Kulttuurivaikuttajat

Kuva Ylioppilaslehti Vanhan valtaajia

Ajatukset ovat syy, elämäsi on seuraus. Sokrates

Korjaus 13.11. kello 0815: Paavolaisen virka yleisradiossa oli tietysti teatteriosaston päällikkö eikä pääjohtaja. Kello kaksi yöllä kuka tahansa näyttää pääjohtajalta.

BBC on järjestänyt katsojilleen mahdollisuuden äänestää siitä, kuka on tärkein elossaoleva kulttuurivaikuttaja Englannissa.

Ehdokkaita on kymmenen, toiset tuttuja ympäri maailmaa, toiset tuttuja enimmäkseen briteille itselleen. Melko yllättäviä nimiä itse asiassa:

David Attenborough (ekosoturi, oman aikansa ekologian Don Quijote), Allan Bennett (kirjoittaja, mm. The Histroy Boys), David Bowie (rokkari), Kate Bush (kirjaviisas poptähti), Michael Caine (näyttelijä), Stephen Fry (kirjoittaja, ”broadcaster”, kynä mm. Blackadder-sarjan takana), Paul McCartney (muusikko), Morrissey (muusikko, laulaja ja lauluntekijä), Kate Moss (valokuvamalli) ja Vivienne Westwood (muotisuunnittelija).

Briteillä on varaa jättää hämmästyttäviä nimiä omalta listaltaan. On vaikea ajatella, että on oikein jättää kaikki englantilaiset kirjailijat pois listalta ja laittaa sinne Kate Moss.

Ketä olisi suomalaisella listalla, jos otetaan vaikkapa koko viime vuosisata tarkastelun kohteeksi ja jättämällä ”pelkät” poliitikot huomion ulkopuolelle? Vaikea valita, kansainvälisesti kuuluisia kulttuurivaikuttajia meillä ei tietysti ole kovin montaa: Sibelius ja E-J Rautavaara ehkä, Waltari mahdollisesti, Sillanpää (?), Alvar Aalto maybe, arkkitehti Saariset, filosofit Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka, ja Marimekon Armi Ratia. Olisiko vielä muita.

Mutta rajataan aikaa vielä sen verran, että hyväksytään vain ne, jotka ovat tehneet päätyönsä 1900-luvun loppupuolella, selvästi sotien jälkeen. Tämä jättää pois sellaiset kulttuurijättiläiset kuin Waltarin, Leinon, Gallen-Kallelan, Sibeliuksen, Yrjö Kallisen (suomalaisen kulttuurin renessansimies) ja Nils Arthur Osara (Suomen metsien tuhoaja tai pelastaja riippuen arvottajan näkemyksestä).

Oma kymmenen listani olisi ehkä seuraava:

Väinö Linna, lähinnä Tuntemattoman sotilaan vuoksi. Pohjantäden alla-teossarja ei ehkä ilman Tuntematonta riittäisi. Juoksuhautoihin kaivautuneiden ja niistä ylösnousseiden sielun tulkki.

Urho Kekkonen on otettava kulttuurivaikuttajien listalle, vaikka olikin poliitikko. Hän hakkasi suomalaisen kulttuurielämän omaksi kuvakseen ja yleensäkin reaalipolitiikan ruotuun kirjeillään kulissien takana ja muulla kirjoitustyöllään mm. kolumnistina ”tuntemattomana” nimimerkien suojasta.

Olavi Paavolainen toi Suomeen modernismin tulenkantajineen ja kiskoi suomalaiset väkisin nukuttavasta maaseutuidyllistä dekadenteiksi kapunkilaisiksi, vaikka ei itse paljon mitään luonutkaa. Hän oli yleisradion teatteriosaston päällikkönä sotien jälkeen ja näin ollen juuri ja juuri voidaan laskea vuosisadan loppupuolen vaikuttajiin. Paavolainen, Loistava Apollo kuten Matti Kurjensaari häntä kutsui, oli harvoja suomalaisia kulttuurijättiläisiä, vaikka voi ehkä sanoa, että hänessä nuoruuden lupaus jäi toteutumatta, niin kuin tietysti monille muillekin on käynyt.

Edwin Laine on sodanjälkeisen Suomen merkittävin elokuvantekijä. Tuntematon sotilas, Niskavuori-elokuvat ja Sven Tuuva kertovat suomalaisesta sellaisena kuin se ”todellisuudessa” on.

Tauno Palo on suomalaisen elokuvan ”kulta-ajan” Davidin patsas tai Sikstiiniläiskappeli. Hänen ansiostaan syntyi suomalaisten elokuvamaku, joka jatkuu vieläkin lähes samanlaisena.

Olavi Virta lauloi ja ryyppäsi kunnon suomalaisen miehen tavoin itsensä Suomen kansan sydämiin ja ennenaikaiseen hautaan. Suomalainen hunajan turruttama populaarimusiikki alkoi Virrasta.

Ralf Långbacka erityisesti Turun kautena asetti teatterille mittatikun, jota voi käyttää vielä tänäänkin. Tämän hän teki kylmän rauhallisesti ilman Holmbergin tai Turkan yli-ihmishaippia.

Vanhan valtaajat, mielenkiintoisella tavalla elitistinen ja kansanvaltainen oman talon valtaus oli vuoden 1968, Euroopan Annus mirabilis, huipentuma suomalaisittain järjestettynä, tietysti viimeisenä toimena oli Vanhan siivoaminen. Valtaus oli lähtölaukaus radikalisoitumiselle ja politisoitumiselle, joka johti lopulta taistolaisten ylimittaiseen kulttuuriterroriin. Kulttuurielämän suurimpia muutoshetkiä Suomen historiassa.Valtauksen merkityksestä voi kyllä olla toistakin mieltä.

Pekka Tarkka loi ”hyväksyttävän” suomalaisen kirjallisuuden toimiessaan Hesarin kriitikkona ja kulttuuriosaston esimiehenä (1969-2000).

Vexi Salmi, Irwiniä ei olisi ilman Salmea, eikä olisi monia muitakaan iskelmätähtiä. Siitä harvinainen runoilija, että on todella löytänyt suomalaiset. Hänellä on ollut pysyvää vaikutusta suomalaisuuteen ja on lisäksi tehnyt runoilulla tyydyttävästi leipänsäkin. Ainoa runoilija, jolla on ihan oikea oma kolumni "valtakunnallisessa" "sanomalehdessä".

Siirtyminen blogger betaan

Ilmenee, että minun täytyy vaihtaa templatea päästäkseni lopultakin siirtämään dionysoksen kevään blogger betaan. Valitettavasti sydäntä lähelle tullut ulkomuoto muuttuu teollisen käytännölliseksi välivaiheessa, jota valitan itse itkemällä joka yö kello kolmeen kunnes nukahdan ja näen unta beta salpaajasta, joka yrittää syödä korvaamattoman arvokkaan blogini. Herään hiessä ja huomaankin helpottuneena, että se oli vain unta.

Mutta edistys edistyy, ja siirtyminen on kai pakollinen.

Joten hyvästi ainakin hetkeksi aikaa Sonkajärven Mäkikylän Lammaspuron vuosisatainen hirsiseinä, johon käytettyt puut ovat kai olleet leveätä Karjalan punahonkaa tai ehkä savolaisesta pettuleipämetsästä kaadettuja, mistäpä sen enää voisi tietää. Ja tervetuloa utilitäärinen ikävä. Ainakin siksi aikaa, kun opin uuden betan salaisuudet.

Mannerlaatat liikkuvat ja piiri pieni pyörii

Maailmanpolitiikan mannerlaatat ovat taas lähteneet liikkeelle.

Ensin Vanhanen erotti tyttöystävänsä (tapahtuiko se tekstiviestillä ei ole itselläni tiedossa). Ja sitten Amerikan kansa potkaisi presidenttiään herätysmielessä munille ja tämä erotti puolustusministerinsä refleksinomaisesti .

Donald Rumsfeld on sekä nuorin (Gerald Fordin hallinnossa) että vanhin USA:n puolustusministeri. Kuukauden päästä hän on lisäksi pisimpään puolustusministerinä toiminut amerikkalainen.

Vanhasen tyttöystävän nuoruudesta tai vanhuudesta ei minulla ole sen kummempaa tietoa. Eikä hänen palvelunsa pitkäikäisyydestä, enkä lähde siitä mitään spekuloimaankaan. Ehkä Vanhanen vain kyllästyi siihen, että tyttöystävä esiintyi enemmän julkisuudessa kuin pääministeri itse.

Presidentti Bushin uusi puolustusministeri Robert Gates on kuulemma pragmatisti. Voi olla, että onkin. Hän on ollut CIA:ssa sekä agenttina että päällikkönä (Bush seniorin aikaan 1991-93). Muistamme tietysti kaikki sen, että Ronald Reagan yritti nimittää hänet CIA:n päälliköksi jo vuonna 1987, mutta Gatesin aikaisemmista seikkailuista säikähtäneiden kongressin jäsenten hampaiden kalke kuului Valkoiseen taloon saakka ja ehdotus vedettiin pois.

Gates, Bushien hyvä ystävä Texasista, oli nimittäin CIA -uransa aikana sotkeutunut nk. Iran-Contra skandaaliin.

Skandaalissa oli kysymys siitä, että Yhdysvallat oli presidentti Reaganin ja varapresidentti Bushin vallan alla myynyt sekä laittomasti että salaa aseita periviholliselleen Iranille, joka oli silloin sodassa Saddam Husseinin Irakin kanssa, joka puolestaan oli oikein hyvin amerikkalaisten aseistama sekä tavanomaisilla että joukkotuhoaseilla, joita amerikkalaiset väittivät tällä olleen vielä tämän nykyisen Irakin sotansa alussa, ja sitähän amerikkalaiset käyvät vieläkin. Piiri pieni... Tai eihän tätä tietysti oikein pieneksi piiriksi voisi kutsua.

Iranille myydyistä aseista saadut tulot käytettiin Nigaraguan oikeistolaisten contra-sissien rahoittamiseen, nämä puolestaan olivat sodassa demokraattisilla vaaleilla maan johtoon valittuja kommunistisia sandinista-henkilöitä vastaan. Sekä sandinistat että contrat olivat lähinnä poliittisia terrroristeja sekä murhamiehiä ja -naisia, joten moraalisilla perusteilla katseltuna oli aivan sama kumpi puoli maassa oli vallalla.

Gates muistuttaa ulkomuodoltaan kovasti Iran-contra-skandaalin tunnetuimmaksi tullutta syytettyä merijalkaväen everstiluutnantti Oliver Northia, joka tuli erityisen tunnetuksi siitä, että vihjeen saatuaan silppusi toimistonsa todistusaineiston juuri ennen kuin FBI suoritti omat tutkimuksensa. Presidentti Reagan ja silloinen varapresidentti Bush pääsivät syyllisyysvihjailuista kuin koira veräjästä, ja amerikan kansakin ilmeisesti hyväksyi heidän toimintansa, isä-Bushan valittiin Reaganin jälkeen presidentiksi.

Laatat liikkuu ja karavaani kulkee, vai kuinka se vanha arabialainen sanonta taas kuuluikaan.

Maailmankansalaisen etikkaa: agnostikkoöljyä

Kuva Suomen ortodoksinen kirkko, tsasouna sumussa

Teen taas räsäset. Ensin Räsäseltä (joka taitaa juuri olla siirtymässä bloggerin beta-ohjelmistoon järjestelmän näyttämien varoitussanomien perusteella pääteltynä) pätkä hänen kommentistaan lastuuni 6.11.2006 otsikolla Maailmankansalaisen etikkaa: Ihmiskunnan perintöä (koko kommentti on sen lastun kommenttilaatikossa), jossa vihjaisin, että Julius Caesarista alkanut yksinvallan kehitys Rooman valtakunnasta mahdollisti kristinuskon vaikutuksesta kirkon ja valtion välisen avioliiton ja "jumalallisen" yksinvallan jatkumisen meidän päiviimme saakka.

Vielä on tosin sanottava tähän, että itse olen epäilysöljyssä koko ”nuoren ikänsä” kiehunut agnostikko, jota voi ehkä hyvin hyvällä tahdolla kutsua deistiksi, teismin kaltainen persoonallisen Jumalan oppi on tietysti tälle katsannolle hyvin vieras.

Siis Räsästä:

…
Konstantinukselle areiolaisuudessa avautui kuitenkin mahdollisuus julistaa itsensä keisarina Jumalan vallan välineeksi (hallitsija sai valtansa Jumalalta) ja jopa Jeesuksen sijaiseksi maan päällä. Tämä sopi erinomaisesti pitkään vallinneseen keisarin jumalaksi korottamiseen Roomassa.

Mutta asia ei ollut kristinuskon kannalta lainkaan itsestään selvä, vaikka esimerkiksi kirkkohistorioitsija, Kesarean piispa, Eusebioskin kannatti subordinationismia.

Alunperinkään kristityt eivät suostuneet palvomaan keisaria jumalana, eikä siihen löytynyt syytä myöskään Nikaian synodin (325) eikä etenkään Khalkedonin synodin (451) jälkeen.

Nikaian synodi määritteli kolminaisuusopin, jossa Jeesuksen jumaluus "ratifioitiin". Jeesus eli Poika oli nyt samaa luontoa Isän ja Pyhän Hengen kanssa.

Tämä ei kuitenkaan vielä ratkaissut areiolaiskiistaa lopullisesti, koska kolminaisuusoppi ei määritellyt sitä, mikä on Jeesuksen jumaluuden ja ihmisyyden välinen suhde.

Areiolaisuus vaikutti 300-luvun alkupuolelta lähtien ja vasta Khalkedonissa määriteltiin oppi Krituksen luonnosta, joka ratkaisi riidan systemaattisella tasolla.

*
Myöhempi kristinusko liittoutui joka tapauksessa hallitsijoiden kanssa - se on selvää, mutta tämä on sitten jo kirkkopolitiikkaa - ei niinkään alkuperäistä kristillisyttä eikä myöskään kristinuskon teologisista perusteista johdettava itsestäänselvyys.

