Kansainvälinen avaruusasema saa uuden miehistön: historia tapahtuu taaskin yht’äkkiä

Kuva: Energia, astronautti Peggy Whitson

Tänään, Aleksis Kiven päivänä (joka ei liity muuten avaruusmatkailuun kuin Simeonin Kuu-käynnin vuoksi), tehdään taas avaruushistoriaa. Kansainvälinen avaruusasema (ISS) saa ensimmäisen naiskomentajan ja ensimmäisen muslimivierailijan.

Nimittäin Baikonurista ammutaan taivaalle Sojuz-lento TMA-11, jonka kyydissä täristelevät ISS:lle amerikkalainen Peggy Annette Whitson, joka jää avaruuteen ISS:n Expedition-16:n komentajaksi, ja malesialainen Sheikh Muszaphar Shukor Al Masrie, joka voitanee luokitella viralliseksi avaruusturistiksi. Sojuz-lennolla on mukana myös ukrainalaissyntyinen Venäjän liittovaltion sankari, pilotti-kosmonautti Juri Ivanovitš Malentšenko, joka jää avaruuteen ISS:n pääinsinööriksi. Avaruusmatka on Whitsonin toinen ja Malentšenkon neljäs, molemmilla on takanaan myös ”avaruuskävelyjä”. Muszaphar, joka on ammatiltaan lääkäri (ortopedinen kirurgi), sen sijaan on avaruudessa ensimmäistä kertaa ja palaa kipin kapin takaisin maahan ISS:n edellisen miehistön kanssa.

Avaruusmuslimin suurin ongelmansa on tietysti tietää mihin päin kääntää kasvonsa rukousten ajaksi.

Tämä lento alkaa lisäksi ns. paastokuukauden, ramadanin, aikana. Muszaphar on kuitenkin saanut malesialaisilta muslimitietäjiltä luvan olla paastoamatta lennolla. Ramadanin aikainen paastoaminen estää muslimeita syömästä mitään päivänvalon aikaan, sen sijaan yöllä saa mässyttää sen verran kuin sielu sietää. Monissa muslimimaissa ramadanin ajaksi koko elämä kääntyy ylösalaisin, päiväsaikaan ei kaduilla näe juuri ketään, yöllä kaupat ja ravintolat ovat auki, ja elämä jatkuu...

Muszaphar ei ole mikä tahansa tavanomainen avaruusturistimiljonääri, vaikka hänen kotimaansa Malesia joutuukin maksamaan lennosta tavanomaiset 25 miljoonaa dollaria. Nimittäin Malesian valtio on lennon vaihtokauppana sitoutunut ostamaan venäläisiä hävittäjäkoneita 900 miljoonan dollarin edestä. Summa ei ole suuri öljyrikkaalle muslimimaalle. Malakan niemimaalla sijaitsevan perustuslaillisen kuningaskunnan vuosittaiset öljytulot ovat 15 miljardia dollaria, tai niillä main.

Sheikh Muszaphar ei ole ensimmäinen muslimi avaruudessa.

Tämä kunnia kuuluu saudiarabialaiselle prinssille ja kansainväliselle tyhjäntoimittajalle nimeltä Sultan bin Salman bin Abdulaziz al-Sa'ud, joka palveli ”turistina” avaruussukkula Discovery’lla 1985 (lento STS-51-G). Lennolla mm. lähetettiin avaruuteen ensimmäinen arabisatelliitti ARABSAT-1B. Sultan on nykyisin Saudien turistihallinnon johtaja, mikä ei liene kovin aikaavievä tehtävä ottaen huomioon, että Saudi Arabiaan on tavallisena turistina lähes mahdoton päästä.

Saudi Arabian noin 5000 prinssistä Sultan eroaa sikäli, että hän on prinssi Salman bin Abdulazizin poika. Salman puolestaan on toiseksi nuorin ns. sudairi-veljeksistä, ”sudairi-seitsikosta”, jotka olivat kaikki Saudi Arabian ensimmäisen kuninkaan, wahhabilaisen Abdulaziz Al Sa'ud’in ja tämän kuudennen (?) vaimon, Hassa bint Ahmad Al Sudairi’n, poikia. Sudairi-veljeksistä on tullut vaikutusvaltaisin saudien kuninkaallisen suvun haaroista. Veljeksistä yksi on jo ollut Saudien kuninkaanakin: vuonna 2005 kuollut playboy-kuningas Fahad bin Abdulaziz. Nykyinen, syvästi uskonnollinen ja vanhoillinen kuningas Abdullah bin Abdulaziz ei ole saman äidin tuotteita (hänen äitinsä on kahdeksas (?) vaimo, Fahda bint Asi al-Shuraim), eikä hyväksy sudairi-veljesten kansainvälistä ilonpitoa.

Sivuaskelena mainittakoon, että amerikkalaiset tutkivat parhaillaan tarkasti nykyisen kruununprinssin, sudairi-veli Sultan bin Abdulazizin pojan, Bandar bin Sultan'in pankkitilejä. Hänen epäillään vastaanottaneen "cool'in" runsaan miljardin dollarin verran rahaa lahjuksina englantilaiselta BAe Systems-yhtiöltä typhoon-hävittäjälentokeneiden saudeille myynnin yhteydessä. Kauppa kuuluu ns. Al Yamamah-aseita-öljyä-vastaan -projektiin, joka alkoi jo 1980-luvulla. Typhoon-kaupan ehtona oli, että brittiviranomaiset lopettavat Bandarin lahjontasyytteiden tutkimisen, ja näin tietysti tapahtui pääministeri Tony Blairin painostettua asiassa omia oikeusviranomaisiaan.

Amerikkalaiset ovat asiassa kovin kyrpiintyneitä, koska heidän tarjoamansa kilpaileva hävittäjä hävisi. He ovat aloittaneet omat lahjustutkimuksensa, mutta näistäkään emme ehkä kuule enempää tulevaisuudessa. Brittien puolustusministeriö nimittäin lausui Guardian-sanomalehden mukaan typhoon-kaupasta mm, että sopimus vahvistaa "the key objectives shared by the two governments with regard to national security and actions to combat global terrorism". Eli jotenkin, että sopimus vahvistaa molempien hallitusten avaintavoitteet kansallisen turvallisuuden ja kansainvälisen terrorismintorjunnan osalta". Mitä tuo nyt sitten selväkielellä tarkoittaisi! Toisaalta 15 niistä 19 syyskuun 11. päivän lentokoneterroristeista oli saudeja...

Joka tapauksessa tänään tehdään Kazakstanin tasavallan alueella lähellä Tiuratamin kylää sijaitsevalla venäläisellä Baikonurin kosmodromilla S.P. Koroljevin raketti- ja avaruusteknologiayhtiö Energian (Raketno-kosmitšeskaja korporatsija ”Energija” imeni S. P. Koroljova) toimesta yht’äkkiä sekä naisasialiikkeen että islamilais-malesialaista avaruushistoriaa alkaen kello 1622 Suomen aikaa.

Sputnik 50 v: historia tapahtuu aina yht’äkkiä

Motto:

Oi pieni Sputnik, korkealla
Moskovan ääni kukkuu,
Kerrot nyt Taivas on Kommareilla
Ja Setä-Samuli nukkuu

Tuo on yht’äkkinen käännökseni Michiganin osavaltiota vuonna 1957 hallinneen demokraattikuvernöörin, varsin tuntemattomalta nimeltään Mennen Williams, kirjoittamasta pikkurunosta, joka ei ollut niinkään tarkoitettu Neukkulan kehumiseksi kuin republikaanisen presidentti Dwight Eisenhowerin pilkkalauluksi. Amerikankielellä runo kuului näin:

"Oh little Sputnik, flying high / With made-in-Moscow beep, / You tell the world it’s a Commie sky / and Uncle Sam’s asleep.”

Olikohan se kirjailija Philip Roth’in sitkeähenkinen alter ego, Nathan Zuckerman, Pulitzer-palkitussa romaanissa American Pastoral (suomeksi Amerikkalainen pastoraali, WSOY 2000), joka sanoi jotenkin, että ”historia tapahtuu aina yht’äkkisesti” (”history always happens suddenly”). En voi tuota muistinvaraista tietoa nyt tarkastaa mistään, kun kaikki kirjat ovat laatikoissa Rotterdamin sataman uumenissa.

Mutta oli kuka oli, sattuvasti sanottu. Ajatellaan vaikka syyskuun 11. päivää muutama vuosi sitten. ”Kaikki” tietävät mitä päivää tarkoitan, koska sillä on syvälle ulottuvat merkitysjuuret. Tapaus oli historiallinen ja se jos mikä tapahtui yht’äkkisesti, sananmukaisesti kirkkaalta taivaalta.

Kuva: Natalia Koroljovan, avaruusinsinööri Sergei Koroljovin tyttären kokoelmista: insinöörin itsensä virallinen kuva otettuna Kolyman GULAG:ia varten

Niin tapahtui Sputnik-tekokuun taivaalle laukaisukin tänään viisikymmentä vuotta sitten (4.10.1957, kello 21:28 Suomen aikaa). Yllättäen tavallisille neukkukansalaisille, satelliittisuomalaisille ja jopa amerikkalaisille, jotka siihen aikaan vielä ajattelivat neuvostoliittolaisia vain maata möyriviksi ja lähes lukutaidottomiksi villi-ihmisiksi.

Vaikka yli puolet nykyisin elävistä ihmisistä ei silloin vielä ollut syntynyt, niin itse muistan Sputnikin oikein hyvin, mikä johtuu ensinnäkin melko mukavasti vieläkin toimivasta muistista ja tietysti myös valitettavan korkeahkosta iästä. Hetken elimme Suomessa aikaa ”alla venäläisen kuun” niin kuin Metrotytöt ja Olavi Virtakin lauloivat siihen aikaan, vaikka laulu oli kai suomennettu jo ennen sotia, eikä näin ollen voinut tarkoittaa maailman ensimmäistä tekokuuta.

Me hämeenkyröläiset räkänokat siisteine tyttöystävinemme vietimme monia syyskirpeitä iltoja yrittäen tiiralle taivaalle nähdäksemme yllättävän kirkkaan valopisteen liikkuvan tähtitaivasta vasten. Siihen aikaan ei Hämeenkyrön taivas ollut vielä merkittävästi valosaasteen suttaama, ei ehkä ole vieläkään.

Se, mitä me hämeenkyröläiset ja muukin maailma itse asiassa tiirailimme, ei kuitenkaan ollut itse Sputnik, jonkin verran jalkapalloa suurempi teräspallukka neljine törröttävine kissanviiksineen, vaan paljon suurempi ja paremmin näkyvä satelliitin taivaalle vieneen kantoraketin toinen vaihe. Mutta tätäkään emme tienneet, vaikka joskus ihmetytti, että niin pienestä pallukasta lähtee niinkin paljon valoa.

Kantoraketti oli vetypommin kantamiseen Neukkulasta Amerikkaan suunniteltu ballistinen ohjus (sekin silloinen uusiosana) nimeltä R-7. Se oli Natsi-Saksasta Neuvostoliittoon kaapattujen rakettitiedemiesten (jotka työskentelivät rakettitutkimuskeskuksessa Seliger-järven Gorodomlja-saarella Tverin alueella) ja neukkujen omien tiedemiesten edelleen kehittämä versio saksalaisesta A-4 –aseesta (paremmin tunnettu nimellä Vergeltungswaffe-2, V-2, jota käytettiin viimeisen kerran sota-aseena 19.2.1945 ampumalla raketti Peenemündestä kohti Lontoota).

Sputnik-idean isä oli venäläisen rakettitaiteen pääinsinööri, Sergei Pavlovitš Koroljov, joka oli säilynyt hengissä siperialaisesta Kolyman GULAG:ista ja johti vapauduttuaan Kokeellista suunnittelutoimistoa nimeltä OKB-1 (Opytnoe Konstructorskoe Byuro). Koroljov sai neuvostoliiton poliittiset päättäjät ymmärtämään, että varsin turhalta teräspallukalta näyttävällä Sputnikilla radiolähettimineen olisi suunnaton propaganda-arvo. Hän oli tietysti oikeassa, niin kuin jälkimaailma tietää.

Mutta näitä juttuja me hämeenkyröläiset emme tienneet, emmekä ehkä niistä olisi sen kummemmin välittäneet, vaikka tienneet olisimme.

Pääosassa vilkkaassa mielikuvituksessa olivat tieteen ja tekniikan edistyminen ja ihmisen ensimmäinen huikea raapaisu Jumalansa taivaallisiin kasvoihin.

Sputnik vahvisti lapsellisia unelmiamme aravuusmatkailun tulevaisuudesta, matkoista kaukaisille planeetoille, avaruussiirtokunnista, vihreistä marsilaisista kanaviensa rannoilla ja sen sellaisista. Unelmat on aika osoittanut ennenaikaisiksi tai täysin vääriksi niin kuin unelmille usein käy.

Tieteiskirjailija Arthur C. Clark on julkaissut kolme ns. Clarkin lakia, joista ensimmäinen todistaa tähän tapaan:

”Kun iäkäs ja arvostettu tutkija sanoo jotakin mahdolliseksi, hän on lähes varmasti oikeassa. Kun hän sanoo jotakin mahdottomaksi, hän on hyvin todennäköisesti väärässä.”

Neukut ilmeisesti ymmärsivät lakia jo ennen sen julkaisua. Vuonna 1956 pääinsinööri Koroljov, jonka johdolla rakennettu Kohde-D:n nimellä tunnettu avaruusalus (myöhemmin, 15.5.1958, laukaistiin taivaalle nimellä Sputnik-3) oli aikataulusta myöhässä, ehdotti, että taivaalle ammuttaisiin Kohde-D:n sijasta yksinkertaistettu maan kiertolainen, jota hän kutsui nimellä ”prosteishy sputnik” (yksinkertainen seuralainen). Neukut suostuivat tähän, koska pelkäsivät amerikkalaisten Vanguard-projektin ehtivän oman satelliittinsa laukaisussa edelle.

