16.6.2005

Sibelius mielessä ja

musiikkiriidan riehuessa valtoimenaan lastumaassa, blogihenkilö luki tämänpäiväistä New York Times’ia ja sydän läikähtikin lämpimästi, kun löytyi arvostelu konsertista, jossa oli soitettu Sibeliustakin, erityisesti viulukonsertto, joka on hyvin lähellä blogihenkilön sydäntä. Tosin henkilön kyynelkanavat aukeavat parhaiten Sydämeni laulua, Näkin laulua tai Finlandiaa kuunnellessa, Arvoisa Lukija arvaa, että se tapahtuu siinä kohdassa, jossa yleisen kakofonian keskeltä alkaa yht’äkkiä kuulua oboen kuulaankirkas ääni, joka soittaa suomalaisten todellista kansallislaulua. Kukapa ajattelisi lämmöllä sitä kylmää ja teennäistä ”saksalaismarssia” (huom. tässä sanaa marssi on käytetty ironisesti), jota virallisesti kutsutaan kansallislauluksi, jopa Porilaisten marssi sotahulluudessaan sopisi siihen tarkoitukseen paremmin, saisivat virolaiset pitää omanaan Paciuksen Eesti Hümn’in, Arvoisa Lukija muistanee: ”Mu isamaa, mu õnn ja rõõm, kui kaunis oled sa!...”

Blogihenkilö muistaa ilokseen, että maailmassa on ollut ainakin yksi kansakunta, jolla oli riittävästi järkeä Finlandian hymniosan käyttämiseksi kansallislaulunaan, nimittäin Biafra, joka tosin ei säilynyt itsenäisenä kuin pienen hetken blogihenkilön ja monien vielä parempien henkilöiden parhaista yrityksistä huolimatta, ja siitäkin ajasta suurimman osan sotatilassa. Mutta henkilö on varma, että se ei ollut Finlandian syytä.

NYT:n arvostelu oli siksikin lämmittävä, että Sibeliusta ei kutsuttu kylmäksi eikä mielikuvituksettomaksi, vaikka tällaisiakin mielipiteitä hänestä kai on esitetty. Onpa eräs kriitikko sanonut Sibeliusta jopa maailman huonoimmaksi säveltäjäksi, jota voisi tietysti pitää jonkinlaisena kohteliaisuutenakin. Nähtävästi kriitikko Rene Liebowitz ei ollut kuullut blogihenkilön sävellyksiä. Näissä lausunnoissa ehkä heijastuu ulkomaalaisten näkemys suomalaisesta kansanluonteesta enemmän kuin Sibeliuksen musiikista. Hegelhän lienee sanonut, että ilman intohimoja ei synny mitään suurta. Blogihenkilö muistaa vanhan Sibeliuksen ja on vaikea ajatella, että hän on joskus ollut intohimoinen nuori säveltäjä, joka rakensi kurkkua-ahdistavan Näkin laulun.

Tietysti Valse Triste’ä voisi sanoa kylmäksikin, vaikka kuunnellessa sen mystisyys pullistaa ja lämmittää mukavasti sydäntä, varsinkin kuulokkeet päässä, ihan hiljaisesti kuunneltunahan ei aina edes huomaa, että musiikki on jo alkanut.

Sibelius-elokuva ei pystynyt selittämään kolmen vuosikymmenen Järvenpään Ainolan hiljaisuutta. Kahdeksas sinfonia jäi valmistumatta vaikka jotakin siitä sanotaan olevan tallella Akseli Gallen-Kallelan hautajaisiin sävelletyssä Surusoitossa uruille (op. 111b).

Muuten eihän Mika Waltarikaan kirjoittanut mitään erityistä 57 vuotiaasta kuolemaansa saakka. Molemmat suomalaiset nerot olivat ehkä vanhoja ennen aikojaan?

4 kommenttia:

Elina kirjoitti...

"Musiikkiriidan riehuessa"... *hihitystä* Olen kovasti otettu huomiosta ja linkityksestä. Pääsit myös suosikkilistalleni edellisen tuotoksesi johdosta, tuollaisia musiikkikirjoituksia on kiinnostava lukea. Mitä musiikki ihmisille merkitsee ja millaisia ajatuksia ja kokemuksia kukakin suosikkikappaleisiinsa liittää, on minusta kovin kiehtovaa luettavaa.

hanhensulka kirjoitti...

Kiitos kommentista, Elina, musiikin kuuntelu on sikäli mukava harrastus, että musiikki sinänsähän vaikuttanee suoraan joihinkin alitajunnan osiin ja aiheuttaa assosiaatioita, joita on mukava kuunnellessa käydä läpi. Siksi pitkät kappaleet (esim. Queen'in Bohemian rhapsody (6') ja vielä pitemmät) ovat lyhyitä mukavampia kuunneltaviksi, niiden aikana voi tehdä pitkänkin ajatusmatkan, jos vain pysyy hereillä:))

Syrinx kirjoitti...

Matemaattinen ja musikaalinen nerous tuntuu olevan nuoruuteen sidonnaista. Vanhemmalla iällä on mieluummin viisauden kuin nerouden aika, tulee mieleen aforistiikka, jossa nyt pari kertaa Paimiossa vierailleena ei juurikaan alle 50-vuotiasta alan harrastajaa näe.

hanhensulka kirjoitti...

syrinx, näinhän se näyttää ainakin matematiikan suhteen olevan. Musiikissa kyllä "vanhatkin" henkilöt näyttävät vielä kirjoittelevat. Beethoven kirjoitti 9. sinfoniansa, jossa on Oodi ilolle (meidän kaikkien Unionilaisten yhteinen kansallishymni), kun oli jo ikäloppu (yli viisikymppinen:) ja vain muutaman vuoden ennen kuolemaansa ollessaan jo täysin kuuro. Samoin Bach kirjoitteli kuolemaansa saakka (oli tosin hänkin vain 65 vuotias kuollessaan). Ja Tsaikovskikin sävelsi Pähkinänsärkijän ja viimeisen sinfoniansa juuri ennen itsemurhaansa (tosin myös vain 53 vuotias, mutta mikään ei kai olisi estänyt jatkamasta jos olisi jaksanut elää).

Onko äärimmäinen matemaattinen lahjakkuus sukua autismille jotenkin?

Tänä iltana tuleekin viimeinen osa Beethoven surullisesta elämäkerrasta BBC1:ltä klo 22.00 meidän aikaa. BBC on parhaimmillaan juuri tämän tapaisissa ohjelmissa, taideohjelmissa yleensäkin ja luonto-ohjelmissa myös.