Bysantissa keisari oli kuitenkin kirkon suojelija (ellei peräti hallinnollinen johtaja -
lännessä sitä oli paavi), eli ortodoksisen käytännön voinee sanoa tältä osin jatkaneen Rooman keisariajan ja areiolaisen kirkkopolitiikan perinteitä, vaikkei se virallisesti areiolaisuutta edustanutkaan.
…

Minulla itselläni on hyvin yksisilmäinen, lähinnä kai tietämättömyyteen perustuva käsitys kristinuskosta, joka lähtee siitä, että se (kirkkokuntana tai herätysliikkeenä) on Paavalin, virkamiehen ja oman aikansa johtamistaidon konsultin, luomus.

Ilman Paavalia ei ehkä olisi kristinuskoa maailmanuskontona, hän loi muodon epämääräiselle hengelle. Islamissa Muhammad on ehkä enemmän Paavalin kuin Jeesuksen osassa. Paavali loi "myllykirjeillään" uskonnon, joka oli ennen kaikkea tapoja ja muotoa. Mutta voin tässä tietysti olla väärässä.

Jeesuksesta emme tiedä mitään muuten kuin muiden kuulopuheidensa mukaan kertomana. Hän saattoi olla vuorisaarnan Jeesus, yhteiskunnallinen radikaali, kapinallinen, jota rangaistiin niin kuin kapinallisia rangaistiin niihin aikoihin. Mutta saattoi hän tietysti olla jotakin muutakin. Myös Pietarin ja Paavalinkin kohtaloksi tuli kapinallisen kohtalo.

Sinun (RR:n siis) käsityksesi alkukristillisyydestä on jossakin määrin romanttinen, niin kuin kai useimpien meistä muistakin.

Mutta alkukristillisyys ei, niin kuin itsekin sanoit, periytynyt meille ja joka tapauksessa alkukristillisyyttä oli montaa eri makua (sehän oli rönsyilevän spontaania ”väärinymmärrystä” ilman muotoa, juutalaisuuden lahkokuntia, joissa juutalainen laki oli vielä vahvasti mukana).

”Meidän kristinuskomme” on (kai) peräisin 4. vuosisadalta, jolloin ensinnäkin Konstantinus Suuri oli jo kääntynyt (vallanhalusta ja reaalipoliittisista syistä?) kristityksi ja toisaalta Julianuksen (kristityille Julianus Apostata eli Luopio, Rooman viimeinen ei-kristitty keisari) yritys kääntää Rooma (uus)hellenistiselle tielle oli epäonnistunut tämän ennenaikaisen kuoleman johdosta. Julianus, joka oli Ateenan Platonin koulun kasvatti, vaikutti Nikean ja Konstantinopolin kokousten välillä.

(Platon siis hävisi lopullisesti ja) Kirkosta tuli jo Nikean (kokouksen) jälkeen (huom. kokousta johti (areiolainen) Konstantinus Suuri ja siellä kuitenkin Jeesuksesta tehtiin yhteisellä päätöksellä ei-luotu jumaluus) (aristoteelinen ja aristokraattinen) osa (valtio)hallintoa ja se on jatkunut näihin päiviin saakka läntisessä siivessä (kuninkaat ja keisarit saivat valtansa Jumalalta, jota edusti paavi ja tämän paikalliset politrukit).

Ortodoksinen kirkko on asia erikseen (huomaan kyllä viittauksesi Bysanttiin), mutta ortodoksinen kirkkohan on ollut enemmän kuin vain hallinnollinen järjestelmä ja vallan osa. Se on kai Jeesuksen ruumis maanpäällä, jossa Pyhällä Hengellä on läntisestä kirkosta eroavasti paljon suurempi merkitys, ja kirkon, Jeesuksen ruumiin, sisällä kaikki ihmiset – uskovat ja uskottomat – elävät elämäänsä. Siellä Pyhä Henki ja Jeesus ovat läsnä olevia maanpäällä ja Jumala on kaikkialla (eikä siis varsinaisesti missään, paitsi tietysti Taivaassa).

(Sivuhuomautus: Tämä kolminaisuusoppi muistuttaa kovasti monijumaluutta, ja siksi erehdysten välttämiseksi kaikissa kristillisissä kirkoissa alleviivataan pyhän kolminaisuuden ykseyttä. Pyhän Hengen ja Jeesuksen itsenäisyys JA jumaluus ovat siis vaikeasti selittettäviä (ja käsitettäviä) asioita, varsinkin, kun Raamatussa on muitakin hämäriä ja selittämättömiä viittauksia monijumaluuteen.)

Ehkä en ymmärrä aivan oikein, mutta näyttää siltä, että läntisissä kirkoissa Jeesuksen syntymällä on hyvin suuri merkitys ”sanan” alun, selityksen ja levityksen vuoksi, kun taas ortodokseilla Jeesuksen kuolemalla on suuri merkitys: se takasi kaikkien lunastuksen ja pääsemisen osalliseksi Jeesuksen ruumiista, pyhästä seurakunnasta, joka on jokaisessa ihmisessä itsessään. Pääsiäinen on ortodokseille suurempi juhla kuin joulu. Ehkä siksi ortodoksinen usko ei ole miekkauskoa niin kuin läntinen usko on aina ollut.

Tosin kaikkien pääkirkkokuntien, ortodoksit mukaan luettuna, ”credo” on nikealainen. Mutta onhan niissä erojakin. Luterilainen puhuu meistä (ryhmänä) uskomassa, kun taas ortodoksinen puhuu minusta. Läntinen tehokkuus näkyy tässäkin organisaationa ja itäinen spiritualismi henkilökohtaisena sisäistyksenä. Jokainen ortodoksiuskovainen on kirkko itsessään, luterilainen on ulkopuolisen, kirkko-organisaation, jäsen.

Läntisessä kirkossa uskovalla on oikeuksia ja velvollisuuksia, itäisessä näitä ei tarvita, koska kirkko on jokaisessa yksilössä itsessään. Ehkä tästä syystä läntiset kapinalliset ovat päätyneet yksilölliseen liberalismiin ja kapitalismiin, ja itäiset kommunismiin. Kommunismi ei ehkä kansanliikkeenä olisi ollut mahdollinen muualla kuin ortodoksisen uskon piirissä, molemmissa on tämä yksilön kaikennielevä ”credo”. Ajattelen tässä lähinnä 1800-luvun kommunisteja Chernishevski ja sen sellaiset, mieluummin kuin Leniniä ja hänen ”äpärälastaan” Stalinia.

Maailmankansalaisen etikkaa: kielisoppaa ja englanninkielen ylivaltaa

Kuva Hanhensulka: yksinäisen surffaajan monikielinen työpiste

Viimeaikoina olen sattumalta kuunnellut suomalaisten poliitikkojen puhumaa englanninkieltä ja nähnyt jopa näiden englanninkielen taitoja arvosteltavan. Eikä syyttä.

Kansainvälisissä kokouksissa on osattava puhua englantia, ei kuningattaren englantia välttämättä, mutta passelia mongertelua, josta saa selvää. Näin ei aina pääse käymään, mikä ei välttämättä ole valitettavaa mongertajan omalta kannalta katsottuna, mutta hänen edustamansa asia kärsii siitä kohtuuttoman paljon.

Meidän naapurimaamme Viron oman kielen äännepohja on kai melko lailla samanlainen kuin suomenkielenkin. Venäjän taitajina useimmat virolaiset tietysti tuntevat soinnilliset konsonantit kuin kullalla päällystetyt molarinsa, joten heillä on lievä etulyöntiasema suomalaisiin veljiinsä ja siskoihinsa nähden. Mutta se ei selitä kielitaidoissa ilmiselvästi ilmenevää erilaisuutta.

Kun Venäjä vapautui viisitoista vuotta sitten tai niihin aikoihin, maailmalle levisi heti kohta entisistä neukkutasavalloista ihmisiä, jotka eivät vain hallinneet englanninkielen taitoa erinomaisesti vaan lisäksi saivat sanomansa ymmärretyksi ilman sen kummempia ponnistuksia. Samanaikaisesti, ja vielä tässäkin ajassa, monet suomalaiset ministerit ja europarlamentaarikot mongertelivat kokouksissa ja haastatteluissa jotakin, josta hyvällä tahdolla käsitti, että politiikasta puhutaan. Mitään tolkkua ei monistakaan sen kummemmin saanut.

Entinen presidenttimme Mara puhuu myös kovin suomalaisvoittoista englantia, yksine ässä-äänteineen ja lähes soinnittomine konsonantteineen, mutta hänen puheessaan on aina ymmärrettävä sanoma, jota kehtaa mielihyvin kuunnella vaikka BBC:llä, jos sikseen tulee. Useimpien muiden vallankahvassa olijoiden englannista ei voi sanoa samaa. Suomalaisena ainoa käteen jäävä tunnetila on armoton myötähäpeä ja lisääntyvä kansallisen alemmuuden tunto.

Ja sama pätee suomalaisiin puhujiin monissa muissakin kokouksissa. Useimmiten näissä tilanteissa medium (kieli siis) on todella perille menevä sanoma, muu mahdollinen sanoma hukkuu mediumin alle.

Viimeisimmässä Tieteessä tapahtuu lehdessä (7/2006) fil. tri Vesa Oittinen, samalla, kun mollaa edellisessä numerossa kirjoittanutta Juha Sihvolaa (jonka nimen kirjoitin valitettavasti väärin muutama päivä sitten julkaistussa lastussa), valittaa englanninkielen ylivallasta. Oittinen on kirjoittanut samasta asiasta aikaisemminkin samassa lehdessä, tällä kertaa hän antaa esimerkiksi väärinkohtelusta kirjoittamansa artikkelin kohtalon (eräässä) englanninkielisessä lehdessä. Osa kirjoituksesta oli ollut saksan ja osa venäjän kielellä ja nämä osuudet olivat jääneet arvioinneissa kokonaan vaille huomiota. Ehkä Oittinen itsekin näkee lausunnossaan piilevän (tahattoman) komiikan. Miksi englanninkieliseen lehteen pitäisi kirjoittaa saksaa tai venäjää?

Kielen tarkoitus on tietysti auttaa kuulijaa tai lukijaa ymmärtämään tarkoitettu sanoma. Siinä auttaa huomattavasti, että esittää asiansa kielellä, jota vastaanottaja ymmärtää. Yhä useammin kai sekä historioitsija että filosofit tulevat Euroopan ulkopuolisilta kielialueilta: Japanista, Kiinasta, Intiasta jne. Joissa ei ehkä pidetä vanhoja eurooppalaisia kieliä enää varsinaisina tieteen valtakielinä (suomenkielestä puhumattakaan) ja joissa käytetään englanninkieltä suhteellisen vaivattomasti.

On naiivia kuvitella, että maailma ei tarvitsisi (yhtä) yhteistä kieltä. Sitä on tarvittu ennen ja tullaan tarvitsemaan tulevaisuudessa.

Englanninkielestä on (oikein tai väärin) muodostunut kulttuurin useimpien alojen yhteinen kieli, yleiskieli, joka on lisäksi siitä erinomainen kieli, että se sieppaa uudet asiat sisäänsä ja sylkäisee ne tuossa tuokiossa ulos valmiina, käyttökelpoisina ja ymmärrettävinä termeinä, joiden avulla on miellyttävä kommunikoida saman alan muiden henkilöiden kanssa. Jos osaa muitakin kieliä, niin hyvä on ja se on varmaan monilla aloilla jopa välttämätöntä. Monipuolisesta kielitaidosta ei tietysti ole mitään haittaa. Tosin epäilen, että usein on niin, että jos ei saa asiaansa selväksi englanninkielellä, ei sitä saa sen kummemmin selkeäksi muillakaan kielillä. Mutta tämä saattaa olla täysin perätön epäluulo.

Kaikkien on parasta hyväksyä englanninkielen valta-asema realistisena tosiasiana, muuten jää omankin alansa sivuraiteelle, eivätkä hyvätkään ideat pääse esille siellä missä niille voisi olla käyttöä tai ymmärtämystä.

Tämän ei tarvitse tarkoittaa amerikkalaista poliittista ylivaltaa, vaikka juuri tämän hetken maailma näyttää olevan kallistuneena se suuntaisesti.

Joku suomalainen tutkija, jonka niemeä en nyt muista enkä ehdi etsiä vepistä (Lappeenrannassa muistaakseni julkaistu tutkimus, tieto on piilossa mm. jossakin tämän blogin lastusta), sanoi taannoin, että 80 % englanninkielisistä keskusteluista käydään muiden kuin englantia äidinkielenään puhuvien välillä. Intialaiset, kenialaiset, nigerialaiset, jamaikalaiset jne. puhuvat englantia toisena, usein ensimmäisenä, äidinkielenään ja pitävät sitä omanaan. Samanaikaisesti saksa ja ranska taantuvat suhteellisesti enemmän ja enemmän marginaaliseen asemaan (tietysti esimerkiksi 1800-luvun filosofiassa saksan asema oli hyvin vankka, mutta siitähän on jo melko pitkä aika, vai mitä).

Tiedemiehet edustavat vain itseään ja ehkä omaa laitostaan. Ministerien osalta asia on meitä kaikkia koskeva.

Englanninkieltä taitamatonta poliitikkoa ei pitäisi lähettää edustamaan maan asioita edes Unionin kokouksiin, jossa komission tulkkien armeija yrittää pitää suomalaistenkin poliitikkojen puheet edes jotenkin ymmärrettävinä. Tosin monien kohdalla ei ehkä suomenkaan puhuminen auta kovin paljoa.

Mutta se on jo toinen juttu.

Kasvissyötiä ja muuta poliittista koreutta

Napin kuva on täältä

Minun on tunnustettava ensimmäiseksi olevani jäävi puhumaan kasvisten syönnistä; olen nimittäin vegetaari, kasvisten mässyttäjä. En aivan vegaani sentään, enkä puhdas vegetariaanikaan, vaikka halu siihen onkin kova.

