7.7.2006

Dionyysisen dekadenttia kirjailijoiden luokitusta

Tänä aamuna heräsin eilispäivän sankarin, Eino Leinon, runoja lukeneen värillisistä unista värilliseen migreenin sahanlaitavisioon niin kuin tavallista sellaisten unien jälkeen.

Ja sen lisäksi englanninkieliset sanomalehdet olivat tietysti täynnä viimevuotisen terroripommituksen muistelua, analyyseja terroristeista yleensäkin ja lopuntonta jaaritusta tenniksestä. Se ei jaksanut migreenin latistamaa sielua virkistää joten tulostin aamukahvilukemisekseni runoilija Teemu Mannisen vuodatuksen runoilijan ja lukijan suhteesta, hyvästä ja huonosta mausta (Cacoethes Scribendi: Kammottavan pitkä yritys analysoida nykyrunouden tilannetta kamalan vaikealla tavalla), joka olikin sopivan vaikea, elitistinen ja ärsyttävä aamupala (ja sopisi unilääkkeeksikin) ja oli hyvin sopusoinnussa lämpimän mutta sateenuhkaisen harmaaksi muuttuneen sään kanssa. Halusin kirjoittaa näpsäkän ja älykkään vastauksen, mutta en saanut sellaista millään aikaiseksi, joten siihen on palattava jossakin kokonaisessa lastussa, jos laiskuudeltaan ehtii.

Sen sijaan Teemun pamfletti poiki, kostoksi ehkä, ajatuksen kirjailijoiden tyyleistä ja luokituksesta jollakin muulla kuin kirjallisuuteen yleensä kuuluvalla genre-ajatuksella. Olen yli vuosi sitten blogannut kirjailijoiden taivaista (toukokuussa 2005, otsikolla Kirjailijan seitsemän taivasta) ja tämänpäiväinen lastu sopii hyvin sen jatko-osaksi. Viikon aikaisemmat tapahtumatkin antoivat näille ajatuksille lisäpontta.

Taisin jo aikaisemmin kehua kaksipäiväisiä, yhdistettyjä lepo- ja neuvottelupäiviä genttiläisessä hotellissa, jossakin Ranskan rajan tuntumassa hiljaa virtaavan, savenharmaan joen törmällä ensimmäisen maailmansodan unikkoisten taistelutantereiden lähellä. Pääteemana hotellissa oli Belbin Team Roles. Psykologit ovat aina olleet ahkeria ihmisten luokittelijoita. Tämä lähtenee ajatuksesta, että erilaiset luonteenpiirteet voidaan keskittää stereotyypeiksi, mielenpisteiksi, jotka eivät sinällään kuvaa mitään tiettyä henkilö – täydellisiä moroneita lukuun ottamatta – mutta ovat helppo instrumentti ihmisten lokeroimiseksi.

Belbin tunnistaa yhdeksän erilaista ryhmäroolia (team role), joita hän kutsuu seuraavilla nimillä (suomennokset omia löyhiä tulkintoja):

Implementer (muokkaa ideat toteutettaviksi), Shaper (mukaansavetäjä), Completer/Finisher (loppuunsaattaja), Plant (ideageneraattori, visionääri), Monitor/Evaluator (tasapuolinen arvioija), Specialist (asiantuntija, ajatusanorakki), Coordinator (ideoiden yhdistelijä, sosiaalinen omatunto), Team worker (kuuntelija, mukautuja), Resource/investigator (höyryävä tuuliviiri).

Teemun tölväisy liipaisi halun luokitella myös kirjailijat yhdeksään kategoriaan käyttäen Belbinin luokitusta pohjana. Nopealla analyysillä päädyin seuraaviin luokkiin: näkijä, kokeilija, viittailija, runttaaja, reportteri, säilyttäjä, rakentaja, rakennejyrä ja luennoitsija.

Vaikeampi tehtävä oli löytää kuhunkin stereotyyppiin sopivia kirjailijoita ilman kirjaston tukea, löysäksi käyvän muistin varassa. Mutta lastunikkarille mikään inhimillinen ei saa olla mahdotonta, joten tässä tulos ”ankarasta” ajattelusta.

Näkijä: on (suurten) tarinoiden mielikuvituksellinen, fantastinen ja epäsovinnainen maalailija. Täällä makaavat kansakuntien kaapinpäällyset.

