22.3.2006

Väärinlukijoita ja oikeinkirjoittajia

5 kommenttia

Parnasson viimeisimmässä päätoimittajan päiväkirjassa valitetaan provosoivasti, että minä luen väärin, en vain silloin tällöin vaan aivan yhtenään. Salaa on tunnustettava, että olen aina pelännyt juuri tällaista totuutta lukemiseni suhteen, jota en ole läheskään aina tehnyt tarvittavalla huolellisuudella ja pieteetillä.

Silti arvostelu houkuttelee minua tekemään räsäset ja julkaisemaan täällä lastutasolla sen mitä hätäpäissäni tulin möläyttäneeksi Parnasson kommenteissa. Siellä oli (tietysti) roomalaiskatoliselta papilta näyttävä Arto Virtanen jo sanonut paljon painavan sanansa ja Seppo Jääskeläinen ja Tommi Römpöttikin olivat kommentoineet päätoimittajan puheenvuoroa - lähinnä ehkä puhtaasti nuoleskelu mielessä, mistä ei ole mitään pahaa sanottavaa. Myös ainakin Loistava puhallus on ärhennellyt tätä tuoreeltaan omassa lastussaan.


Vai olemme me lukeneet tekstejä väärin, johan on piru. Uskomattomalta tämä kommentti tällaisesta väärinlukijasta tuntuu, Parnassossakin luettuna.

Jokainen aika (ja lukija) kirjoittaa, jos on kirjoittaakseen, oman Shakespearensa ja Kivensä lukemalla samaa tekstiä omassa kontekstissaan, eikä siinä pidä olla mitään ihmettelemistä. Olen sattumalta juuri tänään katsellut Till Eulenspiegeliä sillä silmällä. Ja Turkan Seitsemän veljestä ei ollut Kiven Seitsemän veljestä, koska "väärin" lukemalla hän (Turkka) teki ajankohtaista teatteria, joka Kiven aikana ei olisi edes merkinnyt mitään ymmärrettävää. Ja eliitin kritiikki sitä paitsi (Kiven alkuperäisen) tekstin vielä lyttäsi omassa ajassaan. (Katso myös Kivijalasta Satu Apon essee Seitsemän veljeksen etnografisesta luennasta)

Onneksi arvostelijat osaavat tekstejä lukea oikein - ja kertovat vielä rahvaallekin miten taidetta on arvostettava ja mikä ylipäätään on taidetta.

Otetaan esimerkki, jonka Parnasson päätoimittaja tietää tietysti tällaista väärinlukijaa paremmin.

Eino Railon arvostelu 5.2.39 Taivalvaaran näyttelijästä. Railoa elitistisempää oikeinlukijaa tuskin voi toivoa esimerkikseen, kirjailijaliiton puheenjohtaja, vai voiko tällaista virkamiestä mainita tässä seurassa.

Saattoi tietysti olla "vääränlaista" eliittiä, jota nykyeliitti ei kannata. Unohtaen olevansa (vain) saman lantin vuoroon vilahtelevaa toista puolta.

Monia neuvostokirjoja tuomittiin eliitin ansiosta pari-kolme vuosikymmentä Haanpään 30-luvun kohtaloiden jälkeen julkaisemattomiksi jopa kääntämättömiksi. Eliitti oli halukas - innokas - poliitikkojen edelläkulkija näissä tapauksissa. Muistamme kaikki varmaan, miten Maarianhaminen televisiotorni oikeinluettiin äänettömäksi, kun Ruotsin televisiossa esitettiin Päivää Ivan Denisovitsin elämässä.

Arto Virtanen sanoo tuossa yläpuolella, että "Onneksi ne, jotka lukevat väärin, unohtavat pian lukemansa."

Väärinlukijana voin sanoa, että näin ei suinkaan käy, ymmärrys on ymmärrystä, vaikka tulos ei kirjoittajaa miellyttäisikään. Lause osoittaa vain vielä lisää samaa elitististä lukijoiden - uskallanko sanoa - halveksimista.

Päätoimittaja ehkä lukee oikein lauseensa:

Taidearvostelu sisältää asiaan perehtyneen ihmisen perusteltuja mielipiteitä, joista sopisi olla pikemminkin kiitollinen kuin närkästynyt.

Se jotenkin näyttää tukevan pääkirjoituksen kritiikkiä siellä "eräässä blogissa" (Rauli Moraalin Diletantin päivällinen).

Vai onko päätoimittaja Jarmo Papinniemi sitä mieltä, että Hesarin kritiikit eivät ohjaa väärinlukijoiden ostopäätöksiä?

Miten ollakaan siinä Papinniemen tekstin kyljessä on tuossa vieressä Parnassosta kopioituna oleva, aivan punaiseksi mennyt tukasta päätellen Haanpäätä esittävä naamankuva, jota klikkaamalla pääsee Aarne Kinnusen esseeseen Haanpään novellien ensimmäisistä lauseista nimeltään Ensin katetaan, sitten herkutellaan, joka pitäisi jokaisen siellä käyneen lukea.

21.3.2006

Tämä lastu on yhtä subjektiivinen kuin sen aihe

0 kommenttia
Aamulla kuuden jälkeen Venus näkyy cirrusharsojen ja lentokoneiden pitkiksi, peittäviksi matoiksi leviävien jättöjuovien välistä vielä näkymättömissä roihuavan auringon punaiseksi värjäämällä taivaalla. Lämpötila on lähellä nollaa astetta ja tuulee.

Kuva: Heikki Mahlamäki, Sinitiainen, Parus caeruleus, helmikuu 2006

Puolituttu, pettymyksestä vihainen sinitiainen mököttää terassin kaiteella: pähkinät ovat loppuneet, eikä lisää ole edes tulossa tänä talvena, joka on jo liukenemaisillaan sinihämäräisiksi muistoiksi. Se ei vain usko selvää sanaa, vaikka olen sen jo moneen kertaan sanonut: tervetuloa takaisin ensi talven kylmien alkaessa, jos olet vielä hengissä.

Siihen on vielä paljon aikaa, vihaisella sinitiaisella suhteellisesti ottaen paljon enemmän kuin minulla. Aikahan on henkilökohtainen asia, ulottuvuudeltaan subjektiivinen, ja subjektiiviseen pituuteen saatamme ilmeisesti jopa vähän vaikuttaakin keskittyneellä ajattelulla, ”mind over matter”, ”henki voittaa lihan”, päästä zoneen ja sitä rataa. Näin on esimerkiksi Dalai Lama jossakin vakuuttanut, ja kehen sitä uskoisi ellei häneen - meditaation mestariin.

Aika on yksi meidän kulttuurimme perustekijöistä. Niin kuin utooppiset ihanteetkin. Annat kykyjesi mukaan aikayksikössä ja saat tarpeittesi mukaan samassa, jos elät oikeanlaisessa ihanteessa. Tai jotenkin muuten suuremmaksi tai pienemmäksi mitattuna, jos elät globalisoidussa kapitalismissa.

Mielessään aikaa pitää vastaansanomattoman olemassa olevana. Muisti rakentaa, jos on rakentaakseen, ajan tajun avulla ehjänä jatkuvan ja kokonaisen persoonan – minän. Ja ajan – niin kuin minänkin – olemuksen käsittää jotenkin yleisen kristallinkirkkaana, jos sitä ei tarvitse tarkemmin ajatella tai selittää kenellekään muulle.

Kuva: Salvador Dali, Muistin pysyvyys

Kun niitä ajattelee, huomaa heti, kuinka vähän niistä kummastakin tajuaa, jopa kaiken oleellisen vereslihalle raapivassa laskuhumalassa – aamun aikaisimpina tunteina, kun on höpissyt puhetoverille lähes kokonaisen yön; kauhonut ajatuksin ajan ja ummet ja lammet. Kun maailma näyttää Dalin maalaamalta.

Kun iloinen humala on jyrsiytymässä krapulaksi, mutta vielä heikosti uskoo tai ehkä vain toivoo, että näin ei tällä kertaa kävisi.

On kuunnellut myös, ja tuijottanut keskittyneesti – yrittäen olla putoamatta tuolistaan lattialle tai sytyttämättä pöytäliinaa tuleen huolimattomasti kääräistystä, pistävänhajuisesta sätkästä – ja katsellut viisaan vastaväittäjänsä lauseita-jauhavaa suuta. Aamun aikaisina tunteinahan jokainen jäkättäjäkin näyttää viisaalta vastaväittäjältä – ja itse näyttää oman maailmansa loistavalta Apollolta - kaiken inhimillisen valaisevalta nerolta. Maailmankaikkeuden kustokselta.

Aikaa ei pysty tyydyttävästi määrittämään oman mielensä ulkopuolella - vain sen perifeerisiä pyörteitä, vaatetusta, ulkokultaa.

Sitä alkaa jopa epäillä, että aikaa ei ole olemassakaan. Että se on kulttuurinen konstruktio, mukavuusolio, jolla ei ole vastinetta todellisuudessa. Ja että sen pienin mitta ei olekaan ”psykologinen silmänräpäys” tai edes 5.391 × 10 potenssiin −44 (Planck'in aika).

Ajassa erottaa subjektiivisia nyansseja: vähän aikaa, paljon aikaa; lyhyt aika, pitkä aika; mennyt aika, tuleva aika, aikakausi. Ne ovat kuin aikamaailman värejä ja muotoja. Ja jossakin vaiheessa hyvin nuorena alkaa tajuta ajan syvyyttä: äsken, aamulla, yöllä, eilen, viime viikolla, ennen joulua, kunnes joutuu syöksymään aikaan äärettömän huimaavan syvälle, sinne, missä mennyt ja tuleva leikkaavat toisiaan – ääretöntäkään ei pysty selittämään oman mielensä ulkopuolella, se on osa minää - ajan ja avaruuden olemusta.

Ja kun on aikanaan kasvanut loogisessa ymmärryksessä, aikaa alkaa pätkiä ja mitata muiden käyttämillä keinotekoisilla tai vain kulttuuriin kuuluvilla työkaluilla: minuutti, tunti, päivä, viikko, kuukausi, vuosi, vuosikymmen, vuosisata, ja se epämääräisen tarkka aika mitattuna olemattomasta alkuajankohdasta - katsottuna ihmisen tekemästä kellosta, joka synkronoituu automaattisesti maailmanajan (UTC = Universal Time Coordinate: how bizarre, how ostentatious) kanssa. Ja sekunti, sekunti, sekunti, sekunti...

Ja sitten tajuaa, että jokaisen ajankohdan, jokaisen nyt-hetken elää mielessään vain jälkikäteen – muistona. Aistien ja tiedostamattoman käsittämisen viivyttämänä. Se on kuin jumalten järjestämä tyyny sille, että kuolemaansa ei koskaan voi kokea. Jokainen hetki, jonka ymmärrät olevaksi, on osa tapahtunutta elämää, nyt-hetki on kymmenien tai satojen millisekuntien päässä menneisyydessä, maailma on jo siirtynyt eteenpäin - odottamatta tietoisuutta. Vanhuksilla turvatyyny on vielä paksumpi. Kuolemaansa ei huomaa - edes siitä, että nyt-hetki jää tulematta tietoiseksi.


Kuva: Hanhensulka, Sokeat, Bryssel, 2005

Aluksi, silloin lapsenmielellä, kun joku kertoi asioista kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten, tai enemmänkin, sitä ajatteli, että eihän kukaan voi niin vanhoja asioita muistaa. Oma muisti ulottui ensin muutaman minuutin, tunnin, sitten päivän, muutaman päivän ja viikon ja kuukauden ja vuoden taakse. Ja alkoi olla vaikea tajuta eroa todellisuuden ja kuvitellun välillä. Alkoi kertoa tarinoita, ensin itselleen ja kuvitellulle leikkitoverilleen, sitten muille, rakentamaan tarinoilla oman elämänsä. Niin kuin täällä blogissaan, Fiktio on vaikeaa, jos ei tajua ajan olemusta.

Nykyhetki on muistojen ja toiveiden välinen, häviävä ja huomaamaton värähdys – Planckin aika.

Ihmisen mieli on muistojen ja toiveiden hautausmaa – muistomerkki. Kun toiveita on enemmän kuin muistoja, elää keväässä.

”Aika ajattelee meissä” (tai myytti, jos uskoo Claude Levi-Straussia) . Aikakin on myytti.

Kun aurinko on alhaalla lännessä ja alkaa uhkaavasti punertua, ymmärtää ajan loppumattomuuden ajatuksen elämänsä suurimmaksi virheeksi. Kaikessa muussa löytyy perusteluja anteeksiannolle, mutta aikansa tuhlaamista ei anna itselleen anteeksi.

Naisverkon saitilta löytyi tällaisia lauseita:

Pelkuri haaskaa itsensä. Itsensä haaskaaminen merkitsee sitä, että jättää kykynsä viljelemättä ja mahdollisuutensa toteuttamatta.