Lastenosastossa kirjailija Jukka Laajarinne kirjoitti pari päivää sitten otsikolla Kielletty kieli poliittisesta korrektiudesta ja kasvissyönnin vaikeasta taidosta niin houkuttavasti, etten voinut olla ottamatta osaa iloitteluun. Ja nyt aion tehdä Räsäset, eli kopioin oman puheenvuoroni tänne ja pari pätkää myös kirjailijan alustuksesta. Hän puhui lastussaan myös poliittisesta korrektiudesta, erityisesti sanasta, jota nän häveliäästi kutsui N-sanaksi, vaikka ilmiselvästi tarkoitti vanhaa suomenkielen sanaa "neekeri".

Ihan hiljan luin jostakin, että Suomessa on paheksuttu lasten pelihimoa, erityisesti Afrikan tähden osalta, rotusyrjinnän perusteella. Kirjailija Laajarinne mainitsi myös Peppi Pitkätossun potentiaalisena rasistina.

Mutta ensin kasvissyönnistä, josta Laajarinne sanoi lastussaan mm. näin:

Pari kuukautta sitten havahduin todellisuuteen: olin jo jonkin aikaa syönyt eläimiä suunnilleen parin viikon välein. En enää voinut kutsua itseäni kasvissyöjäksi. Nyt tulen tilitykseni pointtiin. Se, että en voinut enää sanoa itseäni kasvissyöjäksi, vaan jouduin tunnustamaan olevani sekasyöjä, vaikutti käyttäytymiseeni. Tapahtui kategoriasta toiseen siirtyminen, identiteetin uudelleenmäärittely, jonka jälkeen olen pari kertaa jopa ostanut lihaa kaupasta (toki vain sellaista lihaa, jota myydään eläinystävällisesti tuotettuna).

Ja minä siihen, että:

"Itse olen kasvissyöjä. Olin aluksi vegaani, mutta se osoittautui mukavuuden haluiselle henkilölle liian vaativaksi alaksi. Aloin ensin syödä juustoja. Sitten sorruin lohen ja sillin syöntiin. Ja lisäsin vielä sardiinit siihen joukkoon. Ja kaviaarin. Mutta sen jälkeen vedin viivan alle. Ja kutsun edelleen itseäni kasvissyöjäksi, ja kaikki tuttavani ajattelevat tavoistani samoilla nimillä.

Minä en ole yhtä kohtelias kuin sinä, vaan kieltäydyn aina lihan syönnistä, vaikka emäntä (tai siis tasa-arvon vuoksi kai sanottava myös isäntä) olisivat yllättyneitä. Muistutan kyllä aina kutsun saatuani kasvissyönnistäni, eikä kukaan ole vielä päin naamaa asiasta valittanut.

Muuten kasvihuoneilmiön, energiankulutuksen ja resurssien riittämättömyyden vuoksi kaikkien pitäisi olla kasvisruokavaliolla.

Kuva: on täältä

Tuhlailun osalta kasvissyöjillä on noin 12 kertainen etu niihin nähden, jotka kierrättävät kalorinsa lihakarjan ruoansulatuskanavan kautta. Ja jotenkin ajatus tuosta kierrätyskanavasta tuntuu muutenkin - mikä olisi oikea sana, saastainen on ehkä liian tiukka - sanotaan vaikka epäpuhtaalta, vaikka siinä tietysti on vähän halalin tai kosherin uskovaista innokkuutta."

Sitten luin Tampereen yliopiston toimittajakoulutuksen julkaisusta, Campuksesta, tietoja lihan kulutuksesta Suomessa. Siellä kerrottiin mm. näin:

Vuonna 2002 Suomessa teurastettiin 55 miljoonaa lintua, 2,1 miljoonaa sikaa ja 340 000 nautaa. Suomalaiset syövät keskimäärin melkein painonsa verran lihaa vuodessa. Sianlihaa kuluu 32 kg, naudanlihaa 18 kg, broilerinlihaa 13 kg ja muuta lihaa vielä 8 kg. Erityisesti riistan ja siipikarjan kulutus kasvaa nopeasti.

Olen kirjoittanut aikaisemminkin tästä kasvissyöntiasiasta lastussa Etiikkaa ja kasvien syöntiä, jonka julkaisin heinäkuun 19, 2005. Siinä lastussa oli myös juttua Juhani Ahon ongelmista eläinten tappamisen suhteen, josta hän oli kirjoittanut lastussaan Sunnuntai (kokoelmasta Lohilastuja ja kalakaskuja).

Laajarinne lisäsi vielä omaan kantaansa kommenttilaatikossa vähän Ahon hengessä näin:

...Tuosta kasvissyöntijutusta: itse ryhdyin kasvissyöjäksi ensisijaisesti epäeläimellisten (vrt. epäinhimillisten) lihantuotantomenetelmien vuoksi. Nuo ekologiset syyt ovat tietenkin järjellä ajateltuina aivan yhtä painavia. Ehkä painavampiakin...

Poliittisesta korrektiudesta puhuessaan Laajarinne sanoi mm. tälläista:

...Entäs sitten tämä pahamaineinen N-sana... Kiperä juttu. On PK-ihmisiä, jotka väittävät, että N-sana ei ole koskaan ollut neutraali ilmaus, vaan se on aina ollut alistamisen puhetta. Väitän vastaan. N-sanaa on käytetty monella neutraalilla tai jopa myönteisellä tavalla, joihin voi tutustua vaikkapa hieman vanhempaa kirjallisuutta (esimerkiksi Peppi Pitkätossua) lukemalla. Ja se, että N-sanan käyttökiellosta on tulossa kategorinen imperatiivi jopa siinä mitassa, että myös ikivanhojen kirjojen uusintapainoksista sana poistetaan, merkitsee kielellisen historiamme vääristelemistä. Suomalainen N-sana oli arvolataukseltaan toinen kuin amerikkalainen N-sana...

Ja minä siihen, että:

"Neekeri-sanan kanssa olen periaatteessa samaa mieltä, kun olen elänyt ne ajat, kun yhtäkkiä huomasin olevani rasisti käyttäessäni sitä kieltä mihin olin tottunut. En tietysti pitänyt ajatuksesta ja olin ehkä sen sanan osalta oikeassa.

Kuitenkin kielihän määrittää (ajatus)maailmamme rajat.

Yksi feministien tavoitteista oli muuttaa mies-keskeistä sanastoa (siinä tietysti mentiin joissakin tapauksissa yli toisesta laidasta: esim. puhemies eduskunnan tasolla, joka siis myös kai olisi pitänyt poistaa vaatimusten mukaan; tai mokotus neiti-sanasta). Mutta pitkin hampain on myönnettävä, että feministit olivat arki- ja varsinkin virkakielenkäytön suhteen melko oikeassa. Tasa-arvon rajat ovat nyt ehkä kielessä oikeampia kuin olivat 70-luvulla jolloin nämä kiistat aloitettiin.

Alkoholisti on ulkomainen laina ja korvaa hyvä suomalaisen sanan juoppo. Huvittavaa on seurata Englannissa keskustelua anglosaksien ja normannien kielen käytöstä nykyenglannissa (esim. talk ja discuss). Julkisuudessa oli esimerkkinä joku aika sitten varapääministeri Prescot, joka oli muuttanut "maalaisen" saksikielensä poliitikkona ollessaan heinompaan normanniperäiseen. Tutkimuksissa huomattiin, että myös kirjoittajat käyttivät ranskalaisperäistä sanaa mieluummin, vaikka puhujina tyytyivätkin saksisanaan. Haluttiin olla hienompia.

Eli ehkä PK-käyttäytyminen on osaksi muotia, eikä vain todellisten asenteiden muutoksia. En tiedä ovatko feministit huolissaan tällaisista asioista oman ongelmansa kanssa."

Lisää lukemista englanninkielellä vegaanien ihmeellisestä maailmasta on täällä.

Maailmankansalaisen etikkaa: Ihmiskunnan perintöä

Kuva: Victor Winstone’n Gertrude Bell (Barzan Publishing)

Tekopyhyys ja älykäs tyhmyys ovat ihmistä melko hyvin kuvaavia ominaisuuksia.

Erityisesti englantilaisilla on monisatavuotiset, imperialistiset perinteet tekopyhyydestä, enemmän tai vähemmän älykkäästä tyhmyydestä ja varsinkin puuttumisesta asioihin, jotka eivät heille mitenkään kuulu.

Useimmiten puuttumiset on perusteltu milloin mistäkin maailmankolkasta kumpuavalla uhalla Englannin turvallisuutta tai taloudellisia etuja vastaan, ja perustelut on puettu paremman kulttuurin, hallinnon tai uskonnon levittämisen hyväätarkoittavaan kaapuun.

Nykyajassa imperiuminsa kauan sitten menettäneet englantilaiset ovat amerikkalaisten apureina tuhoamassa Irakia ja Afganistania kertoen, että kysymyksessä on Uuden Yhteiskunnan rakentamisprojekti, jonka ensivaiheessa on näytetty lähinnä tuhottavan entisen yhteiskunnan infrastruktuuria ja moraalista perustaa. Kyseessä on heidän mukaansa hyvin perusteltu sota terrorismia vastaan, ovathan sekä afgaanit että irakilaiset selvästi terroristeja jo ulkonäöltäänkin ja erityisesti uskonnollisilta mielipiteiltään, jotka ovat epäilyttävän spiritualistisia.

Mutta on myös sanottava, että historia on taas kerran tullut nykyaikaan kuokkavieraaksi ja pureskelee ahneesti pehmeän ylimielisiin länsimaisiin persuuksiin.

Historiantunneilla, tämän lastunikkarin kouluaikaan joskus neoliittisen kauden alkuvaiheessa, kai, opettajat vakuuttivat, että historian ei pitäisi olla vain henkilöiden historiaa, vaan sitä pitäisi lähestyä kaikkien ajassa eläneiden näkökulmasta, sosiaalisena tapahtumana, jonkinlaisena dialektina, vähän niin kuin Karl Marx opetti meitä kaikkia tekemään omassa yhteiskuntakritiikissään.

Se on tietysti pelkkää pötyä ja omat silmät ja historian todelliset tapahtumat osoittavat aivan muuta.

Jonkun sattuman oikusta ja/tai omilla suurenmoisilla kyvyillään tärkeään aseman päässeen yksilön vaikutus historian kulkuun – jopa kymmenien tai satojen vuosien taakse – on paljon yksilön omia voimavaroja suurempaa ja perusteellisempaa.

Otetaan yliyksinkertaistaen esimerkiksi historiallinen metatarina, historian kaapin päältä, päähenkilöksi ja priimusmoottoriksi vaikkapa Julius Caesar, joka hallitsi vain muutaman vuoden, mutta teki Augustuksen hallinnon mahdolliseksi, joka taas mahdollisti jumalaisen ja rajattoman keisarivallan Roomassa. Sen avulla rajattomaan valtaan hyvin sopiva kristinusko voitti madzalaisuuden (zarathustralaisuus), mitralaisuuden, gnostilaisuuden ja muut kilpailevat vanhat ja uudet uskonnot koko valtakunnan alueella. Sitten kristinuskon oppiriidat ja sen Raamatun perusteella tukemien keisareiden vallanhimo jakoivat Rooman kahdeksi kilpailevaksi osaksi ja jakautuminen tuhosi lopulta valtakunnan vielä pienemmiksi osiksi, ja mahdollisti Lähi-idän, myös Turkin, ja Pohjois-Afrikan, jopa Espanjan, joutumisen jihadia käyvän ekspansiivisen islamin valtaan. Voimakas Rooma olisi ollut sen esteenä. Ja vielä nytkin käymme uskonsotaa Irakissa ja muissa maissa, ja Bushin sanoin olemme ristiretkellä.

Ilman Caesarin muutamaa vallassaolovuotta tuo kaikki olisi tapahtunut aivan toisin. Ei välttämättä paremmin, pelkästään toisin.

Toinen esimerkki on tunnettuusarvoltaan vähäisempi kuin Caesar.

Jo kaatuneen britti-imperiumin vaikuttajista voidaan tässä yhteydessä mainita nainen, Gertrude Bell: yläluokkainen "matahari", seikkailija (naispuolinen Arabian Lawrence siis), imperiumin virkanainen ja kirjoittaja, joka sananmukaisesti piirsi Irakille (ja sen rajanaapureille) vielä nykyajassakin voimassaolevat rajat.

Gertrude Bell – arabit kutsuivat häntä nimeltä Al Khatum, Lady, tai miksei suomalaisittain Rouva – oli naiseudestaan huolimatta Lähi-idän vaikutusvaltainen ”harmaa eminenssi” ja ”kuninkaantekijä”, joka ei itse ollut vallan kahvassa, mutta jolla oli mahdollisuus kuiskia seireeninlaulujaan valtaapitävien vastaanottavaisiin korviin sekä kotona Englannissa että salongeissa ja ehkä monissa eriuskoisissa sängyissä (tosin tämä(kin) on pelkkää pahanilkistä arvelua) paikan päällä, Kairossa, Mekkassa, Basrassa ja Bagdadissa.

Häntä voi kutsua jopa Irakin perustajaksi.

Bellillä oli virallinen asema brittien Bagdadin hallinnossa virkanimikkeellä Oriental Secretary (itämainen sihteeri, oikeastaan poliittinen upseeri, politrukki) tehtävänään yhteydenpito arabeihin laajalla alueella ja neuvoa brittien suurlähetystöä ja paikalla sotinutta armeijaa arabimaailman asioissa.

Tuohon maailmanaikaan tärkeä tehtävä naiselle, vaikka sitä ei tietysti omassa poliittisesti korrektissa ajassa saisi noin sanoa.

Irak itsenäistyi vasta vuonna 1932, mutta itsenäisyyttä oli valmisteltu jo 1. maailmansodasta lähtien. Mesopotamiassa olleet turkkilaiset ja näitä tukeneet saksalaiset heitettiin sodan seurauksena pois ja näin Ottomaanien sulttaanit menettivät 400-vuotisen otteensa Mesopotamian, ja yleensäkin Arabian, vallankahvasta.

