Eilisen poutapilviä

Eilen oli Brysselissä viileä päivä ja satoikin vähän, vaikka muuten oli pilvipoutaa pitkän hehkuvankuuman jakson lopuksi. Istuin terassilla, luin, kirjoitin ja ihmettelin, ja haikailin tapani mukaan.

Runotorstai on vaivannut mieltä viimeiset kolme viikkoa (niin kuin harrastukset tuppaavat vaivaamaan), ei ole tullut kunnon inspiraatiota annetuista aiheista. Olen kauneuden palvoja mieleltäni, joten rumuus ei inspiroinut (Kahdeksas haaste), eikä sen jälkeinen kohtaaminenkaan, vaikka valokuvan rakensin siihen aiheeseen ”tyhjästä”, kun yksinkertainen pariisilaispatsas innosti ajattelemaan oman narsisminsa kohtaamista. Sitähän tämä lastujen julkaisu perimmältään on, sitä ja itsensä etsimistä (narsistinen selitys narsismilleen).

Tällä viikolla oli runotorstaissa vuorossa leikki ja yritin löytää inspiraation sirpaleen sitä varten. Niinpä luin taas koko joukon runoja, erityisesti antologiasta nimeltä Runojen kirja, jossa on läpileikkaus suomalaisesta runoudesta Agricolasta modernin ja postmodernin rajalle.

Minulla on tietysti jo tähän ikään kerääntynyt suuri joukko ”mielirunoilijoita”, joista osa on "kliseisiä" nimiä, mutta minkäs teet maullesi. Käymälässä Sven Laakso kertoo lukevansa parhaillaan Haavikon 60-luvun tuotantoa. Sven sanoo Haavikosta mm. näin (ja virtuaaliystävä Prospero näyttää kannattavan ajatusta Svenin kommenttilaatikossa):

…Haavikkoa lukiessa aina joskus tuntuu että hän se on maailman suurin elävä runoilija. Tiettyyn historialliseen näkökulmaan kiinnittyneenäkään Haavikon runous ei ole ollenkaan niin vanhentunutta kuin luulisi. Päin vastoin se tarjoaakin kiinnostavan näkökulman vaiheeseen, jossa kaikki ei vielä ollut yhtä globaalia yksipuoluejärjestelmää, jossa kykloopit (nuo naulapyssyllä täyteen pumpattavat) eivät olleet vielä miehittäneet kaikkia yhteiskunnan tärkeitä asemia, vaan maailmankuvan perusteisiin kiinni käyvään ilmaisuun oli vielä kykyä, henkeä, tasapainoaistia, tarvetta…

Joten luin Haavikkoa Runojen kirjasta, mutta hänen runonsa eivät tunnu inspiroivan omaa alitajuntaa, Svenin arviosta en osaa sanoa sitä enkä tätä. Minulla on aina ollut vaikeuksia Haavikon runojen ymmärtämisessä, niin kuin Saarikoskenkin. Vaikeutena on ehkä oma tiedonpuute, molempien runous vaatii laajaa, tai ainakin heidän kaltaistaan yleissivistystä, samanlaista kontekstiä. Aina kun palaa runoon, jonka on jo luullut ”kääntäneensä omalle kielelleen”, niin uudestaan on alusta aloitettava, eikä työ ole koskaan sen helpompaa.

P. Mustapää sen sijaan inspiroi aina. Veloena sanoi jossakin vanhassa lastussaan (Ihana aamu) hänestä näin:

…P. Mustapää on hämmästyttävä, koska hänessä on mieheksi niin paljon rakkautta...

Runoilija pyöritteli pitkään kestänyttä, salaista aikuisen rakkauttaan Aale Tynniin toistakymmentä vuotta, joten ei ihme, että rakkausrunot vielä vanhoilla päivilläkin solisivat niin luontevasti. Tällä kertaa kuitenkin iski sieluun runo vuodelta 1947 (Selitys, kokoelma Koiruoho, ruusunkukka. P. Mustapään runo kuuluu näin:

Sinä etsi, sanottiin,
ei pinnalta, vaan alta,
ja filosofialta
ano viisaus laulusi säkeisiin.

En tehnyt niin.

Minun laulussani on
vain kuva kaivattuni
ja kukka, leikki, uni.
Puck. Oberon.

Ja siitäpä tuli instant-inspiraatio Runotorstain runolleni Unileikki. Varastin P. Mustapäältä muodon, sanan uni ja viimeisen rivin ja sain kuin sainkin runon aikaiseksi, kun sitä työkirjaani laiskan ja viileän iltapäivän täytteeksi riimittelin. Vaikka eihän P. Mustapään teema tietysti ollut niin vähäpätöinen kuin leikki, vaan koko kirjoittajanfilosofiansa sisältö.

Samalla muistelin runotuokioitani Suolahden Riihivuorentien kodissa nyrkillätapettavan kokoisena, muilta katseilta piilossa tiheässä pajukossa, siinä kodin vieressä toisella puolella tietä, johon pajukon Luoja oli suopeudessaan tehnyt vähän metriä pidemmän ja hennon kehon levyisen pehmeän nurmikon pätkän, jossa aurinko lämmitti somasti ja kärpäset urisivat nälkäisinä ajoittain torkahtelevan runosepon pään ympärillä. Poutapilvetkin näkyivät toisiaan takaa-ajoelemassa syvänsinisellä taivaalla.

Kumma, että lapsuusmuistoissa onkin niin vähän synkkiä pilviä ja sateisia ilmoja, ja niidenkin ilmojen muistoissa on kullankeltaiset syrjät. Mitään pajukkorunoista ei ole jälkimaailmalle tiettävästi säästynyt. Jälkimaailma ei ehkä menetä mitään. Sen sijaan runoseppo itse valittaa mielessään katkerana, ettei niitä enää löydy. Muistojen selityksinä ne olisivat korvaamattomia nyt. Ne Arvoisista Lukijoista, joilla on vielä vaikutusherkässä iässä olevia lapsia, yrittäkää saada näitä kirjoittamaan ylös ajatuksiaan niin paljon kuin mahdollista, vaikka eivät itse niin hirveästi välittäisi sitä tehdä. Kiittävät vielä vanhuksiaan siitä, kunhan ovat itse jo iällä.

Mutta se oli eilen se. Nyt tehdään työtä ja ulkona tuulee. Kumulusjonot ristelevät taivaalla ja luonto on tukehtumassa vedenpuutteeseen. Kohta on jo syksy.

Monet'n sillalla

Kuva Hanhensulka, Vihreä harmonia Givernyssä.

Muutama päivä sitten julkaisin lastun Lumpeenkukkia Orangeriessa, jossa oli kuvituksena Claude Monet'n maalaus Le Bassin au nymphéas, harmonie verte, joka on esillä Musée d’Orsay'ssa Pariisissa.

Tässä kuvassa on sama silta, joka löytyy Giverny'stä Claude Monet'n talon puutarhalammelta. Kuvaa on jälkikäsitelty.

Orangeriessa olevat valtavan suuret (suurin on noin 18 metriä pitkä) lumpeenkukkataulut ovat helpommin ymmärrettäviä, jos on ensin nähnyt Monet'n lammet kukkineen ja riippuvine puineen (se ei tietysti ole välttämätöntä).

Tähän aikaan vuodesta Orangeriessa (niin kuin Monet'n lammillakin) on ylettömästi väkeä. Maalauksia pitäisi päästä ihailemaan yksin, mikä ei tietysti ole mahdollista kuin erikoisjärjestelyillä. Me jouduimme odottamaan sisäänpääsyä puolisen tuntia, mikä ei sanottavasti haitannut, vaikka lämpötila Pariisissa oli 32 astetta. Sisällä on väkeä aivan liikaa ja maalausten lähelle oli vaikea päästä.

Sisäänpääsy maksoi 6.5 euroa, siitä maksaisi mielihyvin enemmänkin. Orangerien alakerrassa on lisäksi erillinen pysyvä näyttely nimeltään La Collection Jean Walter et Paul Guillaume, joka on hyvinkin vaikka erillisen käynnin arvoinen: Picassoa, Cézannea, Gauguin'ia, Renoir'ia, Modigliani'a, lisää Monet'a ja monia muita.

Älkää ihmeessä jättäkö käymättä, kun olette Pariisissa.

Vodkaa komissaarit

Euroopan komissaarit ovat pitäneet erityisen tarkasti huolta siinä, että ranskalaisten viinien tuotanto on hyvin turvattu.

Komission budjetista menee lähes puolet maatalouden tukemiseen ja siitä puolestaan lähes puolet ranskalaiselle maataloudelle, erityisesti viininviljelijöille. Samoin juustojen ja lihatuotteiden oikeus omiin alueellisiin nimiinsä on herkkuperheisten komissaarien tiukassa suojelussa. Kukaan muu kuin Parman alueen lihantuottaja ei voi kutsua mätänevää raa’ahkoa kinkkuaan Parman kinkuksi, tai Stiltonin alueen juustonvalmistaja homeista ja epäilyttävästi haisevaa juustoaan stiltoniksi. Ja tietysti shampanjaksi saa kutsua vain Champagnen alueen kuohuviiniä, joka on selvästi huonompaa kuin espanjalaiset tai italialaiset kuplivat nektarit.

Votkaa komissaarit eivät ole erityisesti suojelleet.

Nyt puolalaiset, ruotsalaiset ja suomalaiset vodkan juojat ovat vaatineet korjausta komissaarien ymmärtämättömyyteen. Tähän saakka on mitä tahansa kirkasta viinaa saanut kutsua vodkaksi. Jopa sellaisia puhdistusaineeksi paremmin sopivia tuotteita, joita on tehty viinirypäleistä, kaikenlaisista juureksista ja jopa sitruunoista.

Puolalainen MEP Boguslaw Sonik on jopa uhannut, että puolalaiset nousevat aseisiin ellei tilanteeseen tule korjausta. Ja sanoo mm:

Olen kuullut [komissaareilta] kaikenlaista tekopyhää höpinää. Mutta pelkkä ajatuskin vodkasta, joka on tehty sitruunasta, yököttää Puolan kansaa.

Ilkeämielinen lastunikkari voisi sanoa, että puolalaisen ”kivihiilivodkan” luulisi yököttävän puolalaisia vielä tätäkin enemmän. Mutta tämä lastunikkari ei ole näin ilkeämielinen, vaikka onkin joskus, hetkellisesti, erityisesti joinakin nuoruutensa vapisevina aamuina oksentaessaan kylppärin kelmeässä valossa jotakin vihreää mönjää opiskelijaboksin pesemättömään pönttöön, pelännyt tulevansa joko sokeaksi tai juoppohulluksi – tai toivonut jopa kuolevansa – edellisiltana nautitusta halvasta ja paljon miestä väkevämmästä puolalaisesta vodkasta.

