Chicanoja, selkäsaunoja ja Herran siunauksia

Oma napa ei tietysti ole koskaan oikealla bloggarilla ja lastunikkarilla kaukana ajatuksista, ja sitä varten on Blogistaniassa liikkeellä koko ajan uusia testejä. Niin kuin tämäkin, josta huomaan epämääräiseksi ilokseni ja suureksi hämmästyksekseni olleeni täysin tietämättäni kuin eräs Antonio Marez, Uuden Meksikon chicano, (USA:n) meksikolaisten ja intiaanien espanjaa puhuva jälkeläinen (oikeista termeistä on artikkeli täällä), josta en ole kuullut koskaan ennen, ja täytyy tunnustaa sivistyksessä sellainenkin aukko, että Bless Me, Ultima -kirja ja sen kirjoittaja, Rudolfo Anaya, ovat jääneet kokonaan aikaisemman tietoisuuden ulkopuolelle.

Siis ennen kuin tein tämän testin (mikä klassikkoteos olet?), joka löytyi Anita Konkan Sanojen ja Hillityn Kukon kautta, ja jonka tulos näkyy alla.

Testin mukaan olen niin kuin Antonio Juan Marez y Luna, Bless Me, Ultima –kirjan päähenkilö, aluksi kuusivuotias ja kasvan tarinan aikana kahdeksanvuotiaaksi Uuden Meksikon maaseudulla II maailmansodan aikaan. Isäni on vaquero, karjapaimen, ja äitini on jonkinlainen kosminen Maan Äiti -hahmo, joka haluaa, että minusta tulee pappi. Tutustun kirjassa intiaaniparantajaan, curandera'an, naiseen, jonka nimi on Ultima, jolta opin elämää ja kasveilla-parantamisen alkeita. Ja tietysti, kasvutarinaan sopivasti, hyvän ja pahan vastakohtaisuutta.

On vaikea ajatella kauempana itsestään olevaa henkilöhahmoa. Olisin ehkä ollut enemmän otettu Kesäyön unelman roolissa Puck'ina, mutta näin ei siis asia olekaan ja on kai tyytyminen uuteen sukulaishahmoonsa chicanoon.

Itse muutin kuusivuotiaana Suolahteen lähelle Riihivuoren sahaa. Ikävuosien kuusi ja kahdeksan välistä on vaikea löytää selviä, aikaansidottuja muistikuvia. Tietysti ensimmäinen suolahtelainen koulupäivä kuusivuotiaana alakoulussa on selvänä mielessä pitkän, onnellisen mummulassa vietetyn jämijärveläiskesän päätteeksi. Muistan koulun pihalla olleen metallisen pylvään, johon oli kiinnitetty solmuisia köydenpätkiä tasaisin välein, niiden avulla voi lennättää itsensä riemusta kirkuen kaaressa pylvään ympäri, jos sai siihen tilaisuuden isompien poikien ahmiessa välituntien parhaan ajan omiin köysileikkeihinsä.

Ja muistan kuinka vatsani meni sekaisin ensimmäisen koulupäivän aamuna seisoessani yksinäisenä, pelokkaana, migreenin sahalaitainen hehku silmissä ja ketään tuntematta nojaillen viileäposkiseen metallipylvääseen kunnes joku ajoi minut muualle mököttämään karusellileikkien tieltä.

Löysin möyryävään tarpeeseeni koulun "huusin", joka oli ison ladonnäköisen puutalon toisessa kerroksessa, jossa oli vieri vieressä pitkä rivi reikiä istumista varten ja reikien välissä kasattuna Keskisuomalaisen sivuja ajankuluksi ja henkilökohtaista hygieniaa varten. Käsienpesun edullisuudesta ei vielä silloin välitetty kovin paljoa kouluissa eikä edes aina kotona, vaikka oma äitini oli entinen partiolainen ja 4-H:n kerholainen (Arvoisa Lukija enkä muistaakin nämä 4-H:n maatalouskerhoyhdistykset: Harkinta - Harjaannus - Hyvyys – Hyvinvointi tai amerikkalaisittain Head – Hands – Heart – Health) ja oli itse lapsuudessaan hädin tuskin selvinnyt hengissä lavantaudista.

