11.7.2006

Ystävyydestä, vähän Proust’ista ja televisiosarjoistakin

Elämässä on monia asioita, joiden olemassaololle ei löydy välitöntä ja tyydyttävää selitystä. Yksi tällainen on miesten aamuista sängystä ylösnousua jonkin verran hidastava aamuerektio.

Kaikille aamunkankeille miehille tulee ehkä iloisena uutisena se, että tällekin on oma perusteltu, biologiaan ja kehonkuntoon liittyvä, hyväksyttävä selitys, johon ei edes liity pelkoa karvojen kasvamisesta kämmeniin.

Nimittäin Tiede –lehden asiantuntija Antti Kaipia ilmoittaa, että


Yöllisten ja aamuisten erektioiden tehtävänä on ilmeisesti pitää siittimen paisuvaiskudos tip-top-kunnossa. Erektiot pumppaavat siittimeen hapekasta verta. Näin paisuvaisen happitasapaino pysyy korkeana ja solut voivat hyvin. Iän myötä paisuvainen rappeutuu, erektiohäiriöt yleistyvät ja aamuerektiot jäävät pois. Sen arvellaan johtuvan elimistön testosteronituotannon hiipumisesta.

Eli kyseessä on perhekalleuden spontaani aamujumppa, johon ei joudu itse panostamaan edes ajatusenergiaa, vaan kaikki hoituu automaattisesti.

Toinen asia, jota ehkä joskus tulee ystäviään arvioidessa, katsellessa ja kuunnellessa ihmeteltyä, on se, miksi ihmisillä on niin voimakas tarve ystävyyssuhteisiin. En tarkoita nyt niitä, joita voi varsin tyydyttävästi solmia esimerkiksi hotelli Continental’in aulabaarissa illan myöhäisinä tunteina, vaan ”todellisia” ystävyyssuhteita, jopa – Herra hyvästi varjelkoon – samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa.

Mutta ensin on taas viitattava runoilija Teemu Manniseen.

Runoilija Manninen nimittäin – kirjoittaessaan hiljattain proustmaisella selvyydellä runoilijan ja lukijan suhteesta – mollasi ihmisiä (ei ilkeästi vaan ihmetellen), joille ”Melrose Place on yhtä pätevä omien kokemusten tulkki tai niiden prosessoimisen alusta kuin Proust toisille”.

Minä en ole koskaan tietoisesti katsonut Melrose Place’a, joten en osaa sanoa siitä mitään. Sen sijaan katson usein Friends –sarjaa, joka tulee yhdeltä belgialaiselta hömppäkanavalta joka arki-ilta vähän ennen kahdeksaa, jolloin yleensä sulattelen maailmaan ja itseeni tyytyväisenä illallistani ja nautin miedosta viskigrogista. Ellei satu olemaan mitään tähdellisempää lukemista – kuten nyt työn alla oleva Zadie Smith ’in hiljakkoin Orange –kirjallisuuspalkinnon saanutta On Beauty –teosta, joka vaikuttaa vähintään yhtä hyvältä kuin hänen edellisensä, The Authograph Man. Muuten Zadie Smith on sanonut itsestään ja ensimmäisen kirjansa White Teeth ilmestymisen aikoihin näin:


the literary equivalent of a hyperactive, ginger-haired tap-dancing 10-year-old [with a style of] a script editor for The Simpsons who'd briefly joined a religious cult and then discovered Foucault.

Mutta siis jos ei satu olemaan tällaista tähdellistä lukemista, katselen joskus jopa ääneen nauraen Friends ’iä sieltä hömppäkanavalta, jossa joskus näytetään myös hyviä elokuvia. Friends (taitaa olla Suomessa tunnettu nimeltä Frendit) ei ole yhtä hyvä kuin sen englantilainen ”kopio”, kulttimainen Coupling, mutta se on siitä huolimatta nautittavaa katseltavaa ja saattaa olla vähintään yhtä hyvä ”omien kokemusten tulkki tai niiden prosessoimisen alusta” kuin Melrose Place ehkä olisi tai Proust on.