Syntyi PS-1 ”Sputnik”, joka ammuttiin taivaalle jopa hämeenkyröläisten mukuloiden ihailtavaksi. Sputnik ylti kiertoradallaan 65. leveyspiirille saakka, joten lähes kaikki suomalaiset voivat sitä iltojensa iloksi ihailla. "Seuralainen" pysyi kiertoradallaan tammikuuhun 1958 saakka, jolloin se tuhoutui palamalla ilmakehässä.

Sputnik-ohjelman toinen satelliitti (PS-2) ammuttiin taivaalle 3.11.1957. Tämä satelliitti sai ainakin eläinten ystävät takajaloilleen, sillä sen sisällä viiletti avaruuteen Laika-koira, jonka avaruusaika jäi tosin kovin lyhyeksi. Se paistui kuoliaaksi muutama tunti laukaisun jälkeen moottorin ja Laikan oleskelutilojen välisen seinän tuhouduttua ylettömässä kuumuudessa. Mutta tätä ei silloin 50-luvulla tiedetty ja kaikki olettivat, että Laika voi avaruudessa hyvin, niin kuin TASS uutissähkeissään kertoi, ja kuoli monta päivää myöhemmin hapen puutteeseen, mikä olisi ehkä ollutkin historian ensimmäiselle avaruuseläimelle arvokkaampi kuolemistapa.

Näiden mieltäkiihottavien tapahtumien valossa tuntui hämeenkyröläisistäkin siltä, että tieteiskirjallisuuden (sekin uusiosana 50-luvulta, sanan sepittäjä oli kirjallisuuden professori Eino Kauppinen) visiot pitivätkin paikkansa, eivätkä olleet pelkkää utooppista hörhötystä. Kirjahyllyistä kaivettiin esiin muutamat harvat silloin suomeksi julkaistut tieteiskirjat, kuten Jules Vernen Maasta kuuhun, Arthur C. Clarken Ilmojen saaret ja Robert A. Heinleinin Mies, joka myi kuun. (Olisiko Heinleinin avaruuskadetti-tarinakin jo ollut suomeksi silloin tarjolla, en ole tästä varma.) Mutta tieteisinnostus oli Hämeenkyrön räkänokillakin suuri.

Sputnikin laukaisulla oli hämeenkyröläisten koulupoikien ja -tyttöjen unelmia ja kirjallisuusharrastuksia suurempiakin seurauksia. Sputnik oli tikku silmään amerikkalaiselle avaruusteknologialle.

Syntyi avaruuskilpailu amerikkalaisten ja neukkujen välillä.

Yhteiselle kansalle pelottavin kehitys tapahtui mannertenvälisten ohjusten alalla. Sekä jenkit että neukut rakensivat pommeja ja kantoraketteja niin, että molemmat olisivat helposti voineet tuhota, ja voivat vieläkin, koko maapallon moneen kertaan. Kauhun tasapaino, doktriini, joka tunnetaan lyhenteellä MAD (mutually assured destruction), takasi riittävän suuren pelon molemmissa leireissä ja näin olemme säilyneet hengissä ensimmäisestä atomipommipelleilystä. Toinen kierros, uusine ja ehkä entistä hullumpine MAD-pelureineen, on kuitenkin alkamassa.

Miellyttävämpää on ollut seurata ”rauhanomaista” avaruuskilpailua, joka on tuottanut navigaatio- ja kommunikaatiosatelliitit ja tietysti muutaman matkan kuuhun. Tosin teknologiaa ajatellen aivan liian aikaisin. Päästyään perille – ja saatuaan astronauttinsa elävinä takaisin maahan – amerikkalaiset eivät tietäneet, mitä kuulla olisivat muuten tehneet. Joten viimeaikoina avaruusmatkailu on rajoittunut vaatimattomiin hyppyihin maan painovoimakaivon pohjalta vähän ylemmäksi, Kansainväliselle avaruusasemalle (ISS). Tosin uusien avaruusmaiden kuten Kiinan, Japanin ja Intian uhkailu miehitetyistä lennoista kuuhun pannee avaruuden valloitukseen uutta vauhtia, kunhan jenkit ovat ensin vaihtaneet presidenttinsä naiseksi.

Mutta se on jo aivan toinen juttu.

Lisälukemista:

Iltalehden eilisessä numerossa musiikin suomalainen suurmies, Vexi Salmi, kirjoittaa kolumnissaan myös Sputnikista. Mainitsen tämän tässä vain sen vuoksi, että pystyn samalla mainostamaan Salmen ja minun yhteistä ilmailutaivalta, joka tosin ei ole suurella pituudella pilattu, kuten Daidaloksen lastusta Salmen matkassa Matkuun ja Härmälään voi lukea.

Aina totta puhuvan TASS:n 5.10.1957 julkaisema uutinen Sputnikista.

Russian Spaceweb-saitilla on ylettömän runsaasti tietoa Sputnikista ja muistakin venäläisten avaruusseikkailuista.

Brittien kansalliskirjaston aarteita

Kuva: The British Library Diamond Sutra

The British Library on tällaiselle tavalliselle tavisblogi- ja bibliofilillekin hieno virtuaalivierailupaikka.

Noiden edellisessä lastussa mainittujen The Spoken Word- audio-juttujen lisäksi voi aikansa kuluksi myös selailla vanhoja kirjoja sivulla, jonka nimi on Turning the Pages. Sieltä voi vaikka katsella Jane Austenin omin käsin vihkoonsa kirjailemia tarinoita Englannin historiasta tai Lewis Carollin myös omakätistä (sekä teksti että kuvat) ensimmäistä versiota Liisan seikkailuista ihmemaassa. Tai jopa katsella ja kuunnella (englanniksi tosin) maailman ensimmäistä painettua kirjaa, kiinalainen tietysti ja nimeltään Diamond Sutra vuodelta 868, joka niinkuin monet muutkin sutrat alkaa sanoilla: Täten olen kuullut...

Ainoa ongelma saattaa olla internetyhdeyden hitaus. Käänneltäväsivuiset kirjat saattavat kääntyä liian hitaasti innokkaasti odottavalle lukijanmielelle.

Mutta voihan kaikkea ainakin kerran kokeilla, paitsi savolaispieksuja smokin kanssa tai utajärveläistä mämmiä tai sammakon koipia ranskalaisessa ravintolassa!

Historioitsija Sedis on lastuillut tästä uusitusta The British Library-saitista jo syyskuun alkupuolella omalla historiasaitillaan Historian siipien havinat(4.9.2007).

Aivan kummia mellakkauutisia ja vähän kirjailijoistakin

Kuva: British Library, Graham Greene - The Spoken Word, CD kaupan hintaan £9.95

No onhan se kummaa, kun vähän aikaa on kytkettynä pois internetin iloista, niin ei pysy ajan tasalla oikein mistään uutisista.

Myanmarissa ovat munkit mellakoineet. Tosin sitä tietoa ei ole voinut välttää tietämästä. Joka kerta, kun avaa televisioonin, niin eivätkö riehu ja mellakoikin oranssisissa kaavuissaan ja väistele hallitsevan militääri-juntan ampumia luoteja.

Virtuaaliystävä Ripsa tuon edellisen blogos-lastun kommenttiloorassa sanoo, että tänään perjantaina (28.9.2007) pitäisi kaikkien tukea burmalaisia panemalla punaisen paidan päällensä.

Minäkin yhtyisin mielelläni tähän mielenosoitukseen, mutta en omista yhtään punaista paitaa. Ja jos vaikka omistaisinkin, niin se olisi kontissa Rotterdamin satamassa odottamassa pääsyä Australiaan menevään laivaan. Joten taitaa jäädä mielenosoitus omalta osaltani suorittamatta. Tosin panin sentään vahingossa aamun sateisessa pimeydessä kaulaani punaisen solmion, vaikka en ollut edes nähnyt Ripsan komentoa!

Ja muutkin kuin munkit ovat viimeaikoina riehuneet – jopa Norjan suurlähetystön illalisilla.

Niin kuin nyt tunnetusti joviaalin hyvänahkainen ja ainariitelemätön kirjailija Arto Paasilinna, joka, Apu-lehteä lukeneiden Iltalehden ainavalppaiden tutkijajournalistien mukaan, häiriköi ja meuhkasi viikko sitten prinsessa Märtha Louisen illallisilla Norjan suurlähetystössä, ja lisäksi leuhki, hyppi, loikki, taputti ja vaati huomiota.

Eli käyttäytyi niin kuin kunnon suomalaisen miehen tuleekin käyttäytyä hemmotellun, NORJALAISEN tytöntyllerön seurassa. Koko prinsessa instituutio kuninkaineen, kuningattarineen, prinsseineen ja muine loisineen on häpeällinen anakronismi valistuneessa ajassa ja NORJALAISTEN (ja ruotsalaistenkin sen puoleen) pitäisi lopettaa koko pelleily. Paasilinna yritti tietysti välittää merkittävällä tavalla pariisilaista kallispalkkaista belle de nuit’ta (vai pitäisikö iki-ihanaa Cathrine Deneuve'ia ajatellen sanoa "belle de jour", suomalaisittain kai päiväperho) muistuttavalle prinsessalle, että tämän pitäisi hankkia joku muu ammatti, mutta huonosti kieliä puhuvana tuli vahingossa käsitetyksi aivan väärin. Eikä ehkä käsitetty väärin ensimmäisellä ehtoollisella!

(JK kello 1429 CET: tarkkaavainen lukija on ehkä aehtinyt huomaamaan, että tällä kirjoittajalla on ollut mielessä se ruotsalaisten prinsessa, mikä sen nimi nyt olikaan, kirjoitushetkellä. Kun Iltalehden kuvaa katselee, niin tuo arvio ilotyttöjen ja prinsossojen yhdennäköisyydestä on aivan liioiteltu. Norjalaiset prinsessat ovat tietysti ruotsalaisiin verrattuna paljon maalaisemman näköisiä ja puuhailevat asiakkaiden kanssa vain enkelien välityksellä! Mikä piru siinä on kun näille blogeille ei saa toimitussihteeriä juttuja korjailemaan ennen julkaisua!)

Mutta jätetään suomalainen kirjallisuusmaailma nyt kiehumaan omiin liemiinsä ja kerrotaan, että Lontoossa on löytynyt monituntinen Graham Greenen haastattelu, joka julkistetaan ensi tiistaina (2.10.2007) kirjailijan syntymäpäivän kunniaksi. Greene täyttäisi sinä päivänä 103 vuotta (syntynyt lokakuun 2. 1904), jos olisi säilynyt hengissä elämästään. Mutta eihän meistä monelle taida niin lopulta käydä.

Vaikka mistäpä senkin tietää, negatiivistahan ei voi koskaan todistaa oikeaksi.

Yksikin positiivinen tapahtuma kumoaisi koko kuoleman myytin ikuisiksi ajoiksi, joten toivossa on jokaisen hyvä elää. Haasteellinen elämä jopa virkistää mieltä. Mahdollisuus ikuiseen elämään (tarkoitan tietysti täällä maan päällä, taivaissahan – ja siinä toisessa paikassa – nyt jokaiselle on tarjolla ikuinen elämä, siitä ajatuksesta puuttuu kokonaan haasteellisuuden virkistävyys), siis mahdollisuus ikuiseen elämään saattaa todellisuudessa, ja hyvin pitkällä aikavälillä tarkasteltuna, olla yhtä todennäköistä kuin loton päävoiton saaminen. Voin tosin olla tässä väärässä, koska matematiikkakaan ei ole vahvoja puoliani. Mikä ei ole ollenkaan ihme ottaen huomioon, että lukion (hyvin) lyhyen matikan opettajani, joka tosin oli pitkä ja huonoryhtinen mies, oli koulutukseltaan pappi.

Joka tapauksessa British Library myy tiistaista asti CD:tä, jolla on Greenen vuonna 1982 tehty haastattelu ja joitakin muita ennenkuulumattomia radiohaastatteluja. Joten kaikki kirjallisuuden ystävät joukolla tiistaiaamun lennoille Lontooseen CD:tä ostamaan.

British Library (olisiko tuo Britannian kansalliskirjasto suomenkielellä) kehuu tietoaarteitansa tähän tapaan:

“We hold over 13 million books, 920,000 journal and newspaper titles, 57 million patents, 3 million sound recordings, and so much more. Start exploring here.”

Eli suomeksi jotenkin, että: ”Säilytämme yli 13 miljoonaa kirjaa, 920,000 aikakausi ja sanomalehtinimikettä, 57 miljoonaa patenttia, 3 miljoonaa äänitallennetta ja paljon muuta. Aloita tutkiminen täältä”.

Graham Greene-CD on tarjolla myös heidän on-line kaupassaan, jos Arvoisa Lukija ei heti tiistaina ehdi tai viitsi lähteä Lontooseen saakka ostoksille.

Tämänaamuinen The Independent-sanomalehti kirjoittaa Greenestä ja CD:stä otsikolla “Insights into the manic life and works of an author of true genius” (jostakin syystä on-line artikkeli on otsikoitu: 'Unheard' recordings shed light on Greene's life and work) mm. tähän tapaan:

”…When Mr. Lewis (haastattelija Nigel Lewis) quizzed about his working day, inquiring whether the novelist was a ‘nine-to-five man’, Greene quipped that he was ‘more like a nine-to-quater-past-ten man’. After a couple of hours of uninterrupted writing, he was prone to eye strain, he explained…”

Eli suomeksi jotenkin, että: ”…Kun Mr. Lewis kysyi hänen työpäivästään, että oliko kirjailija ’yhdeksästä-viiteenä –mies, Greene vastasi sarkastisesti olevansa paremminkin ’yhdeksästä-vartin-yli-kymmeneen’-mies. Parin tunnin keskeytymättömän kirjoittamisen jälkeen hänen silmänsä tuppasivat väsymään, kirjailija selitti…”

Joka tapauksessa tämä CD täytyy tilata brittien pääkirjastosta, onhan Graham Greene tämänkin kirjoittajan mielikirjailija, monien muiden mielikirjailijoiden lisäksi tietysti. Olenkin parhaillaan lukemassa uteliaisuudesta Mika Waltarin Komisario Palmun erehdystä. Lukemista toisaalta auttaa ja toisaalta häiritsee se, että elokuvaversio on niin selvästi mielessä. Jokaisella henkilöllä on lukijanmielessä elokuvan antama olomuoto, joka tavallaan pienentää tilaa, jossa lukijan mieli pääsee vapaasti liikkumaan. Toisaalta itseni kaltaiselle laiskahkolle lukijalle, jonka silmät tuppaavat väsymään Greenen tapaan, tuttuudesta on kieltämättä apuakin.

