä The Two Gentlemen of Verona. Valitettavasti tekstiä ei ole pantu tarjolle Gutenbergille, joten en voi tarjota Cajanderin komeaa suomennusnäytettä. Mutta tämä koiratarina menee jotenkin näin pähkinänkuoressa (ja suorakielellä).

Klovni Launce 'omistaa' koiran nimeltä Crab. Erään kerran Crab kusaisee herrasmiehen eteishalliin ja joutuu rikoksestaan kiinni ja tuomitaan piiskattavaksi. Launce tunnustaa rikoksen koiraparkansa puolesta ja joutuu itse piiskatuksi, ja kyselee yksinpuhelussaan Crabiltä, uskoisiko tämä, että joku tekisi saman palvelijansa puolesta. Eikä ehkä tekisikään.

Tästä pääsee sujuvasti puhumaan kirjoituksen tyyleistä. Nimittäin nämä Shakespearen yksinpuhelut ovat ihan selvää ajatusvirtaa, useimmat eivät kai edes kohdistu muille kuin puhujalle itselleen tai tässä Launcen tapauksessa koiralle. Solipsismi ei ollut tuntematonta Shakespearenkaan aikana. Eikä ajatusvirtakirjoitus pullahtanut yht'äkkiä kirjallisuuteen sata vuotta sittten. Taisi Austenkin aikanaan tekstailla ajatusvirtaa. Saattavat solipsistit olla jopa enemmistönä kirjailijoiden joukossa.

Kohta kirjoitan lisää Nepalista ja saatan näyttää huonoja kuviani.

Hotellissa oveni ulkopuolella mellastaa juuri nyt intialainen 'herrasmies' juovuksissa kuin Ellun kana. Vaikka en tiedäkään kuinka juovuksissa Ellun kana oli, tai edes sitä, kuka oli Ellu.

Leijat Kathmandun yllä

Kuva Wikipedia: Ardea purpurea, ruskohaikara

Parikymmentä metriä Kathmandun kattojen yläpuonlella ei nieleskele yhtä paljon pahanmakuisia pakokaasuja kuin alapuolella Babar Mahal'in tasolla, jossa miljoona autoa, miljoona moottoripyörää ja satatuhatta pyöräilijää taistelee oikeudestaan ajaa viattoman jalankulkijan yli, jos vain tilaisuus tällaista hellämielistä vegetaaria puistattavaan verityöhön tulisi. Jalankulkijat ovat kuitenkin liukkaita liikkujia, ovat sitten miehisen tahraisissa paidoissa ja roikkuvissa housuissa, tai naisellisen suloisissa sareissa, joita monet kathmandulaiset naiset pitävät viehättävillä kurveillaan. Jotkut jopa ajavat skoottereitaan sarin helmat liehuen monsuunisateiden edellään työntämissä leudoissa tuulissa.

Patan'in kattojen yllä leijuu pakokaasujen lisäksi suurehko haukka. Ei ole kiikaria eikä lintukirjaa, joten haukan tunnistaminen ei onnistu vaikka silmät selällään ja Korkha-oluen kirkastamina sitä ihailenkin. Miljoona pulua lehahtaa Everest-hotellin katonkulmalta siivilleen ja yrittää onneaan haukansilmien edessä, ja onnistuvatkin penteleet. Niiden kuhertelua katsellessa tulee jotenkin verenhimoinen olo vegetaarillekin, ja pulun pakoonpääsy jättää mieleen jotenkin syyllisenmakuisen pettymyksen.

Vähän tuolla oikeaalla Buddhanagarin slummikylän keskellä nousee taivaalle ryhmä leijoja kuin hentoja höylänlastuja. Nousevat ja laskevat, syöksyvät ja nousevat äkkiä ylös, kääntyvät toistensa ympärillä ja pyörivät samat kierrokset äkäisesti toiseen suuntaan. Yksi kääntyy oikealle laajassa kaaressa, kääntyy vasemmalle ja nousee lisää, taas oikealle ja vasemmalle ja on kohta kaksinverroin muita leijoja ylempänä ja jää siihen jököttämään kuin sulhanen kaasojen keskelle.

Sattumalla juuri täältä katolta katsottuna Budhanagarin takana kauempana, Bagmati-joen toisella puolella Kathmandun tiehästi rakennetun asutuksen keskellä Chakupat'in ja Kupandolïn välissä vihreässä puistossa, korkeiden, vehreiden puiden keskellä on palatsi, jota kai kuningasperhe ei enää tarvitse, koska on pahaksi onnekseen syöksettu vallasta ja toistensa kanssa riitelevät poliitikot eivät ole vielä päässeet kädenväännössään niin pitkälle, että tietäisivät kuka on seuraava 'kunkku' tai miksi sitten itseään kutsuukin.