Päivän tunnit matelevat eteenpäin. Tämän päivän vietän itselleni jonkun muun laskuun katsellen kuuden harakan ilottelua kesääodottavalla vihertävänkellertävällä nurmella.

Iltapäivien auringossa haisee jo kevät.

Tarkoitukseton kyynel vierähtää hennon tuulenvireen punaamalle poskelle ja maistuu huulilla haikeansuolaiselta.

Fonologinen järjestelmä vaikuttaa sitä yksinkertaisemmalta, mitä vähemmän siitä tiedämme. ( Ebelingin laki)

Rihmaston aktivismista, Ketkun runoudesta ja rihmastolaisten kommenttien jakaumasta

5 kommenttia
Kuvassa on Kreikan jumalaistarustosta kuuluisa runoratsu Pegasos, ehkäpä rihmaston voimamies Ketku mahansa alla pyydystämässä suolet pihalla tuskissaan irvistelevää leijonaa.

Sitä kun on luonnoltaan niin pirun utelias, niin otin pikaisen tuokiokuvan (noin kuukausi sitten) Rihmaston kommenttimäärien jakautumisesta kahdensadan eniten kommentoineen aktivistin osalta (kuva alla). Rihmastolla näyttää tänään olevan 599 rekisteröityä käyttäjää (mukaanlukien tänään tuleet spämmärit, jotka huomenna varmaan deletoidaan pois).

Kempeleen Väinämöinen (vai olisiko Kullervo) Ketku oli (ja on) ylivoimainen ykkönen (nyt 20.32 % kaikista kommenteista, 4.98 kommenttia per päivä) ja siellä näkyy joitakin täältä blogistaniastakin kuuluisia sanomalehtinaisia ja sen sellaisia.

Ketkun runoudesta Rihmaston pöytälaatikossa näytettäköön alla oleva oiva esimerkki (tämä on ilman lupaa lainattu, ja Ketku on äreä mies, joten tästä voi tulla turpiin, tosin Ketku ei alennu tänne blogistaniaan, joten toivoa on ettei tulekaan turpiin).

Esimerkki on Ketkun kilpalaulantaketjusta Virsun kanssa (Virsu on uusi mutta aktiivinen tulokas Rihmastolla, liittynyt 26.12.2005, kommentteja yhteensä 176):

Virsu vaiti vaan siellä luolassaan makkaa
itkun tyrskettä kuuluu, millon se lakkaa?
täötyy siinä itepäenen naenen olla
taepus herransa tahtoon suosiolla...

Tätä kirjoitettaessa Ketkun (liittynyt 5.5.2003) kommenttimäärä on lisääntynyt usealla sadalla ja on nyt 5231. Toisena on Eki 3214, sitten Oivi 2719, Syrinx 2206, Zorro 1745, Marja 1564, Ruu 1546 ja Saara 1244, (Saaran aisapari ja salarakas Kiiperi on sijalla 14, kommentteja 988.), Tukki-Akseli 1137, ill. 1087 ja 11. Prospero 1055 kommenttia. Oma sijoitukseni on 19 ja lukemani 548 heti Saaran kommenttieläin Petran ja Pagin jälkeen ja ennen kaari-65:ä, ib:tä ja hiljaista Niittiä (451 kommenttia). 200. on narri (liittynyt 27.4.2005) viidellä (5) kommentilla, siis tuo narri on nimimerkki eikä ominaisuus. Klikkaamalla kuvaa näet sen suurempana.

Olisiko tämä jonkinlainen Pareto-jakauma (Arvoisa Lukija voi tarkistaa täältä), en tiedä, kun en ymmärrä matematiikasta edes samaa kuin metsähanhi (Anser fabalis) influenssarokotteista. Mutta ehkä tämä koekuvaksi kuitenkin käy rihmastolaisten aktiivisuudesta.

Muuten nuo nimet on excel-ohjelma, jota käytin tässä robottina, tehnyt ilman minun valintojani, eli automaattisesti. Joten jos nimeäsi ei listassa näy, too bad!

17.3.2006

Holy hoarding

12 kommenttia
Mielenkiinnolla olen, niin kuin varmaan Arvoisa Lukijakin, seurannut Dan Brownin kiistelyä kopiointisyytteitä vastaan.

Syyttäjinä ovat non-fiction -kirjoittajat Michael Baigent ja Richard Leigh, joiden julkaisema The Holy Blood and the Holy Grail on syytteen mukaan Brownin Da Vinci -koodin isä tai isoisä tai jotain. Brown tietysti kiistää syytteen.

The Holy Blood... -kirjasta kirjoitetaan myös täällä. Kovin paljoa siitä kirjasta ei ennen tätä meteliä ole tietysti kuultukaan (tosin sitä on myyty jo pari miljoonaa kappaletta), vaikka kirjat (Da Vinci Code ja tämä The Holy Blood...) ovatkin olleet jo ennen tätä lontoolaisissa kirjakaupoissa näytillä vierekkäin (niillä on sama kustantaja Englannissa, Random House). Muuten yritin joskus lukea tätä The Holy Blood...ia, mutta jäi kesken jo melko alussa, sen teksti ei ole helppoa luettavaksi edes oman genrensä kirjana.

Luin The Times (of London, you know) -lehdestä, että Browinin kirjallinen vastine syytteisiin on kuin opas kirjoittajille siitä, kuinka tarina tulisi tutkia perusteellisesti ennen kirjoittamista, sitten pitäisi rakentaa synopsis, jossa kunkin luvun rakenne ja sisältö on jo näkyvissä. Ja viimeksi vasta kirjotetaan.

Täytyy jostakin löytää kopio Dan Brownin puolustuspuheesta. Näitä oikeusselostuksia lukiessa olen tullut siihen tulokseen, että tärkeintä kirjailijalle kuitenkin on se, että jo aloittelevana skribeltäjänä pääsee naimisisiin Blythe Brownin kanssa.

On vaikea kuvitella hyödyllisempää aviopuolisoa kirjailijalle. Blythe tekee Brownin puolesta tämän kaikkien kirjojen tutkimustyön, kerää taustamateriaalin ja kirjoittaa kirjailijalle muistiinpanot ja ohjeet siitä, mitä pitää tai kannattaa lukea. Ja arvatenkin pitää vielä kodin ja talouden kunnossa tyypilliseen naisten tapaan avuttomien miesten katsellessa hämmentyneinä sivusta ja odottaessa kai mammutteja, joita voisi lähteä metsästämään ruoaksi - ja ajankuluksikin. Tai vaihtoehtoisesti mennä poikien kanssa kaljoille (ja miksei tyttöjenkin) tai sählyä pelaamaan, jne. kukin inklinaationsa ja tarpeittensa mukaisesti.

Muistatte ehkä bloggari Kutrin (kirjailija Katri Manninen) pitkistä päiväkirjamerkinnöistään (Kirjailijaelämää), hän sanoi mm, että kirjan kirjoittamiseen menee häneltä normaalisti vain kaksi viikkoa aikaa. Myöhemmin Kutri tarkensi sanomalla, että tutkimustyöhön, valmisteluun ja varsinkin mietintään saattaa mennä jopa vuosi tai pitempäänkin, ja vain "raakaan" kirjoitustyöhön se kaksi viikkoinen. Katrin kirjoittajanopastus löytyy täältä.

Ilkka Remeksen, jota ehkä jossakin mielessä voi suomalaisista kirjailijoista verrata Dan Browniin, sivuilta löytyy Työhuone, jossa Ilkkakin antaa vihjeitä kirjailijaksi aikoville. Myös kirjailija Timo Montosen (viimeisin kirja Kaksitoista aamua, Palmenia, kuva oikealla) Kirjoita itse -opas (pdf-muoto) löytyy internetiltä, Jyväskylän yliopiston saitilta itse asiassa.

Omituisinta ja selittämätöntäkin on, että molempien kiisteltyjen kirjojen julkaisija on sama (tuolla ylempänä mainittu Random House). Sari Mikkonen sanoo kirjeessään "Reading Katherine Mansfield" WSOY:n sivuilla:


Miten upeata ja tyydyttävää selittämättömyyskin voi olla!

Arvoisa Lukija ehkä arvelee, että laitoin tuon lainauksen tuohon pelkästään siksi, että saisin tekstiin linkin kirjailija Mikkosen hienoon kirjeseen. Ja Lukija voi olla tässä aivan oikeassa. Mutta monissa tapauksissa selittämättömyyden olisi ehkä parempikin jäädä selittämättömäksi. Niin kuin ehkä tässä Browninkin tapauksessa. Kirjaakin myytäisiin ehkä vielä entistä enemmän, jos sen taustalla olevaa mysteeriä ei todistettaisi kokonaan olemattomaksi. Vaikka onhan 40 miljoonaa myytyä kirjaa tietysti yhden nimikkeen osalta aika paljon.

Ilman mieltäkiehtovien asioiden selittämättömyyttä eivät konspiraatioteoriatkaan tulisi toimeen, ja mistä pirusta me sitten juoruilisimme kaljalasiemme yli - Karpelan perheeseen tulossa olevasta vauvasta vai? Tai ehkä presidentin avio-ongelmista tai -onnesta? Ja sen sellaisista, todella kiinnostavista aiheista.

Muuten Maria Magdalenasta sen verran, että hänen pääsynsä Raamatun sivuille - maineestaan huolimatta - on mielestäni osoitus siitä, että Raamattuun senttailevat apostolitkin ajattelivat hänellä olevan enemmän tekemistä kristinuskon päätarinan, Jeesuksen, kanssa kuin uskalsivat suoraan sanoa herkästi nokkiinsa ottavalle kristittyjen joukolle.

Arvoisa Lukija on ehkä ajatellut mielenkiintoiseksi senkin, että The Holy Grailin... kolmas kirjoittaja Henry Lincoln ei ota osaa Brownin syyttämiseen.

Tässä on trailer hänen televisio-ohjelmaansa Exploring the Da Vinci Code, joka kertoo pappi Bérenger Saunièren koodista ja Rennes-le-Château'n kylästä Ranskan Languedoc Ruossillon'issa. Tämä video ja viereen kuvattu (video ja kirja) Origins of the Da Vinci Code ehkä selittävät - ainakin osaksi - syyn syyttämättömyyteen. Holy hoarding, indeed.

Paikallishistorioitsijamme Sedis kirjoitti näistä asioista jo elokuussa 2005, niin kuin Arvoisa Lukija ilman epäilyksiä muistaakin.

Laitan tähän loppuun vielä linkin Lili Wessmanin arvosteluun Da Vinci -koodista, julkaistu Satakunnan Kansassa 13.7.2005 otsikolla Da Vinci -koodi on villi kohokas. Sediskin näyttää viittaavan siihen lastussaan. Joten, can't be bad!

16.3.2006

Voi sian pallit

5 kommenttia
Illalla selailin parin viikon takaista New Scientist -lehteä (4.2.22006). Feedback kirjoitti kolumnissaan tieteellisestä tutkimuksesta nimeltä "Castration-induced vocalisation in domestic piglets, Sus scrofa: Complex and specific alterations of the vocal quality", jonka B. Puppe et al. olivat julkaisseet Applied Animal Behaviour Science -lehden numerossa 95, p 67.

Kuten artikkelin nimi sanoo, se kertoo villisian (Sus Scrofa) äänen muutoksista, kun siltä sipaistaan kivekset pois ilman puudutusta, nukutusta tai muutakaan helpotusta. Ja lopputuloksena - ehkä itselleen yllätyksenä - tutkijat sanovat, että:

The observed changes of acoustical parameters during the surgical period can
be interpreted as vocal indicators for experienced pain and suffering.


Kuva: kesysika katselee huolestuneena villiveljiensä kohtaloa huolestuttavasti numeroidusta karsinastaan

Juttu on tietysti omiaan nostamaan vedet kaikkien lajien urosten silmiin silkasta myötäkauhusta ja jossakin tuolla alhaalla jotkut tuntemattomat lihasryhmät aktivoituvat ja yrittävät myötätunnon tuskasta kiskoa kiveksiä takaisin sinne, mistä joskus hamassa menneisyydessä putosivat nykyisille, kivulle aina-alttiille paikoilleen.

Ja tämä tuo taas mieleen puoliksi unohtuneen salvaus-riehan, joka järjestettiin Jämijärven Mummolan kesäisellä nurmikolla kauan sitten. Kohteena oli Pläsi, ylpeä ja ärhäkkä ori, ja muutama naapuritalojen hevonen Kiviperältä ja vähän kauempaakin muilta kyliltä, ettei eläinlääkärin olisi tarvinnut tulla volkkarillaan pelkästäään yhden salvauksen takia Kankaanpäästä saakka, vai olisiko tullut Parkanosta.

