Ystävyydestä, vähän Proust’ista ja televisiosarjoistakin

Elämässä on monia asioita, joiden olemassaololle ei löydy välitöntä ja tyydyttävää selitystä. Yksi tällainen on miesten aamuista sängystä ylösnousua jonkin verran hidastava aamuerektio.

Kaikille aamunkankeille miehille tulee ehkä iloisena uutisena se, että tällekin on oma perusteltu, biologiaan ja kehonkuntoon liittyvä, hyväksyttävä selitys, johon ei edes liity pelkoa karvojen kasvamisesta kämmeniin.

Nimittäin Tiede –lehden asiantuntija Antti Kaipia ilmoittaa, että

Yöllisten ja aamuisten erektioiden tehtävänä on ilmeisesti pitää siittimen paisuvaiskudos tip-top-kunnossa. Erektiot pumppaavat siittimeen hapekasta verta. Näin paisuvaisen happitasapaino pysyy korkeana ja solut voivat hyvin. Iän myötä paisuvainen rappeutuu, erektiohäiriöt yleistyvät ja aamuerektiot jäävät pois. Sen arvellaan johtuvan elimistön testosteronituotannon hiipumisesta.

Eli kyseessä on perhekalleuden spontaani aamujumppa, johon ei joudu itse panostamaan edes ajatusenergiaa, vaan kaikki hoituu automaattisesti.

Toinen asia, jota ehkä joskus tulee ystäviään arvioidessa, katsellessa ja kuunnellessa ihmeteltyä, on se, miksi ihmisillä on niin voimakas tarve ystävyyssuhteisiin. En tarkoita nyt niitä, joita voi varsin tyydyttävästi solmia esimerkiksi hotelli Continental’in aulabaarissa illan myöhäisinä tunteina, vaan ”todellisia” ystävyyssuhteita, jopa – Herra hyvästi varjelkoon – samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa.

Mutta ensin on taas viitattava runoilija Teemu Manniseen.

Runoilija Manninen nimittäin – kirjoittaessaan hiljattain proustmaisella selvyydellä runoilijan ja lukijan suhteesta – mollasi ihmisiä (ei ilkeästi vaan ihmetellen), joille ”Melrose Place on yhtä pätevä omien kokemusten tulkki tai niiden prosessoimisen alusta kuin Proust toisille”.

Minä en ole koskaan tietoisesti katsonut Melrose Place’a, joten en osaa sanoa siitä mitään. Sen sijaan katson usein Friends –sarjaa, joka tulee yhdeltä belgialaiselta hömppäkanavalta joka arki-ilta vähän ennen kahdeksaa, jolloin yleensä sulattelen maailmaan ja itseeni tyytyväisenä illallistani ja nautin miedosta viskigrogista. Ellei satu olemaan mitään tähdellisempää lukemista – kuten nyt työn alla oleva Zadie Smith ’in hiljakkoin Orange –kirjallisuuspalkinnon saanutta On Beauty –teosta, joka vaikuttaa vähintään yhtä hyvältä kuin hänen edellisensä, The Authograph Man. Muuten Zadie Smith on sanonut itsestään ja ensimmäisen kirjansa White Teeth ilmestymisen aikoihin näin:

the literary equivalent of a hyperactive, ginger-haired tap-dancing 10-year-old [with a style of] a script editor for The Simpsons who'd briefly joined a religious cult and then discovered Foucault.

Mutta siis jos ei satu olemaan tällaista tähdellistä lukemista, katselen joskus jopa ääneen nauraen Friends ’iä sieltä hömppäkanavalta, jossa joskus näytetään myös hyviä elokuvia. Friends (taitaa olla Suomessa tunnettu nimeltä Frendit) ei ole yhtä hyvä kuin sen englantilainen ”kopio”, kulttimainen Coupling, mutta se on siitä huolimatta nautittavaa katseltavaa ja saattaa olla vähintään yhtä hyvä ”omien kokemusten tulkki tai niiden prosessoimisen alusta” kuin Melrose Place ehkä olisi tai Proust on.

Proust’in ongelmana on erityisesti nykyajan eläjälle se, että hän on niin varpaitakipristävän ja hampaitakalisuttavan pitkäveteinen. Hätäisesti ajatellen myös tuntuu, että viime vuosisadan alun yläluokkainen aivorään kaivuu ei olisi erityisen ajankohtaista tai oleellista elektronisen aikakauden asujalle. Vaikka Proust’in lukeminen on kylläkin opettavaa: kirjoittajana oppii ainakin sen kuinka mitäänsanomattomuudesta voidaan tehdä verbaaliakrobatian avulla puisevaa tekstiä, joka taiteeksi leimattuna elää paljon kirjoittajaansa ja luonnollista käyttöikäänsä pitempään – ehkäpä ikuisesti. Tarve olisi kuitenkin löytää omaan aikaamme paremmin sopiva Proust, jota jaksaisi lukea putoamatta syvään unikoomaan.

Frendit eivät ole sitä, vaikka venytettiin siitäkin kaikki mahdollinen ulos ja loppua kohden se alkoi muistuttaa Proustia ainakin pitkäpiimäisyydessä ja toistuvuudessa.

Sarja tuli mieleen siksi, että hiljattain on julkaistu kirja nimeltä The People You Can’t Afford To Live Without – Vital Friends. Kirjoittaja on Gallup’in direktööri nimeltään Tom Rath.