Mutta tämä on suuren asian rinnalla pikkuinen mahannipistely, ja olen erityisen ylpeä suomalaisten poliitikkojen myötämielisyydestä tässä asiassa. Varsinkin, kun ajattelee, että jotkut heistä ymmärtämättömyydessään sylkevät jopa vodkakuppiin.

Lobbariporukka nimeltään Vodka Alliance of Europe on sanonut puhemiehensä Chris Scott-Wilson’in suulla asiassa näin:

Katsomme tämän [puolalaisten, ruotsalaisten ja suomalaisten] hyökkäyksen pelkästään yritykseksi työntää muut vodkan tuottajat pois markkinoilta.

Mutta tämähän ei tietysti voi pitää paikkaansa. Hehän eivät ole vodkantuottajia vaan heillä pitäisi olla joku muu nimi tuotteelleen, jota tietysti saisivat sitten markkinoida miten haluaisivat. Vaikkapa nimellä VOID, Vodka – Only In Dreams.

Taide, tekijä ja kokija

Kuva Hanhensulka: Australian alkuperäisasukkaiden taidetta Grampians'in luonnonsuojelualueella tammikuussa 2006

Serkkuni M-L, joka on nykyisin nariseva humanistinainen vaikka olikin joskus innokas ja esteettistä silmää kovasti tyydyttävän oloinen esteetikkotyttö, sanoo aina kysyttäessä opiskelleensa yliopistossa estetiikkaa, erotiikkaa ja romantiikkaa.

Se että hänestä tuli vanhapiika, ei ole välttämättä yliopisto-opintojen ja valittujen oppiaineiden syytä, vaikka, merkityksellisesti monien akateemisesti indoktrinoitujen ihmisten tavoin, päätyikin alalle, johon ei ollut aikonut päätyä: hänestä nimittäin tuli kirjastonhoitaja johonkin paikkaan nimeltä Monninkylä. Itse opiskelin vähän lehtimiesoppia, filosofiaa ja kirjallisuutta, politiikkaa sekä urheilun teoriaa, ja päädyin teknokraatiksi Brysseliin. Joten en voi osoitella malkaa kenenkään muun silmässä.

Sitten viime viikolla lueskelin internetiltä esteetikkoa nimeltä Kalle Puolakka, ensin artikkelissa nimeltä Estetiikan opiskelijana olemisesta, ja mietin taiteen olemusta, tulkintaa ja tarkoitusta - tietysti hyvin suurella esteettisyydellä.

En tiedä kuinka yleistä lapsilla on imaginäärisen toverin ylläpito.

Itselläni sellainen oli, kun leikin vielä tikkujalkaisilla kävyillä, joita kutsuin lehmiksi ja muiksi elikoiksi – jopa poroiksi joskus. Ja kuvittelin pirttirakennuksen, navetan, tallin ja kahden aittarivin rajaaman leikkitilani – muistoissani aina aurinkoinen, koivikon somasti laikkuiseksi varjostama valkoapilainen ja piharatamojen pilkuttama, sametinvihreä nurmi – suuriksi vainioiksi tai lapin lumisiksi aavoiksi, tunsin näet jo sadun Sampo Lappalaisesta lauluineen poron juoksettamisesta, jonka Arvoisa Lukijakin ehkä muistaa:

Pitkä öinen tie,
päivä lyhyt vain
juokse laulaissain
minne matka vie.
Tääll´ ei turvaa näy,
täällä sudet käy.

Omat hämärät muistot tästä kuvitellusta toverista tosin sotkeutuvat muiden (lähinnä äidin ja äidinäidin) kertomusten, satujen lukemisen, kirjojen ahmimisen, ilojen ja surujen, ja mieltä hyökkäävästi rajoittavan (ja vapauttavankin) rationaalisen ajattelun, koulutuksen siis – ja itse asiassa koko eletyn elämän – oksentamaan dionyysiseen kuraprunniin, jonka pohjattomuudesta ammennan koko heiveröisen ihmisenelämäni kontekstin.

Imaginäärinen toveri, minua vahvempi ja kehittyneempi, opetti kai elämään yhteisössä ja väittelemään suuttumatta, leikkimään ajatuksilla. Ajatuksilla ei oikein voinutkaan muuten leikkiä, koska ympäristö oli niin maanläheinen tässä-ja-nyt-yhteisö: metsiä kaatava, maata muokkaava, siemeniä kylvävä, kasvua ihaileva, satoa korjaava ja maan tuottoa syövä, kehräävä, kutova ja juova; sekä samalla tosimielellä tai ilokseen ja ajankulukseen naida napsautteleva, sokeahko pastoraalisinfonia.

Ongelmana ei ollut eläminen yhteisössä, se oli tietysti paljon onnellisempaa kuin kenelläkään uuden vuosituhannen alun konsumeristisessa kivi- ja betoniviidakossa eläjällä. Vaan sokeuden parantamisen ongelma, jota imaginäärinen toveri oli yrittänyt opettaa siinä kunnolla onnistumatta – vähän niin kuin Pikku Prinssi erämaahan eksyneen lentäjän opettajana.

Paljon myöhemmin, Vammalassa, jolloin toverista oli enää haikeanhiertävä muisto jäljellä, luin Kaarlo Sarkian, suomalaisen Apollon, runoja, joita pidin maailmankaikkeuden kauneimpina ja hiotuimpina timantteina. Ja taidan pitää vieläkin. Niin kuin tämäkin runo nimeltään Älä elämää pelkää ajalta, jolloin Sarkia oli jo tuberkuloosin leimaama mies.

Älä elämää pelkää
älä sen kauneutta kiellä.
Suo sen tupaasi tulla
tai jos liettä ei sulla.
sitä vastaan käy tiellä,
älä käännä sille selkää.
Älä haudoille elämää lymyyn kulje.
Ei kuolema sinulle oveaan sulje.

Kaj Chydenius on säveltänyt tämän ja Ritva Sorvali laulanut (Love Records, 1997) karhean hunajansuolaisella ja sensuellin mahlaisella äänellään.

Sarkian runo, Chydeniuksen musiikki ja Sorvalin laulu ovat kai kaikki omilta arvoiltaan taideteoksia, taidetta. Minulla on aina ollut vaikeus ymmärtää kenen tehtävä on tuottaa taideteos, sanotaan vaikka runo, sen sävellys ja sen esitys: tekijän vai kokijan. No tietysti runoilija kirjoittaa runonsa, kirjailija kirjoittaa teoksensa, sekä, ammattitaidolla tai hyvällä onnella, lataa sen omaa intentiotaan ja oman elämänsä merkityksiä, symboleita, alluusioita, allegorioita ja ellipsejä täyteen.

Mutta ongelma on se, että minä en ole elänyt samaa runoilijan elämää. Enkä ole ”rakentanut lisäarvoja” tekijän tavoin ”nuoruuden kokemusten, alakulttuureihin vihkiytymisen, identiteetin itsetietoisuuden saavuttamisen” kautta, ”samalla allergisesti että salaa riippuvaisesti mausta ja muodista”.

Arvoisa Lukija ymmärtää tästä viimeisestä, että olen taas salaa lueskellut runoilija Teemu Mannisen analyysejä hänen blogistaan Cacoethes Scribendi, ja tietokoneille uskoutuneena teknologiafriikkinäkin alentunut jopa vanhanaikaisesti tulostamaan paperille kolme hänen mieltä-ärsyttävää ja -ravitsevaa tekstiään, joissa hän ensin analysoi (muiden mielipiteitä), että kansan maku on perseestä ja (edustamansa) kulttuurielitisti on omassakin ajassamme ”a man (ja tasa-arvon vuoksi kai myös a woman) of taste” (5.7.2006), ja sitten vesittää sen pettymyksekseni väittämällä, ettei hän itse olekaan ”sprengleriläinen kansanvihollinen” (12.7.2006) eikä halua leimautua elitistiksi, vaikka onkin Tuli ja Savu –lehden päätoimittaja.

Olen ymmärtämättömänä lueskellut kaikenlaisia opaskirjoja, joissa on puhuttu tekijästä (kirjoittajasta), tekijäfunktiosta, tekijäpositiosta, lukijasta, sisäistekijästä, sisäislukijasta, jne. Ja kaikki positiot, funktiot, tekijät ja lukijat ovat päässäni iloisena suttuna, niin kuin kaikki muutkin ajatukseni ja ideani itse asiassa. Ja sitten Teemu yrittää sotkea lopunkin ymmärrykseni, puhuu hyvästä ja huonosta mausta ja jostakin olennosta nimeltään homunculus-päätalo.

Ja heti ajattelen, että tätä minä ymmärrän. Nimittäin muistan lääkärin, jota kutsuttiin nimellä Paracelsus, vaikka oli oikealta nimeltään Theophrastus Philippus Aureolus Bombastus von Hohenheim. Paracelsus oli sveitsiläinen alkemisti (ja lääkäri myös), joka sanoi luoneensa uudenlaisen olennon, keinotekoisen ihmisen, jota kutsui nimellä homunculus (suomeksi ”pieni mies”).

Hän julkaisi myös homunculuksen reseptin, johon kuului pussillinen luita, spermaa, ihon kappaleita ja tukkaa siitä eläimestä, jonka pienoiskopioksi uusi olento oli tarkoitettu, ja joskus myös mandrake-kasvin (Mandragora officinarum) juuri, joka muistuttaa ihmiskehoa. Kaikki piti pantaman hevosenpaskakasaan neljäksikymmeneksi päiväksi jolloin homunculuksen sikiö olisi valmis. Olio olisi vain 12 tuuman korkuinen ja pienuudestaan huolimatta olisi kaikin puolin ihmisen oloinen ja veroinen, jopa joissakin asioissa ihmistä parempi.

Homunculus muistuttaa jotenkin imaginäärisestä, ikuisesti ideoiden maailmaan kadonneesta toveristani.

Se on läpäissyt humanistienkin seulan (Teemunkin siis), sitä käytetään allegorisesti selittämään ihmisen mieltä tai tietoisuutta, pientä miestä (tai miksei myös naista), joka on sisälläsi, osa ”sinää” tai paremminkin ”minää”. Meistä jokainen on ehkä joskus "varmuudella" tiennyt, että mielen kaksijakoisuus on todellista todellisuutta, on ”minä” ja se joku ”toinen”. Olen nähnyt psykologien joskus käyttävän tästä toisesta sanaa zombi, joka on sikäli ongelmallinen nimitys, että se sisältää ajatuksen sisäisen toisen ajattelemattomuudesta, mikä ei tunnu oikealta.