Jos katolta katsoisi enemmän oikealle, luoteen suuntaa, niin näkyisi harmaa kiemurteleva pilvi, joka nousee Thamelin kapeilta kaduilta ja vanhaa keskustaa ympäröiviltä leveiltä ajoteiltä, joilla pienikokoiset paikallisbussit sysäävät mustanpuhuvaa ja kuolettavaa Diesel-kaasuaan meidän kathmadulaisten nieleskeltäviksi. Jotain tarttis tehrä, mutta poliitikoista ei tällaisen saasteastian kesyttämiseen ole, hehän eivät tee mitään poliittisesti vaarallisia päätöksiä missään muuallakaan, eivät edes Suomessa, niin miksi sitten täällä Himalajan jääläjien alla, missä monsuunisateet eivät ole puhdistaneet ilmaa yksinkertaisesti siksi, että ne ovat tänä vuonna ajaneet Nepalin ohi sekä oikealta että vasemmalta ja myös takaa niin kuin uutiset terroristeja paapovan Pakistanin kohtalosta ovat kertoneet täällä Kathmandussakin.

Arvoisa Lukija on tietysti maailman ekologiasta niin kiinnostunut että tietää eilen olleen maailman tiikereiden päivän. Nepalintiikeri on sikäli ollut moniin muihin, kuten siperiantiikeriin, verrattuna onnellisemmassa asemassa, että sen lukumäärä on lisääntynyt viime vuosina tiukkojen metsästysmääräysten vuoksi. Nimittäin Chitwan kansallispuistossa on viimeisten kahden vuoden aikana löytynyt uhkarohkeiden tiikerinlaskijoiden toimesta 34 uutta, aikuista tiikeriä ja siellä niitä on nyt yhteensä 125. Koko maasta löytyy 155 aikuista tiikeriä niin kuin Kathmandu Post kertoo tämänaamuisilla sivuillaan. Tosin kovin suurta hurraata ei tiikerien vuoksi vielä tarvitse päästellä: vuonna 2000 nepalilaisia tiikereitä oli löytynyt vielä yhteensä 370. Koko maailmassa on nyt vain 3,500 tiikeriä, kun vielä sata vuotta sitten – englantilaisten maailmanvallan pahimpina metsästysvuosina – niitä oli 100,000.

Tiikereiden suurimpana uhkana ovat olleet postkolonialistisessa maailmassamme kiinalaismiehet, jotka ovat vaatineet potenssilääkkeitä tiikereistä ja muista uhanalaisista elukoista. Miksi he potenssilääkkeitä tarvitsisivat, kun maassa on jonkinasteinen lastenteon kieltolaki ei ole vielä itselleni selvinnyt. Mutta eihän kiinalaisista oikein muutenkaan selvää ota, joten siinä suhteessa heidän ja tiikereiden väliset suhteet eivät ole mitenkään erityisen omalaatuisia.

Parempia uutisia on ehkä Kiinastakin hiljakkoin tiikereille luvassa. Nepali ja Kiina ovat viime kuussa allekirjoittaneet yhteisymmärryssopimuksen tiikereiden elinten suojelusta, joten kohtapuoleen ei Kiinassa seiso oikein kunnolla muu kuin kiitos tiikereiden puolesta.

Leijat leijuvat vieläkin Kathmandun yllä ja oikealta tulee näkyviin kolme kaulat koukussa lentävää harmaata pienikokoista haikaraa tai pitäisiköhän noita kutsua egreteiksi. Kun en oikein siitäkään asiasta mitään tiedä niin olkoon tämä kirjoitus tällä erää valmis. Ja päälle otan pienen ryypyn juuri Gorkhan kyytipojaksi eteentuotua vihreäleimasta JW:ta, on se sen verran kallista täällä Himalajan juurien hemaisevasti kaartuvilla kyljillä, että ei oikein isoa ryyppyä raski ottaa.

P.S. Jälkeenpäin tutkittuna nuo haikarat olivatkin nimeltään purple heron (Ardea purpurea), iltahämärässä vastavaloon ei oikein kunnolla erottanut värejä. Suomalainen nimi on ruskohaikara.

On the way to johonkin

Jaha, sitten ollaan Bangkokissa. Tavallaan menee hyvä yritys hukkaan, kun täällä on aikaa vain vajaa neljä tuntia. Sitten toiseen Thai Airwaysin koneeseen ja kokka kohti Kathmandua.

Koko yön on päässä soinut 'On my way to Mandalay', meneehän reitti Bangkokin jälkeen jotenkin Burman rajoja viistäen, joten ei se Mandalaykään voi kovin kaukana reitistä olla.

Viimeisen säkeistön sanat ovat tälle iälle jo liian uskaliaita, mutta laitetaan ne kuitenkin tähän:

...
I'm on my way to Mandalay,
Beneath the shelt'ring palms I want to stray,
Oh, let me live and love for aye,
On that Island far away;
I'm sentimental for my Oriental love, so sweet and gentle,
That's why I'm on my way to Mandalay,
I've come to say "Good-bye."

Että siihen malliin ne Mandalayhin menevät. Kathmanduun menijöistä ei taideta laulella millään tavalla!

Ennui

Kuva: William-Adolphe Bouguereau (1825-1905), La Nuit, eli Nyks, yön jumalatar

Näin unta runosta:

Ei paha ole.
Kenkään vaan, ihminen.
Vaan toinen on heikompi toista

Toistelin tätä mantrana pimeässä ja ajattelin kai Leinoa ja kenkiä.