Joka tapauksessa tuskaisen hirnu-kiljunnan säestyksellä sipaistiin näiltä ylpeiltä orhilta pallit pusseineen pois ja heitettiin Halli-koiralle, joka näytti olevan erityisen perso kivesaterialle. Niin kuin kai Euroopan ihmisistä ainakin ranskalaiset ja espanjalaiset myös, erityisesti jos kyse on miekalla hitaasti tapetun härän elimistä. Eikö muuten ole vähän tekopyhää, että me eurooppalaiset päivittelemme muslimien halal-lihan sinänsä irvokkaista tappotavoista ja samalla järjestämme vielä 21. vuosisadalla näitä häräntapporituaaleja verenhimoisen kansan viihdykkeeksi.

Itselläni oli kivekset monta päivää hellänä ja silmät vedessä pelkästä salvauksen katselusta. Pläsistä tuli sittemmin säyseä ruuna, joka antoi minunkin valjastaa itsensä vikuroimatta, eikä pullistellut edes mahaansa, kun yritin saada mahavyötä kireämmälle. En tiedä minkälaisia muutoksia Sus scrofa-lajin uroksille tapahtuu näissä tapauksissa. Ehkä köyhät tutkijat saivat syödä tutkittavat elukat yliopiston laskuun tutkimuksen päätyttyä. Eiväthän ne tutkijoiden palkat suuria ole, joten pienikin apu lienee paikallaan.

Olenhan minä kai jo Arvoisalle Lukijalle kertonut olevani kasvissyöjä?

14.3.2006

En sano mitään Suomen euroviisusta

7 kommenttia
Meinasin kirjoittaa tänään Suomen euroviisukappaleesta ja siitä esittäjästä, Lordista, mutta en kirjoitakaan, koska mm. uusi musiikkitaitoinen lastunikkari Korennon elämää on siitä juuri sanonut painavaa asiaa.

Demokratia on erinomainen asia.

Sillä saadaan eduskunta, joka on kansansa omakuva. Saadaan hallitusvalta, jonka kansa - sekä äänestäjät että äänestämättömät kansalaiset - ovat täysin ansainneet.


Kuva: Fredrik Suuri ja Voltaire Sanssouci'ssa

Demokratia on ehkä järjetön tapa päättää asioista, mutta tasapuolisempaa ei ole kai keksitty.

Demokratiasta tulikin kumma kyllä mieleen vapaamuurariliike ja se, että Roomassa ja muuallakin on kokeiltu hallitusvaltaa, jota nimitetään valistuneeksi yksinvallaksi. Vapaamuurari Fredrik Suuren preussilaista yksinvaltaakin on kutsuttu sillä nimellä. Voltaire nautti Fredrikin vieraanvaraisuudesta muutaman vuoden. Kyllähän kuuluisakin filosofi ja kirjailija tarvitsee luotettavaa tulonlähdettä ja hän sai asuakin huoletta, Sans Souci, niin kuin meidän kaikkien pitäisi pystyä tekemään - omassa linnassamme, vaikka syrjäisemmänkin kukkulan kupeessa, josta olisi hyvä ponnistaa.

Voltaire oli myös nahkaessuinen vapaamuurari, kuului pariisilaiseen Yhdeksän Sisaren loosiin (La Loge des Neuf Soeurs), joka oli nimetty antiikin yhdeksän muusan mukaan (loosin jäseninä olivat myös Benjamin Franklin, giljotiinin keksijä Guillotin ja Ranskan vallankumouksen voimala, lopulta murhattu Danton). Niille kuuluisien rappariveljien listoille, joilla ovat mm. niinkin erilaiset ihmiset kuin Winston Churchill, Salvador Allende, Mark Twain ja Oscar Wilde, pääsevät Suomesta yleensä vain Risto Ryti ja Jean Sibelius varmaan muiden pirunmoiseksi harmiksi.

Tällä kaikella en halua sanoa, että Lordi olisi rapparii - voi tietysti ollakin, mistäpä minä sen tietäisin - enkä halua hänestä sanoa mitään muutakaan, äänestäjiensä näköinen esiintyjä ja euroviisukappale - varmaankin.

Kuka on sanonut, että:

Concordia res parvae crescunt (yksimielisyys kasvattaa pienet asiat)

Kuva: Ateneumin taidemuseo Rautatietorilla

Eipä tule nyt mieleen, eikä netistäkään ehdi etsiä. Vaikka hyvin tuo lause demokraattisten äänestysten tuloksia yleensä kuvaa. Eikö se Matti Nykänenkin kuulunut kymmenen suurimman suomalaisen joukkoon, vaikka olenko ehkä erehtynyt tässä arviossani, ja sinne kuuluikin Tarja Halonen, tietysti aivan oikeutetusti ja paljon Mattia paremmin

Tosin tuo lause taitaa jatkua vielä, että:

discordia maximae dilabuntur (suuri (asia) raukeaa erimielisyyteen).

Mutta sitä ei ole kirjoitettu Ateneumin museon etuseinään ja muutenkin se on jo ihan toinen juttu.

Google avaruuteen

0 kommenttia
Google'a eivät rajat taikka avaruus - ehkäpä ei edes aika - rajoita. Ensin se meni Kiinaan auttamaan kommunistista hallitusta kiinalaisten sananvapauden rajoittamisessa, ja pitämässä hurjasti kehittyvää Kiinaa siltä osin edellisellä vuosisadalla.

Ja nyt sen kohteena on Mars, tosin siellä ei sananvapauden lait vielä ole kovin tiukat.

Kuva: Google Mars, Keskellä kuvaa on Olympos Mons, aurinkokunnan korkein tulivuori. Kolme kaakkoispuolella olevaa kraaterit ovat kai laavatasangon ympäröimiä Tharsis Montes-vuoria. Kim Stanley Robinsonin Mars-sarja kertoo näidenkin paikkojen tulevasta historiasta. Muuten, feministien erityisesti rakastama Robert A. Heinlein on myös kirjoittanut punaisen planeetan tulevaisuudesta (Red Planet, 1949, ei ehkä ole suomennettu, tuon ajan Heinleinin kirjat eivät olleet parhaimmillaan).

Google Mars tarjoaa interaktiivisen kartan Marsista. Palvelu toimii niin kuin Google Map täällä maan päällä, tosin Marsin osoitehakemisto puuttuu vielä. Palvelulla voi kyllä ihailla ihmisen jättämiä jälkiä Marsin pinnalla, kuten kaikkien laskeutumisalusten ja tutkijarobottien laskeutumisalueita.

Jopa Euroopan avaruusorganisaation, ESA:n littuun menneen Beagle 2-laskeutumisaluksen paikka on näytetty. Beagle oli numero 2, koska se oli nimetty Charles Darwinia kuljettaneen Beagle-laivan kunniaksi. Jostakin syystä Beagle 2 ei hidastanut vauhtiaan laskeutuessaan ja tuhoutui. Tämä on minulle erityisen murheellinen uutinen, sillä Beagle -ohjelma oli viimeisimmän yliopistoni, Britannian Avoimen yliopiston johtama yritys.

Projektia johti kemisti ja Avoimen professori ja avaruusosaston johtaja Colin Pillinger, joka sai hankkeen toteutettua henkilökohtaisen lainan turvin. Pillinger on muuten tyypillinen Avoimen proffa, marimekon näköiseen paitaan pukeutuva 60-lukulainen, jolla on pitkä tukka, kuumeisen intensiivinen katse ja huonot hampaat. Mutta niillä ei ollut epäonnistumisen kanssa mitään tekemistä (kai) eivätkä ne edes kuulu tämän lastun piiriin.

Muuten Pillinger on sanonut:

I don’t really count what I do as a job. I don’t think of myself going to
work – in the mornings I say, “I’m going to the lab,” - which means that I am
thoroughly enjoying myself. I don’t think you have to be driven to do research,
as it is so enjoyable.


Lucky bastard. Alla avaruusseikkailija Pillinger Beagle 2:n kanssa ennen kohtalokasta lentoa.

Irtisanomisista, irstaista optioista ja vastaiskuista

0 kommenttia
Mitäpä tästä voisi enää sanoa jo muualla sanotun lisäksi työnantajille tai SAK:lle, jotka hyväsydämisinä ihmisinä siirtävät hiljalleen kaikki työpaikat kolmanteen maailmaan, sinne missä ei tarvitse maksaa työnteosta palkkaa - niin kuin vielä Suomessa.

Ehkä Bertolt Brechtin sanoin sentään (suom. Aale Tynni):

Mahagonny-laulusta 2:

...
Meren päällä ja maan
ihmisiltä nahka yltä nyljetäänkin täällä,
siksi istuu kaikki kansa
kaupitellen nahkojansa,
sillä dollareissa punnitaan ne nahkat joka säällä
...


Ja lisätään vielä SAK:n kunniaksi Mahagonny-laulusta 3:

...
Ei nyt askelta yhtään!
Kaikki lakkoon! Päälle älä paina:
et meitä voi helvettiisi raastaa:
sillä helvetissä ollaan oltu aina.
Herraan katsahtivat miehet Mahagonnyn.
Ei, vastasivat miehet Mahagonnyn.



Ai niin, eikös se vasemmistoliiton puheenjohtaja Siimes juuri eronnut, oikein hyvännäköinen ja sutjakka blondi, olisi hyvin sopinut tanssikilpailuihin muiden poliitikkojen kanssa. Ja sopisi hyvin vaikka kulttuuriministeriksi. Taisi haikailla demareihin ja päätti lähteä. Ehtihän se jo ajaakin pitkän aikaa työläisen asiaa, ja juuri niin hyvin kuin ulkonäkönsä lupasi. Ja demokraattisissa vaaleissahan se valittiin siihen hommaan.

12.3.2006

Internetistä ja televisiolähetyksistä pitkäpiimäisillä lentomatkoilla

0 kommenttia
Pitkillä lennoilla on kyllästyminen maailmaan, matkaseuraan ja omaan sieluunsakin hyvin lähellä.

14 tuntia napaansa tuijottamisen apatiaa ei juurikaan innosta. Elokuviakaan ei viitsi tuijotella koko aikaa varsinkin, kun ne usein on nähnyt jo oikeassa elokuvateatterissa, isolta kankaalta ja neulan putoamisenkin toistavan äänilaisteiston avustamana. Koneissa saa vain kalpean aavistuksen siitä, mitä kuva ja ääni todella kertovat vaikka tarinan pystyisikin jotenkin mieleensä kokoamaan. Tietysti on paljon elokuvia, joille tällainen rajoitus on vain eduksi.

Mannertenvälisillä lentomatkoilla matkustajien syöttämisen jälkeen kone laitetaan yleensä pimeäksi, ikkunaluukut suljetaan ja ylenmääräinen hapenpuute, joka nykyisissä koneissa vallitsee energiansäästösyistä, pudottaa useimmat matkustajat unten maille lähes koko lennon ajaksi. Happipitoisuus, joka raikkaassa ilmassa merenpinnan tasolla on 21 %, on ainoastaan 15 % nykyaikaisissa suihkumatkustajakoneissa, joiden matkustamojen ilma pidetään paineistuksella vastaamassa noin 2.5 kilometrin korkeudella vallitsevaa ilmanpainetta, vaikka lentokorkeus on noin 11 kilometriä.

Hapenpuute - tai oikeastaan raikkaan ilman puute - on nykyisin suurempi kuin ensimmäisten suihkukoneiden aikaan. Tulevaisuuden koneet ehkä korjaavat tätä ongelmaa, varsinkin kun on todettu, että veren klomppiutumisen todennäköisyys - ja sen seurauksena keuhkoveritulpan vaara - on suurempi vähällä hapella.

Minä en mielelläni nuku pitkiä aikoja, eikä kännikoomakaan ole erityisen houkutteleva optio - olisiko tekemisissä iän kanssa - ja aina ei viitsi lukea, koska lähellä istuvat matkustajat suhtautuvat valojen käyttöön ärtyneesti ja omatuntonsa ääntä ei tässä suhteessa saa vaiennettua. 14 tuntia irti muusta maailmankaikkeudesta on tavallaan sielulle hyväksikin, siksikin olen aina pitänyt näistä pitkistä lentomatkoista, optimistisesti voi ajatella, että muuta maailmaa ei ole, koska et voi saada siihen välitöntä yhteys.

Mutta toinen puoli aivoista - se pessimistinen - huutaa, että muu maailma saattaa olla kokonaan hävinnyt. Ja tuntuu pakottavasti siltä, että asioista täytyisi saada tietää jotakin nyt juuri - mitä tahansa - pitäisi olla ajan hermolla, CNN on ehdollistanut mieltä niin, että uutisannos on saatava säännöllisesti, ilman sitä tuntuu kuin ei olisi ihan kokonainen ihminen, tai saa ainakin pahoja vieroitusoireita.