British Libraryn The Spoken Word-CD-sarjassa on aikaisemmin julkaistu muidenkin kirjailijoiden haastatteluja. CD:illä on saatavilla ääninäytteitä mm. Samuel Beckett’iltä, W.H. Auden’ilta, H.G. Wells’iltä ja Bernard Shaw’lta.

Hyviä lahjavihjeitä kirjallisille ystäville ja miksei sukulaisillekin.

Filoblogon, blogos ja pässinpäisen amatöörin mietteet

Motto: "…Quo fit ut lateat in obscuris condita virtus clara, ut verbis alludamus Boetii, et ardentes lucernae non ponantur sub modio, sed prae defectu olei penitus exstinguantur…"

Eli lastunikkarin suomentamana jotenkin, että:

”…Täten tapahtuu, että säkenöivä hyve lymyää pimeydessä, käyttääkseni Boethiuksen sanoja, ja palavia lamppuja ei pannakaan vakan alle, vaan öljyn puutteesta ne tyyten sammuvat …”

(lainaus on Prologista kirjassa Philobiblon, Richard de Bury, 1345, eräs latinankielinen versio löytyy täältä ja vuoden 1888 englanninnos löytyy mm. Gutenbergilta). (Matti Lundbergin esittely Kaisa Luntisen suomentamasta Filobiblonista on luettavissa Kiiltomadolta)

Kreikan sana ”byblos” (ja siitä johdettu ”biblion”, jonka monikko on Suomen rahvaankielestäkin tuttu ”biblia”) kai tarkoittaa muinaisesta Foinikiasta antiikkiseen Kreikkaan tuotua egyptiläistä papyrusta tai kirjaa yleensä, eikä vain Pyhistä Pyhintä Kirjaa.

Siitä voi johdatella blogille oman ”hienon” nimityksen ja kutsua sitä vaikka sanalla ”blogos” tai "blogion", molempiin on jopa kätkettynä sisäinen sanoma, voihan "logos" tarkoittaa puhetta, sanaa, ajatusta tai järkeä tai jopa kaikkia niitä.

Näin saamme pohjan otsikon sanalle ”filoblogon”, suomeksi vaikkapa "blogifilia" joka virtuaaliälyllä voisi tarkoittaa vaikkapa ”blogien rakastamista”, eli suunnatonta intoa, jolla kirjoitetaan ja luetaan blogilastuja, intensiteetiltään vähintään samanlaista kuin se into, jolla Philobiblonin kirjoittaja, Durhamin piispa, Dominus Ricardus de Bury, rakasti kirjojaan ja muidenkin kirjoja, sen mukaan kuin niitä ahneisiin lukijansormiinsa sai huonommiltaan kähmittyä.

Usein kuulee sanottavan, että joukko apinoita kirjoittaisi koko Shakespearen tuotannon, jos niille annettaisiin kirjoituskone ja tarpeeksi aikaa. Itse en oikein tähän väitteeseen usko. Paremminkin joukko apinoita kirjoituskoneen äärellä tuottaisi pitkän rivin a- ja l-kirjaimia, joukossa ehkä joku satunnainen 0 ja jopa aaltoviiva, "tilde" englanniksi, suomalaista nimeä en juuri nyt muista, ja merkittävällä todennäköisyydellä suuren kasan paskaa ja virtsaa näppäimistölle, ehkä, meidän kehittyneempien kädellisten tapaan, paperillekin.

Tästä päästääkin sopivasti takaisin Blogostaniin, jota voisi aivan yhtä hyvin kutsua nimellä Blogonia tai Blogosia.

Edellisen lastun kommenteissa keskusteltiin nimimerkeistä, ja nimimerkki Sari, joka omassa blogissaan tunnustautuu tietyn nimiseksi blogihenkilöksi, tunnusti kirjoittavansa nimimerkillä vain tavan vuoksi, ilman varsinaista syytä. Voi olla, että monet muutkin nimimerkkikirjoittajat tekevät näin.

Saria nimimerkkikirjoittelu ei kaivele mm. siksi, että hän ei muutenkaan muista ihmisten nimiä. Sen sijaan kasvot painuvat hänenkin mieleensä hyvin. Sari ihmetteli myös sitä, mitä blogien nimimerkkikirjoittajista lopulta jää mieleen, koska näillä ei ole kasvoja (ellei blogia voi ajatella lastunikkarin kasvoina tai jopa ihona). Keskustelu pani ajatuskoneiston ihmettelemään blogoksen ja sen luojan luonnetta.

Mielenkiintoista on ajatella, mitä näistä virtuaalituttavista muistaa nimen lisäksi. Saaran bologilla paljastettiin tässä hiljan virtuaaliystävä Prosperon jalon sinertävät piirteet ihailemassa vanhan linja-autoaseman runotapahtumaa, luonnollisesti vähän kauempaa, läheisellä terassilla istuen, ja niinpä mieleen tuli ajatella sitä, kuinka erilainen, ja toisaalta selittämättömän samanlainen, kuva ihmisestä on pelkän kirjoitetun sanan perusteella.

Prosperon osalta esim. pukeutumisen tyylikkyys oli odotetunlainen, mutta hänen takaraivostaan esiinpistävä heinätukko oli jossakin määrin yllättävä näky. Aikaisemmin olen kirjoittanutkin siitä, kuinka erilainen Sun äitis on virtuaalikuvaansa verrattuna. Hänen osaltaan ero oli jopa suurempi kuin Prosperon, tosin onhan hän virtuaalituttavana Prosperoa uudempi ja lisäksi nainen.

Nimimerkki on suoja kirjoittajan omalle sielulle. Vähän samaan tapaan ehkä kuin muutamme äänemme sävyä tilanteen mukaan tai käytämme vaatteita, meikkejä tai muita koristeita naamioina ja mainoksinakin.

Minulle, niin kuin Sarille, omalla nimellä kirjoittavat tuntemattomat ovat samalla tavalla nimimerkkikirjoittajia kuin varsinaiset nimimerkkikirjoittajatkin. Tosin en seuraa, muuten kuin satunnaisesta mielihalusta, oikein räävittömiä blogeja, jotka ehkä paljastaisivat nimimerkinkäyttäjien ja omannimisten kirjoittajien todelliset erot ja luonteet selvemmin. Ehkä omalla nimellä, tai rakkaaksi käyneellä nimimerkillä, ei räävittömyyksiä tule kirjoitettua yhtä herkästi (en tarkoita tässä ns. ”mauttomuuksia”, joissa ei ole mitään moitittavaa, vaan ehkä, subjektiivisesti ajatellen, "yli-törkyistä" ja lajissaan erityisen "tyhmää" kirjoittelua, jonkalaista eivät esimerkiksi Timbuktun porukat edusta).

Väitän myös, että Sun äitis ja toinen aktiivikommentoija, nykyinen blogos-ajattelija etappisika, kävivät läpi jotenkin lievän kafkamaisen muodonmuutoksen ja menettivät kommenttiensa kärjekkyyttä samalla, kun aloittivat omien lastujensa nikkaroinnin. Mutta voin olla tässä täysin väärässäkin, enkä mitenkän tarkoita, että he olisivat olleet "yli-törkyisiä" tai "tyhmiä", päinvastoin, he olivat vain mukavasti keskustelevia kommentoijia, joilla saattoi jopa olla mielipiteitä, joita kannatti puolustaa, tai vastustaa, voimakkaasti.

Mutta takaisin blogoksen luonteeseen. Stephen King kirjoitti muutama vuosi sitten, omaa kirjallista "mainettaan" paremman kirjoittajan oppaan, jossa sanoo mm:

"…Fiction writers, present company included, don't understand very much about what they do – not why it works when it's good, not why it doesn't when it's bad…"

Suomeksi ehkä jotenkin, että:

"...Fiktion kirjoittajat, tämä kirjoittaja mukaan lukien (King siis, eikä suinkaan Hanhensulka), eivät ymmärrä kovin paljoa siitä mitä tekevät – eivät sitä, miksi teksti toimii kun se on hyvää, tai miksi se ei toimi, kun se on huonoa..."

Lausunto on ensinnäkin oivallinen kainalosauva ja jopa apologia lastunikkareiden tuotoksille. Toiseksi se selittäisi, miksi niin monia huonoja tekstejä lähetetään toivorikkaina kustantajille (päätellen julkaistujen tekstien kokonaiskuvasta, joka on vain käsikirjoitusjäävuoren huippu), ja monia taas (kaikki omat tekstit tietysti kuuluvat tähän kategoriaan:) jätetään aivan turhaan laatikon pohjalle kirjallisten kuluttajien suunnattomaksi vahingoksi.

Omasta mielestäni jokaisen tekstin pitäisi olla niin säkenöivä kuin tarkoituksensa, valitun tyylin, käytettävissä olevan ajan ja kirjoittajan taitojen rajoissa on mahdollista.

Blogilastun kirjoittamiselle siis pätenevät samat odotusarvot kuin muullekin kirjoittamiselle.

Toivorikkaan kirjoittajan tulisi valuttaa sydänvertaan blogokseensa ja toivoa, että se sanoo jollakin merkityksellisellä tasolla jotakin hyvin tärkeää "ihmisyyden tilasta" (englanninkielisillä on tässäkin hyvä ilmaisu, ”human condition”, jota on vaikeahko kääntää näppärästi suomenkielelle).

Kritiikittä jäänyt lastunikkari tuntee ehkä samanlaisia tunteita kuin Hesarin ylenkatsoma oikea kirjailija, vaikka kirjoittajien egoa samalla hiveleekin muutaman kymmenen, sadan tai, paremmassa tapauksessa, muutaman tuhannen lukijan levikki. Julkinen kritiikki lienee kuitenkin kirjoittajan mittapuu siitä, miten hänen tekstinsä todella on vastaanotettu ”kirjallisissa piireissä”.

Kirjoittajalla narsismi, elitismi ja kuolemattomuuden toive ovat matkustajina samassa aivoaluksessa, niin kuin varmaan lähes kaikilla muillakin ihmisillä, vaikka ehkä verhotummin. Tosin kovin suurella varmuudella en näin pysty sanomaan kummankaan ryhmän osalta.

Erona tällaisen virtuaalisen lastun ja julkaistavien ”oikeiden” tekstien välillä on luonnollisen julkaisukynnyksen korkeus. Se on virtuaalikirjoittamisessa riippuvainen kirjoittajan oman narsismikuplan suuruudesta, muita filttereitähän meillä ei täällä ole.

On syntymässä uusi myytti.

Arvoisa Lukija tietysti muistaa Jean-Jacques Rousseaun nimeen kiinnittyneen termin "Bon Sauvage", englannistettuna "Noble Savage" ja saksaksi "Edler Wilder", Hyvä tai Jalo Villi-ihminen, luonnollinen herrasmies (naisethan eivät vielä silloin osanneet ajatella), joka liittyi erityisesesti sen aikaisiin primitivistisiin ja sentimentalistisiin ajatuksiin. Bon Sauvage oli periaatteessa myönteinen myytti, vaikka nykyajasta katsottuna ehkä jossakin määrin ja tarkoittamattoman rasistinen.

Hiljalleen "demokraattisissa" internetkommuuneissa nyt muhisten kasvava uusi myytti koskee villi-ihmistä, jota kutsutaan nimellä "Noble Amateur", Jalo Amatööri. Tämä jalous varmistaisi, että internetkommuunit, ja niiden kautta koko ihmisyhteisö, eivät ole pelkästään demokraattisia, vaan myös ylivertaisen luonnollisella tavalla luovia.

Tunnustan tähän väliin, että olen aina katsonut demokratiaa melko kyynisin silmin. Mielestäni siinä ilmenee darwinismi raaimmillaan. Demokratiassa selviää parhaiten se, joka huutaa äänekkäimmin. Se ei siis ole enemmistöjen vaan äänekkäimpien diktatuuria. Katso Blogos-maailman tilastoja Arvoisa Lukija, I rest my case!

Tunnustan myös lukeneeni useita arvosteluja kirjasta nimeltä The Cult of the Amateur lukematta itse kirjaa (enkä todennäköisesti sitä edes tule lukemaan). Sen on julkaissut englantilainen epäonnistunut internet-liikemies Andrew Keen. Hän ylläpitää kotisivua nimeltä Cult of the Amateur. Ja on siis julkaissut amatöörikulttia päin motoa vetelevän kirjan. Kirjan sisältämä sanoma saattaa kiteytyä sen alaotsikkoon: ”How today’s internet is killing our culture and assaulting our economy” (kuinka nykyinen internet tappaa kulttuurimme ja pahoinpitelee liiketalouttamme), joten kovin pienistä synneistä ei Jaloa Amatööriä kirjassa syytellä.

Palataan hetkeksi oikean kirjallisuuden pariin ja muistellaan nelisen vuosikymmentä sokeana tarinoitaan suoltaneen argentiinalaisen älyllisen anarkistin ja fantastis-realistisen tarinaniskijän (vaikka realismi ja fiktio ovatkin toistensa poissulkevia asioita, niin olkoon noin kuin kirjoitin), Jorge Luis Borgesin, tekstejä. Hän on kirjoittanut esseen tai olisko se novelli, jonka nimi on englanniksi The Total Library (täydellinen kirjasto? en ole löytänyt suomennoksesta mainintaa), jossa manataan kirjallisuudelle kaoottista tulevaisuutta lukemattomine tarjolla olevine kirjoineen, joita kukaan ei lue. Paitsi ehkä kirjastonhoitajat, jotka toimivatkin erityisen kadehdittavassa ammatissa. Hermann Hessen Lasihelmipeli kamppailee kenties saman kulttuuri-ilmiön toisen kääntöpuolen kanssa.

