Miehuuden kainalosauvat: poikakirjat

Kirjan käsittäminen kai lähtee siitä, että lukija lukee, kiinnittää tekstiin omia uskomuksiaan, tulkitsee niitä ja vetää johtopäätökset. Eli kirjan tulkinta syntyy raa'asta, jäsentämättömästä tekstistä ja lukijan jäsentämättömistä uskomuksista. Siksi on vaikea antaa mistään kirjasta lopullista tulkintaa. Kirja on tulkinnaltaan avoin. Ja sen genrekin jää jotenkin avoimeksi.

Avoimuutta rajoittaa jonkin verran kirjoittajan intentio. Lastenkirjan teksti on usein kirjoitettu niin yksinkertaiseksi, että siinä ei ole kovin suurta mahdollisuutta laajemmille tulkinnoille. Mutta nämä tilanteet ovat harvinaisia. Taitavan nuorten tai lastenkirjailijan, sanotaan esimerkiksi vaikka Tuula Kallioniemi, teksti antaa aikuisellekin mahdollisuuden tulkita sitä oman oletettavasti lasta monimutkaisemman maailman kontekstissa. Näin syntyvä kirja on tietysti aivan erilainen kuin lukijan oman mukulan tulkinta. Ja molemmat ovat ”oikeita”. Esimerkkikirjoiksi tästä voisi mainita sellaiset kirjat kuin Astrid Lindgrenin Veljeni leijonamieli ja Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut.

Viimeisimmässä Parnassossa on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran mainos, jolla yritetään päästä poikakirjojen lukijoiden ajatusten jäljille (mainos SKS:n omalla saitilla). Se herätti uteliaisuuden omista poikakirjamuistoista, jota tuli lopulta kokoon kokonaisen lastun verran Olen kirjoittanut tähän liittyvän lastun otsikolla Lastenkirja muokkaa päivämäärällä elokuun 2. 2005, se alkaa näin:

”[Lastenkirja muokkaa] Lukijansa ajatusmaailmaa peruuttamattomasti ja vaikuttaa vielä vuosikymmenien perästä. Aikuinen lukija suodattaa lukemaansa omaa elämänkokemustaan, kontekstiaan, vasten. Näin hänellä on sielu kuin kondomin sisällä, tämä estää pahimpien virusten tarttumisen, vaikka ei olisikaan täydellinen suoja. Ja niin kuin kondomikin, sielun suoja repeilee silloin tällöin ja luettu teksti sivaltaa sielua syvältä ja synnyttää uusia ajatuksia. Tällaisia sivaltajia ovat Sadan vuoden yksinäisyys, Saatana saapuu Moskovaan, Sinuhe ja Decamerone, ja tietysti monet muut, kuten Garabombo, näkymätön mies.

Lapsilla toimivaa suodatinta ei vielä ole, siksi lastenkirjailija on vaikutusvaltaisempi kuin mikään muu kirjailija, vaikka onkin usein vähiten arvostettu…” jne, jne.

Mutta se lastu kosketteli koko lapsuusaikaista kirjallisuutta. SKS:n mainosmeemi kuitenkin houkuttelee kirjoittamaan pelkistä poikakirjoista.

Ensimmäiseksi on tietysti kysyttävä: mikä on poikakirja?

Ja siihenkin, kovin yksinkertaiselta kuulostavaan kysymykseen, on kovin vaikea vastata. Voisi sanoa aluksi, että sehän riippuu kunkin lukijan omasta tulkinnasta, kontekstistä.