Sitten huomasin, että siihenhän on Runoilija pannut vahingossa pari pistettä ja pilkun liikaa, ja katkonut rivit väärin, eivätkä sanoituksetkaan aivan oikeilta kuulostaneet. Ei puhunutkaan Runoilija heikoista kengistä niin kuin norsunluisen portin läpi lennähtäneiden Oneirosten kuvissa kelluva Nyksin palvoja oli ensin luullut, vaan ihmisestä niin kuin kaikki muutkin runoilijat ja ajattelijat, ad nauseam. Myös nämä Yönhaltijan pojat, jotka ajelevat unia tarpeen ja kohteen mukaan norsunluisten tai pukinsarvisten porttiensa läpi.

Sitten rupesin tuijottamaan omaa napaani niin kuin Thot/Kronos/Saturnus, ja muistelin vähän nuoruuttani.

Huolimatta siitä, että murjotin innokkaasti kokonaisen ihmisiän tuntuisen ajan puberteettikaudella, voin vieläkin syyttää vanhempiani kovin katkerasti ainakin tästä asiasta: lapsuuteni oli aivan liian onnellinen, jopa ajoittain kovin iloinen, jos toden saa ääneensä sanoa.

Onnellinen lapsuus ei tee hyvää kirjailijaksi aikovalle.

Onnellisuudestaan huolimatta puberteetin kourissa elävänä sitä todisti päivittäin oikeiksi sen yhden irlantilaisen smart-arse-dandyn, Oscar Wilden, sanat viisaudesta ja kokemattomuudesta; silloin ei itse mitenkään merkittävällä tavalla ymmärtämättä sen kummemmin viisautta kuin kokemustakaan vaikka kai ajoittain niistä kovasti puhelikin.

Todisti siis, vähän Wilden tarkoitusta muunnellen, sen, että teini-ikäisen koti on tila, jossa nuorukaiset ovat aina alttiita tiuskimaan vanhemmilleen koko finninaamaisen viisautensa, jonka ammentavat kokemattomuutensa syvistä ja mutaisista lähteistä.

Ei sitä ymmärtänyt edes, vaikka lukikin Dostojevskia, Camus'ta tai Kierkegaardia, että puberteetiajan eksistentiaalisen murjotuksensa olisi voinut helposti uhota todelliseksi depikseksi ja lastata näin aineksia tulevia suurromaanejaan varten.

Mutta todellisuudessa oli toisin eikä niin käynyt, ja lapsuutensa ja nuoruutensa sai kärsiä, murjotuksestaan huolimatta, munaskuita tärisyttävän onnellisuuden kourissa, niin että siitä ei edes tällä varttuneemmalla iällä tahdo kokonaan päästä eroon.

Ei, vaikka ajattelisi toiveikkaasti ennuita.

Sehän on tietysti selvä, että ennui tarkoittaa tavallisessa puheessa pitkästyneisyyttä, turhautuneisuutta, välinpitämättömyyttä, anti-innokkuutta ja sen sellaista älyn laiskuutta, vaikka hedelmällinen tyhjyys voisi olla tarkempi vastine.

Tai ehkä ennui on tätäkin positiivisempi sana: sehän sisältää ajatuksen hereille häiritystä turhaumasta, joka saattaa olla kaiken luovuuden elinehto tai jopa luovuutta suoltava lähde; syvä niin kuin Saturnuksen napa, jota tämä itseensä vetäytyvä jumala itse tuijottaa päivät päästään omassa itsessään, yksin, ajatuksiensa mereen vaipuneena kuten kai kuka tahansa muukin kirjoittaja.

Ennui on tietysti ranskaa ja se pitäisi ääntää ranskalaisittain.

Suomalaisittain ääntämisohje voisi näyttää jotenkin miehisen vaativasti tältä: 'an-Nyii'. Ranskalaisten kielessä sanalla olisi suomalaiselta kuulostava pidennetty konsonantti (varsinaisia kaksoiskonsonantteja ei oma korvani erota missään puhutussa kielessä, edes suomessa, paitsi teeskennellyn perusteellisesti sanoja äännettäessä) ja sana tietysti 'hidastuu' loppuaan kohti, niin kuin käy muillekin lyhyille ranskalaisille sanoille, joissa on paino siellä peräpäässä ja etummaisena hätäisesti suhaistu, lyhyenläntä tavunen.

Sylvia Plath ei tehnyt ennui'ta tunnetuksi runolla Ennui (kirjoitettu opiskelijatyttönä vuonna 1955), jossa hän valittaa vaaran ja jännityksen (romantiikan) katoamista ihmisten elämästä. Runo julkaistiin vasta pari vuotta sitten, vuosikymmeniä runoilijan varsinaisen kuoleman jälkeen.