Andrew Keen ennustaa samanlaista tulevaisuutta informaation osalta. Ja syyllisiä ovat ”pätemättömät tavikset, joiden mielipiteitä pidetään yhtä tärkeinä kuin asiantuntijoiden”. Keen ei lue blogeja, mutta ilmoittaa, että jos sellaiset kirjoittajat kuin Martin Ames tai Robert Fisk kirjoittaisivat blogeja, hänkin suostuisi niitä lukemaan. Nämä oikeat kirjailijat eivät tietenkään olisi blogiamatöörejä vaan asiantuntijoita. Meidän omassa pienessä fennougrilaisessa Blogosia-maailmassamme on myös monia oikeita kirjailijoita, joiden blogos-anteja on, monessa mielessä, ilo blogos-amatöörinkin lueskella. Jalo Amatöörikään ei ole elitismistä täysin vapaa.

Borges on kirjoittanut toisenkin esseen tai novellin, englanniksi otsikoitu "The Book of Sand", joka on (ilmeisesti) suomennettu (Pentti Saaritsa) nimellä Hiekkakirja samannimisessä novellikokoelmassa (WSOY, 2003). Tarinassa esitellään kirja, joka on jokaisella lukukerralla erilainen. Kirja kertoisi siis tarpeeksi moneen kertaan luettuna kaikki maailman tarinat, eli olisi tuon edellä mainitun novellin viittaama "täydellinen kirjasto" yksissä kansissa, tai vaihtoehtoisesti aiemmin mainittu ja automatisoitu joukko apinoita kirjoituskoneineen. Novellin kirjalla ja wikipedialla on itsenikaltaiselle, ikääntyneelle blogifilille ja internet-nörtille häiritsevässä määrin yhteneväisyyttä, mutta jääköön tällä erää tähän.

Borgesin fyysisestä sokeudesta tulee mieleen, että katselin pari päivää sitten Woody Allenin elokuvan Hollywood Ending, päähenkilö on newyorkilainen ohjaaja, joka kärsii psykosomaattisesta sokeudesta juuri, kun hänen pitäisi ohjata oman uransa kannalta välttämättä onnistuva elokuva. Hän saa filminsä purkkiin ja amerikkalainen kritiikki teilaa sen täysin liian kaoottisena ja erilaisena. Sen sijaan ranskalaiset pitävät kaoottisuudesta ja erilaisuudesta ja tarjoavat elokuvan lopussa ohjaajalle tilaisuuden uuteen ohjaustyöhön Pariisissa, johon tämä on aina halunnut päästäkin. Happy ending, viulut, himmennys, loppu.

Elokuva oli tietysti allegoria jostakin, niin kuin kai kaikki Allenin kuvat ovat. Koska en oikein ymmärrä näitä taiteellisia allegorioita, olen hyvin varovainen elokuvan arvioinnissa. Sen verran kuitenkin voisi sanoa, että allegoria ei koskenut pelkästään elokuvan tekoa, vaan tarinankertomista yleensä. Jokainen kirjailija on samalla tavalla psykosomaattisesti sokea. Myös Andrew Keen omassa blogimaailman runttauksessaan.

Sokeus tulee omista aspiraatioista, ennakkoluuloista, peloista ja sen sellaisesta moskasta, jota ei sokeutensa vuoksi itse näe. Keen on interneteliitin edustaja ja tyrmää tavisten oikeuden osuuteen eliitin kakusta. Blogit, blogos, uhkaavat eliitin omimaa mielipideuniversumia, jossa katonrajan saarnastuolista julistetaan kansalle, mitä näiden tulee tietää ja tuntea.

Ja siitä päästään sujuvasti takaisin piispa Ricardukseen ja tämän Philobibloniin. VI luvusta saamme lukea tällaista:

”... O piscatores inertes! solis retibus alienis utentes, qui … aliorurn labores intratis, aliorum studia recitatis, aliorum sapientiam superficialiter repetitam theatrali strepitu labiatis. Quemadmodum psittacus idiota auditas voces effigiat, sic tales recitatores fiunt omnium sed nullius auctores, asinam Balaam imitantes, quae licet esset intrinsecus insensata, lingua tamen diserta facta est, tam domini quam prophetae magistra...”

Eli suomeksi ehkä jotenkin, että:

”...Oi laiskat kalastajat! vain muiden tekemien verkkojen käyttäjät, jotka … elätte muiden työstä, lurittelette muiden oppeja, ymmärtämättä toistelette teatraalisin elein muiden viisautta. Niin kuin idiootti papukaija toistaa kuulemiaan sanoja, niin ovat sellaiset lurittelijat kaiken toistajia eivätkä minkään ymmärtäjiä, jäljitellen Bileamin aasia, joka, ollen itse pässinpää, tuli sujuvaksi puhujaksi ja omistajansa, profeetan, opettajaksi..."

Käännös korjattu Ripsan huomautuksen jälkeen. Huom: Sana "pääsinpää" on kääntäjän omaa tulkintaa eikä suoraa alkutekstistä.

Että sellaisia puhui jo 1300-luvun tietäjäpiispa tietämättään meistä filoblogoneista ja muistakin tavallisista ihmisistä, jopa oman aikansa alempiarvoisista kirkon palvelijoista, kerjäläismunkeista (religiosos mendicantes), rakastaessaan kirjoja.

Otetaan tähän loppuun vielä malliksi pätkä kirjan oikean suomentajan, Kaisa Luntisen, tekstiä tunnetun bibliofilin ja oppihistorian emeritusprofessorin, Anto Leikolan, Tieteessä tapahtuu -lehden (03/2006) artikkelista "Verraton kirjatoukka keskiajalta":

”Me joudumme tavan takaa kestämään täysin sivistymättömiä tulkitsijoita, kun sellaisetkin jotka eivät osaa kieliä ottavat kääntääkseen meidät kielestä toiseen, niin että sanojen oikean merkityksen kadotessa ajatus vääristyy törkeästi päinvastaiseksi kuin kirjoittaja on tarkoittanut!”

Huh, "se luoti tiesi paikkansa" ammuttuna yli kuuden vuosisadan! Ja öljylamppu himmenee vielä hituista enemmän.

Huohottava hipaisu Nom de Plume'iin

Huom: tässä lastussa on vain raapaistu otsikon aihetta lähinnä sen mukaan kuin nimiä tuli kirjoittajalle mieleen. Koko asian tyhjennys vaatisi vähintään väitöskirjan kokoista urakkaa.

"If you didn't sign it," said the King, "that only makes the matter worse. You must have meant some mischief, or else you'd have signed your name like an honest man."

Suomeksi tuo lainaus Lewis Carrollin Liisa Ihmemaasta voisi ehkä olla näin:

”Jos et allekirjoita sitä”, sanoi Kuningas, ”se tekee tilanteen vain huonommaksi. Sinun luullaan yrittäneen jotakin jekkua, muuten olisit allekirjoittanut omalla nimelläsi niin kuin rehellinen ihminen.”

Tiukkaa puhetta Kuninkaalta. Tosin kirjoittaja Lewis Carroll oli oikeasti Charles Lutwidge Dodgson (ei ihme että halusi muuttaa nimensä), joten voimmeko täysin luottaa hänen juttuihinsa, kyseessähän saattaa olla epärehellisen kirjoittajan ja epäluotettavan kertojan yhteistapaus, kirjoitettu ja kerrottu ”väärällä nimellä” tai kohteliaammin vieraalla kielellä sanottuna ”Nom de Plume’illa”.

Yksi jos toinenkin kirjallispainotteisten blogien pitäjistä on aikojen kuluessa, varsinkin opiskeluaikaisen ja muunkin leipänsä levittämiseksi, tunnustanut kirjoittaneensa salanimellä rakkautta tai seksiä ja sen sellaista titilleeraavaa roskaa epämääräisiin aikakausilehtiin ja jopa vaaleanpunaisiin kirjasarjoihin. Tunnustuksia voi käydä lukemassa vaikka Hömpän Helmien ihastuttavalla saitilla. Eikä tähän ole mitään pahaa sanottavaa. En tiedä millä nimimerkeillä hömpänhelmet kirjoittelivat rakkaus- ja seksilurituksiaan ja syyllistyivätkö silloin muuhunkin syntiin, esimerkiksi declamatioon.

Declamatio tai pitäisikö sen olla suomeksi deklamaatio, on synti, johon moni lastumaailman kirjoittaja on syyllistynyt. Mm. sellaiset kuin Diogenes (joka tosin uskottelee olevansa joku S. Liuhto, mutta kukapa sellaista uskoisi). Blogistanissa kirjoitetaan myös Jumalan Sanaa, sen blogin kirjoittaja julistaa toivovansa rikkaaksi tulemista vielä täällä maan päällä ja ilmeisesti myös tässä ajassa.

Kieltämättä tämä tässä blogissaan skribeltävä lastunikkari on ainakin hipaissut tällaisen hirvittävän synnin helmoja julistamalla bloginsa nimeksi Dionysoksen kevään, vaikka Hanhensulka on kyllä tiettävästi deklamaatiosynnistä vapaa nimimerkki.

Ensimmäinen hyvin tunnettu tapaus tällaisesta suuren-väärän-nimen-käyttämisen synnistä on ehkä 5. vuosisadalla ajatellut ja kirjoittanut uusplatonistinen filosofi (Plotinoksen oppilaita) ja teologi Pseudo-Dionysios, joka tämän nimenväärennöksen lisäksi lienee tunnustautunut olemattomaksi Pyhäksi Dionysios Areopagitaksi.

Tavallisella väärällä nimellä kirjoittavia löytyy kirjallisuudesta pilvin pimein, varsinkin kevyemmän kirjallisuuden piiristä.

Usein kirjallisen väärän nimen käyttö johtuu oman persoonan fyysisestä tai henkisestä vaarasta, kirjailijan hyvän maineen suojaamisesta tai jopa rakkaan aviopuolison harhauttamishalusta.

Valistusajattelija Voltaire oli todellisuudessa sveitsiläissyntyinen François-Marie Arouet (1694 – 1778), joka ”nom de plume’in” avulla voi kirjoittaa viranomaisia pilkkaavia ja arvostelevia valistusajatuksiaan kohtuullisessa rauhassa. Tosin hän kyllä joutui vankilaan Ranskassa, mutta sai sentään pitää päänsä.

Suomenkielisen dekkarikirjallisuuden ja tieteiskirjallisuuden isä oli ajoittainen vankilakundi ja yksityisetsivä Rudolf Rikhard Ruth (1889-1957), joka kirjoitti hurjia tarinoitaan nimimerkillä Rikhard Hornanlinna ja tieteistekstejään enigmaattisella nimellä H. R. Halli. Ensimmäiset dekkaritarinat julkaistiin vuonna 1910. Ennen häntä oli tosin suomenruotsiksi julkaistu Harald Selmer-Geethin kirja Min första bragd vuodelta 1904. Luonnollisesti salanimellä kirjoittanut kirjailija oli oikeasti yhteiskunnan tukipilari, Viipurin oikeuspormestari Werner August Örn, ja on paremmin tunnettu romaanistaan Inspektorn på Siltala, eli Aarni Koudan suomentamana Siltalan pehtori. Aarni Kouta on tietysti myös salanimi, jonka takana on kirjailija, suomentaja ja sanoittaja Arnold Elias Candolin (1884-1924).

Erittäin tuottelias nimimerkki Marton Taiga oli viihdekirjailija Martti Erik Hjalmar Löfberg, joka on ehkä vieläkin Outsiderin ohella kuuluisin suomalainen jännityskirjojen kirjoittaja. Marton Taigan lisäksi Löfberg käytti nimimerkkiä M. Levä, jolla julkaistiin jutut komisario William J. Kairalasta. Löfberg senttaili juttujaan mm. sellaisiin aikakauslehtiin kuin Jännityslukemisto ja Lukemista kaikille. Lisää Marton Taigasta ja muistakin oikealla ja salanimellä kirjoittaneista jännityskirjailijoista voi lukea Juri Nummelinin blogissa Pulpetti päivämäärällä 29.9.2005.

Nimimerkki Outsider on tunnetuin suomalainen nimimerkki- ja jännityskirjailija. Nimimerkin takana on toimittaja Aarne Haapakoski. Outsiderin rakastetuin hahmo on varmasti Pekka Lipponen, joka side-kickinsä, kovanaamaisen Kalle-Kustaa Korkin avulla selvisi kiperistä paikoista sekä Suomessa että ulkomailla.

Uuno Hirvonen puolestaan kirjoitti hurjia seikkailukirjoja Simo Penttilänä ja vähemmän tunnettuna Akseli Koskensalpana. Ehkä parhaiten ovat jääneet mieleen herra ja ylhäisyys, eversti T.J.A. Heikkilä Meksikon seikkailuillaan ja tietysti Kuollut mies-elokuvat, joiden sankari oli eversti Rainer Sarmo, ent. Dettman, josta siis nimi koko sarjalle.

Nimimerkki Aapeli oli lehtimies, pakinoitsija ja kirjailija Simo Puupponen, jonka ensimmäinen tunnetuksi tullut teos on Loistavan Apollon, eli Olavi Paavolaisen Synkkää yksinpuhelua parodioinut Mörkki monologi. Sellaiset romaanit kuin Siunattu hulluus (1948), Meidän Herramme muurahaisia, Kavalkadi pienestä kaupungista (1954) ja Pikku Pietarin piha (1958) sekä nuorisolle kirjoitetut Vinski-kirjat ovat erityisesti tämän kirjoittajalla mielessä.