Heti herääkin joukko uusia kysymyksiä, kuten: Ovatko Tarzan-kirjat poikakirjoja? Entä Kolme muskettisoturia? Monte-Criston kreivi? Karl May’n seikkailukirjat? Herman Melvillen superkalastuskirja Moby Dick valkoinen valas? Miten olisi Jack Londonin kirjojen Erämaa kutsuu ja Aavoilla ulapoilla laita? Entä Turgenevin Metsämiehen muistelmat? Tai Walter Scott’in Ivanhoe tai Perthin kaupungin kaunotar? Kiplingin Viidakkokirja luokitellaan lastenkirjaksi, onko se kuitenkin poikakirja vai kenties tyttökirja, entä vakoilutarina Kim? Entäpä Edward Bulwer-Lytton ’in Pompeijin viimeiset päivät? Miksikä voisi kutsua Anni Swanin lälläri-Ollin oppivuosia, poika- vai tyttökirjaksi, tai Tottisalmen perillistä? Miksi voisi luokitella Zakarias Topeliuksen Linnaisten kartanon vihreän kamarin, vieläkin nousee aina tuuhealta tuntuva tukka pystyyn, kun sitä ajattelee, poikakirjanako? Entäpä Seitsemän veljestä?

Omalta osaltani ne tulivat luetuiksi jo ennen kuin täytin kolmetoista vuotta, eli senaikaisen kirjoja ahmineen Hanhensulan mielestä kaikki lienevät olleen poikakirjoja. Joku muu tulkinta niistä on varmasti aivan yhtä oikea. Mutta niin olivat Anni Polvankin tekstit, ja Louisa M. Alcottin ja jopa kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn. Joten paljoa ei Hanhensulka-parka kirjallisuudesta silloinkaan ymmärtänyt.

Kirjat olivat ovi tuntemattomiin maailmoihin, eskapismia, vaikka elämä itsessään oli vielä siinä iässä puhdasta eskapismia: jokainen päivä oli seikkailu sinänsä, eikä olisi vaatinut muiden luomia maailmoja tuekseen. Pitkästymistä? Tietysti sitäkin oli, mutta se oli käyttöaineena uuden keksimiselle, tai kirjojen aukaisulle.

Ja uusiin kirjoihin astui aina mielellään: suurilla odotuksilla, eivätkä odotukset yleensä johtaneet pettymyksiin. Kirjan kesken jättämiseen vaadittiin silloin todella pätevää syytä, jota ei useinkaan löytynyt, ja lähes kaikki kai luettiin loppuun saakka.

Myöhemmin, kun tuli laiskemmaksi, ja tuli kai myös viisaammaksi, silloin ryhtyi valitsemaan, valikoimaan ja ylenkatsomaan; ja jättämään kesken, joskus jopa ilman sen kummempaa syytä: pelkästä keskenjättämisen ilosta. Semmoiseksi sitä muuttui luettuaan ensin Jaakko-sedän kirjastosta Sonkajärven Mäkikylässä Gogolin Kuolleet sielut, sitten Suolahdessa äidiltä lainaksi napatun W. Somerset Maugham ’in Kuu ja kupariraha ja isän hyllystä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen: ja niin poispäin. Jatkaen innokasta kirjasukellusta pariisilaisesta Shakespeare & Co:sta ostettuun David Lodge ’n The Art of Fiction ’iin saakka, jota luen juuri tällä hetkellä. Kohta alan lukea samasta kaupasta ostettua Italo Calvinon kirjaa If on a winter's night a traveler. Tapani mukaan samanaikaisesti on luvun alla muitakin kirjoja, kuten kokoelma Kafkan novelleja, joita en vieläkään ole saanut loppuun saakka jauhetuksi.

Joka tapauksessa, tämän lastun tarpeita varten määritän poikakirjan (lievän seksistisesti) sellaiseksi romaaniksi, jonka päähenkilönä seikkailee mies tai poika. Lisäksi painotan sanaa ”seikkailee”. Kirjalla voi olla tai olla olematta syvempääkin merkityssisältöä – niin kuin hyvällä kirjalla aina on – mutta se ei tietysti tässä genressä ole pääosassa. Toisaalta ”puhdasta seikkailukirjaa” ei ehkä olekaan, kaikki kirjailijat halunnevat välittää myös jotakin sanomaa, tarinan kiinnostavuus ja sanoman sisältö yhdessä määräävät sen kiinnostaako kirja vai ei.