Charles Baudelaire oli kirjoittanut ennuista jo sata vuotta aikaisemmin runossa Au Lecteur, kokoelmassa Pahan kukia (eli alkuperäisesti Fleurs du Mal, vuodelta 1857, osasuom. Yrjö Kaijärvi, WSOY, 1961), jota tietyt nuoret suomalaiset tulenkantajat kai lukivat toisilleen armottoman ennuinsa kourissa mm. Vienolan 'eksoottisessa' puutarhassa ja eksoottisissa palmusaleissa kuvitellen paheen modernismiksi ja nauttien runouden lisäksi, huhujen mukaan, aineista, jotka eivät vielä silloin tainneet olla lain mukaan edes kunnolla kiellettyjä.

Huonommin menestyvien ennui-dekadenssi taitaa paremminkin viihtyä kaljapussihommissa Kallion betonikorpien kätköissä.

Länsimaisen romaanin tavallinen tarina onkin kamppailua ennuista

ennuihin.

Kerrottakoon vielä lopuksi satu Zhuangzi'n eli Mestari Zhuang'in tapaan:

Eläkeläinen näki unta. Unessa eläkeläinen puuhasi iloisena kaikenlaisia kevyitä, sopivan haasteellisia ja muutenkin antoisia töitä ympäri maita ja mantuja tehden sitä, mikä milloinkin huvitti, joskus jopa 12 tuntia päivässä. Äkkiä herätessään eläkeläinen oli mikä oli, eläkeläinen, totta tosiaan ja epäilemättä. Mutta hän ei tiennyt oliko eläkeläinen joka uneksi olevansa työläinen, vai työläinen, joka uneksi olevansa eläkeläinen. Uneksija tuli ajatelleeksi, että eläkeläisen ja työläisen välillä pitäisi olla joku ero. Ja eroa pitäisi kutsua olosuhteiden muutokseksi. Sen pituinen se.

Kathmandussa tavataan!

Tale of two dicks, or perhaps three!

"Dick? Who, ME!??!?" Kuva: Mel Gibson ladattu alas Dickipedian saitilta.

Aivan varma en voi olla, mutta otsikko saattaa olla liian paljon puhuva.

Tarkoitukseni on nimittäin kirjoittaa Mel Gibsonista ja Roman Polanskista ja käsitteestä 'dick', jonka Arvoisa Lukija ehkä tunnistaa miehisen sukuelimen lempinimeksi anglosaksisesti puhuttaessa, ja miehen negatiiviseksi atribuutiksi sellaisissa ihmiselämän tilanteissa, joissa ihmisten sosiaaliset suhteet joutuvat kovalle koetukselle.

Molemmat mainitut elokuvamaailman pikkujättiläiset ovat olleet lehtien hampaissa viimepäivinä: toinen haukuttuaan entisen tyttöystävänsä puhelimessa mauttomaksi ja toinen huumattuaan 13-vuotiaan tyttöystävänsä pöhelöksi ja (laillisesti katsottuna) raiskattuaan tämän.

Tosin, niin kuin nyttemmin tiedämme Whoopi Goldbergin valistettua meitä taviksia, kyseessä ei ollut 'raiskaus-raiskaus' vaan jotakin aivan muuta, ja joka tapauksessa 'olemme erilainen yhteiskunta, näemme asiat erilailla' ja, että hän ei haluaisi välttämättä 14-vuotiaan tyttärensä olevan sukupuoliyhteydessä (tosin tässä kannanotossa Goldberg ei maininnut Polanskia).

Goldbergin kannanotto meni jotenkin näin Guardian'in mukaan:

“Whatever Polanski was guilty of, it wasn't rape-rape.”

Ja toisaalta, että:

"We are a different kind of society, we see things differently."

Sillä tavalla. Goldberg lisäsi myös tämän asiaa kysyttäessä:

"... would I want my 14-year-old having sex with somebody? Not necessarily, no."

Voi olla, että olen siinä suhteessa erilainen kuin muut näitä kahta asiaa, Gibsonin ja Polanskin siis, ulkopuolelta silmäilevät, että mielestäni julkinen sana on kohdellut sekä Gibsonia että Polanskia väärin. Ei pelkästään vähän väärin, vaan perusteellisen fundamenttaalilla tavalla kokonaan ja pohjiaan myöten absoluuttisen väärin.

Arvoisa Lukija saattaa olla siinä tilanteessa, että ei ole koskaan keskustellut puhelimessa tai edes silmäkkäin aviosiippansa tai tyttöyhstävänsä kanssa avioeromylläkän tai suhteenrikkoutumisen koskettavimmilla kohdilla. Minä puolestani olen ollut siinä suhteessa kohtalon huonommin kohtelema (tai paremmin riippuen kai katsantokannasta), että olen joutunut juuri sellaisiin situatiooneihin.

Voin vakuuttaa Arvoisalle Lukijalle, että en näissä tilanteissa haukkunut ent. Puolisoa tai ent. Tyttöystävää lutkaksi tai edes lutkan näköiseksi. Kaikki asian osapuolet olivatkin aivan itsensä näköisiä, helläluontoisia ja, itseäni lukuunottamatta, viehättäviä, hyvin ja maulla pukeutuneita silmäniloja. Niin kuin kai ovat vieläkin.