Omaa raadollista teknokraatinelämää viettäessä on aina tuntunut siltä, että sisällä on sellainen toinen, jolla on makua ja herkkyyttä, mihin ei itse pirullakaan pysty kuin häviävän mitättöminä kvanttisekunteina. Ja jonka esteettisiä tarpeita pitäisi pystyä jatkuvasti syöttämään kuin Molokin kitaa: lukemalla vain hyviä kirjoja, kuuntelemalla vain hyvää musiikkia, katselemaan helpon ja kauniin Aidan sijasta vaikeaa Evgeni Oneginia, Huuliharppukostajan tai Olkikoirien sijasta Neidonlähdettä ja ihailemalla omien seinätaulujensa sijasta Helene Schjerfbeck’in omakuvia.

Mutta liha on kovin heikko, vaikka henki yrittäisi olla kuinka vahva tahansa.

Ja taidekokemusten valinnoissa on vaikeutena se, että osaisi valita oikein. Esteettisesti onnistuneen runon esteettisesti epäonnistuneen runon sijasta, oikeaan osunut valinta vaikkapa Kejosen ja Kontron väliltä.

Valinta on sekä inklusiivinen että eksklusiivinen teko, jos kumarrat niin samalla pyllistät. Musta-valkoiselle mielelle tämä ei ole ongelma, sille, joka ymmärtää mustan ja valkoisen vain harmaan erilaisina sävyinä, valinta on aina ongelma.

Onneksi on olemassa estetiikan erehtymätön auktoriteetti, taiteen asiantunteva eliitti.

Olenkin aina mukavuudenhaluisesti ajatellut, että ajassa vaikuttava asiantunteva eliitti määrää, mikä kirja lasketaan kulloinkin taiteeksi, mikä teos on kulloinkin esteettisesti tyydyttävä. Sama pätee kaikkiin taiteisiin - ja (soveltuvasti) tieteisiinkin.

Taiteen asiantuntijoiksi lasketaan tietysti ne, jotka kuuluvat (lukeutuvat, hakeutuvat tai hyväksytään) eliittiin.

Oheinen kuva Ars Machina (alla, kone, joka tuottaa, elää ja nauttii taiteesta) selventää ajatustani.

Taide on epämääräinen (abstrakti) kuvitelma jostakin, jota ei itse asiassa ole olemassa muuten kuin suhteessa siihen mikä ei ole taidetta (arkielämään?). Taiteen eliitti pystyy kuitenkin harjaantuneen hyvän makunsa avulla määrittämään ja rajaamaan sitä (puheillaan, kirjoituksillaan ja "jaloillaan", lukemalla tai käymällä konserteissa, taidenäyttelyissä tai oopperajuhlilla) sopivaksi omaan aikaansa ja makuunsa. Ajassa vaikuttava taiteilija (runoilija, kirjailija, säveltäjä) tuottaa, ex nihilo, taiteeksi kuvittelemiaan teoksia, joita kriitikot, tutkijat ja taiteen muu eliitti tarkastelevat ja joko hylkäävät tai hyväksyvät taideteoksiksi. Samanaikaisesti ”suuri yleisö” – kansa – arvottaa taiteilijan teosta ja joko ostaa sen tai on ostamatta, oman makunsa mukaan, jota eliitti pitää huonona. Paitsi, jos ”kansa” päättää ostaa eliitin hyväksymää taidetta – sanotaan vaikka Hotakaista Remeksen sijasta. Tosin eliitti pitää silti kansan makua huonona ja olettaa, että kansa ei todella ymmärrä mitä on ostanut.

Eliitin tärkein tehtävä on huolestua taiteen tilasta ja ylläpitää keskustelua "...kulttuurin palkitsemisjärjestelmistä, taiteen asemasta poliittisessa päätännässä, viestinnässä: jolla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten 'kansa' taiteen kokee..." (lainaus Teemulta) ja (yleisesti narisemalla) ylläpitää yhteiskunnassa kulloinkin vallalla olevaa "hyvän maun" järjestelmää. Ja tässä taiteen eliitti käyttää valtaa (niin kuin muutkin yhteisölliset eliitit: rapparit, leijonat, puolueet, urheiluseurat). Se on yhteiskunnan "homunculus-päätalo" tai ehkä paremminkin "homunculus-nabokov", joka on meillä kaikilla yksilöilläkin sisällämme, ja ajattelee ainakin salaa, vaikkei ääneen sanoisikaan, olevansa uniikki sekä taideajatuksiltaan vertaansa vailla, ja että jokainen muu, joka puhuu samasta taiteesta, on ignoramus, tyhmempi, tympeämpi ja ajatuksiltaan vajavaisempi. Ja tämä toinen ei ymmärrä taiteesta juuri mitään tai, jos ymmärtääkin, niin ainakin vain ihan vähän.

Muuten tuolla lastun alussa on kuva Australian alkuperäisasukkaiden tekemistä kuvista, joita me tulkitsemme taiteeksi. Ja sitä ne ehkä ovatkin samalla lailla kuin graffiti voi olla taidetta omassa ajassamme. Emme tietysti tiedä mihin tarkoitukseen kuvat on luolan seinälle tehty, niiden tarkoitus on voinut olla uskonnollinen tai jokin meille täysin tuntematon. Ja alkuperäisasukkaiden itsensä taideteoksina pitämät kuvat ovat saattaneet olla jollakin jo tuhoutuneella materiaalilla, onhan noiden kuvien päivistä jo 20,000 vuotta, joista vain kymmenes osa on ollut Herran vuosia.

Laitan tähän vielä taidemaalari Agnes Martin'in sanoja teoksesta Hiljaisuus taloni lattialla niin kuin ne kirjasi Jyrki Siukkonen esseessään Tyhmä kuin maalari? Leibniz ja taiteellisen tiedon olemus (julkaistu Niin & Näin lehden numerossa 2/99).

Niin, elämä voi olla hyvin monimutkaista, mutta kurinalaisuus auttaa meitä palaamaan yksinkertaisuuteen, jolloin reagoimme jälleen niin kuin lapsena ja ymmärrämme ajatuksia ja havaintoja lasten tavoin. Mutta se ei ole paluuta lapsuuteen, ymmärräthän, sillä meillä on tietoisuus, jonka olemme vain päästäneet hämärtymään. Tietoisuus ja havaintokyky, se on asioiden intuitiivista ymmärtämistä.

Tämä lastun ensimmäisellä rivillä mainitsin serkkuni M-L:n, joka on pari kolme vuotta minua vanhempi, teini-iässä ylittämättömän suuri ero, eikä M-L osoittanut minun suhteeni mitään sanottavampaa mielenkiintoa - yleistä kiusoittelua lukuunottamatta - huolimatta omista, ilmiselvästi liekeissä roihuvista tunteistani. Minulle sen sijaan M-L:n ja tämän hyvän ystävän, nykyisen näyttelijä KW:n, näkeminen uimapuvuissa, täysin ilman käpyä selän alla, opetti arvostamaan naisen vartalon kauneutta. Erityisesti heidän uimapuvun peittämät merkittävästi keikkuvat pakaransa ovat jääneet mieleen muottina esteettisestä ideaalista, ja antaa vieläkin suuntaa esteettiselle kauneuden arvostukselleni.

Lisälukemiseksi:
Kalle Puolakka, Häpeän teatteri
Kalle Puolakka, Intentioharhan harha
Edmund Burke, Johdatus makuun (suom. Markku Mustaranta, Niin & Näin, 1/98)
Nick Zangwill, Aesthetic Judgement (Stanford Encyclopedia of Philosophy)

Kuva Hanhensulka: Ars machina

Chicanoja, selkäsaunoja ja Herran siunauksia

Oma napa ei tietysti ole koskaan oikealla bloggarilla ja lastunikkarilla kaukana ajatuksista, ja sitä varten on Blogistaniassa liikkeellä koko ajan uusia testejä. Niin kuin tämäkin, josta huomaan epämääräiseksi ilokseni ja suureksi hämmästyksekseni olleeni täysin tietämättäni kuin eräs Antonio Marez, Uuden Meksikon chicano, (USA:n) meksikolaisten ja intiaanien espanjaa puhuva jälkeläinen (oikeista termeistä on artikkeli täällä), josta en ole kuullut koskaan ennen, ja täytyy tunnustaa sivistyksessä sellainenkin aukko, että Bless Me, Ultima -kirja ja sen kirjoittaja, Rudolfo Anaya, ovat jääneet kokonaan aikaisemman tietoisuuden ulkopuolelle.

Siis ennen kuin tein tämän testin (mikä klassikkoteos olet?), joka löytyi Anita Konkan Sanojen ja Hillityn Kukon kautta, ja jonka tulos näkyy alla.

Testin mukaan olen niin kuin Antonio Juan Marez y Luna, Bless Me, Ultima –kirjan päähenkilö, aluksi kuusivuotias ja kasvan tarinan aikana kahdeksanvuotiaaksi Uuden Meksikon maaseudulla II maailmansodan aikaan. Isäni on vaquero, karjapaimen, ja äitini on jonkinlainen kosminen Maan Äiti -hahmo, joka haluaa, että minusta tulee pappi. Tutustun kirjassa intiaaniparantajaan, curandera'an, naiseen, jonka nimi on Ultima, jolta opin elämää ja kasveilla-parantamisen alkeita. Ja tietysti, kasvutarinaan sopivasti, hyvän ja pahan vastakohtaisuutta.

On vaikea ajatella kauempana itsestään olevaa henkilöhahmoa. Olisin ehkä ollut enemmän otettu Kesäyön unelman roolissa Puck'ina, mutta näin ei siis asia olekaan ja on kai tyytyminen uuteen sukulaishahmoonsa chicanoon.

Itse muutin kuusivuotiaana Suolahteen lähelle Riihivuoren sahaa. Ikävuosien kuusi ja kahdeksan välistä on vaikea löytää selviä, aikaansidottuja muistikuvia. Tietysti ensimmäinen suolahtelainen koulupäivä kuusivuotiaana alakoulussa on selvänä mielessä pitkän, onnellisen mummulassa vietetyn jämijärveläiskesän päätteeksi. Muistan koulun pihalla olleen metallisen pylvään, johon oli kiinnitetty solmuisia köydenpätkiä tasaisin välein, niiden avulla voi lennättää itsensä riemusta kirkuen kaaressa pylvään ympäri, jos sai siihen tilaisuuden isompien poikien ahmiessa välituntien parhaan ajan omiin köysileikkeihinsä.