Mitkä poikakirjat muistuvat parhaiten mieleen?

Hollantilaisen Johan Fabriciuksen – kirjailijan, lehtimiehen ja seikkailijan – tarina haveriin päättyvästä merimatkasta kirjassa Kapteeni Bontekoen laivapojat (tekijän esikoisromaani, julkaistu Hollannissa 1923 nimellä De scheepsjongens van Bontekoe, suomentanut Risto Leistelä 1945) on jäänyt jostakin syystä erityisesti mieleeni.

Kirja kertoo hollantilaisen Yhdistyneen Itä-Intian yhtiön (Vereenigde Oostindische Compagnie) kapteenista nimeltä Willem Ysbrandtszoon Bontekoe (June 2, 1587-1657, kuva vasemmalla), joka purjehti miehistöineen vuonna 1618 Hoornin kaupungista Hyväntoivon niemen kautta kohti Bataviaa (nyt Jakarta) Hollannin Itä-Intiassa, nykyisen Indonesian Javan saarella. Laiva oli silloisten sotafregattien kokoinen, tykein aseistettu ”itä-intian kauppalaiva” nimeltään Nieuw Hoorn. Tarina seuraa neljän laivapojan kohtaloita laivalla ja Sumatran saarella laivan tuhouduttua. Miehistö ahtautui pelastusveneisiin, mutta pojat joutuivat muusta miehistöstä eroon ja pääsivät monenmoisten viidakkoseikkailujen jälkeen lopulta perille Bataviaan. (Kirjan perusteella tehdään Hollannissa parhaillaan elokuvaa, joka julkaistaneen marraskuussa 2007, ohjaaja on hollantilainen Steven de Jong.)

Mainitsen tämän ensimmäiseksi siksi, että se lienee eniten elämääni vaikuttanut poikakirja, en tietysti voi olla tästä mitenkään varma.

Kuva: Huckleberry Finn (myös muut Huck-kuvat samalta saitilta)

Joka tapauksessa minulle tuli armoton hinku päästä ulkomaille, eksoottisiin maihin, mihin en valitettavasti päässyt ennen kuin paljon myöhemmin: tässä jätettäköön Ruotsin ja Norjan matkat sivuun, maathan eivät mitenkään vastaan kaukokaipuiden kohdetta, vaikka kieltämättä Norjan vuonoissa on ”eksoottisuutta”, kauneutta ja erilaisuutta, jota ei voi tietenkään olla ihailematta. Tietysti aikaisemmin luetut sadut, sellaiset kuin 1001 yön tarinat, olivat virittäneet samalle eksoottisuuden odotukselle, mutta matkakuume taisi laueta juuri kapteeni Bontekoesta.

Mark Twainin Huckleberry Finnin seikkailut (suom. Yrjö Kivimies) oli minulle paljon mieluisampi kuin Tom Sawyer, jonka tekstiltään kovin keveistä seikkailuista en sen kummemmin koskaan piitannut.

Huckleberry Finn on mielestäni kaikkien aikojen paras nuortenkirja tai ehkäpä paras romaani (tarkoitan tässä nimenomaan alkutekstiä ja myös Kivimiehen suomennosta, mielestäni Jarkko Laine teki tekstille hallaa käyttämällä murteita omassa suomennoksessaan, tällainen kääntäminen ei juuri koskaan tee alkukieliselle tekstille oikeutta, ehkä Saarikosken Sieppari ruispellossa –käännös on tässä poikkeuksena).

Tietysti en ole lukenut kuin pienen raapaisun nuortenkirjoista, joten parempia saattaa olla pilvin pimein. Twainin Kirjassa viehätti ajankuvaus, orja-Jimin kohtalo ja erityisesti lauttamatka alas Mississippiä, jonka innoittamana yritin rakennella omia lauttoja Suolahden Riihivuoren sahan tarjoamista vaatimattomista rakennustarpeista, tukeista, jotka olivat ”vahingossa” päässeet puomiensa sisältä karkuun joko tuulen tai pienien tukkivarkaiden ansiosta. Keitele-järvi ei kuitenkaan virtaa majesteetillisesti keskisuomalaisten maisemien halki ja lauttailijan urani katkesi lähinnä kahteen seikkaan: lauttojen koossapysymisen ongelmaan ja sauvomiseen, joka ei onnistu kuin hyvin matalassa vedessä.

