3.3.2006

Syyllisen yksinäinen matka

Jack Kerouac, Yksinäinen matkamies:

Ei ole mitään uljaampaa kuin sietää epämukavuuksia kuten käärmeitä ja tomua
täydellisen vapauden takia

Huh, pelkurin haikea pisto rinnassa, syyllisyydestä ja siitä, kun katsoo ulos ikkunasta – ja näkee. Kuinka lumi, joka vielä eilen peitti nurmikon ikkunan takana, on sulanut. Ja harakkapariskunta on taas omalla paikallaan, kanit kulkevat jättämättä jälkiä, nurmikon isossa lätäkössä ei ole hanhia yskimässä. Maailma on paljon pimeämpi.

Suomesta kaipaa tosissaan muutamaa asiaa ja haikailee, tosissaan kaipaamatta, muutamaa muuta.

Lumi on yksi kaivatuista. Vaikka mieli aktiivisesti unohtaa ne aamut, kun täytyi lapioida auto esiin nietoksesta ja kiroilla ikkunat jäästä, riehua tie autolle valmiiksi ennen kuin pääsi kaasuttamaan tiehensä. Vanhempiakin muistoja, kuinka selässä paidan ja vielä sileäntaipuisan ihon välissä oli hyytävää, kastelevaa lunta, ja vielä lähes käyttämätön naama kipristeli pakkasesta.

Kaikesta muistaa, minkä kirottu itsesensuroiva alitajunta haluaa muistettavan. Halut, toiveet, pelot tai syyllisyys seulovat muistikuvat ja jättävät käyttämättömät painolastiksi sielun turpoavaan, täyttymättömään muistilaariin.

Virtuaalinen Karpalo toivoi jossakin virtuaalista minua jonkun todellisen näköiseksi. Ajattelin tietysti salaa, että se olisi tarkoittanut sitä toista, mikä sen nimi nyt on, mutta ei, sitä yhtä se tarkoitti. Kismitti ja kutitti samaan aikaan. Kyllä voi olla ihminen itsekeskeinen, uusi särö muutenkin säröiseen pintaan. Muuttuuko iho ryppyjen peittämäksi juuri tästä syystä? Syvemmät kasvojen juomuista ovat enemmän kuin säröä. Ne ovat oikean syyllisyyden valtavirtoja – kuvia ihmisenä olemisen tummasta ytimestä.

Syyllisyys? Mitä pirua sekin on, ja miksi?

Sitä on kai tuntenut syyllisyyttä niin kauan kuin muistaa. Muistaisiko sitä ensimmäistä syyllisyyttään, kaikkien ihojuomujen äitiä, jos oikein yrittäisi. Oliko se, kun ei osannut vielä ulosteitaan hallita, tai kun haukuttunakin itki omansa perään antamatta riitelemättä toiselle. Entä, kun kiskoi kärpäsiltä siipiä tai kun talloi rikki Pitkänniemen Jussilan talon avoimesta alustan kesäsäilöstä löytyneet mukavasti risahtelevat tuplapokat.



Tai ehkä paremminkin se, kun oli ottanut terävän leipäveitsen, oli kiivennyt kovalla vaivalla siskonsa Liisan pinnasänkyyn ja oli yrittänyt veistää tältä korvaa pois päästä kunnolla siinäkään onnistumatta. Äiti pääsi kipuaan ulisevalle siskolle apuun viime hetkessä.

Verta oli ollut peitolla ja patjalla ja kaikilla vaatteilla. Ja käsillä, joita nyt katselen puhtaaksi puleerattuina tuossa näppäimistöllä. Pesenkö niitä pakonomaisesti – enkä vain puhtauden vuoksi?

Olin silloin noin kolmenvuotinen, koska se tapahtui kevättalvella ja Liisa oli syntynyt elokuussa. On siitä – oman mielen mitassa – aikakausien aika. Hirvittää, mutta mitäpä siitä, elämä hirvittää aina ja vielä ollaan elossa, koska kuolema hirvittää vielä enemmän ja oma suojelusenkeli on parempi kuin Paasilinnalla. Tosin elossahan se Paasilinnakin vielä on, vaikka enkeliään moitti. Eikä Liisakaan siihen kuollut.