Länsivallat, erityisesti Englanti ja Ranska, kiiruhtivat varmistamaan öljynsaantinsa, Mesopotamia oli öljyrikas alue ja sieltä saatava öljy oli taattava länsimaisen kehityksen voiteluaineeksi. Itseasiassa Arvoisan Lukijan ja myös minun itseni nykyisen hemmotellun aseman rakentajaksi ja takaajaksi.

Öljynsaanti taattiin roomalaisilta perityllä hajoita ja hallitse (divide et impera) -menetelmällä: antamalla Arabian länsiosan (Hejaz) hallitsevalle perheelle, Husseineille eli hasemiiteille, takuut tuhansien kilometrien takana syntyvän maan, Irakin, kuninkuudesta, johon istutettiin Feisal ibn Hussein (ranskalaisten potkaistua hänet pois Syyrian nukkekuninkaan istuimelta, johon britit olivat hänet aikaisemmin laittaneet).

(Samalla Arabian keskiosan kuningaskunnan AbdulAziz Ibn Saudin valta Keski-Arabian (Najd) öljyvaroista taattiin erityisesti amerikkalaisten painostuksesta. Sinne syntyi Saudi-Arabia, jonka Saudien perheen yksinvalta on vieläkin amerikkalaisten erityisessä suojelussa. Myös Jordania annettiin mekkalaisille husseineille (ensimmäinen kuningas oli mainitun Feisalin veli, Abdullah ibn Hussein), eikä sielläkään varmaan kyselty kansalaisilta olisiko oikein tuoda maahan kuningas Arabiasta saakka. Tosin Jordanian kuninkaat ovat olleet Lähi-idän harvoja kohtuuden ääniä, mikä on kohtuuden nimissä sanottava!)

Gertrude Bell piirsi omin hennoin yläluokkaisin käsin Bagdadin suurlähetystössä omalle kartalleen Mesopotamiaan uuden maan, Irakin, rajat. Samalla määräytyivät Turkin, Syyrian, Jordanian, Kuwaitin, Saudi-Arabian ja Persian rajat. Yleiseen kolonialistiseen tapaan kynän jäljet eivät noudattaneet mitään luonnollisia uskonnollisia tai heimo-rajoja ja Irakin uudelle alueelle tuli sekä pohjoisen kurdeja (suurin osa öljystä on siellä), länsipuolen sunni-muslimeja (joita Arabian mekkalaiset wahhabi-sunnit tietysti tukivat) ja kaakkoisen öljykenttien ja jokirantojen shiia-muslimeja (joita Persian shiiat katsoivat tietysti uskonveljinään kuuluvaksi omaan vaikutuspiiriinsä).

Ja, voila, tästä voidaankin hypätä suoraan nykyaikaan, jossa Irakia revitään juuri samoihin kolmeen suuntaan. Ja jossa pureskellaan länsimaisia persuuksia.

Gertrude Bell oli oman aikansa älykäs tyhmyri.

Rikkaan teollisuusperheen turhaksi tunnettu tytär, joka ei halunnut naimisiin jollekin sisäänsiitetylle idiootille, vaan etsi ja löysi tyhjälle ja toimettomalle elämälleen uuden suunnan. Ja siitä halusta ei ole mitään pahaa sanottavaa, vaikka lopputulokset ovatkin äärimmäisen ikäviä irakilaisille.

Tähän loppuun vielä kevennykseksi muistelu Charlotte Brontë 'n Shirley'stä, joka on suomennettu vuonna 1988 samalla nimellä (suomentaja Kaarina Ruohtula).

Brontë sanoo päähenkilöstä, Shirley Keeldar ’ista (on muistettava, että Shirley on itse asiassa miehen nimi, vaikka sen nykyisin useimmiten kuulee vain naisten yhteydessä, eli vähän niin kuin suomalainen nimi Toini, joka sattuu olemaan äitini nimi myös, vaikka hänet tunnettiinkin toisella nimellään), siis Brontë sanoo Shirleystä tähän tapaan:

…she had no Christian name but Shirley: her parents, who had wished to have a son, finding that, after eight years of marriage, Providence had granted them only a daughter, bestowed on her the same masculine family cognomen they would have bestowed on a boy, if with a boy they had been blessed…

Kirjan päähenkilöllä on ennakoivia piirteitä Gertrude Bell’istä, vaikka tämä ei ollutkaan peheensä ainoa lapsi. Hänkin oli löytänyt elämälleen muuta sisältöä kuin ylellisyydessä elämisen ja vain omaa ulkomuotoaan ajattelevan ”high society” -bimbon roolin, vaikka Charlote Brontën aikana ei sanaa bimbo vielä ollut edes keksitty. Konsepti sinällään oli silloin – niin kuin ehkä kaikkina aikoina – tunnettu.

Seuraava keskustelun pätkä kirjan henkilöiden, Shirleyn ja Carolinen, välillä valaissee asiaa ehkä paremmin. Pätkä on siis Bronten Shirley ’stä, Luvusta XI:

…
'Caroline,' demanded Miss Keeldar abruptly, 'don't you wish you had a profession - a trade?'

'I wish it fifty times a day. As it is, I often wonder what I came into the world for. I long to have something absorbing and compulsory to fill my head and hands, and to occupy my thoughts.'

'Can labour alone make a human being happy?'

'No; but it can give varieties of pain, and prevent us from breaking our hearts with a single tyrant master-torture. Besides, successful labour has its recompense; a vacant, weary, lonely, hopeless life has none.'
…

Keskustelu osoittanee kuinka paljon feministit ovat muuttaneet maailmaa naisten osalta. Muuten muistanemme myös, että sekä Britanniassa että Yhdysvalloissa on nykyisin nainen ulkoministerinä.

Lisälukemista: ulkoministeri Erkki Tuomiojan artikkeli Gertrude Bell'istä

Illallista ja yöllistä laiskottelua

Samalla, kun korjailin templatea ja lisäilin joitakin aikaisemmin unohtuneita osoitteita, kuuntelin Annie Lennox 'in musaa, Waiting in Vain ja Take me to the river molemmat Medusa -albumilta. Ja silmät kosteina Eva Cassidy 'n Somewhere over the rainbow 'ta, jossa ei ole muuta kuin enkelin ääni ja akustinen kitara. Ja sukupuolisen tasa-arvon vuoksi myös Bowie 'n Let's dance 'a.

Onneksi aikaisemmin illalla ehdin katsella myös Steven Spielberg 'in uutta televisiosarjaa nimeltä Into The West joka näytettiin BBC 2:lla. Hieno sarja, ensimmäinen osa oli puolentoista tunnin mittainen, mutta se oli selvästi televisiosarjan ensimmäinen osa eikä omilla jaloillaan seisova täysipitkä filmi loppuratkaisuineen, joten "lopullista" mielipidettä varten täytyy katsella loputkin sarjasta.

Vielä aikaisemmin illalla BBC näytti Spielbergin haastattelun, jossa hän selitti mm. miksi filmi 1941 oli floppi ja miksi ET on hänen oma suosikkileffansa. Itselläni olisi vaikeuksia valita. AI:sta en pitänyt, Indiana Jonesit olivat hienoja seikkailuja, ET aukaisi silmien kyynelkanavia mukavasti (tosin pillitän ahkerasti lähes kaikissa muissakin elokuvissa), Saving private Ryan 'in alun 12 minuuttia (oliko se 12?) Normandian maihinnoususta oli parasta sotakuvausta ever, Minority report on hieno scifi leffa, Cruise on filmiosissaan aina täysin nautittava, vaikka ihmisenä ei ole kovin helposti edes kauempaa nielaistavissa, jne. Oma suosikkini Spielbergin elokuvista on ehkä kuitenkin Munich.

Huomenna (tai siis tänään, sunnuntaina) menemme katsomaan Woody Allen 'in uusimman, Scoop.

Taidanpa mennä tästä lopultakin nukkumaan. Ulkona täysikuu möllöttää kirkkaalla taivaalla ja peittää lähes kaikki tähdet näkyvistään. Sirius taitaa sentään näkyä lähellä kaakon taivaanrantaa, vaikka saattaa se olla jokin muukin valo. Jossakin pimeyden suojassa lensi hanhiparvi kaakattaen Schumanin liikenneympyrän suunnalta kohti Leopold -puiston ankkalammikkoa, tai johonkin sinne päin. Ehkä nekin etsivät rauhallista yöpuuta, vaikka eivät ehkä puissa öitään vietäkään.

Ongelmia kommenteissa

Jostakin syystä en pääse katselemaan kommentteja tuossa Nostra maxima culpa -jutussa. Näen, että siellä on kolme kommenttia, mutta en muuta. Yritän jotenkin korjata tilanteen, mutta toistaiseksi eivät taitoni ole riittäneet. Muissa lastuissa näyttävät kommentit toimivan oikein.

PS. ongelma korjautui sillä, että julkaisin koko blogin uudestaan. Tiedoksi vain, jos jollekin tulee samanlainen näkymättömyysongelma.

PS 2. Onko kukaan kuullut Timbuktusta mitään sitten syyskuun alun?

Haamupäivitystä ja viittausta muualle

Jouduin korjailemaan blogin templatea hieman. Jotta ei olisi aivan tyhjä haamupäivitys, viittaan tässä Daidaloksen lennon sivuille, jossa kerrotaan mm. yhdestä lyhyenlännäksi jääneestä purjelennosta kauan sitten.

Nostra maxima culpa (ehkä)

Kuva The Devil wears Prada

Pentele pitää yllään Pradaa (The Devil wears Prada), joka aloitti eilen oman Oscar-kauteni, on tunnustuksellinen elokuva – uskontona ovat muoti ja kosmetiikka.

Ei ole huono elokuva, mutta ei se ole oikein hyväkään.

Tarina sinänsä on ajankohtainen ja jokaista kulutushysteriassa rypevää henkilökohtaisesti koskettava. Ja mielenkiintoinen. En tiedä onko Anttila enää olemassa. Mutta on ehkä hyödyllistä ottaa huomioon, että edes halpakaupoista asusteitaan ostavat eivät ole vapaita kulutusyhteiskunnan Penteleen pauloista.

Kuten elokuvan tärkein henkilö – ei pelkästään siksi, että ainoan todella merkittävän roolin hiljaisella äänellä rämäyttävä Meryl Streep on siinä osassa ja, tapansa mukaan, varastaa koko shown – ”fiktiivisen” muotilehden, Runwayn, päätoimittaja Miranda Priestly sanoo sen jotenkin, että halpakaupasta ostettu erikoisen sinisen värinen jumpperi on tarjolla vain siksi, että muodin diktaattorit valitsivat sen pari vuotta aikaisemmin huippumuodin IN-väriksi. Tai jotakin sen tapaista, ei ollut muistikirja katsoessa mukana.

Eli muodin ruokaketjun alimmat portaat tarjoavat sitä tavaraa, jota huippumuoti pitää yllään tänään, mutta ratkaisevan parin vuoden viivytyksellä. Siksi jokainen, joka elää muodin jokaisen yskäisyn mukana, säälii halpakaupoista ostettujen, ja näin ollen vanhojen, vaatteiden pitäjiä, huolimatta siitä, kuinka hyvin vaatteet muuten sopivat kantajalleen ja sointuvat muihin asusteisiin.

Elokuvan päähenkilö on Andrea (Andy) Sachs, joka saa sattumalla paikan Priestlyn PA:na, toisena sellaisena. Osassa on suussa sulavan näköinen, koiranpentusilmäinen ja töröhuulinen Anne Hathaway. Andy haaveilee urasta lehtinaisena, erityisesti New Yorker –lehdessä. Priestly on elokuvan Devil, pentele tai ehkä häntä voisi kutsua jopa Paholaiseksi, joka terrorisoi alaisiaan ja jota palvellaan ”polvillaan” kuin entisen Rooman keisareita. Elokuva muistuttaa jotenkin Sex and the City –televisiosarjaa, eikä syyttä, ohjaaja on David Frankel, joka ohjasi kuusi S ja C:n episodia. (Sivuhuomatus: Frankel otti myös osaa BBC:n ja HBO:n yhteistuotantoon, Rome, sekä kirjoittajatiimissä että 7. episodin ohjaajana. Rome oli mahtava, mutta läpeensä nukuttava tarina Roomasta Caesarin aikaan kahden tavallisen roomalaisen ja ”suurien” historiallisten hahmojen näkemänä alkaen vuodesta 52 e.a.a.)

Pentele-elokuvan metatarinan voisi luonnehtia suomalaisella sananlaskulla: Jos Pirulle antaa pikkusormen, se vie koko käden. Eli tässä tapauksessa työn (tai yksinvaltaisen pomon) vaatimusten täyttäminen yksityiselämän kustannuksella. Andy Sachsilla on nimittäin myös poikaystävä. Heidän suhteensa elokuvassa on pitkäveteinen, täysin epäuskottava ja yksiulotteinen, ja aiheuttaa katsojassa lähinnä yökötystä ja varpaitta kipristelevää myötähäpeää. Myös elokuvan (metatarinan) ratkaisu on jotenkin epätyydyttävä, vaikka ehkä muut eivät ajattele siitä samalla tavalla.

Elokuva perustuu newyorkilaisen, Lauren Weisberger’in ensimmäiseen, samannimiseen romaaniin, jota en parhaalla tahdollanikaan jaksanut lukea kokonaan läpi. Weisberger on toiminut (USA:n) Vogue -muotilehden päätoimittajan Anna Wintour’in assistenttina, joten romaania voisi ehkä luonnehtia omaelämäkerralliseksi.

Elokuva on selvästi kirjaa parempi. Siinä on jopa jytyä, joka näyttää kirjasta puuttuvan täysin. Tosin jyty tulee lähinnä Streepin suorituksesta. Toinen hyvin istuva rooli on Runwayn muotigurun, Nigelin, osa, jota näyttelee Stanley Tucci. Hänet ehkä muistetaan Puck’in osasta Michael Hoffmanin A Midsummernight’s Dream (1999).

Kirjassa Priestlyn ja Sachsin juutalaisuudella oli merkittävä osuus toisin kuin elokuvasta, joka on ehkä silläkin tavalla tehty helpommin kaikkien nieltäväksi.