Nykyisin voi onneksi joillakin lennoilla myös surffailla internetillä ja jopa muutamalla lentoyhtiöllä katsoa suoria televisiolähetyksiä aikansa tappamiseksi (miksi ihmeessä sanomme "ajan tappaminen", näin ei sanota pelkästään suomenkielessä).

Toissa aamuna kello 05.58 YLE kertoi (referaatti Savon Sanomien jutusta), että lentokoneisiin saadaan matkustajien käyttöön ”lähivuosina” internet-yhteys. (se näkyi tuossa YLE:n uutisvirtaboksi blogin oikeassa sivupaneelissa, jossa juuri nyt sanotaan, että Da Vinci -koodin kirjoittaja: Kopiontisyytteet perättömiä).

Tämä internet-uutinen on tietysti periaatteessa "hyvä uutinen", vaikka ilmeisesti YLE:n toimittaja oli aamu-uninen pitkän ja uutisettoman yön jäljiltä, eikä huomannut, että uutinen koski vain Finnairia, joka näissä internet-asioissakin tulee jälkijunassa, uutinen kyllä korjattiin myöhemmin päivällä koskemaan vain Finnairia. Ennen korjausta epäilin, että olisiko uutinen ollut vanha ja nyt vahingossa pantu esille YLE:n ajankohtaisten uutisten joukkoon.

Se muistutti omasta punastuttavasta kokemuksesta (josta en suostu koskaan kertomaan yhdellekään ihmiselle) Aamulehden kanssa, johon olin kirjoittanut lyhyen uutisjutun. Tämä tapahtui monia vuosia sitten. Kirjoitin sen kesäkuussa, eikä juttua julkaistu, joten ajattelin, että ei ollut kiinnostanut ja siirryin eteenpäin, niin kuin elämässä aina täytyy tehdä.

Kunnes vuotta myöhemmin juttu yht'äkkiä julkaistiin ja huomasin sen lehden sivuilla. Soitin häpeissäni ja kauhuissani toimitussihteeri J:lle, joka selitti, että hän on lähdössä lomalle ja siivosi vähän pöytäänsä (pöydästä ei useimmiten näkynyt muuta kuin paperivuoren kokoinen kohouma huoneen nurkassa ja hän itse istui vyötäröään myöten ehdotetuissa jutuissa, hylätyissä jutuissa ja jutuissa, jotka olivat juuri tarkastelun alla) ja löytänyt tämän jutun (ei päivämäärää, minun vikani, nimeni olin kyllä muistanut kirjoittaa), pitänyt siitä (tietysti, olihan se minun kirjoittamani;) ja julkaissut saman tien koska se oli vaikuttanut ajankohtaiselta uutisjutulta (todistettavasti tekstini on siis ajatonta!). Ehkä kukaan lukijoistakaan ei ollut huomannut kokonaisen vuoden vierähtämistä. Juttupalkkio tuli myös ajallaan niin kuin tavallista, joten asia oli kohdaltani kunnossa, eikä siitä sen enempää.

Kuva: Lufthansan FlyNetin ja suorien televisionlähetysten peittoalue.

Mutta näistä internet-yhteyksistä lentokoneissa piti sanoa, että esimerkiksi Lufthansa on tarjonnut matkustajilleen internet-palveluja jo toukokuusta 2004 lähtien. Tämän vuoden tammikuun 23. päivänä Lufthansa aloitti myös uuden palvelun, jolla matkustajat voivat katsella suoria televisiolähetyksiä lennon aikana internetiin liitetyllä tietokoneellaan. Tarjolla on reitistä ja koneen sijainnista riippuen joko BBC World’in, CNBC:n, Euronews’in tai MSNBC:n ohjelmia.

Palvelu on mahdollista Lufthansan oman internetpalvelun, FlyNetin, ja Boeing’in Connextion-palvelun avulla. Laajakaistaiseen internet-yhteyteen pääsee käsiksi joko ethernet-LAN’illa tai langattomalla yhteydellä. Televisiokuva vastaanotetaan satelliittiyhteyden välityksellä.

Lufthansan pitkänmatkan koneista on tätä kirjoitettaessa 51 varustettu television katseluun tarvittavalla laitteistolla, kaikki vähän yli 80 konetta tullaan varustamaan ensi vuoden kevääseen mennessä.

Kuva: Lufthansan tulevaisuutta, Airbus 380, uusi lippulaiva yhtiön omissa väreissä. Hapenpuuteongelmia on pyritty vähentämään uuden sukupolven airbusseissa. A380 pystyy lentämään esimerkiksi Euroopasta suoraan Australiaan ilman välilaskuja. Lentoaika tulee olemaan yli 18 tuntia.

Lufthansa ei ole ensimmäinen palvelun tarjoaja, vaikka onkin juuri nyt suurin. Singapore Airlines aloitti suorat televisiolähetykset ensimmäisenä. Tarvittava laajakaistainen yhteys on jo myös ainakin All Nippon Airlinesin, China Airlinesin (Taiwan), Japan Airlinesin ja SAS'n koneissa.

Tietysti Arvoisa Lukija saattaisi kysyä, että onko tällainen riippuvaisuus ajantasalla pysymistä sairasta, tarpeellista, toivottavaa tai edes missään mielessä järkevää. Mutta tästä ei tässä lastussa ollut kysymys, joten en sano siitä sen kummempaa.

Katso myös PC Worldin artikkeli Wi-Fi In The Sky.

Meteoreista ja Asterixin peloista

0 kommenttia

Asterix-sarjakuvakirjoissa – Arvoisa Lukija on tietysti lukenut kaikki nämä seikkailut – oli rohkea mutta pienikokoinen gallialainen soturi, joka ei pelännyt mitään muuta kuin taivaankannen putoamista niskaansa. Le Ciel Lui Tombe Sur La Tête tai käännettynä ehkä (Asterix ja) Taivas putoaa päähän (tai virallisesti suomeksi käännettynä Taivas putoaa niskaan) on kai viimeisin julkaistu Asterix-kirja, ja täytyy heti aluksi varottaa potentiaalisia lukijoita, että se on huonoin Asterix, koskaan.

Asterix tuli ajatuksiin lukiessani tätä Avaruus-verkkojulkaisun uutista maaliskuun kahdeksannelta päivältä. Mutta nyt menemme historiassa taaksepäin vielä paljon Asterixia kauemmaksi, syvälle kivikauteen, keskipaleoliittiselle kaudelle ja kokonaan toiselle mantereelle.

Jonakin – ehkäpä kauniina ja pilvettömänä – aamuna hämärän juuri imeytyessä päivänvaloksi noin 50,000 vuotta sitten jolloin ihmisten laji oli jo kehittänyt kallonsa sisään ruoanhankinnan kannalta tarpeettomat ylikokoiset ja energiaa ylensyövät aivot ja – tuhansia vuosia aikaisemmin, itse asiassa – keksinyt kulttuurin ja piirrellyt kauniita, punamullan tai muun luonnon värisiä eläin- ja ihmishahmoja, aikansa graffiitteja, vaikka niille on yritetty keksiä kaikenlaista muutakin selitystä, moniin kallioseiniin – suojaa-antavien kalliokielekkeiden alla tai soihtujen valaisemissa luolissa syvällä maan sisällä – vähän kai joka puolella maailmaa.

Eli siis yhtenä sellaisena kirkkaanpilvettömänä aamuna koillisen taivaalle ilmestyy auringonvalossakin näkyvä valopiste, joka suurenee noepasti ja muuttuu kirkkaasti loistavaksi meteoriksi. Ja iskeytyy ryminällä maahan arizonalaisessa autiomaassa, kaivaa siihen paikkaan 1.5 kilometrin läpimittaisen ja 200 metrin syvyisen kuopan ja häviää välähtäen meteorien, meteoroidien ja meteoriittien taivaaseen.

Samalla paksu kerros kalliota, joka peitti aikaisemmin meteoriitin iskeytymispaikan, kääntyy räjähdyksen vaikutuksesta kaksinkerroin – kuin laskostettava lakana – itsensä päälle ja muodostaa näin iskeymäkraaterin korkean reunana. Iskeytymispaikan välittömässä ympäristössä kaikki elollinen höyrystyy uuteen olomuotoon silmänräpäyksessä, vielä viiden kilometrin päässä vallitsee hetkellisesti yli 1000 tuntikilometrin tuuli, kahdenkymmenen kilometrin etäisyydellä tuulennopeus on 100 kmt. Talon kokoisia kalliopaasia lentelee ilmassa ja kerääntyy kraaterin kuumille reunuksille. Räjähdyksen voima vastaa 20-40 kilotonnin ydinräjähdystä.

Lopulta, 1920-luvulla, pystyimme päättelemään, että kuopan teki 45 metriä läpimitaltaan ollut nikkelirautainen murikka, joka iskeytyi maahan nopeudella 12 kilometriä sekunnissa eli noin 43,200 kilometrin tuntinopeudella. Ja vapautetun energiamäärän voi itse kukin laskea kertomalla massan (grammoina) nopeuden (metreinä sekunnissa) neliöllä. Itse en osaa käsitellä, ja vielä vähemmän käsittää, näin suuria numeroita, joten jätän laskun Arvoisan Lukijan ymmärrettäväksi.

Tapauksella on saattanut olla ihmisiäkin silminnäkijöinä, mutta aivan varmaa tämä ei ole, sillä ei ole tarkkaa selvyyttä siitä, koska ensimmäiset ihmiset asuttivat Amerikan.

Ja tästä hyppäämme nykyaikaan, jossa NASA’n tiedossa on tällä hetkellä 773 potentiaalisesti vaarallista taivaankappaletta, eli sellaisia kiven tai metallin murikoita, joiden koko on (karkeasti) vähintään 135 metriä ja joiden pienin laskettu etäisyys maasta on pienempi kuin noin 7.5 miljoonaa kilometriä (5 % auringon ja maan välisestä etäisyydestä eli enintään 0.05 AU, tai parikymmentä kertaa kuun ja maan välinen etäisyys).

Viimevuosisadalla tapahtui ainakin kolme merkittävää meteoritörmäystä: Siperiassa (Tunguska) 1908 (jonka jotkut suomalaisetkin Suomessa sanoivat kuulleensa) ja 1947 sekä Brasiliassa 1930. Kaikki vähänasutuilla seuduilla ja osumat – tuhojen kannalta onneksi – sattuivat maahan eivätkä mereen.

Joka vuosi karkeasti sanoen linja-auton kokoinen möhkäle iskeytyy maahan räjähtäen joko ilmakehässä tai iskupaikalla. Kerran tuhannessa vuodessa isompi kappale osuu maahan ja aiheuttaa merkittävää paikallista tuhoa. Kerran muutamassa miljoonassa vuodessa maahan lämähtää 135 metriä suurempi kappale, jolla on – riippuen iskeytymispaikasta, kappaleen koosta ja rakenteesta – teoriassa mahdollista jopa tuhota kulttuurimme tai jopa kaikki nykyinen elämä maapallolta. Jos putoava kivi on kilometrin läpimittainen, millään elämän muodolla maapallolla ei ole mahdollisuuksia selviytyä, ei edes russakoilla.

NASA’n johdolla on aloitettu ihmiskunnan olemassaoloa uhkaavien taivaankappaleiden kartoitus ja seuranta. Suurin osa varsinaisesta etsintätyöstä tehdään kahdessa osaksi yksityisen rahoituksen varassa toimivassa yhteisössä: amerikkalaisessa Spacewatch-projectissa ja eurooppalaisessa Spaceguard’issa.

Lukija ehkä tunnistaa spaceguard-nimen Arthur C. Clarkin Rendevouz with Rama-kirjasta (taisi olla suomeksi epäonnistuneesti Uhka avaruudesta, vaikka se sopiikin hyvin tämän lastun teemaan).

NASA’n lyhyen ajan tavoite on löytää ja seurata 90 % vähintään yhden kilometrin suuruisista kappalesita, jotka osuvat radallaan lähelle maata. Kaikkien havaittujen maan lähelle kiitävien murikoiden radat lasketaan sadaksi vuodeksi eteenpäin, mikäli niitä pystytään seuraamaan riittävän kauan tarkkojen ratatietojen saamiseksi. Uusia kappaleita löydetäään useita joka viikko, ja monet niistä nähdään vasta niiden jo ohitettua maapallon.

Maaliskuun 8. päivänä tänä vuonna pieni (parikymmentä metriä halkaisijaltaan) kivenmöhkäle nimeltään 2006EC ohitti maapallon noin 270,000 kilometrin etäisyydeltä, joka on noin 70 % matkasta maasta kuuhun. Tässä taulukossa näkyy muita lähellä maata parina viime vikkona käyneitä taivaankappaleita. Suurin näyttää olleen maaliskuun 6. päivä vieraillut asteroidi 23187 (2000PN9), jonka halkaisija on 2-3 kilometriä. Etäisyyttä oli lähimmillään noin 3,2 miljoonaa kilometriä eli 7 kertaa maan ja kuun välinen etäisyys.