Mutta suutuspäissään tulee joskus puhelimessa sanottua asioita, joita ei jälkikäteen katsoessaan mielellään tunnusta omiksi puheikseen.

Mel Gibson saattaa olla juuri nyt vastaavan katumuksen käsissä, sen lisäksi, että on Venäjältä löytämänsä ent. tyttöystävän lakimiesten kuristavissa kourissa. Ja saattaa olla siinä aivan aiheellisesti, tyhmyydestä tulisikin tietysti sakottaa, niin kuin, omiin kokemuksiini viitaten, kovin usein sakotetaankin.

Parin vuoden tyttöystävyys Melin kanssa saattaa hyvinkin olla 100 miljoonan dollarin tai ainakin muutaman miljoonan taalan arvoinen koettelemus.

Mutta astukoon sitten kuvaan Roman Polanski ja tämän entinen tyttöystävä, joka nykyisin on itsevarman ja kookkaan amerikkalaisnaisen perikuva ja iältään jo yli 40 vuotta. Tosin maistellessaan Polanskin antamia huumeita, ainakin hypnoottista ainetta nimeltä metakvaloni (huumeita ei vielä tuolloin kutsuttu nimellä 'date-rape-drug'), joka rentouttaa lihaksistoa, ja alkoholia hän oli vain 13-vuotias.

Gibsonin on julkisen sanan ja YouTubin kuulijoiden toimesta isketty kuin vierasta sikaa, Polanskia on puolestaa kehuttu kovasti, erityisesti liberaalihumanististen taiteenystävien (siis niin kuin tämäkin blogihenkilö luulee olevansa) toimesta ja varsinkin Ranskassa, mikä ei ehkä ole kovin yllättävää, ja jopa palkittu Sveitsissä.

Moraalinen kannanotto on aina vaikeaa, varsinkin moraalia koskevissa kysymyksissä.

Niillä, jotka vaativat tai ennustavat Mel Gibsonille huonoja vuosia elokuva-alalla, mutta eivät vaadi samaa Polanskille (tai jotka ovat vuosien mittaan kehuaretostelleet Polanskin elokuvia ilman moraalista kannanottoa), ovat moraaliseikat kovasti nurinniskoin, ja niihin olisi hyvä etsiä korjausta vaikkapa peiliin katselemalla.

Palatakseni otsikkoon ja näihin suuremmoisiin 'dick'eihin otan avuksi Dickipedian, joka on maailman munapäisyyden ehtoisa tietolähde, vaikka ei sinne vielä ole kovin monia dick'ejä löytynyt.

Siellä sanotaan kuitenkin Polanskista mm., että

"One of the more talented rapists of all time".

Siis että tämä on kovin taitava raiskaaja. Ja Gibsonista, että:

"He is perhaps the most odious thing to come from Australia, other than Olivia Newton John".

Eli että Australiasta ei ole karmeampia otuksia löytynyt, paitsi Olivia Newton John, johon onkin helppo yhtyä (siis tuohon lausuntoon).

Näinhin moraalin hepsuvia helmoja hipoviin kantoihin voi toki yhtyä täydellä sydämellä (jossa tunnetusti tulee olla vain yksi ämmä, kuten jokainen mies-polo visusti omien kokemuksiensa perusteella tietääkin!), vaikka ei asioiden oikeasta laidasta ymmärtäisi tai edes tietäisi tuon taivaallista.

Ja näin ämmistä puhuttaessa ajattelen myös, että Whoopi Goldberg on hyvinkin ansainnut arvosanan 'dick', vaikka ei ole viralliselle Dickipedian listalle mahtunutkaan.

Varhaiset tunnit

Kuva Parlamentin saitilta: The Hon. Julia Gillard, MP

Mark Twain on kai sanonut Australian historiasta jotenkin, että: "it all sounded like the most beautiful lies". Taidan olla sanojan kanssa jossakin määrin samaa mieltä.

Tämän huomaa tänä aamuna siitä, että Australian hallinto on naisvärisuoran käsissä.

Australialla on nimittäin uusi, oikein söpö pääministeri, joka itseasiassa on NAINEN ensimmäistä kertaa Australian historiassa!

Nimi on Julia Gillard (The Honourable, MP), joka aamun varhaisina tunteina suoritti verettömän vallankaappauksen ja poisti ylilimmältä pallilta MIEHEN! Jonka nimi oli, tai on kai vieläkin Kevin Rudd. (Kaikki Kevinithän ovat, niin kuin yleisesti varmuudella tiedetään, omituisia ja värittömiä tai omituisen värittömiä, vähän niin kuin eräät toisetkin politiikan Kataiset.)

Mutta Julia Gillardilla on meitä suomalaisia kiinnostavia ominaisuuksia roppakaupalla.

Ensinnäkin hän on siis kieltämättä nainen, niin kuin Suomen Presidentti, punatukkainen niin kuin presidenttimmekin, valtaan tullessaan naimaton (siis lailliselta asemaltaan ainakin) niin kuin Tarjammekin, ja asuu synnissä MIEHEN kanssa siis niin kuin Halosemme silloin hamassa muinaisuudessa, ennen kuin joutui naimisiin ja haukkui uuden miehensä pataluhaksi kameroiden edessä jollakin puolalaisella torilla.