Lauttamatkaan liittynyt muun maailman sulkeutuminen ulkopuolelle on rinnastettavissa omiin tuntoihini tuntitolkulla kestävillä lentomatkoilla, joista pidän kovasti mm. juuri siksi, että muu maailma ei ole niiden aikana edes kunnolla olemassa. Johtuvatko omat tuntemukseni Twainin teksteistä vai pidinkö niistä, koska sieluni oli jo alun pitäen sopivasti rakennettu? Enpä osaa asiaa analysoida.

Voittajan latu (vie olympialaisiin) –kirjan (1945) on kirjoittanut kansankynttilä Oskari Uutela. Päähenkilö on maalaispoika, Riku Hakala, köyhä tietysti niin kuin ajan sankarikuvaan kuului, valmistumassa kilpahiihtouraansa ja erityisesti Garmisch-Partenkirchenissä pidettäviin talviolympialaisiin vuonna 1936 (jotka sivumennen sanoen menivät suomalaisilta kokolailla kehnosti).

Mallina kirjailijalla lienee ollut sen aikainen suurhiihtäjä Kalle Jalkanen, joka viestihiihdon ankkurina sylkäisi tekohampaansa lumelle, palasi hakemaan ne, otti johdossa olleen norjalaisen hiihtäjän kiinni, meni ohi ja toi Suomelle kultaa (eli Lasse Viren ei ollut ensimmäinen katastrofista voittoon päätynyt suururheilija Suomessa). Kalle Jalkanen kaatui jatkosodassa vuonna 1941 astuttuaan miinaan jossakin päin Kannasta. Tosin kirja ei mainitse mitään tekohampaista tai kaatumisista.

Sen sijaan kirjan köyhistä oloista lähtenyt sankari voittaa kultaa sekä 50 km hiihdossa että viestissä. Ja pääsee lopulta naimisiin ison talon ainoan tyttären kanssa, jonka äidillekin hän lopulta kelpaa, onhan hänellä nyt pari kultamitalia kaulassaan. Aikaisemmin äiti oli tyttärelleen ennustanut mustanpuhuvasti, että: ”kun köyhyys astuu ovesta sisään, niin rakkaus karkaa ikkunasta ulos”. Lopussa taustalla kuului kai viulujen soittoa. Jostakin syystä alle kymmenvuotias lukijapoika oli kovin otettu kirjan tarinasta niin, että on vieläkin säilyttänyt sen mielessään.

Luin myös muita urheiluaiheisia kirjoja, mm. helsinkiläiskirjaa nimeltä Meidän koulu jyllää. Ja lappilaisista, Ounasvaaralta kai, laskettelijanuorukaisista kertovaa kirjaa, jonka nimi on unohtunut eikä löydy edes internetiltä. Kirjassa kilpailtiin sekä alppihiihdossa että mäenlaskussa, jossa nämä Pohjoisen pojat kävivät näyttämässä Etelän hemmotelluille urheilijoille mistä kana… niin no, olkoon. Joka tapauksessa pojat samoilivat lumisateissa pitkin kairoja ja säilyttivät henkensä suomalaisella sisulla ja neuvokkuudella. Kirja muistui hyvin mieliin vuosia myöhemmin, kun tamperelaisena lehtineekeri-opiskelijan-planttuna opiskelutoverini Oilinkin Lassen, joka taitaa vieläkin rymytä toimittajana demarilehtien palstoilla, kanssa pelastimme jonkun apua huutelevan oululaisen rippikoulutytön jäätymästä kuoliaaksi Utajärveläiselle paloaukiolle Rokuan lähellä yhtenä täysikuisena ja paukkuvana pakkasyönä, kun meillä molemmilla vielä pelasivat sekä keuhkot, hartiat että jalatkin kuin aidoilla metsien miehillä. Mutta, niin kuin tunnettu klisee kuuluu, se on jo toinen juttu (taitaa sekin olla Twainia).