Tutustuin ensimmäiseen suolahtelaisystävääni, Salosen Eskoon, reppuselässä kävellyillä koulumatkoilla. Hän oli paljon minua hiljaisempi, omaa kotiani köyhemmän pienviljelijäkodin poika, joka pysyi parhaana ystävänä siihen saakka, kun minä menin oppikouluun. Ja Hämäläisen Seppoon, jonka vanhemmat olivat kuuromykkiä ja hämmästyksekseni Seppo puhui suomen lisäksi sujuvasti viittomakielellä. Ja tietysti naapuritalon Lipposen Marjattaan, ensirakkauteeni, joka tosin ei ehkä kuitenkaan tosissaan vastannut palaviin tunteisiini.

Äitini ei halunnut minusta pappia vaan sivistyneen ja älykkään seurustelijan (ammatti ja toimeentulo olivat sivuseikkoja), joka lisäksi osaisi (ja haluaisi) tanssia hyvin. Mutta isäni halusi papin perheeseensä, ja oli pitkään katkera siitä, ettei minusta tullut edes pysyvästi uskovaa ihmistä vaan aikaa myöten onneton agnostikko. Hänen omat vanhempansa olivat sonkajärveläisiä körttejä ja lapsuuden uskovaisuus vaikuttaa hänessä vieläkin, koska mielessä kasvava, ajaton ja muistoton kupla ei ole vielä laajentunut sinne saakka.

Ensimmäisenä kouluvuotena kävin myös pyhäkoulua, johon mennessä pukeuduttiin parempiin vaatteisiin niin kuin oltaisiin oikeaan kirkkoon menossa. Pyhäkoulussa kuunneltiin kauniita kertomuksia Raamatusta ja opeteltiin ulkoa kymmentä käskyä. Opettelin käskystä siunaamaan itseni joka ilta Herran siunauksella, josta tavasta täytyi väkisin opettaa itsensä irti murrosiässä, vaikka joinakin lohduttoman onnettomina öinä vielä sen jälkeenkin täytyi rukoilla itsensä uneen. Ensimmäinen opiskeluvuosi Tampereella vasta karisti iltaöiset siunailut kokonaan mielestä. Eipä kai kännipäissään luettu Herran siunaus olisi syntistä mieltä kovasti enää lohduttanutkaan, eikä antanut siunattua yöunta, saatikka pelastanut sielua ammun kalmankelmeältä krapulalta.

Sinä ensimmäisenä Suolahden talvena sain ainoan selkäsaunan isältä, mikä katkeroitti mieltä kovasti, koska se tuli mielestäni täysin aiheetta. Ulisin varmuuden vuoksi jo ennen saunan alkamista suureen ääneen, eikä isä ehkä raaskinut surkeasti ulisevaa, laihajäsenistä jälkikasvuaan liian kovalla kädellä piiskata, koska muistiin ei ole jäänyt selkäsaunaan oleellisesti liittyvää kipua. Sitä olivat tosin äidin kiukkuisen pikaisesi ohimenevät piiskansivallukset tietysti jo opettaneet kestämään. Vaikka ei hänkään mukuloitaan ylettömästi hakannut.

Olin kovin vilkas ja kovakorvainen lapsi, jonka useimmat selkäsaunat tulivat pelkästä väärinymmärryksestä. Tai siksi, että minä olin otollisempi selkäsaunan saaja kuin pikkusisareni Liisa, koska annoin positiivista palautetta piiskaajalle parkumalla kovasti jo pelkästä Koivuniemen Herran näkemisestä. Liisa ei huutanut edes sivalleltuna, vaikka oli puolet minua pienempi, lettipäinen ja punarusettinen, sinisten silmälammikoiden eteerinen pikkujoutsen.

Eli kaikin puolin näyttää lapsuusaika kuudennen ja kahdeksannen ikävuoden välillä olleen onnellista aikaa, josta ei kovin dramaattisia muistikuvia ole mieleen tarttunut.

What Literature Class character are you?

You're Antonio Marez! You're a young, quiet, impressionable boy torn by your parents. Your mom wants you to be a priest, your dad wants you to be a rancher. You are confused as you observe your surreal world full of witches, potions, and death. You're from "Bless Me, Ultima."
Take this quiz!








Quizilla
Join

Make A Quiz More Quizzes Grab Code