6.6.2005

Sin City: sarjakuvaelokuva vai elokuvasarjakuva,

Tästä ei voi olla oikein varmaa selvyyttä. Molemmat määritelmät kuitenkin pyörivät blogihenkilön päässä, kun istui puolison kanssa elokuvissa katsomassa Robert Rodriguez’in ja Frank Miller’in (ja vähän Quentin Tarentino’nkin) Sin City’ä.

Henkilö on huomannut, että usein hyväksi kehutustakin elokuvasta poistuessaan, ei oikein tiedä mitä ajattelisi. Useimmat ärsyttävät väärällä tavalla, joistakin jää mukava hehku rintaan, joka poistuu sieltä vasta tuntien tai jopa päivienkin jälkeen, monien jälkeen jää istumaan paikalleen silmät täynnä kyyneliä, joita yrittää parhaansa mukaan peitellä nuhaksi tai joksikin muuksi (niin kuin esimerkiksi Sideways, joka kosketti liian läheltä omaa sielua), ja joskus kokemus on niin tuskallinen, ettei sitä oikein edes uskalla ajatella katsomisen jälkeen.

Harvasta elokuvasta jää sellainen tunne, että näki jotakin merkittävää ja jopa ainutlaatuista. (Mikäänhän ei tietysti pysy ainutlaatuisena, jäljittelijöitä tulee jokaiselle merkittävälle taideteokselle, ja sehän on imartelun puhtain muoto.)

Blogihenkilön mielestä kaksi parasta koskaan tehtyä elokuvaa ovat Tarentinon Pulp Fiction ja Coen’in veljesten Fargo. Tietysti on muitakin hyviä elokuvia nähty, kuten nyt-mainittuina kliseiset Casablanca ja Citizen Kane ja muutama muukin, mm. Etäisten laaksojen mies tai Seitsemän samuraita, ja suomalaisista tietysti Jarvan elokuvat, varsinkin Jäniksen vuosi.

Fargo pamahti päähän heti ensi näkemällä. Pulp fiction on klönttiaivoiselle blogihenkilölle, jolla ei ole bloggari Sediksen loistavaa elokuvasilmää, sen verran monimutkainen tarina, että sitä piti katsoa moneen kertaan ennen kuin ymmärsi edes sen aikatasoja.

Sin City’stä poistuessaan blogihenkilö ajatteli nähneensä elokuvan, joka on jotakin uutta ja originellia, kulttimaineen arvoista ja jotakin josta pojanpojat (ja ehkä tyttäretkin, mistäpä sen vielä tietää) puhuvat parinkymmenen vuoden kuluttua ja blogihenkilö voi näille ylpeänä mainita nähneensä sen heti ensimmäisellä näyttöviikolla. Ja selittää tietysti monisanaisesti, mistä elokuvassa on kysymys. Se ei selviä helposti, onneksi henkilöllä on pari vuosikymmentä ennen kuin nämä jälkeläiset alkavat asiasta keskustella, henkilön ajatukset ovat vielä varsin sekaisin.

Sin City on elokuva, josta on tehty sarjakuva. Se ei siis ole elokuvaksi tehty sarjakuva, vaikka lähtökohtana onkin (elokuvan toisen ohjaajan) Frank Miller’in kolme sarjakuvakirjaa, joista yksi on nimeltään Sin City. Ehkä Dick Tracy’n piti olla tällainen, mutta sen tekeminen jäi vajaaksi. Sin City’stä voisi helposti sanoa, että se on kuvien voitto tarinasta, ja - koska tämä on jollakin tasolla totta - jättää asia siihen, mutta tämä olisi liian helppoa.

Elokuvassa on sotavuosikymmenen perperi-takkisten dekkarisankarien ja film noir-kliseiden jytyä – ja syvyyttä enemmän kuin ensisilmäilyllä uskoisi. Kuva on pääasiassa mustavalkoinen, värejä on vain siellä täällä (joidenkin huulien punahehku, punainen lemmenpesä, keltaisenoksettava pedofiilli, joidenkin silmien hetkittäinen väri jne) ja niillä on tarkka roolinsa tarinassa. Tapahtuma-aikoina on yö ja kuvissa sataa aina, tietysti sarjakuvamaisesti pitkinä, viistoina viivoina. Verta vuotaa paljon, mutta se on pääasiassa muuta kuin punaista (vaikka sitäkin näkyy välähdyksinä), erityisesti valkoista verta (ei tietysti sekään puhdasta vaan jotakin off-white sävyä). Hyvällä ja pahalla ei ole rajoja. Ja joskus ei elävällä ja kuolleella.