Ja muistan kuinka vatsani meni sekaisin ensimmäisen koulupäivän aamuna seisoessani yksinäisenä, pelokkaana, migreenin sahalaitainen hehku silmissä ja ketään tuntematta nojaillen viileäposkiseen metallipylvääseen kunnes joku ajoi minut muualle mököttämään karusellileikkien tieltä.

Löysin möyryävään tarpeeseeni koulun "huusin", joka oli ison ladonnäköisen puutalon toisessa kerroksessa, jossa oli vieri vieressä pitkä rivi reikiä istumista varten ja reikien välissä kasattuna Keskisuomalaisen sivuja ajankuluksi ja henkilökohtaista hygieniaa varten. Käsienpesun edullisuudesta ei vielä silloin välitetty kovin paljoa kouluissa eikä edes aina kotona, vaikka oma äitini oli entinen partiolainen ja 4-H:n kerholainen (Arvoisa Lukija enkä muistaakin nämä 4-H:n maatalouskerhoyhdistykset: Harkinta - Harjaannus - Hyvyys – Hyvinvointi tai amerikkalaisittain Head – Hands – Heart – Health) ja oli itse lapsuudessaan hädin tuskin selvinnyt hengissä lavantaudista.

Tutustuin ensimmäiseen suolahtelaisystävääni, Salosen Eskoon, reppuselässä kävellyillä koulumatkoilla. Hän oli paljon minua hiljaisempi, omaa kotiani köyhemmän pienviljelijäkodin poika, joka pysyi parhaana ystävänä siihen saakka, kun minä menin oppikouluun. Ja Hämäläisen Seppoon, jonka vanhemmat olivat kuuromykkiä ja hämmästyksekseni Seppo puhui suomen lisäksi sujuvasti viittomakielellä. Ja tietysti naapuritalon Lipposen Marjattaan, ensirakkauteeni, joka tosin ei ehkä kuitenkaan tosissaan vastannut palaviin tunteisiini.

Äitini ei halunnut minusta pappia vaan sivistyneen ja älykkään seurustelijan (ammatti ja toimeentulo olivat sivuseikkoja), joka lisäksi osaisi (ja haluaisi) tanssia hyvin. Mutta isäni halusi papin perheeseensä, ja oli pitkään katkera siitä, ettei minusta tullut edes pysyvästi uskovaa ihmistä vaan aikaa myöten onneton agnostikko. Hänen omat vanhempansa olivat sonkajärveläisiä körttejä ja lapsuuden uskovaisuus vaikuttaa hänessä vieläkin, koska mielessä kasvava, ajaton ja muistoton kupla ei ole vielä laajentunut sinne saakka.

Ensimmäisenä kouluvuotena kävin myös pyhäkoulua, johon mennessä pukeuduttiin parempiin vaatteisiin niin kuin oltaisiin oikeaan kirkkoon menossa. Pyhäkoulussa kuunneltiin kauniita kertomuksia Raamatusta ja opeteltiin ulkoa kymmentä käskyä. Opettelin käskystä siunaamaan itseni joka ilta Herran siunauksella, josta tavasta täytyi väkisin opettaa itsensä irti murrosiässä, vaikka joinakin lohduttoman onnettomina öinä vielä sen jälkeenkin täytyi rukoilla itsensä uneen. Ensimmäinen opiskeluvuosi Tampereella vasta karisti iltaöiset siunailut kokonaan mielestä. Eipä kai kännipäissään luettu Herran siunaus olisi syntistä mieltä kovasti enää lohduttanutkaan, eikä antanut siunattua yöunta, saatikka pelastanut sielua ammun kalmankelmeältä krapulalta.

Sinä ensimmäisenä Suolahden talvena sain ainoan selkäsaunan isältä, mikä katkeroitti mieltä kovasti, koska se tuli mielestäni täysin aiheetta. Ulisin varmuuden vuoksi jo ennen saunan alkamista suureen ääneen, eikä isä ehkä raaskinut surkeasti ulisevaa, laihajäsenistä jälkikasvuaan liian kovalla kädellä piiskata, koska muistiin ei ole jäänyt selkäsaunaan oleellisesti liittyvää kipua. Sitä olivat tosin äidin kiukkuisen pikaisesi ohimenevät piiskansivallukset tietysti jo opettaneet kestämään. Vaikka ei hänkään mukuloitaan ylettömästi hakannut.

Olin kovin vilkas ja kovakorvainen lapsi, jonka useimmat selkäsaunat tulivat pelkästä väärinymmärryksestä. Tai siksi, että minä olin otollisempi selkäsaunan saaja kuin pikkusisareni Liisa, koska annoin positiivista palautetta piiskaajalle parkumalla kovasti jo pelkästä Koivuniemen Herran näkemisestä. Liisa ei huutanut edes sivalleltuna, vaikka oli puolet minua pienempi, lettipäinen ja punarusettinen, sinisten silmälammikoiden eteerinen pikkujoutsen.

Eli kaikin puolin näyttää lapsuusaika kuudennen ja kahdeksannen ikävuoden välillä olleen onnellista aikaa, josta ei kovin dramaattisia muistikuvia ole mieleen tarttunut.

What Literature Class character are you?

You're Antonio Marez! You're a young, quiet, impressionable boy torn by your parents. Your mom wants you to be a priest, your dad wants you to be a rancher. You are confused as you observe your surreal world full of witches, potions, and death. You're from "Bless Me, Ultima."
Take this quiz!








Quizilla
Join

Make A Quiz More Quizzes Grab Code

Härkätanssija

Kuva Hanhensulka 2006

Justus Lipsius oli flaamilainen (hollantilainen) tiedemies, joka tutki ja julkaisi antiikin kirjallisuutta 1500 ja 1600 lukujen vaihteen tienoilla. Hän on saanut muistomerkikseen rakennuksen, jossa majailee Euroopan Unionin Neuvosto.

Lipsius rakennus on Rond Point Schumanin vieressä. rakennuksen edestä löytyy tämä kreetalaisen härkätanssijan patsas.

Sinuhe egyptiläisen lukeneet muistanevat, että Sinuhen yksi suurista rakkauksista oli härkätanssija nimeltään Minea, jonka nimi on ehkä viittaus minolaiseen (kreettalaiseen) kulttuuriin (tai mistäpä minä Waltarin viittausten taustoista tietäisin, saattoi olla sattumaakin tämän Sinuhen naisen nimi, vaikka en kyllä usko sattumaan juuri tässä asiassa). Härkätanssijoista on kuvia minolaisten ajalta säilyneissä ruukunpalasissa ja sen sellaisessa vanhassa roinassa.

Tämä härkätaistelun muoto onkin jotenkin ihmisen arvolle sopivampaa kuin nykyisin Iberian niemimaalla suoritettava härkien rituaalitappaminen sunnuntaisin kirkonmenojen jälkeen. Ja näyttääkin paljon kauniimmalta.

Minolaisista ei kai paljoa tiedetä. Heidän kirjoituksensa on Euroopan vanhinta ja poikkeaa "manner-Euroopan" vanhoista kirjoituksista. Heidän arvellaan olevan jotenkin tekemisissä Vähän-Aasian muiden kulttuureiden kanssa, esimerkiksi sen joka perusti nykyisin Catal Höyük'inä (ääntyy tsatal höjök) tunnetun (ehkä maailman vanhimman) kivikaupungin Turkin Anatoliassa, Konyan tasangolla.

Minolaisesta kirjoituksesta saa lisätietoja mm. suomalaisilta pakanoilta.

P.S. tämä on oikeastaan koebloggaus, olen siirtymäisilläni käyttämään Picasa-kuvaohjelmaa bloggerin oman kuviensiirtopalvelun sijasta, sen verran ovat hermot kireällä bloggerin takkuilun vuoksi. Tosin ihmisen tekemähän tämä Picasakin on, joten ehkä sekään ei käy yhtä helposti kuin minolainen härkätanssi.

Valokuvatorstai: Kohtaaminen

Kuva: Hanhensulka ©2006

Valokuvatorstain tämän (yhdeksännen) viikon teema on kohtaaminen.

Kuvan patsas on Pariisissa, Bercy'n kaupunginosassa, hotelli Sofitel'in edessä. Se ei tietysti esitä Narkissosta, koska on ilmi selvästi nainen, mutta minulle tulee aina ohi kävellessä siitä mieleen Narkissoksen tarina. Narkissos oli tietysti "patologinen itsensä kohtaaja", rakasti vain itseään ja ihaili kuvajaistaan vedestä kunnes kuihtui ja kuoli. Ekho-nymfi, jonka Hera oli tuominnut puhumaan (toistamaan) vain muilta kuulemiensa puheiden loppuja, rakasti Narkissosta ja riutui lopulta kuoliaaksi, vaikka hänen äänensä elääkin vielä.

Me kirjalliset (ja valokuvauksen) harrastelijat olemme kuin ekhoja, tuijottelemme kirjallisia (valokuvauksellisia) (sic.) esikuviamme, narkissoksia, jotka ihallevat vain oman kauniin kuvansa heijastusta menestyksensä kuvastimessa (meissä, ihailijajoukoissaan). Molemmilla on vaarana "tuhoutuminen" paikalleen, luomattomaksi.

Prometheus-tarina muistuttaa jotenkin myös narsismista. Prometheus meissä yllyttää ihmisiä lyhytnäköisessä tiedeuskossaan rajattomaan kehitysvimmaan, joka on uhkaavasti viemässä elinympäristöämme tuhoon.

Lumpeenkukkia Orangerie'ssa

Kuva: Claude Monet, Le Bassin au nymphéas, harmonie verte, 1899.Paris, musée d’Orsay

Huomenaamuna lähdemme kuumaan Pariisiin kuumasta Brysselistä, jossa huomenna juhlitaan vuodelta 1830 peräisin olevaa itsenäisyyttä sotilasparaatilla ja ilmavoimien ylilennoilla.

Molemmissa kaupungeissa lämpötilat ovat vielä viikonlopun yli noin kolmekymmentä astetta.

Tarkoitus on Pariisissa vierailla Orangerie -museossa, joka aukaistiin uudestaan yleisölle tänä keväänä monivuotisen peruskorjauksen jälkeen. Orangerie on Tuileries'n puistossa Louvren edessä Seinen ja Concorde -aukion puoleisessa (lounais-) kulmassa (metroasema Concorde tai Tuileries).

Tärkein nähtävyys Orangerie'ssa on tietysti Claude Monet'n Nympheas-maalausten sarja. Näitä lumpeenkukkia Monet taisi maalata jopa enemmän kuin naisiaan, vaikka en ole asiasta ihan varma. Nympeas-maalauksia on yhteensä kahdeksantoista metriä, soikeissa näyttelyhuoneissa ei olekaan mitään muuta. Aikaisemmin näyttelytila oli matala ja jotenkin tunkkaisen ja ahtaan tuntuinen. En ole nähnyt vielä uusia tiloja, mutta lehtitietojen mukaan tila on peruskorjauksen jäljiltä taas kaksikerroksinen (yläpuolelta oli purettu siihen jonkun kuraattorin toimesta rakennettu toinen kerros) ja on ilmeisesti jopa parampi kuin alkuperäinen.