Australiassa on valtion koko pää nyt naisten vallassa.

Elisabet II asuu kylläkin Lontoossa, mutta hallitsee survereenina Australiaa. Hänen edustajansa tällä maan päällä on nainen, jonka nimeä ei pirukaan muista kuin lunttaamalla, näkyy olevan naiseudestaan huolimatta nimeltään Quentin Bryce. Ja nys siis Julia astuu maan varsinaisen ruorin varteen. Siellä Suomessahan on sama tilanne, jos tässä saisi kohteliaisuuden vuoksi Niinistönkin laskea ainakin kunniafeministiksi, onhan hänellä lähes Vanhasen tai Kanervan kaltainen tausta naisten kannattamisesta.

Syy Kevinin saamasta kengästä persuuksiinsa oli epävarmuus omien mielipiteidensä hyväksymisestä.

Ensin hän oli tiukka maapallon lämpiämisen vastustaja ja Köpenhaminen kokouksessa yritti saada jopa Obaman samoille linjoille, mutta epäonnistui, ja heitti lopulta kannattamansa hiilitonneja rankaisevan hinnoittelupolitiikan (ETS, Emmission Trading Scheme) ikkunasta camberralaiselle pellolle (pääkaupungissahan ei paljon muuta ole kuin peltoa, väkisinrakennettu kaupunki kun itse asiassa on).

Sitten hän ehdotti 40 %:n superveroa kaivostoiminnasta saatavien ylettömän suurien tulojen jakamiseksi solidaarisemmin mineraalivarojen omistajien, siis meidän tavallisten australialaisten pulliaisten, eduksi. Kaivospamput ja monikansalliset kaivosyritykset, joista jotkut kuten Rio Tinto vievät kaivostoiminnan tuotoista, Australian verotusta hipaisemattakaan, 70 % ulkomaille, aloittivat kovan kamppanjan pääministerin pään menoksi. Ja tätäkin omaa politiikkaansa hän rupesi lopulta vastustamaan ja oli hyvää vauhtia vesittämässä koko verotusta.

Se ei kuitenkaan enää auttanut ja Australiassa tapahtui viime yön ja tämän aamun varhaisten tuntien aikana itse asiassa vallankumous. Televisiossa ei näkynyt oliko kaappaus veretön vai verellinen. Tosin kaikki asianosaiset näyttivät lähes vammattomilta kävellessään pitkin Australian hallintopalatsin käytäviä.

Kevin Rudd päätti juuri tunteita ja kyyneleitä täynnä olevan jäähyväispuheensa, ja ehkä keräsi enemmän pisteitä äänestäjien keskuudessa kuin kertaakan pääministerinä ollessaan. Mutta historia antaa kaikille ansionsa mukaan, kunhan aikaa on kulunut tarpeeksi.

Julia Gillard piti puheen, joka taas kerran osoitti, että naisen ollakseen pätevä politiikassa, täytyy olla kaksinverroin pätevä, muuten ei miesten maailmassa löydy sijaa tarpeeksi korkealta pallilta.

Uuden pääministeri Gillardin, joka on Labour-puolueen edusta, päävastustaja parlamentissa on ns. Liberaali-puolue, joka on itse asiassa konservatiivinen puolue. Susi lammasten vaatteissa siis. Puolueen johtaja on Tony Abbott, jota kutsutaan silloin tällöin nimellä Mad Monk, Hullu Munkki. Hän on nimittäin syvästi uskovainen henkilö, jonka mielestä naisten pitäisi mennä naimisiin ja hoitaa lapsia sen sijaan, että heiluu politiikassa miehiä häiritsemässä. Nuoruudessaan häntä koulutettiin jossakin seminaarissa munkiksi, niin kuin kai Staliniakin ennen kuin sai toisenlaisen herätyksen. Mutta se on jo ihan toinen juttu.

Incidentally, Australian politiikassa Ruddin hallituksen ympäristöministeri on häärinyt täysin päästään karvaton Peter Garrett, joka ehkä siellä Suomessakin tunnetaan paremmin Midnight Oil-yhtyeen (entisenä) laulajana. Hänen johdollaan Australia on parhaillaan haastamassa Japanin valtion oikeuteen valaitten ns. tieteellisestä pyynnistä. Tosin hallituksen muuttuminen saattaa muuttaa tämänkin projektin suuntaa.

Että ei täällä Australiassa ole siis pelkkiä kenguruita, täältä löytyy oikein aitoja vallankumouksen tekijöitä poliittisessa elämässä, musikaalisia poliitikkoja ja jopa syviä tunteita. Ja lisäksi oikein viehättävän näköisiä pääministereitä. Huivin kun laittaisi hartioille, niin vanhalle samettihousulle tulisi kai oikein tippa silmään pelkästä nostalgiasta.