Blogihenkilö luki formatiivisinä vuosinaan paljon, tietysti kunnon kultturellin kirjallisuus-ihmisen tapaan, ja tehdäkseen vaikutuksen tiettyihin henkilöihin, pääasiassa hyviä, venäläisiä ja muitakin klassikoita, mutta, jos ette kerro noille pojanpojille asiasta, täytyy tunnustaa, että tuli luetuksi myös (shit loads of) Raymond Chandler’iä ja sen sellaista ja Carter Brown’ia, jonka kirjoja pystyi helposti lukemaan pari-kolmekin päivässä, ja enemmänkin, jos ei välittänyt mielenterveydestään, tai jos äiti ei vedellyt korville ja käskenyt painua ulos leikkimään intiaania, tupakalle tai vetelehtimään Bändikseen siinä Yhteislyseon vieressä niin kuin muutkin normaalit kunnon lapset/nuoret. Siksi tämä elokuva tuntuu henkilöstä niin tutulta ja jotenkin ”oikealta”.

Sin City’n kolmen näennäisesti erillisen novellin ”sankarit”, Hartigan (Bruce Willis, loistava), Marv (uskomattoman unohtumattomasti Mickey Rourke) ja Dwight (Clive Owen, joka ei näytä saavan otetta osastaan), ovat kuin suoraan Chandler’in ja muiden sellaisten kirjoista ja elokuvagenren perinteestä: kovia, helliä lihasmöykkyjä, joiden leukaperät ovat metrin levyiset ja jotka puhuvat lyhyillä sanoilla ja sanovat ajatuksia kuten (Marv): ”Is that the best you pansies can do.”, istuessaan sähkötuolissa tai kidutettavana tai tultuaan ammutuksi seulaksi Colt’in Magnumilla. Bogart kalpenee haaleaksi pyhäkoulupojaksi näiden sankareiden rinnalla.

Ensimmäinen novelli aloittaa ja lopettaa elokuvan, ja kertoo kaupungin ainoasta kunnon poliisista, Hartiganista, joka pelastaa lapsen pedofiilin kynsistä. Toisessa Marv kostaa rakastettunsa murhaajalle, joka muutenkin saa minkä ansaitsee. Ja komannessa Dwight puolustaa tyttöystäväänsä tämän entisen poikaystävän väkivallalta. Eli ”tavallisia”, nykyaikaisia tarinoita. Mikään ei ole pyhää tai tabua, paitsi likainen seksi, joka ei mitenkään sopisi kuvaan.

Kohtaukset ovat kuin Miller’in piirtämiä storyboard’eja. Ja tarina yhtä uskomaton, mutta, uskomattomasti, kahden tunnin ja neljän minuutin aikana ei uskomattomuus livahtanut kertaakaan mieleen.

Puutteitakin elokuvassa tietysti on. Naiset ovat joko huoria tai (kuvassa näkymättömiä) äitejä. Pelkistetyn sarjakuvamaisia babe’ja, ilman mitään ulottuvuuksia, kaikki kauniita ja hyvävartaloisia, joissa silmä lepää. Pääosien miehet ovat syvempiä, mutta ylipiirretyn sarjakuvamaisia stereotyyppejä, ja siksi niin vaikuttavia.

Bruce Willis istuu osaansa kuin nyrkki silmään (sic), saman roolin hän on tehnyt Die Hard’eissa, niiden jälkeenhän hän ei ole tehnytkään yhtään hyvää osaa. Rourke’en Marv’in hellään sydämeen uskoo helposti, tässä on King Kong ihmisen valeasussa. Kolmas novelli on ehkä kehnoin eikä pelkästään Owen’in otteettomuuden vuoksi. Jos haluaisi välttämättä muuttaa jotain, niin kolmatta osaa voisi lyhentää.

Elokuvan pääosassa on tietysti mässäily väkivallalla, ja tämä ehkä pitää monet katsojat pois. Elokuva ei selitä tai pehmennä väkivaltaa tai syntiä itseään. Se paskantaa dystopiansa katsojan naamalle, selitysten on löydyttävä vastaanottajan oman sielun pimeistä koloista.

Menkää katsomaan teatteriin. Tämä kuuluu isolle kankaalle ja hyville äänentoistolaitteille. Kotona pers’reikä-televisiosta eivät kuvat näyttäisi miltään ja äänetkin olisivat kuin pieruntuhnuja, niistä ei jäisi edes kunnon hajuja jäljelle. Paitsi tietysti, jos Arvoisalla Lukijalla on kotonaan vähintään 50-tuumainen näyttölaite surround-äänellä akustisesti oikeanlaisessa huoneessa (lucky bastard).