Monet valmisteli näitä maalauksiaan monen vuoden ajan vuodesta 1914 lähtien ja lahjoitti valmiit työt Ranskan valtiolle sillä edellytyksellä, että ne asetettaisiin näytteille yhtenäiseen tilaan. Maalaukset ovat olleet yleisön nähtävillä vuodesta 1927 lähtien (Monet kuoli 1926). Kankaat on kiinnitetty seinälle, joten niitä ei voida siirtää mihinkään muualle. Joten, jos Arvoisa Lukija haluaa joskus käydä katsomassa maalauksia, aikaa on ilmeisesti ainakin sata tai ehkä jopa kaksisataa vuotta, voi olla enemmänkin.

Lauantaiaamuna ajelemme vielä Giverny'in katsomaan Monet'n puutarhoja.

Pulp fiction-kunkku Spillane kuollut

Edellisen vuosisadan eniten julkaistu kirjailija, Mike Hammer-hahmon luoja Frank Morrison ”Mickey” Spillane on kuollut.

Kirjailija Spillane on sanonut taiteestaan mm. näin: …violence will outsell sex every time, but combined they will outsell everything…

Eli suomeksi: …väkivalta myy paremmin kuin seksi, yhdessä ne myyvät paremmin kuin mikään muu…

Hän lupasi lisäksi koskaan olla käyttämättä henkilöhahmoa, jolla on viikset (moustaches) tai joka juo konjakkia (cognac), koska ei osaa tavata kumpaakaan sanaa.

Spillane väitti kirjoittaneensa ensimmäisen romaaninsa I, The Jury (vuodelta 1947) yhdeksässä päivässä (suomeksi kirja ilmestyi vasta 1968 nimellä Minä olen valamiehistö).

Spillanen kirjoista tehtiin myös elokuvia ja kaksi televisiosarjaa. I, The Jury on filmattu kahdesti (1953, 1982). Hammer-elokuvista paras on ehdottomasti Robert Aldrich’in ohjaama nihilistinen noir-filmi Kiss Me Deadly vuodelta 1955. Tosin Spillane ei pitänyt siitä itse, koska se oli liian taiteellinen ja lisäksi filmin nimestä puuttui pilkku. Kirjan nimi oli nimittäin Kiss Me, Deadly. Spillane käski kirjan julkaisijaa tuhomaan 50,000 ensimmäistä kopiota, joista myös puuttui otsikon pilkku. (Voi olla, että tämä on ns. urbaani legenda.) 80-luvulta muistetaan seksistä putsattu televisiosarja, jossa Stacy Keach näytteli Hammer'in osan.

Spillane näytteli itsekin, mm. Mike Hammer’ia vuoden 1963 filmissä The Girl Hunters.

Raymond Chandler’ia (Philip Marlowe'n luoja) ja Spillanea tuli nuorukaisena luettua paljon australialaisen Carter Brown’in lisäksi. Chandler oli tietysti kirjallisessa arvostuksessa (jos sana sopii tähän yhteyteen) selvästi ”ylempänä” kuin Spillane. Chandler itse on kutsunut Spillanea kirjoittavaksi gorillaksi ja sanonut: ...pulp writing at its worst was never as bad as this stuff...”, eli vapaasti suomeksi: ”...kioskikirjallisuus pahimmillaan ei ole ollut yhtä huonoa kuin tämä paska...”. Happamia ovat… jne, Spillanehan möi kirjojaan paljon enemmän kuin Chandler, vaikka eipä kai hänenkään tarvinnut puutteesta kärsiä.

Muiden kirjojensa lisäksi Spillane julkaisi kaikkiaan 13 kulttiaseman saanutta Mike Hammer -tekstiä. Hän julkaisi myös kaksi lastenkirjaa ollessaan jo yli 70-vuotias.

Kuvatorstai: Rumuus

Kuva Hanhensulka: Kasvot Lalaingkadun kulmassa

Gaffiti-taide ei ole Brysselissä kovin korkeatasoista, itseasiassa ne mitä olen nähnyt ovat olleet lähinnä mieletöntä töhrimistä. Nämä kasvot ovat parhaasta päästä, varsin rumat sekä toteutukseltaan että tarkoitukseltaan ja käyvät näin ollen hyvin tämänkertaisen kuvatorstain rumuus-teemaan. Kuva otettu taas Sonyn P92:lla ja jälkikäsitelty kevyesti Photoshop 7.0.1:llä.

Laiskottelua Belgian rannikolla

Kuva: Hanhensulka, Knokken rantakoppeja heinäkuussa 2006

Kuumalla ilmalla ei ajatus toimi erityisen luovasti. Tänään oli kyllä vakaa tarkoitus kirjoittaa lastu, jossa on hienoja ajatuksia Šostakovitš'ista, homunculuksesta, intentiosta, intentioharhasta ja hyvästä (ja huonostakin) mausta, mutta hienoja ajatuksia ei kiehuvista aivoista löytynyt, joten olkoon. Jos Arvoisa Lukija viitsii kesäkuumalla lueskella ja ajatella kulttuuria, niin muutaman edellisen lastun kommenteissa on sopivasti mielenkiintoisia uusia puheenvuoroja jalkapallosta, elitismistä, mausta ja sen sellaisesta mm. nimimerkeiltä Syrinx ja TM.

Jääköön tämä lastu siis matkailumainokseksi. Belgian rannikolla, Pohjanmeren rannalla, on koko maan levyinen uimarantojen ja lomakeskusten ketju. Ne alkavat läheltä Hollannin rajaa Knokke-Heist'ista ja päättyvät Ranskan rajalla paikkaan nimeltä De Panne.

Laiskalle lastunikkarille Knokke tarjoaa hyvän tekosyyn ja paikan olla, katsella ihmisiä, lueskella (esimerkiksi viimeisintä Nuori Voima- tai Kirjailija-lehteä), kirjoittaa laiskoja ajatuksia ja ryypiskellä aterioiden välillä campari-orange-juomia. Lounaalla voi käydä vaikkapa Rubens'issa tai Rembrant'issa ja illallisella Knokken Casinolla, jossa voi lisäksi kätevästi moninkertaistaa omaisuutensa lyhyessä ajassa.

Lähellä Knokkea on myös oikeiden lintusten katselua varten luonnonsuojelualue nimeltä Het Zwin, jossa helposti menee huonommallakin ilmalla muutama tunti varsinkin lintujen muuttoaikaan - ja erityisesti, jos sattuu innoissaan eksymään vesijättömaan kanavaverkostossa.

Rannikolle pääsee Brysselistä nopeasti junalla, ja päivälipun saa jopa alennettuun hintaan.

Kylmä, sitruunalla lievästi maustettu viskipaukku houkuttelee, joten täytyypä lähteä. Samalla voi ajatella mitä runoilija Juhana Vähänen tarkoitti sanoesaan viimeisessä Nuori Voima-lehdessä (2-3. 2006, s. 59), että "Mitä olen halunnut sanoa?" Siinä taitaa olla helteenpuremalle lastunikkarille purtavaa koko loppuillaksi.

Ystävyydestä, vähän Proust’ista ja televisiosarjoistakin

Elämässä on monia asioita, joiden olemassaololle ei löydy välitöntä ja tyydyttävää selitystä. Yksi tällainen on miesten aamuista sängystä ylösnousua jonkin verran hidastava aamuerektio.

Kaikille aamunkankeille miehille tulee ehkä iloisena uutisena se, että tällekin on oma perusteltu, biologiaan ja kehonkuntoon liittyvä, hyväksyttävä selitys, johon ei edes liity pelkoa karvojen kasvamisesta kämmeniin.

Nimittäin Tiede –lehden asiantuntija Antti Kaipia ilmoittaa, että

Yöllisten ja aamuisten erektioiden tehtävänä on ilmeisesti pitää siittimen paisuvaiskudos tip-top-kunnossa. Erektiot pumppaavat siittimeen hapekasta verta. Näin paisuvaisen happitasapaino pysyy korkeana ja solut voivat hyvin. Iän myötä paisuvainen rappeutuu, erektiohäiriöt yleistyvät ja aamuerektiot jäävät pois. Sen arvellaan johtuvan elimistön testosteronituotannon hiipumisesta.

Eli kyseessä on perhekalleuden spontaani aamujumppa, johon ei joudu itse panostamaan edes ajatusenergiaa, vaan kaikki hoituu automaattisesti.

Toinen asia, jota ehkä joskus tulee ystäviään arvioidessa, katsellessa ja kuunnellessa ihmeteltyä, on se, miksi ihmisillä on niin voimakas tarve ystävyyssuhteisiin. En tarkoita nyt niitä, joita voi varsin tyydyttävästi solmia esimerkiksi hotelli Continental’in aulabaarissa illan myöhäisinä tunteina, vaan ”todellisia” ystävyyssuhteita, jopa – Herra hyvästi varjelkoon – samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa.

Mutta ensin on taas viitattava runoilija Teemu Manniseen.

Runoilija Manninen nimittäin – kirjoittaessaan hiljattain proustmaisella selvyydellä runoilijan ja lukijan suhteesta – mollasi ihmisiä (ei ilkeästi vaan ihmetellen), joille ”Melrose Place on yhtä pätevä omien kokemusten tulkki tai niiden prosessoimisen alusta kuin Proust toisille”.

Minä en ole koskaan tietoisesti katsonut Melrose Place’a, joten en osaa sanoa siitä mitään. Sen sijaan katson usein Friends –sarjaa, joka tulee yhdeltä belgialaiselta hömppäkanavalta joka arki-ilta vähän ennen kahdeksaa, jolloin yleensä sulattelen maailmaan ja itseeni tyytyväisenä illallistani ja nautin miedosta viskigrogista. Ellei satu olemaan mitään tähdellisempää lukemista – kuten nyt työn alla oleva Zadie Smith ’in hiljakkoin Orange –kirjallisuuspalkinnon saanutta On Beauty –teosta, joka vaikuttaa vähintään yhtä hyvältä kuin hänen edellisensä, The Authograph Man. Muuten Zadie Smith on sanonut itsestään ja ensimmäisen kirjansa White Teeth ilmestymisen aikoihin näin:

the literary equivalent of a hyperactive, ginger-haired tap-dancing 10-year-old [with a style of] a script editor for The Simpsons who'd briefly joined a religious cult and then discovered Foucault.