Eli kovin näyttää olevan vilkasta lähellä maapallon kiertorataa. Mutta taivaan niskaan putoamiselle on silti vielä kovin pieni mahdollisuus. Tosin Arvoisan Lukijan joutuminen lento-onnettomuuteen taitaa tilastollisesti olla mahdollisuutena vielä pienempi.

11.3.2006

Marsin luotaimista, unelmista ja tieteiskirjoista

7 kommenttia

NASA'n Mars Reconnaissance Orbiter (piirros vieressä) onnistui eilen siirtymään lähestymisradaltaan planeetan kiertoradalle, jolla se tulee laskeutumaan hiljalleen muutaman kuukauden kuluessa toimintakorkeuteensa. Ensimmäinen ohitus tapautui 300 km:n korkeudessa nopeudella 3 kilometriä sekunnissa.

NASA'n mukaan tehtävä oli vaikea ja tällä kertaa kaikki sujui ilman suurempia vaikeuksia. Edes amerikkalaisten ja SI-mittojen muunto-ongelmia ei nyt ilmennyt.

MRO:n tehtävänä on vakoilla Marsiin tulevaisuudessa suunniteltujen miehitettyjen lentojen mahdollisuuksia, etsiä merkkejä vedestä ja tutkia sopivia laskeutumispaikkoja.

NASA'lla on tällä hetkellä Marsin pinnalla myös kaksi toimivaa tutkijarobottia, Spirit ja Opportunity, jotka ovat olleet toiminnassa kohta kolmen vuoden ajan ja ylittäneet niihin asetetut toiminta-aikaodotukset jo parilla vuodella.

Täältä näkee, missä NASA'n avaruusalukset (deep space) ovat tällä hetkellä.

Kuulun siihen ikäluokkaan, joka sai siirtyä nopeasti Edgar Rice Burroughsin jännittävistä, mutta tieteellisesti vähintäänkin epäluotettavista marskirjoista (kuva vasemmalla) muutenkin ilmailukärpäsen puremana unelmoimaan tosielämään seuraamalla innokkaasti avaruuden oikeaa tutkimista, jossa Marsilla on ollut oma näyttävä osuutensa jo 60-luvun puolivälistä lähtien.

Ja odotin tietysti innolla uutisia avaruuden elämästä. Marsista ei, surullista kyllä, ole löydetty sinne kuviteltuja älykkäitä avaruusolentoja.

Italialainen tähtitieteilijä Giovanni Schiaparelli (1835 - 1910) kehitti Marsin nykyisin käytössä olevan nimijärjestelmän ja arveli näkevänsä Marsin pinnalla kanavien verkoston. Ihmisille tyypilliseen tapaan monet muutkin tiedemiehet näkivät samat kanavat, kuten amerikkalainen Percival Lowell, jonka ansiosta me tavis-telluslaiset odotimme vihreiden marssilaisten hyökkäystä Telluksen (vai Terraksiko tätä pitäisi kutsua) kimppuun minä hetkenä hyvänsä kai aina 50-luvulle saakka. Orson Welles käytti tätä pelkoa maniosti hyväkseen kuuluisassa radio-ohjelmassaan War of the Worlds (1938), joka aiheutti jopa paniikkia kuulijoidensa keskuudessa.

Mielikuvitusta kiihottavia nimiä kaikki Schiaparellin keksimät, kuten Vastitas Borealis (pohjoinen napaalue), Valles Marinaris (Marsin keskiosien 4000 kilometrien pituinen ja 7 km syvyinen kanjoni, vajoamalaakso), Elysium-tasanko (sen alla saattaa olla jäätynyt meri) ja Olympos Mons (aurinkokunnan suurin tulivuori, noin 30 km korkuinen), joka on mahdollisesti syntynyt pullahtamalla jonkun toisen taivaankappaleen iskeytyessä Marsin toiselle puolelle. Täältä löytyy Marsin karttoja.

Vaikka kanavaverkostoja ei Marsissa ole löytynyt, vanhoja vedenkaivamia uomia pinnalla on vielä tänäkin päivänä, mutta elämää sieltä ei ole löydetty.

Amerikkalainen (vasemmistosymppis) tieteiskirjailija Kim Stanley Robinson (oikealla kuvassa) on 90-luvulla julkaissut sarjan mielenkiintoisen ja tieteiskirjoiksi poikkeuksellisen hyvin kirjoitetun Mars-sarjan: Red Mars, Green Mars ja Blue Mars, joka julkaistiin viimeisenä 1996, joista yhtään ei valitettavasti olla suomennettu. Mars-sarjan punaisena lankana on planeetan muuttaminen ihmisille asuttavaksi, ja sivussa tapahtuu kaikenlaista jännittävää. Suomeksi on Robinsonilta (tietääkseni) julkaistu vain jännitysromaani Antarktika (1998)

Robinson on sanonut, mutta en kuolemaksenikaan osaa sanoa missä:


You can't get any movement larger than five people without including at least one flippin idiot.


Selittää ehkä miksi niin monet vallankumoukset epäonnistuvat.

9.3.2006

Oskareista, dickeistä ja muistakin töppäyksistä

1 kommenttia
Tulin juuri Pariisista, jossa oli sadekuuroinen, mutta kevättä puoliksi lupaileva sää; puistoissa ja teiden varsilla – auringonpaahteisimmissa paikoissa – on hento aavistus vihreydestä, vaikka hiirenkorviinkin on aivan liian paljon aikaa. Levoton silmä ei löydä kaivattuja lepopaikkojaan, sillä talvivaatetus peittää kaihoisten ajatusten suloiset kohteet vielä monta tulevaa viikkoa. "Sika", saattaa joku suutuspäissään ajatella tai vaikka sanoa päräyttääkin luettuaan tuon – on feministi tai ei, mutta minä sanon siihen vain, että minkäpä ihminen lonnolleen mahtaa ja siitä puhe mistä puute. Sellaiseksi sitä kai on tullut kuin oli alkujaan tarkoituksella luotu.

Mutta ajelin Pariisiin sateen sisällä eilen ja samalla tavalla kohistelin äsken takaisin Brysseliin. Yli puolet matkasta täytyi tuulilasin pyyhkijöitä käyttää täydellä teholla, eikä nopeutta voinut nostaa juurikaan yli 130:n tavanomaisen 150 kmt:n sijasta. Matkaan meni inasen yli kolme tuntia (mitä tuo inasen nyt sitten tarkoittaneekaan).

Mennessä ajoimme Belgian Ardenneilla ohi kolaripaikan, joka oli jo lähes puhdistettu - palo- ja poliisiautoja oli vielä paikalla, ambulanssit olivat jo lähteneet kuormineen. Sisin kolmikaistaisen moottoritien kaistoista oli suljettu, romut näyttivät siltä, että vain todella hyvällä onnella toisesta onnettomuuteen joutuneesta autosta oli selvitty hengissä.

Mainitsen tämän siksi, että – niin kuin tavallista – liikenne molempiin suuntiin lähes pysähtyi ihmisten yrittäessä nähdä mitä oli tapahtunut. Useimmat meistä kai hätkähtävät onnettomuuden uhrien näkemistä, silti suurin osa ihmisistä näyttää tuntevan (voisiko sanoa) sairaalloista uteliaisuutta onnettomuden nähdessään. Tämä on ilmeisesti täysin ihmisen olemukseen kuuluva ominaisuus. Ehkä uhreja katsellessa voi ajatella tietysti ensiksi sitä kuinka onnekas itse on voidessaan katsella onnettomuutta ehjänä, ja toisaalta sitä, kuinka heikko meissä oleva elämänliekki on ja kuinka hauraita ja helposti haavoittuvia kehomme todellisuudessa ovat.

Ja tämän liukkaan aasinsillan kautta pääsemme lastun varsinaseen aiheeseen, crash-nimisiin elokuviin ja niiden esitteisiin.

Mutta tänään kotiin päästyä piti ensimmäiseksi ajatella vierasta kieltä ja erityisesti sanaa dick.

Nimittäin englaninkielessä on idiomi (tai idiooma): step on one’s dick, joka ei tarkoita Dick-nimisen ystävän päälle astumista. Tämän idiomin astuminen onnistuu vain idiooteilta ja miehiltä, joilla on erityisen isokokoiset m... Tai no olkoon.

Kuva: Tuo idiomi ja aasista puhuminen muistuttivat mieleen Dick Cheneyn ja Muhammedin kuvat, jotka onkin yhdistetty sopivasti tässä viereisessä pilakuvassa (tekijä Bob Krohmer). Terveisiä vaan Jyllands-Posteniinkin, joka on kai nykyisin yksi maailman tunnetuimmista sanomalehdistä.

Joka tapauksessa poistin muutaman päivän takaisen oscarijuttuni juuri tuon sanonnan tapaisesta syystä. Katkerasti kohtaloa valittaen on lisäksi tunnustettava, että kuulun idioottien kastiin.

Poistettu lastu oli joka tapauksessa liian lyhyt, ei tuonut mitään uutta asiaan edes silloin kun sen kirjoitin ja sen lisäksi oli väsyneenä tihrustanut väärän kuvan Crash-elokuvaa kuvaamaa lastuni koristeeksi.

Siis tänä iltana kotiin tultuani huomasin huomautettuna kauhukseni, että olin käyttänyt kuvaa, joka makaili nimellä crash koneeni kovalevyllä, ja sen kummempia ajattelematta länttäsin sen siihen lastuun, vaikka pelkästään lukemalla kuvatekstiä olisi asian voinut huomata (tai edes vähän ajattelemallakin itseasiassa). Ohessa toivottavasti oikea kuva. Olin käyttänyt vuonna 1996 valmistuneen David Cronenbergin Crash-elokuvan esitekuvaa tämän vuoden oscar-voittajan, Paul Haggisin vuonna 2004 valmistuneen Crashin sijasta.

Tällaisessa julkaisussa, jossa toimituksen jäsenet (=1), joutuvat tekemään sekä toimittajan että toimitussihteerin ja vielä päätoimittajankin hommat, virheitä sattuu yhtenään. Useimmat niin vähäpätöisiä, etten ole viitsinyt edes korjata. Tätä ei kuitenkaan voinut jättää korjaamatta. Rangaistukseksi jutun kirjoittanut kansalaisjournalisti (=minä) joutuu katsomaan jokaisena seuraavista seitsemästä päivästä Turhapuro-elokuvia, ja valittamatta, jos niitä löytyy Brysselin pappilasta (tuon Elämää avaruudesta -lastuni vuoksi täytyy ehkä mennä sinne arasti seinänvierustoja hiippaillen ja kaulukset pystyssä vapisevan leuan suojana, mennä kuitenkin täytyy, koska olen niin perso tuoreille korvapuusteille).

Häpeillen pyydän anteeksi Arvoisilta Lukijoilta virhettäni, ja yritän olla tarkempi seuraavilla kerroilla.

Kovasti kiitän kommentoija Simon LeBonia, Kohta minä olen aikuinen -blogin pitäjää ja elämän tarkoituksen etsijää, asian huomaamisesta ja ystävällisestä kommentista. Ja muuten, lennolla matkalla Pariisista Singaporeen näin kyllä tämän ajankohtaisen filmin, joka sai oscarinsa tänä vuonna.

P.S. Kaikki tietysti muistitte muistuttamattakin, että eilen oli kansainvälinen naisten päivä!

Jos ette muistaneet, niin tässä onkin sopivasti kokonainen vuosi aikaa parannella tänään saatua mustaa silmää, tosin välillä saattaa olla muitakin ansoja muistettavien päivämäärien muodossa: kuten syntymäpäiviä, kihlajaispäiviä, ensimmäisen suudelman vuosipäiviä, anopin polvileikkauksen päivittelypäiviä ja sen sellaisia. Joten tarkkana täytyy tästä eteenkinpäin elää, on mustaa silmää vielä tai ei.

Mikäpä sopisi paremmin juhlistamaan jälkikäteen naistenpäivää kuin datura. Oheisessa kuvassa näkyy daturan aukeamisen ihme, jota Veloena jossakin lastussaan ihaili sanoin jonkin aikaa sitten.

8.3.2006

Koolla on sittenkin merkitystä

2 kommenttia

Parin viikon vanhassa New Scientist lehdessä (25.2.2006) kerrotaan tutkimuksesta, jolla mitattiin valitun virtuaalihahmon (avatar) koon merkitystä ihmisten käyttäytymiseen.