Painovaikeuksien kanssa kamppaileville elokuvasta on ehkä tulossa ylimääräistä painolastia. Pääosan Andyn koko on amerikkalainen 6, joka vastaa eurooppalaista 8:aa (suomalaisittain 36). Ja hän on Priestlyn mielestä lihava, ja lopulta kai omastakin mielestään, koska laihtuu elokuvan ajan (yksi vuosi) aikana kokoon 4. Muotihuoneissahan taidetaan nykyisin sanoa, että uusi (koko) 2 on entinen 0 ja uusi 0 on -2. Että siihen malliin. Tämä ei tosin vaivannut minua, vaan istuin katsomossa tyytyväisenä uusissa 34/34 tuuman 501:ssäni, jotka ovat juuri oikean mittaiset 185 sentilleni.

Muodin oikuthan ovat kuluttajien itsensä, meidän kaikkien siis, omaa syytä. Olemmehan nimittäin jo antaneet Muoti-Paholaiselle lähes koko kätemme, ja vielä vapaaehtoisesti.

Muuten en itse tullut elokuvasta ulos tyydytettynä, mutta en kovin pettyneenäkään (samoin sanoi puolisoni, joka palvoo Pradaa, vai pitäisikö nyt sanoa Pentelettä, uhraamalla milloin missäkin asiaan kuuluvassa pyhätössä). Tosin omat odotukseni eivät olleet alun alkaen kovin suuret. Meryl Streep tullee olemaan osastaan Oscar-ehdokas.

Tilapäinen orpo etsii vanhempiaan puhelimella sieltä ja täältä

Kuva Sonkajärven seurakunta: Sonkajärven kirkko

Tarvitsin todistuksen siitä, että olen olemassa ja vielä elossa.

Puhelinsoitto Helsingin maistraattiin riitti ja kohta kolmantena päivänä tipahti iso kirjekuori postilaatikkoon. Mukana oli englanninkielinen monilla leimoilla ja jopa maistraatin isolla ja tummanpunaisella sinetillä varustettu todistus olemassaolosta. Koko henkilöhistoria oli yksissä kansissa, oli syntynyt ja sitten nainut, avioliittoja useampia ja tiedettyjen henkilöiden kanssa, eronnut oikeilla päivämäärillä ja nainut uudestaan vasta eropäivien jälkeen, kaikki puolisot elossa. Lapsiakin oli merkitty syntyneeksi oikea määrä ja oikean nimisinä.

Hetken todistusta ihailtuani ja kiiteltyäni suomalaista tehokkuutta huomasin viimeisellä sivulla säikähdyttävät sanat: vanhemmista ei ole tietoa väestörekisterissä (tosin tämä oli sanottu englenninkielellä, mutta olkoon vaan).

- Mitvit...!

Vaikka äiti onkin tuhkattuna haudassaan, niin hautakivessä on sentään jäljellä tämän tiedot ja isä elää ja hengittää Kuopiossa yrittäen muistella, mitä oli sanonut tai ajatellut viisi minuuttia sitten (lapsena ajatellut asiat kun tuppaavat vaikeuttamaan uusien asioiden muistamista). Joka tapauksessa vanhemmista on tietoa.

Ei auttanut kuin soittaa maistraattiin iloääniselle naisvirkailijalle, vähän anteeksipyydellen tietysti, kun ei vanhempia edes ole tiedossa.

- Hanhensulka Brysselistä, hyvää päivää. Minä vaan sitä, kun ei ole todistuksessa vanhempia, sanotaan vain, että ei ole tietoa???

Ja virkailija, että:

- Niin, hanhensulkako on nimi ja henkilötunnusko on tällainen. Minä soitin Kankaanpäähän ja Jämijärvelle sekä Lempäälään, kirkkoherranvirastoihin. Mutta tietoja ei löytynyt. Itse asiassa ei löytynyt tietoja sinustakaan.

(En ole vieläkään tottunut sinutteluun ventovieraiden henkilöiden kanssa, enkä varsinkaan helposti itse sinuttelemaan edes iloäänisiä ja nuorehkonoloisia naisia puhelimessa, ensimmäistä anoppinianikin teitittelin siihen saakka, kun pappi oli sanonut aamenensa. Ja kesällä, kun olin tupakalla Saaran kanssa yhden kirjakaupan nurkan takana, en sanonut yhtään mitään, ja jos olisin sanonut, olisin varmasti tätäkin teititellyt, tuttua ihmistä. Mutta se ei ole nyt asian ydin.)

Asian ydin on siinä, että Kankaanpäästä tai Jämijärveltä olisi tietoja pitänyt löytyä.

- Kiitos, kun on nähnyt vaivaa ja minkäpä sille jos ei kerran löytynyt. No, minäpä soitan itse. Voisinko ehkä takaisin vähän myöhemmin. Kiitos, soitan ja palataan asiaan.

Kankaanpäässä ei tietoja tosiaan ollut, mutta selitettyäni, että

- Kankaanpään sairaalassa oli äiti minut synnyttänyt, vaikka asuikin silloin itse oman äitinsä luona Jämijärvellä, kotitalossaan, kun isä oli vielä soda...

Niin kanslisti, että Helsingin maistraatistakin oli jo soiteltu, ja tässä on Jämijärven seurakunnan numero, jos sieltä sitten löytyisi. Mutta ei löytynyt sieltäkään, vaikka virkailija katsoi oikein oikeasta kirjasta eikä tietokoneen päätteeltä ja sitä paitsi virkailija oli lähdössä ruokakauppaan, kun kellokin oli jo noin paljon. - Jälkeen kolmen.

Isähän oli kotoisin Sonkajärveltä, muistelin, ja jämijärvinen virkailija, että saattaa olla siellä sitten, kun laki saattoi silloin ennen olla erilainen kuin nykyisin,

- Sotakin oli silloin vielä ollut käynnissä vähän aikaa, tiesi jo virkansakin puolesta historia-asioita tunteva virkailija, ja että:

- Nyt ensimmäinen lapsen rekisteröinti tehrään nimittäin lain mukaan niihin kirjoihin, joissa äite on merkittynä syntymähetkellä.

Ja sitten soitto Sonkajärvelle, jossa täytyi savolaisenystävällisen virkailijan katsoa asioita oikein modernisti mikrofilmeiltä. Ja virkailija, että:

- Teältäpä löytyypi, käsinkirjoitettuna tiijot, että on hanhensulan niminen vaava syntynyt Kankaangpiällä ja sen lisäksi syntynyt myös Sonkajärvellä 17.2., ja oli tiällä ristittykkii 12.3. Äet ol hanhensulan äet ja isä ol isä. Ristijänä ol olluna joku kirkkoherra Häärynen ja kummeja kaksi.

Satuin muistamaan ja sanoinkin, että

- Häyrynen oli Jämijärven kirkkoherra niihin aikoihin, ja vihki äidin ja isän edellisenä juhannuksena Jämijärven kirkossa, ja ristimiskuvakin on otettu Jämijärven Kiviperän Koskelassa, salin puolella, siinä rokokoota jäljittelevällä salin pöydällä, johon myöhemmin oli katettu ristiväelle äidin tekemät pitoruoat. Ja kummit olivat Kontinkylästä yhdestä Kivimäen talosta, emäntä ja isäntä. Molemmat jo kyllä kuolleet.

Tosin myönsin, että omat muistikuvat tapauksesta olivat sen yhden valkoisen kastemekkokuvan kokoiset ja muuten olivat muistot kovin hämäriä.

- Minä lähetän tämän todistuksen vaikka sinne Helsingin maestraattiin, nijn suavat korjata tiijot oekeiks, vae pittääkö sinne Rysseliin...

- Ei tarvihe, (savon kieli on kovin tarttuvaa, vaikka en ole sitä koskaan oikein osannutkaan), maestraattiin riittää.

- Minäpä lähetän, ja sen maksun, kolome eurroo viiskytä senttijä, voet käävä jättämässä tänne, jos milloin piäset Sonkajärvellä käämään. Vieläkös se isä kääpi siellä Lammaspurolla?

Ei enää käy, paitsi jos on käyttäjiä.

- Elokuussakin käytiin syömässä viinimarjoja pensaista, etteivät kaikki menisi räkäteille. Ja käännettiin patjat, että pysyvät vähän kuivempina. Ja kiitos vaan ja näkemiin. Minä tuon sen rahan kunhan...

- Näkemijn, eipä sillä mittää kiirettä.

Maistraatista piti vielä puhelimella pyytää uusi englanninkielinen todistus, joka luvattiin lähettää, vaikka ei ollutkaan sama virkailija.

Siitä on nyt kaksi viikkoa, eikä todistusta ole vielä tullut. Tämä yllättäen syntynyt orpous on alkanut vaivata päivä päivältä enemmän.

Pitäisi vissiin taas sinne soittaa. Mutta kun ei oikein kehtaisi vaivata. Mutta toisaalta se todistuskin pitäisi kyllä saada.

Onneksi on puoliso omasta takaa, ja tämä muistaa kyllä joka päivä siitä sentään muistuttaa, niin ettei sen puoleen...

Maailmankansalaisen etikkaa: Suomalainen, Suomi ja sen sellaiset seikat, jopa fennoeurooppalaisuus

Kymmenvuotiaana naperona uskaltaa metsäsuomalaisten penikka tehdä metsissä mitä vaan mieleen tulee.

Kesäisenä päivänä kauan sitten polkaisin parhaan ystäväni, yhden Salosen Eskon, kanssa polkupyörillä ja äitien varoituksilla, eväillä, pienellä kirveellä, parilla vedenpitävällä kankaanpalalla, polviin saakka ulottuvilla lonksuttavilla kumisaappailla ja muulla asiaankuuluvalla varustettuna ja molskihousuissa Suolahdesta Mutapohjan ympäri ensin Sumiaisen tietä, sitten vasemmalle jotakin korpitietä ja lopulta kinttupolkua pitkin jollekin eteensattuneelle pienelle, yksinäiselle lammelle, huonosti hoidetun mänty- ja kuusiryteikön suojaamassa korvessa, joka naperosta tuntui suunnattomalta ja jopa koskemattomalta salolta, erämaalta.

Pyörien perässä töpötti itselleen ominaisen vinosti suomenpystykorva, Rekku, jota ainoana pentueestaan ei oltu myyty pois värivikojensa vuoksi vaan annettu minulle ikiomaksi koiraksi. Tosin omistuksen ikiaika loppuisi jo tulevan joulun alusviikoilla penikkatautiin ja äänekoskelaisen poliisin pyssynpaukkuun, mutta siitä ei onneksi surisevassa ja tuoksuvassa keskikesän helteessä ollut mitään tietoa, eikä tulevaisuus muutenkaan erityisesti poltellut naperonmieliä.

Rannasta löytyi omistajaton vene, vesikirppu, ja sillä pääsi koko mukana olleen omaisuuden kanssa – pyöriä lukuun ottamatta – ehkä viidenkymmenen metrin päässä lammen keskellä olevaan pieneen, pyöreähköön pensassaareen. Tehtiin leiriytyjien kokoon sopivan suuruinen laavu, syötiin eväitä, pantiin pikkukirves töihin ja hakkailun tuloksena poltettiin pientä rakovalkeaa – tilapäistä kotiliettä pimeänä huhuilevassa korvessa.

***

Suomalaiset ovat metsäkansaa, metsäläisiä, impivaaralaisia, Juutas Käkriäisiä ja Ryysyrannan Jooseppeja, eikä Havukka-ahon ajattelijakaan varmaan tavallisesta suomalaisesta paljoa eroa.

Ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti, Mynämäen rovastin Anders Lizeliuksen Suomenkieliset Tieto-Sanomat sanoo lukijoilleen suomalaisuudesta varovaisesti tähän tapaan ”Syys-Kuusa, Wuonna 1775”:

…Mutta koska ja kusta Maanpaikasta ihmiset tänne siirryit, siitä ei ole wahwistettua tietoa.

Muutamat owat siinä luulosa, että koska kielen sekoitus tapahtui Babelin Tornin rakennuxesa, ja Jumala hajotti ihmiset sieltä kaikkiin maihin, 1 Mos. 11. Luk. niin yxi kielikunta kulki tänne Suomehen, ja nimitti tämän Suoma ; että he Jumalan suomasta tänne siirttyxi tulit ; jonka luulon jälkeen Suomen kieli olis yxi niistä mainitusa kielten sekoituxesa syntyneistä pää-kielistä ; ja näkyy heillä olewan luulohonsa toden muotoinen tuki siinä Oppeneilta näytetysä Suomen Kielen erinomaisesa heimolaisudesa Hebrean eli Alku-kielen kanssa.

Toiset taas arwoittelewat ja luulewat toisin yxi sinne, toinen tänne, waikka järkkywäisillä perustuxilla.

Mutta ei se ole meijän tarkoituxemme anta itziämme ratkaisiaxi näisä
luuloisa. Meijän pää-tarkoituxemme on, tutkia ja koetella, mainittuin
asian-haarain johdolla, minkäkaltainen Suomen Maan alku-huonen hallitus on
mahtanut olla, kuinka se polwipolwelta on paratuxi tullut, ja kuinka se wieläkin
toimellisten tietoin ja koetusten kautta tapahtua taitaa…

Ja ”paratuxi tulemine” jatkuu vieläkin, ei enää Ruotsin eikä Venäjän, vaan oikein sivistyneen Euroopan alaisuudessa.

Itsestään selvää on se, että ”suomalaisuus” kansallisuutena on syntynyt juuri siellä missä se kansallisuutena esiintyy, eli Suomenniemellä. Suomalaiset eivät ”suomalaisina” ole tulleet tänne yhtenäisenä joukkona ja valloittaneet esihistoriallisina imperialisteina Suomenniemen alueita joltakin täällä aikaisemmin olleelta ihmisryhmältä. Esi-isämme tulivat jään ja lumen maahansa heti, kun jääkauden jälkeinen maan noususta johtuva kuivuminen oli tehnyt maata asumiskelpoiseksi. Tämä lienee tapahtunut joskus 10,000 vuotta sitten, jollakin +/- 2,000 vuoden tarkkuudella.