Mutta siis jos ei satu olemaan tällaista tähdellistä lukemista, katselen joskus jopa ääneen nauraen Friends ’iä sieltä hömppäkanavalta, jossa joskus näytetään myös hyviä elokuvia. Friends (taitaa olla Suomessa tunnettu nimeltä Frendit) ei ole yhtä hyvä kuin sen englantilainen ”kopio”, kulttimainen Coupling, mutta se on siitä huolimatta nautittavaa katseltavaa ja saattaa olla vähintään yhtä hyvä ”omien kokemusten tulkki tai niiden prosessoimisen alusta” kuin Melrose Place ehkä olisi tai Proust on.

Proust’in ongelmana on erityisesti nykyajan eläjälle se, että hän on niin varpaitakipristävän ja hampaitakalisuttavan pitkäveteinen. Hätäisesti ajatellen myös tuntuu, että viime vuosisadan alun yläluokkainen aivorään kaivuu ei olisi erityisen ajankohtaista tai oleellista elektronisen aikakauden asujalle. Vaikka Proust’in lukeminen on kylläkin opettavaa: kirjoittajana oppii ainakin sen kuinka mitäänsanomattomuudesta voidaan tehdä verbaaliakrobatian avulla puisevaa tekstiä, joka taiteeksi leimattuna elää paljon kirjoittajaansa ja luonnollista käyttöikäänsä pitempään – ehkäpä ikuisesti. Tarve olisi kuitenkin löytää omaan aikaamme paremmin sopiva Proust, jota jaksaisi lukea putoamatta syvään unikoomaan.

Frendit eivät ole sitä, vaikka venytettiin siitäkin kaikki mahdollinen ulos ja loppua kohden se alkoi muistuttaa Proustia ainakin pitkäpiimäisyydessä ja toistuvuudessa.

Sarja tuli mieleen siksi, että hiljattain on julkaistu kirja nimeltä The People You Can’t Afford To Live Without – Vital Friends. Kirjoittaja on Gallup’in direktööri nimeltään Tom Rath.

Rath sanoo, että ystävyys avioliitossa on viisi kertaa tärkeämpää kuin seksi – kuten kai suurin osa vaimoista on aina tiennytkin. Ensimmäistä vuottaan naimisissa oleville miehille tämä saattaa olla todella vaikeaa uskoa. Mutta, vaikka ei uskoisikaan vaimoaan, aika ja vähenevät aamuerektiot opettavat lopulta oikean viisauden siemeniä. Avioliiton sisäinen ystävyys kattaa lisäksi 70 % sen antamasta tyydytyksestä.

Rath'in mukaan ystävyyssuhteista hyötyvät erityisesti ”worried well” –tyyppiset henkilöt (huolestuneet hyvinvoijat), jotka eivät vielä ole elämässään korjauskelvottomia. Lisäksi ystävyys oikeita elämäntapoja viettävän henkilön kanssa parantaa myös omia elämäntapoja (tai huonontaa, tämä vaikutushan saattaa olla negatiivinenkin).

Ystävyyssuhteita analysoidessaan tulisi erityisesti etsiä ystävistään kahdeksaa ystäväroolia (suluissa suomennos niin kuin itse asian ymmärsin), joita Rath kutsuu nimillä builder (rakentaja), champion (edelläkävijä), collaborator (kätyri), connector (yhdistäjä), energizer (innostaja), mind opener (ajatusten aukaisija) ja navigator (suunnanetsijä).

Jos katsotaan Frendejä tällä silmällä, voidaan ehkä sanoa, että Ross on rakentaja ja suunnanetsijä, Chandler on ajatusten aukaisija ja edelläkävijä, Joey on kätyri ja yhdistäjä, Monica on innostaja ja edelläkävijä, Phoebe on ajatusten aukaisija ja suunnanetsijä ja Rachel kätyri ja rakentaja. Kaikki ovat monitasoisesti kirjoitettuja rooleja, he tuntuvat ”oikeilta” ihmisiltä, joilla on selvästi oma ja johdonmukaisesti jatkuva luonne. Siksi kai sarja oli, ja on edelleen, niin suunnattoman suosittu. Coupling oli paljon lyhyempi ja lyhyemmäksi tarkoitettu sarja ja siksi sen henkilöt olivat vähäulotteisempia, enemmän stereotyyppejä, koska he eivät ehtineet kasvamaan kokonaisiksi.

Useimmat meistä kai ajautuvat analysoimatta ystävyyssuhteisiin, joista suuri enemmistö lopahtaa syystä tai toisesta, yleensä mahdottomuuteensa, ajan kanssa. En tietysti tiedä Arvoisasta Lukijasta, mutta itselläni on sellainen kuva, että meillä on vain vähän todella todellisia ystävyyssuhteita. Rath’in tutkimuksen mukaan tyypillisesti amerikkalaisella aikuisella on vain kaksi todellista ystävää (edellisen tutkimuksen aikoihin ystäviä oli vielä keskimäärin kolme). Meille eurooppalaisille (ainakin itselleni) tämä tuli jonkinlaisena yllätyksenä. Me ajattelemme amerikkalaisia pinnallisina ja helposti ystävystyvinä, mutta näin ei siis näytä olevan, ehkä me emme eroa amerikkalaisista lopultakaan kovin paljoa.

Monille meistä virtuaalimaailman olioista bloggaaminen ja kommentointi ovat ystävyyssuhteiden – ehkä epätyydyttävän laihoja – korvikkeita tai täydentäjiä. Virtuaalisuhteet kuitenkin täyttävän jonkin ihmissuhteiden ekokolon, muutenhan me emme tietysti täällä viitsisi roikkua. Monille ehkä on mahdotonta oman mieliaiheensa – sanotaan vaikka kirjoittaminen ja kirjallisuus – ”harrastaminen” Perähikiällä tai Brysselissä (jos niissä paikoissa virtuaalihenkilöitä asustaa) ilman Blogistanian tarjoamia mahdollisuuksia. Mutta virtuaalisuhteista puuttuu ystävyyden tärkeitä elementtejä. Virtuaaliolkapäähän on vaikea nojata, virtuaalikäsivartta on vaikea puristaa hellän lohduttavasti tai virtuaaliselkää läimäyttää rohkaisuksi.

Ystävyyssuhteidensa analysointi saattaa olla vaarallista ystävyydelle itselleen. Tärkeintä tietysti tulisi olla sen, että ystävät pitävät toisistaa sellaisina kuin ovat, eivätkä analysoi sitä, mitä ystävät antavat suhteelle. Ehkä systävyyssuhteissa olisikin tärkeämpää se, mitä itse voi ystävilleen antaa.

Aristoteles on sanonut tästäkin jotakin viisasta. Hän on sanonut, että ystävyys on elämässä tärkeämpää kuin mikään muu hyvä asia (omaisuus, asema). Hän kutsui ystävää ”toiseksi minäksi”, jonka kanssa oma minuus on jollakin selittämättömän atavistisella tasolla yhteydessä. Mammutinmetsästäjille ja heidän metsästäville, kalastaville ja keräileville esi-isilleen toimivat ystävyyssuhteet olivat tietysti koko elämisen ja olemassaolon ehto.

Oscar Wilde sanoi ystävän tärkeydestä näin (vapaasti muistaen): ystävä ei puukota takaa, hän puukottaa edestä päin. Mikä onkin oikein lohduttava ajatus.

Ja loppuun vielä pieni pätkä Coupling’ista.

Sally: Mary Kelly thinks you’re a complete idiot.
Patrick: Then why does she keep looking at my arse when we’re talking?
Sally: She’s lip-reading.

Italialaisesta potkupallosta ja rasismista

Ensimmäiseksi on sanottava, että en erityisesti piittaa jalkapallosta, en pidä ranskalaisista kovin paljoa ja minulla on suuria ennakkoluuloja italialaisten kansanluonteesta (jos millään "kansalla" nyt ylipäätään on "luonnetta"). Joku voisi kutsua tällaista vaikka rasismiksi, mutta sen tietysti kiistän ehdottomasti. Miksi minun täytyisi pitää erityisesti juuri ranskalaisista tai italialaisista. Ei miksikään.

Mielessäni on lisäksi aina ollut ajatus, että suurin osa potkupallon, jota jotkut kutsuvat kauniiksi peliksi, beautiful game, pelaajista ja kannattajista on rasistisia huligaaneja, joilla ei ole juuri mitään käsitystä jalkapallon urheilullisesta puolesta, saatikka sitten sen esteettisestä, taktisesta tai tieteellisestä aspektista, se kaikki meneekin useimpien – pääasiassa juovuksissa pelejä katsovien – jalkapallofanien hilseen yli sitä juurikaan koskematta. Tietenkään kaikki fanit eivät ole tällaisia, sanoinkin tuossa vain, että suurin osa.

Ja sitten SIITÄ ottelusta. Italia voitti, koska Ranska pelasi vielä huonommin. Italian ei edes pitänyt olla loppukilpailussa. Australiaa vastaan he saivat voiton tuomarin tehtyä virhearvion italialaispelaajan näyttelyn ansiosta. Mutta sitähän italialainen pelaaminen on aina, joten asiasta ei pidä sen enempää valittaa.

Zinedine Zidane, joka on algerialaistaustainen berberi, vaikka onkin Marseillessa syntynyt, lähetettiin ulos ansionsa mukaan. Hän teki törkeän tempun ja maksoi sen ulosajolla. Se ei tee Zidanesta huonompaa pelaajaa, kaikkien aikojen paras eurooppaalainen pelaaja Puskaksen jälkeen, siitä ei ole epäilystäkään. Ranska ei myöskään hävinnyt tapauksen vuoksi. Rangaistuspotkulotto ei ole enää joukkueen pelaamisesta kiinni.

Presidentti Jacques Chirac sanoi Zidanelle vastaaottaessaan Ranskan joukkueen Pariisissa mm:

You are a virtuoso, a genius of world football. You are also a man of heart, commitment, conviction. That's why France admires and loves you.

Vaikka olenkin Chirac’in kanssa tässä asiassa poikkeuksellisesti lähes samaa mieltä, on kuitenkin sanottava, että kukaan urheilija ei ole “genius” (nero), tai saattaa joku ehkä ollakin, mutta se on erittäin harvinaista, enkä usko, että kumpikaan tähän tapahtumaan osaa ottanut pelaaja ansaitsee tulla kutsutuksi neroksi.

Tässä on kuitenkin suuremmasta asiasta kysymys kuin potkupallosta, nimittäin rasismista.