Virtuaalinen identiteetti on blogimaailmassakin tärkeä tekijä, edes omalla nimellään bloggailevat eivät bloggaa itsenään, Blogistaniassa medium, eetteri, väliaine, järjestelmä, estää normaalin ihmiskontaktin syntymisen. Me elämme vaihtoehtoista elämää täällä, emme omaamme, niin surulliselta kuin tämä ehkä jostakin Arvoisasta Lukijasta saattaa kuulostaakin.

Lumemaailmalle ominainen eetteriusva antaa osanottajille enemmän vapautta käyttäytyä sosiaalisista normeista tai omasta arkiminästään poikkevalla tavalla. Avatar/identiteetti, jolla on ainakin jonkinlaista pysyvyyttä, on näin ollen tärkeä vastaanottajalle, mutta sillä voi olla päinvastainen merkitys henkilölle itselleen ja lumeminän muutos on helppo suorittaa.

Blogituttava Mina von Münchausen ihmetteli joku aika sitten jossakin lastussaan otsikolla Miimi syitä blogin nimen valintaan. Se prosessi on tietysti tätä identiteetin valintaa (palaan nimikysymykseen omalta osaltani jossakin muussa lastussa).

Anyway.

Tutkijat Nick Yee ja Jeremy Bailenson Stanfordin yliopistosta (Palo Alto, Kalifornia) jakoivat kahdelle tutkittavalle ryhmälle virtuaalihahmon, avatar'in, käyttäen virtuaali- tai sanoisiko lumetodellisuusheadset'ia, jonka käyttäjä on eristetty ulkomaailmasta. Ensimmäiselle ryhmälle jaettiin kookas ja toiselle pienikokonen avatar. Lisäksi toinen ryhmä jaettiin kahtia, puolikkaille annettiin joko hyvännäköinen tai ruma lumehahmo. Jako tehtiin välittämättä "oikeiden" henkilöiden koosta tai ulkonäöstä.

Ihailtuaan itseään virtuaalipeilissä jonkin aikaa tutkittavia pyydettiin neuvottelemaan rahan jakamisesta virtuaalihuoneessa. Neuvottelijoista toinen oli aina kookas ja toinen pienikokoinen.

Tulos osoitti, että kookkaat avatarit olivat agressiivisempia neuvottelutilanteessa kuin pienikokoisemmat, jotka helpommin suostuivat jakoon, joka ei ollut heidän kannaltaan hyvä. Toisaalta rumemmat avatarit seisoivat keskimäärin metriä kaempana neuvotteluparista kuin hyvännäköiset.

Tutkijoiden mukaan tämä tutkimus kertoo miksi ihmiset lankeavat niin helposti älyttömien virtuaalipelien pauloihin. Niissähän pelaaja on omasta olemuksestaan täysin irrallaan ja voi olla lumemaailmansa "sankari", mikä meistä useimmille ei tosielämässä ehkä aina ole mahdollista. Sama ilmiö vaikuttaa muussakin virtuaalikäyttäytymisessä, jossa oma todellinen olemus on piilotettu ja joissa kätetään avataria kanssakäymisen apuna.

Kysymys meikkaamisen ja trendipukeutumisen vaikutuksesta lipsahtaa heti mieleen. Usein kuulee sanottavan kuinka ulkonäkö vaikuttaa omaan mielentilaan ja sitä kautta käyttäytymiseen. Ehkä sekin on geeneissä ja siksi lumemaailmaan on niin helppo uppoutua.

***

Lue lisäksi Nick Yee'n et al artikkeli Cognitive Daily'ssa: How computers can make humans like them. Ja bloggari Walkerings'in ajatuksia näistä samoista jutuista. Nick Yee'n omalla, virtuaalimaailmoja käsittelevällä saittilla on paljon lisäluettavaa. New Scientistin jutun lukeminen valitettavasti maksaa, mutta tässä on lyhyt pätkä jutun alusta.

7.3.2006

Elämää avaruudesta?

12 kommenttia


Tähän mennessä tapahtunut:


Joko:

Jumala taivaista loi maan ja taivaan ja sanoi: Tulkoon valkeus ja valkeus tuli, ja... ja loi ihmisen maan pölystä omaksi kuvakseen, ja puhalsi tähän elävän hengen. Ja siihen meni vajaa viikko joskus 4000 vuotta sitten.

Tai, vaihtoehtoisesti:

Yli 10 miljardia vuotta sitten tapahtui alkuräjähdys ja maailmankaikkeus syntyi tyhjästä, ja vajaa sekunti myöhemmin luonnonlait astuivat voimaan, sitten alkuhiukkaset yhtyivät muodostaen ainetta, joka ruuhkautui tähdiksi, jotka syttyivät ydinreaktion aiheuttamaan tulee, ja joku väänsi maailmankaikkeuden valot päälle noin 300,000 vuoden kuluttua räjähdyksestä, ja tähdet muodostivat raskaimpiakin alkuaineita ja räjähtivät (jotkut tosin luhistuivat mustiksi neulanpään kokoisiksi aukoiksi, mutta luhistukoot), ja hajosivat atomeiksi, joista syntyi uudempia tähtiä ja planeettoja, ja lopulta Sol-tähti ja sen Tellus-planeetta 4.5 miljardia vuotta sitten, ja Tellukselle tuli 3.9 miljardia vuotta sitten jostakin joitakin kummallisia mikrobeja tai muita örkkejä, joiden onneksi savea ei vielä oltu keksitty ja niin ne pystyivät yhtymään ja kasvamaan ja jakautumaan. Ja sitten joku ajatteli seksiä, ja rupesi yhtymään mukavammalla tavalla, ja astuivat, ja niin dinosaurukset hävisivät sukupuuttoon 65 miljoonaa vuotta sitten. Ja nisäkkäät perivät maan. Ja yhtyivät ja astuivat ja harrastivat lisää seksiä, ja yhtyivät, ja saivat käsiä, ja isompia aivoja noin 200,000 vuotta sitten, ja pukeutuivat nahkahameisiin, ja astuivat ja yhtyivät. Ja keksivät kulttuurin noin 60,000 vuotta sitten ja alkoivat ihmettellä, mistä tämä kaikki oikein sai alkunsa. Ja kehittivät maailmansyntyteorioita. Ja valtasivat maan ja saastuttivat sen, ja yhtyivät ja lisääntyivät ja harrastivat seksiä ja yhtyivät, ja keksivät E-pillerin ja sitten alkoi 60-luku, ihmiskunna onnellisin hetki, ja ihmiset harrastivat seksiä ja yhtyivät, eivätkä lisääntyneet enää läheskään yhtä nopeasti.

Ja niin tullaan tähän päivään.

Jossakin vaiheessa eli eräs kädellinen, ihminen ja nominalisti, jonka nimi oli William of Ockham, ja hän keksi Ockhamin giljotiinin (leikkurin tai partaveitsen), joka moneen kertaan eri suuntiin väänneltynä saattaisi kuulua vaikka näin:



Ilmiön selitykseksi on valittava selittävistä teorioista se, joka on
yksinkertaisin


Jätän Arvoisan Lukijan hetkeksi mittimään kumpi ylläolevista maailmanselityksistä on uskottavampi Ockhamin giljotiinin kannalta katsottuna.

Ja lienee sanomattakin selvää, että kaikki tosiuskovaiset ja muutkin Raamattua lukeneet ovat aina tienneet, että elämä on annettu maapallolle avaruudesta - tai tarkemmin sanottuna taivaista. Tosin Raamattu ei asiaa sano ihan näillä sanoilla, vaan selittää, allegorisesti, Jumalan, joka tietysti on kotoisin taivaista, puuhailleen kaiken kuolleen ja elävän luonnon luomisen kimpussa viikon päivät.

Mutta tarinan ydin on siinä, että elämä tuli muualta annettuna.

Tälle antamiselle on annettu tieteellinenkin nimi: panspermia, jolla ei tarkoiteta Pan-jumalan spermaviljelystä, vaikka äkkinäinen saattaisin näin helposti ymmärtää pelkästään sanaa itseään tutkimalla.

Jotkut tiedemiehet, ja salaa ehkä kaikki mielensä syvissä sopukoissa - vaikka julkisesti asian kieltävätkin - ovat innostuneet ajatuksesta, että elämää olisi maapallon ulkopuolella. He ovat nimenneet ja sitä varten kehittäneet oman tieteenhaaransa, eksobiologian (tai astrobiologian), ja etsivät avaruudesta Telluksen, oman avaruusalus-kotimme, näköisiä pleneettoja, joita kutsuvat eksoplaneetoiksi, kiertämässä mitättömän näköisiä keltaisia tähtiä, samanlaisia kuin meidän ns. pääsarjaan kuuluva tähtemme, aurinkomme, Sol.

Kaikista tähdistä on noin 10 % juuri auringon oloisia tähtiä, ja tähtiä meidän omassa galaksissamme, Linnunradassa, on kaikiaan 100 tai 200 tai ehkä 300 miljardia - tiedemiehet eivät ole tästä lukumäärästä niin hirveän nokonuukia. Joka tapauksessa meidän "lähiavaruudessamme", 100 valovuoden säteellä, tällaisia auringonnäköisiä tähtiä on kaikkiaan tuhatkunta. Niin kuin Skorpionin tähdistössä lymyävä auringon kopio, 18 Scorpii, joka kaikista näkemistämme tähdistä kuulemma muistuttaa eniten omaa aurinkoamme.

18 Scorpii (tiedemiehillä on tietysti vain matematiikkapuoli aivoista kehittynyt kunnolla, joten nämä nimet eivät ole erityisesti hyvin mielikuvituksen lentoa tukevia) siis 18 Scorpii on noin 47 valovuoden (tai 14 parsekin (1 Parsec = 3.08568025 × 10 potenssiin 16 metriä), parallaksisekunnin, pc:n) päässä meistä, eikä avaruusmatka sinne kestäisi montaakaan tuhatta vuotta, jos haluaisimme käydä tervehtimässä naapureitamme. (Muuten lähin tähti on Proxima centauri, noin 4.3 valovuoden päässä auringosta.)

Englantilainen tähtitieteilijä Fred Hoyle ja hänen srilankalaissyntyinen kollegansa Chandra Wickramasinghe kehittivät tätä panspermia-ajatusta eteenpäin ja väittivät, että elämän aiheita on avaruus tulvillaan. Ja niitä tulee maapallolle yhtenään, päivittäin ehkä, tänne iskeytyvien meteoriittien mukana.

Tämä selittäisi miten maapallon elämä pystyi alkamaan, monipuolistumaan ja leviämään niin nopeasti. Monet tiedemiehet ovat tämän teorian kannalla.

Toisaalta on paljon tiedemiehiä, jotka ovat sitä mieltä, että maapallo on ainoa elämän asuinsija maailmankaikkeudessa. Minusta tämä ajatus kuulostaa yhtä geosentriseltä kuin aikaisemmin tiedemiesten väite, että aurinko ja kaikki muukin, koko maailmankaikkeus, kiertäsi maapalloa.

Jos panspermia pitää paikkansa, se tarkoittaa sitä, että elämää on kaikkialla avaruudessa ja todennäköisyys älykkäälle elämälle kasvaa suunnattomasti. Parisataa miljardia tähteä omassa galaksissamme, parisataa miljardia (and counting) galaksia koko maailmankaikkeudessa antavat paljon mahdollisuuksia elämän synnylle ja kehitykselle, ehkä paljon paremmissa olosuhteissa kuin Telluksella.

Ongelmana on, että todisteita panspermian tueksi ei ole.

New Scientist kertoo tämän viikon numerossaan (4.3.2006), että maahan sataa silloin tällöin elollista materiaalia. Jotkut pysyttään helposti selittämään maanpäällisiksi, toiset voivat olla peräisin maapallon ulkopuolelta.

Esimerkiksi Englannissa satoi elokuussa 2000 silakoita, jotka olivat kuolleita mutta tuoreita ja syömäkelpoisia. Meksikossa puolestaa satoi kesäkuussa 1997 taivaalta eläviä sammakoita. Arvoisa Lukija nostaa ehkä tässä yhteydessä silmäkulmaansa epäilevästi, muistuttaahan tämä tarina ramaatunaikaisesta vitsauksesta, jonka Charlton Heston naamioituna Mooseksen hahmoon toi Cecil B. DeMillen käskystä faarao Yul Brunnerille, vanhalta nimeltään Ramses II.

Ja sen lisäksi, huhujen mukaan, joita New Scientist siis nyt levittää muillekin, Intian osavaltiossa, Keralassa, satoi heinäkuussa 2001 50 tonnia avaruuden elämää maahan saakka veren punasoluja muistuttavassa muodossa. Ja jopa värjäsi ihmisten puhtaita vaatteita punaisiksi.