Ensimmäisten tulijoiden ajoituksesta ei ehkä tutkijoidenkaan keskuudessa ole kovin suurta erimielisyyttä. Sen sijaan siitä, keitä nämä olivat, on kovin suurta erimielisyyttä. Toiset arvelevat, että suomalaisten kielellisiä esi-isiähän nämä tietysti olivat, toisten mielestä suomalaisten kieli-esi-isät olivat vielä tässä vaiheessa Uralin takana puremassa porojaan munattomiksi.

Kansakoulussa ja vielä vissiin oppikoulussakin yritettiin oppilaille opettaa, että olemme jotakin itäistä rotua – ja lisäksi selvästi alempaa kuin esimerkiksi ruotsalaiset germaanit, muista eurooppalaisista puhumattakaan. Ja samalla opetettiin pakko-ruotsia alemmuudentuntoisille ja siksi haluttomille jukuripäille. Ruotsinkieltä tarvittiin, että osattaisiin käyttäytyä ihmisiksi. Oma, suomalainen kulttuuri oli metsäläisenä riittämätöntä tulevaa pitkää ikää varten, ruotsinkielellä vahvistettuna kyllä pärjättäisiin.

Ja tämä tapahtui siis vielä sotien jälkeen. Jolloin ruotsalaisuuden aika Suomessa oli yhtäkkiä päättynyt, oltiinhan selvitty omilla suomenkielisillä jaloilla päällehyökännyttä ryssää vastaan, kun emme – kai kovin tyhminä ja hitaine ajatuksinemme – olleet osanneet edes pelätä ylivoimaista vihulaista. Ja selvittäisiin vastakin.

Impivaaralaisuus on eurooppalainen villin metsäläisen myytti suomalaisiin olosuhteisiin sovitettuna.

Seitsemästä veljeksestä muistetaan erityisesti veljesten Impivaara-seikkailu ja unohdetaan usein kivuttomasti kirjan lopussa kuvattu veljesten kesytys sisäkelpoisiksi ja seurannut sosiaalinen integroituminen eurooppalaisuuteen.

Erityisesti Eerolla oli samoja piirteitä kuin Väinö Linnan Pohjantähden alla eläneellä Kivivuorten suvulla, josta oli lähtöisin myös tyypillisen suomalaismetsäläisen, Koskelan Akselin, vaimo, Elina. Kivivuoret ja Veljesten Eero ja Aapo olivat Suomen kansan eurooppalaisia apolloja. Koskelat ja Kiven muut veljekset, erityisesti Lauri, taas suomalaisia dionysoksia, vaikka Juhani, väliinputoaja, ei ehkä oikein oppinut mihin väliin olisi pitänyt pudota.

Kokonaisena kansana suomalaiset puolestaan ovat "aina" olleet – indoeurooppalaisella katsannolla arvosteltuina – hillittömän dionyysisiä juoppoja vastakohtana ruotsalaisille, jotka tietysti olivat apollonisen sivistyneitä, ja osasivat näin ollen ryypätäkin kohtuullisesti – vähän kuin vielä ruotsalaisiakin sivistyneemmät eurooppalaiset.

Suomalainen, indoeurooppalaisittain indoktrinoitunut kielentutkijoiden älymystö on ”aina” pitänyt itsestään selvänä, että suomalaiset tulevat idästä – mahdollisimman kaukaa idästä ja jatkavat tässä ruotsalaisten tiedemiesten käsitystä, että suomalaiset ovat mongolien jälkeläisiä Euroopassa. Tueksi näille väitteille on esitetty kielitieteen ugrilaista tai uralilaista alkukotia vähintään Volgan mutkassa tai todennäköisemmin vielä kauempana idässä, jopa Luoteis-Siperiassa saakka, jossa on vielä tänäänkin paimentolaisryhmiä puhumassa ugrilaista tai uralilaista kieltä.

Suomalaisten kantakodin lisäksi kielitieteilijöiden suomalainen älymystö on kehittänyt käsitteen uralilainen kantakieli, jonka he ajoittavat noin vuoden 4000 e.a.a paikkeille.

Toiset tutkijat ovat radikaalisti ja suomalaisia indoeuroopikkoja suunnattomasti ärsyttävästi epäilleet jopa tällaisen uralilaisen alkukielen olemassaoloa ja väittäneet vaihtoehtona, että itäiset ”suomensukuiset kielet” ovat syntyneet jonkun suomensukuisen kielen naapurivaikutuksesta, ns. (kielten) kontaktiteoria, mieluummin kuin siitä, että ovat olleet osallisina hypoteettisessa Kanta-Uralissa.

Kontaktiteoriasta on helppo tehdä ajatusrakennelma kielistä maisemana, jossa joku tyyppi, sanotaan vaikka vaivaiskoivuinen Lapin kaira näyttää samanlaiselta metatasolla vaikka paikallisesti siinä on merkittäviäkin eroja. Kairamaisema muuttuu vähitellen, pienin muutoksin, etelämpänä toisentyyppiseksi omine typografioineen ja päätyy lopulta merenrannaksi, jossa on selvä ja äkkinäinen raja kokonaan uuteen elementtiin, tai kielimaisemassa toiseen kieliperheeseen.

Tällainen kielimaisema viittaisi siihen, että mitään yhtenäistä kantakieltä ei välttämättä tarvittaisi. Vaan ihmiset puhuisivat mitä puhuisivat äitiensä kielenä ja riittävän kaukana toisistaan asuvat puhuisivat lopulta selvästi erilaisia kieliä, vaikka omaisivatkin naapureidensa kanssa samanlaisia kielipiirteitä.

Emeritusprofessori Kalevi Wiik, joka on julkaissut suomalaisten juuriin kaivautuva perusteellinen kirjan Eurooppalaisten juuret (Atena, Jyväskylä, 2002), on kysynyt julkisuudessa useaan otteeseen tällaisen viattomalta vaikuttavan kysymyksen:

Kuinka on syntynyt sellainen tilanne, että jotkin suomalaisten läheiset kielisukulaiset eivät olekaan heidän läheisiä geneettisiä sukulaisiaan? Kuinka on syntynyt sellainen tilanne, että jotkin suomalaisten läheiset geneettiset sukulaiset puhuvat kieltä, joka ei ole suomen sukukieli? (Eurooppalaisten juuret).

Vastaukseksi suomalaisilta kielentutkijoilta Wiik, ja hänen tavallaan ajattelevat muut tutkijat, ovat saanut intohimoisen ryöpyn potaskaa tai tulta ja tulikiveä niin kuin entisen Somorran ja Gomorran toisinajattelevat asukkaat.

Ulkopuolista uteliasta tarkkailijaa kiinnostaa tietysti tietää, miksi Wiikiin kohdistunut hyökkäys oli niin rajua. Ehkä Wiikin teoriat osuivat johonkin hyvin arkaan paikkaan kieliälymystön sielussa? Kielitiedehän ei ole eksaktia tiedettä ”matemaattisten tieteiden” tavalla ja hypoteesit saattavat olla kiinteydeltään kaljavaahdon tapaisia. Ja hekin saattavat sanoa ylen huolestuneina toisilleen tai ainakin itselleen Mynämäen rovastin tavalla "Mutta koska ja kusta Maanpaikasta ihmiset tänne siirryit, siitä ei ole wahwistettua tietoa..."

Toimittaja-kirjailija Maarit Niiniluoto sanoo artikkelissaan Virallinen Suomi ei tunnusta Venäjän demokraattisia voimia: " Paavo Rintalan mielestä kansan sydän on terve mutta intellektuellit ovat tolvanoita." (Uusi Suomi, 10.3.1991).

En osaa sanoa luettaisiinko Rintala itse intellektuellien joukkoon. Mutta ehkä tämä arvostelma sopisi ainakin jossakin määrin kielitieteellisiin tiedeympyröihin, tai ehkä ei? Sen sijaan suomalaiset on ryhmänä sidottu perimältään kiinteästi Länsi-Eurooppalaisten kanssa samaan ihmisnivaskaan. Lähimpiä geenisukulaisia ovat ruotsalaisten lisäksi saksalaiset ja alankomaalaiset. Englantilaiset tutkijat ovat hiljan todenneet, että Brittein saarten asukkaiden vanhin ryhmä kuluu samaan "perheeseen" suomalaisten, virolaisten ja muiden pohjoiseurooppalaisten kanssa. (kts. Tracing the phylogeography of human populations in Britain...)

Ehkä olisi aihetta kehittää uusi käsite indoeurooppalaisuuden vastapainoksi. Sitähän voisi paremman puutteessa kutsua vaikka fennoeurooppalaisuudeksi.

***

Sen sijaan kauan sitten Sumiaisen korvessa satunnaiset naperometsäläiset nukkuivat laavussaan minkä peloltaan ehtivät Rekun haukahdellessa silloin tällöin varottavasti möröille, menninkäisille, maahisille ja muille näkymättömille korvenkulkijoille ja mahdollisesti lammen rannassa käyneille jäniksille tai ketuille. Tulta viriteltiin tarvittaessa uudestaan, jos kylmä alkoi kolotella nuoruudennotkeita luita. Ja aamulla soudettiin vesikirppu takaisin tulopolun päähän ja poljettiin helpottuneina mutta voitonriemuisina sankareina takaisin äitien yhtä helpottuneisiin syliin.

Todennäköisesti oltiin tehty juuri sitä, mitä sadat ja tuhannet naperosukupolvet olivat suomalaisilla saloilla tehneet menneinä aikoina, ja vielä aikaisemminkin jopa alkuperäisten eurooppalaisten jääkauden aikaisissa turvapaikoissa: Doggerlandissa, Lounais-Euroopan baskialueella tai Mustanmeren pohjoispuolisissa jääkauden metsissä.

Ja ehkä joillakin paikoin sitä tehdään vieläkin, mikäli äitien peloilta on saatavissa tarvittavia kulkulupia.

Maailmankansalaisen etikkaa

Kuva Wikipedia: Sakari Topeliuksen Koivu ja tähti

Pariisin matkalla, samalla, kun kuuntelin viisaita ajatuksia ilmaliikenteen tulevaisuudesta, lueskelin venäläissyntyisen Mikhail Epstein’in pamflettia Culture – Culturology – Transculture ja uusinta niin&näin –lehteä, jossa, muun filosofisen pilkunnu****nan lisäksi, Martti Koskenniemi oli lukenut Juha Sihvolan Maailmankansalaisen etiikkaa, ihailun pilke silmäkulmassa. Siis ihailun pilke oli minun silmäkulmassani, Epsteinin ja Koskenniemen akateemisen kylmät tekstit eivät sallineet ihailun pilkkeen näkyä silmäkulmissaan edes vilaukselta.

Ja tietysti auttamattomana narsistina kysyin: Olenko maailman kansalainen? Ja Koskenniemen kehotuksesta: Kenen lippua kannan?

Tätä olikin helppo ajatella kuivakiskoisen konferenssin sivutuotteena. Siellä nimittäin raiskattiin nykyajan lingua francaa, englantia, oikein olan takaa.

Kaikki puheet ja paperit olivat tietysti englanninkielisiä (sort of). Tauoilla tosin kielet läpättivät ranskaksi, hollanniksi, ruotsiksi, tanskaksi, saksaksi, italiaksi ja espanjaksi. Voi olla, että muitakin kieliä siellä olisi kuullut, jos olisi viitsinyt kuunnella. Itsekin ajattelin joskus suomenkielellä, varsinkin lukiessani niin&näin’iä – syvempi ajattelu on nimittäin ylen määrin helpompaa syvemmälle menevällä kielellä, omalla äidinkielellä. Tunnetusti isänkielestä ei ole hyötyä oikein missään, ehkä makuuhuoneen valotonta peitonaluspuuhaa lukuun ottamatta.

Puheiden aikana noin puolet kuulijoista – sen lisäksi, että kuuntelivat puheita varsin kiinnostuneen näköisinä – hoitivat kirjeenvaihtoaan kannettavan tietokoneen ja kokoussalin muuhun maailmankaikkeuteen yhdistävän langattoman verkon välityksellä. Lisätietoja puhutuista asioista oli helppo etsiä puheiden aikana, ja löydetyt tiedot terävöittivät mukavasti muutenkin terävinä lenteleviä kysymyksiä.

Puheenpitäjien työ on selvästi vaikeutunut, nyt ei voi enää valehdella asioista vapaasti, joku kuulija pystyy varmuudella iskemään pöytään internetiltä juuri löytämänsä oikean tiedon jo ennen kuin valehdellun lauseen kaiku on hävinnyt kuulijoiden korvista. Tämä on tietysti valitettavaa puhujan osalta.

Toisaalta kuulijat saavat täydellisemmän kuvan todellisuudesta. Maailmamme rajat ovat nimittäin aistiemme rajoja. Internet laajentaa näitä rajoja reaaliajassa moninkertaisiksi; lisää tietoisuutta, antaa uusia työkaluja ajatuksille ja uutta avaruutta mielikuvitukselle. Marshall McLuhanin maailmankylä toteutuu todella nykyajassa internetin tarjoaman virtuaalimaailman kautta. Ilman sitä maailmankylästä puhuminen olisikin turhaa.

Kokouksessa puhuttiin ”oikeaa” englantia irlantilaisella, skotlantilaisella ja englantilaisella estuaarienglannin korostuksella. Viimemainitusta on tullut Lontoon vaikutuspiirissä eläjien standardienglanti ja brittien entinen yläluokkainen kuningattaren englanti on hävinnyt kansainvälisistä kokouksista lähes kokonaan. Eikä tästä ole mitään pahaa sanottavaa. Sen lisäksi englantia väännettiin ruotsalaisittain, saksalaisittain, italialaisittain, suomalaisittain jne.

Vaikka varsinkin Euroopan komission piirissä työskentelevät teeskentelevät vielä ranskankielen merkittävällä asemalla, se on häviävää ylvästelyä. Ranskankieli ei edes huippuaikanaan 1700- ja 1800-luvuilla saavuttanut sitä asemaa, joka latinalla oli vuosisatoja, jopa kansankielenä, valistusaikaan saakka (ja tiedepiireissä vielä sen jälkeenkin), ja jonka englanninkieli on saavuttanut erityisesti 1900-luvun loppuvuosikymmeninä.