Silloin lapsena, kun ihmiset puhuivat vanhoista asioista, kaikki jo tapahtuneet olivat toistensa kanssa saman ikäisiä, oman ajan ulkopuolella. Sitten aikaan alkoi tulla syvyyttä, kuin säröjä. Ehkä näkökykykin kehittyy samalla lailla. Ensin näkee kaiken kuin tauluna, hymyilevä suu, ystävälliset silmät, puhtaalla tasolla, jossa kaikki on ollut kaaoksen valkoista valoa ja varjoa. Ennen kuin silmä tottuu kaaokseen ja löytää muotoja. Ennen kuin oma maailmankaikkeus kasvaa isommaksi. Liukuu kaksiulotteisesta kolmiulotteiseksi ja ehdottomaksi, sitten moniulotteiseksi – ja läjähtää relativistiseksi. Värien ja ajan avulla. Sitten ymmärtää pamauksena tai parahduksena mitä tarkoittaa, että aika virtaa vain eteenpäin, hellittämättä. Illuusioissaan roikkuu kauan kiinni hampaat irvessä, kyynisyydelle ei halua antaa periksi, vaikka se tunkee väkisin mieleen, matelee siinä kuin omenaa tyrkyttävä käärme, kauniinkiiltävänä.



Äiti oli ottanut leipäveitsen pois verisistä käsistäni ja yrittänyt tyrehdyttää verenvuotoa Liisan korvan takana olevasta viillosta.

- Mitä sinä teit Liisalle? kysyy falsettiäänellä.
- En minä sitä tehnyt, kokeilen valhetta verisin käsin.
- Herrajumala, kun ver… tullee verta …
- En minä sitä…

Ja aloin itkeä ja itkin tunnin tai pari. Isä oli jossakin uittoja valmistamassa, ehkä Luhalahdessa, Riitialassa tai jopa Kovelahdessa saakka, tai puita merkkaamassa Seitsemisen korvissa. Tavoittamattomissa. Tulisi kai takaisin huomenna tai ylihuomenna.

Mutta lääkäriin on päästävä. Ja äiti pesee verta minun käsistäni huudosta huolimatta, uusi pyyheliina Liisan pään ympärille. Rikollinen – märkänä roiskuvasta vedestä ja vähän verestäkin – huutamaan syyllisyyttään naapurin keittiön lattialle, jossa oli itsekudottu, rumavärinen räsymatto. Melko likainen ja lemuava, eikä kaunis ja puhdas niin kuin äidin keittiössä. Ja naapurissa haisi aina pissa, mukuloita oli kai neljä melkein samankokoisia. Ja naapurintädin essun rintamus haisi hapantuneelle maidolle niin, että melkein pyörrytti, jos siinä täytyi olla.

Ja pyyheliinapäinen Liisa vietiin potkukelkalla lääkäriin. Korva pelastui, mutta siskosta tuli kovakorvainen. Ei uskonut edes isää, ei vaikka vitsalla olisi uhattu. Tosin vitsaa ei koskaan tuhlattu Liisalle, sitä sai vanhempi mukula, koska ei ollut katsonut pienemmän, kovakorvaisen perään.



Elämä on rimpuilua syyllisyyksien tahmaisessa verkossa. On syyllisyyttä unelmien unelmoinnista, niiden toteutumattomuudesta ja niiden unohtamisesta. Hämähäkin seitti. Mitä enemmän rimpuilet, sitä enemmän jäät kiinni lähes huomaamattomien rihmojen syliin, kunnes joku tulee ja kapaloi sinut tiiviiksi, tönköksi, tunnottomaksi pallukaksi.

Syyllisyys on yksinäinen matka. Sitä kutsutaan elämäksi.

I’d rather be thin than famous (Jack Kerouac, On the
Road)

Minähän olen onnekkaampi kuin Jack: olen laiha. Onpa edes yksi toive toteutunut. Tosin ei kuuluisuuskaan olisi ollut pahitteeksi. Jack oli lihava – mutta kuuluisa. Varmaan otti pannuun ja tunsi asiasta syyllisyyttä.

8 kommenttia:

Karpalo kirjoitti...

Siinä ihmisessä joka toi sinut mieleen oli päälimmäisenä se ikuinen pikkupoika ja velikulta. Ajattelin että jotain sellaista on myös hänessä jonka minä ajattelen hanhensulaksi.

ill. kirjoitti...

tunnen syyllisyyttä juuri nyt(kin) siitä että käytän vain yhtä hakukonetta, altavistaa (eli tämä liittyy puoliksi tuohon toiseen lastuusi). ajoittain vaivaa oikea google-fobia. haluan roikkua kiinni vanhassa tutussa apurissa.