Omassa ajassamme tunnettu nimensä väärentäjä on Pirkko Saisio, jonka salanimiä ovat olleet ainakin Jukka Larsson, Kärsimystrilogia, ja Eva Wein, julkaissut mm. romaanin Kulkue (1992). Viimemainittu oli jopa Finlandia ehdokaskin. Kärsimystrilogian Kiusaaja olisi saanut J.H. Erkon palkinnon, ellei kustantaja olisi puuttunut prosessiin ja paljastanut, että nimen takana ei olekaan neitsyen oloinen kirjailija. Saision jonkun haastattelulausunnon mukaan kirjailijan salanimihenkilöt yllättäen erkaantuivat sivupersooniksi, joilla oli oma elämä ja erilainen tyyli. Tähän lausuntoon voi helposti yhtyä.

Runoilija-kirjailija Eeva-Liisa Manner on myös unohtanut nimensä jossakin uransa vaiheessa ja julkaissut salanimellä Anna September dekkarin Oliko murhaaja enkeli (1963).

Ja uskaltaisiko tässä vielä mainita vuosisadanlopun merkittävimmän suomalaiskirjailijan, Paavo Haavikon, joka salanimellä Urho Kekkonen ulosantoi aikalaismuistelmateoksen Minun vuosisatani I. Tosin julkaisihan hän vuonna 1976 nimimerkillä Anders Lieksman myös agenttiromaanin Barr-niminen mies, joten ei nimimerkin käyttö ole ollut tällekään mestarikirjailijalle outoa.

Suomalaisten kannalta valitettavalta kuulostavan salanimen oli valinnut hollantilainen Edouard Dekker, joka kirjoitti mm. pääteoksensa, kolonialismia Jaavalla satiirin avulla moittivan muistelmaromaanin Max Havelaar nimellä Multatuli. Max Havelaaria on käytetty Euroopassa reilun-kaupan-merkkinä. Reilua kauppaa valvoo erityisesti FLO International, eli Fairtrade Labelling Organisation.

Mainitaan vielä lopuksi muutama ulkomainen esimerkki lisää. Eniten kirjoja julkaissut kirjailija on nimeltään Louis L'Amour, todellisuudessa amerikkalainen Louis Dearborn La Moore (1908-1988), joka on julkaissut valtavan määrän lännenkirjoja, en muista lukeneeni niistä yhtään, mutta tämä muistikuva saattaa olla pelkkää snobismia.

Brontën sisarukset Anne, Charlotte ja Emily käyttivät olosuhteiden pakosta nimimerkkejä, 1800-luvulla ei naisten kai odotettu osaavan edes kirjoittaa saatikka julkaista romaaneja, joka vaati paljon suurempaa ja miehistä älyä. Salanimillä heitä kutsuttiin nimillä Acton, Currer ja Ellis Bell. George Eliot oli todellisuudessa Mary Ann Evans ja ranskalainen George Sand puolestaan Amandine Dupin. Myös Dickens käytti nimimerkkejä, hän julkaisi suuren osan tuotannostaan jatkokertomuksina ja sen huomaa. Romaanit ovat liian yksityiskohtaisia ja hajanaisia, mutta se ei ole karkottanut ainakaan aikalaislukijoita. Salanimi oli ytimekäs Boz.

Maxim Gorki oli oikealta nimeltään Alexej Maximovitš Peshkov, Stendhal oli Marie Henri Beyle ja tunnetuin salanimi näistä kaikista on tietysti Samuel Langhorne Clemensin Mark Twain. Myös Stephen King on jostakin syystä käyttänyt nimimerkkejä, hänet tunnetaan myös nimillä Richard Bachman ja John Swithen. Agatha Christie kirjoitti nimellä Mary Westmacott silloin kun julkaisi häpeillen romanttisia tarinoita dekkarien tilalla. George Orwellin nimi suojasi tuntematonta omistajaansa, nimeltä Eric Arthur Blair. Ja pisteeksi todettakoon, että John Le Carré on oikeassa elämässä David John Moore Cornwell. Muuten tästäkin jutusta tulee liian pitkä, niin kuin monesta aikaisemmastakin on tullut.

Huh, menipä nimien pudotteluksi, mutta ei nyt enää mahda mitään, kun kellokin on jo niin paljon.

Ai niin muuten, ehkä naisten nimimerkin käyttöä selittää ainakin jossakin määrin artikkeli Are Opinions Male? The barriers that shut women up, joka löytyy täältä lisälukemiseksi.

Vielä vähän Tšehovista

Aikaisemman lastun, Hömpästä, Tšehovista ja peileistä, kommenteissa nimimerkki Tommi (Tommi Salonen) mainostaa suomenkielistä ja monipuolista Tšehov-saittiaan, josta en ollutkaan aikaisemmin tietoinen.

Se on nimeltään "Anton Tšehov" ja löytyy täältä.

Narsistisia ajatuksia On the Road

Kuva: On the Road -kirjakäärö

New Yorkin keskiyöllä viisikymmentä vuotta sitten, ehkä juuri niihin aikoihin kuin tätä naputtelen (ajan olemushan on meille vielä täysin tuntematon), Jack Kerouac (Jean-Louis Lebris de Kerouac) kulki kaduilla tyttöystävänsä, kirjailija Joyce Johnsonin kanssa ja osti New York Times’in varhaisen kappaleen, jossa oli On The Road-kirjaa ylistävä arvostelu. Kirja tuli myyntiin seuraavana päivänä, eli juuri tänään 5.9. ja nosti Kerouacin tuntemattomuudesta kirjallisuuden taivaaseen.

New York Timesin arvostelija, Gilbert Millstein, aloitti ekstaattisen juttunsa, jota erityisesti New Yorkin oman napansa hyvin tuntevat älyköt ovat kutsuneet kirjallisuuden tärkeimmäksi kritiikiksi, tähän tapaan:

"On the Road" is the second novel by Jack Kerouac, and its publication is a historic occasion in so far as the exposure of an authentic work of art is of any great moment in an age in which the attention is fragmented and the sensibilities are blunted by the superlatives of fashion (multiplied a millionfold by the speed and pound of communications)…"

Suomeksi jotenkin, että:

"On the Road on Kerouacin toinen romaani ja sen julkaisu on historiallinen tapahtuma siinä määrin kuin omaperäisen taideteoksen paljastaminen on mikään merkittävä hetki ajassa, jossa huomioiminen on hajanaista ja aistillisuus tylsistynyt muodin superlatiiveista (miljoonakertaistettuna viestinnän nopeudella ja painolla)…"

(Viittaus viestinnän tehokkuuteen ja mainonnan superlatiiveihin hymyilyttää nykyajan internetin electronic-super-high-way’den kulkijaa, mutta meidän ajan yli näkemämme vuoden 1957 idylli oli korvannut paljon aikaisemman ja vielä syvemmän idyllin, jossa uutiset välittyivät sähkösanomina, kohiseva radio oli tärkeämpi massaviestien väline kuin lumisateinen televisio, yksityiset sanomat kulkivat vielä pääosin kirjoitushalukkaiden ihmisten lähettämillä kirjeillä, ja jossa puhelinta käytettiin vain välttämättömimpiin sanomiin.)

On the Road-kirja (suomentanut Markku Lahtela, 1964) kertoo 1922 syntyneen ranskalais-kanadalaisen Jack Kerouacin (kirjan kertoja Sal Paradise) ja tämän ystävän ja satunnaisen rakastajan Neal Cassadyn (viimeistellyn romaanin Dean Moriarty, varsinainen päähenkilö) hortoilusta pitkin ja poikin Amerikkaa kolmen vuoden ajalla, alkaen vuodesta 1948. Kerouac puhalsi tarinan vuonna 1951 ilman kappalejakoa (mutta välimerkkien kanssa) parissa viikossa 40 metrin mittaiselle paperille, jonka oli saksinut ja liimaillut pitkäksi pötköksi peräkkäin sovittamistaan kopiopapereista, ettei paperin vaihto sotkisi ajatusvirtaa, jolla romaani syntyi. Kirjarulla on nykyisin kirjallinen pyhäinjäännös ja turvassa Indianan yliopiston kirjastossa muiden kirjallisuusaarteiden joukossa, sellaisten kuin ensimmäinen painos Chaucer’n Canterburyn tarinoista ja Shakespearen näytelmiä ja runoja painettuina vuonna 1623. Tosin juuri tänään, viisikymmenvuotisjuhlien kunniaksi, käärö on näytillä Kerouacin syntymäkaupungissa Lowell’issa, Massachusettsissa.

Omalla tavallaan uskovainen Kerouac sanoo käyttäneensä John Bunyan’in The Pilgrim's Progress-kirjan (julkaistu vuonna 1679, julkaistu Suomessa nimellä Kristityn vaellus, Otava 1903, suomentanut K. Suomalainen) matkaa Taivaan Porteille mallina ja kirjoittaneensa Roadinsa Huckleberry Finnin kontrapunktiksi.

On the Road’in arvostaminen on ns ”acquired taste”, opittua makua. Ja siitä joko pitää kovasti tai on kovasti pitämättä.

Monilla muilla klassikoilla on tämä sama merkillinen ominaisuus. Se julkaistiin liian myöhään vaikuttaakseen beat-sukupolveen, 50-luvun lopussa beat-aika veteli jo viimeisiään. Sen sijaan hippihenkilöt saivat kirjasta omille tripeilleen polttoainetta ja näyttävät myöhemmätkin sukupolvet sen löytäneen. Kulttikirjana se varmasti elää niin kauan kuin kirjallisuutta arvostetaan. Mikä saattaa olla paljon lyhyempi aika kuin pystymme edes arvaamaan!

Matkustaminen on ihmiselle lajina ollut aina välttämätöntä, muuten olisimme koko joukolla vielä Afrikassa kilpailemassa simpanssien ja gorilloiden kanssa elintilasta. Sen sijaan olemme matkoinemme kansoittaneen koko maailman.

On ehkä suuri pyhäinhäväistys mainita Kerouacista kertovassa lastussa Jean M. Auel, mutta hän oli ehkä oikeassa kuvaillessaan Maan lapset-kirjasarjassa päähenkilöiden, Ailan ja Jondalarin, matkahaluja jääkautisessa Euroopassa. Ajan usvasta peritty pohjaton uteliaisuus tai elinolojen pakko ovat vahvoja matkakärpäsiä, joiden puremasta ei voi helposti olla välittämättä.

Reppuselkäiset interrailarit ovat saman samoilijajoukon jälkeläisiä tässä ajassa. Nykynuorisolla on paljon suuremmat mahdollisuudet kasvumatkoilleen kuin millään aikaisemmalla. Vielä parikymmentä vuotta sitten ei olisi tullut kuuloonkaan lähteä reppu selässä Thaimaahan viettämään aikaansa buddhalaismunkkien joukossa. Lonely Planet ei ole enää yhtä ”lonely” kuin aikaisemmin, muita ”backpackereitä” löytyy seuraksi mihin sitten meneekin – vaaroista ja vaivoista välittämättä.

Nykynuoriso on siinäkin suhteessa kadehdittava sukupolvi. Tosin he saattavat tukehtua lopulta meidän ympäristöön sysäämäämme paskaan. Mutta...

Maailmahan ei ole koskaan ollut aivan täydellinen paratiisi.

Matkakärpäsen purema ei tunnu itsessäni hellittävän. Seuraavat muuttajat tulevat viikon kuluttua ja vievät kodin satamaan odottamaan konttiin pakattuna laivausta Australiaan joskus ensi vuoden ensimmäisinä kuukausina. Monet tavaroista ovat jo hyvin tottuneita laivamatkailuun, joten niille ei tästä pitäisi tulla mitään suurempaan tuskaa.

Matka jatkuu.

Muuta lukemista:
Hanhensulka: Syyllisen yksinäinen matka, (lastu Dionysoksen keväässä 3.3.2006)
John Bunyan: Kristityn vaellus (Markus Lampolan kristillinen kotisivu)
Luc Sante: On the Road Again (New York Times, 19.8.2007(
Gilbert Millstein: Books of the Times (On the Road-kirjan arvostelu 5.9.1957, New York Times WEB archives)
Joyce Johnson: Kerouac Unbound (artikkeli Kerouacista, Vanity Fair, 20.8.2007)
Markus Jääskeläinen: Dharmapummin Buddhaluonto (artikkeli MJ:n kotisivuilla, 19.7.2006)

Romaanihenkilöt psykologin sohvalla

Einsteinin sanotaan sanoneen jotenkin, että ”Draama on elämää ilman tylsiä episodeja”.
Woody Allen puolestaan antaa elokuvan Stardust Memories päähenkilön sanoa repliikissään, että ”Ihmiset eivät halua nähdä liikaa realismia”.

Kirjalliset ja elokuvataiteelliset piirit johdattavat alempia kansankerroksia ymmärtämään, että ihmiset lukevat tai menevät elokuviin katsomaan realismia eivätkä fantasiaa. Se on tietysti puhdasta potaskaa.

Ihmiset suurin joukoin haluavat lukea ja nähdä fantasiaa, jossa on suuri annos eskapismin siemeniä ja joka sopii heidän käsitykseensä oikein rakennetusta Tarinasta.

Suurin osa kaunotaiteiden kuluttajista, elleivät järjestään kaikki, on jossakin määrin depressiivistä porukkaa, tai ainakin vaistoaa, että elämällä näyttää olevan kovin vähän varsinaista suurempaa tarkoitusta. Kärsimme kaikki, tai lähes kaikki, ”taudista”, jota ihmismielen tutkijat kuten Carl Jung kutsuisivat kai angstiksi, joka kumpuaa syvältä alitajunnan kuravellistä, ja siitä, että ”potilas” ei ”tunne itseään”. Parannukseksi syötetään jo Sokrateen tarjoamaa lääkettä: ”Tunne itsesi”.

Eksistentialistit filosofit luonnollisesti kamppailevat meitä tavallisia ihmisiä korkeammalla henkisellä tasolla angstinsa kanssa, eksistentialistisen tuskan, joka voidaan kuvata painostavaksi tunteeksi siitä, että ihminen ei ole maailmassa omalla paikallaan. Taviksetkin aavistavat jollakin atavistisella mielentasolla, että maailmalla ja olemassaololla täytyisi olla jokin merkitys ja tarkoitus. Siksi uskonnolla on niin suuri rooli vielä valistuneessa nykyajassakin.