Sellainen kuin Dante, Dostojevski, Kafka, Steinbeck, Swift, D.H. Lawrence, Henry Miller, Mika Waltari, Pentti Haanpää, Eino Leino, Solženitsyn tai Ibsen.

Kokeilija: on innokas kuuman ilman puhaltaja, provokaattori, dadaisti, nihilisti, rajojen etsijä tai tuuliviiri. Kirjailija, joka ehkä ajattelee (tai ajattelisi) postmodernismia lujana tyylisuuntana eikä vain hitaasti kulkevan kirjallisen keskivirran vieressä ärhentelevänä transienttina akanvirtana. Tämä on mielenkiintoisin ja elähdyttävin ryhmä, josta löytyvät kaikki rajojenrikkojat.

Sellainen kirjailija kuin Wilde, Kerouac, Michael Bulkagov, Paul Auster, Vonnegut, Boris Pasternak, Kirstinä, Leevi Lehto, Karri Kokko, Mukka, Juha Itkonen, Lauri Viita, Johanna Sinisalo tai Hannu Salama.

Viittailija (intertekstualisti): on kypsä ja kaiken kirjallisuuden tunteva kirjakirnu ja kuolleiden kanssa keskustelija.

Sellainen kuin Margareth Atwood, Otto Manninen, Joel Lehtonen, L. Onerva tai Camus.

Runttaaja: hyökkäävän suoraviivainen subjektiivisuuden sankari, kirjojen liukuhihna.

Sellainen kuin Hemingway, Raymond Chandler tai Ilkka Remes.

Reportteri: on sivustaseuraava raportoija, varovaisesti tuhahteleva tarkkailija, kantaaottamaton katsoja, jonka kirjoja voi yhtä hyvin lukea itsensä sivistämiseksi kuin unilääkkeeksikin.

Sellainen kuin Graham Greene, Tshehov, Tolstoi, Zola, Flaubert, Aho, Tuuri, Linna, Aleksis Kivi, Volter Kilpi, Saisio tai James A. Michener.

Säilyttäjä: on hymistelijä, tuudittaja ja nukuttaja.

Sellainen kuin Mihail Solohov, V.A Koskenniemi, Z. Topelius ja Laila Hirvisaari (Hietamies).

Rakentaja: on hallittu, luotettava ja konservatiivinen kirjahautomo.

Sellainen kuin Runeberg, Maugham, Arto Paasilinna, Hotakainen, Mauri Sariola tai Mankell.

Rakennejyrä: on yksityiskohtainen muotinkäyttäjä, tuskallisen tunnontarkka muotospesialisti.

Sellainen kuin Agatha Christie, Marcel Proust, Boris Akunin tai lähes kuka tahansa nykyisistä dekkaristeista.

Luennoitsija: on itsekeskeinen, fokusoitu, omahyväinen ja omille ajatuksilleen uskoutunut julistaja.

Sellainen kuin Erno Paasilinna, Haavikko tai Sartre.

Että sellaisen joukon demoonisia miehiä ja naisia sai Teemu Manninen aikaiseksi migreenisessä aivokopassa. Sadepilvet uhkaavat jo, lämpötila on vain vähän yli kaksikymmentä astetta. Harakkapari on hävinnyt puutarhanurmelta, mutta edellisen pesueen lyhythäntäiset räpeltäjät sotkevat kaikki puutarhan penkit niin, ettei niille viitsi peräpäätään laskea. Kaneja ei ole taas näkynyt kahteen päivään, puhdistus on tällä kertaa ollut täydellinen.

7 kommenttia:

Saana kirjoitti...

Hehe. Jostain syystä huvituin tuosta Tolstoin liittämisestä nukuttaviin kirjailijoihin. Itselleni Tolstoi on ollut ainakin jossain vaiheessa jokseenkin synonyymi unilääkkeelle. (Tämä on ollut pieni, synkkä salaisuuteni. Klassikko kun ei aina tarkoita virkeyttä.)

Mukava huomata, etten ole ainoa, joka ajattelee näin.

hanhensulka kirjoitti...