.. um, lapsi tuntee helposti myös syyllisyyttä asioista joita ei ole tehnyt lainkaan, tai siitä ettei tiedä miksi on mennyt tekemään jotakin mikä vanhempien mielestä on pahaa. ja siitä että keksii typeriä tekosyitä jotta kysely loppuisi, saisi rangaistuksen ja olla sen jälkeen viimeinkin rauhassa...vaikka sitten ilman jälkiruokaa o_O

hanhensulka kirjoitti...

Karpalo, velikulta sopiikin hyvin tämän jutun jatkeeksi;))

ill., joo syyllisyys on kumma juttu. Jokin lajin kannalta hyvä asia sen takana tietysti on. Ehkä lauman koossapysyminen on kiinni joistakin tällaisista asioista, ja parisuhteen pysyvyys myös.

Olisi mukava tietää, että jos lasta ei ollenkaan syyllistettäisi, tulisiko hänestä syyllisyyttä tuntematon tasapainoinen henkilö, vai syyntakeeton, yhteiskuntaan jotenkin kuulumaton tai sopeutumaton ihminen. Onko syyllisyyden tunne, niin kuin tuossa yritin miettiä ihmisenä olemisen oleellinen osa?

Yhdessä ei oikein olisi kehdannut muuta käyttääkään kuin altavistaa, mutta yht'äkkiä se olikin pois muodista ja google oli "paljon parempi", tieto siitä levisi huhuna ja oli coolia käytellä sitä. Heh heh, on sitä joskus tosi anorakki! Yahoota en ole itse kyllä käyttänyt paljon yhtään vaan pelkkää googletusta tulee harrastettua nykyisin. Toivottavasti jostakin tulee sille kilpailija, että kehitys silläkin alalla kehittyisi nopeammin.

Sitten on tietysti tämä gahooyoogle, joka näyttää molempien etsinnän samalla sivulla. löytyy täältä

bbhimom=2450779471; FRQSTR=18786523|18786523|18786523|18786523|18786523 kirjoitti...

Tämä jätti minun miettimään pitkään syyllisyydestä ja miten se on painettu ihmisiin. Kristin uskossahan se alkoi monen meidän kasvatuksessa ja sitten meidän työ etiikissä. (Toivon että sanon oikein suomeksi.) Hanhensulalla on lapsuudesta kauhea tapahtuma yrittää unohtaa, ajaa pois syyllisyyttä, ja niinhän tunnustus on hyvä sielulle, kirkoissa sanovat. Kliseetä kaikki, mutta jotenkin tottakin, vai onko vanha kasvatus vielä niin voimakas ihmisten persoonassa vaikka monet ei ole enää kirkon kävijäkään ...hmm? Tämä kysymys on kai vaivanut ihmisiä aina ja on usein perusteema kirjallisuudessa. Onkohan muissa uskonnoissa samanlainen ¨guilt complex¨kuin kristin uskossa kasvatut? Mutta jos ie tunne syyllisyyttä, olisimmeko moralittomia? Kysymyksia, kysymyksia...

marja-leena kirjoitti...

Oops - unohdin panna nimeni ylläolevaan komenttiin!! En minä yrittänyt olla anonymous :-)

hanhensulka kirjoitti...

Syyllisyyden ja moraalin yhteenkuuluvuus on hyvä huomio, Marja-Leena. Näin ajatellen syyllisyyden tunne on positiivinen asia. Syyllisyyshän ja itsekkyyskin ovat aisapareja. Olisiko ihminen, joka ei tunne syyllisyyttä, myös täydellisen itsekäs?

hanhensulka kirjoitti...

Vielä vähän lisää. Katolisessa kirkossa voidaan synnit tunnistaa ja saada armahdus, ja kai jonkinlainen helpotus omalletunnolle. Vaikka jotenkin huvittavaa on katsella kuinka kadeksankymppiset mummot käyvät pyytämässä syntejään anteeksi. Ehkä heillä sitten niitä on anteeksipyydettäväksi asti.

marja-leena kirjoitti...

Ajattelin katolisia kirjoittaen, mutta en kehdannut mainita. Onhan se klisee nuo Mafia tyypit jotka murhaa ja sitten pyytää anteeksi. Ne mummot ehkä tuntevat syylisyyttä kun eivät siivonneet sinä päivänä! Todella itsekin joskus syyllissyyden tunnetta taistelen jos vietän laiskan päivän kun on paljon tekemistä - ajattelen että se on kasvatuksesta. Vanhetessa osaan ajaa pois semmoiset ajatukset, hyvä siitä!