Rath sanoo, että ystävyys avioliitossa on viisi kertaa tärkeämpää kuin seksi – kuten kai suurin osa vaimoista on aina tiennytkin. Ensimmäistä vuottaan naimisissa oleville miehille tämä saattaa olla todella vaikeaa uskoa. Mutta, vaikka ei uskoisikaan vaimoaan, aika ja vähenevät aamuerektiot opettavat lopulta oikean viisauden siemeniä. Avioliiton sisäinen ystävyys kattaa lisäksi 70 % sen antamasta tyydytyksestä.

Rath'in mukaan ystävyyssuhteista hyötyvät erityisesti ”worried well” –tyyppiset henkilöt (huolestuneet hyvinvoijat), jotka eivät vielä ole elämässään korjauskelvottomia. Lisäksi ystävyys oikeita elämäntapoja viettävän henkilön kanssa parantaa myös omia elämäntapoja (tai huonontaa, tämä vaikutushan saattaa olla negatiivinenkin).

Ystävyyssuhteita analysoidessaan tulisi erityisesti etsiä ystävistään kahdeksaa ystäväroolia (suluissa suomennos niin kuin itse asian ymmärsin), joita Rath kutsuu nimillä builder (rakentaja), champion (edelläkävijä), collaborator (kätyri), connector (yhdistäjä), energizer (innostaja), mind opener (ajatusten aukaisija) ja navigator (suunnanetsijä).

Jos katsotaan Frendejä tällä silmällä, voidaan ehkä sanoa, että Ross on rakentaja ja suunnanetsijä, Chandler on ajatusten aukaisija ja edelläkävijä, Joey on kätyri ja yhdistäjä, Monica on innostaja ja edelläkävijä, Phoebe on ajatusten aukaisija ja suunnanetsijä ja Rachel kätyri ja rakentaja. Kaikki ovat monitasoisesti kirjoitettuja rooleja, he tuntuvat ”oikeilta” ihmisiltä, joilla on selvästi oma ja johdonmukaisesti jatkuva luonne. Siksi kai sarja oli, ja on edelleen, niin suunnattoman suosittu. Coupling oli paljon lyhyempi ja lyhyemmäksi tarkoitettu sarja ja siksi sen henkilöt olivat vähäulotteisempia, enemmän stereotyyppejä, koska he eivät ehtineet kasvamaan kokonaisiksi.

Useimmat meistä kai ajautuvat analysoimatta ystävyyssuhteisiin, joista suuri enemmistö lopahtaa syystä tai toisesta, yleensä mahdottomuuteensa, ajan kanssa. En tietysti tiedä Arvoisasta Lukijasta, mutta itselläni on sellainen kuva, että meillä on vain vähän todella todellisia ystävyyssuhteita. Rath’in tutkimuksen mukaan tyypillisesti amerikkalaisella aikuisella on vain kaksi todellista ystävää (edellisen tutkimuksen aikoihin ystäviä oli vielä keskimäärin kolme). Meille eurooppalaisille (ainakin itselleni) tämä tuli jonkinlaisena yllätyksenä. Me ajattelemme amerikkalaisia pinnallisina ja helposti ystävystyvinä, mutta näin ei siis näytä olevan, ehkä me emme eroa amerikkalaisista lopultakaan kovin paljoa.

Monille meistä virtuaalimaailman olioista bloggaaminen ja kommentointi ovat ystävyyssuhteiden – ehkä epätyydyttävän laihoja – korvikkeita tai täydentäjiä. Virtuaalisuhteet kuitenkin täyttävän jonkin ihmissuhteiden ekokolon, muutenhan me emme tietysti täällä viitsisi roikkua. Monille ehkä on mahdotonta oman mieliaiheensa – sanotaan vaikka kirjoittaminen ja kirjallisuus – ”harrastaminen” Perähikiällä tai Brysselissä (jos niissä paikoissa virtuaalihenkilöitä asustaa) ilman Blogistanian tarjoamia mahdollisuuksia. Mutta virtuaalisuhteista puuttuu ystävyyden tärkeitä elementtejä. Virtuaaliolkapäähän on vaikea nojata, virtuaalikäsivartta on vaikea puristaa hellän lohduttavasti tai virtuaaliselkää läimäyttää rohkaisuksi.

Ystävyyssuhteidensa analysointi saattaa olla vaarallista ystävyydelle itselleen. Tärkeintä tietysti tulisi olla sen, että ystävät pitävät toisistaa sellaisina kuin ovat, eivätkä analysoi sitä, mitä ystävät antavat suhteelle. Ehkä systävyyssuhteissa olisikin tärkeämpää se, mitä itse voi ystävilleen antaa.

Aristoteles on sanonut tästäkin jotakin viisasta. Hän on sanonut, että ystävyys on elämässä tärkeämpää kuin mikään muu hyvä asia (omaisuus, asema). Hän kutsui ystävää ”toiseksi minäksi”, jonka kanssa oma minuus on jollakin selittämättömän atavistisella tasolla yhteydessä. Mammutinmetsästäjille ja heidän metsästäville, kalastaville ja keräileville esi-isilleen toimivat ystävyyssuhteet olivat tietysti koko elämisen ja olemassaolon ehto.

Oscar Wilde sanoi ystävän tärkeydestä näin (vapaasti muistaen): ystävä ei puukota takaa, hän puukottaa edestä päin. Mikä onkin oikein lohduttava ajatus.

Ja loppuun vielä pieni pätkä Coupling’ista.

Sally: Mary Kelly thinks you’re a complete idiot.
Patrick: Then why does she keep looking at my arse when we’re talking?
Sally: She’s lip-reading.