Sen sijaan kerron vaikka Jalmari Saulin kirjasta Ketunlukon oravapojat (1923). Se kertoo Ketunlukon kahdesta oravapojasta, jotka metsästelevät oravia ja kai muutakin erilaisilla välineillä, vaikka kunnioittavatkin luontoa syvästi, ja liikkuvat ja seikkailevat muutenkin pitkin metsiä, polttelevat nuotioita, yöpyvät milloin missäkin, ja muutenkin viettävät metsissä vapaata ja huoletonta elämää; vähän niin kuin Kiven veljekset Impivaaran aikaan.

Kirjan seurauksena syntyi mielessä palava halu tehdä samaa. Tosin en koskaan raaskinut tappaa metsän eläimiä, sen kummemmin ansalangoilla kuin pyssyilläkään, vaikka joskus yritin omatekoisella kuusenoksajousipyssyllä ampua pikkulintuja, siinä kuitenkaan onnistumatta. Oravapojat houkuttelivat liittymään partiopoikiin, joiden jäsenenä olin varttuneeseen 16 vuoden ikään saakka, jolloin tulin erotetuksi tupakanpolton vuoksi, mikä tässä katkeruudella ja syyttävästi tunnustettakoon.

Isäni oli metsäteknikko ja sahanhoitaja silloiselta ammatiltaan, siksi kotona oli paljon luontoa käsittelevää kirjallisuutta, samoin sedillä Sonkajärvellä. Joten jo samoihin aikoihin, nyrkillä tapettavan kokoisena, mutta sujuvasti lukutaitoisena, luin myös mm. Samuli Paulaharjun ihmeellisiä ja mieltä kiihottavia kirjoja, mainittakoon tässä vai yksi, novellikokoelma nimeltä Tunturien yöpuolta. Ja ihan ansionsa mukaan, vaikka ei olekaan poikakirja, tai oikeastaan, koska onkin juuri poikakirja. Lukijapoikajoukko vain kattaa kaikki ikäluokat; riittää, kunhan omaavat jonkinlaiset kivekset, ovat lukutaitoisia ja osaavat nauttia hienosti kerrotuista ”jännitystarinoista”.

Mainittakoon tässä myös kaikki kaksitoista silloin jo käännettyä Tarzan-kirjaa, joista mieleen ovat parhaiten jääneet Tarzan apinain kuningas ja heräävän uteliaisuuden kiihokkeeksi seksuaalisuutta täynnä oleva Tarzan ja Oparin aarre.

Kaikki tarzanit tuli luettua moneen kertaan. Niin kuin myös Zane Grey 'n kirjoittamat lännenkirjat (Riksin-sarja). Jostakin syystä en ole koskaan lukenut Louis Lamourin lännenkirjoja (ainakaan tietoisesti), mutta Greytä sitäkin enemmän. En oikein edes muista kuinka monta hänen kirjaansa setien ja kodin kirjastoon oli eksynyt, mutta kaikki tuli luettua, mieleen näyttävät jääneet ainakin Lännen tähtien alla, Ukkosvuori, Purppurarinteiden ratsastajat ja Salaperäinen ratsastaja.

Greyn kirjojen vuoksi Lammaspuron laiska, pienikokoinen, luokkiselkäinen sotasaalishevonen, jonka yleisin nimitys oli Ruuna (useimmin käytettyjä nimiä ei voi tähän oikein painaa), sai kasan räsymattoja selkäänsä, kuolaimet suuhunsa ja pitkistä suitsista tehtiin näppärät tilapäisjalustimet. Sitten Ruunaa yritettiin saada juoksuvauhtiin, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Joskus hevonen suutahti niin, että otti pari kiukkuista juoksuaskelta, ja murjotti sitten lopun päivää suostumatta liikkumaan mihinkään, jos selässä metelöi ratsastusseikkailija nahkasaappaissa ja mustassa miesten liivissä ynnä leveälierinen olkihattu päässä.

