Leonard Cohen hyppäsi ajatuksiin ensimmäisenä musiikin toivelistasta, joka

On Karpalolla mielessä lastussaan draamantajun ja meemien lisäksi, kun hän haastaa blogihenkilönkin miettimään mitä musiikkia mielessä liikkuu. Tämä on vaikeampi kysymys kuin se, ovatko mielletyt oliot olemassa materiaalisessa maailmassa – mielen ulkopuolella, johon henkilö pystyisi nopeasti ja tyhjentävästi vastaamaan, että eivät ole.

Sen sijaan toivemusiikiksi blogihenkilö voisi valita Mozart'ia, Beethoven'ia tai Sibeliuksen Valse Triste'n. jumalaisen Eric Clapton'in ja Tears from Heaven, Led Zeppelin’in ja Stairway to Heaven tai George Harrisonin Something (ei siis tämä), joka on tietysti Beatles'ien paras kappale ja kaikkienaikojen ulkomaalainen rokkiballadi, joka vieläkin pusertaa aitoja kyyneleitä henkilön harakanvarpaiden ympäröimiin silmiin.

Mutta ensimmäiseksi blogihenkilölle tarttuu kuitenkin käteen CD, joka on tietysti Leonard Cohen’ia, tässä tapauksessa New Skin for the Old Ceremony, ja siitä laulu nimeltä Chelsea Hotel #2, joka alkaa:
“I remember you
well in the Chelsea Hotel,
you were talking so brave and so sweet,
giving me head on the unmade bed,
while the limousines wait in the street…”

Blogihenkilö ei ole koskaan asunut Chelsea hotellissa New Yorkin Manhattanin West 23. kadulla numerossa 222 aivan Greenwich Village'n reunalla, vaikka on yrittänyt muutaman kerran tehdä sinne varauksen. Pari kertaa henkilö joutui jo tehdyn varauksen perumaan syystä tai toisesta ja muilla kerroilla hotelli on ollut täynnä. Nyt Chelsea’ssä yöpyminen on listalla asioista, jotka täytyy tehdä ennen kuolemaansa. Sen sijaan tämä laulu tuo aina mieleen (tietysti New Yorkin itsensä lisäksi) hotellin nimellä Tudor Hotel 42. kadulla 2. Avenuen kulmassa. Hotelli oli huonossa kunnossa jo vuoden 1977 marraskuussa, kun henkilö nukkui siellä sydänystävän kanssa. Huoneessa oli peilejä sopivilla paikoilla, ja sängyssä karkeat, paperimaiset lakanat ja blogihenkilön polviin ja kylkeen tuli vereslihalle hankautuneita jälkiä, jotka parantuivat hitaasti ja muistuttivat hotellista – ja muistuttavat vieläkin.

Heti, kun blogihenkilö ensimmäisen kerran kuuli Cohen'in vereslihaisen äänen laulaman Chelsea Hotel’in, matka ja ne yöt tulivat mieleen. Entisen sydänystävän, nykyisen puolison, kanssa henkilö niitä usein muisteleekin ja naureskelee haikeana varsikin ajatellessaan, puolison paheksuessa, kyljen hankautumia, jotka valitettavasti ovat jo hävinneet iholta, eivät onneksi muistoista.

Myöhemmin, kun taas oli matka New Yorkiin, blogihenkilö yritti varata huoneen Tudor-hotellista. Se oli kuitenkin lopettanut toimintansa ja ikkunat oli rikottu. Nyt sen tilalla on uusia rakennuksia, uusia hotelleja ja blogihenkilö asuu New Yorkissa käydessään useimmiten Broadwayn Marriott hotellissa Times Square’lla, näin teatterit ovat lähempänä eikä tarvitse iltaisin kävellä 42. kadulla harmittelemassa sen muuttumista nykyiseksi moderniksi kauppakaduksi. Pornoleffatkin ovat sieltä tyystin hävinneet.

Toisena tulee mieleen samalta CD:ltä laulu nimeltä Leaving Green Sleeves
”…I sang my songs, I told my lies,
to lie between your matchless thighs.
And ain't it fine, ain't it wild
to finally end our exercise…”

Ja mieleen tulevat tietysti opiskeluvuodet Tampereella, oliko se kivikaudella, joka tapauksessa kauan – kauan – sitten. Sanat kertovat kaiken oleellisen yrityksestä valmistua hyvillä arvosanoilla toimittajaksi (tai edes jonkinlaisilla arvosanoilla), joten eipä siitä sen enempää.