Henkilökohtaisella tasolla elämän ja olemassaolon tarkoitusta ei helposti löydä, vaikka kuinka etsisi. Koko elämä tuntuu usein tai kenties lähes aina, siltä, että sitä johdetaan jostakin muualta, itse on olevinaan mukana vain sivustakatsojana – parhaassa tapauksessa ehkä matkustajana mutta kovin usein kokonaan kyydistä pudonneena.

Kaunokirjallisuus ja elokuvataide käyttävät tätä tavallisen katsojan eksistentiaalista tuskaa kärkkäästi hyväkseen, ja käyttäen ikiaikaista tarinamuotoa rakentavat tarinoita, joissa päähenkilö kiehuu angstinsa vallassa, herää ja tekee tilalleen jotakin, joka tarinan lopussa solmitaan somaksi loppuratkaisuksi, ja jopa opetukseksi. Eikä tästä ole mitään pahaa sanottavaa, jaettu tuska saattaa olla ainakin osaksi helpompaa kärsiä. Onhan huumorin nostattama naurukin alun perin (empaattisesta) vahingonilosta lähtöisin.

Tarinoiden rakentaminen valmiiseen kaavaan ei ole mitenkään erityisen uusi asia.

Samanlaisia juttuja löytyy jo meidän Kalevalastamme ja Homeroksen jorinoista. Eikä ole mitään syytä uskoa, etteivät kivikautisetkin tarinat kulkeneet jotenkin samanlaisessa paketissa. Muinaiset metsästäjät loivat kaavan helpottaakseen metsästystarinoiden kertomista. Kaikki tunsivat rakenteen, odottivat sen toistuvan jokaisessa tarinassa, vaikka yksityiskohdissa oli eroja.

Ranskalainen filosofi Claude Levi-Strauss kuvasi (jatkaen sveitsiläisen Ferdinand de Saussuren ajatuksia) myyttiä kieleksi, jossa on kaksi osaa. Niitä kutsutaan sanoilla ”langue”, jolla Levi-Strauss tarkoitti myyttikielen ajatonta rakennetta, kielioppia, ja ”parole”, joka puolestaan tarkoitti tarinaan valittuja paikallisia ja aikaansidottuja sanoja ja niiden (eri aikoina vaihtelevaa) järjestystä.

Kaunokirjallinen tarina ja elokuva ovat oman aikamme myyttikieltä. Tarinoiden rakenne ei ole erityisesti kivikauden tarinoista eroava. Siksi myyttiset tarinat muistuttavat jotenkin mieltä tyydyttävällä tavalla toisiaan. Ja siksi niitä voidaan tarkastella ja kirjoittaakin käyttämällä hyväksi psykoanalyysin keinoja.

Rollo May, joka on Jungia tuntemattomampi psykoanalyytikko, kuvasi tarinarakennetta neljänä toisiaan seuraavana osana: (1) tiedottoman viattomuuden aika, (2) herääminen ja kapinointi, (3) tavallinen itseymmärys ja huippuna (4) luova itseymmärrys. Hyvässä ja täydellisessä Tarinassa päähenkilö kulkee näiden vaiheiden läpi ja joko kasvaa tai tuhoutuu.

Aluksi hän on (viattoman) tietämätön tai välinpitämätön omasta tilastaan tai sitä uhkavasta vaarasta. Sitten hän ”herää” tietoiseksi onnettomasta osastaan jonkin ulkoisen tekijän vaikutuksesta (menettää työpaikkansa, rakkaansa, rahansa, tai nämä kaikki) ja ymmärtää joutuneensa osalliseksi eksistentialistisesta närästyksestä, jota vastaan ryhtyy kapinoimaan. Sitten hänet pakotetaan omantunnon, puolison, anopin tai jonkin muun sellaisen tekijän vaikutuksesta toimimaan asioiden korjaamiseksi, hän korjaa asiat, tai ainakin yrittää näin tehdä, ja hyvällä onnella poistaa närästyksensä näennäisen syyn.

Lopussa, ainakin paremmissa tarinoissa, hän saa eksistentialistisen herätyksen, epifanian, oppii tuntemaan itsensä ja muuttuu paremmaksi (tai vaihtoehtoisesti huonommaksi tai jää jopa samanlaiseksi) ihmiseksi. Ja saa mahdollisesti ihanan prinsessan anoppeineen ja puolet valtakuntaa vaivojensa ikiaikaiseksi palkkioksi. Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka. Viulut soivat. Sen pituinen se.

Tarinat ovat täynnä tällaista myyttikielen rakennetta. Lännenelokuvat ovat hyvin tyypillisiä esimerkkejä.

Sankari kuokkii viattoman tietämättömänä maataan, uhkaava kavioiden kumu voimistuu, punasaappaiset ratsastajat hyökkäävät idylliselle maatilalle, pienois-Eedeniin, tappavat sankarin vaimon ja lapset ja hakkaavat tämän itsensä henkihieveriin (1). Sankari selviää hengissä, hautaa rakkaimpansa, murjottaa hetken talonsa palavilla raunioilla kuin murkkuikäinen perhejuhlissa, huomaa lisääntyvän angstinsa ja suuttuu pirusti (2). Sankari päättää kostaa, satuloi hevosensa ja aloittaa takaa-ajon. Lopulta hän saa konnat kiikkiin, nämä pitävät edelleen samoja punaisia saappaita jaloissaan, ja kostaa ottamalla näiltä nirrin pois erityisen taitavasti ja verisesti (3). C-luokan tarinoille riittää eksistentialistista angstia yleensä vain tähän vaiheeseen saakka ja tarina jää vaille varsinaista loppuratkaisua.

Paremmissa tarinoissa jatketaan loppuun saakka eli vaiheeseen (4), jossa sankari tutustuu itseensä vielä vähän paremmin, huomaa elämän sittenkin jossakin määrin siedettäväksi, vierelle on ilmestynyt eteerisen seksikäs ja avuton sankaritar, jolla on lisäksi poika edellisestä ja epäonnistuneesta suhteesta ja kohtuullisen mukava anoppi. Sankari päättää jatkaa elämäänsä näiden kanssa maatilalla uudessa Eedenissä, kaukana omilta mannuilta. Ja päättää, että elämä on niin hyvää kuin sen voi kohtuullisesti toivoa olevankin. Tai vaihtoehtoisesti huomaa, että yksin eläminen ei olekaan kovin ongelmallista ja lähtee lätkimään. Molemmat loppuratkaisut ovat looginen seuraus tarinan aikaisemmista tapahtumista. Sen pituinen se. Loppuhäivytys.

Tämän kaavan, tietysti sovellettuna, voi tunnistaa monista hyvistä ja huonoista elokuvista. Outlaw Josie Wales, Once Upon a Time in the West, Star Wars, Patriot, Braveheart, Gladiator, Ben Hur sekä Tarantinon Kill Bill ja Pulp Fiction. Verettömämmin se näkyy elokuvissa As Good As It Gets, About Smith. Hömppäelokuvatkin soveltavat sitä, esimerkkinä vaikkapa Sleepless in Seatle. Jopa suomalaisissakin tarinoissa voi tunnistaa saman kaavan, kuten elokuvissa Minne pilvet karkaavat, Mies vailla menneisyyttä, Jäniksen vuosi, Tuntematon sotilas, Lampaansyöjät, Loma. Erityisen selvästi tarinaformaatin tunnistaa Tuntemattoman Kariluodosta, jonka henkilökohtaisena loppuratkaisuna on jermujakin tyydyttävä sankarikuolema.

Eli edellisen lastun kommenteissa esiintynyt anonyymi Hep Hep näyttää olevan oikeassa. Kirjallisuus on helppoa. Varsinkin, jos löytää oikean kaavan kirjallisten ajatustensa luurangoksi. Kirjailijan ei tarvitse kuin täyttää tyhjät osat mieleisillään sanoilla. Ja vot! Tarina on valmis.

Jos tarinaansa haluaa välttämättä lisäsyvyyttä, niin saman kaavan voi toistaa tarinan metatasolla, sankarin kehityskaaressa, ja jokaisen tärkeän henkilön, sekä hyviksien että pahiksien, tarinoissa.

Miksi pirussa tämä ei ole tullut aikaisemmin mieleen.

Jos kaavan käyttöä haluaa tarpeettomasti monimutkaistaa, lisälukemista löytyy alta:

William Indick: Psykology for Screenwriters, Building Conflict in Your Script.
Stuart Fischoff: Book Review of William Indick’s Psychology for Screenwriters: Building Conflict in Your Script .

Hömpästä, Tšehovista ja peileistä

Näyttämö on hirttolava, jolla kirjailija teloitetaan. (Anton Tšehov)

Yltiöpäisen rohkea Privaattidosentti, kirjailija Jukka Laajarinne, hörhäisi naislukijoidensa pesiä alustamalla naisvihamielisyydestä kirjallisuudessa (21.8.2007). Seuraavaksi hän puhui runoilijan vastuusta (23.8.2007). Ja tänään (24.8.2007) vielä, hyvin arasti tosin, Hömpän helmissä alkaneesta metakeskustelusta. Hömpän helmethän on hömppäkirjallisuuden yhden kuningatarhelmen, kirjailija Kirsti Ellilän, joka tänään muuten runoilee unistaan, ja Tuumailujen lukijaelämysmatkailijan, Tuiman, joka myös tänään näkee unta, yhdessä perustama hömppäapologian blogi.

Hömpissä vierailevat helmet ovat mieltä kiihottavasti ja kiukuttavasti yrittäneet viimeaikoina väittää, että Hilja Valtonen olisi kirjoittanut hömppää (15.08.2007). Mikä loukkaus!. Vielä uskoteltiin, jopa miehen toimesta, Mika Waltarin kirjoja hömpäksi, ja samaan kastiin länttäistiin Anna Karenina ja Madame Bovary (22.08.2007).

Joka tapauksessa Hömpän ihanat helmet panivat ajatuksen lentämään kauaksi ja laajalle. Eli sinne, missä ajatukset lentävät useimmiten muinakin päivinä, vaikka niistä ei aina saisikaan otetta tai edes arkea eläessään huomaisi.

Kehoni on teltassa öljylampun valossa, ylivenähtäneet, laihat luunystyräiset polvet koukussa ohuen kesäpeiton alla. Käsissä, mukavasti mahaan ja reisiin nojaten, on kirja. Teltta ja öljylamppu heiluvat alkavan myrskyn ensimmäisten tuulenpyörteiden kourissa. Kaukana kumisee jo ukkonen.

Mutta silmät roikkuvat ahnaina lampun keltaisen valon kanssa kirjan tiheeäänpainetuilla sivuilla ja liitävät tuulihaukkana riviltä riville, välillä pysähtyvät kurtistuvien kulmakarvojen alle ja lepattavat paikallaan, että ymmärrys ehtisi silmien mukaan, kiiluvat nälkäisinä hetken siinä ja jatkavat taas.

Lukijansielu on jossakin muualla. Ehkä Villipalmujen alla. Maagisessa, tuntemattomassa universumissa nimeltä Kirjallisuus ja jossakin olemattomassa paikassa, ehkä sekin on vain Kylä, proto-Macondo.

Faulknerin teksti vie sielua niin kuin – paljon, paljon myöhemmin, vasta aikuisena – Márquezin tai Günter Grassin. Ehkä kääntäjien taitavuuden ja ammattitaitoisen värikkään standardisuomen vuoksi tekstit muistuttavat toisiaan, mutta voi se olla subjektiivista lukijantunnettakin. Tai ehkä se on vain sattumaa tai johtuu kirjallisuuden yhteisistä muusista, eeppisen runouden Kalliopesta ehkä, tai kenties tragedian Melpomenestä, tai jostakin aivan muusta.

En siellä teltassa tiedä mitään maagisesta realismista, en tiedä siitä vielä moneen kymmeneen vuoteen. Enkä siitä, että Grass joutuu syytettyksi natsitaustansa valehtelusta lähes viisi vuosikymmentä myöhemmin. Jos tietäisin, en siitä piittaisi. Olen jo päässyt uudelle tasolle lukijanurallani, tasolle, jossa fiktion ja faktan välinen suhde on selkeämpi. Jossa fiktio on faktaa todellisempaa, tärkeämpää ja mielenkiintoisempaa. Elämä on alkanut luisua käsistä, tulevaisuus alkanut hiljalleen muotoutua. Siihen voisi vaikuttaa vielä, jos haluaisi, osaisi tai edes tietäisi, että vaikuttaa voisi.

Tavislukijan silmin taiteilijat, erityisesti kirjailijat, näyttävät elävän kadehdittavaa elämää, joka (Tšehovin) näytelmän, Lokki, Ninan sanoin on ”säteilevää ja täynnä merkitystä” ja hän oli sentään näyttelijättären osassa ja tarinan sisällä.

Lokista tosin opimme, jos haluamme, että näin ei ole. Konstantin, joka kirjoittaa nuorella innolla merkittävän näytelmän, ajautuu pettyneenä hömppäjuttujen suoltajaksi aikakauslehdille ja hylkää nuoruutensa korkeat taiteelliset tavoitteet ja lopussa ampuu itsensä. Ja Trigorin, yleisöä hivelevä ja kutitteleva kirjallinen liukuhihna massoille tarkoitetuilla tarinoillaan, joita itse häpeää ja halveksiikin, tuhoaa kostoksi koko lukijakunnalle herkkäsieluisen Ninan. Nina on näytelmän täytetty lokki, vaikka on siinä lokki rekvisiittanakin. Arvoisa Lukija on tietysti kuullut Tšehovin haulikosta, ja tietää, että tämä lokki on yksi niistä. Näytelmän naamiot peittävät turhia elämiä, kaikki tyynni tarvitsisivat muutosta, joka ehkä Konstantinille voisi tapahtua joskus, jos pääsisi ympäristönsä kahleista. Tšehovin hahmo vierailee Lokissa lääkäri Dorn’in hahmossa. Kirjailija ei voi pysyä pois teksteistään, vaikka niitä itse kirjoittaakin. Muutkin taiteilijat tekevät omia kuvia, mikseivät sitten kirjailijatkin, jotka ovat muuten mitattavasti kokonaisina vasta koko tuotannostaan, kuolemansa jälkeen.