Vanhanaikainen kieli ei tietysti ole helpottamassa kirjojen lukemista. Mutta huom. sanoin myös, että niitä lukee myös sivistysmielessä. Kuinka moni on mahtanut lukea juuri Tolstoita tässä mielessä, unohtaen kuinka fantastisen hienoja kirjoja hänen teoksensa ovat. Anna Karenina pitäisi jokaisen lukea jo pelkästään oppiakseen täydellisen rakkausromaanin rakenteen (myös bloggaavien viihdekirjailijoiden, vaikka kirjoittaisivatkin Parnassossa).

Tiedän monia henkilöitä, joille Sodan ja rauhan tuhatkunta sivua ovat ylitsepääsemätön kynnys (samoin Dostojevskin Karamasovin veljesten valtava sivumäärä).

Muistetaan kuitenkin myös, että Tolstoi sanoi "todellisen taiteen" olevan kenenkä tahansa ymmärrettävissä ja tuomitsi suurimman osan taiteesta, omansakin, elitistisenä roskakoppaan. Toisaalta Tolstoi taisi tuomita roskakoppaan lähes kaiken muunkin inhimillisen toiminnan.

Lisäksi hän oli kasvissyöjä, niin kuin minäkin;)

Saana kirjoitti...

Siis lukee ainoastaan ajatellen sen klassikkostatusta ajatellen, mutta unohtaa itse kirjan?

Luultavasti tein juuri näin, kun kahlasin Anna Kareninan läpi. Ja joka tapauksessa taisin olla aika nuori vielä silloin. En pystynyt hahmottamaan kaikkia kirjan nyansseja, mutta olin päättänyt, että luen kaikki klassikot yleissivistyksen vuoksi (tai ainakin tietyt klassikot). Päätös ei kuitenkaan syntynyt sydämestä, vaan ulkoisista syistä, joten ei ihme, jos lukukokemukseni oli tuolloin "nukuttava".

Tarinan opetus: älä tee mitään sen ulkoisesta arvosta johtuen, vaan siitä, mitä itse haluat tehdä. :)

ill. kirjoitti...

tämäpäs oli hauska :) ja muistutti taas siitä että ihmisen pitäisi lukea enemmän.. Oo ja sikäli on vaikeaa päätellä luenko siksi että "se on sivistystä ja hyödyllistä" vaiko omaksi ilokseni, koska usein nuo kaksi ovat hyvin lähellä toisiaan. muussa tapauksessa päätyy johtopäätökseen etten tee juuri mitään omaksi ilokseni. koskaan.

kaniparat Oo mutta ehkä niitä sikiää jostakin lisää, myöhemmiksi vuosiksi..

hanhensulka kirjoitti...

Muistan monta kertaa sanoneeni poika-paralleni (josta on kuitenkin kasvanut jossakin määrin tervejärkinen aikuinen), että lukemista ei saisi koskaan tehdä vain ilokseen tai ajankuluksi, vaan aina siksi, että lukeminen on kuin hengittämistä, sitä on pakko tehdä.

Nämä vanhat klassikot olisi ehkä parasta lukea teini-iässä (kirjojen ahmimisvaiheessa), niin kuin monet tietysti tekevätkin (vanhempien hellä ja huomaamaton "painostus" olisi ehkä silloin paikallaan), ja palata niistä muutamiin sitten, kun on kasvanut sekä ajassa että kokemuksessa otolliseksi niiden sisäistämiseen.

Näin ei klassikkojen lukemiseen "tuhlaantuisi aikaa" aikuisena ajankohtaisempien kirjojen lukemisen kustannuksella. Eikä olisi huonoa omaatuntoa vaivana niiden lukemattomuudesta:)

TM kirjoitti...

Moi,

mä vaan mietin että millä tavalla mä olen elitistinen ja millä tavalla mun kirjoitukseni on tölväisy? :) Koska mä ainakin kuvittelin kirjoittavani anti-elitistisesti ja hyvällä huumorilla, ilman mitään rikinkatkua. En syyttänyt, loukannut enkä ivannut ketään. Ymmärrän kyllä jos ton sortin käsitteistö ja kysymyksenasettelu ei kiinnosta, mutta hei: sitähän mäkin juuri yritin siinä kirjoituksessa sanoa: että moinen kysymyksenasettelu ei ehkä toimi kovin hyvin, jne. Mähän en nimittäin ollut sitä kielenkäyttöä valinnut, kyseessä oli vain vastine siihen, mitä Ville-Juhani on puhellut viime aikoina omassa blogissaan.

TM kirjoitti...

Hymiö perään! :)