Kolmantena nousevat mieleen tango yleensä ja erityisesti se, jota laulettiin Evita-ooppera-elokuvassa. Blogihenkilö ei ole koskaan kuullut kappaletta kokonaan, ei edes tiedä onko edes olemassa muuten kuin pieninä sirpaleina elokuvan kuvien seassa. Walesilainen näyttelijä ja rocklaulaja Jimmy Nail lauloi sitä useana pätkänä ja se nousee joskus jopa blogihenkilön uniin niin, että hyväkin uni häiriintyy ja muuttuu kokonaan toiseksi. Tango on nimeltään On this night of a Thousand Stars, ja se on tietysti Tim Rice’n sanoittama ja Andrew Lloyd Webber’in säveltämä.

”… On this night
On this night
On this night of a thousand stars
Let me take you to heaven's door
Where the music of love's guitars
Plays for evermore.”

Tämä tango täyttää blogihenkilön mielen tuhansilla samettisilla, hien ja rakkauden tuoksuisilla öillä, joita ei muista erikseen vaan kipeänä virtana, joka ei koskaan häviä. Samalla laulu edustaa kaikkia niitä tangoja, jotka ovat koskettaneet henkilön kyynelvirtoja kaikkina näinä vuosina alkaen Vauhdin lavalta Jämijärvellä, jonka ensimmäistä kattoa henkilö oli kattamassa päreillä (jotka Kiviojan Heikki repi pärekoneellaan) talkooporukassa pienenä naperona (ryhmäkuvassa blogihenkilön äitinäiti on kolmas vasemmalla kaiteella istumassa ja Terttu-täti neljäs vasemmalla, blogihenkilö istuu pellavatukkansa kanssa ylimmässä rivissä katon harjalla papan (mummun isä) sylissä ja Olavi-eno on harjalla istuvien eturivissä keskellä jalat reppavasti levällään ja lippa tietysti vinossa). Ja jatkuen monilla muilla kesäöisillä tanssilavoilla koivuntuoksuisessa suvessa. Hoh hoijaa.

Ja neljäntenä U2, tietysti kuvankauniin Bono'n ja poikien täytyy olla mukana henkilön listalla, ja single Staring at the Sun:

” Summer stretching on the grass
Summer dresses pass
In the shade of a willow tree
Creeps a-crawling over me
Over me and over you
Stuck together with God's glue”

Ja sitä lauletaan jokaiselle kesäiselle päivälle, jonka blogihenkilö on viettänyt tuijottaen aurinkoa, vihreää metsää ja liplattavia laineita muistellen ja haikaillen ja miettien ja laiskotellen. Henkilön luontaisin olotila itse asiassa, ensimmäinen valinta, jos saisi itse olonsa valita.

Ja lopuksi kaksi uutta kappaletta, Korento-yhtyeeltä, ajattelevan ihmisen rokkareilta, joiden kappaleet Kaksi hylkyä ja Magneettista voimaa edustavat älykästä, lyyrillistä rokkia suomeksi laulettuna. Sanat ja sävel ovat Juha K. Korennon päästä (siilitukkainen pää on etualalla tässä kuvassa) ja jostakin syystä iskevät blogihenkilön aivoissa nystyröihin, jotka ovat tarvinneetkin herättelyä. Tähän tapaan kehottaa Kaksi hylkyä: ”…soita mulle kun et enää halua kertoo kuinka kauniita me yhdessä oltiin, kun et enää halua hehkuttaa maailman suurinta kuollutta rakkautta…”.

Blogihenkilö ei voi mitään sille, että näistä ajatuksista herkistynyt mieli pakottaa tähän loppuun vielä muistelemaan Led Zeppelinin Stairway to Heaven’iä tämän verran:

”… There's a feeling I get when I look to the west,
And my spirit is crying for leaving.
In my thoughts I have seen rings of smoke through the trees,
And the voices of those who stand looking. …”

Siinä blogihenkilön hunajansuolaiset musiikkimietteet kesäisenä aamuna, auringon paistaessa ja luonnon pullistuessa hiljalleen kohti keskikesän täyteläisyyttä, vihjaten, että elämä muka jatkuu ikuisuuteen.