Lokki on näytelmä kaipuusta muualle – johonkin pois, menetettyjen mahdollisuuksien haikailusta, katumuksesta ja täyttymättömistä toiveista. Hukatusta elämästä, siis, tai ehkä voisi sanoa, että elämästä yleensä. Mutta siinä on myös piilotettuna ehdotus paremmasta, ei Brechtin vaativaan, poliittisella sormella osoittelevaan tapaan, tai Arthur Millerin noitavainon motkottavina moukariniskuina. Vaan hienommin, pinnan alla, tšehovilaisesti, niin, että sitä on katsojan vaikea huomata, ellei näe itseään ja maailmaansa näytelmän peilistä.

Samuel Beckettin näytelmä Huomenna hän tulee (En attendant Godot) alkaa lauseella: Mitään ei ole tehtävissä. Tšehov ei usko tähän. Hän kuvaa maailmaa, jossa "kukaan ei tee mitään", mutta vihjaa, että jotain maailmalle on tehtävissä, jos saa sisältään sysäyksen, niin kuin Paavali Damaskuksen tiellä. Tulevaisuus on hyvä, ei kouluttamalla tai yrittämällä muuttaa tyhmää nykyisyyttä vaan rakentamalla kouluja, kirjastoja, rautateitä, siltoja, jotka muuttavat tulevaisuuden sellaiseksi, että siinä on hyvä asua. Kristillisen Dostojevskin ja sekulaarisen Tšehovin uskon ero on tulevaisuuden etäisyydessä, Dostojevskillä tulevaisuus on ikuisuudessa, Tšehovilla muutaman paremmin eläneen ja tieteisiin uskovan sukupolven päässä. Molemmat uskovat vapahtamiseen, vain toinen ikuiseen elämään.

Omien näytelmiensä teemat näkyvät myös Tšehovin novelleissa, jonkalaisia ei ennen oltu luettu. Avoimia, ihmetteleviä, ”juonettomia”, varovaisia, naturalistisia ja kuitenkin henkisiä, ei jumalauskovaisen tapaisia kuten Tolstoin tai Dostojevskin tekstit, vaan uskovaisia ihmisen sekulaarisen ja tieteellisen hengen voimaan. Tšehov oli modernismin airut. Boccaccio olisi ehkä omassa ajassaan ajatellut tämän novelleja vasta luonnosteluksi eikä valmiiksi tarinoiksi.

Tšehovin novellit ja neljä tärkeintä näytelmää, Lokki, Kolme sisarta, Vanja-eno ja Kirsikkapuisto, elänevät yhtä kauan kuin Shakespearen tekstitkin.

Jokaisella lukijalla pitäisi olla onni lukea Tšehovia. Jos ei muuta niin ainakin valittuja novelleja; kuten optimistinen Kaksintaistelu (lähes pienoisromaani) tai toisesta laidasta varhaiskauden Ohukainen ja paksukainen (lyhyt kuin anekdootti), jossa mies tapaa vuosien jälkeen paremmin menestyneen koulutoverinsa, tai ehkä samanteemainen Aivastus, jossa päähenkilö aivastaa "parempansa" selkään teatterissa ja häpeää tekoaan niin, että menee kotiinsa ja kuolee. Tšehov kirjoittaa tragikomiikkaa, mutta ei eksy absurdismin hämärälle polulle.

Tšehov on toiseksi suosituin (esitetyin) näytelmäkirjailija. Shakespeare on anglosaksisen kulttuurin painovoimalla tietenkin ensimmäisenä.

Kuriositeettinä mainitsen tässä vielä, että Kiveä esittävien, kiertävien näytelmäseurueiden jälkeen nuoruudesta on painunut mieleen Ilkka Bäckmanin vain 13-14 vuotiaana kirjoittama absurdi pienoisnäytelmä, jonka nimi taisi olla Aakkoset. Sen maailmanensi-ilta esitettiin Tyrvään yhteislyseon omien oppilasnäyttelijöiden toimesta ja kirjailijan itensä ohjauksessa kaukana historian haikeassa hämärästä. En tosin muista sen sisällöstä tuon taivaallista, paitsi ehkä sen, että nämä aakkoset olivat näytelmän henkilöitä.

Kova ukkonen täristää aikansa maata laihan lukijan kapean selän alla ja häviää lopulta savolaisten metsämäkien taakse. Tuoksut voimistuvat, on lämmintä, vaikka onkin jo aamuyö. Tuuli on tyyntynyt. Aukaisen teltan oven, kömmin ulos hämärään aamunkajoon ja käyn lorottamassa savusaunan nurkalle merkin reviirini rajoista. Aikainen kettu vilistää mäensyrjässä olevan ruishalmeen vihreiden varsien sekaan, tähkät heilahtavat, liike loppuu. Ja satakieli aloittaa laulunsa riihen takaisessa tiheikössä.

On keskikesän aamuyö. Aurinko nousee kohta kokonaan.

Erilaisten rajojen ylityksiä ja savolaista itsekehuakin

Kuva: Täyssinän rauhan raja vuodelta 1595 flaamilaisen karttamestari Gerhard Mercator'in mukaan

Motto: Nykyisyys ei ole paikka vaan prosessi, jossa toiveet muuttuvat muistoiksi. (Hanhensulka 2005)

Ainaviisaat savolaiset ovat suurella viisaudellaan hedelmöittäneet muiden suomalaisten kulttuuria jo vuosisatojen ajan.

Kun savolaisviisaat alkoivat tosissaan vaikuttaa Suomen kulttuuriin ja erityisesti yleiskieleen, niin muutkin saivat oppia konsonanttien ainoat oikeasti ehtasuomalaiset ääntämispituudet. Ruvettiin sanomaan inessiivissä kahta (geminaatta) ässää, eikä vain yhtä niin kuin länsisuomalaisilla oli tapana, opittiin muutenkin sanomaan sana kokonaisena, ja lopulta osattiin läimäistä imperfektin ja konditionaalin monikkojen perään oikeat –vat ja –vät päätteet. ”Olisivat” siis lopultakin olleet ääntämisessään ”oikeassa” eikä vain ”olisit oikeas” tai ”oikeasa”.

Juvalaisen papin poika Carl Axel Gottlund yritti vielä 1800-luvun alkupuolella vaikuttaa, tosin turhaan, siihen, että suomenkielen annettaisiin kehittyä kirjakielenä vapaasti ja että sitä pitäisi kirjoittaa niin kuin puhutaan ja vierasperäiset hömpötykset, kuten b, f ja g, tulisi kokonaan karsia suomenkielestä.

Gottlund ulosantoi malliksi oman savolaismurteisen suomalaisteoksensa, Otavan eli Suomalaisia Huvituksia, pari vuotta Kalevalaa aikaisemmin. Otavasta kirjoitti turkulainen kirjapainonomistaja Christian Ludvig Hjelt arvostelun Turun Wiikko-Sanomissa nr. 47 2.12.1826, mm. näin:

”Julistamus: Tämän kautta saan minä maanmieheilleni ilmoittaa, että minä askettäin Tukholmissa ollessaini, tapaisin Herran Gottlundin, joka siinä Suomeksi painattaa kirjansa nimeltä: Otawa eli Suomalaisia Huvituksia...; ja jossa kirjassa hän tawoittaa sellaisia aineita, jotka jollakulla tawalla toimittaawat meillen tarkimpaa tietoa meijän esiwanhemmistamme, meijän kielestämme ja tawoistamme, sanalla sanottu, semmoisia, jotka owat meihin Suomalaisiin koskewia...Wiimeiksi täytyn minä muistutella että nämät kirjat painetaan pienillä Latinaisilla puustawilla, ja että ne owat erinomattain kirjoitettu Sawon puheenmurrella…”

Että sillä tavalla kehuskeli ruotsinkielinen toisen ruotsinkielisen savolaista suurteosta, kehui vielä myyvänsä sitä puoleen hintaan suoramyynnissä.

Gottlund puolestaan katkeroitui kovasti, kun Otava unohdettiin heti Kalevalan julkaisun jälkeen. Hänen mielestään Otava oli selvästi parempi teos. Hän antoi Lönnrotin kokoamasta teoksesta mm. tällaisen murskaavan arviointilausunnon:

”[--] tämä suurimaineinen ja paljonkehuttu Kalevala oli surkeasti yhteensäkerrottu ja kokoonpatusteltu teos, pehmerö ja sekamelska.”

Gottlundin Kalevala-lausunnon valossa voi sanoa, että Kalevalalla ja kokoonpatustetuilla blogilastuilla on enemmän yhtäläisyyksiä kuin äkkiarvaaja luulisi. Miksei näitä lastuja voisikin kutsua kansantarinoiksi? virtuaalikansaahan me täällä Blogistanissa kuulumme ja kerromme tarinoita – enemmän tai vähemmän tosia niin kuin kunnon tarinoiden kuuluukin olla.

Kielenhuollon lisäksi muinoiset savolaiset pitivät huolen siitä, että Suomenmaa, jota ei ehkä aivan tarkasti sanoen vielä edes ollut olemassa, kasvoi itään, koilliseen ja pohjoistakin kohti sekä metsästys- ja kalastusmaiksi että viljelysmaiksi myös kaskeamalla venäläisille kuuluvia koskemattomia korpia ja perustamalla uudisasutusta minkä sodan- ja metsänkäynniltään ehtivät.

Savolaiset olivat maanviljelyksessäkin muita suomalaisia edellä.

He eivät pelkästään osanneet kasketa, vaan kaskeksi ”pyällettiin” ja ”sorrettiin” huuhta. Se helpotti vaadittavaa alkutyötä, mikä tietysti houkutteli viisaita mutta laiskoja savolaisia, ja antoi – kunhan ”sorros” oli poltettu halmeeksi – kylvetystä juureisrukiista (eli korpirukiista) jopa satakertaisia satoja.

Kun Valamon luostarista lähtee ajelemaan kohti Pohjois-Savoa Riistaveden kautta, niin kohta kulkee Pähkinäsaaren rajan lähellä, vaikka ei sitä rajaa ole kyllä teihin merkitty.

Se kulki silloin lähes asumattomassa erämaassa. Olavinlinnan vieressä sijaitsevasta Samusalon saaresta (nykyinen Talvisalo) Varkauden Siittiin (missä pirussa se siitti sitten onkin), ja siitä edelleen Rautalammelle ja Pohjanlahteen. Rajan eteläpuolella maa kuului Ruotsin kuninkaalle ja pohjois- ja koillispuolella sen omistivat Novgorodin ”kauppatasavallan demokraattiset” ruhtinaat ja myöhemmin Venäjän tsaari.

Novgorodista on muuten löydetty ensimmäinen suomenkielinen (itämerensuomea) kirjekin, ns. tuohikirje, joka lienee joku Ukkosen jumalan nimissä annettu loitsu, mutta eihän siitä ole pirukaan selvää saanut (tuohikirjeestä numero 292 on Virittäjä-lehden numerossa 4/1999 julkaistu Johanna Laakson artikkeli pdf-muodossa otsikolla Vielä kerran itämerensuomen vanhimmista muistomerkeistä). Mutta tämä ei nyt kyllä kuulu tähän lastuun paljon yhtään, paitsi ehkä siinä mielessä, että kirje osoittaa itämerensuomalaisten olleen Novgorodissakin valistunutta ja kirjoitustaitoista väkeä.

Luostarilta suuntasin Varistaipaleen kanavan kautta ja pitkin Luostaritietä kohti Tuusniemeä ja Riistavettä ja sitä kautta Kuopioon.

Päivä oli kaunis ja lempeä kuin lehmän katse. Illan kovista sateista ei vielä aamulla ollut mitään tietoa. Luostaritie ja Tuusjärven risteyksen jälkeinen Kuopiontie ovat sileällä asfaltilla peitettyjä, vaikka mutkia on jonkin verran enemmän kuin belgialaisilla moottoriteillä. Edessä oli tietysti vähän väliä traktoreita korkeine heinäkuormineen, joten kovin suurella nopeudella tiellä ei voinut ajella.

Kuopiossa kävin pikaisesti vanhempiani tapaamassa: äitiä hautausmaalla ja isää vanhainkodissa. Sitten jatkoin kohti pohjoista Siilijärven ja Lapinlahden kautta Iisalmeen ja Sonkajärvelle.

Lapinlahdella piti pikaisesti poiketa mansikkaleivoksella Liisan ja Matin muistopaikan vieressä bensa-asemalla.

Juhani Ahon Rautatien kuvaamaan aikaan ihmiset korpien perukoilla, niin kuin päähenkilöt Korventaustan Matti ja Liisa, elivät vielä jotenkin varhaisen rautakauden tapaisissa oloissa, heidän asumuksensa eivät olleet kovin paljoa parin vuosituhannen aikana muuttuneet, siellä savolaiskorvissa Iisalmen ympäristössä ei ollut vielä edes se aika ”kun isä lampun osti” ja pirteissä poltettiin valaistukseksi vielä päreitä. Tosin veronsa hekin joutuivat maksamaan, Liisa ja Matti maksoivat ne kirkkoherralle. Samaan aikaan ”rintamaiden” ihmiset valmistuivat moderneissa, venäläistyylisissä kivitaloissaan maailman mullistamiseen tasa-arvolla, kansakoululla ja itsenäisyydellä. Sadassa vuodessa ovat erot maaseudun ja kaupungin välillä merkittävästi tasoittuneet.

Sonkajärvellä menin ensin kirkolle ja tapaaman tyttöjä seurakunnan kansliaan. Olin nimittäin jäänyt heille velkaa 3.5 euroa viimevuoden puolella saamastani virkatodistuksesta, jolla todistin, että en ollut orpo (lastu Tilapäinen orpo etsii vanhempiaan puhelimella sieltä ja täältä).