Ja hyvä, että on saavuttanut. Maailma tarvitsee joustavan ja helpon tavan kommunikoida ja englanti on siihen juuri sopiva kieli. Muunkielisille, erityisesti ranskalaisille, tämä on helposti vähän kuin etikan juontia: hapanta ja helposti pahaa närästystä aiheuttavaa. Mutta välttämätöntä (tosin etikan juonti ei ehkä ole aivan välttämätöntä).

Monikulttuurisuus (multiculturalism) ei ole Euroopassa mitenkään uusi asia. Vaikka Euroopan sisällä omanlaisten (osa)kulttuurien perimä onkin tiukasti indoeurooppalaisten kulttuurivalloittajien hellenistisellä ja juutalais-kristillisellä pohjalla, niin tietysti me olemme kaikki myös erilaisia. Ja ulkopuolisia, erityisesti juutalaisia, on ollut Euroopan kakkua jakamassa kai ainakin 2000 vuotta.

Juutalaisten kohtalo onkin oivallinen esimerkki siitä, miksi monikulttuurisuus on tullut hyödyllisen historiansa päähän.

Se nimittäin poikii yhteiskunnallista eriytymistä, kyräilyä ja vihamielisyyttä eikä hedelmällistä kulttuurien rikastuttamista tai (riittävää) integroitumista. Ja juutalaisille ominainen kulttuurisovinismi esiintyy myös myöhemmin tulleiden vähemmistöryhmien keskuudessa. Ehkä vaarallisimmin aasialaisilla ja arabimaailman muslimeilla, jotka kaikissa Euroopan maissa ovat selvästi eriytyneet muusta yhteiskunnasta (ja jopa toisistaan: persialaiset, pakistanit ja arabit eivät tule erityisen hyvin toimeen keskenään).

Ja me ”tavalliset” eurooppalaiset, humanistisen liberalismin ja vesisilmäisen internationalismin tai kosmopolitismin huumassa, olemme yksinkertaisesti hyväksyneet tilanteen ajan poliittiseen korrektiuteen kuuluvilla monikulttuurisilla perusteilla.

Oswald Spengler todisti, että sivilisaatio (civilisation) on kulttuurien kehityksen päätepysäkki: iltahämy ja kulttuurin rappeutuminen. Amerikkalainen Francis Fukuyama kai innoissaan väitti jopa koko historian loppuneen saavutettuaan päämääränsä: kapitalistisen liberalismin tultua ”kaikkien hyväksymäksi” yhteiskuntajärjestykseksi. (Maailman binladinit tai Saudi Arabian wahhabilaiset mullahit eivät voine pidättää nauruaan, jos tällaisia puheita kuulevat.)

Monikulttuurisuuden hyväksyminen johtaa helposti kulttuurien keskeiseen välinpitämättömyyteen ja kyyniseen relativismiin. On paljon helpompi välinpitämättömästi hyväksyä esimerkiksi muslimityttöjen sukupuolielinten silpominen kuin nostaa äänensä sitä vastaan ja tulla leimatuksi (kulttuuri)rasistiksi.

Eurooppalaiseksi normiksi on tulossa ajatus, että eristäytyneet ryhmät voivat ghetoissaan tehdä mitä mielivät, kunhan eivät häiritse ongelmillaan ”sivistynyttä” enemmistöä esimerkiksi pommittamalla muita ihmisiä riekaleiksi. Ja jos näin tekevät, heidät täytyy sivistää pois omasta kulttuuristaan ja käännyttää mammonaa palveleviksi kuluttajaorjiksi, joilla ei ole henkisyyden häivääkään.

Mikhail Epstein ehdottaa ylitsepursuavan idealistisesti monikulttuurisuuden tilalle transkulttuurisuutta (transculturalism), jossa kaikki hyväksyvät toistensa erilaisuuden, mutta pyrkivät muuttamaan omaa kulttuuri-identiteettiään muilta saamillaan vaikutteilla. Voi olla, että näin on pakko lopulta käydäkin ja aikaa myöden voidaan puhua oikeista maailmankansalaisista, joille joku nykyistä YK:ta muistuttava yhden lipun alla purjehtiva maailmanhallitus olisi välttämättömän kehityksen päätepiste.

Hyvät maailmankansalaiset tietysti pakottaisivat suuressa hyvyydessään kaikki muutkin tavoittelemaan juuri sitä samaa yhteistä hyvää: Maailmankansalaisen oman ”koivun ja tähden” alla sijaitsevaa pientä, suloista ja kaikenväristä maailmantupaa.

Päivän moraliteetti

Ihastuneena on humanistin katseltava ympäröivää maailmaa. Jokainen päivä tuo esille oman, ongelmallisen moraliteettinsa. Eilen ihmeteltiin epäilyttävän suomalaispoliitikon moraalisen mudan oksennusta, tänään voi ihailla madonnamaisen naisen madonnamaisuutta.

Madonna on nimittäin taas saanut lapsen.

Hän meni Afrikkaan ja toi mukanaan valmiin poikalapsen jopa ilman arkkienkelien apua – maailma on mennyt sillä tavalla eteenpäin 2000 vuodessa. Tämäkin poika oli syntynyt köyhään perheeseen, mutta menettänyt äitinsä heti syntymänsä jälkeen ja isä, Yohame Banda, elintaso-ongelmaisena, antoi poikansa orpokotiin nopeammin kuin ehti sanoa HIV/AIDS, pienen Malawin tasavallan suurimman tappajataudin nimen. Pojan, jonka nimi on David Banda, vanhempi veli oli kuollut alle kolmevuotiaana. Davidilla itsellään on malawilaiseen tapaan keskimäärin nelisenkymmentä vuotta nälkäistä elinikää edessään.

Malawin, entiseltä nimeltään Njassamaan, pääkaupunki on nykyisin nimeltään Lilongwe, joka rakennettiin nuoruutensa idealismista pois-rikastuneen, pitkäaikaisen diktaattorin, Hastings Kamuzu Banda’n (tiettävästi ei sukua Davidille), käskystä varta vasten pääkaupungiksi entisen pääkaupungin, Malawi-järveen (entinen Njassa) laskevan Shire-joen rannalla sijaitsevan epäterveen Blantyren, kannettua liian paljon brittiläiskolonialistista painolastia.

Lilongwe onkin oikein kaunis kaupunki, jota ei edes oikein tunnista kaupungiksi väljän rakentamisen vuoksi, varsinkin jos pysyy hallinnon ja talouden keskuksessa. Kuten Meridien Capital hotellissa, jossa olen itsekin asunut jonkin aikaa, eikä eksy laitaosiin, jossa ihmiset asuvat savimajoissa, puhuvat paikallista bantu-kieltä nimeltä njanja (tai chichewa) ja syövät pääasiassa valkoista maissia tai kassavaa, joista keittävät omituisen läpinäkyvältä näyttävää puuroa nimeltä nsima.

Tai söisivät valkoista maissia ja kassavaa, jos niitä olisi tarjolla.

Maassa on nimittäin nälänhätä. Ihmiset kuolevat nälkään ja nälän seurauksiin, tauteihin, jotka voitaisiin helposti parantaa, jos maassa olisi lääkkeitä, tai edes rahaa niiden ostamiseen. Tässä suhteessa Malawi on samanlainen kuin kaikki naapurimaansa, lännen Zambia, pohjoisen Tansania ja etelän Mosambik. Kaikki epäonnistuneen sosialismin näyteikkunoita.

Sen sijaan, että näkisi edessään lyhyehkön jonon nälkävuosia, David näkikin edessään Madonnan, joka tarjosi pelastusta. Ei ole tietoa siitä, kuinka paljon rahaa Madonna on kuluttanut lapsen ostoon, maksamalla tämän isälle, oikeuslaitokselle ja viranomaisille lahjuksia. Se on toki tiedossa, että Madonna perusti Malawiin uuden orpolasten kodin, jota varten lahjoitti rahaa 1.3 miljoonaa dollaria, joka on melko paljon rahaa maassa, jossa ihmiset tulevat toimeen alle yhdellä dollarilla päivässä.

Julkisuudessa on väitelty kiivaasti Madonnan oikeudesta adoptoida lapsia. Malawilaisen orpokodin johtaja, Miriam Njirongo on sanonut (englantilaisen Independent-lehden tämänpäiväisen artikkelin mukaan):

Meidän on oltava totuudenmukaisia. Meillä ei ole varaa pitää huolta tuhansista vauvoista, jotka joutuvat orvoiksi joka päivä. Jos rikkaat ihmiset kuten Madonna adoptoivat edes yhden lapsen, se on merkittävä etu köyhälle Malawille.

Malawin kansalaisoikeuksista huolehtivan vapaaehtoisryhmän johtaja Emmie Chanika on puolestaan sanonut:

Rikkaita ei pitäisi kohdella erilailla kuin muita. Onko meillä (Malawilla) tarvittavat varmistukset, että rikkaat eivät tule tänne ja varasta lapsiamme? Minulla ei ole mitään adoptioita vastaan, mutta haluan, että ihmisten tekevän sen laillisen järjestelmän puitteissa.

Malawin lain mukaan adoptiovanhemman on asuttava maassa vähintään 18 kuukautta ennen adoptiota. Kuinka moni eurooppalainen on valmis tekemään sen, kun adoptiolapsia on saatavissa Romaniasta ja Kiinasta pelkällä rahalla? En tiedä.

Madonnan käynti lapsenhakumatkalla Malawissa on tuonut maan suuret ongelmat länsimaisten ihmisten tietoisuuteen Darfurin, Somalian ja muiden, ehkä akuutimpien nälkäongelmien peitosta. Se ei liene pelkästään negatiivinen asia. Superjulkkisten, kuten Brad Pittin, Bonon ja Madonnan tai jopa Bob Geldofin käyttäminen nälkäairueina on pinnallisesti katsottuna sairasta puuhaa. Mutta vielä sairaampaa on lasten kuoleminen nälkään maailmassa, jossa hyvinvoiva vähemmistö kuolee ylensyönnin tuomiin lihavuusongelmiin.

Siinäpä taas pieni ja sievä moraalinen ongelma itse kunkin pähkäiltäväksi omasta humanismistaan juopuneena.

Muuten, Malawin nimi tarkoittanee ”nousevan auringon kiloa (Malawi) Järven takana”, joka on kuvattu maan runolliseen lippuunkin. Ja njanjaksi sanottuna ”abwenzi” tarkoittaa suomalaisittain ystävää.

Ministerien puhtaat omattunnot

Kuva unohtuneesta lähteestä: Yhdysvaltain entinen presidentti Bill "I have not had sex with that woman, Monica Lewinsky" Clinton runoratsunsa selässä

Pääministeri Matti Tatunpoika Vanhanen on tämän päivän Iltalehden mukaan vaatinut, että ministereihin pitää luottaa ilman kiusallisia kyselyjä. Lisäksi pääministerin mukaan kyselyt lainkuuliaisuudesta ovat ministereitä loukkaavia. Hän on omalla esimerkillään ja puheillaan tehokkasti estänyt muiden, avoimuuteen halukkaampien ministerien, vastaamisen kiusallisiin kysymyksiin.

Voi olla, että kyseltävästä itsestään tuntuukin kovin kiusalliselta, että häneltä kysytään kiusallisia kysymyksiä. Valtakunnanoikeuteen aikanaan joutunut keskustan entinen voimamies Pohjois-Satakunnasta ehkä tunsi lehdistön kysymykset omista teoistaan samalla tavalla kiusallisiksi. Jopa loukkaaviksi. Tosin keskustapuoleen kannattajat osoittivat myöhemmin, että lainkuuliaisuus ei välttämättä ole edellytys keskustapuolueen kansanedustajaksi pääsylle. Mutta se ei välttämättä liity Vanhasen tämänkertaiseen moraaliseen närkästymiseen.

Iltalehti (ja STT jo päivää ennen) teki kyselynsä ansaitsemismielessä. ”Keltaisella lehdistöllä” ei tietysti ole mitään moraalista primus moottoria tällaisten tietojen tinkimiseen. Syyksi riittää se, että irtomyyntiä pitäisi lisätä, että rahojaan lehtiin sijoittaneet mainostajat olisivat tyytyväisiä. Ja, viime kädessä, että lehti pysyisi pystyssä ja voittaisi myyntitilastoissa kilpailijansa, joita Suomessa on vain yksi, Iltasanomat.

Tämä on Suomen lain mukaan täysin laillista, vaikka ehkä moraalisesti kyseenalaista taloudellista toimintaa. Iltalehti ei siis kysellessään riko Suomen lakeja, jotka toisaalta ovat poliitikkojen säätämiä ja presidentin vahvistamia.

Pääministeri Vanhanen sanoo omassa blogissaan perjantaina 13.10 näin:

…ministerin tehtävän vastaanottaessaan uusi ministeri vannoo vaativan tuomarinvalan. Tämän rinnalla inhimillisiä heikkouksiakin saa olla...

Lausunto heijastaa ehkä enemmän pääministerin katkeruutta omien heikkouksiensa syynäämiseen kuin närkästymistä tästä kyselystä. Kyselijät eivät kyselleet inhimillisistä heikkouksista vaan siitä, ovatko ministerit maksaneet televisiolupamaksunsa tai teettäneet pimeitä töitä.

Iltasanomissa eduskunnan lakivaliokunnan puheenjohtaja Tuija Brax (vihr), yrittäen ehkä poimia ajassa kiivaana liikkuvia poliittisia irtopisteitä, pitää käsittämättömänä pääministeri Matti Vanhasen (kesk) purkausta ja sanoo:

Se on vaarallinen tie, jos pelkkää kysymistä pidetään loukkaavana. Mennään ihan toisenlaisiin maihin, jos lähdetään siitä, että ministereiltä kysyminen on loukkaavaa

Vanhasen entinen kollega, Italian entinen pääministeri Silvio Berlusconi, tulee tässä hakematta mieleen. Tällainen tavallinen bloggari ei sen sijaan uskalla sanoa mitään Putinin Venäjästä tai sen kriittisestä mutta hiljalleen vähenevästä toimittajakunnasta. Vanhanen saattaisi pitää näitäkin ajatuksia loukkaavina.