Varhaiset kurjet

Kuva: Tšingiz Aitmatov

Viime aikojen uutiset Kirgisian suunnalta eivät ehkä Arvoisasta Lukijasta koreilta kuulosta. Entiset neukkuveljet - kirgiisit ja uzbekit - uhittelevat toisilleen ja 400,ooo uzbekia on joutunut pois kirgiisien jaloista ja paennut jonkin joen yli ja varmaan neukkuajoilta paikalle vahingossa jääneen piikkilanka-aidan läpi Uzbekistanin puolelle.

Surullinen tarina herätti joitakin vahingossa eläviksi jääneitä ja Godot'n odotuksen unessa uinuvia aivosoluja sen verran, että aloin muistella Tšingiz Aitmatovia ja tämän novellikokoelmaa Varhaiset kurjet (suom. Ulla-Liisa Heino, Kansankulttuuri, 1976).

Ja hetikohta sivulta 27, niminovellista Varhaiset kurjet, löytyi tällainen vähämerkityksellinen pätkä neukkuaikaista kansojenystävyyttä:

"...
Jätettyään rattaat tutun teehuoneenpitäjän valvontaan isä vei hänet torille. Aluksi he tervehtivät isän ystäviä - täkäläisiä uzbekkeja. 'Assalam aleikum! Tämä on minun vanhin poikani!' Bekbai esitteli poikansa. Uzbekit tervehtivät Sultanmuratia nousten seisaalleen ja painaen kätensä rintaa vasten. 'Kohteliasta väkeä!' isä sanoi tyytyväisenä. 'Uzbekki ei katso ikään, hän on aina kunnioittava...'
..."

Siinä siis neljätoistavuotias kirgiisipoika käy hevosmies-isänsä siivellä ensivisiitillään kaupungissa, Dzambulissa, joka on nykyisen Kazakstanin puolella lähellä nykyisen Kirgisian rajaa eikä kovin kaukana edes nykyisestä Uzbekistanin rajasta. Kuutisenkymmentä kilometriä Dzambulin kaupungista (nykyisin kai Taraz) lounaaseen, päivänmatkan päässä parihevosten vetämillä kärryillä kulkien, on Kirgisian puolella Kirovin piirikunnassa kylä nimeltä Sheker, josta Tšingiz Aitmatov ja oletettavasti myös tämä novellin päähenkilö Sultanmurat ovat kotoisin.

Aitmatovin haikean optimistisia varhaisnovelleja lukiessa ymmärtää aina paremmin ja paremmin niitä köyhyyden kiristyksessä itkeätihrustavia venäläis-mummoja ja -pappoja, jotka hämmästelevät valtakuntansa outoa lahoamista ja hajoamista ilman sanottavaa varotusta ja nykyvenäläisten ja muidenkin neukkuajan ystävien, nykyisten öljymiljardöörien, suihkukoneita, loistoristeilijöitä, piiskannotkeita vaaleaverikkötyttöystäviä ja potkupalloklubeja. Ihmettelevät kai myös mielessään, että mihinkähän mahtoivat joutua isien ja äitien taistelemat solidaarisuus, ystävyys, avunanto ja yhteinen kansalaisomaisuus. Ja koko elämäkin, kai.

Tai näin ainakin jotenkin luulisin, mutta asiasta en ole mitenkään varma.

Saramago, Lear ja Annapurna

José Saramago International Spanish Language Congress'issa Rosariossa Argentinassa, 2004. Kuva: Leo La Valle/EPA

Kuten Arvoisa Lukija ehkä huomasi, José Saramago – portugalilainen Nobelkirjailija vuodelta 1998 ja uskolleen loppuun saakka uskollinen kommunisti – kuoli eilen. Hän oli syntynyt vuonna 1922 vanhemmille, joista Saramagon oma saitti sanoo portugaliksi näin: Os seus pais são José de Sousa, jornaleiro, e Maria de Jesus, doméstica.

Ja mikäpä siinä, kaikkihan me lopulta kai kuolemme: toiset siirtyvät uuteen elämään (jossakin taivaassa tai kunkin kohtalon mukaan jossakin muussa, uudessa olomuodossa kuten koirana, etanana tai iilimatona, sen mukaan kuinka on tämänkertaista elämääsä vietellyt), toiset puolestaan pullahtavat olotilaan, jota ei voi edes ateistisen parhaalla tahdollakaan kutsua kuin olemisen vastakohdaksi – olemattomuudeksi, siis itseasiassa samaksi tutuksi tilaksi, josta tähän maailmaan uuden elämän kivusta kovasti parkuen tulla tupsahdimme.

Tarkkaavainen Lukija ehkä muistaakin, että kehuskelin jokin aika sitten sivistys-luku-urakkani kynsissä Saramagon kirjaa Seeing, jossa hän muistaakseni todistaa, että jokainen äänestämätön ääni merkitsee enemmän kuin pelkästään se tyhjä rengas, jonka sisältä äänestysnumero puuttuu ja ainakin saman verran kuin tottelevaisesti hyväksyttyjen vaalilistojen mukaisesti oikeinnumeroitu ääni – varsinkin jos äänestämättömiä ääniä on tarpeeksi paljon. Kirjan kuvaama kansa on siis noussut jonkinlaiseen nihilistis-gandhilaiseen väkivallattoman äänettömään kapinaan, joka tietysti tekee valtaapitävän luokan entisestäänkin hermostuneemmaksi.