Italia on hyvin rasistinen maa. Berluscone’n hallinto on lietsonut rasismia omien poliittisten tavoitteidensa vuoksi, joten rasismiin suhtaudutaan erityisesti urheilun ja aivan erityisesti jalkapallon piirissä erityisellä suopeudella.

Ennen loppuottelua sekä Zidane että Italian joukkueen kapteeni Fabio Cannavaro antoivat rasismin vastaisen lausunnon. Italialainen sanoi omassa lausunnossaan mm. näin:

We know we have a large responsibility, especially with regard to the very young, who from a cultural point of view are particularly impressionable and forever in search of role models whom they can aspire to emulate. We must therefore avoid any form of discriminatory behaviour, not only on the pitch, but also and especially in our daily lives, so that everyone comes to understand that there can be no differences on account of race, skin colour or religion.

Rasistinen käyttäytyminen ei ole mitenkään odottamatonta italialaispelaajilta. Zidanen löylyttämä Marco Materazzi käytti rasistista kieltä, josta Zidane kimpaantui ja pukkasi päällään italialaispelaajaa, joka lisäksi näytteli tilannetta pahemmaksi kuin se oli. Ehkäpä Materazzi ei ollut edes lukenut kapteeninsa rasistilausuntoa.

Huuliltalukijoita apunaan käyttäen mm. BBC (ja monet muutkin jo) ovat selvittäneet mitä Materazzi sanoi. Hän kutsui Zidanen äitiä terroristi-huoraksi ja toivoi, että Zidanen perhe kuolisi karmealla tavalla. Zidane on hiljattain kuullut, että hänen äitinsä on vakavasti sairas. Jos ajattelen itseäni samassa tilanteessa, niin olisin todennäköisesti halunnut tehdä saman tempun, mutta luontainen pelkuruuteni olisi sen luultavasti kuitenkin estänyt. Marsellelaisella Zidanella on tietysti riittävää kovuutta ja voimaa tehdä mitä teki.

Näytelmän konna on Materazzi, klovnina oli tuomari ja Zidane on traaginen sankari, joka maksaa virheensä ”hengellään” niin kuin kunnon tragediaan kuuluukin.

”Beautiful game”! Really?

Linkkejä:
Italialaisesta rasismista voi lukea lisää The Times Online'sta.
Ja Guardian -sanomalehden jalkapalloasiaa koskeva ihmettely on täällä.
Myös bloggarit ovat jo sanoneet painavia ja asiantuntevia sanoja, mm. Korennon elämää ja RAUNO RÄSÄNEN: Pragmaattista solipismia (kahdessa lastussaan tähän mennessä).

Kuvatorstai: Muutos

Wiertz-kadulla Brysselissä uuden Parlamenttirakennuksen varjossa on outo patsas, joka kuvannee euro-rahayksikön voittoa ja kansallisten valuuttojen häviämistä.

Kuvassa on ylimpänä tietysti euron symboli, jota pitää kädessään nainen käsi pystyssä. Itseasiassa vähän samaan tapaan kuin Marianne, Ranskan tasavallan uhmakkaan paljasrintainen ja - vallankumouksen symbolina - frygialaismyssyinen allegoria vapaudesta, joka vuodesta 1792 alkaen symbolisoi Ranskan epäonnistunutta, ensin terroriksi, sitten Robespierre'n ja myöhemmin Napoleonin yksinvallaksi muuttunutta toivorikasta vallankumousta.

Euro-patsaassa näkyy alimpana hahmoja, jotka näyttävät olevan hukkumaisillaan. Koko patsas muistuttaa jollakin tasolla monia hukkuneiden patsaita ympäri maailmaa, mm. Tampereella Kuru-laivan Siilinkarin luona tapahtuneen haaksirikon muistomerkkiä.

Euro-patsas on muutoksen symboli ja käy näin hyvin kuvatorstain muutos-teemaan.

Kuvassa näkyy myös kadun nimi: Rue de Wiertz – Wiertz laan.

Antoine Wiertz oli belgialainen taidemaalari (1806-1865), jonka kuvat ovat täynnä kauhua ja niitä on tuskallista katsoa. Yksi hänen teemoistaan sopii hyvin tähän muutos-teemaan: elämän ja kuoleman rajapinnan tutkiminen kuten esimerkiksi hyvin ahdistavissa tauluissa Giljotiinilla irrotettu pää ja Ennenaikainen hautaus. Viimemainittu on saanut aiheensa Wiertzin aikalaiselta Edgar Allan Poe ’lta, joka kirjoitti samannimisen kauhutarinan.

Euron luominen on yksi merkittävimmistä muutoksista Euroopan historiassa. Wiertzin giljotiinilla irroitettu pää symboloi hyvin Euroopan kansalaisten hidasta tottumista uuteen valuuttaan, monet laskevat vieläkin hintoja mielessään vanhoilla valuutoilla. Ennenaikainen hautaus symboloi myös hyvin samaa muutosta: Euroopan kansalaiset eivät olleet täysin valmiita muutokseen, joka oli poliitikkojen ja liikemiesten väkisin läpiajama, vaikka saattoi hyvinkin olla edullinen Euroopan talouselämälle ja ehkä ihmisillekin. Vanhoilla valuutoilla laskemisen voi nähdä (Wiertz' in) enneaikaisesti haudatun epätoivoisena kurkkimisena kiinnipysyvän arkunkannen raosta.

Wiertz ’in vähän tunnettu, kauhuntäyteinen museo on Euroopan parlamentin lähellä, mikäli Arvoisa Lukija haluaa laimentaa ylitsepursuavaa onneaan Brysselin käynnillä.

Dionyysisen dekadenttia kirjailijoiden luokitusta

Tänä aamuna heräsin eilispäivän sankarin, Eino Leinon, runoja lukeneen värillisistä unista värilliseen migreenin sahanlaitavisioon niin kuin tavallista sellaisten unien jälkeen.

Ja sen lisäksi englanninkieliset sanomalehdet olivat tietysti täynnä viimevuotisen terroripommituksen muistelua, analyyseja terroristeista yleensäkin ja lopuntonta jaaritusta tenniksestä. Se ei jaksanut migreenin latistamaa sielua virkistää joten tulostin aamukahvilukemisekseni runoilija Teemu Mannisen vuodatuksen runoilijan ja lukijan suhteesta, hyvästä ja huonosta mausta (Cacoethes Scribendi: Kammottavan pitkä yritys analysoida nykyrunouden tilannetta kamalan vaikealla tavalla), joka olikin sopivan vaikea, elitistinen ja ärsyttävä aamupala (ja sopisi unilääkkeeksikin) ja oli hyvin sopusoinnussa lämpimän mutta sateenuhkaisen harmaaksi muuttuneen sään kanssa. Halusin kirjoittaa näpsäkän ja älykkään vastauksen, mutta en saanut sellaista millään aikaiseksi, joten siihen on palattava jossakin kokonaisessa lastussa, jos laiskuudeltaan ehtii.

Sen sijaan Teemun pamfletti poiki, kostoksi ehkä, ajatuksen kirjailijoiden tyyleistä ja luokituksesta jollakin muulla kuin kirjallisuuteen yleensä kuuluvalla genre-ajatuksella. Olen yli vuosi sitten blogannut kirjailijoiden taivaista (toukokuussa 2005, otsikolla Kirjailijan seitsemän taivasta) ja tämänpäiväinen lastu sopii hyvin sen jatko-osaksi. Viikon aikaisemmat tapahtumatkin antoivat näille ajatuksille lisäpontta.

Taisin jo aikaisemmin kehua kaksipäiväisiä, yhdistettyjä lepo- ja neuvottelupäiviä genttiläisessä hotellissa, jossakin Ranskan rajan tuntumassa hiljaa virtaavan, savenharmaan joen törmällä ensimmäisen maailmansodan unikkoisten taistelutantereiden lähellä. Pääteemana hotellissa oli Belbin Team Roles. Psykologit ovat aina olleet ahkeria ihmisten luokittelijoita. Tämä lähtenee ajatuksesta, että erilaiset luonteenpiirteet voidaan keskittää stereotyypeiksi, mielenpisteiksi, jotka eivät sinällään kuvaa mitään tiettyä henkilö – täydellisiä moroneita lukuun ottamatta – mutta ovat helppo instrumentti ihmisten lokeroimiseksi.

Belbin tunnistaa yhdeksän erilaista ryhmäroolia (team role), joita hän kutsuu seuraavilla nimillä (suomennokset omia löyhiä tulkintoja):

Implementer (muokkaa ideat toteutettaviksi), Shaper (mukaansavetäjä), Completer/Finisher (loppuunsaattaja), Plant (ideageneraattori, visionääri), Monitor/Evaluator (tasapuolinen arvioija), Specialist (asiantuntija, ajatusanorakki), Coordinator (ideoiden yhdistelijä, sosiaalinen omatunto), Team worker (kuuntelija, mukautuja), Resource/investigator (höyryävä tuuliviiri).

Teemun tölväisy liipaisi halun luokitella myös kirjailijat yhdeksään kategoriaan käyttäen Belbinin luokitusta pohjana. Nopealla analyysillä päädyin seuraaviin luokkiin: näkijä, kokeilija, viittailija, runttaaja, reportteri, säilyttäjä, rakentaja, rakennejyrä ja luennoitsija.

Vaikeampi tehtävä oli löytää kuhunkin stereotyyppiin sopivia kirjailijoita ilman kirjaston tukea, löysäksi käyvän muistin varassa. Mutta lastunikkarille mikään inhimillinen ei saa olla mahdotonta, joten tässä tulos ”ankarasta” ajattelusta.

Näkijä: on (suurten) tarinoiden mielikuvituksellinen, fantastinen ja epäsovinnainen maalailija. Täällä makaavat kansakuntien kaapinpäällyset.

Sellainen kuin Dante, Dostojevski, Kafka, Steinbeck, Swift, D.H. Lawrence, Henry Miller, Mika Waltari, Pentti Haanpää, Eino Leino, Solženitsyn tai Ibsen.

Kokeilija: on innokas kuuman ilman puhaltaja, provokaattori, dadaisti, nihilisti, rajojen etsijä tai tuuliviiri. Kirjailija, joka ehkä ajattelee (tai ajattelisi) postmodernismia lujana tyylisuuntana eikä vain hitaasti kulkevan kirjallisen keskivirran vieressä ärhentelevänä transienttina akanvirtana. Tämä on mielenkiintoisin ja elähdyttävin ryhmä, josta löytyvät kaikki rajojenrikkojat.

Sellainen kirjailija kuin Wilde, Kerouac, Michael Bulkagov, Paul Auster, Vonnegut, Boris Pasternak, Kirstinä, Leevi Lehto, Karri Kokko, Mukka, Juha Itkonen, Lauri Viita, Johanna Sinisalo tai Hannu Salama.