Proust’in ongelmana on erityisesti nykyajan eläjälle se, että hän on niin varpaitakipristävän ja hampaitakalisuttavan pitkäveteinen. Hätäisesti ajatellen myös tuntuu, että viime vuosisadan alun yläluokkainen aivorään kaivuu ei olisi erityisen ajankohtaista tai oleellista elektronisen aikakauden asujalle. Vaikka Proust’in lukeminen on kylläkin opettavaa: kirjoittajana oppii ainakin sen kuinka mitäänsanomattomuudesta voidaan tehdä verbaaliakrobatian avulla puisevaa tekstiä, joka taiteeksi leimattuna elää paljon kirjoittajaansa ja luonnollista käyttöikäänsä pitempään – ehkäpä ikuisesti. Tarve olisi kuitenkin löytää omaan aikaamme paremmin sopiva Proust, jota jaksaisi lukea putoamatta syvään unikoomaan.

Frendit eivät ole sitä, vaikka venytettiin siitäkin kaikki mahdollinen ulos ja loppua kohden se alkoi muistuttaa Proustia ainakin pitkäpiimäisyydessä ja toistuvuudessa.

Sarja tuli mieleen siksi, että hiljattain on julkaistu kirja nimeltä The People You Can’t Afford To Live Without – Vital Friends. Kirjoittaja on Gallup’in direktööri nimeltään Tom Rath.

Rath sanoo, että ystävyys avioliitossa on viisi kertaa tärkeämpää kuin seksi – kuten kai suurin osa vaimoista on aina tiennytkin. Ensimmäistä vuottaan naimisissa oleville miehille tämä saattaa olla todella vaikeaa uskoa. Mutta, vaikka ei uskoisikaan vaimoaan, aika ja vähenevät aamuerektiot opettavat lopulta oikean viisauden siemeniä. Avioliiton sisäinen ystävyys kattaa lisäksi 70 % sen antamasta tyydytyksestä.

Rath'in mukaan ystävyyssuhteista hyötyvät erityisesti ”worried well” –tyyppiset henkilöt (huolestuneet hyvinvoijat), jotka eivät vielä ole elämässään korjauskelvottomia. Lisäksi ystävyys oikeita elämäntapoja viettävän henkilön kanssa parantaa myös omia elämäntapoja (tai huonontaa, tämä vaikutushan saattaa olla negatiivinenkin).

Ystävyyssuhteita analysoidessaan tulisi erityisesti etsiä ystävistään kahdeksaa ystäväroolia (suluissa suomennos niin kuin itse asian ymmärsin), joita Rath kutsuu nimillä builder (rakentaja), champion (edelläkävijä), collaborator (kätyri), connector (yhdistäjä), energizer (innostaja), mind opener (ajatusten aukaisija) ja navigator (suunnanetsijä).

Jos katsotaan Frendejä tällä silmällä, voidaan ehkä sanoa, että Ross on rakentaja ja suunnanetsijä, Chandler on ajatusten aukaisija ja edelläkävijä, Joey on kätyri ja yhdistäjä, Monica on innostaja ja edelläkävijä, Phoebe on ajatusten aukaisija ja suunnanetsijä ja Rachel kätyri ja rakentaja. Kaikki ovat monitasoisesti kirjoitettuja rooleja, he tuntuvat ”oikeilta” ihmisiltä, joilla on selvästi oma ja johdonmukaisesti jatkuva luonne. Siksi kai sarja oli, ja on edelleen, niin suunnattoman suosittu. Coupling oli paljon lyhyempi ja lyhyemmäksi tarkoitettu sarja ja siksi sen henkilöt olivat vähäulotteisempia, enemmän stereotyyppejä, koska he eivät ehtineet kasvamaan kokonaisiksi.

Useimmat meistä kai ajautuvat analysoimatta ystävyyssuhteisiin, joista suuri enemmistö lopahtaa syystä tai toisesta, yleensä mahdottomuuteensa, ajan kanssa. En tietysti tiedä Arvoisasta Lukijasta, mutta itselläni on sellainen kuva, että meillä on vain vähän todella todellisia ystävyyssuhteita. Rath’in tutkimuksen mukaan tyypillisesti amerikkalaisella aikuisella on vain kaksi todellista ystävää (edellisen tutkimuksen aikoihin ystäviä oli vielä keskimäärin kolme). Meille eurooppalaisille (ainakin itselleni) tämä tuli jonkinlaisena yllätyksenä. Me ajattelemme amerikkalaisia pinnallisina ja helposti ystävystyvinä, mutta näin ei siis näytä olevan, ehkä me emme eroa amerikkalaisista lopultakaan kovin paljoa.