Romaani on vähän raskaslukuinen. Alkupuoli tuo kovasti mieleen kommunistisen naapurimme Ruotsin jaarittelevat, sosialistissoittoiset, päällepäsmäävät ja sormeaheristelevän kaikkitietävät sekä kaikkeensotkeutuvat Kansankodin kansanpelastajat. Mutta loppupuolensa vuoksi sen voi aivan hyvin lukea, ja vaikka kääntää suomeksikin, ellei ole jo käännelty.

Jostakin syystä Saramagosta puhuminen tuo mieleen muutaman näytelmän.

Oman henkisen tilani takia kai erityisesti Beckettin Huomenna hän tulee. Eikö tämäkin näytelmännimi osoita kuinka turhaa ja virheellistä taiteen kääntäminen kieleltä toiselle itse asiassa on. Sekä alkukielellä että Beckettin omana englanninnoksena (häh! Onks toi nyt suomee???) nimi sanoo jotakin merkittävää sisällöstä.

Täällä Melbournessa oli menneellä viikolla kova myrsky, jonka aikana satuin lueskelemaan sekä Beckettin Godot’sta (jota esitetään parhaillaan Melbournessa) että Shakespearen Kuningas Lear-näytelmän rakenteesta kirjassa Dramatic Construction (Edward Mabley vuodelta 1972 (Chilton Book Company, Philadelphia).

Kuningas Lear’han on kuvaus eläkkeelle siirtymisen vaikeudesta ja haikeudesta.

Paavo Cajanderin suomennos sanoo Lear’in aikeista tähän tapaan:

”...
Salattu aikeemme nyt tulkoon ilmi.
Tuo kartta tuokaa. -- Tietkää, kolmijakoon
Panemme valtamme, lujasti päättäin
Kaikk' ijältämme puistaa työt ja huolet
Nuorempain harteille, ja taakatoinna
Madella hautaa kohti. ..”

Kaikki eläkkeelle siirtyneet ovat ehkä nähneet edessään juuri tuollaisen auvon: ”Kaikk' ijältämme puistaa työt ja huolet...” ja huomanneet että edessä onkin pelkkä ”matelua hautaa kohti”, mikä toiveena tai edes tavoitteena ei ole järin häävi.

Beckettin Godot’n odotus livahtaa tiettyyn ikään ehtineelle pelkurille helposti mieleen. Näytelmässä on kaksi paljonpuhuvaa ja tyhjänpäiväistä odotusnäytöstä, jotka ovat toistensa kopioita kuin hiljaisen elämän hiljaisen peräkkäiset tai päällekkäiset päivät.

Huomenna hän tulee onkin tragikomedia, niin kuin elämä itsekin, tietysti.

Godot’ta , jota ei ehkä ole edes olemassa kuin sanansaattajien mielikuvituksessa, odottavat laiskasti ja ilman sen kummempaa intoa Becketin luomat ihmiskunnanedustajat, tragikoomiset rentut, Vladimir ja Estragon.

(Olen muuten melko varma, että tämän lastun teemaan hyvin sopivat sen Rimmisen pussikaljaromaanin hahmot ovat saaneet vaikutteita näistä Beckettin miehistä tai ovat ehkä itse lueskelleet Godot’sta ja odottamisesta. Voisi tässä sanoa vielä sen verran Kaljottelijoista, että kirjan muutaman ensisivun maisema-avaruuden kuvaus on suomalaista romaanitaidetta läheltä eturiviä, vaikka vaikutelma rikkoutuisikin, kun kirjahenkilöt alkavat toimia ja puhua, ja vaikka ei kirjasta muuten pitäisikään, tai vaikka ajattelisi, että sen tekstissä on tavoiteltu liikaa Sieppari ruispellossa-romaanin kielenpieksentää. Jos siis tällä tavalla ajattelevia ihmisiä lukijoiden keskuudesta löytyisi, mikä ei ole ollenkaan varmaa.)

Mutta siitä olen nyt juuri koko lailla varma, että eläkkeen tai vapaan kirjailijan uran sijasta olenkin tässä lähipäivinä siirtymässä joksikin aikaa uusiin maisemiin.

Menen nimittäin Nepalin Kathmanduun Annapurnan (alunperin sanskriitinkielinen nimi tarkoittaa köyhälle alueelle hyvin sopivasti Täynnä Ruokaa) ja Sagarmathan (Taivaan Jumalatar tai näin kolonialistittain Mount Everest) juurille ’YK:n hommiin’.

Lähdön pitäisi olla edessä noin viikon kuluttua, ja YK:n kuvaan hyvin kuuluvasti kuukauden päivät myöhässä alkuperäisestä aikataulusta. Näin ollen, ja ko. YK:n alajärjestön byrokratiaa entuudesta tuntien, en vielä ’pidätä hengitystä’ kuin ajoittain.

Joten perästä kuuluu kohtapuoleen, jos kommunikaatiotorvet pysyvät jotensakin kunnossa.