Mielenkiinnolla luin Iltasanomista myös uutisen entisestä pääministeristä, joka ei enää halua eduskuntaehdokkaaksi. Anneli Jäätteenmäki on niin tottunut europarlamentin työhön, että ei halua enää kurata käsiään suomalaisten omilla asioilla. Tästä ei ole mitään pahaa sanottavaa – päivastoin, päätös otettaneen hänen entisessä vaalipiirissäänkin ilolla vastaan.

Sen sijaan nykyisen pääministeri Vanhasen toivoisi osaavan yhdistellä uutisia omista sensuurisanomisistaan ja muistikuviaan Jäätteenmäen kohtalosta. Entisen pääministerin salaiset teot tulivat kai esille salaisia teitä pitkin. Hallituksen avoimuus ja ministerien korkea moraali eivät tietoja paljastaneet. Jos lehdistö ei olisi ollut valppaana, meillä saattaisi vieläkin olla ensimmäinen naispääministeri vallan kahvassa.

Mikä ei ehkä olisi pelkästään negatiivinen asia.

Orhan Pamuk sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2006

Istanbulissa 1952 syntynyt Orhan Pamuk on nimetty vuoden 2006 kirjallisuuden Nobel-palkinnon saajaksi.

Vaikka valintaa täytyy olla täysin tyytyväinen, itse olisin suonut palkinnon Philip Roth’ille tai Paul Auster’ille. Mutta en ole onnistunut ennustamaan edes Finlandia-voittajia oikein (Bo Carpelania lukuun ottamatta tietysti). Toisaalta amerikkalaisa Nobel-voittajia on jo olemassa tarpeeksi saakka.

Pamuk’in tarinat kertovat usein turkkilaisen yhteiskunnan siirtymistuskista Ottomaanien Turkista nykyaikaan ja siitä seuranneista poliittisista ja uskonnollisista ongelmista. Olen lukenut vain kaksi Pamuk’in teosta, molemmat englanniksi, viimeisimmän romaanin (Snow vuodelta 2002) ja vuonna 1995 julkaistun The Black Book’in, joka aiheutti kirjailijalle ongelmia Turkissa, jossa sufismia ei aina katsota hyväksyvin silmin.

Pamuk on joutunut vaikeuksiin Turkin viranomaisten kanssa mm. kurdeja tukevista kannanotoista. Hän on puolustanut lausunnoillaan myös kuolemantuomion islamilaisilta mullaheilta saanutta Salman Rushdie’a.

Tässä(kin) Nobel-päätöksessä on näkyvillä poliittista kannanottoa. Se ehkä tukee ajatusta Turkin liittymisestä Eurooppaan ja jopa ottaa salavihkaisesti kantaa Turkin sisäiseen poliittiseen ja ihmisoikeustilanteeseen.

Saksalainen europarlamentaarikko ja entinen vasemmistoradikaali Daniel Cohn-Bendit, vuoden 1968 Pariisin mellakoiden Punainen Danny, on sanonut Pamuk'ista näin:

...was one of the intellectuals who made me understand the importance of Turkey joining the European Union. It is so important for democrats in that country. Orhan is not only one of the most important modern writers in Europe, he is one of the examples of the possible modernity of Turkey...

Lisäys 1515 SA: Työkaverini Ibrahim Lipunkantaja, joka on turkkilaiselta peruskoulutukseltaan arkeologi, kommentoi uutista näin:

Aina, kun joku turkkilainen arvostelee kirjoituksissaan turkkilaista yhteiskuntaa, te eurooppalaiset palkitsette tämän jollakin tavalla, joten en ole yllättynyt tästäkään palkinnosta.

Kukaan ei taida olla profeetta omalla maallaan, ei edes turkkilainen kirjailija.

Kalentereista ja muista vanhoista asioista

Olen ottanut osaa herneet uskottomien puheista nenäänsä vetäneen Blogisiskon aloittamaan keskusteluun ajanlaskujärjestelmämme nimestä kirjoittamalla vihaisen ja tulikivenkatkuisen kommentin, jossa väitin, aivan oikein, että länsimaisissa akateemisissa piireissä on kovaa vauhtia yleistymässä BC ja AD –käytäntöjen tilalle CE ja BCE –lyhenteet, jotka tarkoittavat ”Common Era” (yleinen (tai yhteinen ehkä) aikakausi) ja Before Common Era (ennen yleistä aikakautta).

Tämä on yhteneväinen Suomessa käyttettyjen e.a.a ja j.a.a –lyhenteiden kanssa, vaikka suomalaiset lyhenteet ovat jotenkin paremmin mieltä tyydyttäviä. Nehän tarkoittavat ”ennen ajanlaskun alkua” ja ”jälkeen ajanlaskun alun”.

Minusta lyhenteen muutos on aivan oikein, erityisesti ylikulttuurisessa ja globalisoituvassa (transcultural) ajassamme. Sehän ottaa huomioon maailman väestön enemmistön taustan, eikä tyrkytä vähemmistön, kristikansan, kulttuuriperintöä väkisin muun maailman kurkusta alas.

Ajanlaskun pitäisi olla niin paljon kuin mahdollista neutraali kulttuurisidoksista.

Kalenteriin on valittu ikuisesta ajasta joku satunnainen, mutta riittävän täsmällinen hetki, joka voidaan jotenkin historian avulla määrittää ja nimetty se vuodeksi yksi (vaikka olisi tietysti pitänyt aloittaa vuodesta nolla). Valinnan tehnyt (?) Nikean kirkolliskokous vuodelta 325 käytti kristillisen kalenterin pohjana Julius Caesarin vuonna 46 BC, e.a.a tai BCE, miten vain, koko Rooman valtakuntaa varten määräämän juliaanisen kalenterin.

Paavi Gregorius XIII tarkensi sitä gregoriaaniseksi kalenteriksi, joka tuli yleiseen käyttöön 1500-luvun lopulla. Suomessa (ja Ruotsissa) gregoriaaninen kalenteri otettiin käyttöön minun syntymäpäivänäni 17 helmikuuta vuonna 1753 (huom. syntymävuoteni on merkittävästi tätä myöhäisempi), jota seurasi 1. maaliskuuta.

Olen kirjoittanut kalentereista lastun viime vuonna otsikolla Horoskoopeista tai kalentereista, paremmin sanottuna.

Väittelyn tiimellyksessä löysin Blogisiskon saitilta silmäähivelevän blogin nimeltä Kaikenlaista, jossa nimimerkki Viivi kertoo mm. museoista. Eilen hän kirjoitti Helinä Rautavaaran museon aukaisemisesta otsikolla Valkoviiniä, afrikkalaista musiikkia ja pikkuprinsessoja WeeGee:ssä.

Ja täytyy vielä mainostaa vanhoja kirjoituksiaan, kun tämän päivänen lastun teko näyttää muuten olevan patologisen laiskuuden synkässä suonsilmässä. Olen nimittäin kirjoittanut Helinä Rautavaaran satunnaisesta kohtaamisesta Dakarin koneessa kauan sitten otsikolla Helinä Rautavaarasta ja ihan vähän Bob Marley’sta.

Ja ehdin juuri ennen tämän lastunpoikasen julkaisemista huomata Ripsan kommentin edellisessä lastussa, jossa hän kehottaa kaikkia kirjallisuuden ystäviä lukemaan kirjailija Olli Jalonen kesällä julkaistua väitöskirjaa Hitaasti kudotut nopeat hetket, joka Ripsan sanoin ”käsittelee suomalaisen proosan sisältöä 1900-luvulla. Vuosisadan romaaneja käsitellään 100 eikä yhdeltäkään kirjailijalta ole kahta teosta.”

Tarina: Tarinoiden synty

Aleksis Kiven päivänä on hyvä ajatella, miksi ihmiset ylipäätään vaivautuvat kirjoittamaan fiktiota. Sanan arkipäiväinen tarkoitus on selvä, fiktio on ei-totuutta eli valhetta ja länsimainen kulttuuri edellyttää Katekismuksesta lähtien sitä, että yhteisön jäsen puhuu totta, eikä ainakaan yritä harhauttaa kuulijaa/lukijaa tahallisilla harhatiedoilla tai – Herra hyvästi varjelkoon – harhaopeilla.

Kuitenkin, kuitenkin. Raamattu sanoo jopa näin (käytän vielä vanhanaikaista Raamattua):

Habakuk 2:2: Ja Herra vastasi minulle ja sanoi: ”Kirjoita näky ja piirrä selvästi tauluihin, niin että sen voi juostessa lukea".
Jesaja 30:8: Mene siis nyt ja kirjoita se tauluun heidän läsnäollessaan ja piirrä se kirjaan, että se säilyisi tuleviin aikoihin, ainiaan, iankaikkisesti.

Margaret Atwood kirjoittaa kirjassaan Curious Pursuits (2006, Virago) sivulla 144 näin (oma suomennokseni):

Miksi minä kirjoitan?
Vihaan kirjoittaa omasta kirjoittamisestani, koska minulla ei ole siitä mitään sanottavaa. Minulla ei ole siitä mitään sanottavaa, koska en voi muistaa mitä päässäni liikkuu, kun teen sitä. Kirjoitusaika on kuin aivostani siivutettuja, pieniä palasia. Se ei ole aikaa, jota olisin itse elänyt… Kirjoittamisestaan kirjoittaminen vaatii itsetietoisuutta, itse kirjoittaminen vaatii siitä luopumista.

Viime viikon New Scientist –lehdessä oli artikkeli juuri tästä. Siinä tutkittiin meidän todellisuuden tajua ja sen suhdetta kertomiimme tarinoihin. (New Scientist, 7.10.2006, Everyday fairytales). New Scientist aloittaa juttunsa n'[in>

Once upon a time, if you believed your own fantastical stories it was a sure sign you were away with the fairies, but turns out we all like to create happy-ever-afters...

Kauan sitten, jos uskoit omia satujasi, sitä pidettiin merkkinä "poissaolostasi" tonttujen kanssa, mutta onkin niin, että me kaikki haluamme luoda satuja onnellisella lopulla...

Artikkelin mukaan meillä ihmisillä on taipumusta kertoa satuja kaiken aikaa. Eikä vain kaiken aikaa vaan ihan aina ja joka asiassa. Koko totuuden käsite on laitettava uusiksi.

Tämä johtuu siitä, että tietoisuutemme on rakennettu fabuloimaan (englanniksi confabulate). Ja tämä johtuu todellisuuden ja mielen välisestä tietojen suodatuksesta.

Apparently, aistien välityksellä vastaanotetaan johonkin päin hermojärjestelmää 11 miljoonaa tiedonjyvästä joka sekunti ja ne nielaistaan johonkin tiedostamattomaan osaan ajattelutoimintoja. Näistä miljoonista tiedonsiruista vain noin 40 siirtyy tietoiselle tasolle, jossa voimme niitä ihailla, kuulostaa, mässyttää, haistella ja maistella. Loput 10,999,960 tietoa sensuroidaan emmekä edes tiedä, että ne on sensuroitu.

Mielemme näyttää toimivan vähän kuin mikä tahansa valtio kansalaistensa suhteen. Jossakin on joku virkamies tai poliitikko, joka päättää, että jotkut tiedot on salattava, arkistoitava ja koodattava, eikä niistä sen koommin kuulla enää mitään paitsi ehkä sattumalta.

Ihmisyhteisössä tämä johtaa monenmoisten mielenkiintoisten konspiraatioteorioiden syntymiseen, joista parhaimmat palkitaan siirtämällä ne urbaaneiden legendojen kaanoniin.

Ja oma päämme toimii samaan tapaan.

Tiedonnälässämme alamme fabuloida. Jostakin käkkärämännystä tulee seita, peloista tehdään menninkäisiä ja toiveista jumalia. Ja kaikki puetaan symbolisiin kaapuihin. Tiedeyhteisö kutsuu kaapuja matemaattisiksi malleiksi tai kosmologisiksi konstantteiksi. Me tavalliset ihmiset kutsumme niitä tarinoiksi, runoiksi, faabeleiksi, vitseiksi, saarnoiksi ja joskus jopa silkaksi valheeksi. Jopa poliittisiksi tai kirkollisiksi lupauksiksi.

Ja siitä syntyy se soppa, jota kutsumme kai kulttuuriksi.

Jotkut pitävät tarinoitaan niin mainioina, että niille pitää saada suurempaakin kuulija/lukija/katsojakuntaa. Ja niin syntyvät taiteilijat: kirjailijat, runoilijat, maalarit, filosofit ja muut ammatikseen valehtelijat alinta kesätoimittajanplanttua myöten. Jollakin salaperäisellä ja arvatenkin sattumanvaraisella mekanismilla alitajuntaan varastoituja tietoja synnytetään tietoiselle tasolle kuin alkuhiukkasia avaruuden tyhjyydestä.

Mitä merkillisempiä ja salaperäisempiä yhdistelmiä näistä ja tiedetyistä asioista syntyy sitä suuremmaksi katsotaan taiteilija, joka käyttää niitä taiteessaan hyväksi.

Nähtävästi Atwood oli oikeassa arvellessaan menettävänsä hallinnan kirjoittamansa tekstin syntyvaiheessa. Kirjailijan ammatti näyttääkin siis olevan vain herkempi, viihdyttävämpi ja taitavampi muoto arkipäiväisestä fabuloinnista. Ja kirjailijan kohdalla fabulointia ei sovi kutsua valehteluksi vaan taiteeksi - fiktioksi tai runoksi.

Lento-onnettomuus Stordissa

Daidaloksen lennossa on lyhyt juttu ja joitakin taustatietoja Stord'issa Norjassa tänä aamuna tapahtuneesta, färsaarelaisen Atlantic Airwaysin BAe-146 matkustajakoneen lento-onnettomuudesta.