Monille meistä virtuaalimaailman olioista bloggaaminen ja kommentointi ovat ystävyyssuhteiden – ehkä epätyydyttävän laihoja – korvikkeita tai täydentäjiä. Virtuaalisuhteet kuitenkin täyttävän jonkin ihmissuhteiden ekokolon, muutenhan me emme tietysti täällä viitsisi roikkua. Monille ehkä on mahdotonta oman mieliaiheensa – sanotaan vaikka kirjoittaminen ja kirjallisuus – ”harrastaminen” Perähikiällä tai Brysselissä (jos niissä paikoissa virtuaalihenkilöitä asustaa) ilman Blogistanian tarjoamia mahdollisuuksia. Mutta virtuaalisuhteista puuttuu ystävyyden tärkeitä elementtejä. Virtuaaliolkapäähän on vaikea nojata, virtuaalikäsivartta on vaikea puristaa hellän lohduttavasti tai virtuaaliselkää läimäyttää rohkaisuksi.

Ystävyyssuhteidensa analysointi saattaa olla vaarallista ystävyydelle itselleen. Tärkeintä tietysti tulisi olla sen, että ystävät pitävät toisistaa sellaisina kuin ovat, eivätkä analysoi sitä, mitä ystävät antavat suhteelle. Ehkä systävyyssuhteissa olisikin tärkeämpää se, mitä itse voi ystävilleen antaa.

Aristoteles on sanonut tästäkin jotakin viisasta. Hän on sanonut, että ystävyys on elämässä tärkeämpää kuin mikään muu hyvä asia (omaisuus, asema). Hän kutsui ystävää ”toiseksi minäksi”, jonka kanssa oma minuus on jollakin selittämättömän atavistisella tasolla yhteydessä. Mammutinmetsästäjille ja heidän metsästäville, kalastaville ja keräileville esi-isilleen toimivat ystävyyssuhteet olivat tietysti koko elämisen ja olemassaolon ehto.

Oscar Wilde sanoi ystävän tärkeydestä näin (vapaasti muistaen): ystävä ei puukota takaa, hän puukottaa edestä päin. Mikä onkin oikein lohduttava ajatus.

Ja loppuun vielä pieni pätkä Coupling’ista.

Sally: Mary Kelly thinks you’re a complete idiot.
Patrick: Then why does she keep looking at my arse when we’re talking?
Sally: She’s lip-reading.

6 kommenttia:

TM kirjoitti...

Sori, meni tohon edelliseen boksiin kommentti joka oli tarkoitettu tänne! :D

TM kirjoitti...

Niin, ja Coupling oli ja on muuten yksi mun kaikkien aikojen lempisarjoista. Kaikki osat nauhalla! :D

hanhensulka kirjoitti...

Tämä on kommentti tm:n kommentteihin lastuissa, joissa viitataan runoilija Teemu Manniseen.

tm, pitkää tekstiäsi runoilijan ja lukijan suhteesta yms. oli ilo lukea, niin kuin muitakin tekstejäsi tietysti.

Elitismistä. Olisin jossakin määrin pettynyt, jos Tuli ja Savu -lehden päätoimittaja ei olisi elitistinen.

Näen kyllä (myöhemmistä teksteistäsi), että olet kieltämässä kansan olemassaolon, mutta käsite "kansa" kai lienee kuitenkin välttämätön ja sitä vastaan on hyvä pallotella erikoisryhmien erikoisuutta. Joku ammatikseen muuraavien ja varsinkin rappareiden ryhmä on myös elitistinen niin kuin runoilijoidenkin ryhmä (ehkä henkisissä tasoissa on eroa, mutta en uskalla tätä sanoa ääneen varmuudella). Elitismi-leima ei (välttämättä) sisällä arvoasetelmaa vaan toteamuksen, että on massa (kansa) ja sen sisällä erityistä tietoa tai taitoa vaativa pienryhmä, eliitti, johon on koko ajan pyrkimässä "kateellinen" ryhmä alan diletantteja.