9 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Jaa, Fargo on hyvä, jaa.
Vaan mikä siinä on, kun ihmiset omasta maasta lähtiessään päätyvät paikkaan, joka on kuin oma kotimaa. Yhtä kalsaa, yhtä tuulista, yhtä lumista, yhtä kylmää.
Pääsisivät vähemmällä, kun jäisivät.

Parhaimman lomani olen viettänyt makaamalla riippumatossa mökillä lukien Mickey Spillanea. Mike Hammer luo mukavan kontrastin luonnon rauhaan.

Petra

hanhensulka kirjoitti...

Monet hyvät tunnit on vietetty näidenkin seurassa.

Voit olla oikeassa Fargosta. Minä jotenkin pidän sen kuvien yleisväristäkin, ehkä sekin vaikuttaa kokonaisuuteen. Jotenkin vaan iski johonkin suoneen heti, kun sen näki.

Vaikka asuisin kyllä mieluummin auringossa, jossa olisi kesät talvet, yöt ja päivät noin 25 astetta lämmintä (lajina meidän design-lämpötilamme?). Valitettavasti sellaista paikkaa ei ole juuri missään:))

ill. kirjoitti...

omaksi häpeäkseni totean taas kerran etten ole saanut aikaiseksi (enkä saa) katsoa noista mainitsemistasi leffoista muuta kun sen citizen kanen, sekin joskus vuonna yks ja kaks heti suurten tihkusateitten jälkeen... sideways lojuu tuolla hyllyssä odottamassa kolmena cd:nä, muita ei ole ehtinyt hommata. tai saanut aikaiseksi. mitenkään aika ei riitä.. (mistähän syystä...)

äh taas turha kommentti...

Anonyymi kirjoitti...

Sen verran vaikuttava Fargo oli, että sen jälkeen, kun olin nähnyt sen ensimmäisen kerran, niin noin viikon ajan jokainen lauseeni alkoi ja päättyi tuohon pitkään ja kaiken toteavaan jaaaaahan.

ill. ei ole häpeä, jos ei ole nähnyt jotain tiettyä leffaa tai lukenut jotain tiettyä kirjaa. Ei ole häpeä, vaikka olisi nähnyt sen tietyn leffan tai lukenut sen tietyn kirjan ja sitten olisi sitä mieltä(päinvastoin kuin muut), ettei se ole elämää suurempi.

Petra

Anonyymi kirjoitti...

Fargo iski heti ja lujaa! Toinen ihan äkkiä mieleeni tullut on Ice Storm. En tiedä miksi. Siksikö, että niissä on lunta ja jätä?;=)

ruu

hanhensulka kirjoitti...

Joo, hyvä oli sekin, minulle siinä oli myös jonkinlaista nuoruuden nostalgiaa. Jäämyrsky nimenä tietysti iskee heti suomalaiseen sieluun:))

ill. kirjoitti...

petra, mutta kun haluaisin kovasti, enkä ikinä ehdi tai saa aikaiseksi... no ehkä sitten joskus eläkkeellä jos niin kauan elän..

hanhensulka kirjoitti...

Sitä jättää niin paljon eläkeikää varten, että silloin ei taida ehtiä tehdä edes sen vertaa kuin nyt. Minulla on monta eläkeläistuttua, jotka suunnittelivat kaikenlaista, eivätkä sitten tehneet yhtään mitään. Yksi hollantilainen, joka luki koko ajan aktiiviaikanaan ja kävi konserteissa, teatterissa jne, osti maatilan Portugalista ja nyt ei tee muuta kuin makaa sen patiolla lasi kädessä - lukematta mitään - ja painoa on parikymmentä kiloa enemmän kuin ennen. On niin hyvä ystävä, että sitä voi hopottaa, mutta mikään ei auta.

Että sellaista eläke-elämän kuvitelmien ja todellisuuden välinen ero, vähän niin kuin omat kuvitelmat kirjailijaelämästäkin, joidenkin muiden blogien kertomusten valossa.

Eli elämä täytyy elää ennen eläkettä, silloin ei ehkä ole siihen aikaa, halua - tai mahdollisuuksia:))

Anonyymi kirjoitti...

Minun unelmani, joka sijoittuu tuonne eläkeikään, on juuri päinvastainen kuin useimpien. Eläkkeellä en halua tehdä mitään. En opetella italiaa, en mennä minnekään kurssille, en halua tehdä ruokaa, en halua hoitaa lapsenlapsia(jos niitä on), en halua kuunnella ihmisiä(!), en halua käydä kaupassa.
Haluan vaan olla, tekemättä mitään. Tuntuu, että koko elämä on jonkinlaista suorittamista koko ajan, jotkut tuottavat iloa, jotkut suoritteet eivät.

Mitenkähän käy? Nähtäväksi jää.

Petra