Runotorstai on vaivannut mieltä viimeiset kolme viikkoa (niin kuin harrastukset tuppaavat vaivaamaan), ei ole tullut kunnon inspiraatiota annetuista aiheista. Olen kauneuden palvoja mieleltäni, joten rumuus ei inspiroinut (Kahdeksas haaste), eikä sen jälkeinen kohtaaminenkaan, vaikka valokuvan rakensin siihen aiheeseen ”tyhjästä”, kun yksinkertainen pariisilaispatsas innosti ajattelemaan oman narsisminsa kohtaamista. Sitähän tämä lastujen julkaisu perimmältään on, sitä ja itsensä etsimistä (narsistinen selitys narsismilleen).
Tällä viikolla oli runotorstaissa vuorossa leikki ja yritin löytää inspiraation sirpaleen sitä varten. Niinpä luin taas koko joukon runoja, erityisesti antologiasta nimeltä Runojen kirja, jossa on läpileikkaus suomalaisesta runoudesta Agricolasta modernin ja postmodernin rajalle.
Minulla on tietysti jo tähän ikään kerääntynyt suuri joukko ”mielirunoilijoita”, joista osa on "kliseisiä" nimiä, mutta minkäs teet maullesi. Käymälässä Sven Laakso kertoo lukevansa parhaillaan Haavikon 60-luvun tuotantoa. Sven sanoo Haavikosta mm. näin (ja virtuaaliystävä Prospero näyttää kannattavan ajatusta Svenin kommenttilaatikossa):
…Haavikkoa lukiessa aina joskus tuntuu että hän se on maailman suurin elävä runoilija. Tiettyyn historialliseen näkökulmaan kiinnittyneenäkään Haavikon runous ei ole ollenkaan niin vanhentunutta kuin luulisi. Päin vastoin se tarjoaakin kiinnostavan näkökulman vaiheeseen, jossa kaikki ei vielä ollut yhtä globaalia yksipuoluejärjestelmää, jossa kykloopit (nuo naulapyssyllä täyteen pumpattavat) eivät olleet vielä miehittäneet kaikkia yhteiskunnan tärkeitä asemia, vaan maailmankuvan perusteisiin kiinni käyvään ilmaisuun oli vielä kykyä, henkeä, tasapainoaistia, tarvetta…
Joten luin Haavikkoa Runojen kirjasta, mutta hänen runonsa eivät tunnu inspiroivan omaa alitajuntaa, Svenin arviosta en osaa sanoa sitä enkä tätä. Minulla on aina ollut vaikeuksia Haavikon runojen ymmärtämisessä, niin kuin Saarikoskenkin. Vaikeutena on ehkä oma tiedonpuute, molempien runous vaatii laajaa, tai ainakin heidän kaltaistaan yleissivistystä, samanlaista kontekstiä. Aina kun palaa runoon, jonka on jo luullut ”kääntäneensä omalle kielelleen”, niin uudestaan on alusta aloitettava, eikä työ ole koskaan sen helpompaa.
P. Mustapää sen sijaan inspiroi aina. Veloena sanoi jossakin vanhassa lastussaan (Ihana aamu) hänestä näin:
…P. Mustapää on hämmästyttävä, koska hänessä on mieheksi niin paljon rakkautta...
Runoilija pyöritteli pitkään kestänyttä, salaista aikuisen rakkauttaan Aale Tynniin toistakymmentä vuotta, joten ei ihme, että rakkausrunot vielä vanhoilla päivilläkin solisivat niin luontevasti. Tällä kertaa kuitenkin iski sieluun runo vuodelta 1947 (Selitys, kokoelma Koiruoho, ruusunkukka. P. Mustapään runo kuuluu näin:
Sinä etsi, sanottiin,
ei pinnalta, vaan alta,
ja filosofialta
ano viisaus laulusi säkeisiin.
En tehnyt niin.
Minun laulussani on
vain kuva kaivattuni
ja kukka, leikki, uni.
Puck. Oberon.
Ja siitäpä tuli instant-inspiraatio Runotorstain runolleni Unileikki. Varastin P. Mustapäältä muodon, sanan uni ja viimeisen rivin ja sain kuin sainkin runon aikaiseksi, kun sitä työkirjaani laiskan ja viileän iltapäivän täytteeksi riimittelin. Vaikka eihän P. Mustapään teema tietysti ollut niin vähäpätöinen kuin leikki, vaan koko kirjoittajanfilosofiansa sisältö.
Samalla muistelin runotuokioitani Suolahden Riihivuorentien kodissa nyrkillätapettavan kokoisena, muilta katseilta piilossa tiheässä pajukossa, siinä kodin vieressä toisella puolella tietä, johon pajukon Luoja oli suopeudessaan tehnyt vähän metriä pidemmän ja hennon kehon levyisen pehmeän nurmikon pätkän, jossa aurinko lämmitti somasti ja kärpäset urisivat nälkäisinä ajoittain torkahtelevan runosepon pään ympärillä. Poutapilvetkin näkyivät toisiaan takaa-ajoelemassa syvänsinisellä taivaalla.
Kumma, että lapsuusmuistoissa onkin niin vähän synkkiä pilviä ja sateisia ilmoja, ja niidenkin ilmojen muistoissa on kullankeltaiset syrjät. Mitään pajukkorunoista ei ole jälkimaailmalle tiettävästi säästynyt. Jälkimaailma ei ehkä menetä mitään. Sen sijaan runoseppo itse valittaa mielessään katkerana, ettei niitä enää löydy. Muistojen selityksinä ne olisivat korvaamattomia nyt. Ne Arvoisista Lukijoista, joilla on vielä vaikutusherkässä iässä olevia lapsia, yrittäkää saada näitä kirjoittamaan ylös ajatuksiaan niin paljon kuin mahdollista, vaikka eivät itse niin hirveästi välittäisi sitä tehdä. Kiittävät vielä vanhuksiaan siitä, kunhan ovat itse jo iällä.
Mutta se oli eilen se. Nyt tehdään työtä ja ulkona tuulee. Kumulusjonot ristelevät taivaalla ja luonto on tukehtumassa vedenpuutteeseen. Kohta on jo syksy.
3 kommenttia:
Nyt ovat säät arvossaan, meilläkin ilmatieteellinen kuvaus à la Duras.
Mutta mikä erityisesti Eilisen poutapilvissä sävähdyttää on kohta, jossa "kärpäset urisivat".
Koko päivän olemme maanneet dyynissä yrittäen saada selvää kärpästen urinasta. Voi ei, vain Mr Bones surisee.
kaiken kukkuraksi Haavikkokin on matkalla salmen ylitse:
"Hyvää yötä.
Niin. Paljon pimeyttä."
Timbuktulaiset
Moi Sulka! Hyvä fiilis tuli postauksestasi. Jotenkin... On hyvä taas jatkaa meloen reittiään pitkin sointujen viidakkojokea. Kuivuus yrittää tukehduttaa, sitä pitäisi osata välttää. Löytää joet. Joskus tuntuu, että on liian myöhäistä.
Kiitos kommenteista.
Kun oikein herkällä korvalla kuuntelee, niin kuin lapsena, surinakin voi suurentua urinaksi. Kärpäset kasvaa lentokoneen kokoisiksi, ja yksityiskohdat näkee tarkemmin, varsinkin kun asioita saa tarkastella lähes nenä kiinni katseltavassa.
Melo vaan, Juha, ei ole myöhäistä. Sillä lailla tosin on, jos aina päivittelee, että on liian myöhäistä ja alkaa itse uskoa siihen.
Lähetä kommentti