Tekstissäsi oli montakin kohtaa, josta voi vetää johtopäätöksen, että oletat runoilijaeliitin olevan olemassa. Jos runoilu laajennetaan muihinkin teksteihin niin jo Proustin tekstien arvostaminen on osoitus eliittisen "muun" oelmassaolosta "kansan" vastapainona.

Myös (osa)tulkintani tekstistäsi näyttäisi oikealta, kun ajattelee esimerkiksi tätä seuraavaa pitkässä analyysissäsi:

"Mistä voisi aloittaa? Olen ajatellut tällaista: keitä me olemme, kun sanomme ja ajattelemme olevamme "runoilijoita"? Luulen, että meistä (tarkoittanen tällä itseni ikäisiä miespuolisia subjekteja) on tullut varmaan nuoruuden kokemusten, alakulttuureihin vihkiytymisen, identiteetin itsetietoisuuden saavuttamiseen liittyvän lisäarvon rakentamisen kautta samalla sekä allergisia että salaa riippuvaisia mausta ja muodista (vastakulttuuri ja valtakulttuuri ovat tällä tasolla sama asia, herra ja orja).

Olen kysynyt itseltäni (en tietenkään näillä sanankäänteillä, ennemmin sisäisesti, sanatta): missä määrin minä HALUAN olla sellainen "runoilija", jota vääristynyt tietoisuus (markkinat) haluavat? ..."


Milestäni tuossa on selvää arvolatausta. Mutta älä käsitä minuakaan väärin. 60-luvun "lapsena" hyväksyn tietysti vastaanmukisematta eliitin - eturyhmän - olemassaolon edistyksen keulassa (tai muutoksen, kaikki liikehän ei ole (eikä sen edes tarvitse olla) edistystä, varsinkin jos uskoo elitististä, bernsteinilaisen sosialismin totuutta:).

TM kirjoitti...

Sori, tämä nyt on pitkä vastaus...

"Kansassa" ei sanana ole mitään vikaa, mutta tietyssä kontekstissa siitä vain tulee väistämättä epähedelmällinen. Kyse ei ole siitä, onko objektiivista entiteettiä nimeltä "kansa" olemassa vai ei - ainoastaan siitä, mitä kukin sanankäyttelijä uskoo tekevänsä ja mitä todellisuudessa tulee tehneeksi. Olen runoilija, olen kiinnostunut kielenkäytöstä! :D

Ongelmallista tässä on se, että tämän käsitteen "elitismi" taustalla kytee tietty aivan omalakinen diskurssinsa, joka on kiertänyt runouden kentällä jostain 1990-luvun runoussodista lähtien: Helsingin akateemiset vs. Turun kadunmiehet, joka degeneroitui ajatukseksi kadusta/kansasta ja elitistisestä runoilijasta, joka halveksuu kansan makua ja sivistymättömyyttä. Tuntemattomalle ihmiselle puetaan rooli, joka ei hänelle sovi, ja rooli itsessään alkaa elää elämäänsä puheessa, tämä jonkinlainen väärin tulkittu, huonosti näytelty dandyismi, jota pyritään sitten kitkemään runoilijoista pois epäterveellisenä ja epädemokraattisena asenteena. Vaikka kenelläkään ei sellaista asennetta ole, eikä kukaan sellaista roolia esitä (no okei, ehkä jotkut pari tyyppiä).

Nykynuorille, tälle meidän grunge-intelligentsiallemme, tällainen erottelu on kivulias, koska ikinä ei voi tietää millaisten julkilausumattomien 60-lukulaisten tai 80-lukulaisten ennakko-oletusten varassa keskusteluja käydään. Pahimmillaan kyseessä on pelkkä käsikassara, jonka avulla tehdään karkeita, populistisia ja epärehellisiä erotteluja: sinä paska, minä hyvä.

Toisaalta käsitettä voi käyttää positiivisestikin. Kejosen Pekka totesi mulle Kajaanissa runoviikoilla viime vuonna kun näitä pohdin, että "ole sä vaan ylpeesti elitisti". Toisaalta kukaan ei varmasti väittäisi, että Kejonen itse, tuo runoilija vaipoissaan, olisi elitisti. Sellainen vaikuttaisi absurdilta. Minulla on kuitenkin sellainen tuntu, että säilyttäisin mieluusti Pekan *ajatuksen* ilman hänen *sanojaan*. Se mitä Pekka tarkoitti, oli yksinkertaisesti, että runoilijan täytyy olla ylpeä omasta erityisestä intressistään. Nämä sanat, tämä kuvittelun maasto, se on minun erityinen, ylevä läänitykseni.