Väitteen on esittänyt, ja näytteet koonnut, intialainen tiedemies nimeltään Godfrey Louis, joka on lähettänyt näytteensä tutkittavaksi Gardiffin yliopistoon Englantiin Chandra Wickramasinghelle. Tuloksia on odotettavissa muutaman viikon sisään.

Karl Sagan on sanonut "extraordinaty claims require extraordinary evidence". Sagan oli tunnettu SETI-tutkimuksen pouolestapuhujana ja kirjastaan (ja elokuvasta, jossa Jody Foster näytteli pääosaa, maanulkopuolista elämää etsinyttä tiedenaista) Contact suomeksi Ensimmäinen yhteys.

Jos tutkimus ei pysty selittämään, mistä (maapäällisestä) lähteestä näytteet ovat, saattaa olla, että tiedemaailma hyväksyy tämän Saganin tarkoittamaksi 'extraordinary evidence'ksi. Toisaalta saattaa olla, että eivät hyväksy.

6.3.2006

Rakkauden korkeaa veisuuta

0 kommenttia
Istun auringonpaisteessa ja ajattelen laiskasti rakkautta.

Käsissäni hyväiltävänä, ja apuna ajatuksille loihtimassa kadonneita mielikuvia, on vuosien aikana kerätystä kokoelmastani jäljelle jäänyt ainoa kivi. Kiviä olen kerännyt Mika Waltarin soikeasilmäisen Lars Turmsin yllyttämänä (Turms Kuolematon), vaikka itselläni ei olekaan halpaa saviastiaa, jossa kiviäni pitäisin. Joka kerta heittäessäni kiven pois, hyväilin sitä juuri niin kuin tätä kiveä juuri nyt, ajattelin sen löytymispaikkaa ja mitä silloin toivoin tai pelkäsin.

Tämä kivi on Komorien pääsaarelta - ranskalaisittain Grande Comore ja paikallisella kielellä Njazidja. Komorien (islamilaisen liittotasavallan) pääkaupungin, Moronin laidalta ranskalaishotellin luota Intian valtameren lämpimistä mainingeista noukittu säännöllinen ja sileä soikiomainen pötkylä, jota en ole raaskinnut tai uskaltanut heittää menemään, vaikka kaikki muut löydetyt kivet ovat lukuisten muuttojen vuoksi heitetty pois mikä minnekin. Hotelli oli meren ja kaksituhattaviisisataa metriä korkean uhkaavan tulivuorihirviön puristuksissa. Kivi on tietysti vuoren aktiivisesta suusta niin kuin kaikki muukin Komoreilla, saaria ei olisi ilman tulivuorta.

Kiven lisäksi laitan musiikkia soimaan, ja koska uskallan puhua rakkaudesta uskallan sanoa myös, mitä lautasella pyörii itse kootussa CD:ssä. On tietysti Katri Helena, Indica, Anneli Mattila, Johanna Kurkela ja Maija Vilkkumaa. Ja varalla vielä Madonnaa ja Annie Lennoxia. Tämän noitakatraan kanssa uskaltaa jopa rakkautta yrittää taklailla, vaikka sielu värähteleekin kunnioittavasta pelosta.

Rakkaudesta en, jos olisin oikea mies enkä vain virtuaalinen, uskaltaisi sanoa yhtään mitään, ainakaan ehdotonta. Ja virtualisenakin uskaltaudun vain raapaisimaan rakkauden kostean kuumaa ja hekumasta hellää kylkeä aukaisematta ajatuksiana kokonaan - edes itselleni.

Edes itselleni en voi myöskään sanoa ehdottomasti uskoisinko Eeva-Liisa Mannerin kokoelmasta Kuin tuuli tai pilvi (WSOY, 1949) runoon Laulu sadelinnulle :

Rakkaus tulee ja menee
kuin tuuli tai pilvi
eikä se taakseen katso...

Vaikka rakkaus olisikin virtaavaa ja pysymätöntä, se on välttämätöntä. Ilman rakkautta olisi elämä kai kovin painavaa ja sydän tyhjä. Ihmisestä voisi sanoa näinkin:

Mitä tyhjempi sydän on, sitä enemmän se painaa.

Ja se on sanottukin. Sanoja on, V.A. Koskenniemen Vaeltavan viisauden (WSOY, 1979, esipuhe päivätty 1952) mukaan tietysti nainen, Mme Amiel-Lapeyre. Näin naisen suulla todistetaan, että rakkaus ei ole meille vain normaali olotila, vaan välttämättömyys.

Rakkaus on tietysti ikuista. Mutta ikuisuus on pitkä aika, useimmiten paljon pitempi kuin rakastavaisten muisti. Vaikka rakkautta aina vannotaan ikuiseksi, rakastavat unohtavat rakastavansa joskus jopa muutaman minuutin tai tunnin kuluttua rakkauden akteista. Illan kiihkeinä vannotut valat näyttävät aamun teräksenharmaassa ja kaiken kirkastavassa valossa kai useimmiten hulluudelta.

Ja rakkaus onkin hulluutta. Ainakin Ville Sutinen väittää näin artikkelissaan Rakkaus on mielenhäiriö - Rakastuneen hullun lyyrinen diskurssi 2000-luvun esikoisrunokokoelmissa Nuori Voima-lehden numerossa 4/05, jonka teemana on Rakkaus:

...Rakastunut haluaa pitää kiinni hulluudesta ja rakastuneen diskurssista,
yön imaginaarisesta huumasta, eikä tunnusta arkirealistista aamua. Tämä voi
vaihtua ahdistukseksi, jos rakastunut kokee hulluutensa negatiivisena, eikä
pääse ulos imaginaarisen diskurssin sisältä...

Ah. Olen tietysti aina tiennyt, että esikoisrunoilijat tuntevat tarkasti, ajattelevat syvästi. Mutta, että tietävät salaisimmatkin ajatukseni... Toisaalta on lohduttavaa tietää, että itse ei ole ainoa aivonsa hulluiksi rakkaudesta turvottava ihminen maailmassa. Nyt tiedän myös, miksi rakastuessa näyttää häpy häipyvän ihmispololta. Ja tulee käyttäydyttyä kuin, niin, rakastunut, mikä ei ulkopuolisesta näytä miellyttävältä. Vaeltavassa viisaudessa nimittäin sanotaan myös näin (Bacon, Essays):

Jatkuva liiottelu ei ole miellyttävää muuta kuin rakkaudessa.

Ja toisaalta Balsac on sanonut Koskenniemen mukaan Physiologie du mariage:ssa:

Rakastavaiset eivät tiedä mitään häveliäisyydestä.

Rakkaus ei ole pyyteetöntä, ehkä äidinrakkautta lukuunottamatta. Annie Lennox kuuluu kiteyttävän juuti nyt laulussaan Waiting in vain (Album: Medusa)

...I don't want to wait in vain for your love...

Jostakin syystä meillä suomalaisilla, varsinkin miehillä, on suuria vaikeuksia todella tunnustaa rakkautta, vaikka emme tietysti ole rakastumatta muunmaalaisia vähemmän, edes italialaisia, joista kuulema suomalainen nainen uneksii ainakin yhtä paljon kuin suomalainen mies venäläisistä, suloisista ja kaikkeen suostuvaisista naisista pietarilaishotelli Europeiskajan baarissa (taitaa olla nykyisin nimeltään Grand Hotel Europa, mutta mitäpä siitä).

Monille (useimmille) miehielle rakastetuksi tuleminen on maailman tärkein asia, vaikka eivät sitä aina juuri näin sanoisikaan. Eikä pelkästään rakastetuksi tuleminen, vaan myös se, että mies tunnustettaisiin/tunnistettaisiin rakkautensa avulla oikeaksi mieheksi, vaikka olisi runoilijakin. Milan Kunderan kirjassa Elämä on toisaalla (WSOY, 1973, suom. Kirsti Siraste) päähenkilöstä, Jaromilista, runoilijasta, kerrotaan:

Niin, olemme jo sanoneet, että Jaromil olisi ollut valmis antamaan kaikki
runonsa, jos häntä vain olisi pidetty miehenä. Täydentääksemme sanojamme: ellei
häntä runnustettaisi mieheksi, vain yksi asia voisi hieman lohduttaa häntä: se
että hänet tunnustettaisiin edes runoilijaksi.

Tommy Tabermanilla, vaikka onkin suomalainen ja vielä mies, on rakkaudesta paljon sanottuna. Esimerkiksi näin kokoelmasta päivä päivältä rakkaampaa (Weilin+Göös, 1975, s. 74):

Olen ruukkuani vihaava ruusu.
Saapuisit jo, taittaisit
minut, lyhyet hetkeni
lähellä sydantäsi
kukkisin
kauniimmin kuin koskaan
.


Mitä rakkaudesta jää jäljelle kun se loppuu? Jäljellejäänyt ei ole ainakaan tyhjää. Rakkautta ei unohda. Muistaa kosketuksia, salaisia sanoja, verenmakuisia suudelmia, syleilyjen kiihkoa. Antonella Anedda (Nuori Voima 4/05, suom. Hannimari Heino)

Halusin ettei rakkauteni ehtyisi
että se kantaisi täytenä - ristiriidassa
jopa muistonkin kanssa ja vähät välittäisi vartalosta
joka kääntyi minusta pois...

3.3.2006

Syyllisen yksinäinen matka

8 kommenttia
Jack Kerouac, Yksinäinen matkamies:

Ei ole mitään uljaampaa kuin sietää epämukavuuksia kuten käärmeitä ja tomua
täydellisen vapauden takia

Huh, pelkurin haikea pisto rinnassa, syyllisyydestä ja siitä, kun katsoo ulos ikkunasta – ja näkee. Kuinka lumi, joka vielä eilen peitti nurmikon ikkunan takana, on sulanut. Ja harakkapariskunta on taas omalla paikallaan, kanit kulkevat jättämättä jälkiä, nurmikon isossa lätäkössä ei ole hanhia yskimässä. Maailma on paljon pimeämpi.

Suomesta kaipaa tosissaan muutamaa asiaa ja haikailee, tosissaan kaipaamatta, muutamaa muuta.

Lumi on yksi kaivatuista. Vaikka mieli aktiivisesti unohtaa ne aamut, kun täytyi lapioida auto esiin nietoksesta ja kiroilla ikkunat jäästä, riehua tie autolle valmiiksi ennen kuin pääsi kaasuttamaan tiehensä. Vanhempiakin muistoja, kuinka selässä paidan ja vielä sileäntaipuisan ihon välissä oli hyytävää, kastelevaa lunta, ja vielä lähes käyttämätön naama kipristeli pakkasesta.

Kaikesta muistaa, minkä kirottu itsesensuroiva alitajunta haluaa muistettavan. Halut, toiveet, pelot tai syyllisyys seulovat muistikuvat ja jättävät käyttämättömät painolastiksi sielun turpoavaan, täyttymättömään muistilaariin.

Virtuaalinen Karpalo toivoi jossakin virtuaalista minua jonkun todellisen näköiseksi. Ajattelin tietysti salaa, että se olisi tarkoittanut sitä toista, mikä sen nimi nyt on, mutta ei, sitä yhtä se tarkoitti. Kismitti ja kutitti samaan aikaan. Kyllä voi olla ihminen itsekeskeinen, uusi särö muutenkin säröiseen pintaan. Muuttuuko iho ryppyjen peittämäksi juuri tästä syystä? Syvemmät kasvojen juomuista ovat enemmän kuin säröä. Ne ovat oikean syyllisyyden valtavirtoja – kuvia ihmisenä olemisen tummasta ytimestä.

Syyllisyys? Mitä pirua sekin on, ja miksi?

Sitä on kai tuntenut syyllisyyttä niin kauan kuin muistaa. Muistaisiko sitä ensimmäistä syyllisyyttään, kaikkien ihojuomujen äitiä, jos oikein yrittäisi. Oliko se, kun ei osannut vielä ulosteitaan hallita, tai kun haukuttunakin itki omansa perään antamatta riitelemättä toiselle. Entä, kun kiskoi kärpäsiltä siipiä tai kun talloi rikki Pitkänniemen Jussilan talon avoimesta alustan kesäsäilöstä löytyneet mukavasti risahtelevat tuplapokat.



Tai ehkä paremminkin se, kun oli ottanut terävän leipäveitsen, oli kiivennyt kovalla vaivalla siskonsa Liisan pinnasänkyyn ja oli yrittänyt veistää tältä korvaa pois päästä kunnolla siinäkään onnistumatta. Äiti pääsi kipuaan ulisevalle siskolle apuun viime hetkessä.

Verta oli ollut peitolla ja patjalla ja kaikilla vaatteilla. Ja käsillä, joita nyt katselen puhtaaksi puleerattuina tuossa näppäimistöllä. Pesenkö niitä pakonomaisesti – enkä vain puhtauden vuoksi?

