Muutamia hajanaisia ajatuksia Kivestä

Aleksis Kiven, ja suomalaisen kirjallisuuden, päivänä. Lisäksi blogihenkilöllä, niin kuin monilla muillakin suomalaisilla, on mielessä polttava kysymys siitä, minkälainen suhde mahtaa olla päivänsankariin. Ja yleensä kai vastaus on sama kuin lähes kaikkien muidenkin suurmiesten suhteen, että ei juuri minkäänlainen.

Lapsuudesta, kouluvuosilta, on blogihenkilöllä hämmentyneinä muistoina erilaiset harrastelijateatterit ja kiertävät kouluteatterit esittämässä äänekkäästi ylinäytellen Kihlausta. Ja tietysti laulut, joita esitettiin luokassa yhdessä: erityisesti Sydämeni Laulu (ranskaksi käännettynä La chanson de mon coeur) ja Metsämiehen Laulu (italiaksi Canto del cacciatore). Ja runoista Keinu (viroksi Kiigel) ja Suomenmaa. Nämä ovat selvinä ensimmäisinä muistikuvina Kivestä.

Muistissa on myös elokuva Kivestä, erityisesti sanat: ”Minä elän”, joita hän ei tainnut sanoa, ainakaan kuolinvuoteellaan.

Myöhempinä vuosina esitettii blogihenkilön luokassa äidinkielen tunneilla katkelmia Nummisuutareista ja Seitsemästä veljeksestä. Esitettiin on ehkä hieman liian korkealentoinen sana kuvaamaan vuorolukua yleensä melko repaleisista kirjoistamme, joiden kansia kuvasivat tikarit, pyssyt ja lentokoneet, jos olimme poikia, ja kukkien, tukkalaitteiden ja naisellisten asujen piirrokset, jos olimme tyttöjä; paitsi heillä, joiden kirjat olivat aina siististi vahapaperilla päällystettyjä ja sivujen merkinnät viivottimen avulla tehtyjä, eli yleensä luokan parhaiten menestyvät siistit ja säntilliset oppilaat, joilla ei ollut poikaystäviä.

Henkilön muistikuvat Kiven teksteistä ovat lähinnä neutraaleja, Kivi oli instituutio, joka oli itsestäänselvyys niinkuin pakkoruotsi, eikä aiheuttanut sen kummempia leimahduksia silloin.

Vanhempana on Kiven lukeminen jäänyt lähinnä Seitsemään veljekseen, jota on tullut kunnioittavan velvollisuuden tuntoisesti lueskeltua joitakin kertoja kouluajan jälkeen, ja näytelmään Olviretkestä Schleusigenissä, joka henkilöstä on hauskempi ja moraaliltaan vielä arveluttavampi kuin Kihlaus tai Nummisuutarit.

Seitsemän veljestähän oli omakustanne ja Kivi mainosti sitä kuten tuossa vieressä näkyy omakustanteisen runokokoelmansa Kanervalan takakannessa. Kirjassa on blogihenkilöä koskettanut erityisesti viimeinen luku ja varsinkin sen viimeinen sivu tai pari, joiden läpi on vaikea päästä ilman muutamaa nopeasti poispyyhittyä nostalgisen isänmaallista kyyneltä. Ja viimeinen lause on henkilöstä rytmiltään ja sisällöltään täydellinen tämän kirjan viimeiseksi lauseeksi (niinkuin on täydellinen kirjan ensimmäinenkin lause). Ja molemmat pystyy vielä laskettelemaan suoraan omasta muistista.

Veljeksistä on blogihenkilön sielua läheisin Lauri, jota kuvataan näin imartelevasti Seitsemän miehen voima-laulussa:

Lauri-poika metsäss' häärii,
Katselevi puita väärii,
Mäyränä nummia tonkii.

Jotkut ovat verranneet Lauria luontorakkauden vuoksi Pentti Linkolaan, tai paremminkin sanoneet, että Linkola olisi nykyajan Jukolan Lauri?

Näin ei ole. Vastaväitteen voisi tietysti jättää tähän, mutta pitäisihän sitä tietenkin perustella.

Nuorta Lauri Jukolaa on blogihenkilön vaikea ajatella yhtä impivaaralaisena kuin Linkolaa, vaikka Impivaara oli hänelle rakkaampi kuin muille veljeksille, ehkä Tuomasta lukuunottamatta. Nämä kaksihän jopa jakavat Impivaaran maat veljessarjan aikuistuttua: Tuomas saa Impivaaran ja Laurille rakennetaan uudismökki parin kolmen laukauksen etäisyydelle alkuperäisestä Impivaarasta. Linkola sensijaan on syvästi impivaaralainen, vaikka hänessä on sen lisäksi piirteitä, jotka ovat paljon impivaaralaisuutta pahaenteisempiä tai jopa häijympiä. Linkola ei ole lempeä mies kuten Jukolan Lauri.

Kettutytöillä (tällä nimituksellä ei blogihenkilö koe halventaa naissukupuolta tai luonnonsuojelua vakavasti ottavia ihmisiä yleensä), kettupojilla ja globalisaation vastustajilla on enemmän yhteistä Linkolan kanssa kuin Laurilla. Kun Lauri lähti metsälle, hän ei ottanut linkoa tai jousipyssyä mukaansa, hän otti käteensä reilusti modernin pyssyn, jonka käytössä hän oli veljessarjan paras jopa pelastaen Simeonin karhun kynsistä. Henkilö ei tosin tiedä, käyttääkö Linkola pyssyä vai jousta tai ehkä peräti linkoa metsällä käydessään.

Laurilla on sielullista yhteyttä suuren suomalaisen miesjoukon kanssa. Vähäpuheisuus ja luonnon rakastaminen ovat kuulemma suomalaisten jässiköiden – nykyisten Nokian puhelinsuunnittelijoiden, näennäisen liukaskielisten sijoituskonsulttien ja metsäänmenemistä pelkäävien mainosmiesten – perusluonnetta. Lauri on lintujen bongaaja ja vaeltaja, niinkuin on suuri joukko muitakin suomalaismiehiä. Lauri tekee savikukkoja, osoittaen karun ja hiljaisen etusivun kätkevän herkän ja ehkä lapsellisen mielen, kuten suomalaisilla miehillä yleensäkin on (kaikki eivät edes kehtaa ympäristölleen tunnustaa kirjoittelevansa salaa runoja ja hempeitä novelleja). Linkolaa on vaikea ajatella savikukkoa tekemässä, vaikka tämä saattaa olla blogihenkilön ennakkoluuloisuutta kaikkea ääriliikettä kohtaan.

Mauri Kunnas sanoo Seitsemässä koiraveljeksessään, että Seitsemän veljestä olisi Suomen paras kirja. Tämä ei ole henkilön mielestä täsmälleen totta, sehän on vasta toiseksi paras kirja: paras on tietysti Mika Waltarin Mikael Karvajalka, mutta se onkin jo ihan toinen tarina.

Että sellaista tuli mieleen Aleksis Kiven päivän aamuyössä, odotellessa aamunkoittoa, pitäisikin tulla lämmin, ehkä jopa helteinen, ja aurinkoinen päivä. Ja lopuksi vielä pätkä Kiveä nostalgisen herkän suomalaismiehen kunniaksi kokoelmasta Keinu, Valikoima Runoja, SKS, 1922.:

...
Siellä torkkuu heiluhäntä
Akkunalla pienoisella,
Linnut laulain taivaan alla
Saattaa hänet iltasella
Unien Kultalaan.