Ymmärrän ja hyväksyn jos eliitillä tarkoitetaan asiantuntijoita. Mutta silloin on käytössä parempiakin termejä. Elitismillä kun on aina noita pejoratiivisia sivumerkityksiään.

Lopuksi haluaisin vieläkin muistuttaa, että kirjoitukseni olivat todellakin reaktioita jonkun toisen retoriikkaan ja kysymyksenasetteluun, joten on ihan pikkaisen (ei mitenkään vakavasti!) epäreilua pitää analyysia mielipiteenä. :) Olen nimittäin itse pitkään epäillyt althusserilaista, frankfurtilais-baudrillardilaista käsitteistöä. Usein muuta ei kuitenkaan ole tarjolla. Silti, se tuottaa lisämerkityksiä ja sävyjä, joista toisaalta haluaisin päästä eroon.

Näin ollen, se mitä tarkoitin - tai olisin halunnut tarkoittaa: se mitä *ajattelin* - kirjoittaessani tuon lainaamasi katkelman oli jotain Perecin infraordinaarisen ja Bourdieu'n habituksen väliltä: se, miksi meistä tulee sitä mitä meistä tulee ei ehkä olekaan merkittävien hetkien ja valintojen tulosta vaan arkipäiväisen "pinnallisen syvyytemme". Pukeutumisemme, eleemme, syömätapamme, alakulttuurien sisäisten viestintäjärjestelmien omaksuminen osaksi omaa sisäistä, tiedostamatonta mutta muille "vihkiytyneille" välittömästi merkityksellistä *tuntoa*.

Jotkut ovat pyrkineet puhumaan identiteetistä, mutta tuo käsite kattaa vain tietoisen minän muokkaamisen. Minua kiinnostaa kaikki se, minkä unohdamme tehneemme, mitä unohdamme olevamme, mutta joka silti *viestii*. Kaikki se, mikä keskusteluissa oletetaan itsestäänselvyytenä, asiat, joista ei ikinä aleta keskustelemaan, koska ne ovat vaivaannuttavia eivätkä ollenkaan oleellisia: millaiset hiukset toisella on, miten hän pitää kättään lantiollaan, miten hän puhuu televisiosarjoista, joista pitää jne.

Jos tässä on jotain arvolatausta, se on tämän unohdetun, arkipäiväisen, lattean ja ohimenevän puolella, ei sen puolella, mikä meissä on erikoista: mielestäni erikoinen on vain sattumanvaraista.

Siksi valitsen Georges Perecin ennen Proustia, aina.

TM kirjoitti...

"muille "vihkiytyneille" välittömästi merkityksellistä *tuntoa*"...

Lisäisin tähän ystävyyden tai rakkaussuhteen tai sukulaisuuden sellaisina sosiaalisina alueina, joilla samankaltaiset salatut mutta tunnetut ilmiöt pätevät - ja tekevät näistä suhteista meille tärkeitä. Rakkaus on usein "pieniä eleitä" mutta fraasin merkitys on tuppaa unohtumaan viihdekulttuurin latistaessa elämän hiljaista monimutkaisuutta kategorisoidun ja aristotelisoidun formaattinsa kolumnistijärkeilyyn. Tämä ei ole arvoarvostelma. En usko, että minään aikoina, yhteisöjen kasvaessa tarpeeksi suuriksi, nämä "pienet asiat" voitaisiin ottaa huomioon missään massoille suunnatussa viestinnässä tai päätännässä. Sellainen olisi aivan liian työlästä ja tehotonta. Tämä oli ironiaa. ;)

stockholm slender kirjoitti...

Identiteetti on kiinnostava käsite. Yhdistän sen aika leimallisesti moderniin aikaan: Se on modernin kokemuksen keskeinen rakenne, kiihkolla ja paniikilla pystytetty, pystyssä pidetty. Mikä häiritsee nykyisessä keskustelussa on perustelematon varmuus suhteellisuudesta, jota pönkitetään samalla pohjimmiltaan modernilla epävarmuudella, pelokkaalla itsetehostuksella. Emme ole pitkälle edistyneet viktoriaanisesta ajasta.