Kansliassa ei ollut ketään paikalla, ulkona riehuikin kesä valtoimenaan ja aivan liian kaunis ja lämmin ilma. Sen sijaan seurakuntasalin keittiössä puuhaili riuskannäköinen, nuorehko savolaisnainen isojen patojensa vieressä valmistamassa illan ruokailua. Juteltiin, epävarman muistin mukaan, jotenkin tähän tapaan, vaikka vannomaan en tätä kyllä mene.

”Päivää, Hanhensulka, anteeksi vaan kun tänne keittiöön, mutta, tuota, olisin vaan maksanut 3.5 euroa kansliaan, kun jäin marraskuussa sen velkaa, kun toimitin asiaani puhelimessa, mutta siellä ei ole ketään paikalla ja…”
”Päevee, päevee (pyyhkii vaaleanpunaista kättään kuivaksi esiliinan helmaan ja antaa sitä sitten vieraalle). Eihhää hyö ole siellä ennää tähän aekaa ku pittää Iisalamesta käävvä kahtomasa kaapoilla, että mittee sitä suapi piällensä kun on juhlia tulossa.”
”Tuota, mitenkähän minä voesin (savonkieli alkaa jo satunnaisesti tarttua vieraaseenkin) sen maksaa, kun lupasin tulla täälläpäin käädessäni ja…”
”No mittee se maksu koskeepi, tietänevätkö siellä kansliassa?”
”Minä olen Brysselistä, sieltä ei ehkä muut ole jiäneet velkaa ja…”
”No, eei kae Rysselistä suakka. Mittee se veleka koskeepi?”
”Tuota. Minä etsin viime vuonna vanhemmistani tietoa, kun ei virkatodistukseen oltu pantu nimiä, ja isä oli täältä alkujaan kotoisin, vaikka onkin nykyisin vanhainkodissa Kuopiossa. Tänne se olis kyllä halunnut, mutta eihän ne tänne ota kuopiolaisia. Äiti onkin jo kuollut. Mutta hän olikin Jämijärveltä eikä täältäpäin.”
”Vae on äet jo kuollunna. Koskas se kuolj ja onkos se haavattu minne vae tänne Sonkajärvelle?”
”Ei kun Kuopijoon, kuoli yli kolme vuotta sitten, kun, tuota…”
”Mistee päen se issäjs on lähtösi, tiältä Rutakoltako se on alakujjaa?”
”Ei kun tuolta Mäkikylältä, siitä Lammaspurolta, vaekka suku on kyllä muuten Vänninmäestä päin, mummokin siitä kestkivarista alkujaan ja...”
”Ae ,ne on niitäkö hanhensulkija?”
”Tuota, niin ovat, vaikka mummu oli kyllä repoja.”
”Aejjaa, minun mummoni olj kans hanhensulukia ja äet on repoja, lieneekö samoja sukuja, vaekka minä olen kyllä tuolta Jyrkältä päen?”
”Tuota, voivathan ne…”
”No, sinähän voet maksaapi sen vaikka minulle, minäpä pistän tuohon paperille, että kävit tiällä ja halusit maksoa velekojas. Voet antoa sen kolome eurroo, ja oliko se viiskytä senttijä? vaekka minulle, niin minä voen sen toemittaa kanslijan tytöille kunhan tulevat takasin sieltä Iisalamelta.”
”Jne.”

Kansliassa käynnin jälkeen kävin ottamasta muutaman kuvan Sonkajärven komeasta luonnonkivikirkosta ja suvun haudoilta. Kirkon tyyli on selvästi kansallisen herätyksen ajoilta – Sonkajärven seurakunta itsenäistyi Iisalmen maaseurakunnasta vuonna 1920. Yritin katsella myös Miina Äkkijyrkän lehmäveistoksia yhdessä sorakuopassa kirkolta Takkotiehaaraan kulkevan tien poskessa. Mutta eipä niitä näkynyt, koko kuoppa oli pensaikon vallassa ja vanha taidemuistomerkki tyystin tuhottu. Takkotiehaarassa vitostien vieressä on vieläkin pystyssä toinen merkittävä sonkajärveläinen kulttuurinähtävyys, Takko-Baarin rakennus, baaria sana- ja musiikkitaiteilija M.A. Numminen kehui kolme vuosikymmentä sitten Suomen parhaaksi keskikaljabaariksi, ja mikä ettei olisi kehunut.

Kuva Hanhensulka 2007: Kekkosten vinttikaivo Pielavedellä

Vielä ehdin pikaisesti käydä nauttimassa Lammaspuron kesääsurisevasta rauhasta. Ruoho oli pirtin ympärillä kasvanut lähes vyötärön korkeudelle, isosta tuomesta oli yksi haara romahtanut lopullisesti saunapolulle ja punaiset viinimarjat olivat alkaneet somasti punertua. Istuin vähän aikaa pirtissä ja sitten polttelin tupakan rappusilla ja ihailin ruohon seasta nousseita kurjenkelloja, jotka äiti oli siihen lipputangon viereen joskus istuttanut. Rauha oli niin ylenpalttinen, että täytyi nousta autoon ja lähteä tiehensä sitä häiritsemästä.

Rauhallista ei Pohjois-Savon historia ole aina ollut.

Rappasotien aikana, jotka kulminoituivat ns. Pitkävihaan, savolaisurhot ylläpitivät ahkerasti vihaa ”ryssiä” vastaan ja tuhosivat Karjalaa Vienanmerelle ja Petsamoon saakka minkä maatöiltään ehtivät. Karjalaisvainolaiset puolestaan hyökkäilivät Savoon ja tappoivat savolaiset lähes sukupuuttoon Oulunjärven ympäristöstä. Sonkajärven seudut pysyivät kuitenkin vankasti savolaisena, vaikka eihän siellä silloin vielä ollut kuin muutama pahainen talo aarniometsien ympäröiminä. Virallinen raja kulki yli 100 kilometrin päässä lounaassa, joten sonkajärveläiset asustivat vihollisen maita kuin Herran kukkarossa. Uudisasukkaita rajan sijainti ei ollut koskaan kovin paljoa haitannut, tuskin edes tiesivät missä raja tarkastiottaen kulki. Eihän sitä kai valvonutkaan kukaan muu kuin satunnainen venäläiskarhu tai –susi ja sinne vahingossa eksyneet karjalaiset ”sotajoukot”. Muuten rajan yli kuljettiin milloin ja miten huvitti.

Tanskalaistutkija John Lindin mukaan Pähkinäsaaren rauhansopimuksessa oli sovittu siitäkin, että Ruotsin itärajan ja venäläisten rajan väliin jätetään ei-kenenkään maata tarpeeksi, niin että molemmilla osapuolilla on yhteiset, laajat metsästys- ja kalastusmaat. Jostakin Etelä-Savosta tai ehkä Rautalammin paikkeilta olisi rajalinja Lindin mukaan määritetty niin, että Ruotsin raja kulki Pohjanlahteen ja Novgorodin kauppatasavallan (vuodesta 1478 lähtien Moskovan ruhtinaskunnan) rajaviiva puolestaan kaartui mahdollisesti Vienan mereen tai ehkä Jäämereen jossakin Kuolan niemimaan pohjoisrannalla. Väliin jäi suppilon muotoinen laaja ”tyhjä” alue, eikähän siellä siihen aikaan asunutkaan muita kuin harvoja etelästä poisajettuja lappalaisia ja kauempana pohjoisessa saamelaisia poronpurijoita. Kolttien ortodoksisuuskin on perua vasta 1500-luvulta, ehkä venäläiset eivät ennen edes tienneet saamelaisalamaisistaan.

Tosin kaikki eivät ole tanskalaisten kanssa tässä raja-asian tulkinnassa samaa mieltä, ja mitäs pirua tanskalaiset suomalaisista tietäisivätkään, vohkivat pirut ilkeyksissään ihan hyvän kuparikatonkin Turun tuomiokirkosta.

Pitkänvihan ajalta, 1500-luvun lopulta, on tunnettu sissipäällikkö Pekka Vesainen, Utajärveltä kotoisin ollut pohjoissavolainen talonpoika, joka kävi joukkoineen laillisilla ryöstöretkillä pohjoiskarjalaisten seassa aina Jäämerta myöten. Hän ryösti ja tuhosi Kantalahden kaupungin Vienanmeren rannalla ja Jäämeren rannoilla Petsamon ortodoksiluostarin (jouluyönä 1589) tappaen kaikki luostarin munkit. Pekka Vesaisen sankaritarinan kertoo Santeri Ivalon nuorisolle tarkoitettu kirja, Juho Vesainen (vuodelta 1894), jossa maalaismainen Pekka on muutettu vähän hienommaksi Juhoksi. Kirja tuli itsellenikin tutuksi siinä 9-10 vuoden iässä.

Venäläisiä edustivat näissä viimeisissä rappasodissa pääasiassa karjalaiset talonpoikaisjoukot päällikköjensä, sortavalalaisen Kirilä Rogosinin ja pielisjärveläisen Luuka Räsäsen johdolla. Rappasotien vihollisia kutsuttiin tietysti rappareiksi. Savolaiset (ja muutkin suomalaiset) olivat viimeksi vihanpidossa karjalaisten kanssa jatkosodan aikaan, joten pitkään sitä vihanpitoa on riittänyt.

Täyssinän rauha 1595 lopetti rappasodat. Savolaiset olivat kuitenkin päässeet verenmakuun ja Rautalammin savolaismiehet aloittivat 1596 uuden sodan, tällä kertaa ruotsalaisia valloittajia vastaan. Sotaa kutsutaan nimellä Nuijasota, jolla ei tarkoiteta sotaakäyviä savolais-maanjusseja, joihin pohjalaiset maamoukat myöhemmin yhtyivät (noin kuvaannollisesti vain) ja hävisivät oman osuutensa kapinassa Nokialla Jaakko Ilkan johtamina. Sen jälkeen savolaiset ja hämäläiset talonpojat vielä sotivat vähän aikaa, kunnes heidätkin kukistettiin Klaus Flemingin johtaman ruotsalaisten sotajoukon avulla. Nuijasodan jälkeen suomalaisrahvas elelikin hiljaa kuin kusi sukassa vuoteen 1905 ja suurlakkoon saakka, mutta se ei liity savolaistarinoihin.

Sen sijaan kerron, että omat esi-isäni ovat kai siirtyneet Sonkajärvelle Rautalammilta, joista ensimmäiseksi on tunnustettu eräs Juntti Hanhensulka vuodelta 1505. Koska olen itse tätä naputtelemassa, soveltaen antrooppista periaatetta päättelyssä, lienevät esi-isät selvinneet noista sodista hengissä tai, mikäli olen perinyt heiltä rohkeuteni, piilotelleet visusti piilopirteissään sotien ajan. Sukutarinat eivät tästä kerro ainakaan totuutta.

1500-luvun alusta alkaen olivat uskonpuhdistuksien innoittamat talonpojat kapinoineet muuallakin Euroopassa, mm. Lutherin aikaiset talonpojat Saksassa (Luther piti näitä rosvojoukkona), ja juuri ennen vuosisadan vaihtumista ehtivät siis suomalaisetkin juntit mukaan, joten kovin paljoa ei oltu noihinkaan aikoihin ajasta ja kulttuurin kehityksestä Eurooppaa jäljessä.
Kuva Hanhensulka 2007: Iisalmen Kalapoika

Ajoin Sonkajärveltä Iisalmeen ja söin mansikaleivoksen. Ihailin hetken torin laidassa Kalapojan patsasta. Sitten jatkoin Pielavedelle ja Urho Kekkosen syntymäkodille, jossa otin mm. kuvan hänen vinttikaivostaan, joka olikin oikein komea rakennelma, vaikka tupa ei ollut kovin iso, olipahan pahainen turisteja varten korjailtu pikkumökki piharakennuksineen. Siinä on nykyisin kahvila, mutta en ehtinyt poiketa edes mansikkaleivokselle vaan jatkoin kiireesti eteenpäin. Alkoi nimittäin sadella, ensin hiljalleen pirskotella ja sitten ropista vähän kovempaa, ja lopulta tuli kaatamalla, niin että en viitsinyt mennä Saarijärvelle tutustumaan kivikautiseen kylään, vaikka vakaa aikomus siihen oli. Söin pahimman myrskyn aikana Äänekosken lähellä hirmuisen suurella huoltoasemalla paistettua lohta perunoiden kanssa, ja jatkoin samaan hyssyyn Järvenpäähän miniän passattavaksi ja saunaan.

Kävin ennen Brysseliin lähtöä myös Helsingissä. Oli nimittäin löydettävä Henning Mankellin Kennedyn aivot. En kuitenkaan niitä löytänyt. Kävin vilkaisemassa olisiko Saara viitsinyt tulla töihin ja olisiko Aivoista tietoa, mutta ei ollut viitsinyt eikä kukaan tiennyt koska tulisi. Ostin tämän sijaiselta, kauniilta ja avokauluksiselta, vaalealta tyttöseltä halvalla yhden Arto Paasilinnan ja vielä halvemmalla yhden Marguezin teoksen. Näiden lisäysten jälkeen matkalaukkuun olikin ahdattavana matkasaaliina yhteensä 11 romaania ostettuina ympäri Savoa ja Helsingin seudulta.

Kävimme vielä Ainolassa ja leivoksilla Lottien kahvilassa Tuusulanjärven rannalla, saunottiin taas viimeinen ilta ja aamulla oli edessä lähtö kohti Frankfurtia ja sieltä Brysseliin Lufthansan airbusseilla.

Ja siihen tämänvuotinen savolaisodysseija päättyi. Viimeiseksi näkyi Suomesta pilvien välistä Suomenlinna vahtimassa rauhallisia rantoja maahantunkeutujia vastaan. Vaikka eiväthän nämä enää mereltä tule, vaan Finnairin koneissa Seutulaan – eivätkä aina edes tarvitse lupia tullessaan.