Viittailija (intertekstualisti): on kypsä ja kaiken kirjallisuuden tunteva kirjakirnu ja kuolleiden kanssa keskustelija.

Sellainen kuin Margareth Atwood, Otto Manninen, Joel Lehtonen, L. Onerva tai Camus.

Runttaaja: hyökkäävän suoraviivainen subjektiivisuuden sankari, kirjojen liukuhihna.

Sellainen kuin Hemingway, Raymond Chandler tai Ilkka Remes.

Reportteri: on sivustaseuraava raportoija, varovaisesti tuhahteleva tarkkailija, kantaaottamaton katsoja, jonka kirjoja voi yhtä hyvin lukea itsensä sivistämiseksi kuin unilääkkeeksikin.

Sellainen kuin Graham Greene, Tshehov, Tolstoi, Zola, Flaubert, Aho, Tuuri, Linna, Aleksis Kivi, Volter Kilpi, Saisio tai James A. Michener.

Säilyttäjä: on hymistelijä, tuudittaja ja nukuttaja.

Sellainen kuin Mihail Solohov, V.A Koskenniemi, Z. Topelius ja Laila Hirvisaari (Hietamies).

Rakentaja: on hallittu, luotettava ja konservatiivinen kirjahautomo.

Sellainen kuin Runeberg, Maugham, Arto Paasilinna, Hotakainen, Mauri Sariola tai Mankell.

Rakennejyrä: on yksityiskohtainen muotinkäyttäjä, tuskallisen tunnontarkka muotospesialisti.

Sellainen kuin Agatha Christie, Marcel Proust, Boris Akunin tai lähes kuka tahansa nykyisistä dekkaristeista.

Luennoitsija: on itsekeskeinen, fokusoitu, omahyväinen ja omille ajatuksilleen uskoutunut julistaja.

Sellainen kuin Erno Paasilinna, Haavikko tai Sartre.

Että sellaisen joukon demoonisia miehiä ja naisia sai Teemu Manninen aikaiseksi migreenisessä aivokopassa. Sadepilvet uhkaavat jo, lämpötila on vain vähän yli kaksikymmentä astetta. Harakkapari on hävinnyt puutarhanurmelta, mutta edellisen pesueen lyhythäntäiset räpeltäjät sotkevat kaikki puutarhan penkit niin, ettei niille viitsi peräpäätään laskea. Kaneja ei ole taas näkynyt kahteen päivään, puhdistus on tällä kertaa ollut täydellinen.

Albanialaista viisautta ja muitakin pieraisuja

Luin jostakin, jota en nyt voi tarkastaa, että (jotkut) tiedemiehet (jos humanistiset ”tiedemiehet” ansaitsevat tällaisen nimityksen) ajattelevat huumorin olevan kielen alkuna. Ja huumori taas alkoi vahingonilosta ja normaalien ruumiintoimintojen pitämisestä nauramisen arvoisina. Useimmat vitsit vielä nykyisenäkin poliittisesti kovin korrektina aikana keskittyvät vahingoniloon, jossa naapurien huono tuuri, kompastelu ja piereskely ovat suunnattoman ilon lähteinä.

Suomen kaksi suurinta koomikkoa, Spede ja V-M Loiri ovat hyvinä esimerkkeinä tästä, heidän suosionsa salaisuus ei ole kliinisen älykkäässä ja terävässä verbaaliakrobatiassa vaan yksinkertaisessa kuvakielessä, taidokkaassa kompuroinnissa ja iloisessa piereskelyssä.

Tietysti meidän joukossamme on monia, jotka eivät suostu nauramaan toisten vahingoille tai edes maukkaille pieruvitseille, vaikka kuinka paheksuvan ilmeen alla kutittelisi sieltä, missä huumori yleensä mieltä kutittelee.

Luin juuri tämänaamuista The Independent –sanomalehteä, jossa kolumnisti Miles Kington kertoi lukeneensa kirjaa nimeltä The Bumber Book of Albanian Proverbs, joka on tulossa myyntiin syksyllä (The team may be defeated, but the flags still flutter). Aamukahvin ja synnillisen savukkeen (synti ja nautinto savukkeesta, niin kuin synnistä yleensä, on siinä, että tekee sen salaa (puolisolta), vaikka lopetan kylläkin polttamisen tämän viikon perjantaina, koska mieleni on rakennettu niin, että en kestä syyllisyyden tunnetta oikein hyvin) siis näiden aamunautintojen lisäksi pääsin näin nauttimaan sekä albanialaisesta viisaudesta että huumorista, jota en tiennyt Albaniassa edes olevan olemassa.

Goottien hämmentävä maailma on itseltäni jäänyt kovin salaiseksi, vaikka ilokseen itseni kaltainen vanha ja ulkonaisesti harmaa pieru katselee suloisia ja värikkäitä (ihmeellistä on miten musta väri oikein käytettynä näyttää värikkäältä) goottityttöjä. Olen aina ajatellut gooteista vähän samaan tapaan kuin tämä albanialainen sananlasku (vai kutsuisiko sitä aforismiksi):

Raapaise goottia ja pinnan alta näkyy pappi.

Jokainen sohvalla löhöävä ja tiskiastioiden iloista kalkatusta kuunteleva miehenköriläs varmasti samastuu tähän seuraavaan, ja naiset ymmärtävät sen oikein hyvin:

Kun mies tiskaa, hän luulee voittaneensa vihollisensa. Nainen tietää, että hänen oma tiskauksensa on vain kahakka Satavuotisessa sodassa.

Voi olla, että Arvoisa Lukija luulee tämän lastunikkarin olevan yläpäästään hiusrajoitteinen. Tämän saa olla niin kuin on, sanon vain, että mielestäni rusketus pukee minua erinomaisesti ja pidänkin yllä tasaista rusketusta läpi vuoden, joko liikkumalla ulkona tai polttamalla itseäni turbo-aurinkopenkeissä. Siksi tämä seuraava iskee niin lähelle.

Ruskettunut nuori mies on komea nuori mies, vanha mies ruskettuneena on vain vanha ruskea mies.

Tosin heillä on sama sananlasku myös tässä muodossa, josta kieltämättä pidänkin paljon enemmän:

Ruskettuminen tekee nuoresta miehestä vain komean mutta vanhasta miehestä viisaan näköisen.

Suomalaisissakin sananlaskuissa piereskellään ahkerasti, vaikka ne sananlaskut eivät ole kovin yleisessä käytössä. Albanialaisetkin ovat ajatelleet syvästi tätä ruumiin päivittäistä toimintoa (tiedemiehet ovat mittailleet tuloksia ja todenneet, että miehet päästelevät kahdeksan litraa päivässä kun naiset pystyvät vain vaivaiseen kuuteen):

Me kaikki kuvittelemme, että olemme päästämäisillämme äänettömän pierun.

Ja albanialaiset ovat ajatelleen pieraisua jopa tätäkin syvällisemmin:

Pieru on täydellinen vitsi. Se on lyhyt, odottamaton ja kertoo kaiken siitä, mitä ajattelemme maamme hallituksesta.

Kovin syvällinen ajatus on hyvin kätkettynä tässä seuraavassa saivartelussa:

Estävätkö verhot pimeyden pääsyn sisään vai valon pääsyn ulos.

Albanialaiset ovat tietysti Euroopan ainoita sisäsyntyisiä muslimeita. Tätä taustaa vasten seuraava aforismi on ymmärrettävä ja saattaa sanoa muillekin eurooppalaisille jotakin tärkeää.

Sanoma niille jotka joutuvat ajamaan partansa joka päivä: ehkäpä leukanne yrittää kertoa teille jotakin.

Seuraavan kerran nuokkuessaan konserttisalissa hämärän ja tietoisuuden rajamailla voi ajatella ajankulukseen tätä seuraavaa.

Jos orkesteri olisi hiljaa, kuuluisi vain kapellimestarin hiljaisen hyräily – vähän oikean sävelen vierestä.

Ja lopuksi toinen uskonnollinen sananlasku, joka ehkä puhuttelee hyvinkin meidän sekulaarisen aikamme eläjää:

Jumala tietää. Siinä kaikki. Hän ei tee mitään muuta. Jumala vain tietää.

Päivästä on tulossa taas kuuma, se on jo nyt kostea, joten ukkosta on odotettavissa iltapäiväksi. Hellettä on jatkunut jo yli viikon. Kiitos siitä, jos siitä voi ketään kiittää.

Suomalaiset valtasivat Brysselin

Lauantai-iltana olimme satojen muiden suomalaisten ja tuhansien mustiinpukeutuneiden metallifanien kanssa Grand Place'ella, joka niin kuin ehkä olen ennenkin sanonut on Euroopan kaunein tori. Rakennettu ranskalaisten pommitusten jäljiltä 1690-luvulla tuhoutuneen tilalle.

Oli komeaa ja ylpeääkin olla suomalainen. Nimittäin suomalainen "metalliyhtye" Apocalyptica esiintyi selloineen (en nähnyt kunnolla lavalle, mutta vaikutti kuin siellä olisi ollut viulukin pikkuisen hetken). Pirun merkkiä näyttävät kädet jauhoivat pumppaavien sellojen tahdissa ilmaa ja muutenkin oli oikein mukava tunnelma. Suurin osa yleisöstä oli pukeutunut tilaisuuteen kuuluvalla tavalla mustiin vaatteisiin ja hurjannäköisiin koruihin. Minäkin olin tilaisuuden kunniaksi ottanut farkut naftaliinista.

VIP-parvekkeella näytti olevan pääasiassa suomalaisia. Siellä oli mm. hurjan punatukkainen, komea nainen, jota luulin ensin Tarja Haloseksi, mutta erehdyin. Olin myös bongaavinani joitakin suomalais-meppejä. Luulin hetken jopa näkeväni Lasse Lehtisen ryppyisessä euro-puvussaan, mutta olin ilmeisesti siinäkin arviossa väärässä.

Hienoa, että suomalaiset olivat keksineet Unionin hallitsijaksitulonsa kunniaksi järjestää tällaisen tilaisuuden kansantanhujen ja lapinpukuisten ukkojen ja akkojen sijasta. Ehkä Lordi -yhtyeen vaikutus näkyy tässäkin.

Nyt lähden kahdeksi päiväksi tilaisuuteen, jota kutsumme nimellä "away day" Gentin kaupungin ulkopuolelle, ja tilaisuuteen liittyy myös lipumista laivalla jossakin joessa ja tietysti tiiminrakennusoppia. Lämpötila tällä viikolla tulee olemaan noin 30 astetta. Yritän olla niin vähällä alkoholilla kuin se on inhimillisesti ottaen mahdollista.