Greyn kirjojen tärkein tehtävä oli ehkä se, että löysin Jack Londonin kirjat (samasta Riksi-sarjasta). Näistä voisi mainita vaikkapa kirjat Lumikenttien tytär ja Erämaan laki, mutta niitä oli setien kirjastossa niin monta, että ei niitä kaikkia millään edes muista. Vielä pitää tähän ryhmään mainita James Oliver Curwood ja hänen kirjoistaan Henkipaton uskollisuus, Kazan, susikoira ja Lumikenttien laki.

Ajattelin aina sellaisia klassikoita kuin A. Dumas (vanhemman) Monte-Christon kreivi ja Kolme muskettisoturia (nuorempi A. Dumas on paremmin tunnettu sellaisista kirjoista kuin Kamelianainen, joka ei ole poikakirja), Walter Scott’in Ivanhoe, R.L. Stevenson’in Aarresaari ja Daniel Defoe’n Robinson Crusoe poikakirjoina, koska en koskaan nähnyt kenenkään muun niitä lukevan, vaikka kotikirjastossa olivatkin.

Suurimpaan osaan tässä mainitsemistani ”poikakirjoista” pätee se, että ne käyvät hyvin eskapistisiksi seikkailukirjoiksi kaikenikäisille. Vanhempina niistä voi yrittää löytää syvempiäkin merkitystasoja (jopa Tarzan-kirjoista), jos ei löydä ajalleen mitään tähdellisempää tekemistä.

Poikakirjojen lukijaksi siirrytään yleensä saduista. Kodin ja vanhempien suojapeite on useimmiten siihen saakka pitäneet kasvavan mielen tiedottomana maailman epävarmuudelta, turmelevalta vaikutukselta, elämän kiusalliselta totuudelta. Kovin harvat vanhemmat haluavat valmistaa lastaan epävarmuuteen, mieluummin näitä pidetään pumpulihäkissä niin kauan kuin mahdollista.

Aikaisemmin vanhemmat ikäluokat kertoivat toisilleen tarinoita kummituksista, haltioista, tontuista ja ryssistä. Ja pienet korvat kuuntelivat kaiken tarkkaavaisesti.

Minäkin muistan yhden säikähdyttävän tarinan Jämijärveltä, jossa on Kontinkylän viereisellä kankaalla vanha hautausmaa. Tarinan mukaan siellä ilmestyy pyöräilijän tarakalle kummitus, joka ei puhu eikä pukahda mitään, kunhan istuu ja häviää pois siinä Sydänmaan tienhaarassa, joka on hautausmaan lounaiskulmauksessa. Voin vieläkin vannoa, että, kuultuani tarinan, aina, kun pyöräilin hautausmaan ohi, minun pyöräni tarakalla istui juuri tämä sama kummitus ja pyörä kulki kovin vavalloisesti, vaikka en uskaltanut katsoakaan taakseni ennen kuin Sydänmaan tienhaaran jälkeen. Ja aivan oikein, kummitusta ei enää näkynyt ja pyörät alkoivat taas pyöriä ilman sen suurempaa vaivaa, joten tarina on ilmiselvästi totta.

Nykyajassa lapsille ei juurikaan kerrota tällaisia juttuja, ja sadutkin ovat nykyisin enimmäkseen verettömiä ja hajuttomia, eivätkä pelota edes tyttöjä. Niinpä ensimmäinen tarakalle yllättäen hypännyt haamu säikähdyttää pahanpäiväisesti, kun ei ole aikaisempaa varmaa tietoa haamujen olemassaolosta ja niiden harmittomasta käyttäytymisestä.

Näin sivistys jää lapsilta tältä osin kovin vajavaiseksi.