Olin silloin noin kolmenvuotinen, koska se tapahtui kevättalvella ja Liisa oli syntynyt elokuussa. On siitä – oman mielen mitassa – aikakausien aika. Hirvittää, mutta mitäpä siitä, elämä hirvittää aina ja vielä ollaan elossa, koska kuolema hirvittää vielä enemmän ja oma suojelusenkeli on parempi kuin Paasilinnalla. Tosin elossahan se Paasilinnakin vielä on, vaikka enkeliään moitti. Eikä Liisakaan siihen kuollut.



Silloin lapsena, kun ihmiset puhuivat vanhoista asioista, kaikki jo tapahtuneet olivat toistensa kanssa saman ikäisiä, oman ajan ulkopuolella. Sitten aikaan alkoi tulla syvyyttä, kuin säröjä. Ehkä näkökykykin kehittyy samalla lailla. Ensin näkee kaiken kuin tauluna, hymyilevä suu, ystävälliset silmät, puhtaalla tasolla, jossa kaikki on ollut kaaoksen valkoista valoa ja varjoa. Ennen kuin silmä tottuu kaaokseen ja löytää muotoja. Ennen kuin oma maailmankaikkeus kasvaa isommaksi. Liukuu kaksiulotteisesta kolmiulotteiseksi ja ehdottomaksi, sitten moniulotteiseksi – ja läjähtää relativistiseksi. Värien ja ajan avulla. Sitten ymmärtää pamauksena tai parahduksena mitä tarkoittaa, että aika virtaa vain eteenpäin, hellittämättä. Illuusioissaan roikkuu kauan kiinni hampaat irvessä, kyynisyydelle ei halua antaa periksi, vaikka se tunkee väkisin mieleen, matelee siinä kuin omenaa tyrkyttävä käärme, kauniinkiiltävänä.



Äiti oli ottanut leipäveitsen pois verisistä käsistäni ja yrittänyt tyrehdyttää verenvuotoa Liisan korvan takana olevasta viillosta.

- Mitä sinä teit Liisalle? kysyy falsettiäänellä.
- En minä sitä tehnyt, kokeilen valhetta verisin käsin.
- Herrajumala, kun ver… tullee verta …
- En minä sitä…

Ja aloin itkeä ja itkin tunnin tai pari. Isä oli jossakin uittoja valmistamassa, ehkä Luhalahdessa, Riitialassa tai jopa Kovelahdessa saakka, tai puita merkkaamassa Seitsemisen korvissa. Tavoittamattomissa. Tulisi kai takaisin huomenna tai ylihuomenna.

Mutta lääkäriin on päästävä. Ja äiti pesee verta minun käsistäni huudosta huolimatta, uusi pyyheliina Liisan pään ympärille. Rikollinen – märkänä roiskuvasta vedestä ja vähän verestäkin – huutamaan syyllisyyttään naapurin keittiön lattialle, jossa oli itsekudottu, rumavärinen räsymatto. Melko likainen ja lemuava, eikä kaunis ja puhdas niin kuin äidin keittiössä. Ja naapurissa haisi aina pissa, mukuloita oli kai neljä melkein samankokoisia. Ja naapurintädin essun rintamus haisi hapantuneelle maidolle niin, että melkein pyörrytti, jos siinä täytyi olla.

Ja pyyheliinapäinen Liisa vietiin potkukelkalla lääkäriin. Korva pelastui, mutta siskosta tuli kovakorvainen. Ei uskonut edes isää, ei vaikka vitsalla olisi uhattu. Tosin vitsaa ei koskaan tuhlattu Liisalle, sitä sai vanhempi mukula, koska ei ollut katsonut pienemmän, kovakorvaisen perään.



Elämä on rimpuilua syyllisyyksien tahmaisessa verkossa. On syyllisyyttä unelmien unelmoinnista, niiden toteutumattomuudesta ja niiden unohtamisesta. Hämähäkin seitti. Mitä enemmän rimpuilet, sitä enemmän jäät kiinni lähes huomaamattomien rihmojen syliin, kunnes joku tulee ja kapaloi sinut tiiviiksi, tönköksi, tunnottomaksi pallukaksi.

Syyllisyys on yksinäinen matka. Sitä kutsutaan elämäksi.

I’d rather be thin than famous (Jack Kerouac, On the
Road)

Minähän olen onnekkaampi kuin Jack: olen laiha. Onpa edes yksi toive toteutunut. Tosin ei kuuluisuuskaan olisi ollut pahitteeksi. Jack oli lihava – mutta kuuluisa. Varmaan otti pannuun ja tunsi asiasta syyllisyyttä.

2.3.2006

Oscar-viikonloppu on käsillä

4 kommenttia

Kuva: Bloginpitäjä kääntää tammikuussa 2006 selkänsä Brokeback Mountainille ja katsoo Australian alkuperäisten asukkaiden pyhään laaksoon, The Grampians'iin, joka kuhiseen käärmeistä (maailman kymmenestä myrkyllisimmästä käärmeestä seitsemän asuus siellä), wallabeista ja kenguruista. Bloginpitäjän päässä on australialainen kansallispäähine, akubra, tehty kai lehmännahkasta ja kutittaa näin ollen syyttävästi kasvissyöjän herkistynyttä ihoa

Oma mieli on ollut maassa enneunista, joissa tyhjähkö mutta poliittisesti korrekti kiiltokuva Brokeback Mountain vie monta oscar-palkintoa. Masennusta on lisännyt valveilla ollessa se, että BBM on ratsastanut tällä poliittisella korrektiudella saaden siinä ohessa, mielestäni tietysti täysin ansaitsemattomia, palkintoja. Ja jopa täällä meidän virtuaalisessa yhteiskunnassammekin on BBM:llä ollut äänekästä kannatusta, erityisesti romanttisten kirjailijoiden keskuudessa, jotka samalla ovat (ehkä) vahingossa todistaneet viimeaikaiset epäilyksensä ainakin osittain aiheellisiksi.

Mieltä on kuitenkin vähän piristänyt New York Times’in lukeminen. Varsinkin, kun NYT on järjestänyt lukijaäänestyksen. Ilokseni on löytynyt paljon ihmisiä, jotka ovat nähneet filmit ”oikeassakin” järjestyksessä., Tilanne NYT:n äänestyksessä tätä kirjoitettaessa on:

Paras elokuva:
Good Night, and Good Luck 36 %
Brokeback Mountain 23 %
Munich 19 %

Oma ehdokkaani on Good Night, and Good Luck, koska se on sekä loistava elokuva että sanoo jotakin merkittävää meidän omalle ajallemme.

Ohjaaja-oscar
George Clooney (Good night…) 37 %
Ang Lee (Brokeback…) 24 %
Steven Spielberg (Munich) 21 %

Best actor:
Phillip Seymour Hoffman (Capote) 42 %
David Strathairn (Good Night…) 39 %

Best actress:
Keira Knightley (Pride and Prejudice) 35 % (mieltä lämmittävä äänestystulos, vaikka tietysti, vanhana pieruna, kannattaisin itse mieluummin Judy Dench'iä (Mrs. Henderson Presents), joka on kuitenkin kaukana Keiran perässä vain 12 %:lla)

Supporting actor:
George Clooney (Syriana) 40 %
Paul Giamatti (Cinderella Man) 27%

Supporting Actress:
Catherine Keener (nuoruudesta minullekin tärkeän Kuin surmaisi satakielen -kirjan (ainoansa) kirjoittaja Harper Lee Capote’ssa) 37 %
Rachel Weisz (Constant Gardener), 28 %, tämä olisi myös tosi hyvä valinta.

Original Screenplay
George Clooney ja Grant Heslov (Good Night…) 43 %

Adapted Screenplay
Tony Kushner ja Eric Roth (Munich) 38 %
Larry McMutry ja Diana Ossana (Brokeback…) 23 %

Selvästi NYT'iä lukevat ihmiset, joilla on hyvä maku elokuvien suhteen. Täältä Arvoisa Lukija voi katsoa NYT:n äänestystuloksia tarkemminkin.

Kopioidaan tähän loppuun vielä hymyiltäväksi NYT:n varoitus äänestystuloksen merkityksestä (jokuhan olisi tietysti saattanut ottaa nämä tosissaan vihjeenä, lyödä vetoa, ja – jos ei voittanut – syyttää NYT:ä väärän vihjeen antamisesta:)

Note: This informal ballot and its results are not scientific and reflect
the opinions of only those who have chosen to participate. The ballot should not
be used for any other purpose.

Heeh heh

1.3.2006

Ystävällisistä käyttöliittymistä ja etsintäkoneista

0 kommenttia
Tietokoneiden ohjelmoijat eivät yleisesti ottaen ole erityisen ihmisystävällistä tai edes sosiaalista väkeä. Tästä ei ole juurikaan pahaa sanottavana, vaikka heitä usein kutsutaankin oikeutetusti nörteiksi, giikeiksi tai anorakeiksi, ja vastaavat ihmisystävällisten käyttöliittymien kehittelystä elektroniikkalaitteisiin. Arvoisa Lukija voi ottaa minkä tahansa kannettavan puhelimen tai videonauhurin ja todeta, kuinka hyvin nämä nörtit, giikit ja anorakit työnsä ovat tehneet.

Usein nörteille tulee mieleen käyttää ihmisen ikonia ihmisystävällisen käyttöliittymän osana, ehkä peittämässä liittymän epäihmisystävällisyyttä. Jotkut Arvoisista Lukijoista ovat saattaneet omistaa tietokoneen jo niin kauan, että muistavat - myötähäpeän tunteita vieläkin herättävän - Microsoftin version 3.1 yhteyteen suunnitellun Bobin, joka ilmeisesti kuvasi Bobin pääsuunnittelija-giikkiä, ja jonka piti auttaa tietokonepelkoisia naisia ja miehiäkin voittamaan aiheettomat pelkonsa.

Samaan kastiin Bobin kanssa kuului joukko söpöjä elukoita tai muita ikoneita, jotka tuntuivat myös jotenkin alentavalta (ei tule nyt mieleen hyvää suomenkielistä vastinetta englannin sanalle patronising) monista käyttäjistä.

Bobin suunnitelleet nörtit jättivät ehkä ajattelematta, että ihmiset eivät pelosta ole käyttämättä tietokoneita, useimmat meistä eivät vaan silloin nähneet mitä hiton hyötyä tietokoneista voisi olla "tavalliselle ihmiselle".

Aivan toiset nörtit suunnittelivat käyttöliittymän, jota kutsuttiin Ask Jeeves'ksi. Jeevesin oli tarkoitus auttaa ei-nörttejä voittamaan etsintäkoneiden pelkonsa.

Useimmat meistä kai ajattelivat, että hovimestari Jeeves oli jäänne epätasa-arvoisesta luokkayhteiskunnasta ja olisi parempi jättää keksijänsä P.G. Wodehousen kirjojen sivuille. Ja käytimme mieluummin sellaisia simppeleiltä ja toimivilta näyttäviä etsintäportteja kuin Altavista, C4, Northern Light, Yahoo ja varsinkin Google ja jostakin syystä paljon muitakin.

On ehkä hyvä muistaa vienon nostalgisesti hymyillen, että joskus oli jopa lyhyt ajanjakso, jolloin googlaajat olivat samalla lailla cooleja tekonörttejä kuin vaikkapa Mac'ia käyttävät macokistit nykyisin. Niin maailma muuttuu. Avant Garde ei tietysti ole enää avantgardea, kun siitä on tullut valtavirtaa.

Ja maailma muuttui taas eilen. Nimittäin Jeeves sai potkut.

IAC/Interactive Corp. osti Ask Jeevesin viime vuonna ja julkisti uuden etsintäportaalinsa eilen. Ohjelman nimi on ytimekkäästi Ask, ja sen on tarkoitus kilpailla Yahoon ja Googlen kanssa tarjoten samoja palveluita. IAC sanoo saitillaan tavoitteestaan näin:


...our mission is to harness the power of interactivity to make daily life
easier and more productive for people all over the world


Ask'iin voi tutustua täällä. Koska julkaisija on suuri tekijä internetbusineksessä, on Askin tulevaisuus ehkä parammassa turvassa kuin monien muiden etsintäporttiyritysten, jotka ovat hävinneet internetin kaikenpeittäviin sumuihin.

Jeeves häviön kunniaksi laitettakoon tähän loppuun pieni pätkä wodehousia, jossa Jeeves ja tämän isäntä keskustelevat. Se kuvatkoon samalla kaiken ja itse kunkin lopullista kohtaloa maailmassa (from 'Jeeves Takes Charge'):

...
"You know, Jeeves, you're by way of being rather a topper."
"I endeavour to give satisfaction, sir."
"One in a million, by Jove!"
"It is very kind of you to say so, sir."
"Well, that's about all, then, I think."
"Very good, sir."


Piste